40 kuukautta Neuvosto-Venäjällä

40 KUUKAUTTA NEUVOSTO-VENÄJÄLLÄ

Kirj.

Heikki Välisalmi

Turussa, Sosialistin Kirjapaino Oy, 1923.

SISÄLLYS:

       Alkusananen.
    I. Pietari v. 1918 alussa.
   II. Bolshevikien valtaanpääsy ja heidän hallituskautensa
       ensi vaiheet.
  III. Bolshevikien taistelu vastavallankumousta ja keinottelua
       vastaan v. 1918 ensi puoliskolla.
   IV. Hallitussuunnan ja yleisen tilanteen kehittyminen v. 1918.
    V. Yritys päästä pois Bolshevikiasta ja sen nolo loppu.
   VI. Jälleen tshekan säilytettävänä. — Punainen terrori.
  VII. Bolshevismin kehitys kommunismiin.
 VIII. Asuntokysymys.
   IX. Neuvostohallituksen tarjoama jokapäiväinen leipä.
    X. Talonpoikaisväestön asema kommunismin valtakaudella.
   XI. "Köyhälistön diktatuuri."
  XII. Neuvostovallan virkakoneisto.
 XIII. Viimisen kerran tshekan kynsissä.

Alkusananen.

Alunperin ei ollut lainkaan tarkoituksenani julaista kirjan muodossa muistelmiani ja vaikutelmiani Neuvosto-Venäjältä. Vasta viime talvena, luettuani useampiakin kuvauksia bolshevikien valtakunnasta ja huomattuani ne kaikki enemmän tai vähemmän tosioloihin perustumattomiksi, innostuin kyhäämään nyt ilmestyvät luvut. Jouduin olemaan Venäjällä juuri ne vuodet, joitten kuluessa kommunismia yritettiin kansaan istuttaa, joten kirjassani kuvataan senaikaisia oloja. Minun Venäjältä poistuessani, keväällä v. 1921, oli juuri tullut dekreetti kapitalismin uudelleen elvyttämisestä.

Mitään perinpohjaista kuvausta ei kirjani voi antaa. Omalla kokemuksellani hankittua ainehistoa ei kylläkään olisi puuttunut, mutta kirja ei ole saanut paisua tämän laajemmaksi, koska on täytynyt saada se hinnaltaan niin kohtuulliseksi, että vähempivarainenkin kykenee sen itselleen hankkimaan.

Tekijä.

I.

Pietari v. 1918 alussa.

Pietari, Nevan helmi, niinkuin Pietari Suuren kaupungin asukkaat ennen ylpeästi sanoivat, ei vielä v. 1918 alussa ainakaan noin ensi näkemältä kantanut mitään erikoista leimaa. Sama iloinen ihmishyörinä keskikaupungilla, sama valovirta iltaisin puotien suurista näyteikkunoista, samat pika-ajurien "beregis" (varo) -huudot kuin ennenkin, samat hienosti puetut ja hajuvesiltä tuoksuvat naiset kaduilla, sama univormujen vilinä, joka aina on ollut venäläiselle metropolille niin tunnusmerkillistä. Entinen solina ja kolina ja yhä vain ainainen kiire ja aivankuin kilpajuoksu jonkun saavuttamattoman perässä.

Mutta sittenkin. Perehdypä lähemmin tsaarien kaupunkiin, niin etköhän vain huomaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Katsele tarkemmin joukkoa: miksi noin paljon ilmettyjä juutalaistyyppejä? Moseksen kansaa ei ennen suvaittu keisarien pääkaupungissa. Ne harvat könkönenät ja kiharan hiilimustan tukan kattamat latteaotsaiset kasvot, jotka siellä sattumalta tapasit, olivat uskostaan luopuneitten ja siis tavallaan suvustaan huonontuneitten Israelin lapsien. Varsinainen juutalainen ajettiin Pietarista pois kuin kulkurikoira. Hänelle oli suotu omat rajoitetut asuma-alansa Liettuassa ja Puolassa, Ison-Venäjän kaupunkeihin ei hänellä ollut jalallaan astumista. Mutta Kerenskin "svaboda" oli lahjoittanut vapauden näille hyljeksityillekin. Vuosi 1917 oli kansoittanut Pietarin epälukuisilla juutalaisilla liikemiehillä. Juutalainen murre sorisi kaduilla kilpaa venäjän kanssa.

Ennen näit Pietarissa komeita kaartinupseereita ja silloin tällöin liikkuva sotamies näytti itsekin nauttivan puhtaasta sinellistään. Pääkaupunkiin ei majoitettu puutteellisesti puettuja sotilasosastoja. Nyt oli laita toinen: vapaus, kurin höllyttänyt väärinkäsitetty vapaus, oli levinnyt armeijaan, joukkojen tuli ikävä rintamilla, kokonaisia osastoja hajosi kotiseuduilleen tai lähti lorvehtimaan joutilaina pääkaupungin kaduille. Upseeritakki ei istunut enää yhtä moitteettomasti kuin ennen, sillä armeijan upseeristo oli monien sotavuosien aikana suunnattomasti muuttunut. Siihen kuului nyt kaikellaista häthätää leivottua ainesta: nuoria koulupoikia, maalaisten keskuudesta lähteneitä sattumalta lukutaitoisia nuorukaisia, jopa entisiä pika-ajureitakin. Upseerien puute alensi pääsyvaatimuksia, Kerenskin sotakouluissa niistä tuskin enää saattoi vakavasti puhua. Armeijan komentaville paikoille oli päässyt kaikellaista satunnaista ainesta. Kuinkapa tämä olisi viihtynyt rintamalla, mieluummin se toki oleskeli "lomalla" pääkaupungissa.

Eivätkä bolshevikit valtaan päästyään suuria välittäneet upseereista. Armeija ei heidän aikanaan taistellut. Sen verran, minkä päälliköitä oli, valitsivat sotamiehet ne itse. Arvo ja kokemus ei vaalissa merkinnyt mitään, nuori hyvällä puhelahjalla varustettu aliupseeri saattoi komentaa prikaatia. Upseerit joutivat siis hyvin "lomalle". Huonommat ainekset heistä asuskelivat kahviloissa epämääräisissä liikehommissa, paremmat — möivät sanomalehtiä ja kengännauhoja kadulla. Varsinkin juuri viimemainittujen keskuudessa oli puute jo v. 1918 alussa huutava. Sotilaskasvatuksen saanut iäkäs eversti tai kenraali ei ammattinsa menetettyään osannut sijoittua uuden järjestelmän vallitessa, hänen oli turvauduttava katukauppaan, tai — kuten myöskin tapahtui — astui hevosen omistava entinen ylhäinen herra kuskipukille. Niinpä havaittiin Pietarissa mainitsemanani vuonna ajureina — ruhtinaita.

Oli vielä muutakin pahaenteistä ilmestynyt entisen ylvään keisarikaupungin kaduille: kerjäläisiä. Niitä ei ennen poliisi suvainnut, anelemisen täytyi tapahtua mahdollisimman salassa. Nyt ei ollut enää poliisia olemassakaan; miliisi, jommoinen Kerenskin aikana oli vielä yrittänyt pitää yllä jonkunlaista järjestystä, pysytteli näkymättömissä. Nyt seisoi tuossa rääsyinen, laiha tyttö, niin läpikuultavan hintelä, että luut pullottivat, ja huusi sydäntäsärkevällä äänellä: daitje Hrista radi (antakaa Kristuksen tähden). Siihen aikaan liikkui vielä rahaa Pietarissa ja almuja satoi tytön ojennettuun käteen. Se oli ikäänkuin ensimäinen hätähuuto, myöhemmin kaikui se kaikkialta. Tuossa taas kadun kulmauksessa istuu jalkojensa tyvillä sotarampa anellen rahaa, toinen, sokea, vähän matkan päässä seisoo käsi ojolla, kolmas, halvaantunut upseeri valittaa vaivojaan melkein vieressä. Astut pihaan, sinne työnnetään jalaton mies rullarattailla — sanoo olevansa entinen kapteeni —, nyt käy hän pihoissa soittamassa lantin edestä. Eikä ole lainkaan harvinaista, että vanha kenraali kuiskaa sinulle vaivihkaa, ettei ole syönyt pariin päivään huomauttaen täten, että sinä tekisit hyvän työn, jos viskaisit hänelle kolmeruplasen. Olisihan näitä kuvia, mutta riittäköön. Yhtä en toki malta olla kertomatta: erään Nevan sillan poskessa istuu vanha kalpea mies, hänen vierellään on taulussa kirjoitus, jolla vanhus lupaa tehdä pienestä maksusta runon, mistä aiheesta "kundi" vaan haluaa. Maksat ja sointuvan runon saatkin.

Mutta ei sentään kaikkialta irvistä puute vastaan. Kuulet äkkiä iloisen naurunrämäkän, vilkaiset sivullesi ja näet joukon matruuseja virkeässä naisseurassa. Naisilla on hameet polviin saakka, sievät kengät ja muodinmukainen puku, vaikkeivät he näytä oikein jaksavan kantaa hienouttaan. Matruusit kulkevat merimiespuvussaan, se on tällä kertaa kunniassa. Suuri johtaja on sanonut, että Itämeren laivaston merimiehet ovat "vallankumouksen kunnia ja ylpeys". Heidän hartioittensa varassa lepää uusi valta, he tuntevat arvonsa, jonkavuoksi kaiketi ovat ripustaneet ylleen joukon säteileviä jalokiviä. Niitä on heidän naisiltaankin, mitä osaa nämä sitten "suuren vallankumouksen" pyörteissä näytellevät?

Rikasta väkeä on tämä "vallankumouksen kunnia ja ylpeys". Olipa heitä kerran tullut puoli tusinaa erään vaatimattoman, nyttemmin jo huonosti pärjäävän asianajajan asuntoon ja pyytänyt "vuokrata" huoneustoa pariksi vuorokaudeksi. Asianajaja suostui, tai oikeammin: hänen oli suostuttava. Tulokkaat eivät kuitenkaan tarvinneet muuta kuin yhden huoneen, ruokasalin, jossa oli suurenpuoleinen ja mukava pöytä. Asianajaja sai niin ollen jäädä viereiseen huoneeseen. Uudet "vuokralaiset" olivat saapuneet pussien kanssa ja huoneuston isäntä, joka uteliaana miehenä ei voinut olla tirkistelemättä avaimen reiästä, näki otettavan esille hirmuiset tukut rahoja, "kerenkkejä", niinkuin siihen aikaan Kerenskin liikkeellelaskemia seteleitä nimitettiin, korttipakkoja ja hienoja viinejä. Kaksi vuorokautta olivat vieraat viipyneet. Heidän lähdettyään saattoi asianajaja todeta jonkun rikkinäisen tuolin, viinin tahraaman pöytäliinan ja säretyn taulun, mutta lattialta oli hän kerännyt 220,000 ruplaa. Tämä summa korvasi vielä siihen aikaan menetetyn omaisuuden monikymmenkertaisesti.

Olisipa hauskaa seurata tuota iloista matruusi- ja naisseuraa heidän retkellään. Ehkä menevät he kahvilaan tai kapakkaan iloittelemaan? Sinne voit vielä pujahtaa, jollei laitos ole kaikkein pahamaineisimpia. Mutta jos he astuvat sisälle johonkin muodissaolevaan tanssipaikkaan, on parasta, että pysyt ulkosalla, jollei sinulla ole päälläsi sotilassinelliä. Siellä nimittäin vallitsee joka tapauksessa villi meno ja saatat helposti menettää päällysvaatteesi, ellei rahavarojasi katsota riittäväksi korvaukseksi. Niitä ei varasteta, vaan ryöstetään. Sellaisen tempun saa tehdä, kukaan ei häiritse.

Ryöstettiinhän kerrankin Italian lähettiläs, joku markiisi, omassa autossaan keskellä katua ja Jumalan kirkasta päivää ilkoisen alastomaksi. Tästä puhuivat venäläiset sanomalehdetkin.

Niin — ryöstöt. Niitä tapahtuu joka vuorokauden aikana ja tavallisesti kenenkään estämättä. Asestetut matruusit tai sotilaat ympäröivät yhden tai useampia henkilöitä milloin missäkin kadulla, tarkastavat taskut kaikessa rauhassa ja menevät matkoihinsa saaliinensa. Kukaan ei hämmästy, kun kerrot, että sinulta vietiin rahat, kello tai sormus. Päinvastoin saattaa hän hymähtäen sanoa, että niin hänelläkin otettiin eilen tai toissapäivänä. Toisinaan tapahtuu ryöstö hiukan taiteellisemmin. Jotkut gentlemannit esiintyvät kahviloissa ja ravintoloissa liikemiehinä ja kauppaavat tavaraa. Kun sitten rahat taskussa ajetaan sitä ostamaan, viskataan ostaja sopivassa paikassa ulos autosta, joka nopeasti jatkaa matkaansa. Ostajan lompakko on kuitenkin jäänyt autoon. Varmuuden vuoksi pistetään ällistyneen ostajan otsaa vasten kylmä revolverinpiippu, jonka edessä koettaa päästä rahoistaan niin pian kuin mahdollista. Murhia, ryöstömurhia, tapahtuu niinikään tuontuostakin. Miliisilaitokseen on jokseenkin turhaa turvautua. Jos ryöstön uhriksi joutunut jollain ihmeen tavalla löytää sellaisen, kysytään siellä haukotellen: menikö suurikin summa? Ja kun saadaan kuulla, niin haukotellaan taas ja päivitellään, että onpa viety paljo rahaa, mutta mistäpä ne nyt rosvot kiinni saa.

Saattoipa vielä miliisin kanssa tekemisiin joutuneelle käydä niinkuin eräälle tuttavalleni. Häneltä oli ryöstetty melkoinen summa rahaa ja hän oli siitä valittanut miliisilaitokseen. Noin kuukauden kuluttua oli tultu ilmoittamaan, että rosvot on nyt saatu kiinni, sopii vaan tulla niitä tuntemaan. Hän meni ja tunsikin rosvot samoiksi. Nyt kävi kuitenkin niin hullusti, että samana iltana oli hän pidätettynä yhdessä morkussa rosvojen kanssa ja majaili siellä myöskin — tosin jo ennen vangittuna — miliisilaitoksessa hänen asiaansa tutkinut virkamies. Tämä viimemainittu oli joutunut selliin jonkun rötöksen johdosta, hän taas "erehdyksestä", joka selvisi kuukauden kuluttua. Kun hänet sitten vapaaksipäässeenä kutsuttiin asianomistajana oikeuteen, jossa rosvot piti tuomittamaan, ilmoitettiin siellä lyhyesti, että nämä olivat — karanneet.

Ryöstötapausten huippu lienee ollut seuraava, josta myöskin sanomalehdet kertoivat: Pietarin eräällä vilkasliikkeisimmällä kadulla oli raitiotievaunuun hypännyt sotilaspukuinen mies, jonka povesta pian oli tungoksessa solahtanut kyynärpäästä poikkileikattu naisen käsi. Sormissa oli ollut kallisarvoisia hohtokivisormuksia. Miehen oli yleisö repinyt melkein kappaleiksi. — Lynchauksia sattui muuten sangen tiheään.

Samaan aikaan kun tällaista tapahtui kadulla, kulki elämä hotelleissa melkein entistä rataansa. Tosin eivät vieraat olleet aivan samat kuin ennen, mutta valo virtaili yhtä vuolaana, viinit — joskin hiukan salakähmää — juoksivat jokena ja edeskäyvät lennättelivät herkullisia ruokia pöytiin, joiden ympärillä helisi nauru ja kiertelivät sutkaukset. Poissa oli nyt vanha aristokratia, hienojen ravintoloitten entinen tavanmukainen yleisö, mutta tämä nykyinenkin osasi suitsuttaa suosiotaan romanialaisille orkestereille ja — elää leveään aitovenäläiseen tapaan.

Nämä uudet ravintolavieraat olivat pääasiassa komersantteja, jotka sota-aika oli rikastuttanut, ja rikollisia, jotka hienosti puettuina saapuivat valaistuihin saleihin vaanimaan uhreja antaakseen ne ilmi asestetuille rikostovereilleen, tai lepäämään ja huvittelemaan hyvin suoritetun kaappauksen jälkeen. Vapaasti pääsivät nyt hienoimpiinkin ravintoloihin kaikellaiset yöperhoset saalista nappaamaan, olivathan he mitä sopivinta seuraa nykyiselle pinnalle kohonneelle joukolle, joka heikon ja toistaiseksi vielä melkein järjestymättömän uuden valtiovallan pääkaupungissa piti menojaan.

Ja kauppa kävi vielä sen aikaisessa Pietarissa. Kävi sellainen ryöstökauppa, josta edellä on mainittu, mutta kävi toisellainenkin: selvä keinottelu, jonka varjossa aina menestyvät väärinkäytökset. Kaikellainen tavara, mitä suinkin ajatella saattoi, vaihtoi yhtämittaa omistajaa. Ostajia riitti, vaikkei monesti tavaraa edes nähty. Tässä jatkui edelleen sota-ajan hillitön meno. Kaipa siinä usein myytiin "ilmaakin" — kuten siihen aikaan usein kuuli sanottavan —, mutta olihan toki todellisenkin tavaran kauppaajia. Uuden vallan kylkiin imeytyneet roistot myivät tämän vallan vähää omaisuutta sääliä tuntematta. Sotilaat, mikäli heitä vielä oli pysynyt armeijassa, kävivät riekaleissa, mutta intendentuurin hoitajat myivät vaunulastittain sotilastavaraa. Myivät useinkin aivan polkuhinnasta täyttääkseen mahdollisimman pian taskunsa ja hävitäkseen paremmille markkinoille. Näin lähtivät siihen aikaan vielä verrattain runsaat sotilastavaravarastot kiertämään kädestä käteen. Moni ansaitsi kokonaisia omaisuuksia ja puikki silloin vielä auttavassa kurssissa olevine ruplineen rajan yli. Sattuihan kyllä joku jäämään välistä satimeenkin. Hallituksen urkkijat, joita vähitellen alkoi hääriä joukossa, pääsivät sotkemaan langat, ja kauppamiehet suljettiin telkien taakse. Mutta sittenkin yritettiin: voiton toivo oli houkuttelevan suuri ja monellekin oli tämä ainoa toimeentulon mahdollisuus. Eihän toki sellaisen, joka oli onnistunut kruunun tavaraan käsin pääsemään, sopinut lähteä kadulle sanomalehtiä tai rihkamaa kauppaamaan.

Hotellit olivat tulvillaan ympäri Venäjää saapuneita keinottelijoita ja kauppiaita. Huoneissa piiloteltiin rahat ja arvoesineet mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin kotitarkastusten varalta. Sellaisia tapahtuikin tuhkatiheään, milloin hallituksen asiamiesten toimeenpanemina, milloin omavaltaisia. Monta kertaa saapui joku asestettu matruusi- tai sotilasjoukko ja puhdisti koko monikerroksisen hotellin asujamet, ilman että heille voitiin mitään.

Muistuupa mieleen "Jevropeiskaja Gastinnitsassa" (Europalainen hotelli), Pietarin ehkä hienoimmassa hotellissa, sattunut tapaus. Sinne oli eräänä yönä saapunut parikymmentä asestettua sotilasta pitämään kotitarkastusta. Hotellin neuvokas ovenvartija epäili kuitenkin tarkastuksen laillisuutta ja ilmoitti siitä miliisilaitokseen. Siellä oltiin tällä kertaa tavallista nokkelampia ja lähetettiin viisikymmenmiehinen joukko estämään tarkastuksen pitoa, se kun oli kuin olikin aivan omavaltainen. Miliisijoukon saapuessa ja nähdessään vaaran itseään uhkaavan, soittivat väkivallantekijät jostain hotellin lukuisista puhelimista rykmenttiinsä pyytäen apua. Sitä tulikin ja kokonainen komppania syöksyi hotelliin toverejansa pelastamaan. Miliisien onnistui myöskin päästä puhelinyhteyteen hallitukselle uskollisten joukkojen kanssa ja, vasta kun näitä oli saapunut pataljoona tykkejä mukana uhaten laskea maan tasalle koko hotellin, johon omavaltaiset tarkastajat olivat sulkeutuneet, täytyi kotietsijöitten poistua. Jotain sentään ehti tässäkin kahakassa hotellin asukkailta hävitä.

Näin elettiin Pietarin hienoimmissa hotelleissa. Mutta syrjäkaduilla makasi nälkäänkuolleitten hevosten raatoja, joitten lautasilta oli veitsillä viilletty paloja. Kuka sen oli tehnyt? Koiratko? Eihän koirilla ole veitsiä.

Sieltä lähestyi nälkä…

II.

Bolshevikien valtaanpääsy ja heidän hallituskautensa ensi vaiheet.

Lieneekö vielä milloinkaan ja missään ilo puhjennut niin hillittömänä valloilleen kuin Venäjällä maaliskuun vallankumouksen onnellisen suorituksen jälkeen. Allekirjoittanut sai olla tämän riemun silminnäkijänä. Palasin silloin juuri Siperiasta lähes kolmivuotisen karkoituskauden jälkeen. Riehakas hyvämieli pursusi joka paikassa, asemilla, junissa ja radan varsillekin, jossa ennen näki synkän talonpojan kuormineen vaeltavan, näytti se jo koteutuneen. Tuntui, että venäläinen oli vaistonnut suuren tapahtuman, tajunnut sen enemmän tunteellaan kuin järjellään. Sydämelläänhän slaavilainen aina enemmän elääkin. "Shirokaja russkaja dusha" (laaja venäläinen sielu) kuulee Venäjällä usein huudahdettavan ja se merkitsee, että kansan parhaimmisto tuntee hyvin heimonsa vahvuuden ja heikkouden.

Mitenkäpä venäläinen talonpoika olisi saattanutkaan järjellään käsittää näin suuria asioita? Eihän hän osannut edes lukea. Tuskinpa joka kylästä löytyi yhtäkään lukutaitoista henkilöä, eikä talonpojille tullut sanomalehtiä. Kylän kauppias tai siinä asustava tshinovnikka ei taas mielellään asettunut kansan kanssa tekemisiin enemmän kuin oli välttämätöntä. Sodan aikana oli yleisesti tunnettu tosiasia, ettei huomattava prosentti venäläisistä sotamiehistä tiennyt ketä vastaan he sotivat. Tämän kirjoittaja kyseli joskus rintamilta palaavilta, millä paikoin he olivat taistelleet, mutta hyvin harva osasi vastata mitään.

Mutta, kuten sanottu, vallankumouksen tapahduttua oli kansa heti selvillä, että jotain erikoista nyt suoritettiin. Tietoisuus siitä leijaili ikäänkuin ilmassa, tarvitsi vain kaapata se sieltä. Ja niin sanottu intelligenssikin läheni nyt yhtäkkiä kansaa. Suurin osa siitä oli aikojen kuluessa suhtautunut enemmän tai vähemmän myötätuntoisesti vallankumousliikkeeseen, vaikka asema ja toimeentulo oli pakoittanut sen vaikenemaan. Nyt saattoi pelotta avata suunsa ja puhua kansalle, josta vieraantuneina ennen oli eletty. Tässä on myöskin huomioonotettava, että vallankumouksen asiaa ajaneilla puolueilla oli aivan erilaiset toimintamuodot kuin muualla. Kun esim. sosialistiset puolueet muussa maailmassa toimivat julkisesti ja vetosivat suoraan kansaan, oli heidän Venäjällä kaivauduttava maan alle. Toiminta tapahtui pienissä "klikeissä", jotka vain syvästi salaisia johtoja myöten olivat vuorovaikutuksessa keskenään. Ei milloinkaan — muutamaa lyhyttä aikaisempaa vallankumousmyrskyä lukuunottamatta — päästy puhumaan suoraan kansalle ja kysymään sen kannatusta. Vallankumouksellisten vainoista ja vangitsemisistakaan eivät sanomalehdet saaneet hiiskua mitään, sillä senkin pelkäsi santarmisto järkyttävän tsaarivallan perustuksia. Hyvin hiukan paremmassa asemassa olivat vapaamieliset porvarilliset puolueet. Ne kyllä toimivat jonkunlaisina puoleksi suvaittuina ryhminä, mutta tiukan poliisivalvonnan alaisina. Kun nyt vallankumous nosti salvan vapaan sanan suun edestä ja aukaisi selkiselälleen vankilain ovet, pyrähti äkkiä suunnaton parvi kynän ja sanan ritareita ympäri laajan valtakunnan.

Kehittyneempi kaupunkilaistyöväestö otti heti vallankumouksen asian omakseen. Se oli ainakin ollut mieleltään kumouksellista ja toiminutkin mahdollisuuden mukaan salaisissa "soluissa". Talonpoikaisväestö, joka Venäjällä on runsaana enemmistönä, sensijaan oli pysynyt vallankumouksesta syrjässä. Se kyllä tunsi sekä ruumiissaan että sielussaan maanomistuksen nurjuuden, mutta henkisessä pimeydessään tyytyi siihen odottaen apua Jumalalta ja tsaarilta. Nyt herätti vallankumous talonpoikaisväestönkin ainakin vaistomaisesti panemaan turvansa syntymässä olevaan uuteen järjestelmään.

Ja niin tapahtui se ihme, että venäläinen talonpoika, jolla tuskin nimeksikään oli ollut valtiollisia ja yhteiskunnallisia harrastuksia, joutui päätekijäksi bolshevikien pian aloittamassa yhteiskunnallisessa kokeilussa.

* * * * *

Maaliskuun vallankumousta seurannut Kerenskin hallituskausi tyrehytti pian yleisen riemun. Kerenski oli kaikkein vähimmän valtio- ja hallitusmies. Tulisieluinen agitaattori, kumouksellisen kuohunta-ajan puhuja, joka sanansa voimalla kykeni sytyttämään muutenkin niin herkästi ailahtelevan slaavilaisen mielen, mutta tekoon ei hän jaksanut venäläistä kannustaa. Hän oli sydämeltään ja sielultaan vallankumouksen runoilija, jolla riittää innostusta, hehkua, jopa valtavia aatteitakin, niinkauankuin eletään suuren huumauksen hetkiä, mutta kun hurmaus loppuu ja alkaa uusia arvoja luova työ, pysähtyy hän neuvottomana. Kerenski jaksoi ajatella vain vallankumoukseen asti, sen seuraukset ja velvoitus pysyivät hänelle suljettuna kirjana.

Ja niin seurasi iloa pian pitkä itku…

Tuskinpa lienee kovinkaan uskallettua väittää, että venäläinen tuntee venäläisen kaikkein huonoimmin. Syrjästä katsojalle oli selvää jo vallankumouksen ensi viikkoina, että sellainen meno johtaa romahdukseen. Juuri vallankumouksessa on kuri ja järjestys enin tarpeen. Se ei saa olla vallattomuutta enää senjälkeen, kun sortovalta on kukistettu. Raunioitahan vallankumous aina jättää, mutta sen on pikaisesti raunioille uudet rakennuksensa luotava, sillä mikään valtio- tai yhteiskuntajärjestys ei menesty soraläjillä.

Mitä teki Kerenski & K:nien hallitus? Palauttiko se maahan järjestyksen, joka vallankumouksen riehuessa tietysti oli järkkynyt? — Ei, se tuskin todenteolla yrittikään hillitä kuohahtaneita intohimoja. Se ei voinut — liekö halunnutkaan? — korottaa arvovaltaansa kansan silmissä. Se käytti vapautta korulauseena, mutta orjuutti Venäjän kansan kurittomien ainesten anturan alle. Se ei ymmärtänyt, että suurin vapaus on suurin järjestys.

Mitä matkaansaattoi hallitus sodassa nääntyneen kansansa hyväksi? — Uusia kärsimyksiä. Se ei lainkaan käsittänyt, että Venäjän kansa ei halua sotaa. Venäläinen ei taaskaan tuntenut venäläistä. Kansan miehet oli väkisin viety teuraiksi, kansa itse inhosi sotaa, ei mistään periaatteesta — sellaista toki ei voi Venäjän maalaisrahvaalta vaatia, — vaan vaistomaisesti, koska se ei ollut milloinkaan ymmärtänyt olevan mitään syytä sotaan. Sensijaan että uudet hallitusmiehet olisivat ryhtyneet pikaisiin toimiin rauhan palauttamiseksi, astuivat he — tunnettu kadetti Miljukov etunenässä — duuman puhujalavalle teroittamaan Dardanellien Venäjälle valtaamisen tärkeyttä. Ja samaan aikaan riensi Kerenski rintamalle kiihoittamaan kurittomia ja saksalaisten kanssa jo veljeilyn alkaneita sotalaumoja mielettömään hyökkäykseen. Kerenskin puhelahja tällöin vielä tepsi ja onneton hyökkäys saksalaisia vastaan alkoikin kesäkuussa v. 1917 tuottaen hirvittäviä tappioita ja huomattavasti lähentäen Kerenskin hallituksen kukistumista.

Entä, miten suhtautui hallitus pitkästä unestaan heräävään talonpoikaisväestöön, tuohon kansan enemmistöön, jota ei koskaan oltu otettu huomioon valtiollisena tekijänä? Älysikö se, että silläkin oli toiveita ja odotuksia, jotka täytyisi täyttää? Vielä mitä. Kerenskin hallitus katsoi maakysymyksen niin monimutkaiseksi, että sen voi ratkaista tyydyttävästi vasta perustava kokous, jonka kokoonkutsumista luvattiin. Sillä aikaa talonpojat, joita ilman maaliskuun vallankumous oli suoritettu, puuhailivat omalaatuisissa vallankumouksellisissa hommissaan: ryöstelivät herraskartanolta ja jakelivat kaikessa hiljaisuudessa maita tyydyttäen näin kauan kytenyttä kostonhaluaan.

* * * * *

Kerenskin monien vaihdosten alaisena olleitten hallitusten viivytellessä näin suurten kysymysten ratkaisua ja tukehtuessa entisten tsaarihallitusten tavoin äärettömiin paperimassoihin johtivat bolshevikit Työläis-, talonpoikais- ja sotilasneuvostoissa ripeästi omaa politiikkaansa. Nämä neuvostot olivat syntyneet jonkunlaiseksi parlamentiksi Valtakunnan duuman sijaan. Alussa toimivat ne veljellisessä sovussa hallituksen kanssa, pienemmät erimielisyydet kykeni Kerenskin kaunopuheisuus aina sovittamaan. Mutta syksyllä v. 1917 oli Lenin ynnä muita bolshevistisia johtajia ilmaantunut poliittiselle näyttämölle ja heidän vaikutuksensa alkoi piankin tuntua neuvostoissa. Niiden ja hallituksen välinen juopa syveni syvenemistään ja lopuksi oli niissä varma bolshevistinen aines enemmistönä. Hallituksen puuhia arvosteltiin ankarasti, sen luottamusta kansan silmissä horjutettiin kaikin tavoin ja bolshevistista oppia kylvettiin milloin julkisemmin, milloin salaisemmin.

Neuvostoissa se alkoi kyteä rauhanajatuskin. Jo heinäkuussa, suurhyökkäyksen epäonnistuttua, olivat bolshevikit uskaltautuneet kadulle, mutta silloin heidän mielenosoituksensa hallituksen toimesta armotta hajoitettiin. Tarkemmin asioihin perehtyneestä näytti kuitenkin silloin jo varmalta, että bolshevikien seuraava esiintyminen, joka epäilemättä ennen pitkää tulisi tapahtumaan, oli oleva hallitukselle musertava.

Pian kohotettiin neuvostoissa julki tunnuslause: kaikki valta neuvostoille! Se oli bolshevikien taisteluhuuto ja -haaste Kerenskin hallitukselle. Viimemainittu oli haparoituaan sinne ja tänne yrittänyt yhdennellätoista hetkellä turvautua byrokratismiinkin, mutta verrattain huonolla menestyksellä. Kerenski itse, entinen vallankumouksen sankari, oli helppo leimata kansan asian pettäjäksi. Hän oli mahdollisesti uhkaavaa loppua aavistaessaan, koettanut pukeutua diktaattorin viittaan, mutta se ei hänelle sopinut. Koko yritys jäi vain huonon näyttelijän turhaksi ponnistukseksi esittää kuningasta, vaikka hänelle paremmin sopisi hovimestarin osa.

Bolshevikit osasivat taitavasti käyttää hyväkseen kaikkea sitä, minkä Kerenski oli laiminlyönyt. He osoittivat sodan jatkamisen turhuuden, vetosivat rauhaa janoavaan kansaan. Tähän vetoomukseen vastasi molempien pääkaupunkien työväestö ja suurin osa armeijaa antamalla luottamuksensa heille. Bolshevikit lupasivat ratkaista maakysymyksen talonpoikain eduksi heti, kun porvarillinen hallitus oli kukistettu. Sisäläänien talonpoika tuskin tästä lupauksesta tiesikään, mutta hänen sotapalveluksessa parhaillaan oleva poikansa innostui ikihyväksi: pääseehän hän kotiin (kun samalla sotakin loppuu) ja saadaan maata mielinmäärin. Bolshevikit laskivat, että talonpojasta saadaan myöhemmin vahva tuki, vallankumousta (tai kaappausta) tehtäessä häntä ei ole tarvittu ennen, eikä tarvita nytkään. Sellaiset on suoritettu ennenkin vain pääkaupungeissa, muu Venäjä laahaa kyllä aikanaan perässä.

Niin oli vähitellen bolshevikien valta neuvostoissa vahvistunut siinä määrin, että he uskalsivat lähteä edellämainitut kaksi päälupausta: rauha ja maata talonpojille, lippuunsa piirtäen vallananastuksen tielle. Neuvosto otti itselleen vallan määrätä sotilasasioissa ja marraskuun 7 päivän yönä miehitettiin tärkeimmät virastot. Jonkun verran taisteluntapaista oli Pietarissa ainoastaan talvipalatsin edustalla. Viime mainittuun oli sulkeutunut joukko junkkarikoululaisia, jotka oli sieltä asein ulosajettava. Muuten meni kaikki niin hiljaisesti, että pietarilaiset vasta sanomalehdistä näkivät saaneensa uuden hallituksen. Moskovassa oli hiukan suurempi jähinä, mutta sangen vähillä uhreilla sielläkin päästiin. Pietarin edustalla tekivät Matsinaan paenneelle Kerenskille uskolliset kasakkajoukot vastarintaa, mutta heidät masennettiin pian. Niin sekasortoista oli taistelu, että erään mukanaolleen kertomuksen mukaan sama tykkipatteri oli kolme kertaa taistellut kummallakin puolella. Ylpeänä saattoi tuleva sotamarsalkka Trotski sähköttää ensimäisenä radiotietonaan "kaikille, kaikille, kaikille", että "Työläis- ja talonpoikaisdemokratia" on voittanut vihollisensa. Tuonnempana saanemme nähdä, minkälainen "demokratia" tästä lapsesta varttui.

Työläisjoukot suurimmalta osaltaan riemuitsivat, Pietarissa majailevat sotaväenosastot samoin, mutta sivistyneistö ennusti uuden vallan sortuvan viiden päivän kuluessa. Muutamilla bolshevikijohtajillakin tuntui olleen epäilyksiä, koskapa Pietarin koko bolshevikien valtakauden aikainen diktaattori Zinovjev kuuluu vallankaappauksesta keskusteltaessa huudahtaneen: "jos te voitte taata, että pysymme vallassa kaksitoista tuntia, niin minä tulen mukaan". Mutta tämä Zinovjev onkin demagogi Kerenskin malliin, heikkotahtoinen ja häilyvä, eikä kaukonäköinen ja harkitseva kuin Lenin, tai niinkuin lujatahtoinen ja järkkymätön Trotski.

Täytyy antaa bolshevikeille se tunnustus, että heidän ensi otteensa olivat lupausten mukaisia. Heti paikalla julkaistiin dekreetit rauhasta ja kaiken maan yhteiskunnallistuttamisesta. Tietysti ei rauhaa solmittu yhdellä dekreetillä, vastustajallakin oli siinä asiassa jotain sanottavaa, mutta sotaan kyllästyneiden mielet rauhoitettiin, semminkin kun uusi hallitus ei vitkastellut antaa tietoja rauhanasian edelleen kehittymisestä. Maaseudulla levisi tieto maakysymyksen ratkaisusta herättäen siellä sekä kummastusta että mielihyvää. Talonpojille oli yhteiskunnallistuttaminen outo käsite, mutta kokemus vähitellen, jopa verrattain ripeässä tempossa, opetti heidät ymmärtämään maakysymyksen omalla tavallaan. Tilanomistajat ajettiin mailtaan muille markkinoille ja talonpojat ottivat maata niin paljo kuin tarvitsivat.

Uusi valta konstruoitui nopeasti. Bolshevikien tunnuslause oli toteutunut, kaikki valta oli nyt neuvostoilla. Nämä olivat suuria, sillä valitsijayksikköjä oli paljo. Sellaisen "parlamentin" oli vaikea hallita. Senpävuoksi luovuttikin se valtansa, s.t.s. toimeenpanevan vallan, tuotapikaa kokoonkyhätylle ministeriölle, kansankomissaarien neuvostolle.

Kerenskin aikaisesta ministeriöstä ei kansankomissaarien neuvostoa oikeastaan eroittanut muu kuin nimi. Nimittämisperustekin oli sama. Valtakunnan duuma, eräänlaisilla parlamentaarisilla vaaleilla valittu edustuslaitos, oli jo aikaisemmin menettänyt valtansa. Työläis-, talonpoikais- ja sotilasneuvostot hoitelivat entisen duuman tehtäviä. Jo nimestäkin päättäen on viimemainitulla luokkaluonne, niihin ei ollut tarkoitus laskea porvareita. Neuvostoissa siis jo alusta alkaen piili diktatuurin siemen sellaiselle vallanpitäjälle, joka pyrki sitä käyttämään.

Jo ennen bolshevikikumousta valmistuneessa (kirja tosin ilmestyi vasta myöhemmin, mutta on päivätty syksyllä 1917) kirjassaan "Valtio ja vallankumous" Lenin puhui köyhälistön diktatuurin välttämättömyydestä "kommunismin ensi asteella". Tästä päättäen olisi siis bolshevikeilla alunpitäen ollut tarkoitus saattaa valtiollinen diktatuuri voimaan. Kuitenkin puhui Trotski, kuten edellä on kerrottu, työläisten ja talonpoikain demokratiasta. Vaikeata on tällä haavaa käytettävissä olevien lähteiden niukkuuden takia päättää, mitä valtiollista järjestelmää voittajat aikoivat sovelluttaa. Mutta bolshevikien vihollisten luku oli jo alunperin legio, jonka vuoksi heidän kaikessa tapauksessa oli vihdoin soluttava leppymättömän diktatuurin, jopa terrorinkin tielle.

III.

Bolshevikien taistelu vastavallankumousta ja keinottelua vastaan v. 1918 ensi puoliskolla.

Alussa todella näytti siltä, ettei boshevistinen kumous tulee aiheuttamaan kerenskiläiseen hallitusjärjestelmään suuriakaan oleellisia muutoksia. Neuvostoihin oli jo tavallaan totuttu, niitähän oli viime aikoina siinnyt jokaiseen kolkkaan, yksinpä sotilasosastoihin pienimpiä yksikköjä myöten. Sitäpaitsi oli niillä, jotka katsoivat syrjäsilmin uutta valtaa, toivoa saada omia miehiään sijoitetuiksi neuvostoihin. Olihan varsinkin armeijassa mitä kirjavinta ainesta ja sanavalmius oli edelleenkin vaalikelpoisuusehdoista parhain. Löytyi siis vastapuolellakin mahdollisuuksia miehittää neuvostot. Bolshevikit eivät myöskään alussa osoittaneet ankaruutta vastustajiaan kohtaan. Väliaikaisen (Kerenskin) hallituksen jäsenet jäivät paria poikkeusta lukuunottamatta vapaalle jalalle, korkeita sotilashenkilöltä ei liioin ahdistettu, m.m. Kerenskin esikuntapäällikkö kenraali Krasnov, joka antautui Hatsinassa, pääsi melkein oitis vapaaksi. Näin näytti kaikki kulkevan vanhaa latuaan.

Sen lisäksi oli vastapuolella yksi suuri toivo: Perustava kokous. Alussa uskottiin vahvasti, että bolshevikit eivät tule häiritsemään sen valitsemista, enemmän kuin kokoontumistakaan, ja oltiin lujasti vakuutettuja sen antibolshevistisesta enemmistöstä. Vaalit saivatkin tapahtua esteettömästi.. Niitten tulos: runsaasti bolshevikeja, mutta kaikilla muilla puolueilla yhteensä huomattava äänten enemmistö. Kun sitten valitut edustajat vuoden vaihteessa (1917—18) saapuivat Pietariin ja istuntojen piti alkaa, hajoitti hallituksen määräämä komissaari Uritski Perustavan kokouksen väkivallalla.

Hajoittamistilaisuudessa esiintyi muuan pääasiallisesti upseereista kokoonpantu ja huonosti aseistettu joukko kokouksen puolesta. Silloin käytti uusi valta ensi kerran järjestymisensä jälkeen asetta vihollisiaan vastaan, samalla kun se Perustavan kokouksen hajoittamisella ensi kerran paljasti diktatoorisen luonteensa.

Tästä hetkestä alkoi bolshevistinen hallitus epäluulolla katsella kaikkia niitä, jotka eivät olleet vannoutuneet sen kannattajiksi. Porvarilliset ja sosialistiset lehdet saivat tosin vielä ilmestyä, mutta jälkisensuuri — ennakkosensuuria ei ollut — toimitti kiivaimmin esiintyvät pois päiviltä. Lakkautetun sanomalehden sijaan voi kyllä perustaa uuden, joten näin nimiä vaihdellen saattoivat lehdet ilmestyä melkein keskeytymättä siihen saakka, kunnes ne kesällä v. 1918 kaikki hallituksen määräyksellä lopetettiin ja niiden ilmestyminen kokonaan kiellettiin.

Venäjän sydämessä alkoivat sinne kokoontuneet kenraalit keräillä ympärilleen valkoisia joukkoja ja esiintyä toinen toisensa perään, väliin yhdessäkin, uusia vallanpitäjiä vastaan. Pääkaupungissakin paljastui jokunen heikosti järjestetty salaliitto. Ententen kulta viekoitteli pauloihinsa köyhtyneitä aristokraatteja ja virattomia upseereja. Näin syntyi vehkeilyjä vähän siellä ja täällä ja bolshevikien vasta perustama uusi orgaani tsheka (virallisesti: Komitea taistelua varten vastavallankumousta ja keinottelua vastaan) ponnisti voimansa äärimmilleen.

Paljon oli kevättalvella ja keväällä v. 1918 väkeä tshekan vankiloissa Pietarissa. Bolshevikihallitus oli saanut solmituksi rauhan Saksan kanssa ja tämä toimenpide, niin tyynnyttäväsi kuin se oli vaikuttanutkin työläisiin ja maalaisväestöön (viimemainittuun maakysymyksen talonpojille edullisen ratkaisun ohella), oli syventänyt juopaa hallituksen ja sotahullujen upseerien välillä. Ententen kiihoitus ja kulta löysivät jälkimäisten joukosta kiitollisen maaperän ja antibolshevistinen propaganda huomattavasti vahvistui. Luonnollisesti korjasi myös tsheka sitä runsaamman sadon.

Hallitus oli yhä lisääntyvien vihollistensa painostamana ja mahdollisesti myös Suomen valkoisten hyökkäystä peläten siirtynyt Moskovaan vieden sinne mukanaan yleisvenäläisen tshekan päällikön Dsershinskin. Pietarin ja ympäristön vastavallankumouksellisten kurissapitäminen jäi komissaari Uritskin tehtäväksi.

Pietarin tsheka oli sijoittunut entiseen kaupunginpäällikön virastoon Gorohovaja-kadulla. Pihan puoleinen sivusta oli järjestetty pidätettyjen säilytyshuoneiksi, kadun puoleisissa rakennuksissa majailivat tutkintatuomarit ja konttorihenkilökunta.

Kun minut eräänä päivänä kevättalvella useinmainittuna vuonna tuupattiin muutamaan Gorohovajan säilytyshuoneeseen, tunsin heti, että nyt saan uudistaa entisiä muistoja useista tsaarinaikuisista vankiloista, joiden kanssa minulla oli ollut tilaisuus tehdä tuttavuutta jokunen vuosi aikaisemmin. Hallitukset olivat vaihdelleet, kokonaisia järjestelmiä sortunut, mutta vankilakulttuuri kukoisti ennallaan. Sama ummehtunut, "ryssänhajun" kyllästyttämä ilma hyökkäsi heti nenään, samalla tapaa kuin ennenkin otti starosta — vankien omasta keskuudestaan valitsema yhteiskopin esimies — tulokkaan vastaan, samat kysymykset: mikä nimesi, kuinka vanha, mistä syystä vangittu. Nyt oli huomattavissa ainoastaan sellainen eroitus, että melkein jokaisen nimen kohdalle oli merkitty vangitsemisen syyksi: ei tiedä. Vangitkin olivat samallaisia kuin ennenkin, ainakaan ei ensi katsannolla huomannut muuta eroa, kuin että upseeritakkeja näkyi nyt melko tiheässä. Upseeri oli tsaarin vankilassa harvinainen. Edelleen: yhtä liikuttava likaisuus kuin ennenkin ja aivan kysymättä löysi "makuuhuoneen" vierestä saastaisen käymälän. Entiseen tapaan tarjosi joku vakiintunut asukas teemukin ja utelias joukko kertyi ympärille kuulemaan viimeisiä uutisia "vapaasta maailmasta".

Se "parempi huone", johon minut seuraavana aamuna siirrettiin, poikkesi edellisestä vain siinä, että sen asukkaat — 135 miestä tavallisen salin kokoisessa huoneessa — olivat sivistynyttä väkeä, vastavallankumouksellisia (siis valtiollisia) ja keinottelijoita. Todellakin: valtiollisia. Ennen oli valtiollisia ollut koko Venäjän parhaimmisto. Niin oli nytkin. Suuri joukko samoja henkilöitä, jotka ennen olivat tsaarihallituksen lähettäminä, viruneet vuosikausia vankiloissa ja Siperian erämaissa. Nyt oli vain lisäksi tullut joukko entisiä upseereita, lääkäreitä, professoreita, asianajajia y.m. henkisen ammatin harjoittajia.

Vaikea on päätellä, kuinka vaarallisia nuo vastavallankumoukselliset neuvostohallitukselle olivat. Vankilassa puhutaan paljon ja näköjään hyvin avomielisesti, mutta vanhana vankilan asukkaana olen saanut sen kokemuksen, ettei pidä liiaksi luottaa kohtalotoverin puheisiin, semminkin jos hän on venäläinen. Osa entisistä Siperian matkalla tapaamistani "anarkisteista" ja muista "nisteista" paljastui ennenpitkää taskuvarkaiksi ja aivan hyvin saattoi näilläkin "tovereilla" olla jotakin omallatunnollaan, mutta miesten näöstä ja luonteenominaisuuksista päättäen lienee heidän vastavallankumouksellisuutensa supistunut johonkin varomattomasti lausuttuun löysään sanaan, tekoon heistä monikaan tuskin lie uskaltanut ryhtyä. Heidän itsenäisyyden puutteensa valtiollisessa ajattelussa ja mahdollisen rangaistuksen pelkonsa oli silmiinpistävä. Venäläinen kansallistunto ei koskaan ole ollut kehuttava. Bolshevikien vastustajissakin sen heikkous oli niin ilmeinen, että oikein säälitti. Ei vapaudessa eikä vankilassa kukaan uskonut Venäjän omin voimin selviytyvän bolshevikeista, vaan odottivat kaikki kärsimättömyydellä jonkun ulkovallan esiintymistä. Tulkoonpa vaikka ukko mustalainen ja orjuuttakoon Venäjän ikeensä alle, kunhan vaan vapauttaa maan tästä painajaisesta. Sellainen virsi kuului kaikkialla ja sen mukaisesti syntyi mitä hurjimpia huhuja milloin minkin ulkovallan odotettavissa olevasta sekaantumisesta Venäjän asioihin. Näitä huhuja lienevät alkuunpanneet Ententen asiamiehet kiihoittaakseen herkkäuskoisia venäläisiä.

Niin, surkeita pelkureita istui tshekan säilytyshuoneissa vastavallankumouksellisen nimellä. Ja laitoksen tutkijat osasivat erinomaisen hyvin taidon tätä luontaista pelkoa lisätä. Kuulusteluissa käytettiin revolveria tutkittavan ohimolla, välistä molemmillakin, uhattiin kuolemanrangaistuksella, luvattiin nappia painamalla poistaa väliseinät, jonka takana muka seisoivat valmiina kivääriniekat napsauttaakseen tutkijan viittauksesta miehen hengiltä j.n.e. mitä mielikuvituksellisimpiin temppuihin saakka. Kun sitten vielä tapahtui, että vankeja siirrettäessä Krestyn vankilaan, jossa pitempiaikainen tutkintovankeus tai määrätty istuminen suoritettiin, vartiosotilaat ryhtyivät illanhämyssä hauskuuttamaan itseään kuljetettaviensa ampumisella — viranomaisten tieten tai tietämättä, sitä en voi sanoa —, ja kun sanomalehdet näistä tapahtumista aamuisin kertoivat selittäen syyksi vankien karkausyrityksen, lannistui vastavallankumouksen "sankarien" luonto kokonaan. Melkein sanoin kuvaamaton oli se häiriö, joka syntyi, kun akkunamme alla toimeenpantiin kolme teloitusta. Mitäpä, jos me tavalliset kuolevaiset olisimme kauhistuneetkin tuollaista tapausta; mitäpä, jos me olisimme inhosta värähtäneet nähdessämme bolshevikineitosen rientävän verilammikoilta vaaleita kenkiään suojellen itse tapahtumasta vähintäkään välittämättä, päivällistunniltaan kansliaan kirjoituskoneensa ääreeni Mutta eiväthän vastavallankumouksen miehet toki saaneet säikkyä verta!

Vai olivatko he todellakin vain herkkäkielisiä suunpieksäjiä, salonkikumouksellisuuden ritareita? Luultavasti. Heidän vuoksensa tuskin olisi kannattanut ruutia tuhlata. Mutta hallitus oli ehtinyt maistaa verta ja siitä juopua. Se jännitti jousen mahdollisimman kireälle ja sai toiseltakin puolelta hereille voimakkaampia aineksia.

Hallitus oli myöskin julistanut leppymättömän sodan keinottelua vastaan. Se olikin, kuten ensimäisessä luvussa on kerrottu, paisunut aivan hirvittävään laajuuteen. Taistelussa turvauduttiin edesmenneen santarmiston elkeisiin. Tshekan urkkijoita vilisi kaikkialla ja entisiä nimeltäkin tunnettuja santarmikätyreitä oli otettu laitoksen palvelukseen. Keinottelijain keskuudessa oli saalistus helppoa ja todistukset mukavasti saatavissa. Tsheka oli varustanut asiamiehensä vangituilta takavarikoiduilla rahtikirjoilla, jopa rahoillakin, joten he voivat esiintyä oikean tavaran myyjinä, tai ulkomaista valuuttaa vahvasti omistavina rahanvaihtajina. Kun sitten kaupat oli tehty, ilmestyivät toiset agentit ja näppäsivät kiinni niin ostajat kuin myyjätkin. Tshekan omat miehet pääsivät kohta lähtemään hienoissa ajopeleissään — muilta sellaiset jo siihen aikaan oli takavarikoitu — uusille saalistusmatkoille tullakseen taas joskus vastaisuudessa todistamaan päämiestensä käskystä.

Ankarillakaan toimenpiteillä ei keinottelua sentään koskaan saatu loppumaan. Myöhemmin tämä käsite laajeni siihen määrin, että kaikenlainen ostaminen ja myyminen oli rangaistuksen alaista, mutta sitä harjoitettiin uhkauksilla höystetyistä määräyksistä huolimatta. Siihen pakoitti hätä, joka aina lukee omat lakinsa.

Rikoksellisuuttakin vastaan taisteltiin, se on myönnettävä, joskin aluksi huonolla tuloksella. Hallitus ei kyennyt saamaan järjestyslaitosta lähimainkaan tyydyttävään kuntoon. Katuryöstöt jatkuivat entiseen tapaan, asunnot eivät lainkaan olleet turvattuja. Venäläinen on mestarillinen murtovaras. Hän avaa amerikkalaisen lukon kuin leikillä ja, jos salpa on tiellä, sahaa hän silmänräpäyksessä kädenmentävän aukon oveen, ja sekin este on voitettu. Isäntäväen poissaollessa tyhjennettiin monen huoneen asuntoja aivan koneellisen nopeasti ulkona odottaviin kuorma-autoihin, jotka useimmiten olivat kotoisin jostain sotaväenosastosta tai yleisestä laitoksesta.

Rikollisuuden laajaa levenemistä auttoi luonnollisesti vanha, piintynyt venäläinen pahe: lahjustenotto. Bolshevikivirkamiehistäkin oli suurin osa hyvin persoa pienille sivutuloille; Heidän katseensa oli rahalla helppo kääntää sivulle siksi aikaa, kun uuden järjestelmän arvovaltaa järkytettiin epäilyttävillä puuhilla. Joskus sattui jokunen virkamies joutumaan kiikkiin ja saamaan rangaistuksen, jollei hän puolestaan ehtinyt lahjoa toveriaan. Muistuupa tässä mieleen eräs vallankumouksellisen tribunaalin näihin aikoihin antama tuomio, jonka mukaan muuan 37,000 ruplaa lahjuksina ottanut komissaari sai 37 vuotta pakkotyötä. Siis tuhat ja vuosi. Neuvostovaltakunnassa ei ole rikoslakia, siellä tuomitaan "vallankumouksellisen omantunnon" mukaan. Tällä kertaa oli vallankumouksellinen omatunto mitannut oikeutta mainitulla tavalla. Turhaa on kuitenkaan luulla, että lahjusten otto ankarimpienkaan tuomioitten (on langetettu kuolemantuomioitakin) kautta olisi lakannut. Venäläinen herennee ennen syömästä, kuin hylkimästä hyväntahtoisesti tarjottua ylimääräistä korvausta "vaivoistaan".

Kuten edellä jo on sanottu, käyttivät tshekan tutkijat sangen karkeita keinoja kuulusteluissaan. He eivät olleet juristeja, useimmassa tapauksessa huonosti kirjoitustaitoisiakin, vieläpä raakoja ja henkilökohtaisen kostonhimon sokaisemia. Muistanpa, kuinka kerran eräs tehtailija oli juuri vapautunut tshekan säilytyshuoneesta. Käytävässä oli häntä vastaan tullut entinen työläisensä, nyttemmin tutkija, ja kysynyt minne matka. — Vapauteen, oli tehtailija vastannut. Odottakaa, oli tähän tutkija lausunut, — minulla on känsäiset kädet, mutta ei ole rahaa, teillä on rahaa, mutta ei känsiä käsissä, saatte vielä hiukan aikaa miettiä tätä asiaa. Ja tehtailija, jota vastaan ei ollut mitään muuta muistuttamista, mietti samassa kopissa kuin ennenkin tutkijan teoriioja parisen viikkoa, jonka jälkeen hänet laitoksen päällikön Uritskin käskystä uudelleen vapautettiin, tällä kertaa peräyttämättömästi.

Tämä Uritski muodosti muuten tshekan henkilökunnassa miellyttävän poikkeuksen. Ollen itse lainopillisesti sivistynyt, suhtautui hän tutkittaviinsa, joskin ankarasti, samalla oikeudenmukaisesti. Vangit suorastaan iloitsivat joutuessaan Uritskin kuulusteltaviksi. He tiesivät, ettei heidän hermojaan kiduteta ja että asia joutuu. Muuan vanhahko eversti, jolle Uritski jo oli lausunut vapauttavan tuomion, oli tämän kysymykseen: mikä olette mielipiteiltänne, vastannut suoraan:

— Monarkisti.

— Todellakin… ja te uskallatte sen sanoa!

— En voi salata vakaumustani.

— Menkää, olette vapaa.

— Sittenkin…

— Niin, minulla ei ole mitään tekemistä teidän mielipiteittenne kanssa, mutta jos niitä yritätte toteuttaa teossa, saatte vastata.

Olisivatpa kaikki tshekan miehet olleet yhtä oikeamielisiä kuin heidän päällikkönsä! Sen pahempi, ei niin ollut laita, eikä Uritski ehtinyt joka paikassa olla mukana.

IV.

Hallitussuunnan ja yleisen tilanteen kehittyminen v. 1918.

Kuten aikaisemmin on viitattu, ei bolshevistisen hallitussuunnan esiintyminen, varsinkaan taloudellisella alalla, ollut alussa lainkaan varmaa. Tuntuvin isku vanhalle yhteiskuntajärjestykselle oli maan yhteiskunnallistuttaminen. Tämä uudistus ei vaikuttanut juuri mitään kaupunkilaisväestön asemaan. Ja, kuten sanottu, kaupunkilaiset, vieläpä ainoastaan pääkaupunkilaiset, ovat maan asioita hoitaneet, niin sodan kuin rauhan ja vallankumoustenkin aikana. Maaseudun talonpoika, sikäli kuin hän vähitellen alkoi maareformia ymmärtää, oli tyytyväinen, ja tilanomistajaluokka, joka oli saanut kovimman kolauksen, on aina ollut hyvin vähälukuinen, eikä sen merkitys yhteiskunnallisena tekijänä ole pitempään aikaan ollut minkäänarvoinen. Bolshevismi oli yhdellä kynänvedolla pyrkinyt hävittämään feodalismin maasta.

Sellaista toimenpidettä katseltiin monilla tahoilla suopein silmin — toisilla taas suhtauduttiin siihen välinpitämättömästi.

Teollisuuteen ei bolshevismi aluksi lainkaan kajonnut. Tehtailijat saivat toimia entiseen tapaan omissa laitoksissaan. He käyttivät tehtaitaan edelleenkin omaan laskuunsa. Muutaman kuukauden kuluttua kyllä ruvettiin perustamaan niin sanottuja tehdaskomiteoita. Nämä olivat kokoonpannut työläisistä ja olemassaolonsa ensiaikoina toimivat vain ammattikomiteoina, s.t.s. hoitelivat työläisten omia taloudellisia asioita. Sitten niille siirtyi tuotannon kontrolli. Venäjällä tämä kontrolli johti ikäviin seurauksiin: koko maan teollisuuden pysähtymiseen. Bolshevikeilla tuskin lienee ollut sellaista aikomusta. Tämän kirjoittajasta on aina tuntunut uskottavalta, ettei heillä ollut selvää kommunistisen yhteiskunnan kaavaa valmiina vallananastukseen ryhtyessään. Heidät nosti valtiollisen myrskyn hyökyaalto pinnalle ja he heittäytyivät tuulen mukaan ilman kompassia. Tuskinpa heidän parhaimmatkaan aivonsa v. 1917 lopulla osasivat ajatella, että kumouksen vyöry leviäisi muihinkin maihin, kuten sittemmin, muutamien kuukausien kuluttua — osaksi heidän omalla avustuksellaan — Suomeen ja myöhemmin Itävalta-Unkariin ja Saksaan. Vasta seuraava syksy syöksi heidät vinhasti eteenpäin kommunismin tiellä.

Niin, bolshevikit lienevät aluksi aikoneet antaa teollisuuden kulkea yksityiskapitalismin lipun alla. Tehdaskomiteat kuitenkin jouduttivat kehitystä toiseen suuntaan. Ne rupesivat vähitellen sekaantumaan yhä enemmän koko tehtaan talouteen. Tehtailijoille itselleen ei jäänyt minkäänlaista sananvaltaa. Opillinen ammattitaito sai väistyä johdosta työläisten suosioon päässeitten nousukasluonteisten tusinamestarien pöyhkeyden tieltä. Isännistö huomasi, että työtehon suunnattomasti vähentyessä heidän vastuunsa, joka edelleen oli voimassa, muodostuu tuhoisan raskaaksi. Raaka-aineitten hankinta oli huonojen kulkuneuvojen ja valtiovallan palvelijain lyhytnäköisen sekaantumisen vuoksi käynyt yhä hankalammaksi. Samoin pyrki valtiomahti taistelussaan keinottelua vastaan pistämään liian usein ja aiheettomastikin nokkansa tehdasteollisuuden alalle, epäillen harjoitettavan milloin minkinlaista vilppiä, ja velvoittamaan tehtaanomistajia määräämään hinnat alapuolelle kannattavaisuuden. Tällaisissa oloissa ei teollisuutta tarvinnut kansallistuttaa. Se kansallistui omasta alotteestaan siten että, kapitalistit yksi toisensa perään jättivät tehdaslaitoksensa komiteain käsiin.

Elinkeinoelämän aloista pysyi kauppa kauimmin yksityisten käsissä. Sota-aika oli kaikkialla, eikä suinkaan vähimmin Venäjällä, järkyttänyt liikemoraalia. Houkutus syrjäyttää entiset terveet liikeperiaatteet, jos sellaisia lie Venäjällä ennenkään sanottavasti ollut, oli liian suuri ja koko liike-elämä oli muuttunut keinotteluksi. Edellisten hallitusten aikana ei tähän seikkaan oltu kiinnitetty huomiota, mutta kun bolshevikihallituksen jo edellisten vallanpitäjien vahvasti "tullaamina" perimät varastotkin, kuten edellä on huomautettu, alkoivat huveta olemattomiin, täytyi uuden valtiomahdin pakostakin ryhtyä holtitonta menoa hillitsemään. Kauppapuodit sensijaan olivat edelleen auki ja niissä löytyi tavaraa minkälaista hyvänsä. Tuonti kylläkin pian lakkasi, mutta vanhoja varastoja riitti v. 1918 lopulle, jolloin kauppa vasta kansallistutettiin.

Niinpä siis bolshevikien hallituskauden ensimäisenä vuonna saattoi yksityinen kansalainen elää vielä verrattain säädyllisesti, kun hänellä vaan oli rahaa. Enimmän sitä oli keinottelijoilla, vähemmän palkallaan elävillä.

Pahimmin oli kärsinyt upseeristo. Heitä oli, niinkuin ensimäisessä luvussa on kerrottu, joutilaina ja kerjäläisinä, sanomalehtien myyjinä, kengänkiillottajina, ajureina, katu- ja kahvilalaulajina. Kyllä kai heistäkin suuri osa olisi myöhemmin voinut sijoittua bolshevikien palvelukseen, mutta he eivät halunneet — poikkeuksista puhumatta. Säännöllistä armeijaa ei uudella valtiovallalla ollut. Vanha armeija oli osaksi aseissa yhdessä työläisistä muodostettujen joukko-osastojen kanssa punakaartina, kuten näitä bolshevikeille uskollisia sotilasjoukkoja aluksi kutsuttiin, osa, monta vertaa suurempi edellistä, oli heti Brest-Litowskin rauhan solmittua, jopa sitä ennenkin, hajaantunut kotiseuduilleen. Vielä varsinaisen puna-armeijan muodostuttuakaan eivät vanhat upseerit suostuneet siihen liittymään. Vasta Puolan-Venäjän sodan aikana nähtiin huomattavampi määrä heitä puna-armeijan riveissä. Jonkunverran vanhoja upseereita on tietenkin harhaillut pitkin Venäjää tuolloin tällöin syntyvissä valkoisissa joukoissa, mutta ovat hekin viime vuosina armahdusten perusteella palailleet neuvostovallan alueille, vieläpä ryhtyneet vanhaan ammattiinsakin.

Monista virastoista olivat myös aluksi useimmat toimitsijat poistuneet saboteeraajain ja samalla nälkäisten joukkoon. Posti ja sähkölennätinlaitos muodostivat sentään poikkeuksen. Niissä säilyi melkein muutoksitta entinen virkakunta, vaikka molempien laitosten, varsinkin postin, toiminta koko nykyisen valtakauden ajan on ollut huonojen kulkuneuvojen vuoksi varsin avutonta, ajottain pysähdyksissäkin.

Vapaan ammatin harjoittajat — asianajajat ja lääkärit — toimivat v. 1918 aikana entisellään, mutta tuomioistuimet oli lakkautettu. Nyt oli olemassa vain vallankumoustribunaaleja, joissa oikeutta jakoi ennen mainittu "vallankumouksellinen omatunto" milloin minkin huomatun bolshevikin hahmossa.

Liikkeitten henkilökunta työskenteli, kuten ennenkin, samoin pankkien ja tehdaslaitosten. Pankeista kyllä annettiin säästöjä ulos vain määrän perästä — aluksi tuhat ruplaa kuukaudessa — ja säiliölokeroihin ei saanut koskea, mutta työtä niissä riitti, kunnes ne v. 1918 loppupuoliskolla kansallistutettiin ja yhdistettiin valtionpankkiin. Niitten henkilökunta lienee sittenkin jäänyt melkein ennalleen.

Toimettomia ja toimeentulottomia oli sittenkin Venäjällä puheena olevana vuonna aika runsaasti. Entä minkälainen oli se toimeentulo, jonka bolshevikihallitus palvelijoilleen antoi? Vatsa oli alunperin se paikka, jossa kansalainen saattoi varmimmin tuntea, että "köyhälistöhallitus" oli ohjaksissa. Kaikille palkannauttijoille, olivatpa he sitten työläisiä tai virkamiehiä, maksoi neuvostohallitus aluksi 500 ruplaa kuukaudessa. Tämä ei riittänyt edes yhdelle hengelle vaatimattomimpaankaan elämään. Tärkeät komissaarit, joihin neuvostovalta aina on turvansa perustanut, saivat kyllä omissa virkapaikoissaan ruuankin ilmaiseksi tai mitättömästä maksusta. Mutta työläiset ja pienemmät virkamiehet näkivät nälkää. Kauaakaan ei ehtinyt kulua, kun jo työläisten ihastus "köyhälistövaltaan" alkoi hälvetä ja uusien vallanpitäjien "luokkaluonne" käydä ilmeiseksi. Pitkälle ei tämä "kaikille sama palkka" järjestelmä vedellyt, syntyi luokitus, joka jo vuoden lopulla käsitti kolmisenkymmentä ryhmää. Työläisillekö nyt vihdoinkin palkkaa nostettiin? Ei, vaan taaskin komissaareille ja suurille herroille, pienten jäädessä edelleen kitumaan. Luontaisedutkin turvattiin vastuunalaisille toimitsijoille entistä ehommat. Niistä myöhemmin.

Valtio kyllä lupasi leipää kansalaisilleen, mutta ei kyennyt antamaan mitään. Yhä uhkaavampana lähestyi nälkä…

Maailmansodan syttyessä v. 1914 oli Siperian radan varsille jäänyt kuljetusvalmista viljaa suunnattomat määrät. Venäjän rautatieverkko ja kulkuneuvot eivät milloinkaan ole olleet kehuttavat, varsinkin Siperian yksi ainoa rata on valmistumisestaan saakka potenut liikarasitusta. Kun sodan alussa kaikki liikkuva kalusto otettiin sotilaskuljetuksiin, jäi vilja monen muun tärkeän tarvikkeen ohessa mätänemään. Tällaisia asioita ei ehditty ajatella. Venäläinen on aina ollut suuri optimisti. Japanin sotaan lähtiessään hän kehui lakillaan viskaavansa keltanaamat pakosalle ja jo ennakolta ikuistettiin vihollisen musertava tappio sanoin, kuvin, yksinpä lasten leikkikaluinkin. Suursodan alussa luvattiin olla kahden viikon kuluttua Berlinissä, mitäpä siis sellaista pikamarssia varten leipäkasoja kokoilla! Kun tämän kirjoittaja v. 1915 alussa Siperiassa vakuutti venäläisille, että teillä on kahden vuoden kuluttua nälkä, leväyttivät nämä tilastot auki ja sanoivat rintaansa röyhistäen: vot, katso, leipää on, mehän olemme ruokkineet koko Europpaa, tottakai me nyt itse murkinassa pysymme. Mutta samaiset karkoitetut saivat jo vuoden perästä tuntea lähestyvän puutteen itsessään Siperiassa, Venäjän vilja-aitassa.

Seuraavat sotavuodet lisäsivät vielä Siperian radanvarren varastoja. Talvikelillä talonpojat vetivät sinne leipäviljaa, mutta sen edemmäksi se ei kulkenut. Suuret kulutuskeskukset joutuivat elämään kokonaan Keski-Venäjän ja Ukrainan viljasatojen varassa. Jo tsaarinhallitus oli loppuaikoina pakoitettu turvautumaan säännöstelyyn ja Kerenski tätä menoa jatkoi, säätäen lopulta viljamonopoolinkin, joka tosin ei valtiolle suuria tuottanut.

Bolshevikit hiihtivät aluksi Kerenskin latua, mutta viljankoonnin tulos niukkeni päivä päivältä. Keväällä ja kesällä pieneni virallinen leipäannos jokseenkin näkymättömäksi. Jaettiin 1/8 naulaa leipää, välistä sama määrä kauraa — jyvinä. Tähän oli tietysti luonnolliset syynsä. Sota oli niellyt hirveän määrän parasta työvoimaa maaseudulta. Suuret alat olivat jääneet viljelemättä ja Siperian vilja-aarteita ei nytkään kulkulaitoksen täydellisen rappeutumisen vuoksi voitu kuljettaa keskuksiin. Keski-Venäjä oli ainoa viljaseutu, sillä Ukrainassa olivat herroina saksalaiset. Kaiken lisäksi oli itsenäistynyt talonpoika hidas luovuttamaan viljaansa valtion määräämästä hinnasta. Hän myi mieluummin keinottelijoille, joitten avulla v. 1918 yksinomaan toimeentultiin.

Hallitus ei keksinyt enää muuta neuvoa kuin turvautua väkivaltaan. Se lähetti asestettuja joukkoja talonpoikia verottamaan. Nämä viljanhakijat kulkivat pitkin kyliä etsiskellen talonpoikain piilopaikkoja ja menetellen mahdollisimman mielivaltaisesti. Suunnitelmattomasti toimeenpantu takavarikoiminen ja kurittomien joukkojen mellasteta ei paljoakaan tasavallan varastoja lisännyt. Valtion leipäkannikka ei niistä levennyt.

Mutta yksi tulos oli ehdoton: talonpoika vihastui äskeisiin auttajiinsa ja päätti vastaisuudessa piilottaa viljansa entistä tarkemmin.

Bolshevikivaltio riensi nopein askelin täydellistä kurjistumista kohti.

V.

Yritys päästä pois Bolshevikiasta ja sen nolo loppu.

Täytyy sanoa, ettei olo Bolshevikiassa maistunut kovin hyvältä. Halu veti pois, mutta tiet olivat tukossa. Päästessäni toukokuun puolivälissä v. 1918 ulos Krestystä, jossa ensimmäistä istumistani olin lopetellut, tuntui olevan jokseenkin mahdotonta yrittää minnekään päin ja melkein yhtä vaikeata jäädä paikoilleen. Taskussa oli kyllä Uritskin antama lupalippu: vapaa matkustamaan Pietarista, mutta minnepä olisi matkustanut, kun ei ollut passia, sillä Helsingin poliisilaitoksen aikoinaan antama valokuvalla varustettu matkakirja oli tshekassa jäljettömiin kadonnut. Uutta ei uskaltanut mennä viranomaisilta pyytämään, koska olisi voinut joutua kirjattomana kuljeksijana uudestaan Krestyyn, tosin nyt toisia teitä. Vihdoin muuan asianajaja kirjoitti koneellaan eräänlaisen todistuksen, jonka alle töherrettiin hyvin epäselvä nimi ja ostettiin sopuhinnasta komissariaatin leima. Niinpä sitten taas valkeni, sain asunnon ja pääsin elämään, mikäli ulkonaiset olosuhteet sallivat, ihmisten tapaan.

Syyskesällä tuntui olevan mahdollisuuksia Suomeen pääsyyn. Passissa piti vain olla sekä saksalainen — silloin oli Pietarissa Saksan keisarillinen konsulaatti — että venäläinen viisumi. Saksalainen tuli, mutta venäläinen jäi tulematta. Viisumeja antoi siihen aikaan tsheka. Minulla oli edelleen taskussani Uritskin lupatodistus, mutta itse Uritski oli hiljan ammuttu ja tshekassa uusi komento. Minä onneton menin sinne näyttelemään tuota paperiani ja ihmettelemään, miksi ei viisumia anneta. Siellä sanottiin kylmästi, että nyt on parasta lähteä kipin-kapin, muuten saattaa lähtö viivästyä tavallista kauemmin. Siinä oli sen tien pää.

Tuttavuuksien nojalla sain kuitenkin Saksan konsulaatista passin ja turvakirjan, joitten avulla minun piti päästä Ukrainaan ja sieltä eteenpäin. Niinpä sitten päädyinkin alkusyksystä matkalle, josta tuli sangen kohtalokas.

Ensinnäkin piti saada matkalippu Kurskin kaupunkiin Etelä-Venäjällä. Siellä sitten vasta voisi tarkemmin määritellä, mistä paikasta yrittää rajan yli. Lipun hankkiminen ei ollut kaikkein helpoin tehtävä, mutta raha auttoi lopuksi ja niin pääsin matkalle. Moskovaan asti ajettiin herroiksi makuuvaunussa. Pari kertaa käytiin kysymässä "proopuskaa" (matkalupaa), mutta kun se oli asianmukaisessa kunnossa, loppui keskustelu lyhyeen. Moskovasta oli vaikeampi saada paikkaa, sillä Kurskin junaan pyrkiviä oli asemasali täynnä. Avulias kantaja kuitenkin töytyytti — tavallista vähän runsaammasta maksusta tietysti — tavarani odottelevien ja tuskittelevien väkijoukkojen läpi vaunuun ja minä painelin viivana perässä. Kantajalla olikin tepsivä taikasana: komissarskija vestshi (komissaarin tavaroita) aina huulillaan. Sen avulla aukesi kunniakuja, jota myöten me marssimme kuin hyvätkin komissaarit ja vallanpylväät. Vaunu oli tyhjä siihen tullessamme ja kantaja neuvoi monin "ryssänliikkein" ja ymmärtäväinen hymynväre suupielessään minua käymään pitkäkseni ja sanomaan jokaiselle paikkaa kanssani jakamaan pyrkivälle: po djelam slushbyi (virka-asioilla). Hyvää tarkoittava neuvo, mutta samaan vaunuosastoon tuli lopulta niin monta muuta virka-asialla liikkuvaa, että minä katsoin soveliaaksi pahempien väärinkäsitysten ja toisten "komissaarien" liiallisen huomion välttämiseksi tyytyä istumapaikkaankin, semminkin kun suurin osa vaunuun kuin nuijalla tupatusta väestä sai käytävässä matkustaa koko tuon puolentoista vuorokauden taipaleen. Matka ei ollut juuri hauskimpia, mutta huonompiinkin saa Venäjällä tottua. Olinhan edes toisen luokan vaunussa, kun sitävastoin Siperiasta ja monesta muustakin paikasta myöhemmin kotimaahansa pyrkivät saivat kulkea koko monituhatvirstaisen matkan "härkävaunussa". Jollakin asemalla eristettiin junamme sivuraiteelle ja tehtiin nykyisellä Venäjällä niin tuiki välttämätön matkatavaroitten tarkastus. Kun kaikki tavarat kuljetettiin mukana vaunussa — pakaasi ei koskaan Venäjällä ole tavannut saapua kokonaisena määräpaikkaansa, nyt vielä vähemmän —, kesti tarkastus luonnottoman kauan. Tarkastajain mukana hävisi tavaroistani kultainen kantasormus, jonka varmemmaksi vakuudeksi olin pistänyt matkalaukussa olevan päällystakin taskuun, partaveitsilaatikko (sisältävä kullekin viikon päivälle oman veitsensä) ja kaulaliina. Toisetkin matkustajat tuntuivat hiljalleen valittavan, että omistusoikeuden pyhyyttä oli loukattu.

Kurskissa sai syödäkseen kunnollisesti ja satumaisen halvasta hinnasta. Aseman ruokapöydän ääreen astuessa tuli vesi kielelle ja silmillään söi enemmän kuin suullaan jaksoikaan. Kyllä siinä näki, kuka oli pietarilainen, moskovalainen tai jostain muualta Ylä-Venäjältä, jossa oli eletty etupäässä perunalla ja vihanneksilla. Sinne upposivat paistetut hanhet ja siankyljykset, vehnäleivät ja leivokset nälkiintyneiden pääkaupunkilaisten poskeen. Ja asiantuntijat vakuuttivat Ukrainassa olevan vielä enemmän ruokaa. Ruoka se oli jo silloin Neuvosto-Venäjällä ainoa keskustelun aihe. Hyvänen aika, eivätköhän nuo ihmiset Ukrainassa syö itseään kuoliaaksi, kun niillä nyt jo tässä paratiisin portilla silmät pullistuvat kuopistaan kuin mielipuolilla?

Kihinää ja kuhinaa oli Kurskin asemalla. Avara asemahalli täpösen täynnä ihmisiä, joilla kaikilla oli sama päämäärä: Ukraina. He olivat kuin toivioretkeläisiä matkalla Pyhään Maahan. Jo Pietarissa ja pitkin matkaa oli kerrottu ihmeitä Ukrainasta. Siellä on järjestys, leipää — niin, ennenkaikkea leipää. Sinne suuntautui nälkää pakenevan joukon kansanvaellus.

Suur-Venäjällä asuneen ukrainalaisen oli äkkiä vallannut syvä kansallistunto ja isänmaanikävä. Hän hyräili "valkeista akaasioistaan" ja olisi ollut valmis tanssimaan hurjan-reippaan kansallistanhunsa, jos nälkäinen vatsa vaan olisi sallinut. Nälkävyötä kiristäen hän juoksi virastosta virastoon todistaakseen Ukrainasta polveutumisensa. Hän kykeni ylenluonnollisiin ponnistuksiin päästäkseen syntymäsijoilleen, joista hän ei ennen laisinkaan puhunut. Iso-Venäläisen ja juutalaisen valtasi sama kuume. Suurvenäläinen on aina jonkunverran halveksien kohdellut vähävenäläistä. Mutta nyt oli hän valmis mihin tahansa päästäkseen ukrainalaisen kirjoihin. Hän haki esille kaikki esi-isänsä, ehkä niistä joku olisi joskus asunut Ukrainassa. Hän oli valmis naimaan ukrainattaren, jos se auttoi. Ukrainalaisella miehellä taas oli morsiamia kuinka paljon tahansa, vain senvuoksi, että ihmiset pelkäsivät nälkää ja uneksivat leipämaasta, Ukrainasta, jossa vielä kaiken lisäksi oli järjestys.

Kurskin asemalla ei ollut muita kuin Ukrainaan matkustavia, eikä sinne muita sopinutkaan. Ja joka päivä toi uusia toivioretkeläisiä, rajalle lähti juna vain pari kertaa viikossa. Päivisin juostiin kaupungilla, josta sai halvalla ostaa leipää, Valkoistakin, tai haettiin Ukrainan konsulaattia, jonka piti olla jossain. Monikaan ei sitä löytänyt, mutta palasi yhtä tyytyväisenä takaisin. Asemalla ihmeteltiin, siunailtiin, odotettiin ja toivottiin. Kaikki olivat keskenään tuttuja, ystäviä, melkein sukulaisia. Toisilla oli varmat paperit. He aikoivat purkautua virallista tietä, tulliaseman lävitse. Toisten papereitten laita oli vähän niin ja näin, he suunnittelivat muita sopivia polkuja. Kaikki olivat kuitenkin varmat pääsystään tuohon uuden ajan Kaanaaseen.

Vihdoin lähti juna eräänä iltana tulliasemalle. Tämän kirjoittajakin painui siihen. Härkävaunuihin meidät sullottiin. Mentiin oven täydeltä, yhtenä virtana, toiset työnsivät avuliaasti takaapäin. Se avuliaisuus maksoi takataskussa olevan kukkaroni. Venäläinen ei unohda kansallistapojaan, olipa hän matkalla vaikka luvattuun maahan.

Tultiin aamun suussa Lgov-nimiselle väliasemalle.

Siinä viivyttiin pitemmän aikaa ja syötiin taas vahvasti, silmät himosta palaen. Annokset olivat melkein vielä herkullisempia kuin Kurskissa. Sitten taas eteenpäin ja aamulla saavuttiin Lokkinskajaan, raja-asemalle. Siinä se nyt aukeni Eedeni ihan edessä, puolueeton vyöhyke tosin aluksi, mutta se oli jo melkein kuin Ukrainaa, sillä siellä ei ollut enää bolshevikeja, eikä — nälkää. Asemahuoneen nurkkaus oli aivan rajalla, joten ei muuta kuin yksi hyppäys ja otappas kiinni. Mutta eläpähän huoli hypätä! Sotilaat ottavat vastaan junasta ja kuljettavat asemarakennukseen, jossa ensin tarkastetaan paperit ja sitten tavarat. Tarkkaa kuulutaan tehtävän, riisuttavan ihan ilkoisen alasti. Armotta napataan pois, jos on liikoja rahoja tai tavaroita. Ja melkein jokaiselta sanovat löydettävän "kontrabandia". Se on tuo viimemainittu vähän erilainen käsite täällä kuin muualla. Täällä on kontrabandia oma tavara, jos sitä on yli kahden vaatekerran (toinen päällä), yli viiden liinavaateparin, kahden päällystakin ja 1000 ruplaa rahaa. Saa siinä olla tarkkana, jos mielii pimittää vähän runsaammin rahaa mukanaan, koskapa ei tuhannellakaan ruplalla pitkälle potkita. Kenen onnistuu, kenen ei.

Paperit on kerätty ja viety komissaarille. Yksi kerrassaan huudetaan sisälle ja palaa pian hymysuin siirtyäkseen tarkastushuoneeseen. Hän tietää pääsevänsä rajan tuolle puolen, sillä tarkastuksessa ei juuri ketään pidätetä, vaikkapa liikaa omaisuutta tavattaisiinkin. Onnellinen ihminen, pääsee Kaanaaseen, vaikka puolialastomanakin. Neuvostomaa on köyhä ja tarvitsee hänen tavaraansa. Mutta eivät kaikki palaja yhtä iloisina, tulee hysteerisesti itkeviä naisia, tutisevia ukkoja kyyneleet silmissä ja hoippuen, joku kannetaan pyörtyneenä. Mitä nyt? — Paperit eivät ole olleetkaan kunnossa. Niistä on löytynyt joku puutteellisuus, johon neuvostovirkamiehen muodollisuus on päässyt takertumaan.

Minutkin huudetaan sisään. Pöydän takana istuu nuori ja hyvin siivonnäköinen poika. Pöydän ääressä joku lasta käsivarrellaan kantava nainen vuoroin itkee, vuoroin sadattelee kamalasti. Komissaari pyytää kohteliaasti poistumaan: mnje njekagda, pashalusta, (minulla ei ole aikaa, olkaa hyvä). Nainen ei lähde, ennenkuin sotamiehet taluttavat hänet ulos. Toinen nainen kyyköttää yhtenä sykkyränä puusohvan nurkassa ja itkee. Hänetkin raahataan pois. Jäämme komissaarin kanssa kahdenkesken. Hän puhuu minulle harvinaisen kohteliaasti:

— Aiotteko Saksaan?

— Ukrainaan vain — vastaan, sillä minusta tuntuu, että niin on parempi.

— Olette Suomen alamainen?

— Niin olen.

— Miksi ette ole menneet kotimaahanne?

— En ole päässyt ja Ukrainassa on minulla sukulaisia, — valehtelen.

— Vai niin. Ikäväkseni en kuitenkaan voi laskea teitä.

— Kuinka niin, eivätkö paperit ole kunnossa?

— Ovat ja viikko sitten olisitte kyllä päässyt rajan yli, mutta nyt se on mahdotonta. Olen saanut määräyksen olla laskematta ketään saksalaisilla papereilla. Luultavasti jotain poliittisia juttuja.

Minua suututti. Tällainen matka tehty turhan takia. Mielessäni kirosin komissaarin alimpaan kattilaan, mutta hän kiirehti lopettamaan äänettömyyden:

— Mitäpä tuosta, menkää omia teitänne! Lgovista kyllä kuuluu pääsevän.

Aivan oikein. Mitäpä tässä turhia. Tulliasemalla oli tuskin neljättä osaa siitä joukosta, jonka olin nähnyt Kurskissa, kaipa muut olivat menneet "omia teitänsä". Hyvä mies tuo komissaari!

Pian lähti juna takaisin Lgoviin. Meidät paratiisista suljetut, joita näkyi kertyneen melkoinen joukko, lastattiin taas samoihin vaunuihin, joissa olimme tulleetkin, ja niin alettiin pyöriä uusia vaiheita kohti. Melkein kaikki aioimme yrittää salateitse rajan poikki. Kuuluukin olevan hyvin helppoa ja saa pitää kaikki tavaransa, lohduttivat "asiantuntijat", joita toki löytyy joka paikassa.

Lgovin asemalla kysyin tapaamaltani ajomieheltä, takaisiko hän maksua vastaan matkan rajan yli. Tottahan toki! Mennään nyt vain meille, lepäillään ja sitten illanhämyssä lähdetään, tulee muitakin mukaan, siellä odottelevat mökissä. Jokaöinen reissuhan tämä on, kyllä tie tunnetaan, vakuutteli äijä.

Mutta siinä juuri Lgovin asemalla, kun kaikki oli jo valmiiksi puhuttu, asettui kohtalo poikkiteloin tielleni. Minun mieleeni muistuivat asemaravintolan herkulliset hanhenpaistit, enkä minä voinut vastustaa kiusausta siirtyä sisälle nauttimaan kunnon päivällisen. Ukko kyllä lupaili, että laittaahan se muija meilläkin jotain suuhunpantavaa, mutta pahahenki kuiskutti vaan korvaan, että mene tuonne sisälle, siellä saa niin mukavasti ja hyvää.

Ja meninhän minä!

Istuin rauhassa ruokaillen, kun sisään tunkeusi joukko sotamiehiä asettuen oville vahtiin. Päällikkö astui mahtipontisesti uloskäytävälle ja lausui tavanmukaisen: pakashite bumagi, pashalusta (näyttäkää paperinne, olkaa hyvä). Siis passintarkastus! Mikäpä siinä muu auttoi kuin lopettaa syöntinsä ja asettua jonoon muitten mukana. Kaikki toiset pääsivät ulos, paitsi muuan iso musta mies ja minä. Minun papereitani pyöritteli sotamies likaisissa hyppysissään ja ihmetteli, että hyvät on "bumagit", mutta hän ei uskalla ratkaista asiaa, koska näytte olevan joku deputat (edustaja), — sellainen merkintä oli passissa — täytyy lähettää tshekaan.

— Kyllä te sieltä heti pois pääsette, mutta minä en uskalla… vakuutteli sotamies.