ERAKON UNELMA.
(Istuu talvisena, pilveilevänä iltapäivänä, lumisen vuoriston keskellä sijaitsevan luolansa edessä).
En tiedä, miksi nyt tuntuu niin, kuin mieleni ilmoihin ikuisiin ja elämän sieluhun vaipuis? — On sydän niin laaja ja pohjaton kuin merten aavikko tyynellä on, kuin hetken huoleni haipuis!
On määrätön katseeni kantama ja rinnassa soi niin kummalta kuin kaikkeus-kannel se oisi. Kuin pientä on kaikki mun ympärilläin! — ja tuossako ennen ma elämän näin — sitä tuskinpa uskoa voisi?
Niin heikot ja alhaiset aatteiltaan, niin köyhät on kaikki he sielultaan, mitä suurta on nuorisolla? Sen katsetta hyttynen hämmentää, se voi vain joukossa temmeltää — ei tohdita yksin olla.
Ol' ennen nuoriso vartio maan ja uuden huomenen otsallaan kuin päivyen parvi se kantoi: nyt kytkyt kaulassa kaikki käy, ei vapaan katsetta kellään näy — ja kelle se ohjansa antoi?
Nyt versovat vaivaiset sielut vaan, ne ährivät, tuhrivat, täyttävät maan, nuo peukalomiehet — ne johtaa! Ja siksi ei puilta he metsää nää ja rinta on kylmä ja tyhjänä pää, ja aatetta yhtään ei kohtaa.
Se koi, joka nuorilta voimat söi, ja hinta, min vuoksi he aatteet möi, on pienten sielujen valta. Mut korvessa kasvaa jo polvi uus, sen voima on suuruus ja lennokkuus pois peukalomiehet jo alta!
Ja kanssako näiden kuhnivain tai perhojen, hyttystanssijain ma hyppinyt lienen myöskin? Siis nauran ma narrikuvallein ja vuoret nauravat naurullein: on sellaista ollut työskin!
On niinkuin unessa harhaillut ja polkuja kääpiön polkenut ma öisin vierailla mailla; en itse se ollut, oli henkeni poiss', ja on kuin toinen se ollut ois, maan orja ja silmiä vailla.
Lie silmäni saatana sokaissut, hän haahmossa mun lie kulkenut — mun sieluni ollut ei siellä. Mun henkeni lentoa kaipoaa, mun sieluni suuruutta janoaa, ei viihdy se narrien tiellä!
Nyt nään kuin tuolla jo kangastaa mun henkeni, kaihoni kaivattu maa, mun toivojen lentoni määrä. Sen vuoria kultaavi aamunkoi, sen rannalta vapahat laulut soi — ei orjien kuoro väärä.
Lumi peittävi luonnon, jonka mä nään — mut keväällä, keväällä nostaa pään taas kukka ja vihreä heinä. Ja honkain valkeat latvat soi, ne uusia elämänlauluja soi — elä uhkaa, luolani seinä!
Mun toivojen maassahan kevät jo on! Ja suvinen tuulonen huoleton käy päivänkumpuja kohti; ja kevät oli kullakin rinnassaan ja päiv' oli kaikilla katseessaan ja valoa vapaus johti!
Tään henkeni uusivan keväimen, mun lemmenpäiväni paahteisen ne rakkaimmalleni annan. Ja rakkain mulle on valkeus ja tunteen ja aattehen vapaus — niin, niille ma uhrini kannan.
Täss' istuin ma yksin ja kuuntelin ja sieluni silmällä katselin, oi, katselin monta vuotta! Nyt korviini siipien suhina käy ja vaikka ei kaikille kotkat näy, ma tiedän, en vartonut suotta.
Tuo siipien suhina ilmoittaa, mun päiväni vihdoin valkeaa ja haihtuvi hyttyjen kansa; käyn ehkä jo piilosta maailmaan — kas, salamat heillä on oppaanaan, joill' aamu on otsallansa.
Tuo salama olla tahdon ma ja hankkia ilmaa puhdasta, niin koittavi päivä Herran. Siis lähden ja säilääni tartun taas — ja siunaa, Herra, sun palvelijaas, vaikk' oisi se vain tään kerran!
ETSIJÄN PALAUS.
Runosikermä.
1.
Nyt jylhien mustien metsien yli käy illan tuulonen tohahtain ja kantaa kuiskeita torpan luota, miss' istuvi nuorikot kuhertain — mut yöhön eksynyt kulkija, tuo mailta oudoilta palaava, hän kuulevi, kuulevi kuisketta tuota, on silmässä toivo ja avoinna syli, vaan sentään tuohon ei luota.
Niin usein aavoja astuissansa hän kuunteli herkällä korvallansa, niin usein risahti metsässä oksa, tai lauloi lintu ja lähteensuoni, niin usein petti jo silmä ja korva, ett' arkana, peljäten pettyvänsä, ei usko hän nytkään itseänsä.
2.
Kuni metsään eksynyt kulkija, jonka jäljet vuotavat hurmetta, jonka otsan on okaiset oksat lyöneet, jonka voimat on taistelut turhat syöneet, niin on hän nyt verhossa kuluneen vaatteen, tuo ylpeä etsijä elämän aatteen.
3.
Tuo korska hän tuorehin tuntein lähti ja ohjeenaan oli Pohjolan tähti — ei kysynyt tietä hän keltään, ei ei pyytänyt vanhemmilta hän lupaa, hän sietänyt vain ei ahdasta tupaa — niin lykkäsi purtensa vesille vaan ja laski ja laski kuin uhmallaan yli selkien tuttujen, outojen vetten, mihin vuorten vilppahat vihurit vei.
Kun pelotti, lauleli pelkonsa pois — ken valjuna raukkana seilata vois, kun yllänsä taivahat siintävät kaartuu ja ehtoolla Pohjolan tähtönen koittaa, kun alla on vihreän läikkyvät laineet ja aamulla tuuloset mastossa soittaa!
4.
Yli aaltojen vahtoisen harjanteen, yli kauvaksi häipyvän läikkyvän veen, näki venhossa istuva maata, maata, joka päivyen kullassa hohti. Sitä laski hän kohti, kohti, käsi voimakas ruoria johti — ei voi tuo olla vain kangastusta, ei hullun ja houkkion uskallusta, ei harhaan viedä se saata: noin kultahan, purppuraan ei voi hyvä luojakaan toki pelkkää valhetta verhota, ei!
Ja aallot ne vierii ja tuulet ne käy ja purjeissa täysissä juoksevi haaksi ei tuttuja rantoja enää näy ja peikkojen öisten maaksi on nähty jo unten ja uskon saari, ja virvojen liekiksi taivaankaari.
5.
Se maa se on talvisten lunten maa ja mustien merten ranta, sen luonto se kuolleena uinahtaa ja luita sen kasvavi santa; sen taivaalla paistavi musta päivä, ja musta on päivän kieli ja kerran jos hetkeksi häipyvi häivä, niin sentään on autio mieli.
6.
Tähän talvisen saaren rantaan, tähän jäisehen, luisehen santaan meni pirstaksi haaksi hältä, tuolta hennolta etsijältä.
Mut talven saari on saari vain — yli senkin siintävi kangastain yhä uusia toivon maita. Ei ain' ole toivehet unta, ei ain' ole talvella lunta, sen päiväkin pilvestä puhjeta voi ja pilvien lomasta kevään koi.
Jos menikin purtensa pirstoihin, sen jälleen kuntohon laittaa, elon oksia keulahan taittaa ja uusin purjehin, toivehin hän jättää talvisen, oudon maan ja etsivi kultaista aatettaan.
Tuo talvinen saari on unta vaan ja unta on mustien merten maat — nyt peikkojen ruhtinas, turhaan saat tämän venhosen kanssa sa kilvoitella, kun laskee se uudella purjehella kotilahtosen varmahan valkamaan!
7.
Mut missä on impi ken rannalle jäi ja jonka hän kuvaa kantoi öin, päivin toivona rinnassaan, kun tuulille purjehet antoi, ja joka se lempeenä tähtenä vilkkui, yön peikot kun purtensa keulassa ilkkui?
Hän kulkevi yössä ja kuuntelee, mikä tuuli sen äänen toisi, jota kohden lähtisi eksynyt mies, johon vihdoin uskoa voisi ja joka ei pettäis kuin metsän immet ja synkkien metsäin hyllyvät rimmet?
8.
Nyt kulkeva ritari rauhaton, joka ulapat laski ja korvet kulki, ja elämän aatetta etsinyt on, koti valmis kun on, kuka tiensä nyt sulki sen luo, joka henkeä kalliimp' on hälle ja joka on aurinko etsijälle?
Joko sammui syvien silmien palo, joko hälveni ijäksi taivaalta valo, joka syksyisten mertenkin aallokossa oli sielunsa vilkkuva majakka, jossa levon löytävän sentään hän luuli, kun kulkua auttaisi myötäinen tuuli ja aalloista nousisi tuttava talo?
9.
Vait! Kuuluu ääniä? mistä ne käy? Ei missään Metsolan impiä näy, ei kuulu kansoa Tapion — mikä kumma se kuiske on?
Se on kuisketta kaukaista, hiljaisaa, mut soi kuin viereltä soisi, se on tyyntä ja sielua rauhoittaa kuni äityen ääntä se oisi. —
Eijaa, se on omasta rinnasta, sulosointuja nukkujan valveuneen! Kuin hellänä helkkyy se kuiskeena; sydän tietävi tien luo hälvenneen, sydän näyttävi syvien silmien palon ja nostavi taivaalle päivyen valon.
10.
Hän, jonka tuntehet turtuneet jo vuosia monta nukkui, hän, jolta toivehet murtuneet jo vallan nuorena hukkui, hän, joka on kaikkea epäillyt, mut etsiessä ei lepäillyt, hän, etsijä onnen ja autuuden, sen pohjasta sykkivän sydämmen nyt löytävä vihdoin, vihdoin ois, jos syvien silmien auringosta sais lohtua hän kuin uskonnosta — niin, jospa hän toivotun säteen sois!
SATUKUNINGAS.
Minä olen se ruhtinas satumaan, jonka valtakunta on laaja; mun istuin pilvien kaarella on ja liittooni kutsun ma auringon, jonka tahdosta taivahat kaareuu, jonka käskyä noutavi hopeinen kuu sekä tähtien tarha taaja.
Tule kanssani Tapio Mielikkines! Sinipiikojen ketterä parvi nyt käyköhön kilvalla halavistoon kera keijujen eessämme karkeloon — ma tahdon riemua nähdä vaan ja kukkia luokohon täyteen maan nyt Tapion runsaussarvi!
Tuolla rinteellä pehmeä penger on, jonka kunniakattona kuusi, sinne viereeni vien minä Tellervon ja kiehkuran tarhasta Pellervon hän saakohon ympäri pään. Mut itsekö kruunutta jään? Hoi, kruununi tuokaa se uusi!
Mitä kuiskaat? Lappiko kruununi vei, jonka kehdossa sain minä kerran? Se on valhetta, peikkojen juonta vaan, minä olenhan kuningas satumaan — ja jos minun kruunuuni kurkkii ken, niin taivaan salamat murskaavat sen, se kruunu on antama Herran.
Hei, Nyyrikki, nokkelajalkainen mies! Sinun täytyy mun kruununi noutaa! Kuinka voisin ma kohdata auringon, jos auvoa vailla mun kiharat on, kun huomenkultansa niille se suo? Siis joutuhun kruununi kirkas tuo — sun seuraksi Tierakin joutaa.
Kas noin, nyt haihtuvat hämärät yön, keto helmistä kastehen loistaa, käki kukkuu kuusikon liepeellä jo ja Mielikin lempeä koivikko kevätlintujen lauluja soi — tuolla paimenet torvilla kullervoi ja vaarat ne kaikuja toistaa.
Hei, siinähän Nyyrikki kruununi tuo! Sen löysitkö ristinpuulta, missä karsikot huojuu? Siitä mä viis, siin' onhan ne helmyet tallella? Siis sinipiiat ja keijuset karkelohon, nään tuolla jo nousevan auringon ihan Ahtolan lahden suulta.
Noin häilyen, heiluen kaksittain hovikeijuni kentällä väikkyy, satakielet ja rastahat raksuttaa, mut karhut ne kateina katsoa saa, kun satujen kuningas ruhtinoi ja uhrina Ukolle karkelot soi — puun latvoissa päivä jo läikkyy.
Minä olen se ruhtinas satumaan, jonka valtakunta on laaja; mun istuin pilvien kaarella on ja liittooni kutsun ma auringon, jonka tahdosta taivahat kaareuu, jonka käskyä noutavi hopeinen kuu sekä tähtien tarha taaja!
KANTELETTAREN SYNTY.
"Soiton Suomelle sorean, kanteloisen kansallensa" jätti vanha Väinämöinen, kun hän vaskisin venosin sinipilvihin katosi, jätti helyn hietikolle, synkän korven kainalohon, alle rannan ritvakoivun.
Selän saarettoman tuulet, vettä vellovat vihurit soitteli ulapan virttä, vonkui myrskyistä säveltä Väinön orpo-ontelolla, kaihoisella kantelolla; taikka sitten illan tullen, kun jo maininki maseni, heratyyneksi tyveni, ja kun Väinön venhon jälki vetten kalvossa kuvasti, silloin kuusikon kohusta, liekkui tuuli lauhan lämmin lahden pinnalla karehti — sormilla Suvetar-immen, hienoisilla hyppysillä kieltä kantelon hiveli, jotta hiljainen hyminä lailla kaislikon kahinan tahi kukkas-kuiskehena liiteli ulapan vyötä vesiperhojen välillä, kiistaten sulossa soiton luonnon lintusten keralla; soiden tuolla, soiden täällä, soiden rantaheinän päällä, helkki haapojen lehillä, lakkahongan latvuksissa, siitä ilmoihin yleni luonnon lauluna kajaten koko ilman kannen alla.
Vaanpa kannelta vilutti kun ei ihmisen sydäntä eikä korvin kuulevata, jolle antaisi iloja, taikka kaihoja kajaisi, kuta konsa viihdyttäisi, konsa intohon ajaisi.
Tulipa päivän päättyessä, iltaruskon sammuessa tuonne terhenniemen taakse impi kuusikon kohusta, oksat tieltä taivutellen, marjanvarsia varoen; verkkaisilla askelilla astui kohti kanteletta, kultakutrit olkapäillä, sinisilmät kyynelissä, surun kaihoa povessa — miksi, tuskin itse tiesi.
Näki kantelon kulossa, sävellippahan setänsä — sit' oli kauvan kaivannunna, etsinyt ikävät illat, talven pitkät puhdehetket, hoivoa halaten, orpo, sydänhuolten huojennusta.
Nyt sen vihdoinkin tapasi surun suurimman ajalla.
Nosti kantelon kulosta, suori soiton polvellensa, silmäsi selälle järven, jossa päilyi illan rusko, katsoi taivahan laelle, missä valkopilvet liiti, kuuli kaislikon kahua, kukan vienon kuiskehia, siinä istuissa kivellä, avojalat hietikolla, jota illan lieto laine huuhtoi hiljaa suuteloilla.
Hiljaa immen hienot sormet kannelkieliä hiveli; kaiholtansa katkeralta oli orpo opin saanut.
Pian itki ihana laulu, virsi vaimea valitti sydänkaihot, surun tuskat, jotka orporaukan mieltä suvin, talvisin rasitti.
Siinä laulun lämmön taika kulki kantelon povesta povehen nuoren neitokaisen, kaihomielen, kultakutrin, jonka siskoset kedolla päätä pientä nyökytellen itki illan kastehelmet.
Sydänlohtua suloista, lemmen kaihon lääkitystä soittimesta saatuansa, otti koito kantelehen, kätki kainaloisehensa, painui kuusikon povehen oksat tieltä taivutellen, marjanvarsia varoen kulkiessa päin kotia taattovainajan talolle.
Sinne kukkana katosi tytär Väinämöisen veljen, sinisilmä, kultakutri, kaihomieli Kanteletar.
SALAMAIN KESKELLÄ.
Kun istun aarnihonkain alla ja katson lonkia taivahalla, niin tuulensiipien suhinaa jo kuulen mä korvissani ja paisuen hirmumyrskyksi se lientävi taivahani. — Ja nuo kun taivahat salamoi ja pilven suonia ratkoo ja nuo kun myrskyn soittimet soi ja latvoja honkain katkoo, niin onpa kuin luonnon valtimot nyt auki jo valahtaisi ja maat sekä taivahan kappaleet kaikk' yhtehen uppoaisi…
Ma olen jo jumala mielestäin, joka muotoja uusia luo, on alkuaineiden kaaosta tuo — Demiurgos hän miettivi näin: ma loisin uudesta maailman, ma löisin vangiksi salaman, ja merten lainehet lannistaisin, ja tuulet vuorehen tuivertaisin — ja maahan, luontohon uutehen myös uuden loisin ma ihmisen, joka lailla Eevan ja Aatamin sais periä ijäksi Eedenin, näät syntiä en minä tahtoiskaan, vaan tahtoisin taivaaksi kaiken maan, jonka riemun kukkasin kylväisin ja onnen kaarella kaartaisin ja tähdet loistaisi aurinkoina ja ihmiset leikkisi jumaloina — ja minä itse — kas, pitkäisen nuoli nyt aarnihongan jo poikki löi…
MUISTANPA AI'AN, JOLLOIN LASNA MUINOIN.
Muistanpa ai'an, jolloin lasna muinoin ma kirkassilmänä ja huoletonna kuin päivän säde leikin, laulelin; kotoinen lahti päilyi peilityynnä, kotoiset koivut huojui huminoiden ja käki kukkui mulle riemujaan.
Suvinen päivyt painui vaaran taakse, heleä rusko kultas honganlatvat, suloiset tuoksut tuntui rinnassain; etäällä paimentorven äänen kuulin, lähellä karjan kilkattavat kellot ja tuvast' äidin kehtohyräilyt.
Oli mielenikin puhdas silloin kuin lammen valkolumpeen kaunis kukka tai vuorilähteen helmikarpalot; ja aika vieri niinkuin virran juoksu ja huolet autereena eestä häipyi ja silmän kyynel kuivi syntyissään.
Oi, jospa mielen tuon ma jälleen saisin ja muistot parhaat saisin seppeleeksi, sen sulle, armahani, antaisin! Mut siitä synnin kukat, murheen liljat ma tyystin kitkisin jo ennakolta, kosk' olet päivän sekä riemun laps.
MIKSI NÄÄN SUN NIINKUIN ENNEN?
Miksi nään sun tuoreena kuin ennen, vaikk' on poskes ruusut kuihtuneet, vaikk' on katsees kaunis palo poissa, huultes marjat ammoin haihtuneet?
Siks kun paahtehessa lemmen päivän multa silmät kerran huikes niin, että aina lailla taikakeijun kierrät aamuna mun aatoksiin.
Siksi nään sun nauravan kuin silloin, jolloin sy'ämes ensin nähdä sain, jolloin silmäs poltti, poskes kukki, huultes marjat kuiski: poimi vain!
SUN OMAKS TAHDON.
Sun omaks tahdon, mustakulma tyttö, jok' kannat päässäs tummaa seppelettä, sun omaks tahdon ja sun silmäis kuilut ja sielus syvyydet mä nähdä tahdon.
Ma tunnen tuoksus, missä kulkenen, ma nään sun kasvos, minne katsonen, ja janossain kun juon ma lähdevettä, mun on kuin huuliltasi joisin mettä, sä metsän keiju, tyttö mustakulma, jok' kannat päässäs tummaa seppelettä. Myös niemen koivahaista kuunnellessa ja vyötäs norjaa siinä haaveillessa ma sua aatteissa jo syleilen; kun tuuli lehtiä taas liekuttaapi, sun äänes kahinakin kohta saapi, ja järven aaltosetkin kertoo sen: sa olet mun ja minä aina sun — se kaikuu korviin, syöpyy sieluhun! Nyt vienyt järjen oot ja sy'ämen multa, siis ota kaikki, oma rakas kulta!
KAKSI IHANNETTA.
Ma ennen rakkaudelta vaadin tulta ja intohimon liekin innostusta: vain tumman kiihkot valtaa sy'ämen multa, vain silmät säihkyvät ja tukka musta.
Niin ennen luulin; etsin kaikkialta ja löysin vihdoin tumman ihanteeni, kuin pitkäinen lyö ukkospilven alta, niin lemmen nuoli sattui sydämmeeni.
Hän mua lempi, lempi tulisesti kuin tumma tyttö kuuman etelän; mut kuinka kauvan, luulette, se kesti? vain kuuta kaksi — eikä enemmän.
Me yksimielin silloin eron teimme: ei toistaan kumpainenkaan kaivannut; ja kumpikin sen kokemuksen veimme, ett' oli rakkaus meiltä haihtunut.
Nyt nään mä kainon kuvan unelmissa, niin tyynen, hempeen, hienopiirteisen: kuin puhdas pulmut on hän aatoksissa ja sydämmeltään hellä, herttainen.
Ei riehuis hän, jos kerran rakastaisi, hän kylväis rauhaa mulle rintaan vaan; ma häntä uskon, jos hän kuiskoaisi: ma sua lemmin, lemmin ainiaan!
MA LEPÄÄN RANNALLA RUOHISTOSSA.
Mä lepään rannalla ruohistossa — ja raitojen lehdillä leikkivä päivyt se kastenurmelle nuortealle väriseittinsä häilyvät heittää; ei kahise korkeat rannan kaislat, ei väräjä välkkyvä vetten pinta, vain hyttysten karkelo eessäni väikkyy ja sinistä taivahan lakea vastaan lokin valkeat siivet välkkyy.
Mut lehto jo raikavi heleintä ääntä, jalat kevyet kierteistä polkua polkee: läpi koivikon kirjavat hamoset huiskaa ja vetreät vartalot notkuu; ne notkuvat ohi mun untelon silmän, ne vilkkuvat rannalla leppien alla ja lentävät hiekalle huiskin ja haiskin: hei, oksille huivit ja paasille paidat, kelokannolle kepeät kengät!
Hui, kuinka on vilpeä Ahtolan helma! kihelmöitsevi sievä ja valkea jalka — ja tuntuvi pyöreissä pohkeissa kylmä ja tutjuvat viertävät lanteet; hui, hui, nyt leikkivät kuulakat laineet jo valkeilla kummuilla, notkeilla vöillä, ja kirkkaita helmiä hartsilla hohtaa ja kiertäen kaulojen puhdasta lunta ne tähtinä kutreilla tuikkaa.
Ja kultaisin suukkosin aamuinen päivä nyt lempivi muotoja Vellamon impein — ja kirkkaana hopeisten tiukujen lailla soi viehkeän hurmaava nauru; se hyppii veikaten vesiä myöten ja kaislojen päillä ja lehvillä leppäin ja hiipoen ohi mun hermoni herkkäin se lentää mansikkavaaroja pitkin ja sammuvi saarien taakse.
Ma lepään rannalla ruohistossa — ma kuulen kaiken ja nään tuon kaiken ja kiihkeän kuumina valtimot tykkii ja jänteistä velttous kaikkoo: ma olen kuin nuortunut metsän peikko tai satujen saartama Lemminkäinen, jok' katsovi leikkejä saaren impein ja tuntee suonissa tulisen kiihkon nyt Kyllikin joukosta riistää.
Vaan lempo mun tuumani rohkeat estää, ma kateena katson, kun muhkeat muodot ja viertävät lanteet ja valkeat kummut nyt soljuvat kainohon peittoon; pian raikuu laulu jo lehdossa jälleen ja ohitse keinuvat vartalot hoikat ja huiskavat huivit ja pehmeät kutrit — taas sinistä taivahan lakea vastaan lokin valkeat siivet välkkyy.
PAKANALLINEN UNI.
Ma kerran kummia uneksin: muka manalan maille ma astelin, tein tilini kanssa maailman ja auki jo ukset Tuonelan ma eessäni näin; näin Tuonen valkean joutsenen, näin Tuonen tuikean paimenen, joka ampui nuolen mun sy'ämehen; — hän kieltä korskaakin käytti jo ja kuolon varjot hän näytti jo ja Tuonen tyttöjen karkeloon hän pyys — ja mustahan aurinkoon jo tahtoi muakin uskomaan. Mut minäpä narrille nauroin vaan ja käännyin päivyen kultaan päin; niin unta näin.
Ei minusta Tuonen tytöt huolineet — kai kammoivat he punaa poskipäiden, vai oisko suonet tulta tuiskineet, ei nauru mieleen ollut kassapäiden. Ma Tuonen vaa'alla kun punnittiin, viel' aivan köykäiseks ma löydettiin ja elon rantaan jälleen saatettiin; ei huoli Tuonen herra pakanoista, ei hurjapäistä, elon akanoista, näät pilkkanauru hälle aina on kuin kultasilta maiseen elohon — niin unta näin.
Ma lähtöpassin sain — ja vieköön Hiisi, jos sinne tarjokkaana toiste käyn! Mut tuosta matkastain nyt huolin viisi — ja ellei kalma kerran itse tulle, niin kiinni pysyy Mannun ukset mulle. Hän vaatii pelkoa ja vavistusta tuo Tuonen isäntä ja ukko musta — ja siksipä pilkkanaurajat ja elämän riemunlaulajat vain vieraina käyvätkin manalan mailla niin unta näin.
Kun heräsin, niin koitti päivyt jo ja yli metsän aamun aurinko taas kylvi kultiansa maailmaan ja katsoi hymyellen — pakanaan!