X.
Talonpoikaisväestön asema kommunismin valtakaudella.
Samaan aikaan kun kaupunkilaisväestö köyhtyi ja kitui kommunismin valtikan alla, voi talonpoika verrattain hyvin. Hänellä oli kyllä vastuksensa hänelläkin. Maailmansota jo oli häntä kovin koetellut, vienyt hänen poikansa sotanäyttämölle, jonne moni jäi, vähentänyt hevosia, jopa karjaakin, sillä tilanomistajat osasivat taitavasti siirtää rasitukset alaistensa talonpoikien niskoille. Heillä, tilanomistajilla, oli tsaarihallitus ja sen virkamiehet tukenaan. Talonpojat olivat oikeastaan vieläkin maaorjia. Heidän herransa eivät tosin enää olleet alamaistensa hengen valtiaita, mutta aineellisessa suhteessa ei paljoakaan ollut muuttunut. Talonpojan oikeudet olivat niin tarkasti rajoitetut, ettei hän uskaltanut ottaa kaatunutta puutakaan ilman tilanomistajan lupaa. Etupäässä hedelmällisiin viljaseutuihin oli kyllä kehittynyt eräänlainen keskivarakkaiden talonpoikain luokka, mutta se oli huomattavasti vähäisempi kuin varsinainen djerevjanskaja bjednota (maaseutuköyhälistö).
Bolshevistinen vallankumous vapautti todella talonpojan. Muut kansalaiset se orjuutti, mutta talonpojasta tuli itsenäinen eläjä. Tosin bolshevikihallituksen ensimäisessä dekreetissä puhuttiin koko maan yhteiskunnallistuttamisesta, mutta talonpoika ei ymmärtänyt sellaisesta, eikä siitä suuria piitannut. Hän huomasi vain, että tilanherran oli lähdettävä hovistaan ja tämän maat joutuivat talonpoikien vapaasti nautittaviksi. Käytännössä oli aivan mahdotonta järjestää tätä nautinto-oikeutta. Kyläkuntaneuvostot, joita vähitellen syntyi, olivat tavallisesti hyvin yksinkertaisia laitoksia. Niissä ei ollut juuri muita jäseniä kuin puheenjohtaja, hänkin useimmassa tapauksessa vuorollaan päivystämässä kaikkien mahdollisuuksien varalta ilman sen kummempaa valintaa. - Luonnollisesti talonpojat maanjaossa, kun oli kysymys heidän omista eduistaan, vetivät yhtä köyttä; ja olihan toki mistä ottaa, jokaiselle riitti. Myöhemmin pakkasi viljelyspinta-ala vuosi vuodelta pienentymään kommunismin vallitessa, sillä neuvosto hallitus kävi tukalien tilanteitten sattuessa käsiksi siemenviljaankin. Sen lisäksi talonpoika, jolle aina toki jäi ylijäämää hedelmällisessä maassa, laiskistui, eikä enää lopulta isosti välittänyt edes rikkauksien kokoamisesta.
Viljelyspinta-alan supistumiseen oli olemassa vielä eräs hyvin huomattava syy. Bolshevikien aikomuksena oli kommunismiin siirtyessään perustaa entisille suurtiloille malliviljelyksiä maakommuunien pohjalle. Nämä kommuunit järjestettiin suurtilojen entisestä palveluskunnasta. Yksin Pietarin läänissä oli yhteen aikaan kolmattasataa tällaista maakommuunia. Näitä piti maakomissariaatin auttaa kaikin tavoin ja niistä oli, samalla kun ne esimerkillään kannustaisivat lähiseudun talonpoikia perustamaan samanlaisia, tuleva hallituksen parhaita tulolähteitä. Todellisuus murskasi tässäkin kohdin vallanpitäjien unelmat. Kommuunit vajosivat samanlaisen keinotteluraivon valtaan kuin talonpojat yleensä ja myivät surkeilematta oman tarpeen ylittävän ja elintarvekomissariaattien kirjoihinsa merkitsemän viljan. Omakin osuus meni siinä mukana niin tarkoin, että kommuunien edustajat olivat jo helmi- ja maaliskuulla pyytelemässä syömäviljaa, vaikka sitä olisi pitänyt riittää uuteen satoon saakka, siemenviljat vielä päälle. Holtittomassa hoidossa vikaantuivat maanviljelyskoneet, kukaan ei niitä pystynyt korjaamaan, eikä hallituksella ollut antaa uusia tilalle. Lisäksi tuli vielä eripuraisuus. "Kun ei tahdo edes oman akkansa kanssa tulla toimeen, kuinka sitten vieraitten ihmisten parissa", kuuli kommuunien jäsenten valittavan, ja koko suureksi suunniteltu rakennus lysähti kasaan, ennenkuin se oli ehtinyt kunnolle valmistuskaan, vielä vähemmän esimerkillään seuraajia houkutella.
Yksityisellä talonpojallakin oli vaikeutensa. Milloin hyvänsä saattoi hänen taloonsa ilmestyä aseellinen joukko vaatimaan elintarpeita hallituksen nimessä. Käytännön koulussa oppi hän kuitenkin pian selviytymään uhkaavista asiamiehistä mahdollisimman vähällä. Hänen oli helppo havaita, ettei neuvostovirkamiesten tilasto ole kovin luotettava. Monta kertaa sattui niin hullusti, ettei ollut olemassa edes sellaista kylääkään, josta komissariaatin laskelmien mukaan piti hellitä niin ja niin suuri määrä viljaa. Viranomaisten käytettävänä oleva tilasto polveutui monia vuosia aikaisemmilta ajoilta. Sen perästä oli maassa käyty monia taisteluja ja kokonaisia kyliä oli hävinnyt jäljettömiin. Neuvostohallitus turvautui kaikessa tsaarivallan peruihin, eikä tämä viimeksimainittukaan ollut ehtinyt sotavuosina varsinkaan tilastoihin huomiotaan kiinnittää. Kun sitten neuvostohallitus itse lopulta ryhtyi tilastoja keräämään, jäi kylvön ja sen kehkeytymisen merkitseminen kyläläisten itsensä tehtäväksi. Arvaa sen, minkälaisia numeroita siinä syntyi, kun kylästä oli kirjoitustaitoinen henkilö tulitikulla haettava ja oma etu oli vielä kysymyksessä. Komissariaatin mahdollisesti lähettämä "instruktori" oli taas jauhopuudalla taivutettavissa kirjoittamaan mitä hyvänsä, semminkin kun hän tavallisesti ei ymmärtänyt tällaisista asioista yhtään mitään.
Nopeasti oppi siis talonpoika menettelemään neuvostovirkamiesten kanssa niinkuin hänen oma etunsa vaati. Tilanherraa ennen ei käynyt pettäminen, hän yksityisomistajana tiesi tarkalleen, mitä hänelle talonpojalta kuului. Neuvostohallitukselle sensijaan pantiin eri kasaan se, mikä hyväksi katsottiin, loppu piilotettiin sellaiseen paikkaan, ettei sitä vallan helposti löytynyt.
Mutta annas, kun tuli kaupunkilainen ostaja taloon, niin kyllä oli tavaraa, jos vaan kaupoissa sovittiin. Ja miksi ei olisi sovittu, nälkähän pakoitti vierasta maksamaan mitä pyydettiin. Aluksi kelpasivat talonpojille duuman rahat ja "kerenkit", silloinkuin ne vielä olivat arvossa. Niitä kertyikin maalaisille niin runsaasti, että myöhemmin, kun näittenkin rahamerkkien arvo tuntuvasti putosi, muutamat äveriäämmät löytämättä seteleilleen parempaa käytäntöä paperoitsivat niillä seinänsä. Sitten luovutettiin ruokatavaraa vain Nikolain rahasta, mutta kun näitäkin seteleitä oli tarpeeksi kätköihin kasattu, rupesi talonpoika käymään vaihtokauppaa. Kuten tiedettänee, olivat keskivarakkaidenkin venäläisten kodit ennen erinomaisesti sisustettuja. Samoin käyttivät sekä naiset että miehetkin paljon arvoesineitä. Sinne ovat nyt huvenneet talonpoikien pirtteihin entiset kaupunkilaiskorut. Nyt komeilee talonpoika herrasvaatteissa, kolme-neljä kultakelloa taskussaan, hänen "baabansa" (eukkonsa) ja tyttärensä käyvät silkissä ja sametissa ja porvarirouvien nahkaturkit selässään, eikä ole harvinaista nähdä talonpojan muijalla timanttisia korvarenkaita, kultaisista nyt enää puhumattakaan. Talonpojan pirtissä tapaa herrasväen "mööbelit" pianosta alkaen ja niinkin köyhässä maakunnassa kuin Pietarin lääni, voi löytää kokonaisen aitan täynnä nälkäisten kaupunkilaisten tuomia höyhentyynyjä ja silkkipeitteitä. Talonpojat ilmoittivat aina ruuanhakijalle, mitä hänen on tuotava. Milloin tarvittiin peitteitä, milloin sänkyjä, milloin uuninpeltejä, jotka viimemainitut kaupunkilaisen oli puhallettava jostain revitystä tai asuttavaksi jo sopimattomasta talosta, milloin taas tyttärelle koruja, päivänvarjo j.n.e. Inkerissä, aivan kommunismin kehdon vieressä, oli suuri kysyntä virsikirjoista, raamatuista, postilloista ja muusta hengellisestä kirjallisuudesta. Niistä antoivat Inkerin talonpojat tavaroitaan tinkimättä.
Edellisestä voisi luulla, että talonpojat ovat hyvinkin suosiollisia neuvostovallalle. Niin ei sentään ole asianlaita. He vihaavat sitä yhtä suuresti kuin muutkin kansalaiset, sillä heiltä on pakko-otoilla viety hevoset ja lehmät verrattain tarkkaan ja heitä itseään ja poikiaan on kiusattu ylettömän kauan puna-armeijassa, mutta he sietävät neuvostovaltaa vähempänä pahana, jopa tappelevatkin sen puolesta. Useammassa Venäjän läänissä on talonpoika nimittäin saanut kokea, mitä valkoiset "vapauttajat" hänelle tullessaan tuovat. Nämä entiset tsaarin kenraalit ovat jokainen omalla kulmallaan antaneet väärentämättömän näytteen siitä, mitä kovia kokenut Venäjän kansa heiltä voi odottaa. Valtaamillaan alueilla ovat he ryhtyneet toteuttamaan edesmenneen herransa ja mestarinsa Nikolai II:sen politiikkaa ja vieroittaneet väestön täydellisesti itsestään. Joka paikassa ovat tilanherrat rientäneet neuvostovaltaa vastaan taistelevien kenraalien jälessä tiluksilleen takaisin ja vanhoille tavoilleen uskollisina antaneet ensitöikseen talonpojille roiman selkäsaunan. Tästä on talonpoika havainnut, mitä hänellä on odotettavana siltä taholta. Senpä vuoksi hän — tosin hammasta kiristäen — on uskollinen neuvostovallalle, kunnes löytyy mahti, joka osaa hänen asemansa tyydyttävästi ratkaista.
Tulkoon tässä yhteydessä myöskin sanotuksi, että valkoisten menettely on kaupungeissakin usein ollut yhtä töykeätä. Läsnäolleitten kertomuksista muistan hyvin, kuinka juhlallisesti valkoisella orhilla ratsastava kenraali Djenikin oli otettu vastaan Charkovin kaupungissa, samoinkuin senkin, miten suuri kauhu seuraavana päivänä oli syntynyt, kun raa’at kasakkajoukot ratsastelivat nagaikka suorana pitkin kaupungin katuja huutaen: bei intelligentsiju (lyö intelligenttejä!) Tällaiset tapaukset ovat antaneet kommunisteille hyvän agitationiaiheen, jota nämä, agiteerauksen mestareita kun ovat, eivät luonnollisesti ole jättäneet hyväkseen käyttämättä. He ovat valkoisten kenraalien menettelyn perusteella kyenneet loistavasti todistamaan, että Venäjällä ei ole muuta valittavaa kuin kommunismi tai tsarismi. Ja sen lisäksi ovat he voineet peittää kykenemättömyytensä positiiviseen työhön kansan edessä. Onhan niin kovin helppo ollut vedota siihen, että emme me mitään voi, kun meitä joka puolelta ahdistetaan, mutta jättäkää meidät rauhaan, niin kyllä sitten näytetään, mihin pystytään. Saivatpa he vielä Ranskan tukeman Puolan sodan aikana toimeen eräänlaisen isänmaallisen innostuksenkin.
Talonpoikien asema on Venäjällä kaikessa tapauksessa parempi kuin muitten kansalaisten, voipa sanoa: parempi kuin se milloinkaan ennen on ollut. Heissä on tähän saakka ollut kommunistien tuki ja turva. Sen tietää hyvin hallituskin ja koettaa jokaisessa sopivassa tilaisuudessa lupailla talonpojille kaikkea hyvää. Alussa lähenteli neuvostovalta vain köyhiä talonpoikia, mutta ryhtyi jo v. 1920 kosiskelemaan keskivarakkaittenkin myötätuntoa. Sitä se tuskin saanee, mutta pakolliseksi liittolaisekseen voi hallitus talonpojat lukea, niinkauankuin sen ei onnistu ryöstää heitä ihan putipuhtaaksi, tai maakysymyksen onnellisemmin ratkaisevaa vallanpyytäjää ilmesty.
XI.
"Köyhälistön diktatuuri."
Muistaakseni v. 1918 lopussa kirjoitti Lenin, että "jokainen maa on millä hetkellä tahansa kypsä sosialismille." Tämä oli juuri siihen aikaan, jolloin Venäjän bolshevikit olivat siirtyneet kommunismiin ja maailmanvallankumouksen odotus oli kuumimmillaan. Sosialistiset teoreetikot olivat ennen jättäneet Venäjän, joka vielä eli melkein feodalismin aikakautta, kokonaan huomaamatta yhteiskunnallisesta vallankumouksesta laskelmia tehdessään, mutta nyt tuli Lenin ja todisti, että sieltä se oli kaikkein mukavinta alkaa, kyllä kaikki muut sitten tulevat perässä hyvällä vauhdilla. Radek, joka kuuluu olevan kommunistisen Internationalen terävimpiä taktiikkamestareita, todisti Saksan vallankumouksen tapahduttua ylpeästi, että Venäjällä meni kahdeksan kuukautta porvarillisesta vallankumouksesta sosialistiseen, mutta Saksassa ei kulu kahdeksaa viikkoakaan.
Lenin kaivoi myös esille "köyhälistön diktatuurin." Se merkitsi sitä, että köyhälistön (työläisten ja talonpoikien) oli diktatuurivallan nojalla muserrettava porvaristo niin perinpohjin, että luokkarajat kokonaan häviävät, jonka tapahduttua valtiovalta täysin tarpeettomana vähitellen lakkaa olemasta ja siirtyminen kommunistiseen yhteiskuntaan käy ihan itsestään. Näitä ajatuksia kehitellessään kirjoitti Lenin komeasti, että mikäpä meidän on diktatuuria pitäessä, kun meitä — diktatuurin harjoittaja — on 9/10 osaa koko maan väestöstä ja muita — siis diktatuurin alaisia — vain 1/10.
Suuren oppi-isän laskuihin oli kuitenkin pujahtanut pieni erehdys. "Meitä" osottautui olevan paljon vähemmän. Venäjällä on kyllä suuri joukko työläisiä ja vielä enemmän talonpoikia, mutta edellisestä jo lienee selvinnyt, että viimemainituille oli diktatuuri, samoinkuin muutkin teoreettiset viisastelut täydellistä hebreaa; he kyntivät maataan ja rikastuivat välittämättä vähääkään "diktaattorin" valtaistuimesta. Talonpoika tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan vihdoinkin nylkeä tarpeekseen kaupunkilaista, jonka edessä hän ennen normaaliaikoina oli saanut niin usein nöyrtyä. Työläinen taas rupesi hyvin pian katselemaan karsain silmin diktaattoritoveriaan, joka muutaman leipätaikinan aineksista vei hänen viimeiset housunsa. Mitään yhteisymmärrystä ei näitten diktatuuria hoitelemaan määrättyjen yhteiskuntakerrosten välillä syntynyt. Eikä ollut tarpeellistakaan, sillä työväestö huomasi pian, ettei ollut kysymystäkään mistään luokkahallinnasta, vaan komissaaridiktatuurista, yhden ainoan puolueen, vieläpä sen muutamien yksilöjen rajattomasta vallasta.
Työmies sai havaita, että, jos hän on puolueeton, s.t.s. ei-kommunisti, jommoisia valtavan suuri osa Venäjän työläisistä on, niin on hän kommunistijohtajien mielestä sama kuin vastavallankumouksellinen. Mutta kun hän on yhteiskunnalle tuiki tarpeellinen, niin ei häntä pistetä telkien taakse muuta kuin pahimmassa tapauksessa, mutta sananvaltaa ei hänellä missään yhteiskuntaa koskevissa kysymyksissä ole, vaikka perustuslaki sen hänelle takaakin.
Siinä onkin juuri kipein kohta. Kommunistit istuvat nimittäin kahdella tuolilla. Heillä on olemassa perustuslaki, vieläpä hyvin "liberaalinen", joka takaa kansalaisille melkoisen joukon oikeuksia ja vapauksia, mutta sitä ei yritetäkään noudattaa. Kommunistit olisivat paljon rehellisempiä, jos he suoraan sanoisivat, että perustuslaki on kyllä olemassa, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, niinkauankuin maassa löytyy yksikään kommunistiseen puolueeseen kuulumaton henkilö. Se on vasta sitä olotilaa varten, jossa "meitä" todellakin on 9/10 koko kansasta. Siihen asti hallitsemme me diktatuurin oikeudella ja keinoilla.
Mutta tätä eivät kommunistijohtajat sano. Heillä on omat menettelytapansa. Olen itse ollut läsnä vaalikokouksessa, joka oli kutsuttu valitsemaan Pietarin neuvoston jäseniä eräästä työpaikasta. Vaalit nimittäin tapahtuvat työpaikoittain. Siinä laitoksessa oli työläisiä noin 3,000. Kokouksessa esitettiin kaksi listaa, toinen kommunistien ja toinen puolueettomien taholta. Kommunisteja oli koko laitoksessa 20 kappaletta, joten vaalin tulos olisi ollut heille varma häviö. Kokouksen myötätunto olikin selvästi puolueettomien listan kannalla. Se kävi selville pidetyistä puheista. Silloin ilmoitti kommunistien johtava puhuja, että heidän ryhmänsä poistuu kokouksesta. Hänen puheenvuoronsa perästä nousi "instruktori", jollainen henkilö kommunistisen puolueen keskuskomitean toimesta on kaikkialla vaalitoimitusta seuraamassa, ja ilmoitti, että hän katsoo kokouksen hajoitetuksi, koska kommunistinen ryhmä on poistunut. Kokous ei siis voinut toimittaa vaalia, sen ei-kommunistinen osa jäi kyllä koolle panemaan vastalauseensa hajoitusta vastaan, mutta kommunistien 20-henkinen ryhmä valitsi toisessa huoneessa työpaikan edustajat Pietarin neuvostoon.
Tällainen on menettely kaikkialla pitkin maata. Valita saa vapaasti vain siinä tapauksessa, että suostuu kommunistien ehdokkaisiin, muutoin riistetään äänioikeus. Vaalit tapahtuvat avoimesti, joten minkäänlaisia yllätyksiä ei voi sattua.
Pitkin koko vaalikauden — kaksi kertaa vuodessa — on diktatuurimiesten lehdissä seisovana otsikkona kauhean suurin kirjaimin: kommunistit kaikkialla maassa loistavasti voitolla, ja sitten seuraa numeroita. Tämä tapahtunee ulkomaita varten, sillä tuskinpa koko valtakunnassa lienee yhtään lukutaitoista henkilöä, joka ei hymähtäisi tälle ilveilylle. Kommunisteilla on nimittäin tapana ottaa listoilleen muutamia siivoja puolueettomia puhtaasti näön vuoksi. Samanlainen farssi esitetään tuolloin tällöin jonkun sisä- tai ulkopoliittisen kysymyksen yhteydessä. Kaikissa työpaikoissa ilmoitetaan mielenosoituskokous määrätyksi tunniksi vähää ennen työajan loppua. Sitten asetetaan kaikille uloskäytäville asestetut vahdit määräyksellä olla päästämättä ketään ulos ja ajetaan koko henkilökunta yhtenä laumana johonkin suureen saliin, jollaisia jokaisessa virastossa löytyy. Siellä joku kommunistijehu puhuu ja lukee päätöslauselman, jonka johdosta ei lainkaan keskustella. Samana iltana lähettävät hallituksen radioasemat ympäri maailman "kaikille, kaikille, kaikille" huimaavia tietoja Venäjällä tapahtuvista jättiläismielenosoituksista sen ja sen asian johdosta. Luonnollisesti ei unohdeta lähettää mukaan yksimielisesti (!) hyväksyttyjä ponsia.
Niitä Leninin "meitä" oli kommunistisen puolueen kukoistavimmillaan ollessa 600,000 (nyt ehkä 3— 400,000) Venäjän samaan aikaan 130-miljoonaisesta kansasta. Heistäkin työläisiä kaikkein pienin prosentti, enin osa oli ulkomailta importeerattuja emigrantteja ja kaikenlaisia sekavissa oloissa pinnalle liukuneita epämääräisiä aineksia. Työläisen oli vaikeinta kommunistisessa puolueessa menestyä, sillä hän oli joskus ottanut asian vakavalta kannalta ja huomattuaan kaiken ilveilyksi, ei hän voinut pysyä mukana. Hän tuli ehkä joskus sanoneeksi poikkitelaisen sanan jollekin itseoikeutetulle johtajalle ja siitä hetkestä lakkasi kommunistisen puolueen jäsenkirja olemasta hänelle kaikki mahdollisuudet avaava taikakapine.
Koko kommunistisen puolueen muodostaminen on tapahtunut tavallisuudesta suuresti poikkeavien lakien mukaan. Yleensähän puolueet syntyvät siten, että joku samoin ajatteleva ryhmä muodostaa puolueen tai puolueosaston, joka sitten valitsee itselleen johtajan. Venäjän kommunistien keskuudessa on asianlaita aivan päinvastainen. Ensin ilmestyy johtaja ja hän luo itselleen johdettavan joukon. Niinpä hän sitten katsookin itsensä päätä pitemmäksi alaisiaan. Hän sälyttää toisille velvollisuudet, itsellään hänellä on vain oikeuksia.
Muistuu tässä mieleen muuan Venäjän uudestaanrakennuspuuha joku vuosi sitten. Kommunistinen puolue velvoitti silloin kaikki jäsenensä n.s. lauantaitalkoihin. Joka lauantai-ilta piti puolueen jäsenten kokoontua työskentelemään muutamiksi tunneiksi. Näistä talkoista kirjoitettiin kokonaisia teoksia, niiden avulla piti rakennettaman se uusi yhteiskunta. Jonkun aikaa nähtiinkin kommunistisia rivimiehiä heilumassa rakennustyössä, mutta johtajia ei näkynyt missään. Työn tuottavaisuus taisi kuitenkin olla niin vähäinen, että talkoot pian lakkasivat.
Syvimpänä ilmeni johtajien ja tavallisten puolueen jäsenten välinen juopa mobilisointikysymyksissä. Oli nimittäin tapana, että vihollisen kovasti ahdistaessa mobilisoitiin kommunistisen puolueen jäseniä rintamille esimerkillään puna-armeijalaisia kiihoittamaan. Vaikka puolueen keskuskomitean määräyksen mukaan oli lähetettävä kokeneimmat ja varmimmat kommunistit, oli lähtijäin joukko tavallisesti kokoonpantu nuorista, juuri liittyneistä aineksista ja työläisistä. Johtajat suosikkeineen pysyivät mukavissa nojatuoleissaan ja lähettivät diktatuurivallallaan pienemmät tekijät tuleen. Ja kuitenkin uhkasi kommunistista valtiota monesti suoranainen perikato.
"Köyhälistön diktatuuri" Venäjällä onkin, kuten sanottu, pohjaltaan selvää yksilöjen diktatuuria. Jokaisen neuvoston toimeenpanevan komitean puheenjohtaja on herra alueellaan. Päättäköönpä neuvosto mitä tahansa, hänen sanansa merkitsee sentään enemmän. Samoin hoitaa jokaisen viraston komissaari "putiikkiaan" verrattain itsevaltaisesti. Hän on täydellinen byrokraatti, jolle alaisensa palveluskunta on tyhjää ilmaa. Muistanpa kuinka kerran, kun erään viraston sairaille henkilöille pyydettiin yhteisanomuksella komissaarilta sopivaa ravintoa, tämä vastasi: "kuolkoon puolet heistä nälkään, niin toinen puoli oppii paremmin työskentelemään." Ja yhtäkaikki oli kysymys työläisistä, jotka olivat koettaneet mahdollisimman tunnollisesti palvella "köyhälistövaltaa". Niin, työläinen oli ennen ollut tämä komissaarikin, mutta hänelle oli mahtavuus kasvanut viran mukana. Eikä tämä komissaari ollut mikään yksinäinen ilmiö, koskapa sanomalehdistössä ja hallituksenkin piirissä monet kerrat puhuttiin neuvostobyrokratismin poistamisesta. Puhuttiin — toimeen ei ryhdytty.
Mutta samaan aikaan seisoi suuri, lapsellinen Venäjän kansa jonossa leipäpuotien edustalla haukkuen vallanpitäjiä, niinkuin se oli tehnyt aina ennenkin toisten miesten ollessa ohjaksissa. Siinä saivat kuulla kunniansa suuretkin johtajat, sekä Zinovjevit että Trotskit, mutta virren viimeinen värssy oli aina: jos Lenin tämän tietäisi, niin paha perisi kansan sortajat. Kuinka monta kertaa ennen oli sanottu Nikolai-vainajasta: jospa tsaari tämän tietäisi, mutta kun ne kurjat ministerit pitävät häntä pimeydessä!
XII.
Neuvosto-vallan virkakoneisto.
Venäläistä neuvostorakennelmaa johtava koneisto on mahdollisimman mutkikas. Edellä on siitä jo näkynyt muutamia vilahduksia. Venäjä, joka ennenkin on ollut virkavallan luvattu maa, ei suinkaan ole tässä suhteessa uuden komennon aikana menettänyt mitään entisestä maineestaan. Päinvastoin on bolshevikivalta kohottanut virkakoneiston aivan tolkuttomaan määrään. Yksistään Moskovassa oli vuonna 1920 virkamiehiä enemmän kuin ennen koko Venäjällä yhteensä. Ja kumminkin on otettava huomioon, että tsaarin aikainen Venäjä oli huomattavasti suurempi nykyistä, sillä monet rajamaat, niinkin suuret kuin Puola, ovat Venäjästä eronneet. Mainittakoon esimerkkinä virkamiesluokan tavattomasta laajenemisesta, että ennen oli m.m. erään rautatieosan piirihallituksessa kahdeksan virkailijaa, ja nyt siellä oli viidensadan vaiheilla, eikä liikennettä ole kymmenettä osaa entisestään. Samoin oli Pietarin läänissä, kuten ennen on mainittu, elintarvevirkailija jokaista 60—70 asukasta kohti. Jos lasketaan mukaan kaikkien muitten eri alojen virkamiehet, jotka läänin kansalaisten asioita hoitavat, saadaan hyvinkin virkamies jokaista kymmentä asukasta kohti.
Kaikki kaupunkien kansalaisethan, työväestöä lukuunottamatta, jota nykyisin on sangen vähän, kun tuotantolaitokset seisovat, ovat virkamiehiä. Siihen johtaa välttämättömyys, sillä muita elinkeinoja, kuin valtion virkamiehenä palveleminen, ei kommunistisella Venäjällä viime aikoihin saakka ole saanut harjoittaa.
Neuvostojärjestelmä lienee jo Suomessakin siksi hyvin tunnettu, ettei siihen tarvitse lähemmin kajota. Mainittakoon vain muutamia olennaisimpia piirteitä.
Yleisvenäläinen toimeenpaneva komitea ja sen asettama kansankomissaarien neuvosto tietävät yleensä hyvin vähän, mitä maan sydämessä tapahtuu. Keskushallitus julkaisee kyllä dekreettejä, joita yleensä ei noudateta, ne kun eivät sovi käytännölliseen elämään. Olen kuullut läänin toimeenpanevan komitean puheenjohtajan sanovan, kun hänen edessään dekreettiin vedottiin: "dekreetti dekreettinä, mutta me teemme niinkuin parhaiten soveltuu". Ja täytyy myöntää, että tavallisimmin soveltuu tehdä ihan eri tavalla kuin dekreetti määrää. Tietysti löytyy sellaisiakin lääninkomiteoita, jotka yrittävät alueellaan toimia keskusvallan määräysten mukaan, mutta siinä puuhassaan eivät he useimmiten onnistu. Ainakin löytää jo ujesdi (= kihlakunta) komitea aivan omintakeisen menettelytavan, puhumattakaan enää volosti (= pitäjä) ja kyläkuntakomiteoista, jotka eivät tiedä dekreettejä olevan olemassakaan. Vaikea olisi keskusvallan paikallisia neuvostokomiteoita nuhdellakaan itsenäisyyspyrkimyksistä, sillä perustuslain mukaan niillä on eräänlainen paikallinen lainsäädäntöoikeus, eikä yksin toimeenpanovalta.
Jos korkeimman vallan käyttelijät vielä ovatkin "tehtävänsä tasalla", niin on jo läänien komiteoissa — usein enemmistökin — sellaisia jäseniä, joilla, niin puhdasoppisia kommunisteja kuin luulottelevatkin olevansa, on yhtä hämärä käsitys aatteestaan kuin tehtävästäänkin. Heillä on usein kirjoitustaito niin puutteellinen, ettei heidän määräyksistään saa selvää kirjanoppinutkaan. Näitten määräysten toimeenpanijat istuvat väliin pitkät ajat suurennuslasi kädessään tutkimassa asiapaperin laitaan piirrettyjä koukerolta ja toimivat — arviokaupalla.
Kuta alemmaksi mennään, sitä surullisempia "virkaherroja" sieltä löytyy. Volosti- ja kyläneuvostoissa on jo täydellisesti luku- ja kirjoitustaidottomia. Kyläneuvostoja ei, kuten ennen on ollut puhe, valita, vaan kyläläiset järjestävät vain päivystyksen vuoronperään neuvoston kansliassa. Pietarin läänissäkin saattaa tavata sellaisia kyläneuvoston puheenjohtajia, jotka ovat liimanneet kaikki saapuneet asiapaperit seinälle, josta asianomainen, jos lukea osaa, saa niihin tutustua. Jos sellaisen virkailijan allekirjoitusta tarvitaan, sanoo hän: kirjoita itse, ja lyö leiman osottamaasi kohtaan. Näin voisi hän leimata vaikka oman kuolemantuomionsa, sillä paperien sisällöstä hän ei voi saada selvää.
Kuvataksemme virkakoneiston mutkikkaisuutta ja hidasta toimintaa, ottakaamme tarkastettavaksemme vaikka läänin elintarvekomissariaatti. Siinä on seuraavia osastoja: yleinen kanslia, hankintaosasto, kuletusosasto, varasto-osasto, kontrolliosasto, jakeluosasto, tilastollinen osasto, kirjanpito- ja raha-asiain osasto j.n.e., pienempiä mainitsematta. Koko komissariaatin toimintaa johtaa kollegio, joka käsittelee melkein kaikki asiat, välistä pienimmätkin, aiheuttaen siten suurta viivytystä. Komissaari, niin itsevaltias kuin hän saattaa ollakin, äystää henkilökunnan kanssa ja pitää huolta omasta ja suosikkiensa hyvinvoinnista ratkaisematta arvovallallaan ammattiasioita. Sen lisäksi pyrkii jokainen osasto mahdollisimman suureen itsenäisyyteen, sillä, jos sattuu joku kommellus — ja sellaisia mutkikkaan koneiston käynnissä sattuu usein — täytyy aina voida puhdistautua. Niinpä sitten virastoon saapunut kirjelmä kiertelee pitkät ajat, ennenkuin sen aiheuttamiin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä, sillä se viedään joka osastolla sekä tuleviin että meneviin diarioihin.
Hankintaosasto lähettää asiamiehensä hankkimaan elintarpeita. Kun tältä saapuu tieto, että hän on saanut hankituksi sitä tai tätä, ilmoittaa mainittu osasto — kaikki tapahtuu aina kirjeellisesti omankin viraston keskuudessa — kuletusosastolle, että nyt olisi sieltä ja sieltä saatavana sitä ja sitä. Kuletusosasto, jolla on asiamiehiä pitkin rautatietä vaunuja "rasvaamassa" ("natshajun" avulla), ne kun muuten helposti juuttuvat kiinni asemille, ryhtyy toimiin. Saatuaan tavaran määräpaikkaan ilmoittaa se varasto-osastolle, että nyt on lasti tullut. Tämä taas korjattuaan saapuneen tavaran varastoihinsa tiedoittaa jakeluosastolle, että nyt sitä on jakamista.
Tavarain siirtyminen kuluttajain käsiin on vielä hankalampi. Kuluttajajärjestöjen asiamiehet oleskelevat yhtämittaa komissariaatissa "norkkailemassa", jos mitä sattuisi heille pirahtamaan. Heillä on aina mukanaan koko joukko omien komissarioittensa allekirjoittamia "ordereita", tosin vain "blankkoina", sillä kukaan ei tiedä, mitä huominen päivä muassaan tuo. Mutta tuo joka paikassa niin välttämätön leima niissä on ja asianomainen asiamies täyttää ne tarpeen vaatiessa itse.
Sattuu sitten niin, että jonkun asiamiehen edustamalle järjestölle jaetaan kymmenen puutaa (n. 160 kg.) perunoita. Tämän kuultuaan menee hän kontrolliosastoon, johon jättää selonteon edellisen saannoksen jakelusta. Siitä saa hän asianomaisen todistuksen, johon kuitenkin on leima haettava vallan toiseen paikkaan asettuneelta sihteeriltä. Tämän toimituksen jälkeen, joka muuten on aivan hyödytön, sillä jaon kontrolli on vain numerollinen, eikä sen todenperäisyyttä kukaan voi tarkistaa, menee hän jakeluosastolle, johon jättää täyttämänsä "orderin" ja kontrollitodistuksen, saaden sieltä, kahtena kappaleena, määräyksen varasto-osastolle antaa mainittu tavara ulos. Varasto-osasto kirjoittaa kolme julman suurta "plakaattia" ja käskee asiakkaan mennä kirjanpito-osastolle hinnoitteluttamaan perunansa Kun tämä on tehty, lähetetään asiamies kassaan maksamaan. Sitten menee hän taas varasto-osastolle näyttämään että rahat on suoritettu, ja saa siitä jonkinlaisen merkinnän. Tämän jälkeen on vielä mentävä jakeluosastolle, joka antaa kuljetustodistuksen toiselle paikkakunnalle. Näin varustettuna saa asiamies lähteä jostain kaupungin toisella puolella sijaitsevasta varastosta hakemaan perunasäkkiänsä.
Kun ottaa huomioon, että kaikki osastot sijaitsevat eri kerroksissa, niin että hakija saa juosta viisikerroksista taloa ylös ja alas, ja että vastuunalaiset toimitsijat, joitten täytyy allekirjoittaa paperit, useimmiten ovat hyvin "ylösotettuja", joten allekirjoituksia saa tuntikaupalla vartoilla, ja kun eivät kirjurineitosetkaan pidä kiirettä, on hyvin ehditty, jos koko tämän kiertokulun saa tehdyksi kahdessa päivässä. Ja tuloksena on kokonaista kymmenen puutaa perunoita jaettavaksi suurelle kuluttajajoukolle.
Siinä järjestössä, jonka hoteisiin kysymyksessä oleva tavara joutuu, on sen käsittely yhtäläisten takausten takana. Siellä on vielä senkin seitsemät metkut, ennenkun varsinainen kuluttaja saa perunanaulan hyppysiinsä.
Kaikissa virastoissa on asiain toimitus yhtä vaivaloista. Juoksutetaan huoneesta huoneeseen, kukaan ei tiedä mitään ja lopulta sanotaan, että tulkaa viikon perästä.
Virastot ovat väärällään virkailijoita, jotka työn puutteessa juovat teetä ja lörpöttelevät, mutta siitä huolimalta vedotaan aina siihen, ettei ole työvoimaa. Tämä väite ei pidä paikkaansa. Syy on itse järjestelmässä, joka on laadittu liian monimutkaiseksi, ja järjestävän kyvyn puutteessa, mikä Venäjällä jokaisella askeleella silmään sattuu.
Muuten pitää jokainen virkailija velvollisuutenaan kohdella asiakkaita mahdollisimman töykeästi. Byrokraattisuudessa ei neuvostovirkamies jää yhtään jälelle tsaarinaikaisesta virkaveljestään, pikemmin on hän nykyisen komennon aikana vielä edistynytkin tässä suhteessa.
Hirvittävä on se paperin paljous, joka neuvostovallassa tuhlataan. Mitään asiaa ei toimiteta muuten kuin kirjallisesti. Ennenkuin pieninkin pyyntö on täytetty, kertyy anojalle kunnioitettava pinkka asiapapereita, joista hän, lukutaidoton kun usein on, ei itse ymmärrä hölynpölyä. Varsinkin kylissä, joissa virkailijat ovat kirjoitustaidoltaan yhtä puutteellisia kuin tavalliset kansalaisetkin, syntyy usein kummallisia selkkauksia.
Voisipa melkein sanoa, että jokaisen nuppineulan tai tulitikkulaatikon valmistusta, hoitoa ja kuluttajain käsiin toimittamista varten löytyy kokonainen virasto, mutta vielä senkin lisäksi perustelee neuvostohallitus tuolloin tällöin erinäisiä komiteoita, milloin mitäkin tarkoitusta varten. Näillä komiteoilla, joitten pitäisi olla vain virastojen välisiä, on suuri taipumus muodostua "valtioksi valtiossa" ja hankkia mahdollisimman suuri valta ja auktoriteetti. Niitten puheenjohtajat, jotka kenties eivät ole onnistuneet saamaan muulla alalla tarpeellista huomiota, pyrkivät näissä komiteoissa "meriittejään" lisäämään. He paisuttavat komiteoitansa siihen määrään, että niistä vihdoin tulee uusia virastoja. Näin sitten, huolimatta välistä ilmenevistä keskityspyrkimyksistä, järjestelmä haarautuu yhä monipäisemmäksi.
Neuvostokoneisto on ollut monien muokkausten alaisena, mutta joustavammaksi se vain ei ole tullut. Milloin on eri virastoja yhdistetty, milloin taas eroitettu. Usein ei virasto vielä ole ehtinyt yhtä muunnosmääräystä toimeenpanna, kun jo tulee toinen aivan päinvastainen. Monet komiteat pohtivat alinomaa koneiston yksinkertaistuttamista, mutta tuloksia ei ole näkynyt. Tuontuostakin annetaan dekreettejä, joitten mukaan virastojen työvoimaa on vähennettävä milloin neljänneksellä, milloin puolella, mutta paikalliset komissaarit, jotka ovat tulleet vakuutetuiksi, että heillä nykyiselläänkin on liian vähän väkeä, osaavat kyllä dekreetit kiertää. Työvoiman puute on alituisena valitushuutona neuvostokomissaareilla, vaikka heidän virkatalojensa seinät virkailijoista repeävät.
Mutta kun ei kyetä mitään tekemään, on helppo ja ainoa mahdollinen puolustus: njekomu rabotatj — ei ole ken työn tekisi.
XIII.
Viimeisen kerran tshekan kynsissä.
Oli elää retuutettu v. 1920 syksyyn. Täytymys oli opettanut tottumaan maan tapoihin, sillä tien pää kotimaahan ei auennut. Mitään virallista yhteyttä Suomen kanssa ei ollut ja lähteä noin summamutikassa rajan yli oli liian uskallettua. Siitä olisi voinut kiinnijoutuessa seurata nappi otsaan. Viisainta vartoilla, kun vielä aika-ajoin liikkui huhuja rauhan mahdollisuudesta.
Neuvostovalta oli pannut "koko programmin toimeen." Kaikki oli syöty ja hävitetty, missään ei löytynyt mitään. Koko ajan oli käyty sotaa milloin milläkin kulmalla valtakuntaa, olipa välistä vihollinen ollut melkein pääkaupunkien porteilla. Joka puolelta oli ahdistettu, mutta aina oli neuvostohallitus selvinnyt voittajana, ei suinkaan vahvuuttaan, vaan yksinkertaisesti siksi, että toiset olivat vielä heikompia. Entente avusti seikkailevia kenraaleja vaatteilla ja aseilla, mutta ei auttanut kaikesta tärkeimmällä: miehillä ja sotataidolla. Neuvostohallitus oli luonut itselleen vakinaisen armeijan entisten vapaaehtoisten joukkojen sijaan, kouluttanut sen, vieläpä miten kuten varustanutkin. Kaikki mitä valtakunnasta suinkin irti saatiin, uhrattiin sotaväelle. Siviliväestö — paitsi tietysti komissaarit — ei merkinnyt mitään. Kommunistihallitus piti tarkkaa vaaria sotilaskarkureista. Tuskin kului sitä iltaa, ettei jotain teatteria tai muuta väen kokoontumispaikkaa piiritetty sotapalvelusta karttavien etsimistarkoituksessa. Yhä uusia ikäluokkia kutsuttiin aseisiin ja armeija paisui päivä päivältä. Vastustajien joukot sitävastoin olivat kokoonpantuja aivan satunnaisista aineksista, usein vailla alkeellisintakin kouluutusta. Valkoisia armeijoja melkein poljettiin maasta, mutta edes nykyaikaisessa sissisodassakaan, jommoiseksi Venäjän pitkällinen kansalaistaistelu muuttui, niillä ei ihmeitä tehty.
Kaiken lisäksi harjoittivat kommunistit taitavaa agitatsonia sotaväkensä keskuudessa. Puna-armeijalaista mairiteltiin kaikin keinoin; tuskin sitä lempinimeä löytyi, jolla häntä ei olisi mainittu. Hänelle jaettiin palkintoja ja lisättiin muonaa. Valtion teattereitten taiteilijoita komennettiin antamaan näytäntöjä toimivassa armeijassa. Konsertteja ja luentotilaisuuksia järjestettiin ahkeraan. Agitaattorit kulkivat joukko-osastosta toiseen selvittämässä "työväenvallan" suojelemisen tärkeyttä. Turvaudutuinpa viime tingassa pieneen vilppiinkin. Kun Judenitshin joukot lähestyivät Pietaria v. 1919 syksyllä, pakenivat puna-armeijan joukot sekasorrossa vihollisen parin tankin edestä. Silloin keksi sotanäyttämölle parahiksi ehtinyt "marsalkka" Trotski oivallisen keinon. Hän maalautti tynnyreitä tankkien värisiksi, sovitti ne taitavasti rattaille ja pani suojukseen kätketyn luotetun miehistön työntämään näin aikaansaatuja "hirviöitä" sotanäyttämölle. Samaan aikaan ilmestyi rintamalle runsaasti jaettaviin Pietarin lehtiin uutinen, että Putilovin tehtaalla valmistetut neuvostotankit ovat juuri lähetetyt rintamalle. Tarkoitus saavutettiin loistavasti, sotilaat innostuivat ja kävivät omien "tankkien" turvin rohkeasti vihollista vastaan. Kansalaissota välistä osoittaa humoristisiakin puolia.
Armottomasti kohteli hallitus alamaisiaan viime vuosina. Tsheka osasi terrorisoida ihmiset äärimmäisyyteen saakka. Kuta kireämmälle hallitus kulloinkin joutui, sitä villimmin riehui tsheka. Sen autot kiitivät öisin pitkin katuja keräten Gorohovajan suojiin hallituksen "vihollisia". Ihmisten hermosto ärtyi mielipuolisuuden rajoille. Pahaa kolinaa ja puhketta pitävän auton jonnekin lähistölle seisattuessa hypättiin yöllä ylös vuoteista ja alettiin jännityksellä kuunnella soiko ovikello. Vasta auton poistuva puhina palautti yörauhan, eikä näin säikähtäneen kansalaisen lainkaan tarvinnut sairastaa omantunnon soimaa. Salaliittoja myös keksittiin tuon tuostakin. Silloin tshekan toiminta vielä tavallisestaankin vilkastui. Kerran ilmestyi lehtiin vaaksanmittaisin kirjaimin tieto, että on paljastettu suuri kadettisalaliitto. Jotain perää taisi tässä jutussa olla, mutta paljon aivan viattomia ihmisiäkin joutui tshekan ajojahdin uhriksi. Mainittu laitos, joka uskollisesti on hoitanut vanhan santarmiston peruja, haki esille edeltäjänsä luettelot kadeteista, ja kerran päätettyään tehdä heistä puhdasta, kulki santarmien aikoinaan muistiin merkitsemien osotteiden mukaan asunnolta asunnolle vangiten niitten isännät. Nyt oli kuitenkin välillä ehtinyt muutamia vuosia vierähtää ja vuokralaiset vaihtua, joten tshekan suojiin joutui enemmän muuta väkeä kuin kadetteja.
Kerran komennettiin Pietariin kuuluisa rauhoittaja Peters. Saattoi olla juuri tuon äsken mainitun kadettisalaliiton paljastumisen perästä. Hänen piti tehdä Pietarista kiltti kaupunki, Moskovan ja erinäisiä muita paikkoja oli hän jo aikaisemmin siistinyt. Tämä suuruus kuulutti julki, että kaikki aseet on tuotava hänelle määräajan kuluessa. Sitten lähdettiin niitä hakemaan talo talolta. Hermostus oli suuri, mutta leikkikin pistäytyi esille sen alta. Tarkastuksen ohimentyä puhelivat pietarilaiset toinen toisilleen: tiedätkö, meidänkin talosta löytyi valkea kenraali. — — — Elä ihmeessä! — Juu-u, vieläpä sängyn alta. — Aa, nyt äkkään. Lienee selvyyden vuoksi tarpeellista huomauttaa, että erästä tärkeätä välinettä, jonka paikka öisin on sängyn alla, kutsutaan Venäjällä kenraaliksi. Sen värikin lienee useimmassa tapauksessa valkoinen.
Vielä yhden kerran osoitti tsheka tämän kirjoittajalle huomiotaan. Se tapahtui vuonna 1920 syyskuun 14 päivänä. Olin kuuden vuoden aikana tottunut joka vuosi olemaan vapautta vailla, seitsemäs oli luiskahtanut ilman linnaa, joskin se oli minua kaksi kuukautta vuoteessa kiduttanut. Nyt aloin jo tuudittautua siihen luuloon, että olin vallan päässyt koko ikävästä istumisen tavasta. Tsheka kuitenkin herätti minut näistä itserakkaista unelmista. Asuin mainittuun aikaan Pavlovskin huvilakaupungissa 30 virstan päässä entisestä pääkaupungista. Sieltä pääsi junalla monta kertaa päivässä, mutta tsheka oli lähettänyt minua hakemaan oikein autolla ja neljän miehen voimalla Pietariin. Vangitsijat saapuivat kello 1/2 8 aamulla, muuan heistä esitti "orderin", jolla oli annettu hänelle "oikeus oman harkintansa mukaan toimeenpanna kotitarkastuksia ja niitten tulosten perusteella vangitsemisia". Tällä miehellä oli siis lupa ilman muuta tunkeutua jokaisen kansalaisen asuntoon. Paperin nähtyäni minä kehoitin vieraita ryhtymään etsintään. Heidän johtajansa huomautti kuitenkin, ettei sellainen ole tarpeellista, minun oli vain pukeuduttava ja lähdettävä mukaan. Hänen menettelynsä tuntui minusta hiukan epäjohdonmukaiselta, "orderihan" nimenomaan pani pääpainon kotitarkastukselle, mutta eipä Neuvosto-Venäjällä juuri käy vetoaminen tällaisiin juridisiin ongelmiin.
Pietarin tshekan odotushuoneen käymälässä tapasin minä surullisen näköisen juutalaisen katselemassa alas reiästä, jonne — sikäli kuin hän minulle syvänä salaisuutena uskoi — hän juuri oli muljahuttanut kahdeksan karaatin timantin. Oli pelännyt sen tarkastuksessa joutuvan viranomaisten käsiin. Nyt valitti hän surkeuttaan minulle ventovieraalle, hän kun oli vain välittäjä ja sai luonnollisesti maksaa jalokiven hinnan vapaaksi päästyään sen oikealle omistajalle, joka kuului olevan neuvostokomissaari. Pian meidät molemmat tarkastettiin, otettiin pois pikkutavarat ja kuljetettiin sivurakennukseen, edellisestä kerrasta kokonaan uuteen uskoon laitettuun suureen huoneeseen.
Tällä erää ei Gorohovajalla viivytty kauan. Pari vuorokautta vain, mutta niiden kuluessa ehdin tutustua tshekan silloisiin tutkimistapoihin. Sitten viime näkemän oli laitettu uusia yksityissellejä, joita kutsuttiin nimellä probka (korkki). Tämä nimitys johtui siitä, että koppien, jotka muuten olivat tavallista pienempiä, seinät, lattiat ja laipiot oli laitettu korkista. Tätä rakennusainetta oli käytetty siksi, että koppi saatiin mahdollisimman ilmanpitäväksi. Parissa vuorokaudessa kuului sellaisessa mies nääntyvän puhtaan ilman puutteessa siihen määrin, että puhuu mitä käsketään. Tämän keksintönsä kautta lienee tsheka päässyt vanhasta santarmihallituksesta edelle.
Toisen päivän aamuna vietiin minut kuulusteluun. Eteeni pistettiin paperi, johon oli painettu suuri joukko kaikenkaltaisia kysymyksiä. Siihen piti kirjoittaa täydellinen sukuluettelo y.m. yksityisasioita. Muuta ei vielä ehditty kysyäkään, kun huoneeseen tuotiin kalmankalpea mies — myöhemmin kuulin, että hänet oli juuri päästetty "probkasta" — ja istutettiin viereeni. Tutkija kysyi hiukan iroonisesti: oletteko nyt siihen määrin rauhoittunut, että voitte vastata kysymyksiini. Vangille annettiin myös paperiarkki, johon käskettiin kirjoittaa kaikki, mitä tietää. Ennenkuin hän ehti työhönsä ryhtyä, otti tutkija ikkunoitten välistä ruskean paketin ja kääri sen varovaisesti auki. Sieltä paljastui ihmisen pääkallo, muuten aivan vihreä ja luodinreikä takaraivossa. Tutkija käänsi reikäpuolen meihin päin ja lausui ikäänkuin molempiin katsoen: tässä on teidän kättenne työ. — Ei minun kumminkaan, ehdin tokaista, jolloin tutkija puolivihaisesti huomautti: en minä teitä tarkoitakaan, saatte mennä! Vahtisotamies liittyi seuraani ja vei minut takaisin yhteisselliin. Matkalla kerkesi hän kertoa, että tuo pääkallo on erään tshekan apulaisen, jonka äskeinen tutkittava ja muuan oma virkatoverinsa olivat edellisenä keväänä murhanneet ja haudanneet suohon, mistä ruumis hiljan vasta oli löydetty.
Tämä pääkallo kelpasi vielä toiseenkin tarpeeseen, kuten sain todeta. Saman päivän iltana kuin minua oli kuulusteltu, tuotiin huoneeseemme kaksi nuorta miestä, toinen näistä kuitenkin siirrettiin pian pois. Seuraavana päivänä oli meidän selliimme jääneen vuoro joutua kuulusteluun. Hän palasi kauhistuneen näköisenä ja kertoi, että tutkija oli näyttänyt hänelle pääkalloa ja kehunut sen olevan hänen edellisenä päivänä yhdessä tuodun toverinsa kallon. Toveri oli illalla ammuttu ja samoin tulisi käymään hänellekin, jollei ilmoittaisi totuutta. Hän ei kuitenkaan ollut voinut mitään kertoa ja niin oli hänet turhan kuulustelun jälkeen tuotu takaisin säilytyshuoneeseen. Pitkän aikaa sain nuorukaiselle todistella, että minäkin olin nähnyt mainitun kallon jo ennen hänen Gorohovajalie joutumistaan, ja että edellisenä iltana ammutun miehen päästä ei olisi kerinnyt saada lihaa irti muuta kuin keittämällä, jolloin kallo olisi jäänyt valkoiseksi, kun taas tämä oli viheriä, ennenkuin pelästynyt naapuri selvisi kammostaan. Hänen toveriaan ei tuotu samaan koppiin, ehkäpä oli hänellekin näytetty pääkalloa samanlaisin peloituksin.
Vielä kerran vietiin uuteen vankilaan, Spalernajaan. Nyt se oli jo viidestoista venäläinen tyrmä. Sekulia oli siellä seurakunta. Nähtävästi ei enää pidetty kovin tarkkaa huolta "säätyeroituksesta". Joku kommunistikin oli joukkoomme eksynyt. Hänellä kuului olleen koko raskas syntiluettelo: oli ottanut lahjuksia, esiintynyt juovuksissa virkapaikalla, kiristänyt, hiukan petkuttanutkin. Sai sittemmin viisi vuotta ja oli iloinen. Mitäpä tuossa ihmettä, oikein ilosta kohoksi hyppäsivät sellaisetkin, joille tuli 20 vuotta pakkotyötä. Niin kummalliseksi ihminen muuttui tshekan hoteissa. Tutkintoaika oli aina pahin, silloin ei ollut koskaan varma hengestään, mutta kun oli tuomio kädessä, niin tiesi, että henki pysyy tallella. Eikähän kukaan kahtakymmentä vuotta pakkotyötä tehnyt; vuoden, ehkä pari, sitten kohtasi joku kaksi kertaa vuodessa — bolshevikikumouksen vuosipäivänä ja vappuna — annettavista amnestioista.
Kuolemanrangaistus oli poistettu dekreetillä 15 päivältä tammikuuta samaa vuotta, mutta teloituksia tapahtui sittenkin. Spalernajan vankilan eräällä sivustalla sijaitsi n.k. osobyi nadsor (erikoinen vartiointi), josta useimmat läksivät ikuiselle matkalleen. Jos sinne siirrettiin mies iltasella, niin oli hän mahdollisesti jo seuraavana aamuna vainaja. Kopista ulos kutsuttaessa ei tavallisesti mainittu, minne viedään. Usein vapautettiin myöskin myöhään illalla. Eräänä iltana haettiin meidän sellistämme muuatta vankia verrattain myöhäisenä hetkenä. Kauhuissaan tarrautui hän sänkyynsä kiinni, eikä sanonut lähtevänsä muuta kuin kantamalla. Turhaan tehtiin sillä kertaa yleisestä säännöstä poikkeus ja tarjottiin asianomaisen nähtäväksi "orderia", jossa seisoi: laskettava vapauteen. Hän ei edes halunnut sitä nähdä, huusi vain hirveällä äänellä ja puolipökerryksissä. Sinne hän jäi koppiin seuraavaan aamuun asti. Vankien yhteisestä pyynnöstä luettiin asianomaisille tämän tapauksen perästä, jollaisia kuului sattuneen muissakin kopeissa, koko paperin sisältö, koskipa se sitten vapautta tai siirtoa. Yölliset vapautukset — niinikään vangittujen pyynnöstä — myös tyyten loppuivat.
Ei ollut ihmekään, että kerran ammuttavaksi vietävien lähdön nähnyt sai tuollaisen kohtauksen. Se oli kaamea tapaus. Aluksi kuului pihalta saapuvien kuorma-autojen puhina. Sitten seurasi muutamiksi hetkiksi kuolemanhiljaisuus, kunnes alkoi kuulua haavoitetun petoeläimen kiljuntaa muistuttavia huutoja: tavaristshi, bjerut na ljevo (toverit, vievät vasemmalle)! Vankien keskuudessa merkitsi käsite "vasemmalle" ampumista, muuten sitä ei juuri kuullut nimitettävän. Meidän koppimme ikkuna antoi pihalle. Tosin oli ankarasti kielletty siihen kapuamasta, mutta uteliaisuus oli siksi suuri, ettei kiellolle annettu täyttä arvoa. Ikkunaan kiivennyt sai pihamaan sähkölamppujen valossa nähdä unohtumattoman näyn: käsistä ja jaloista sidottuja ja mielipuolen tavoin huutavia miehiä ladottiin kuorma-autoon kuin elukan raatoja; pahimmin kiljuvat vaiennettiin iskulla revolverin perästä. Sitten lähtivät kuormitetut autot vierimään tykkiväen harjoituskentälle, jossa tshekan verenjanoinen komendantti ja eräs hänen apulaisensa heidät ampuivat. Nämä kaksi herraa kuuluivat aina suorittavan teloituksen kahden, niin kertoi tunnustuslupauksella ampumakentältä palautettu vanki.
Monenlaista väkeä oli meidän "kaamerassamme". Oli unkarilaisia sotavankeja, joista useimmat olivat oleskelleet Siperiassa kuusikin vuotta, ja nyt kotomatkallaan joutuneet istumaan panttivankeina entisten unkarilaisten kansankomissaarien lunnaiksi. (Yksi heistä päiviinsä kyllästyneenä hirtti eräänä yönä itsensä pöydän jalkaan). Oli meillä pari asianajajaa syytettyinä siitä, että olivat ottaneet päämieheltään palkkiota, oli kokainikauppiaita (joista eräs sai 20 v. tuomion ja riemastui kovasti), juutalainen, jolta oli kotitarkastuksessa tavattu 8 miljoonaa ruplaa "kerenkkeinä", oli joku salaliittolainen j.n.e. Nuorin oli 12 v. ja vanhin seitsemänkymmenen korvissa.
Tämä viimemainittu, hyvätuulinen ukko vielä, oli palvellut koko ikänsä muutamassa nahkatehtaassa varastonhoitajana. Työpaikkansa oli hänelle käynyt niin rakkaaksi, ettei halunnut luopua siitä bolshevikienkaan aikana. Oli sitten keväällä v. 1920 sattunut joitain häiriöitä tehtaan kirjanpito-osastolla. Tämä äijäkin oli käsketty tshekaan todistajaksi, mutta kun ei tiennyt mitään asiaan vaikuttavaa, oli saanut poistua niine hyvineen. Kolmisen kuukauden perästä oli hänet uudestaan haastettu tshekan eteen ja ilmoitettu silloin, että hänellä on kolmen vuoden tuomio kärsittävänä. Samalla hetkellä oli ukko vangittu ja passitettu Shpalernajaan, jota pidettiin vain tutkintovankilana, odottamaan siirtoa rangaistuslaitokseen. Kahden kuukauden kuluttua vasta sai hän tuomion, joka varmasti oli ollut valmis jo vangittaessa, mutta virallisen kiireen takia ehtinyt vankilaan nyt vasta, kouraansa ja poistui pian työlaitokseen. Se tuomio oli ihmeellinen, siinä sanottiin jokseenkin sanasta sanaan näin: palvellut siinä ja siinä laitoksessa niin ja niin kauan; koska tehtaan kirjanpito ei ollut kunnossa, avautui mahdollisuuksia väärinkäytöksiin; tuomitaan kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön. — Kirjanpito ei ollut kuulunut lainkaan tämän miehen velvollisuuksiin, eikä häntä syytetty mistään väärinkäytöksistä. Kommunistisen logiigan mukaan hänet tuomittiin siis siitä, ettei hän ollut tehnyt mitään kolttosia, vaikka kirjanpidon kehnouden vuoksi tilaisuutta olisi ollut. Samantapaisia tuomioita tuli tukuttain.
Muitakin varsin tragikoomillisia juttuja sattui. Mainittakoon vain pari esimerkiksi. Eräs kommunistien palvelukseen jäänyt meriupseeri oli vaimonsa kanssa asunut suuressa huoneustossa, jossa, paitsi heitä, asui puolikymmentä muuta perhettä. Oli kesä ja hän palasi yksin maalta, jonne vaimonsa vielä oli jäänyt. Kotiin tultuaan tapasi hän siellä tshekan vahtisotilaan, joka kysyttyään nimen oitis pidätti upseerin. Matkalla Gorohovajalle oli sotilas kertonut, että hänen asunnossaan oli jo pari vuorokautta pidetty vahtia ja kerätty kaikki huoneustoon tulleet, olipa heillä sitten ollut asiaa kelle hyvänsä, parempaan talteen. Nyt kävi niin hassusti, että itse syytetty, jonka asiaa merivirastosta luultavasti oli kiirehditty, pääsi pois varsin pian, mutta kaikki toiset, joista useimmat eivät edes tunteneet upseeria, vielä vähemmin tiesivät, mistä syystä olivat vankilaan joutuneet, jäivät istumaan edelleen.
Vielä hullummin oli käydä eräälle virkamiehelle, joka minun aikanani pääsi vapauteen. Hänet oli myöskin vangittu pistäytyessään erääseen asuntoon, jossa tshekan agentti oli ollut jo ennen häntä. Tämä mies oli viety Krestyyn, kirjoitettu siellä nimi ylös ja teljetty yksinäiseen koppiin. Eräänä iltamyöhänä jonkun ajan kuluttua oli avattu sellin ovi ja sanottu tavanomainen: sabirai vestshi (kokoa tavarasi)! Hänet oli nyt siirretty Pietari-Paavalin linnoitukseen, niinikään yksityiskoppiin, josta aamun sarastaessa kutsuttiin ulos. — S vestshami (tavaroittenko kanssa)? oli hän kysäissyt. — Ostavj vestshi (jätä tavarasi)! vastattiin. Silloin oli miehestämme asia jo ruvennut tuntumaan arveluttavalta, sillä hän tiesi, että Pietari-Paavalissa toimeenpantiin teloituksia. Mutta mikäpähän siinä auttoi, oli marssittava pihalle, jossa jo vartoi pitkä rivi toisia vankeja. Joku sotilaspukuinen henkilö alkoi lukea lyhdyn valossa nimiä, asianomaiset vastasivat myöntäen. Lopulla kuulee virkamies huudettavan nimen Tsherkasskij. Hiljaisuus, kukaan ei vastaa. Huuto toistuu pari kertaa, mutta kaikki ovat vaiti. Vihdoin käännytään hänen puoleensa: mikäs sinun nimesi on? — Tsherkovskij! — Etunimi ja isännimi? Miehemme lausuu nekin ja hänelle sanotaan: ubiraisja k tshorty (mene hitolle), olit vähällä tulla ammutuksi! Seuraavana päivänä joutui hän Shpalernajaan tutkintavangin asemaan, josta myös pian selviytyi vapaalle jalalle. Kuka tiesi, miten pahana pöpönä häntä oli pidetty, ennenkuin parin kirjaimen ero nimessä saattoi hänen asiansa oikealle tolalleen.
Shpalernajan vankilassa tapasin myös seitsemän suomalaista työmiestä, jotka työnpuutteen takia, kuten he itse kertoivat, olivat omia teitään siirtyneet Suomesta Neuvosto-Venäjälle. Kaksi heistä oli tullut Terijoelta ja olivat he neljä kuukautta tehneet tuttavuutta "työläisvaltakunnan" vankiloiden kanssa. Heitä oli pari kertaa tutkittu ja olivat he rehellisesti selittäneet tulleensa työnhakuun, kun arvelivat työvoimansa käyvän paremmin kaupaksi ja tyydyttävämmästä hinnasta maassa, missä työväestön sanotaan olevan vallassa, kuin porvarillisessa Suomessa. Tutkijat kumminkin kohtelivat miehiä verrattain ylimielisesti selittäen, ettei heidän ole onnistunut vielä selvittää, ovatko kuulusteltavat porvareita vai työläisiä, minkä seikan minä esim. voin ratkaista ensi silmäyksellä. Kuukauden ja kuusitoista päivää istuivat he minun kanssani ja sinne vielä jäivät. Myöhemmin en heitä tavannut, enkä siis tiedä heidän lopullisesta kohtalostaan, mutta itse vakuuttivat he — minkä seikan jo päältäkin näki — lopen nälkiintyneensä ja muutenkin saaneensa niin tarpeeksi sen maan komennosta, että, jos milloin vapaus koittaa, luikkivat he Suomeen samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Toinen lähetys — viisi miestä — saapui minun vankeuteni kestäessä. He olivat tulleet rajan yli jossain Pohjois-Suomessa, joutuneet ensiksi Kemin (pohjois-karjalaisen) vankilaan ja sieltä heitä oli sitten retuutettu pari kuukautta tyrmästä tyrmään, kunnes hekin lopulta päätyivät Shpalernajaan. Neljä heistä oli niin kurjassa kunnossa, ett'en sellaisena ikinä ole suomalaista työläistä nähnyt. Kaikki vaatteensa he olivat vaihtaneet ruokaan vankiloissa, saaden päälleen vaan jonkinlaisia riekaleita. Kylmästä syksystä huolimatta ei heillä enää ollut jalkineitakaan, joku oli heikosta ravinnosta tullut yösokeaksikin. Ainoastaan yksi hiljan Amerikasta palannut mies oli jollakin ihmeellä säilyttänyt itsensä hyvissä vaatteissa ja muutenkin koko auttavassa kunnossa. Hänet tapasin sittemmin palaamassa Suomeen samassa lähetyksessä, jossa itsekin tulin, mutta jo olivat veret poskilta paenneet ja vaatetuksensakin oli sangen vaatimaton, vaikka hän kehui olleensa verrattain hyvissä ansiotöissä Muurmannissa. Nämä miehet pääsivät pian Shpalernajasta, mutta minun käsitykseni mukaan ei heistä aivan kohta kunnon työmiestä saatu, niin olivat reissullaan retaantuneet.
Saa nyt riittää tshekasta ja muustakin. Mitään kuulusteluja ei minun, enempää kuin monien muutenkaan kanssa toimitettu, istutettiin aikansa ja päästettiin sitten vapaaksi, vaikka neuvostohallitus dekreetillään oli kuuluttanut, että kansalaista ei saa tutkimatta ja tuomitsematta pitää vangittuna yli neljänkolmatta tunnin. Mutta ne dekreetit, dekreetit… niihinhän neuvostovalta on tukehtumaisillaan.
* * * * *
Keväällä v. 1921 palasin neljänkymmenen kuukauden matkaltani. Meitä oli kuudetta sataa samassa joukossa, mutta yhdenkään suusta en kuullut kiitoslausetta tuosta "kaikkien sosialistien yhteisestä isänmaasta", niinkuin muuan suomalainen kommunistijohtaja aikoinaan kirjoitti. Onko heidän käsityksensä parin vuoden viertyä muuttunut, en osaa sanoa, mutta minun on ainakin pysynyt samana ja siksi olen katsonut velvollisuudekseni saattaa julkisuuteen nämä ehkä hajanaiset ja monessa suhteessa puutteelliset muistelmat.
Ihan viime aikoina Venäjällä käyneet ovat antaneet maan tilasta varsin lohdullisia tietoja. Sitä suurempi syy tuntuu nyt olevan muistella kommunistisen kokeilun aikoja, joista kulkupuhe kertoi itsensä Leninin sanoneen, että kokeillaanhan kaniineillakin, miksi sitä siis ei voisi tehdä Venäjän kansalla! Jos nyt vielä on johonkin päästy, niin mitenkähän suuret mahtaisivat saavutukset ollakaan, ellei koekaniinia olisi myrkytetty puolikuolleeksi.