ELÄMÄN LAULU.
I.
Kun kaaoksesta kaikkeuden loi luoja maailmoita, kun sumut sankat yöhyen säteistä päivän kirkkauden hän selvitteli laulullansa — niin taivot kaartui, säihkyi salamoita, ja kuut ja tähdet kiertoon orjistuivat ja vuoret nousi ja uomat uurtui ja virrat vuolahat lannistuivat.
Ja laulun tenhosta tammet nousi, ja tammet nousi ja hongat hyötyi ja elämännestehen hetteet hersyi vihrytvaippahan luonnon verhoin; nousp' on nurmihin nuoret heinät, kasvoi kukkia kangashiekat, norot marjoja maasta työnsi, solkikoivuja soiset notkot, lehdot leppien aaluvoita, laaksot lintujen laulupuita.
Ja ihmehintä kaikist' ihmehistä luojan laulun oli taikavoima, joka luontoon kätki kummat kielet, tuhatkielen laulun kanteloisen, soinnut kauniit sekä soraäänet, joiss' on luonnon suuri sävelistö, luonnon kaikkivoipa, luojan aina soipa, suuri, mahtava, rikas, ankara, surunvieno sekä huolen hellä kaikkisuuden iki-kanteloinen.
Tämän luonnon suuren soittoneuvon, jonka laulullansa luoja loi, sen nyt kumman vuolas sävelvirta korvihimme kaikkialta soi, tuhatkielin, tuhatmielin, soraäänin, sointuäänin noin se vastaan ryöppyää, kuulokalvot yllättää — kunpa vain on ihmishenki, sydän ahdas, angervoinen voisi kaikki kielet kuulla, kuulla vuolaat sävelvirrat luonnon laajan laulukanteleessa.
II.
Kun kevätpäivä kirkastuu ja puhkee leimahtaen pilvilöistä, kun luonto luomaan havautuu ja tointuu talven pitkällisen öistä, kun luonnotar muuttavi muotoaan, ja milloin itkevi itkujaan, milloin viluissansa värjyy, milloin vihoissansa ärjyy, säihkyy salamoita, pilvin taivot peittää, uhkaa maailmoita surman suuhun heittää, milloin hymyy, kyynel silmässänsä, milloin ähkyy synnyintuskissansa nauttein sentään luomiskyvystänsä, luomiskyvystä ja voimastansa —
Silloin soimaan alkaa kumma kannel, luonnon laajan suuri lauluharppu, soittavi myrskyä maailmaan, soittavi untelot toimintaan; luoden vinhoja tuulispäitä velloo vyöryjä laineiden, reutoo, murskavi merten jäitä, laulaa laulua keväimen. Silloin helkkyy herkkä luonnonkannel, tuhatkielin laulaa virttä elämän, tuhat luonnotarta kuuluu kaikkialta elon antajaansa lauluin kiittävän:
Kuohukoski vuorten valanteessa, joka vauhkon lailla, vaahtosuuna, kallion kieleltä kuiluhun syöksee riemuten hurjasta leikistään, kiittää mahtavalla laulullansa kostajata julman sortajansa. Vapaudesta, talven toivotusta, laulaa merten laine lakkapäinen, vyöryissänsä milloin syvänteissä, milloin rannan louhiin roiskahdellen; siintäväisen, kuultavaisen, ihalaisen ilman kannen alla kimpoo kiurut tuolla korkealla, kiurut, leivot kaikki kilvoitellen soittaa kieltään luonnon kanteleessa.
Käki kukkuu kultarinta vaaran vehmaan viertehellä, kukkuu huolet, kukkuu riemut, kukkuu haikeat halunsa; taikka lehdon liepehellä raksuttaapi laulurastas kuusen kukkean nenässä; joen suussa jouhisorsa, tavi rannan ruohikossa soittelevi soitintansa kilvan joutsenen keralla, joka seljän ulapalla leijuu ulpulumpeen lailla, kilvan angen allin kanssa, joka surkunuotillansa sekin luonnon kieltä soittaa. Sitä huojuu heilulatvat hongat, sitä soittaa hennot heisipuut, sitä korven vanhat aarniaihkit, noron koivut, rannan raidat muut —
Kaikki kieliä on luonnon harpun, tuulenhengen niitä tuutiessa, kaikki soivat taikalaulun lailla luonnon mahdin niitä soitellessa.
Näin luonto laaja laulua on täynnä, on kumma kannel tuhatkielinen, min säveltulvan tunnerunsas vuoksi käy sentään kaikki sointuun yhtehen.
Mut luonto muu sai tyytyä muruihin, vaan yhden suotiin täss' soittaa täysin sävelin, ja kuulla kaikki luonnon suuret laulut, joita kumpus kielet jättikantelon, ja huolla huolet, tuntee tuskat, riemut, ja kuulla lyönnit luonnon valtimon —
Tää laajan luonnon tuntehikas tulkki, tää laulun suuren herkin kaikukalvo, tää ihmekannel kaikkeuden on ihminen.
III.
Niin luonnon laulun sävelvuo se rikkahana kaikuu rinnassamme, sen lähtehistä hengen juuret juo jo syntymässä, sen vienon hellät sävellainehet ne meissä tuudittaapi tuntehet jo kehdossamme; ja elämässä ne aina, aina sitten kaikuu, raikuu; paisuu milloin kosken kuohunnaksi, myrskyn mylvinnäksi raivostuupi, milloin helkkyy hellin kaihonkielin, kaihonkielin sekä toivonmielin, kunnes sointuu yhteen luonnon soiton kanssa, kunnes tuntee varmaan angen asemansa, kunnes hiljaa, hiljaa luonnon kannelkaiku rinnassamme sammuu, sammuu, sammuu.
Lauloi äiti ensin kätkyellä, emo vieritteli tuudittaissa virttä vienon, hellän viehkeintä ijän kaiken halki kaikuvaista:
Nukkui kyyhky kehdossansa, uinaeli äidin ulpu nähden unta autereista, kuinka leikki luonnon immet, kassapäiset karkeloksi saarella selällisellä, terhenniemen tanterella sinipiian soitellessa, vellamoisen vierittäissä.
Maammopa valvoi marjuttansa, ettei se joutunut hukkaan, ettei huuhkaja aivan varhain iskenyt kyyhkysrukkaan. Äitipä huonolta maailmalta kielteli kieltelemistään tietäen, ettei pulmustansa sitte hän löytäis mistään.
Tää on ensi soitto luonnon kanteloisen puhdas, kirkas, vieno, rauhaa täynnä — tietämättään lapsi kaiken toistaa niinkuin suvi-illoin järven tyyni pinta taivaan sinikaaren kuvastaapi. Vaan tää kaiku vain ei konsaan kuole, vaikka vaihtuis kuinka kulkupaikat, kuuluu aina halki myrskyjenkin hiljaa, vienona ja rauhoitellen niinkuin kaukainen ja kaunis soitto.
Lapsen ajat armahaiset kiitäin, liitäin linnunsiivin poistui, poistui, varsi varttui, järki jatkui, tunteen lähteet lämmön saivat, kumpus kuplia kummat suonet, tulvas vetreät verten aallot, povi paisui ja poreet nousi, norui nestehet jännervöissä, suihki suonissa kuumat kiihkot, tulta tuiskusi silmänluonnit — entinen rattosa rauha, entinen lapsuus lauha, äityen neuvot ja lempeät laulut ja kaunis ja luottava lapsuuden usko, ne kaikkosi pois kuni pilvyet tuulosen tieltä; ja tuntehet tuskapäät jo murteli lapsuen mieltä ja lahtosen tyynehen kaarteeseen toi vinhat viimat ja myrskysäät, toi epäilyksen, epätoivon tuskan, loihti soimaan suuret sydänkielet —
Ja keskellä muiden onnen ja riemun tuntui kaikki niinkuin tyhjä tuntuu; ulapoilla aukeoilla, siintävillä, soiluvilla seilas nuoren miehen mieli — mutta rinnassansa raukka yhtä kaihoi, kaihoi, toivoi.
Ilmestyipä suvi-illan suussa, tuolta laakson lehdon liepeheltä, solkikoivujen solasta impi kaunis kuni kevätpäivä, puhdas kaino niinkuin metsän kyyhky, raitis, tuores niinkuin illan kaste; silmissänsä säihkyi säde päivän, kummat kuuhuet on kulmillansa, tähdet taivaan heiluu hartehilla, olkapäillä oudot otavaiset. Kummastellen kainostellen tunteen aaltoloina läikkyessä, lähestyvät nuoret toisiansa, onnen aavistukset mielessänsä —
Mutta raivoon riuhtautuu jo rinta, ailut outo pahoin ahdistaapi, suonet tykkii, sydän sykkii, kiihkeästi veret poskiin nousee, kunnes katse kohtaa toisen katseen, kunnes sy'än jo löytää toisen sy'ämmen — silloin tiettiin, mitä kaiho tiesi, silloin selvis elon salaisuus.
Ja kevään lauluja linnut laulaa, purot notkojen pulppuaa, ja saarten rantoja aallot kaulaa, tuomet kukkien tuoksuaa; lemmen ilmoa uhkuu luonto, luomisvoimoa kostuu maa, metsä vertyen vihannoipi, kautta ilmojen kannel soipi voimakkaana, toivokkaana, tulvii taivahalle niin kuin virta vuolas, täyttää avaruuden, maailmalle tuopi onnen uuden, soittaa, soittaa riemuin kaikkialla lemmen autuutta ja sointuisuutta, suven heilimöivän suurta työtä, luovan voiman pyhää vihkivirttä.
IV.
Rikaskielinen on lemmen kanteloinen, sointuu aina, soraääninkin, tuskissaankin tuntuu autuaalta, nauttii karsein, kyynelsilminkin. Vaan ei aina kai'u lemmen kieli yhtä intoisaan ja kiihkeästi: ajan vinhan pyörän pyöriessä tunteen hento kärki tylsistyy, intohimon leimut lempeydeksi pehmentyy, vienon vienosti ja hellemmästi sointuu soitto, äsken salamoiva, nyt niin tasainen ja elinvoipa kuin on vilkas laakson lähteensuoni, alta nuoren nurmen pulppuvainen.
Vaimon armautta, lasten rakkautta, isän nuoren onnekkuutta, kotikummun kultaisuutta, koti-ilman ihanuutta kaikuu soitto tyyni, sointuvainen.
Ikuista tyyntä soutamaan ei sentään luotu meitä, ei luotu aina nauttimaan kotoisen lieden lämpöä ja armaan lempeä; ei luotu miestä ainakaan ikänsä halki kuulemaan kotoisen lahden laulua, kotoisten kuusten huojua, ei käen kultarinnan kukkumista, ei laulu-leivon lempisäveleitä.
Mies toimehen suureen suunnattiin koti-aitojen ulkopuolla, meri myrskyvä seilata annettiin, ilo taistelun touhuun kuolla. Ylös purtesi purjeet siis nyt vain, alus aaltojen harjanteille! Elon aavalla seljällä purjehdus, läpi vaivojen, huolien ponnistus on leikkiä hauskaa meille.
Ole huoleti, vaimoni armaisin, surukyynele poskelta poista! Et salline sentäänsä lapsilles esimerkkiä pelkurin moista? Elo taistoa on — siis ottelohon! Tosi miesi ei myrskyä pelkää, mut laittavi kuntohon venhon vaan ja köyttävi köysiä tarkempaan, vihatuuli kun vellovi selkää! Tosi miesi hän uhrata kyllä voi, mitä kohtalo kallista konsaan soi, kun vaativi synnyinmaa.
On ihminen isäinmaatta kuin juuria vailla on puu, on niin kuin syksynen päivä, kun aurinko piiloutuu, on laineilla häilyvä lastunen vaan, on myrskyssä lentävä lehti — isänmaaton ken on, hän itsekäs on, ei löydä hän onnea milloinkaan, ja loistoa rikkahan nautteissaan hän mieroa köyhempi on.
Siis syyt' on soittaa riemun kanteletta, kun luojaltani sain mä isäinmaan, sain entis-ajan ihanaiset muistot ja kansan kalliin, jota rakastan. Sen hengen keväisistä hettehistä sain nuoren nesteen suoniin, sydämmeen; sen huolet huolen, kärsin kärsimykset, sen tunteet tunnen, senhän itkut itken, sen harvat riemut myöskin riemuitsen; ja taivaan lientyessä mustiin pilviin sen kanssa kaikki voimat ponnistan, ett' alus kallis hukkumasta säilyis vaan.
Mut jos joku maatani uhkailee ja kansani aarteita ahnailee, väkivaltaa, sortoa käyttää — niin luojalta lahjoja pyytelen polvillain, ett' ukkosen voimalla lauluni kauaksi kaikuis, ja vuoret järkkyis, järvet läikkyis, korven kuusetkin jo korvat saisi, nousis kilvoin noropetäjätkin, hongat merten laineen lailla huojuis, saisi soimaan luonnon myrskykannel soimaan hurjimpata huutoansa, ettei torkkuen kansani kuoloon suistu, ettei untelojoukkona hautaan mustaan peity, maahan martahana sorru ainiaaksi.
V.
Syksyn tullen ilmat vilpastuu, päivät lyhenee, puhteet pitenee, taivas innottomaks valjustuu ja niin kolkoks käypi Luojan silmä. Luovat nesteet vankka routa maahan jälleen kiristää, vetten vapaat voimalaulut tukahduttaa kylmä jää, tuulen soitto puiden tutkaimissa soi niin tyyneltä ja juhlaisalta, soi niin mahtavalta kuin soi suuren kansan kirkkoveisu.
Tuota kuullen tyyntyy mieli, muuten rauhaton. Päivän pienet huolet unhottuu, sielun silmän peili kirkastuu, unelmoihin aatos taipuu, mietelmihin mieli vaipuu. Talven pitkään uneen valmistaikse luonto, syksyhän on sille valmistuksen aika, kuolon ijäiseen mä uneen valmistaudun, vanhuushan on mulle valmistuksen aika.
Elämän mahtavaan laaja sävelvirta alkaen kaukaa äitini laulusta asti vienona, viehkeenä soittona käypi mieluusti kuulevan henkeni herkkään kalvoon. Poissa on, poissa on tuonoiset karkeat äänet, poissa on tuskien tuottamat soinnuttomuudet! Kaikki on kaunista, puhdasta sointua täynnä, niin kuni kesäisen auringon ehtoolla ruskottaissa on tyyni ja vehreä luonto.
Kaikki on huolteni ilkeät varjot säälivä unhotus vienyt, muistoni kirjavan sarjan kullalla huolinut lohtua antava aika. Ja houkuttavaisina leikkivät siellä vain minun mennehet riemut, vain minun kultaiset päivät, leikivät siellä mun henkeni herkkähän silmään niin kuni poudalla vetreän virkeä auer tanssivi päivyttä vasten hienona tähtöis-vyönä. Nyt silmäni ta'apäin tarkata voi, on taivalta tehdessä oppia karttunut myös, on katse jo varmempi maailman ongelmoihin, ja allehen pohjaa saanut on aavistuskin. Nyt koitan mä etsiä luomisen syntyääntä, maan sekä taivahan voimain tarkoitusta.
Oi, jospa sen kerran mä löytäisin tuon laulujen kumman lähteen! Ja sitte jos sointuhun suureen sen vois kantelen kieliä soittaa, niin vuolaana, varmana virtana kai yli merten ja maiden se soisi, ja kansat ja kullalla kruunatut päät sitä kummana kuunnella voisi.
Vaan sit'ei suotu vielä kuolevaisen, ei jättikääpiön, mi pyrkii kaikkialle, kun jonkun pienen pulman kaikkeudesta hän viisaudellaan selvillensä sai. Vuostuhannet, vuosmiljoonat on turhaan urkkinut ihminen: mikä elämän, yksilön tarkoitus on? mikä meidän on oikea kehto? mitä varten me luotihin maailman? mihin kuljemme sokkoina kaikki?
Niin tuhannet, niin miljoonat, on näitä turhaan tutkinut, kunnekka musta multamaa on heiltä kurkut tukkinut.
Olenko, narri, suuri hullu lapsi? — Vaikk' enhän muita narrimpikaan ois! — Miks heittää hiiteen lemmon ongelmoita en vihdoinkin ma viisastuen vois? Tai antaa niille varmat vastaukset, niin pääsis rauhaan rinta kärsinyt? Liet, Luoja, sä oikukas voima vain ja tiedoton, hirveä mahti, tai kaikenko viisas sä kaitsija liet ja lempeä lastesi vahti? Mikä lietkin, sä mahtava, tiedä en; olen vain sinun luomasi ihminen. En syntymälahjoja muita mä saanut kuin hiukkasen järkeä, tunnetta vain; mun niillähän kaikkea tutkia täytyy, siks tyytyös suomasi lahjojen ääneen: mä muuta en antaa voi.
Kun tarkoitust' et elämälle suonut, niin elolleni itse määrän luon; kun onneen viittonut et valtatietä, niin koitan onneen itse löytää tien. Ken taas ei noita itse tehdä viitsi tai ehkei voi, hän muiden luomia lainatkoon ja muiden luojia palvelkoon, jos henkensä siihen tyytyy ja onni jos siinä löytyy.
Niin paljo on puutteita maailmassa, niin monta kärsii, kituu pois, niin paljo on väärää ja saastaisuutta, min Tuonelan virrat jo viedä vois — vaan haudan jos partaalla elämän huolet sä riemujen rinnalle vaakaan tuot, niin varmaan riemujen voittavi mitta ja kaivaten täältä sä kuolet. Paistaahan, näät sen, täällä lämmin päivä, koittaahan kevät jälkeen talvien, tuoksuuhan hurmaavasti kukkaiskentät, raikuuhan lehdot lintuin säveleitä, kuohuuhan kosket elon riemuvirttä ja järvet taivaan kaarta kimmeltävät — siis miks en soittais tässä minä myöskin riemuvirttä suuren elämän ja laulais ilmi hengen luomistöitä keralla kauniin, nuoren kevähän? Sen tehdä voinen ja sen tehdä tahdon ja laulaa niin kuin laulat, luonto suuri.
Kun kevään tullen sä luomaan käyt ja töittesi valtahan vaivut, niin eloa, taistoa laulusi luo ja varmaan siitä sä nautit, kun katsot sä voimien temmellystä. Mä tuota leikkiäs oon aina ihastellut, se elonriemun onpi osoitusta. Jos määrää muuta sull'ei ehkä liene, niin luominen on sentään suurin viettis ja oikkus kummat, viehätystä täynnä, suo aina uutta, uutta jännitystä meidän kääpiöiden kummastella, kummastella sekä ihastella, ihannoida unelmoida taikka myöskin kyynelöidä.
Siis kiitos kaikesta, sä luonnon suuri äiti, joka kohdussas mun kannoit, sitten ruumiin, hengen annoit, laskit maailmaan kuin pienen sokon lapsen, jota muiden täytyi kannatella, kunnes kypsyi tuosta itsetietoon, huomas lahjas, ihmekanteloisen, jolla soittamaan mä opin vihdoin, soitin aina niinkuin parhain taisin, vaikk'en oikeaa lie ääntä saanut. Kiitos, luonnotar, kun sentään sallit, sallit soittaa loppuun laulun elämän!
Nään tuolla kirkkomaan ja haudan tässä, johonka hiljaa ruumis lasketaan; jo surunuottiansa kuolonkellot nyt käyvät aamun ilmaan soittamaan. Ja kellot kaikuu, kaikuu, kaikuu ja vaarat kaukoa vastailee — niin juhlallista, niin murheellista nyt virttä saattojoukkue veisailee, ja äiti kuollehen vainaan kääntyvi puolehen taivaan ja lapsensa sielulle autuutta rukoilee.
Niin yksilö kuolee kuin koskessa leikkivä laine, niin hukkuvi jäljettömiin kuin ilmalla täyttynyt häilyvä kupla ja aikojen vierressä joutuvi unhoksiin, lie kuinka hän mahtava ollut tai mieroa kerjäten käynyt. Niin, harmaja hauta on kaikkien töittemme loppu, ja mistä ei ihmisen laps lie konsahan tullut, sinne, niin sinne on astua kaikkien pakko.
Sun rukouksesi kuolinvuotehellas on saamas kanteloisen viime kaiku, on lähteväisen linnun joutsenlaulu, mi rientää aikoo kohti — surmoansa! Sä poistut näyttämöltä, yksilö, mut tuhannet sun sijaas tulvaa kohta; sun lakkas laulus, saammui kaunis kannel, vaan luonnon yhteissoitto tuot' ei tunne.
Elämä kulkevi kulkuaan kuin kuoleman armoton valta ja soittaen jättikanneltaan se ohjaa, ohjaa taivaan, maan, ja täyttää voimalla ilmavyön. Elon virttään vanhaa, mutta aina uutta soittaa, soittaa jättikanteloinen merten aavain aallokoissa, korven aarnihongikoissa, soittaa kuohuissa koskien liverryksissä lintujen, ihmisintohimon soitimissa — kaikkialla halki ikuisuuden helkkyy, kaikuu, vyöryy, raikuu laulu suuren laajan elämän, laulu luonnon kauniin kevähän soiden luomisnautinnosta, soiden elon ylistystä, luonnon voimain valtaa ääretöntä, luovan voiman ikuisuutta.
"YHTEISVOIMIN YHTEISTYÖHÖN!"
Istun rannan kuusen alla, päivä mailleen laskeutuu, aallot laulaa kehtovirttä, kunnes silmät sulkeuu, kaikkialla hiljaisuutta, ilta vitkaan hämärtyy, kummat varjot, oudot aaveet sielun silmään ilmestyy:
Hurmerusko äkkiänsä taivon synkän punottaa, tykit paukkaa, säilät säihkyy, haavan saaneet voivottaa, torvet soipi, hevot hirnuu, sinkoo hiekka tanteren, kunnes sauhuun peittyy kaikki, laskeu verhot yöhyen.
Sitten pitkät, pitkät ai'at on kuin haudan hiljaisuus, kuulen lyönnit sydänraukan, kunnes syntyy kuva uus: päivä vitkaan valkeneepi, valon valjun maahan luo, tuonottaista tanteretta katsastaa mun jälleen suo.
Siellä nään mä näännyksissä pienen joukon nukkuvan, vaikk' on päivä ylähällä uinuu raukat untahan, kunnes uni jännervoimat ehtinyt on virkistää, kunnes lämpö "luojan silmän" valppahimmat herättää.
Innoissansa jalkehille nää nyt huutain kavahtaa, jotta joukko torkkuvainen tuosta pystyyn havahtaa, hieroo unta silmistänsä, tuntee huomentuulosen, tuntee taaskin suonissansa vanhat nesteet nuoruuden.
Päivä nousee taivahalle, kevätpäivä kultaisin,
— oisko unta ikävintä taisto äsken ollutkin?
Unta kaikki miekan kalske, verivirrat vuolahat?
Koska kukkii tanterella tuossa ruusut ihanat.
Ja kun nousee kukkulalle joukon pienen johtomies, niin hän kohta veljillensä sieltä ihmetellä ties, että uljas, aava selkä heidän allaan aaltoilee, houkutellen retkeilylle kummat henget viittoilee.
Ulapalla onnen saaren näkyy kaunis kangastus, siell' on Sampo kätkössänsä, siellä kansan kalleus. "Sinne, veikot, soutakaamme, joka mies nyt purtehen, viel' on verta suonissamme otteluihin urhojen".
Yksimielin kevätkansa astuu toivon alukseen, soutaa kohti onnen saarta, tahtoo Sammon omakseen. Vastainen on kyllä tuuli, taival kuluu kuitenkin, yhteisvoimin kun on kaikki käyty haaksen airoihin.
Mutta siinä soudettaissa Luoja tuulen käännyttää, valkopurjeet pullistuupi, laiva vettä viilettää, nyt on miesten helppo olla, hiljalleen vain huovataan, laulun, soiton ongelmoiden otteluissa kiistataan.
Vaan jo kiista kiihottuupi, syntyy riitapuoluet: keillä täss' on ruorivalta, keille kuuluu ohjakset? Toiset inttää älyllänsä johtovallan ansainneen, toiset väittää, ett' on heillä vanhin oikeus alukseen.
Mielet kiihtyy, sanat sinkoo, matkan määrä unhottuu, lailla lasten kiisteltäissä haaksi tieltään harhautuu, tuuli tuima taltuu, tyyntyy, meri hiljaa huo'ahtaa: kaikki vanhat luonnon merkit ukkosilmaa ennustaa.
Taivon rannan takaloilta lonka musta nouseekin, jymy kaukaa uhkaavaissa käy jo miesten korvihin; vaan kun ollaan kuohuksissa, tuota tuskin huomataan ja jos jotkut varottaakin, heit' ei kuulla kumminkaan.
Tuuli kiihtyy tuimemmaksi, taivas lientyy, pilveilee, meri aava havahtuupi, ähkyy, kuohuu, tummenee, kunnes halki pilven synkän iskee nuoli pitkäsen, jyry seuraa, salamoipi, myrsky raivoo ulvoen.
Kuink' on laita pienen purren, sopu Sammon soutajain?
Riidelläänkö herruudesta heidän kesken yhä vain?
Onko hornan inhat henget päässeet irti tyrmästään,
kosk'ei myrskyn uhkausta joukko kuule vieläkään.
Synteinikö rankaisuksi tuo mun nähdä täytynee, kuinka veljet keskenänsä kuolemakseen riitelee, kuinka aiheeks kurjan kiistan nostettu on entisyys, vaikka varmaan miesten tarmon vaatis moinen nykyisyys.
Hurja joukko, mieles malta, käy jo laivan hoitohon, kaikki tarmos, kaikki voimas, yhteistyöhön tarvis on, sillä laiva huojuu, horjuu, myrsky ehkä murskaa sen, ellei lakkaa kurja kiista, ryhdy miehet toimehen.
Meri vahtoo, myrsky pauhaa, haaksen musta kuilu vie!
Eikä joukko työhön toinnu, noiduttu se varmaan lie —
Koittaisinko pauhun halki tuonne huutaa, varoittaa?
Ehkä Luoja äänen heikon heidän vuokseen vahvistaa:
"Ylös, joukko, yhteistyöhön! Kiinni köysiin joka mies, kunnes lauhtuu myrskyilma, kunnes vaaraton on ties! Nyt ei ole riidan aika, vaan on yhteistoiminnan, nyt voi surma vieraaks tulla, viedä uhrit kuoleman!
Katsos kuinka mastot huojuu, touvit sinkuu, voivottaa, omaisuuttas irtahinta kuinka vyöryt vallottaa, kuinka kuohut raivokkaina ryntää laivan kylkehen, jotta haaksi saumoistansa äännähtää jo huo'aten.
Ylös, joukko, jonka hurja sokaissut on kiivastus! Aallot varmaan vievät kaikki, ellei joudu pelastus; 'Yhteisvoimin yhteistyöhön!' keskinäiset riidat pois — siinä yksin laivan turva vielä ehkä olla vois!"
Näin mä huusin myrskyn halki, vaan ei kenkään kuunnellut, meri heikon äänen voitti, vahvemmin en jaksanut; riita jatkuu, haaksi huojuu, aallot lyö jo kannellen — silloin herään@@@@Enkä tiedä, kuinka käynee kansallen.
Syyskuulla v. 1893.
KANSALLENI.
Kas tässä kättä, kansani, sä joukko tarmokas! Sun kanssas tahdon toimia ja kuolla puolestas, jos ai'ot pelkäämättä vain sä käydä taistohon, ja luoda silmäs vapauteen ja hengen valohon.
Ei nykyai'an sortaja voi saada laulajaa, sen kunnian saa sorrettu ja oikeus sen saa — ja jalo hän, ken kansoaan vain hiukan auttaa voi: hänelle suista satojen myös siunausta soi.
Eloni nuoren innolla mä liityn kansahain, sen verta on mun suonissain, sen henki rinnassain, ja minkä sain, sen korkoineen mä antaa tahtoisin — ja työhön, valoon, kuntohon mä aina luottaisin.
Sä pieneks kansaks mainitaan; se totta lieneekin. Vaan oikeudenpa elämään on saanut pieninkin, ja jos on voimaa hengen vain ja lakiin luottamus, niin vie se vihdoin voittohon; mut kuoloon turmelus.
Ja voitto hengen, oikeuden se kaunihimpi on kuin se, min tuottaa kanuunat ja ruuti sauhuton; mut kaunis tää jos palkka on, yks keinokin on vaan: vain kansan yksimielisyys on turva Suomenmaan.
Kun seisomme kuin yksi mies, mi turma tulleekin, niin toisten toivo, luottamus suo voimaa kullekkin, ja lientynyt jos onkin nyt maan taivas pilvehen, niin poistuvathan pilvetkin perästä myrskyjen.
Perästä myrskyn, ukkosen saa taaskin kaunis sää, taas luojan taivas seijastuu ja päivä lämmittää. Siis luota, Suomi, oikeutees ja turvaa toivohon, näät kansa ilman toivoa on kypsi kuolohon.
Ei elämää se ansaitse, ken raukaks raukenee, vaan joka tuulet, tuiskusäät päin määrää taistelee; ja määrähäsi varmaankin on valo ainoo tie, se saata keskeen korpien, se sydänmaille vie.
Näin turvaks maasi voiman luot sä itsetietoisen, näin joka mies on sankari ja voittos ikuinen; ja joukkos, vaikka pienikin kuin Kreikan aikoinaan, se torjuu tuiskut tundrojen ja suojaa Suomenmaan.
Mä lailla Kreikan Tyrtaion jos voisin laulaa vain,
niin tulta, voimaa laulaisin mä kunnon kansahain:
Mä muiden eellä astuisin kuin airut taistelun:
"Tuo jalo joukko jäljessäin, se onpi kansa mun!"
Vaan ylös, veljet, toimintaan, nous niinkuin yksi mies!
Saa, kansa, Sammon taontaan ja leimuun tiedon lies!
Sun olkoon oikeus oppaasi ja vapaus valkamas —
vaan pimeyteen jos peräydyt, on kuolo palkkanas.
Mut kuolla pois et voi, et saa: sä liian nuori oot; sä vielä työssä tarvitaan, vain vanhat poistukoot! Ja vapauttas jos vainotaan, sull' aina tieto on: sun hengen voimaas lannistaa on nyt jo — mahdoton!
1891.
JUHLARUNO.
Keväinen hellä henkäys sai taaskin Suomehemme, keväisen päivän paahtehet vei peitot järviemme, vei järven jäät ja nietokset ja nurmen nukan nosti, ja inhan talven irnusäät ja tuiskut tuimat kosti.
Kuin kasvot nuoren morsion nyt Suomen luonto loistaa ja raitis kevät-tuulahdus pois talvimielen poistaa; taas lehvii lehdot, lepikot, ja tummui korven kuusi ja tuomen tertut tuoksahtaa ja päivyt on kuin uusi.
Sen paiste yhä kirkastuu ja heltyy helteheksi ja taivon sini tummentuu ja lauhtuu lämpöiseksi, ja heinän hennot helpehet jo kiertyy kuorestansa niin arkaillen kuin epäilis ne jättää piiloansa.
Taas nousee kummun kukkaset kuin nousis kilpasilla ja metsän laajan laulajat taas leijaa taivahilla, ne viettää nekin lennossaan nyt laulujuhliansa, ne kistaa nekin keskenään nyt sulosoitollansa.
Ne laulaa ilmi ilojaan, kun kevät vihdoin koitti ja keväthellä heltehyt kun takatalven voitti, nuo sirkku-raukat riemuitsee, ne laulaa toivehilta: kai Luoja heidät huolestaa ja suojaa huuhkajilta.
Ja luonto, äsken uinuva kuin impi unelmissaan, se puhtoisena havahtuu nyt neitsytaatoksistaan, ja kastehelmet heinikon ne välkkyy päivää vasten kuin kirkkaat riemun kyyneleet vain silmiss' autuasten.
Nuo sinitaivon sirkkuset ne tenholaulullansa tään luonnon, äsken uinaavan, havautti unestansa — ja keväthelle hellittää ja nuojuu nuori heinä ja kevätkeijuin toivehet soi soiton säveleinä.
Veisti vanha Väinämöinen, lau'isti suvannon sulho hau'inluusta soittoneuvon, kalanluusta kanteloisen itselle ajankuluksi, kansallensa koetteheksi. Kun oli soitto suorittuna, valmihina vaskikieli, käski nuoret, käski vanhat, käski keskinkertaisetki soittamahan soitintansa, tuota ruotaista romua. Soitti siinä nuoret, vanhat, soitti pii'at, soitti poi'at, vaan ei soitto sointununna, laulu laululle tehonnut: kielet kierohon kävivät, jouhet parkuivat pahasti, ääni kaikui karkeasti, soitto julmasti sorisi.
Sokea sopessa nukkui, ukko vanha uunin päällä; urahti unisijalta, nurahutti nurkastansa: "Heretkätte, heittäkätte, luokatte, lopettakatte! — Jos ei soitto Suomen kansan vasta vaikuta paremmin eikä hellemmin helise taikka uuvuta unehen, maku'usen maanittele, niin vetehen viska'otte, aaltoihin upotta'otte".
Siitä vanha Väinämöinen, laulaja i'än ikuinen, itse otti ontelonsa, hau'inruotaisen romunsa; alkoi soitella somasti kajahella kaunihisti, itkulle inehmot työnsi. Ei ollut sitä urosta, eikä miestä naisellista, ollut ei miestä, eikä naista eikä kassan kantajata, kellen ei itkuksi käynyt, kenen ei sy'äntä sulanut soitanto sulan urohon, vienot virret Väinämöisen.
Näin on ennen soitettihin, soitettihin, laulettihin, kun oli ihanat ai'at, lapsen ai'at armahaiset; kuuhut kultasi kujamme, pirttipalkit päivänpaiste, vesillä venoset sousi, mailla karrit kieritteli.
Eipäs kuulunut konetta, halonsyöjän sylkytystä eikä vihlonut sydäntä veturin vihaiset äänet näillä Pohjolan perillä, Suomen mailla mairehilla.
Nytp' on tullut toinen aika aika toiminnan totisen; nyt on päivä pilvilöissä, liennyksissä luojan taivas, kaakossa kamala lonka, halju hattara idässä. Nyt on vuoro Väinämöisen, lauluniekan laihemmankin vuoro torvin toitotella, soitella sotaisin äänin, jotta untelot eläjät, suosijat suloisen soiton, saisi sitkaimen vetohon, va'on pitkän pientarelle; ehtis maahan siemenkylvö, touko henkinen itäisi, josta nousis nuori vilja, oras hento heilimöisi, ennen kaakon kalmatuulta, hallan harmajan tuloa.
18/6 1891.
EN JOUDA, EN JOUDA!
I.
Rusotaivaalla hohtavi purppurapilvet ja päivyt jo maireena mailleen käy, ja luonto on kaunis ja kukkaset tuoksuu ja taivaalla myrskyn ei merkkiä käy.
Mut sorean Suomeni valtiotaivas se lientyy, lientyy ja pilveilee — en ehdi mä nauttia leikistä luonnon, mun kansani kallein kyyneilee.
Ja leivonen, kaivattu kumppali ennen, nyt pyydän mä, koito, sun vaikenemaan: mun kanteloraukka ei riemua siedä, se kansani kanssa nyt itkee vaan.
Myös tummain silmies tulten säihkyt, ne näin minä kyllä, mun impyein, ja rintaan mullakin leimahti liekki, sun toivoni morsiameksi jo tein.
Mut impeni armas ja viehkeä-huuli, sun jouda en ruusujas suutelemaan, mun kansani kallis ja murhekas maani ne kutsuvat työhön ja taistelemaan.
II.
"Oi poikani, heittäös työsi jo pois, jo ammoin on saapunut yö, pian koittavi taivaalla huomenkoi — tuo valvonta voimasi syö!"
Oi äitini armas ja kultaisin, et nyt mua työstäni saa — en jouda, en jouda mä uinailuun: kun vaarassa häilyvi maa.
"Oi, lapseni, nuorihan vielä sä oot, mitä työsi se hyödyttäis? On kansalla valvojat vanhemmat — kuka kuntosi ymmärtäis?"
Voi äitini kallis ja kultaisin, mua vaativi velvollisuus! Mitä siitä, jos nauravat harmaapäät, mun puolella polvi on uus.
Minä nuoria kutsun ja innostan, kunis kaikki he valveutuu — ja halpa se varmaan itse on, joka tointani halveksuu.
"Oi, poikani, kaunista kaikki on tuo,
mut ken sitä huomaa, ken?
Kuka kumma sun vaivasi palkitsee?
Vain kuolema kostaa sen".
Voi äitini hellä ja herttainen, mitä palkkoa pyytäisin? Kun kansani kallihin säilyis vain, minä riemuiten poistuisin.
En vaadi mä valtoa ylhäisten, en kultia rikkaiden; mun palkkani kansani onni on vaan sekä henkiset he'elmät sen.
Niin, äitini hellin ja herttaisin: ikä ihmisen lyhkänen on. En jouda, en jouda mä uinailuun, mun täytyvi taistelohon.
"Voi, lapseni nuori ja kalpea, voi, sinun intosi oivallan — ja Luoja sun toimesi siunatkoon ja vieköhön huolet maan!"
Suursaaressa 9/8 1891.
MAISTERI-KEKKERIT.
Oli sauhua huone täynnä kuin taistelukentällä vaan ja pöydällä pulloja seisoi kuin kannokko kaskesmaan, yli-ympäri sikarin päitä sekä tahroja liköörin — kas semmoiselta se näytti ilokestissä maisterin.
Hän itse on hienoin herra ja silkistä rinnukset, nenäkakkulat kallihit yllä ja korkeat kaulukset: Hän onkin syntyä suurta ja pappa on arvokas mies ja rikkaita on hän myöskin, — niin ainakin ihmiset ties.
Ja nyt hän on maisteri vihdoin, siis viisas ja oppinut on, muka nyt ovat aseet valmiit elon tuimaan taistelohon — siis juoskoon hurmaava juoma ja pyöriös taivas ja maa, toki sentään maisterimiessä vapauttaan nautti saa!
"Hoi, kyyppari, pullosi poista! Tähän samppanjaas sinä tuo, kovin käynyt on äitelääksi ijankaikkinen 'munkkisi' vuo! Hei, kumppalit, pohjaan maljat, niin saadahan samppanjaa, se se silmiä kirkastuttaa ja mieliä kannustaa".
Näin reuhasi maisteri nuori ja kuorossa huusivat muut:
"Jano juuri ei meillä nyt liene, vaan voipihan huuhtoa suut!" —
Niin olikin sauhua syöty! Kovin karvaita sikaarit!
Oli äänissä karkea kaiku ja paineessa tenoorit.
Mut samppanjaa kun saatiin, pian kaikki jo miehistyi, taas silmihin tuikahti tulta ja mielet jo virkistyi: jo on joukkio soittoa vailla, joku kieliä koskettaa, ja toiset ne huojuen säistää ja laulua hoilottaa.
Yks sentään nurkkahan tuonne on hiipinyt hiljakseen, hän tuskin on tilkkoa juonut, enin istunut itsekseen: tuli maalta hän tuonoin vasta, ylioppilas nuori hän on, sukulaisena maisterin tänne pääs seurahan hienoston.
Ujo tottunut kansanlapsi ei mielen teeskentelyyn, hän seurassa vanhempainkin voi vaipua mietiskelyyn; ja hälle kun vahtova malja nyt tuodaan samppanjaa, niin luotaan maljan hän lykkää ja vitkaan virkahtaa:
"Ei, serkkuni, tuota mä juomaa en sentään koskaan jois!
Ken on kansoa köyhää nähnyt, sitä varmaan juoda ei vois!
Hyvät herrat, te tiedätte kaikki: kato kansalta viljat vei
ja kun toisilta leipää puuttuu, niin moisia juoda ei".
Sai tulta jo lempeä silmä ja äänikin kirkastui ja hän nääntyvät joukot muisti ja muistohon vilkastui: hän näki nuo kalpeat kasvot, lapsjoukkion kerjäävän, näki ryysyiset, surkeat äidit vilun kourissa kylmävän.
Hänen mielensä kauas karkaa, ei herroja näitä hän nää: on nälkähän nääntyvä joukko hänen silmissä seurue tää, tuo sauhu on kalman usmaa ja ruumiita pullot nuo ja juoma on Tuonelan vettä, on musta ja katkera vuo.
Miten onkin hän tänne tullut, mihin kuulua ei hän voi!
Mikä tylsytti tunteet hältä, kun hänkin jo mässäten joi?
"Ei, ei! pois täältä mä tahdon, pois kansani kurjan luo,
sen vaivat ja näljät mä kannan, kunis kuolema lohtua suo.
Hyvät herrat, mun lähteä täytyy, mua kutsuvi velvollisuus! Tähän seuraan en minä kuulu, sen vieras on kansallisuus: minä kaukana korvessa synnyin, katovuodet ja hallat mä näin, ilojuoma ei maistu mulle, nämä muistot on mielessäin.
Te kaupungin herroja ootte, on vierasta kansa ja maa, ja vastaisuus sekä lapsuus teill' lietona kangastaa; mut korpien keskeen käykää! Se samppanjakaihonne vie, minä vast' olen tullunna sieltä ja sinne on taas mun tie".
Ja hän toisihin riemuten katsoi kuin lausunut heille hän ois: miks ette te kanssani seuraa, sehän kaunista kulkua ois! Hänen silmässä kyynelet kiilsi, vapis ääni ja sylkytti syön — ja hän hattunsa äkkiä tempas ja peittohon poistui yön.
Hänen mentyä kotvasen aikaa oli huoneessa hiljaisuus: ei koskenut maljaan kenkään. Nous rintahan käskijä uus: sun kansasi nälkään nääntyy, sinä samppanjaa vain juot! Omatunto sun palkitseisi, jos heille sä summan suot.
Oli raskasta huoneen ilma, oli hilpeys häipynyt pois, kuka tiesi jo kuin olis käynyt, jos muudan ei huutanut ois: "mitä hittoja istutte siinä kuin kirkossa istuttais, hei, maisteri! Maljasi pohjaan! Ja sitte jos laulettais!"
Ja taas sai samppanja armon, lasit korkeat kilkahtaa ja muutama soitinta soittaa, muut laulua kangertaa: ylimielinen maisteriparvi ilonhetkeä viettää nyt, ei tahdo se nälkää muistaa, sen tunne on tylsistynyt.
Vaan äskeinen hilpeä mieli se seurasta poistunut on;
ei tullunna entinen tuuli, jos juomia tulvatkohon —
Mikä kumma se mieliä vaivas? Miks samppanja maistunut ei?
Tuo poikako jaarittelullaan janon maisterijoukolta vei?
1891.
KUUSI KALLIOLLA.
Noin pystynä päin sinitaivasta kun nostat sä uljaan pääsi, niin luulisi, että jo taimesta sun Luojasi vapaaks sääsi, ja että sä vehmahan maaperän sait, jost' ilman vaivoja ruokasi hait.
Mut kallion kylmänpä kyljestä sun kukkea kruunusi nousi ja tuulien touhussa myrskyllä sun latvasi laulaen sousi, mut runkosi vankka se taipunut ei, jos lehväsen tuulis-pääkin vei.
Kun luottavan tyyneenä eessäni mun tuoss' seisot kuin koskessa paasi, teen aatoksissani vertailun: jos tuo olis viljelys maasi! Sen juuret ne kansasi sielussa ois, vaan latva se vapaana soutaa vois.
VUODEN VAIHTEELLA.
Kuin sokean silmästä kyynel vaan on ikuisuudesta vuosi: mä kyllähän kyynelet vierivän nään ja aavistamaan ne saattavat syntymälähdettään — mut sielun pohjan ja syvyyden, ne peittävi terhene ijäinen.
Kun saituri ahnein aarteitaan vain ihmissilmiltä vahtii, niin salaisuuttahan ikuisuus. Ei viisainkaan voi lausua, mimmoinen vuosi on uus; vain henkemme silmähän kangastaa tuo kumma ja verhottu kaukaismaa.
Soi tornista torvet jo keskeen yön, ne uudelle vuodelle soittaa; oi, jospa ne kansani valveuttais, niin aljetun työn myös henkinen kylväjä päättää sais; ja vaikkapa hallakin viljat vei, niin Suomeni sentään sortuis ei.
SYKSYINEN MIELIALA.
Syystuntu luonnossa ja taivas valju, ja kukat kuolleet, lehdet kellertää, ei tunnu tuuli, kylm' on luonnon silmä, ja veden pinta tuskin värähtää.
On luonto tyyni, tyyni tunteettuutta, tai ehkä uinuu sopusointuaan tai väsyi luomaan ja nyt voimaa uutta tuoss' imee ikuisista vuoksistaan.
On tyyntä kaikki, rauhan päivä loistaa valjulta laelta sinitaivasten — miks sitten tuulispäänä tunne riehuis, kai syyt' on kerran kuolla myöskin sen?
Niin ootkin tyyni taas, sä sydän raukka, ett' oikein pelkään saavas talven jään; tyhjyyden syvää rauhaako se lienee tai liekö tyyntä eellä myrskysään?
1891.
NIIN HERKKÄ KUIN HAAVAN LEHTI.
Niin herkkä kuin haavan lehti on tuulien suukkosille, niin herkkä ja altis on mieleni mun myös tuntehen tuulosille.
Niin täynnä kuin syys-yön taivas on tähtien kehriä noita, niin täysi ja kirjava sydämeni mun utuheikkoja on unelmoita.
Kuin pyörivi pyörteessä kaarna, ei nielua virran se vältä — niin maailman pyörteessä häilyn mä myös, en kuilua kuoleman vältä.
1893.
TALVITUNNELMA.
Haihtuu riemu, vaihtuu onni, hukkuu usko, luottamus, kuluu kulta, pettää toivo, kuihtuu kaunein kukoistus.
Sammuu tähti, lientyy taivas, kuivuu lähteen suonikin, taltuu tuuli, voipuu aatos, päättyy päivyt valoisin.
Katoovaist' on kaikki täällä,
suoltuu vyyhti elämän.
Miks mä muista poikkeus oisin?
Luonto täyttää tehtävän.
Tullos siis, sä rauhan neiti, kylvä lunta sydämmeen, tyynnä niinkuin talven luonto käyn sun syliis ikuiseen.
VÄSYKSISSÄ.
Nuor' oisinko minäkin ollut, tuli-intoa uhkuillut ja toiveinko rintani tuorein ois kerran se kohoillut?
Ja aiturin laillako aatos myös mittasi taivaat ja maat, ja raivosi sortoa vastaan — miss' ajat on tarmokkaat?
Olen riemuinnutko mä myöskin kuin lapsonen mieleltäin jako mull' oli puhtahat tunteet sekä hellyyttä sy'ämessäin?
Minä myöskinkö kerran lemmin ihanaisinta immyttä maan, hänen suutelin ruusuista suuta ja untuvaposkiaan?
Tavottaissani taivahan kaarta olen uupunut voimiltain, minä hulluhan autuutta hourin, utuhienoa onnea hain.
Elo särmäkäs, karkeasyinen vei haavehet hienoiset, peräpohjolan tunturituulet hyys tuntehet terheniset.
Iva ilkeä turmeli mielen, kun pilkaksi kaikki se löi — elon nautinto hengetön, ontto poven surkean-tyhjäksi söi.
Mihin sai multa herttahat hetket, sitä, koito, mä tiedä en — pian onko jo aikani tullut, kuinka saisin mä tietää sen?
Nuor' oisinko minäkin ollut? näin olleeni ilmoitetaan, mut totta se ei toki liene — kai unta on ollut se vaan!
MÄ OLEN KUIN SIIPEHEN AMMUTTU LINTU.
Mä olen kuin siipehen ammuttu lintu, mi toisien jälkehen pyrkiä koittaa, vaikk' kuoleman enteet jo suonissa tuntuu ja raukea velttous jo kohta mun voittaa.
Mä matkani suunnan ja valkaman tiedän ja sinne mun toivoni vain halajaapi, mut kohtalon nuoli mun siipeeni sattui, se lentoni vauhtia vaimentaapi.
Siks olen kuin siipehen ammuttu lintu ja toisien rinnalla riehua koitan, vaan heikko jos onkin jo siipeni lyönti, niin toivon mä sentään: mä kohtalon voitan.
Syysyönä 1892.
ONNENSA KUKKULOILLA.
Hän on mun, hän on mun, minun ainoastaan, sen kuiskasi mulle hän vasta. Miten voisin mä hillitä mieltäni siis — en huoli mä maailmasta.
Viis veisaan mä siitä, jos köyhä mä oon ja jos leipäni maailmalla; hän on mun, hän on mun! sen tiedän mä vain, mun ainoan taivas-alla.
Salatieto se sentään vielä nyt ois, sitä sulle en juoruta saisi — mut onneni viesti jo tahdottain yli huulteni huilata taisi.
Ja tietköhön vain koko maailma sen, minä voittajan käynnillä kuljen: hän on mun, hän on mun, minun ainoastaan, minä vain hänet syliini suljen.
Minä vain olen häntä nyt suudellut — sekä äitinsä aamuin ja illoin — ihan suulle mä suutelin, kerran vain, voi, kuinka hän purppusi silloin!
Hän on puhdas kuin pulmunen päivällään ja tuntehen lämpöä täynnä — lie tuttukin sulle hän ennaltaan, jok' on koulut ja kaikki jo käynnä.
Mitä tässä mä sentään kerrankaan,
tuhat vuottahan kertoa voisin.
Sinä voitkin jo onnea toivottaa!
Myös sulle mä semmoisen soisin.
1892.
NIIN USKOLLISNA KUIN TAIVAAN TÄHDET.
Niin uskollisna kuin taivaan tähdet iäti vilkkuvat vierekkäin, niin uskollisna kuin koitto ja päivä iäti toistahan syleilee;
niin uskollisna kuin rannan ruusu valohon taipuvi kaihossaan, niin uskollisna kuin aalloton lampi taivaan häiviä heijastaa;
niin uskollisna kuin ulapan kuohut iäti toistaan kaulailee ja kuolevat rannalla kalliohautaan ja pitkään suukkoon ja syleilyyn —
Niin uskollisna, oi sulhoni sorja, sun kanssasi elämän aallokon käyn, sun tauttasi yksin mä elää tahdon ja kuolla sun kuumahan suudelmaan.
HÄN.
Hän iloinen oli kuin talveton toivo ja hellä kuin äitini armahan suukko, oli raitis kuin keväimen tuoksuva ruusu, oli kaunis kuin pilvetön päivyen nousu, tuhat-ilmeinen kuni sielukas silmä ja puhdas kuin unelma uinuvan lapsen — suvituulosen lailla hän luokseni leijas ja kaikosi pois kuni vuoristokaiku.
VASTAISEN AJAN VIENO AUERPILVI.
Vastaisen ajan vieno auerpilvi elosi huolet kaikki hunnutkoon, keväisen aamun hellin tuulenhenki unelmas untuvaiset varjelkoon?
Toiveesi hennoimmatkin helpehyiset syksyisen hallan öiltä säilyköön, kirkkaana lehdon lähteen silmän lailla sekeinen sielus taivas päilyköön!
Tunteesi nuorten aamuliljain lailla povesi puhtoisuutta tuoksukoon, keijuiset lemmen virttään viehkeintä ikuiset ajat korvaas kuiskikoon!
Jos sentään joskus otsas taivahalle osuisi pilvi, vaikka pieninkin, kesäisen hellän tuulenhengen lailla sen hiljaa, hiljaa kauas poistaisin!
KUIN LEIKKII LÄMMIN SÄDE SUVIPÄIVÄN.
Kuin leikkii lämmin säde suvipäivän kesäisen vehmaan lehdon liepehellä, niin leikkii silmäs viehkeen lämmin katse uhoten tuntees nuoren tuoreutta.
Kuin hymyy metsän ruusun raitis nuppu rusoisin huulin lempiperhollensa, niin hymyilet sä suullas hurmaavalla — ken sitten lempiperhos olla saapi?
On kevään aika lyhyt Pohjolassa — niin valeen kuolee ruusut kaunihimmat; iloitse, leiki siis, sä säde päivän, voi pian tielles tulla syksyn pilvet.
1893.
ET LEMPESI HAAVOJA LÄÄKITÄ VOI!
"Et lempesi haavoja lääkitä voi, älä, ystävä, koitakkaan! Kun tahdot sä polttoa jäähdyttää, sydänkirvely kiihtyy vaan.
Et lempesi muistoja haudata voi, älä, ystävä, koitakkaan! Kun luulet ne kuollehen ainaiseks, nepä hetkisen uinuu vaan".
Niin, hetken ne uinui, hetken vain, kunis, koito, mä yksin jäin: heti entistään yhä selvemmin sinut sieluni silmällä näin.
Minä näin sinun istuvan vierellään, sulosuukkosi tunsin mä myös — ja mun hellät ja lempeät syleilyt suli suojaten ympäri vyös.
Ja silmäsi säihkyvän eessäni näin, kuten muistin ne vanhastaan ja hurmaunein sinut katsein join ja unhotin taivaan ja maan.
Ja ne viileät iltamat muistin mä taas, miten ennen me istuttiin, kun järven laineilla karkeli kuu ja me lapsina haaveiltiin.
Koti meidän se kauniiksi laitettais, talo taidetta huokuis vain — ja aivan sä sait minut suunniltaan elontyötäni ennustain.
Minä maani ja kansani laulaisin, tämä kansa mun ymmärtäis ja kerta kun sitten mä kuolisin pois, mun työni ja maineeni jäis.
Sinä kunnian kukkuran kantaisit, jos sulhosi suureks sais — voi, kultani kallein, ainoisin, jos vain sinut saavuttais!
Vaan nyt sinä haihtunut haave oot, joka rauhaani häiritset; miks aina sä eessäni kangastat, kun sentään sä antau et?
En lempeni haavoja lääkitä voi, en, ystävä, koitakkaan; tosin luulin jo tunteeni kuolleen pois, nepä hetkisen uinui vaan.
KUIN HUOLIVI KUUTAMON KULTAINEN VYÖ.
Kuin huolivi kuutamon kultainen vyö tuon tumman tunturi-lammen, niin valaiset mieleni mustan yön sinä hellällä vienoudellas.
Läpi kasteenhelmien hymyilee sulopäivyen koitossa ruusu, niin myös läpi lempesi kyynelten sun sielukas, sininen silmäs.
Kuin kesäisen taivahan ruskot vain läpi auerharsojen hohtaa, niin hieno ja lämpönen purppuravuo luo ruusuja poskesipäille.
Kuni vierivän virran ulpukka vain on valkea, raitis ja puhdas, niin olet, oma kultani armaisin; lumen kanssa sä kiistata taidat.
Kuin lauhkea tuulonen keväimen on tuores ja lämmin ja hellä, niin lie sinun morsius-suudelmas oi, jospa sen kohta mä saisin!
NIINKUIN MERTEN MYRSKYSÄILLÄ.
Niinkuin merten myrskysäillä laine toistaan tavoittaa, vuoroin vuoreks kuohahtaapi, vuoroin laaksoks lankeaa.
Niin mun mielein aallokossa riemut, murheet vaihtelee, suistuu milloin syksyn yöhön, milloin taivoon taistelee.
Laine suuri, lakkapäinen vaatii synkän syvänteen, valo kirkas keskipäivän luopi vahvan varjosteen.
Kun on toiveet tuiki suuret, suuri myös on pettymys — tyynny, taltu, myrskymieli, se on sentään — täytymys!
Heitä tultes turhat roihut, vaivu tuhkaan tunteines, pohjan viiman vilu henki jäätää sentään sydämes.
Kätke lempes liiat liekit poves pohjaan syvimpään, sinne hautaan harmahimpaan, kunne toiveet kätketään.
Sitten hauta-ristin lailla kertoo silmäs katsehet: Tässä lepää lemmen leimut, nukkuu nuoret toivehet.
Siis jos mua säälit, impi, liiku hiljaa haudallain, ettei ottais tulta tunne, jonka uneen kerran sain!
MÄ SUUTELIN HÄNTÄ JA ITKIN.
Kera kultani rantoja kuljeksin ohi kumpuen, jolla me muinoisin oli istuttu iloa lyöden.
Tähän jäimme … ja kumpikin vai'ettiin, suviaikojen riemuja muisteltiin.
Allani peilinä päilysi lampi, ylläni siintävä kuulteli taivas, eessäni karkeli lämpöinen auer ja vierellä impeni istui.
Mä onneni muistoja ääneti nautin ja silmillä armahan silmiä etsin — vaan silloinpa nurmella rakkaan kummun nään orvokin suuren ja kalpeen.
"Miks lie tuo kukkanen kalpea vallan?
Kai Luoja sen siintävän kauniiksi loi?"
"Siks' että sun vuoksesi vuosia itkein mä nurmikon kukkaset kyynelin kastoin, siks onpi se suuri ja kalvas".
Näin kuiskasi impeni, orvokki raukka; nyt näin: oli poskien ruususet poissa.
Jo haikeat moittehet rinnassa kuulin: mun vuoksi on kukkani kuihtunut täällä! Mä suutelin häntä ja itkin.
1893.
ÄITINI SILMÄT.
Kuin uinuin lassa mä kehdossani, näin taivahan tähtyet vuoteeltain — mut kirkkaampina kuin tähtönen koin ain' ylläni valvovan nähdä mä voin oman äitini armahat silmät.
Nyt tultua neitojen maailmaan tuhansittain tähtiä kohdata saan, sinerväistäpä kaksoistähteä vain niin hellää ja vienoa turhaan hain kuin armahan äitini silmät.
1892.
"VIATTOMUUDEN UNI".
(E. Vikströmin veistosta katsellessa).
On silmäkulmillas ja poskipäilläs ihanan puhdas ilme, viaton ja ohimoillas väikkyy tunnon rauha ja unes kyyhkyn unta myöskin on.
Niin uinut tuossa kuin on pulmut puhdas, min likimaill' ei haukkaa, huuhkajaa; hyveiden henget valvoo vuotehellas, ne pilvet turman kauas tuulottaa.
Sees niin kuin silmäs, uneen ummistaunut, sun ylläs elon taivas kaareilee, ja unessas kai päivän paistehessa keväisen lehdon keijut kisailee.
Sun äitis vienon hellät kehtolaulut elosi halki sulle soikohon, ett' tunne puhdas kallein sun on aartees — jos hukkaat sen, se ainaaks kateess' on!
23/11 1892.
"TUNNE ITSESI".
Kuin houkkio hulluja hourehiaan yhä hautovi, toivoo vain, kuin hulttio koirakin ruokkijataan läpi etsivi maailmain — niin aatetta elämän etsinyt oon, kunis koito jo kyllästyin, niin juossut mä toisien jälkiä oon, kunis vihdoin mä hengästyin.
Jään yksin — ja sieluni sirpalehet taas vankaksi tammeks saan, min latvassa vuossadan hengettäret nyt soittavat soitintaan; mut pohjalta sieluni löydän mä sen, mitä muualta turhaan hain: elon-aate ja hengetär kaikkeuden oli kätkössä rinnassain.
Kuin narri mä haavetta hapuilin, oman aarteeni unhottain kera varjoni vauhkona kilpailin; sisällystäni sieltä mä hain, mikä outoa, onttoa kuorta on vaan, jos kuinkakin pettävä lie — niin, ystävä, onnehen korkeimpaan oman sielusi tutkimus vie.
Koko luonto sun täytyvi yllättää, tuhatkarvainen kaikkeus on; vaan muita sä kuin voit ymmärtää, oma itseys outo jos on? Siis syöpyös sielusi rikkauteen, oma pohjasi sieltä sä luo, elontarkotus, kätketty kaikkeuteen, oman henkesi helmasta tuo!
1893.
ERÄÄLLE KAUNOTTARELLE.
Niin musta on tumman tukkasi vyö kuin synkin ja pilvisin syksynen yö ja helmyet keskeltä suortuvien ne välkkyvät tuikkeella tähtöisten.
On hieno sun poskesi pinnaltaan kuin keväällä raitojen umput vaan ja purppura niillä on hurmaavin kuin ruskonen taivas on iltaisin.
Nuo silmäsi suuret ja kirkkaat on kuin nousu on Pohjolan auringon, min pilvien juontehet varjostaa kuin katsetta kulmasi kaunistaa.
Suu sulla on pienonen mansikkasuu; sen mettä jos juo, niin hullautuu, ja kaulasi luntakin valkeemp' on ja rintasi kumpu on moitteeton.
Ihanteitaan luojasi kai unelmoi juur hetkellä sillä, kun sun hän loi: hän työhönsä itsekin hurmaus niin, että jäi hältä järkesi — unhoksiin!
1892.
KEVÄTKYLMÄT.
Kevätkylmät ne runteli tunteeni oraat, vei henkeni helpehet hennoimmat; mut lohdutus sentään pieni on mulla: syyshalla ei harmaja paljoa saa.
VANHOJEN MATKIJALLE.
Niin sä astut allapäin ja vanhan ääntä käytät, vaikka vasta uunna vuonna miehen ijän täytät. Heitä, poika, hiitehen sä mokomakin naama, joka sun ei omas lie, vaan muilta lainaks saama! Muutenhan sä raukka oot kuin pikku Pentti sällin, joka miestä matkiessa otti taaton mällin, puri, sylki, teuhasi ja mietti, tokko nähtiin — kunnes huomas, että pilkkaa kaikkialla tehtiin.
1893.
Z. Topeliukselle.
(Seppeleen kanssa runolijavanhuksen täyttäessä 80 vuotta.)
Viikatteine vihlovine kulki Tuonen tyly mies, korjas tyynnä taltehensa, mitä parhainta se ties, Suomen toivon, Suomen voiman tallas alleen vankkurit, jotka roiskuin ihmisverta raskahinna vyörysit.
Lasten parku, naisten itku, miesten kostonhuudot nuo eivät auta, eivät turvaa Tuonen viikatteelta suo — itse maa nyt itkee verta, vetten kalvot punertaa, itse Luojan sinitaivas hurmetta nyt heijastaa.
Sotatouvon majesteetti synkin rautakasvoineen ratsastaa nyt rautaorhin, vaatii viljan korjuuseen — majesteetin kantapäillä hiipii syys ja talvisää, jäätää huolten huokaukset, maille roudan hengähtää.
Talven henki, hengen talvi vallan merkit maahan löi, korven helmaan kaikos kansa, piillen pettuleipää söi, palui siellä polvillansa auttajata itkien, kunnes Luoja vaikerrukset kuuli kansan viluisen.
Nosti päivän taivahalle, päivän terään tulta kaas, päivä ratkoi roudan sillat, luonnon keiju heräs taas, purki talven valkokankaat, hankki morsioksi maan, nosti nurmen silkkiverhon, nosti onnen apilaan.
Mitkä lehdet apilaassa? Voima, laulu, työ ja lempi; voiman työssä voitokkaassa kevätkansa suurta luo. Mutta mikä voiman suo? Laulu, joka tenhoisempi on kuin voima — Väinön maassa.
Laulun lämmin hengähdys yli vetten, maitten käy, loihtee liljat kukkimaan, miss' ei ennen kortta näy, kulokankaat vihertää, peittää verta juoneen maan, järvet jälleen sinertää, kevätlinnut livertää — laulun taikahelkähdys voittaa kuolon ruhtinaan.
Niinkuin joustava, nuori mies, nuori vyöltä ja varreltaan, astuu Suomi nyt tietään uutta kohden aamua, vastaisuutta.
Kussa kulki, jo mettä joi, kussa kuunteli, lehdot soi, kunne katseli, autiomaat kanervankukkia teille loi. Laulun mahti se siivet antoi, laulun keiju se kuiskeet kantoi rannoilta toivojen siintävän maan. Mistäpä lienee se tullutkaan tuo tuntehen nuoruus ja silmän koi, nyt joka ihmeitä tehdä voi?
Olihan kuin olis rinnassa hällä soinut kuin koskien kuohuvat laulut riemuja soittavat keväämmällä, virrat kun viskovat kahlivan jään, Ahti kun nostavi vaahtovan pään puistaen helmiä kutreiltansa, niin että taivahan kaari ja kansa helmillä kuohujen leikkiä voi.
Laulun mahti se ihmeet loi. Näät laulun kun kulkevi ruhtinas, hän käy kuin kruunattu kuningas, ei hoida hän aarteitaan kuin saita, tää lemmen ja toivojen valtias: hän loihtee ruusuja, verhoo maita, hän syttää rintoja toivekkaita ja urhojen haudalle, itkien hiljaa, hän kylvää muiston ja maineen liljaa.
Oi terve sä laulun ruhtinas taas, nyt ottaos haltuusi kruunus ja maas, se kansa mi nukkui horros-unta, kun synnyit sä, kantelo vierelläsi, sun laulus nostama valtakunta nyt seisoo nuorra sun edessäsi: se vastalahjaksi lauluistas, sä Herran voideltu ruhtinas, nyt tarjoo laakeriseppeleen ja tien sun kansasi sydämeen.
Se tahtoo nähdä sun harmaan pääsi, sen miehen, jonka jo Luoja sääsi tuhanten lohduksi laulamaan, se etsii katsetta taikurin sen, ken sytti suurehen lempehen, ken tenhoi, että hän mettä joi, ken loihti, että ne lehdot soi ja kuka se kummalla laulullaan myös taikoi poltetun autiomaan, se kanervat teille kun äkkiä loi.
Siis kiitos, laulujen ruhtinas, sä lemmen ja toivojen valtias, sun laulus nostama valtakunta ei enää uinu se horros-unta, vaan tarjoo sulle nyt seppeleen ja tien sun kansasi sydämeen!
POËTA LAUREATUS.
(K. A. Tavaststjerna k. 20/3 1898).
Kun huomentuulosen valtahan runopurtesi rohkean annoit, niin puhalsi vuorilta tuulispäät ja pystyssä pääsi sä kannoit: sä näit vain nousevan auringon ja toivojen taivaankaaren, sä näit vain läikkyvän allokon ja kaukana siintävän saaren.
Oli aamu se kaunis ja keväinen, oli kevättä täys sun rinta, soi vuossadan tuuli sun purjeissas, sitä vahtosi merten pinta, ja laulusi laineilla karkeloi, myös leikiten vellamot läikkyi, runopurtesi nuorissa kantelet soi ja keulassa keijuset väikkyi.
Kuin Väinämö nuori sä lasket vain päin unten ja toivojen saarta, sä näät vain pilvissä impyen ja katselet Pohjan kaarta — mut ilkeä lappi sun yllättää, on noidalla nuoli kyinen — ja kohta on laineilla musta jää ja essäsi syksy syinen.
Ei ollut se nuoruustoivojen maa, mihin lappi sun loidulla voitti, oli päivillä ääretön hiljaisuus, yölauluja huuhkain soitti, ja ylläsi taivaat kylmät on, mut allasi musta nielu — sen syvyys meille on mittaamaton: yli lentävi yksin sielu.
Mut laululla voitat sä lappien kyyt ja tai'alta kärjen taitat, sä ihmeitä sydämesi lämmöllä luot, jäät kukkaistarhaksi laitat — ja onpa kuin kukkisi edelweiss nyt lauluista laajenneista ja onpa kuin päätäsi kierteleis ikiseppele laakereista.
Sun kantelo mahtavan voiman saa, jäävuorikin kaiun antaa, evoê, sinä sävelten sankari taas, jota keijuset hautahan kantaa! Nyt lappi ja tuonetar ei sua vie — ei kestänyt pohjola jäässä — ikimaineen templihin vei sinun tie, kun läksit sä seppel päässä.
LAULAJAN RUKOUS.
Oksattomat, lakkapäiset hongat pilvenkorkuiset — vuoret harmaat, jäkäläiset, valjut vaarain rintehet — syvät nielut vuoren alla, eessä aavat ulapat, synkät pilvet taivahalla, joista säihkyy salamat, yllä korkeudessa tuolla räsähdellen ajaa jyryllänsä ukkonen, pauhaa täällä, pauhaa tuolla, väsähdellen painuu sentään vihdoin läntehen.
Karmaan kallion rintamaa notkosta, rytöjen alta nousee, nousee ja kapuaa mies, joka kalvakalta ja laihalta näyttää, nuorukainen, niin varrelta hento kuin heikko nainen. Mut kulmansa ryppyset nuo ja katse säihkyvä tuo se tuiskuvi hengen tulta ja sielua mahtavaa: se kirkasta on kuin kulta tuo liekki, mi singahtaa hänen silmistä vapaista, voimakkaista, se tietävi miestä, ei hentoa naista.
Siinä on koko maailma vaivoineen tuossa ahjossa kärsimysten, ja onpa kuin Jumala taivoineen yli mustien viettelysten niissä oisi jo voittonsa voittanut ja kuin tuolle jo päiv' olis koittanut.
Mut päivä tää nous helmasta yön, nous helmasta vaivan ja hengen työn, nyt alla arkisten huolien ja maalina taistelun nuolien tulis uusi ja voimakas luoda polvi, ja tehdä jättejä kääpiöistä ja kaartaa taivaalle laajempi holvi, ja päästää aurinko vuorten vöistä.
Mut voimat mistä? Sitäpä juuri hän miettivi huipulla kallion, se öin ja päivin on murheensa suuri ja sitä hän vuosia miettinyt on; vaan taas kun taivahat välkähtää ja honkien latvat hohtaa, niin pystyyn heittyvi uljas pää ja salama salaman kohtaa, hän puhuu nöyrän ja rohkean lailla ja katseensa matkaavi oudoilla mailla:
"Sinä Herra voimien taivaisten, jota ihmiset luojaksi sanoo, sinä, jolta johtajat vaivaisten elonohjetta nöyrinä anoo. Sinä, jota ei kuolema tapaa, sinä ääretön, pohjaton, vapaa, sinä, jonka on pitkäisen nuolet, oi, näe toki poikasi huolet!
Olen syntyä Sun sekä juurta, ikihengen heimoa suurta, ja sen luomisen mahtavan innostuksen, jota itse sa tunsit, kun maailman loit, sen tunnen ma myös sekä uskalluksen, min suuria toimia varten soit. Sun kaikille riittävän rakkautesi sen annoit myöskin sä kuvallesi — mut moittia nyt jos tahtoisit: miks kuvani kirkkahan tahrasit ja harhaan vieviä teitä kuljit ja Luojasi ääneltä korvasi suljit? Jos kysynet näin, minä suorasti vastaan: niin, miksikä johtanut isä ei lastaan, miksikä ääntä sä monta tarjosit, miksikä kirkkaankin päivän varjosit, miks loit pahan ja miksikä hyvän, miksikä vuoren ja laakson syvän, miksikä mustan ja valkean, niin, miksikä loit tämän maailman, kun minäkin paremman luoda voisin, jos voimassa vertaises vain oisin?
Mull' onpihan atteeni valtakunta ja siipeni kantavat sinunkin luo ja vaikka on kaikki mun haaveeni unta, niin mun on luomani maailma tuo; minä luomani maailman kansoitan, minä salamas orjiksi lannistan, minä sulta en koskaan pyytänyt armoa, vain tahtoni voimasta sain minä tarmoa, ei säikytä minua myrskysi sää, en kerjää henkeä sulta, ei taivuta niskaani kruunattu pää, ei houkuta vuortesi kulta, en tavannut ihmistä päällä maan, joka oisi mun pitänyt orjanaan, ja koska on sieluni ikuinen, niin viikatemiestäsi pelkää en.
Ja sentään eessäsi nöyristyn, kuin kääpiöt muutkin ma köyristyn — mut huomaa: itseni vuoksi en saapunut nyt sinun luoksi, vaan veljien, siskojen, kansani tähden nyt lankean maahan kaikkien nähden: Jos on sulla maassa ja taivaassa valta ja valta valtaasi jakaa, suo silmät mun keksiä kaikkialta ne kansani lapset kuin makaa, suo valta heitä mun nostattaa, suo valta heitä mun johdattaa ja koska ma tahdon suurta ja hyvää ja jaloa, vapaata, laajaa ja syvää, niin auta, mahtava, lastasi, auta ja salli mun poistaa se koi, joka syö; oi, kruunaa sillä mun henkeni työ, ettei minun kansaani nielisi hauta!"
Ja onpa kuin suvinen, lempeä tuuli taas honkien latvoissa soitteleis ja vuorilta jylhiltä sanoman uuden nyt laakson lapsille laulaen veis — ja onpa kuin seestyisi jälleen päivä ja haihtuisi taivaalta viimeinen häivä — kas, takaa vaarojen rusko jo viestin toi, ett' uuden aamun jo koittavi huomenkoi.
Ja onpa kuin lämmön jo noustessansa myös auringon kultainen kehrä sais ja onpa kuin laulajan suortuvilla se leikkis ja kohta ne kultoais, ja huuruten lämpee jo vuorten rinta ja kauniina kiiltävi ulapan pinta — kai ihmeitä kalpean laulajan rukous loi? Niin, rakkaus ja usko ne ihmeitä tehdä voi.