Sitten pantiin meidät kuormarattaille sen ison mustan miehen kanssa, jonka papereissa myös kuului olleen joku vika, ja kyydittiin seitsemän virstan päässä olevaan kaupunkiin. Siellä tshekan huoneistossa käänneltiin taas sekä papereita että minua ja sanottiin, että kovat on "dokumentit", mutta eivät he voi ratkaista asiaa, täytyy lähettää Moskovaan yleisvenäläisen tshekan tutkittavaksi. Ja taaskin sama vakuutus:
— Kyllä te sieltä pois pääsette, mutta me emme uskalla…
Samana iltana löysin minä itseni yhdeksäntenäkolmatta vieraana pienestä huoneesta Lgovin kaupunginvankilassa.
VI.
Jälleen tshekan säilytettävänä. — Punainen terrori.
Jaa-ah, eipä olisi uskonut, että näin hullusti käy. Mutta minkäpä sille kohtalolleen mahtaa! Täytyy ruveta tekemään tuttavuutta uuden ympäristönsä kanssa.
Tämä oli kahdestoista niistä venäläisistä vankiloista, joissa minun oli kahden "ulkomaanmatkani" aikana kunnia oleskella. Näin etelässä en sentään vielä milloinkaan ollut asustanut. Samallaisia olivat tyypit täälläkin. Upseereita vain ei joukossa näkynyt, vähemmän siis vastavallankumousta, enemmän nälkiintyneitä isovenäläisiä, jotka ukrainaretkellään olivat epäonnistuneet ja joutuneet vähätöisen piirikuntatshekan olemassaolon tarpeellisuutta todistamaan.
Vankikopeissa liittyi uusi tulokas aina johonkin "sakkiin", sillä yhteistoiminta helpoittaa elämän mahdollisuuksia. Pannaan tavarat yhteisiksi, tasataan mahdollisesti piiloitetut rahavarat, tehdään vartijoitten kautta yhteisostoja ja eletään täydellisessä kommuunissa. Vankiloissa on kommuuniaate levinnyt jo paljon aikaisemmin ja suuremmalla menestyksellä kuin vapaalla Venäjällä.
Minä lyöttäydyin yksiin erään sokeritehtaan "isännistön" kanssa. Eivät nämä olleet mitään pohattoja niinkuin Etelä-Venäjän sokeriruhtinaat, vaan työmiehiä, konttoristeja ja pikku mestareita, joista olosuhteet olivat tehneet uhreja. Heidät oli vasten omaa tahtoaan määrätty ottamaan haltuunsa joku sokeritehdas, kun oikeat isännät olivat karanneet ja tehdaskomiteaa ei saatu valituksi. Tuli sitten heidän ymmärtämättömyytensä vuoksi joku sekasotku ja miehet pistettiin selliin. Heitä oli neljä ja olivat istuneet jo kuukauden. Aina oli luvattu laskea pois, kun mitään todellista syytä heitä vastaan ei oltu löydetty, mutta oli vapautus vain lykkääntynyt päivästä päivään. Heidän kanssansa minä nyt perustin yhteisen "talouden" heti uuteen asuntopaikkaani saavuttuani. Se mitä minulla oli ruokaa pussissani, pantiin yhteiseen kassaan, ja he lupasivat annoksistaan, joita heille tuotiin kahdesti viikossa, ruokkia minua mahdollisuuden mukaan.
Rahaa minulla oli rajatarkastuksen varalta sopivasti piilotettuna, mutta sitä ei tässä vankilassa kuuluttu tarvittavan. Ihmeellinen juttu! Täysi tusina venäläisiä vankiloita oli minun täytynyt läpikäydä, ennenkuin tapasin sellaisen, jossa ei raha kelpaa. Ei täälläkään kyllä mitään rahan käyttöä kieltävää reglementtiä ollut, enemmän kuin juuri muitakaan sääntöjä, mutta rahalla ei mitään tehnyt, kun vankilan päällikkö ei sallinut tehdä ostoksia ulkoa.
Ei hän sitä suorastaan kieltänyt, jos joku toi hänelle rahaa. Hän otti rahat vastaan ja antoi kuitin ja lupasi mitä hyvänsä, mutta ei koskaan lupaustansa pitänyt. Kummallinen olento tämä Ivan Nikolajevitsh, hän ei tuntunut olevan oikein omalla asiallaan. Naivi, ikäänkuin hiukan pelokas mies, alituisesti hymyilevä ja käsiään hieroskeleva, luultavasti nousukas, joka ei ollut saanut tilaisuutta tutustua minkään järjestelmän tapoihin. Häntä ei voinut tavatakaan muuta kuin sattumalta. Uusia tulokkaita vastaanottamaan haettiin hänet jostakin ja miehet kirjoihin saatuaan poistui hän vilauksessa. Varmatkin näyttivät kohtelevan häntä tavallista tuttavallisemmin ja ymmärtäväisesti myhähtelevän hänen kiireelleen.
Mutta erinomainen hänellä oli tämä vankilakin. Talo oli kai ihan Aatamin aikuinen, koskapa siinä ei ollut käymälöitä sisällä eikä ulkona. Pihamaa, jota tärkeämpään tarpeeseen käytettiin, oli jo niin liikakuormitettu, ettei seisomaan sopinut. Pienemmät puuhat toimitettiin ikkunan kautta suoraan kadulle. Kertoivat talvisaikaan vankilassa majailleet, että ikkunoitten alle oli jäätynyt ohiajajille suorastaan hengenvaarallisia jäävuoria.
Sellainen oli sen talon komento. Hullumpaa oli yöllä, jos sattui äkillinen vatsanväänne. Silloin ei päästy ulos, kun yövartijoilla ei ollut avaimia. Oli laitettava sisään niin hyvänsä kuin huononsa. Minä en majaillut koko "huushollissa" enempää kuin kaksi yötä, mutta toisena teki humalaisena sisään sysätty puna-armeijalainen — vankila palveli poliisiputkanakin — mieltä kääntävän rötöksen.
Seuraavana päivänä kuljetettiin minut taas tshekaan tekemään selvää henkilöstäni ja seuraamaan matkatavaroittani tarkastusta. Tällä kertaa menetin vain hiukan tsaarinaikuisia ruplia, yhden tinaisen teelusikan muka hopeaisena ja matkalla otetun partaveitsilaatikon sijaan Kurskista ostamani uuden veitsen — muuten hyvin tarpeellinen kapine päällikölle, jonka leuka oli täällä syrjäisessä kolkassa päässyt arveluttavasti naavoittumaan.
Asia oli yönseutuna saanut hieman toisen käänteen, sillä pöytäkirjaan oli nyt merkitty, että minut oli pidätetty "aikeessa matkustaa työläis- ja talonpoikaishallituksen vihollisten puolelle". Olisinpa minä lähtenyt tämä paperi mukanani Moskovaan! Näinköhän minä nyt istuisin kirjoituspöytäni ääressä raapustelemassa näitä rivejä? Minä haistoin sentään ajoissa palaneen käryn ja kieltäydyin jyrkästi allekirjoittamasta väärää paperia. Syntyi pitkä kina, jonka aikana minä vetosin m.m. siihen, että olen aikaisemmin ollut tekemisissä tsaarinkin santarmien kanssa, eivätkä nämä koskaan kieltäneet vankiaan kirjoittamasta omaa mielipidettään pöytäkirjaan, jos hän katsoi sen virheelliseksi. Minun puolestani saisi kyllä heidän merkintänsä, jonka he väittivät aivan "vaarattomaksi", jäädä silleen, kun vaan minun suodaan puolestani selittää asiaa. Mihinkään lisäyksiin ei suostuttu; sen sijaan muuttivat he itse sanat kuulumaan: "aikeessa matkustaa Ukrainaan". Tämä oli jo aivan toista ja allekirjoitus tuli.
Seuraavana aamuna minut eroitettiin "sokeritehtailijoista", joille minusta ainakin oli ollut se hyöty, että olivat oppineet pokeria (muuan korttipeli) pelaamaan. Muutakin onnea toin minä heille, koskapa oli käyty virallisesti ilmoittamassa, että he seuraavana päivänä, kun tsheka on ehtinyt vain järjestää muutamia käytännöllisiä seikkoja, pääsevät vapaiksi.
Suuri oli hämmästykseni, kun tshekassa, josta matka Moskovaan oli alkava, tapasin suuren joukon muitakin matkalaisia. Heitä oli tuotu Ivan Nikolajevitshin toisista selleistä ja varsinaisesta piirikuntavankilasta, jollainen myös kuului kaupungissa sijaitsevan. Sen kehuivatkin olevan paljon paremman kuin minun säilytyspaikkani, mutta minulla niin lyhytaikaisena asukkaana ei ollut oikeutta "nykyajan mukavuuksiin".
Taival alkoi ajurilla seitsemän virstan päässä sijaitsevalle asemalle ja jatkui sieltä vankivaunussa. Taaskin siis körökyydissä. No, olipa tuota vierähtänytkin neljä vuotta siitä, kun tsaarin kolmikerroksisessa kalterivaunussa ajettiin. Samallainen oli tämäkin, vanhaa keisariperua, sopi yhtä reilusti tähän uuteen yhteiskuntasommitelmaan kuin entiseenkin. Kylmä vain oli, ei tahtonut mitenkään tareta. Entisellä yksinvaltiaalla oli enemmän puita, tai pitikö hän parempaa huolta "täysihoitolaisistaan"?
Tuhantisen virstaa oli matkaa ja me taidettiin ajaa sitä liki neljä vuorokautta, sillä junat eivät pidä kiirettä Neuvosto-Venäjällä, vaikka niissä kulkee vapaitakin matkustajia. Oli siinä aikaa tehdä tuttavuutta kohtalotoverien kanssa. He olivat melkein kaikki Ukrainaan yrittäneitä sisävenäläisiä, joukossa muuan vanha Moskovan rikkaimpia liikkeenharjoittajia, oikein sellaisen vanhan ja mahtavan kauppiassuvun jälkeläinen. Hänellä oli ollut oma palatsi Moskovassa. Kävinkin myöhemmin siinä vapaaksi päästyäni vankilaan edelleen jääneen kauppiaan terveisiä kertomassa. Se oli silloin jonkun viraston hallussa ja vallan surkeassa kunnossa. Pari huonetta oli jätetty ennen niin mahtavan isännän haltuun.
Saattamassa oleva Lgovin tshekan virkamies oli hyvin kohtelias ja huomaavainen poika. Hän hankki meille "sapuskaa" pitkin matkaa ja käski minua väliin omille ruuilleenkin. Hänen kanssaan meillä oli pitkät jutut. Nuori mies sanoi olevansa bolsheviki, mutta myönsi jo matkan lopulla, että ei taida tästä hevillä uutta yhteiskuntaa syntyä. Sanoi muuten suoraan, että pienessä Lgovissakin, jossa hän on viime vuoden asustanut, on aivan suotta ja löyhillä perusteilla ammuttu paljon ihmisiä. Tshekan toimintaa ei hän täysin hyväksy, mutta se antaa parhaimman toimeentulon, ja siksi hän palvelee sitä, kunnes mahdollisesti löytää sopivamman paikan.
Moskovassa kehoitti hän minua jättämään tavarani asemalle säilytettäviksi, koska muka tsheka heidän laitoksensa tarkastuspöytäkirjasta huolimatta saattaa ruveta niitä taas pöyhimään, jolloin aina voi löytyä "kiellettyjä kapineita". Hän näytti todellakin olevan siinä uskossa, että minä pian pääsen pois, ja sai minutkin siitä vähitellen vakuutetuksi.
Moskovan tshekassa koetti hän vielä parhaansa saadakseen minut päivystävän tutkijan puheille, jolloin minä hänen luullakseen heti vapautuisin. Löysimmekin oven, jonka yllä julman suurin kirjaimin seisoi: djeshurnyi sljedovatelj (päivystävä tutkija), ja saimme sen verran raotetuksi ovea, että ehdimme nähdä nuorukaisen ja neitosen hellän lemmenkohtauksen, mutta siihen tiemme päättyi. Vahtisotamies, joka jostain syystä oli poistunut paikaltaan ja pahimmoilleen palannut, riuhtasi meidät takaisin. Saattajani koetti vedota virka-arvoonsa, mutta sotamies vastasi velvollisuudentuntoisesti: fhod fsjem vasprestshon (pääsy kaikilta kielletty). Saattajani häipyi jonnekin komendantin huoneeseen viemään papereitaan, emmekä sen jälkeen enää tavanneet.
Totisesti ei Moskovan tshekassa pidetty kiirettä. Aamulla sinne tulimme ja vasta illan hämärtyessä pääsimme säilytyshuoneeseen. Tämä olikin oikea juhlasali Lgovin putkaan verrattuna. Pitkä ja leveä kuin kirkko ja sänkyjä täynnä kuin sairashuone. Kaikille niitä tosin ei riittänyt, ei lähimainkaan, mutta Lgovissa ei ollut ainoatakaan, eikä edes lavitsaa, sai oikaista koipensa lattialle. Mutta kyllä oli tässä kirkossa äijääkin jos minkänäköistä. Niitä riitti makailemaan, kävelemään, istumaan, seisomaan ja taisi olla toisia kontillaankin. Toiset nauroivat, toiset lauloivat, toiset itkivät ja kirouksiakin, oikein ehtavenäläisiä kolmikerroksisia, kuului niinikään. Hyvin sekalainen seurakunta, johon en neljän vuorokauden aikana ehtinyt edes läpikotasin tutustua. Eikä niitä saanut lasketuksikaan, kun eivät sen vertaa pysyneet paikoillaan — yölläkään.
Muuten oli tämä aivan nykyaikainen vankila kaikkine mukavuuksineen. Ja raha kelpasi, sillä ovennurkassa oli puoti. Kauppa siinä kävi, ja joskus syntyi "lafkan" edustalla aika metakka, kun kauppias oli saanut väärän nelikymmenruplasen. Niitä muuten alkoi olla liikkeessä melkein yhtä paljon kuin oikeitakin ja molemmat osapuilleen samassa arvossa.
Tästä ihanteellisesta paikasta, johon joka päivä ja yö tulvi uutta väkeä, siirrettiin minut neljän vuorokauden kuluttua Venäjän kuuluisimpaan ja suurimpaan vankilaan Butyrkaan. Sen tyrmän seinät ovat saaneet kuulla monen valtiollisen vangin tuskan ja epätoivon huokaukset. Monta on sieltä kuljetettu teloituspaikalle ennen — ja kuljetettiin nytkin.
Kopissa, johon minä ainoana koko kuorma-autollisesta jouduin, vallitsi hyvin hermostunut mieliala. Koko se kerros oli terrorisoitu ylenmäärin, sillä siitä vietiin miehiä joka ilta klo 11 retkelle, jolta kukaan ei vielä ollut palannut. Jokaisen uuden tulokkaan saapuminen herätti tavallista vilkkaampaa mielenkiintoa, sillä hänessä vainuttiin aina pahaa vastavallankumouksellista, jonka tulo ennustaa kaikkea muuta kuin hyvää. Kohta ovesta sisälle päästyäni oli suuri joukko ympärilläni utelemassa, mikä olen miehiäni ja mistä syystä olen tänne joutunut. Kuultuaan että olen Suomen kansalainen ja napattu kiinni niin viattomasta puuhasta kuin Ukrainaan yrittämisestä, tuntuivat toiset alkavan pitää minua melkein suojelusenkelinä. Niin lapsellisen herkkiä olivat nuo hengestään epävarmat ihmiset, että he uskoivat bolshevikien parhaillaan harjoittamassaan verisessä terrorissa kaihtavan vieraan vallan alamaisia. Toisiin taas näytti selontekoni tekevän aivan päinvastaisen vaikutuksen. Heille syntyi sellainen käsitys, että minä ulkolaisena olin täydellinen pahanilmanlintu, koskapa arvattavasti olin sotkeutunut ulkomaalaisten (Ententen asiamiesten) punomiin juoniin neuvostovaltaa vastaan. Tietysti nämä kansalaiset tavallisissa oloissa olivat iloissaan kaikista hallituksen hankaluuksista ja sydämessään hurrasivat sen vihollisille, mutta täällä oli päänmenon mahdollisuus tehnyt heistä raukkoja. Mene tiedä, mitä he olisivat vihaamalleen hallitukselle luvanneet, jos vankilan portit olisi heille avattu.
Mutta lukija on oikeutettu saamaan selvityksen tähän yleiseen pelkoon. Kesän aikana 1918 oli Venäjällä tapahtunut asioita, jotka olivat omiansa antamaan bolshevikeille aihetta kiristää menettelytapojaan. Muistaakseni kesäkuussa oli Pietarin esikaupungissa ammuttu "Krasnaja Gasetan" (Punaisen lehden) toimittaja ja painoasiain ylikomissaari Volodarski. Murha jäi selvittämättä, mutta epäluulo — epätietoista kuinka aiheellinen — lankesi sosialivallankumouksellisiin. Samoin oli tapahtunut mainittujen sosialivallankumouksellisten ja anarkistien kapinoita sekä Moskovassa, että Pietarissa. Edellisessä olivat m.m. suomalaiset punaiset nousseet jonkun venäläisen bolshevikiupseerin Popoffin johdolla hallitusta vastaan. Kapinat olivat tilapäistä laatua ja ne kukistettiin helposti, mutta bolshevikien katkeruus niiden johdosta lisääntyi huomattavasti. Ratkaisevat tapaukset sattuivat kuitenkin vasta syyskesällä. Komissaari Uritski murhattiin Pietarissa ja Leniniä vastaan tehtiin samoihin aikoihin murhayritys Moskovassa. Kumpaakin vastaan olivat laukaukset pamahtaneet selvästi sosialivallankumouksellisen aseesta. Uritskin murhaaja — juutalainen Kannegiesser — selitti kyllä murhan syynä olleen vain sen, ettei hän juutalaisena voinut rauhallisin mielin nähdä oman heimonsa jäsenen allekirjoitusta kuolemantuomioitten alla, mutta jokaiselle oli selvää, että molempien ampujien takana oli järjestö. Viimeisten laukausten jälkeen julisti valtiovalta "koko maan yhdeksi sotaleiriksi" ja punaisen terrorin alkaneeksi "valkoisten" harjoittamaa terroria vastaan.
Silloin alkoivat kaikkialla Venäjällä, mutta varsinkin molemmissa pääkaupungeissa, oikeat Pärttylinyöt. Asestetut joukot raahasivat pahimmiksi valkoisiksi epäiltyjä kotoaan vankityrmiin ja sieltä varsin lyhyen kuulustelun jälkeen ammuttaviksi.
Parhaillaan tupaten täynnä olevat vankilat tyhjentyivät nopeasti. Monet, jotka muissa oloissa mahdollisesti olisivat säilyttäneet henkensä, joutuivat nyt armotta luotien ruuaksi. Vanhan armeijan upseeristo kärsi enimmän. Harva heistä, joka terrorin ensi aikoina sattui olemaan vankilassa, säilytti henkensä. Suorastaan kaameita näytelmiä esitettiin joka yö. Vahvana huhuna kerrottiin Pietarissa, että Kronstadtin matruusit, jotka silloin teloittajain etujoukkona häärivät, olivat yhtenä yönä kuljettaneet kaksi täyttä lotjallista upseereita Kronstadtin edustalle ja ampuneet ne linnoituksen tykeillä upoksiin. Siinä joukossa kerrottiin menneen m.m. entisen kenraalikuvernööri Seynin. Tämän huhun todenperäisyyttä en mene takaamaan, mutta mielessäni on hyvin säilynyt erään punaisen armeijan upseerin yhtäpitävä kertomus tapahtumasta. Lisäsipä kertoja vielä, että vallanpitäjistäkin tuntui tällainen menettely jo liian omavaltaiselta, jonka vuoksi he lähettivät tutkijakomissionin ottamaan selvää asiasta. Matruusit olivat muka kuitenkin kehoittaneet tutkijoita palaamaan Pietariin hyvän sään aikana, koska heille muuten valmistettaisiin sama kohtalo.
Kuinka lienee, mutta julman pitkät ja paljon puhuvat olivat tshekan myöhemmin julkaisemat viralliset luettelot teloitetuista. Lähimainkaan kaikkia nimiä niissä ei ollut, sen tiedän varmaan, ja huoleti voi sanoa, että harva ei-bolshevistinen perhe niin Pietarissa kuin Moskovassakin punaisen terrorin aikana säästyi kaipauksen kyyneliltä.
Minun joutuessani Moskovan vankilaan oli punainen terrori vielä käynnissä. Siitäpä juuri yllä kuvattu levottomuus. Tuloiltana jo näin mieltäjärkyttävän näyn. Kaksi humalaista miestä tunkeutui revolverit kädessä koppiin ja aivan vierestäni hävisi mies vähin puhein, ei edes nimeä kysytty. Hän ei enää palannut. Samallainen tapaus seuraavana iltana ja aivan samaan aikaan, klo 11. Tässä olivat bolshevikit täsmällisiä.
Meitä oli kolmekymmentäkolme miestä samassa kopissa. Huone oli pitkulainen muodoltaan ja käsitti neljätoista makuupaikkaa. Järjestys oli sellainen, että uusimmat tulokkaat saivat makuupaikan lattialla melkein oven edessä, ainoan pienen sähkötuikun alla, seuraava aste oli pöydänalus, sitä seuraava penkki, sitten pöytä ja tarpeeksi palvelleelle lopuksi sänky, sikäli kuin kahden raudan välissä riippuvaa seilikangasta voi niin vaativasti nimittää. Nyt oli kuitenkin vakiintunut käytännössä sellainen tapa, että rahalla sai ostaa sängyn, kun sattui halukkaita myyjiä. Kolmantena päivänä pääsi muuan vanhoista asukkaista vapauteen — muuten hyvin harvinainen tapaus siihen aikaan -— ja hänen vuoteensa perijä rupesi pienen rahan puutteessa kauppaamaan makuupaikkaansa. Minulla oli hattuuni kätkettynä viisisataa ruplaa ja niinpä päätin kilvoitella toisten halukkaitten kanssa sängyn huutokaupassa. Minua olivat kahden edellisen illan tapaukset alkaneet hiukan epäilyttää. Tuntui vähän siltä, että siitä kynnykseltä saattavat viedä minutkin, koska ei nähtävästi miehiä pahasti "sortteerata". Tämä myytävänä oleva makuupaikka taas oli aivan pitkulaisen kopin perällä, jossa kaiken lisäksi oli pilkkosen pimeä. Olin valmis luovuttamaan vaikka koko omaisuuteni, jos tarve vaatisi, mutta suureksi ihmeekseni sain sängyn sadalla ruplalla; kukaan ei pystynyt tarjoamaan enempää. Sinne painuin minä hyvissä ajoin illalla kahden raudan väliseen kapeaan, mutta sitä syvempään purjekangaspussiin. Paikka oli aivan ikkunan vieressä, jonka ruutuja oli rikki, niin että kylmä yöilma tunki suoraan päälleni, mutta mielessä tuntui turvalliselta.
Klo 11 illalla tulivat taas kamalat vieraat. Melkein kaikki kavahtivat hermostuneina pystyyn, mutta minä koetin upota mahdollisimman olemattomiin säkkiini. Suomalainen järki jaksoi toimia kylmästi. Vietiin mies; se sama, joka oli myynyt paikkansa sadalla ruplalla ja siirtynyt minun entiselle sijalleni. Oliko se sattuma, vai oliko tuo mies ehkä tuomittu kuolemaan ja ainakin vartijoille niin tunnettu, ettei nimeä tarvinnut kysyä?
Seuraavana iltana uudistui taas entinen näytelmä. Tällä kertaa tuntui vain vierailla olevan, jos mahdollista, entistä suurempi kiire. Lennossa temmattiin mies oven läheltä ja raskas ovi paukahti kiinni. Tämä mies oli tullut vasta samana päivänä, 22 vuotias mustatukkainen ja vielä punaposkinen, vilkas ja hauska vähävenäläinen. Nyt hän meni ja risti perään.
Jännitys laukesi aina vieraitten käytyä. Puheen sorina kävi vilkkaampana kuin koskaan päivälläkään. Kuinka vähällä sentään epävarmuudessa elävän ihmisen mieli voi olla hyvitetty? Toinen menee tuossa juuri kuolemaan, sinä jäät ja tiedät varmaan, että ainakin neljäkolmatta tuntia saat elää, niin jopa olet kohta valmis vaikka leikkiä laskemaan. Ja siksi toiseksi, eihän sitä voi tietää, mitä uusi päivä taas tuo tullessaan. Toivo syttyy niin helposti toivottomaan mieleen. Mikä ihme lie ollut, että eritoten tänä yönä ei kukaan tahtonut nukkua. Aivankuin odotettiin jotain erikoista tapahtuvaksi.
Ja niin tapahtuikin…
Tuossa viiden ja kuuden välillä aamulla alkoi avain rapista lukossa.
Mitä ihmettä? Kuka häiritsee elävältä haudattujen rauhaa tähän aikaan?
Tämä on jo tavallisuudesta poikkeavaa.
Ovi avataan ja suljetaan jälleen. Sisään astuu horjuvin askelin mies. Näyttää hämärässä vähän tutulta. Pöydän luokse päästyään lysähtää hän kokoon. Joka puolelta hyökkää auttajia. Tämähän on se sama nuori mies, joka illalla lähti surmanretkelle! Mutta tosiaan: nyt hän ei ole enää nuori, posket ovat painuneet syvälle, silmät jossain pään sisällä, kasvoilla kuoleman kalpeus, rypyt silmien alla, nenänvarressa ja suun ympärillä, ja entinen musta tukka nyt — harmaa. Elävissäkuvissa olen nähnyt hiusten harmaantuvan yhdessä yössä, mutta "luonnossa" olen arvellut sen mahdottomaksi. Nyt tämän tapauksen perästä täytyy minun uskoa, että niin voi käydä.
Palannut on menettänyt tajuntansa. Hänet autetaan lähimpään sänkyyn, virvoitellaan. Mies näyttää heräävän tajuunsa, mutta kerran katsahdettuaan ympärilleen nukkuu sanaakaan sanomatta.
Päivän puoleen päästessä hän herää. Uni on häntä ilmeisesti virkistänyt, kasvoille on tullut hiukan eloa, mutta posket ovat edelleen kuopilla, silmät syvällä ja hiukset harmaat. Eivät ne tosin näytä aivan yhtä valkeilta kuin aamulla, mutta harmaa on kuitenkin päävärinä. Koko ruumis vavahtelee tuontuostakin, kun hän kertoo:
Heidät oli viety jonnekin kaupungin ulkopuolelle. Monta autokuormaa oli ollut miehiä, joku nainenkin joukossa. Arveli olleen kolmeensataan henkeen. Siellä oli ollut valmiiksi kaivettuna pitkä kuoppa, jonka ääreen oli komennettu rivi riviltä. Nimiä oli huudettu listasta ja kun nimitetyt henkilöt olivat päässeet kuopan reunalle, oli heitä ammuttu naganrevolverilla niskaan, yhden kerran vain kutakin. Sinne olivat tupertuneet kuoppaan, kukaan ei ollut katsonut, läksikö henki. Hän oli varronnut vuoroaan koko ajan, mutta nimeä ei oltu huudettu. Sitten oli luultavasti luettelo loppunut ja häneltä oli kysytty: mitä täältä haet? — Tuotiin tänne. — Ahaa, astu autoon, mennään takaisin, erehdys.
Kohta pääsi tämä omituisella tavalla pelastunut nuori mies vankilasta pois. Hän oli saanut kestää kovan kurssin, mutta niinpä olikin hän joutunut viranomaisten huomion esineeksi ja hänen asiansa saanut sysäyksen eteenpäin.
Melkein samalla hetkellä kun kuoleman kidasta palannut mies kertoi ihmeellistä tarinaansa, kohosi viereisessä kopissa raju riemuhuuto. Syy siihen selveni päivän lehdistä: punainen terrori oli lopetettu. Edellisenä yönä ammuttujen joukossa olivat olleet m.m. tsaarin ministerit Protopopov, Hvastov, Shtsheglovitov, Bjeletski, jotka tämän kirjoittaja jo edellisenä keväänä oli nähnyt Krestyssä. Näitten "kalliitten aarteitten" takia oli siis viimeisessä rynnäkössä tehty tarkempaa työtä ja käytetty oikein luetteloita. Siitä se johtui koppitoverimmekin pelastus.
Nyt sitten päästiin hiukan helpommalla. Ainakin siinä suhteessa, ettei tarvinnut niin pahasti pelätä henkeään. Siirryttiin "yksinkertaiseen päiväjärjestykseen". Kerrottiin joskus kävelyllä jonkun miehen menneen, mutta niin oli tapahtunut aina ennenkin, se kuului asiaan. Nyt sentään tutkittiin ja tuomittiin, eikä meidän kopistamme ainakaan senjälkeen ketään viety.
Kovaa tutkintomenettelyä kyllä käytettiin. Muuan entinen upseeri, jota tutkittiin harva se päivä, palasi kerran kalpeana ja kertoi, että nyt on taas käytännössä uusi tapa. Ennen pantiin revolverit ohimoille ja kysyttiin: tunnustatko? Tällä kertaa oli hänet viety pihamaalle, asetettu vankilan kirkon seinää vasten, kolme kiväärimiestä vastapäätä, ja sanottu, että tunnusta pois, muuten ammutaan. Hän ei tunnustanut — sanoi, ettei ole mitään tehnytkään —, sitten oli hän kuullut erinäisiä komennuksia, joitten välillä pidettiin paussia arvattavasti siltä varalta, että kuolemaantuomittu lopultakin lupaisi puhua, mutta kun tämä pysyi järkähtämättömänä, oli viimein pamahtanut. Ammuttu ihmetteli, minkä vuoksi hän jäi seisomaan, tuntuipa vielä koko eheältä. Myöhemmin selvisi hänelle, että oli ammuttu tyhjillä panoksilla.
"Sapuskat" oli heikot tässäkin vankilassa, eikä ollut yhtään tuttua kaupungissa, jonka puoleen avunpyynnöllä kääntyä. Puoli, välistä kolmeneljättäosaa (200—300 gr) leipää päivittäin annettiin ja sen lisäksi kaksi kertaa vettä, jossa uiskenteli hiukan kaalinlehtiä. Kuusi miestä oli aina samassa "porukassa" onkimassa parhaan taitonsa mukaan yhteisestä kupista kaalinpalasta. Kalasta sanottiin "sopan" olevan keitettyä, mutta vasta vapauttamispäivänä sattui tämän kirjoittajan lusikkaan ensimmäinen kalanpalanen. Naapurit sanoivat sen merkitsevän poispääsyä ja sitä se tiesikin. Hattuun kätkemilläni rahoilla ostin keittiöpojilta (vankeja hekin) noin joka toinen päivä samallaisen murikan kuin virallinen annos à 10—12 rpl. Keittiöpojat varastivat näitä leipäpalasia "virassa" ollessaan ja möivät nälkäisille sivutuloikseen. He lienevät vapauteen päästessään omistaneet sievoisia summia. Niin sitä mennä retuutettiin jokseenkin paljaan leivän varassa neljä kuukautta. Minä kestin hyvin, mutta lapamato ei sietänyt tätä ruokajärjestelmää. Muuanna aamuna pötkähti se kuolleena ulos.
Asiat alkoivat vähitellen sujua siinä määrin, että joskus aina pääsi jokunen vapauteenkin. Mutta muutamat vapautetut tuotiin jonkun ajan kuluttua takaisin. Olivat joutuneet "oblavaan" (ajojahti, pyydystys), jollaisia tuontuostakin toimeenpantiin kaupungilla. Pahimmin sattui eräälle nuorelle upseerille. Hänet vapautettiin myöhään illalla, kuten usein tapahtui, ja annettiin käteen tavanmukainen kuitti, jossa sanottiin vaan, että on istunut niin ja niin kauan ja vapautetaan nyt. Muita papereita ei vankilasta saanut, ne oli haettava tshekasta. Moskovassa vallitsi kuitenkin siihen aikaan sotatila ja kadulla sai ilman erityistä lupaa liikkua ainoastaan 9 asti illalla. Niinpä pysähytti vahtisotilas miehemme ja tiukkasi lupalippua. Tämä näytti vankilasta saamansa lappusen.
— Ei ole komendantin allekirjoitusta, — jyrisi sotamies.
— Mistä minä sen olisin saanut, tulen juuri vankilasta.
— Tak prikasano (niin on määrätty), että ilman komendantin allekirjoittamaa lupaa ei saa liikkua. Tule mukaan!
Mikäpä siinä auttoi. Mies vietiin miliisiasemalle. Siellä ei ollut komendanttia, eikä yhtään hänen monista apulaisistaan. Ei tullut aamullakaan ketään suuremmista herroista ja mies passitettiin tshekan tutkittavaksi. Siellä taas ei koskaan pidetä kiirettä asian selvittämisellä ja niin joutui nuori mies parin päivän kuluttua samaan koppiin, josta oli lähtenytkin. Sinne hän vielä minusta jäikin odottamaan vuoroaan.
Vihdoin pääsin minäkin kuulusteltavaksi. Tutkija oli äärettömän kohtelias ja kirjoitti pöytäkirjan aivan minun saneluni mukaan. Sanoi ehdottavansa vapauttamistani ja pahoitteli, että olen saanut suotta niin kauan olla vangittuna. Mutta kun heillä on niin kiire…
Täsmälleen viikko tutkijan käynnin jälkeen minut vapautettiin. Sain käsiini kuitin ja klo 11 illalla laskettiin minut vankilan ovesta upioutoon kaupunkiin. Pääsin kuitenkin yöksi muutaman samanaikaisesti vapautuneen lättiläisen komissaarin luo, joka koko yön kirota pärräsi isäntiään.
Seuraavana päivänä tshekan kansliassa käydessäni kuulin, että tavallisessa järjestyksessä voisin saada paperini pois ehkä viikon kuluttua. Tällä kertaa suosi minua kuitenkin onni ja erään helläsydämisen kanslianeitosen avulla sain paperini oitis, vieläpä enemmänkin — matkaluvan Pietariin.
Toinen onni onnettomuudessa oli, että tavarani aseman säilytyshuoneessa olivat aivan koskemattomassa kunnossa. Mikä harvinaisuus Venäjällä!
VII.
Bolshevismin kehitys kommunismiin.
Surullinen matka Moskovasta Pietariin. Ensinmainitussa, bolshevikivallan nykyisessä pääkaupungissa, ei ollut yhtään ainoata tuttavaa, eikä niin ollen mahdollisuutta löytää nuoraa, josta olisi ollut vedettävä makuupaikan saadakseen. Nämä olivatkin sangen lujalla, sillä komissaarit matkustelivat yhtämittaa Pietarista Moskovaan ja takaisin, joten parhaat paikat olivat aina varatut. Jollain ihmeen konstilla pääsin sentään toisen luokan vaunuun, jonka käytävässä seisten tein tuon siihen aikaan jokseenkin pyöreän vuorokauden kestävän taipaleen. Kerkesi siinä saada toisenkin tönäyksen olkapäähänsä ja usein hetvahtivat jalat väsymyksestä seisoviltaan seinää vasten torkkuessa, mutta perille tultiin — puolikuolleena.
Tavaroitten tarkastus oli nyt vielä ankarampi kuin ennen. Elintarpeiden kuljettajia haettiin kuin rikollisia. Oli järjestetty oikein tarkastusasemia, joilla "pussimiehiä" nypittiin täyteen ahdetuista vaunuista, tarkastettiin ja taakastaan vapautettuina laskettiin menemään eteenpäin. Elintarvetilanteen kiristyttyä täytyi muittenkin kuin varsinaisten keinottelijain aika-ajoin lähteä hankkimaan ruokatavaraa maaseudulta. Tavallisimmin tehtiin vaihtokauppaa. Talonpojan silmissä oli raha menettänyt arvonsa paljon ennen kuin muitten. He kieltäytyivät jo vuoden vaihteessa 1919 ottamasta vastaan rahaa tarvikkeiden vastineeksi. Sen vuoksi vietiin maalle tavaraa, mitä suinkin irti saatiin, ja niin läksi leipäjauhoja, perunoita, läskiä, lihaa j.n.e. Mutta matkan tulokset menivät sittenkin usein sivu niitten suiden, joille ne olivat tarkoitetut. Eiintarvekomissariaatin julistuksen mukaan sai mukanaan kuljettaa ainoastaan 20 naulaa jauhoja, 2 naulaa voita, saman määrän läskiä ja vielä vähemmän muita elintarpeita. Jos tarkastuksessa tarvikkeiden määrä ylitti nuo normit, joutui kaikki takavarikkoon. Jokainen, jolla sattui olemaan enemmän kuin dekreetti salli, luettiin armotta keinottelijain luokkaan, vaikkapa hän olisi ollut hakemassa ruokatarpeita omalle nälkiintyneelle perheelleen. Etupäässä joutuivatkin nälkäiset kärsimään, kun taas keinottelijat pian oppivat tuntemaan kiertotiet.
Viimeinen tarkastus Pietarin asemalla. Tällä kertaa ei kuitenkaan kuuluttu haettavan leipää, vaan kokaiinia. Sitäkin tavaraa salakuljetettiin — tarkastusmiehen puheiden mukaan — vahvasti Pietariin. Kokaiinin käyttö on Venäjällä aina ollut jonkunverran muodissa. Nyt se oli monin kerroin lisääntynyt, ehkäpä senvuoksi, että taloudelliseen ahdinkoon joutuneet ihmiset tavallista helpommin menettivät siveellisen ryhtinsä.
Kylläpä oli Pietari poissaolon aikana muuttanut muotoaan. Kaikki sen entinen loisto ja prameus oli kuin siivellä pois pyyhkäisty. Bolshevikivalta toteutti nyt kommunistisia ihanteita. Alkupuolella on mainittu, että kommunismi — ainakaan selvästi määritellyssä muodossa — ei tuntunut olevan bolshevikien päämääränä. Eikä puolueen nimikään (bolshevikit=enemmistöläiset) millään tavoin viitannut siihen. V. 1903 Brüsselin—Lontoon kongressissa oli Venäjän sosialidemokratinen puolue jakautunut kahtia. Puolueen menettelytavasta (salainenko toiminta, kuten ennen, vai julkinen ohjelma vastaavasti sovittelemalla) äänestettäessä sai entisen salaisen toiminnan kannalla oleva ryhmä bolshevikien nimen, kun taas toista vähemmistöön jäänyttä ruvettiin yleisesti kutsumaan menshevikeiksi (vähemmistöläiset). Aikojen kuluessa tuli bolshevismi merkitsemään jyrkempää sosialidemokraattista suuntaa. Vasta kotvan vallassa oltuaan muuttivat bolshevikit nimensä "Venäjän kommunistiseksi puolueeksi". Puolue silloin huomattavasti pieneni, sillä suuret joukot heidän entisiä kannattajiaan luopuivat.
Tämän kommunistisen puolueen ohjelma oli nyt Venäjällä toimeenpanon alaisena. Aikaisemmin olemme maininneet, että teollisuus joutui aivan itsestään kansallistutetuksi. Nyt oli jo julaistu dekreettikin siitä ja maan taloudellista elämää hoitamaan määrätty "Korkein kansantalousneuvosto", jolla oli paikallisia osastoja kaikkialla. Käynnissä oli joitakin tehtaita ja työlaitoksia, mutta niiden valmistus supistui jokseenkin vähiin. Kansantalousneuvosto toimitti silloin tällöin elintarveorgaanien jaettavaksi joitain tavaroitten rippeitä, mutta ne olivat etupäässä vanhoja tähteitä. Uutta ei juuri syntynyt.
Kauppa oli kansallistutettu samaan aikaan — v. 1918 loppupuolella — niinkuin kaikki muukin. Suljetuista puodeista kokosi hallitus melkoisen sadon, joskin monet liikemiehet lienevät hyvissä ajoin ehtineet kaivaa varastojansa maahan. Kerrotaanhan Venäjällä nyttemmin taas myytävän vaikka mitä. Maan ulkomaankauppa on kuitenkin ollut hyvin puutteellista. Mistäpä tavaraa sitten muualta olisi ilmaantunut kuin vanhoista kätköistä?
Jo v. 1919 alussa olivat melkein kaikki liikehuoneistot tyhjinä, laudoitetut ikkunat katselivat synkkinä ohikulkijaa ja illan hämärryttyä vallitsi ennen niin iloisissa myymälöissä pilkkopimeys. Joittenkin erityisten lupien nojalla näkyi vielä muutamia kauppoja auki, mutta niihinkin saattoi milloin hyvänsä ilmestyä aseellinen joukkue vaatimaan sulkemista ja takavarikoimaan varastoja. Kaduilla useaan eri otteeseen liikkuvien matruusien ja sotilasjoukkojen puuhat synnyttivät aina paniikkimaisia huhuja. Nämä takavarikoimisosastot eivät käyneet yksin puodeissa, vaan piirittivät kokonaisia kortteleita ja pitivät kotitarkastuksia liikkeenharjoittajien asunnoissakin vieden välistä, paitsi niistä löytämäänsä omaisuutta, asunnon omistajiakin mukanaan. Saipa näistä summittaisista etsinnöistä joskus kärsiä sivullinenkin, menettäen milloin mitäkin tavaraansa, jonka takaisin saaminen yleisen sekasorron vallitessa ei ollut leikinasia.
Kauimmin saivat olla auki hajuvesikaupat, aina v. 1920 alkupuolelle, jolloin niitten sulkemiseksi pantiin liikkeelle kokonainen asestettu armeija.
Kaupan hävittäminen tapahtui hetkellä, jolloin neuvostotasavallalla ei ollut mitään kansalaisilleen annettavaa. Elintarvetilanne oli edelleenkin niin kireä, että jaettiin ainoastaan kahdeksannes naulaa hyvin kaurapitoista leipää päivässä, eikä muuta mitään. Niitäkään verrattain suuria varastoja, joita liikkeitä suljettaessa takavarikoitiin, ei kukaan sen koommin nähnyt. Se kyllä tiedettiin, että komissaarit saivat niihin tavaroihin "ordereja", he ja heidän rouvansa olivat hyvin vaatetettuja ja kylläisiä, mutta yhteinen kansa näki nälkää ja värisi vilussa. Lienee Pietarin neuvostossa lausuttu jotain sensuuntaista, että valtio laittaa yleisön tarpeen tyydyttämiseksi puoteja, mutta lupaukseen se jäi, sen enempää ei asian hyväksi tehty koko aikana, kunnes taas v. 1921 alkupuoliskolla vapaakauppa avattiin.
Samassa kansallistuttamisraivossa menivät apteekit ja rohdoskaupat. Apteekkien lukua samalla tuntuvasti vähennettiin ja lääkkeitten saaminen lääkärin määräyksestäkin on ollut monien takuusten takana. Lääkeaineista oli huutava puute ja sitäkin, mitä löytyi, ei tahtonut saada, kun apteekit palvelivat yleisöä ylen hitaasti. Vuorokausimääriä piti lääkettään odottaa, niin että odottava jo hyvin ehti kuollakin, ennenkuin neuvostoapteekki kerkesi rohtonsa sekoittaa.
Niin vaikeisiin tilanteihin kuin kaupan täydellinen sulkeminen neuvostovallan asukkaat saattoikin, olivat sen seuraukset välistä varsin koomilliset. Ajatellaan, että kansalainen tarvitsi paidannapin. Toimenpiteet tämän kapistuksen hankkimiseksi täytyi alottaa talokomiteasta, joka todisti, että kansalainen sellaisen tarvitsee. Sitten annettuja neuvoja seuraten juostiin monet kerrat vääriin virastoihin, kunnes vihdoin osuttiin sellaiseen, missä talokomitean todistus vahvistettiin leimalla. Niitä leimoja haettiin vielä useista muista paikoista ja lopuksi, pahimmassa tapauksessa parin viikon juoksentelujen jälkeen, oltiin "orderi" ynnä hyvänlainen nippu muita papereita kourassa toivorikkaana Komgorhosin (Kaupungin Talouskomissariaatin) puodissa jonossa. Kuka jonotti juomalasia, kuka lautasta, ken kahvikuppia, lyijykynää, mustetta, paperia j.n.e. Kun lopuksi löit paperisi pöytään ja pyysit nappia, sanottiin, ettei ole. Vasta täällä se tiedettiin, ennen ei ollut kukaan sinulle siitä mitään maininnut.
Aikoinaan tarvittiin kaikissa neuvostovirastojen antamissa henkilöllisyystodistuksissa valokuva. Valokuvaamot oli myös kansallistutettu ja neuvostokuvaamoissa itsensä "ikuistuttaakseen" sai uhrata hyvinkin neljä päivää. Siihenkin nimittäin tarvittiin suunnaton määrä papereita ja leimoja. Siinäpä sitä sitten riittikin neuvottelemista, kun ei työstä ollut lupa poistua. Valehtelemalla ja monilla pyynnöillä sai sentään asiansa jotenkuten toimitetuksi ja henkilöllisyytensä todistetuksi.
Pankkien kansallistuttamisen jälkeen olivat niissä säilytetyt kansalaisten varat siirtyneet hallitukselle. Kukaan ei saanut omistaa mitään, huonekalutkin olivat tasavallan omaisuutta. Niihin kyllä koskettiin harvemmin, paitsi milloin jonkun asunnostaan hävinneen "porvarin" irtaimisto julistettiin valtion omaisuudeksi, tai katsottiin kansalaisen elävän liian ylellisesti. Tällä tavoin kerääntyi asuntokomissariaatille melkoinen huonekaluvarasto, josta komissaari saattoi lahjoittaa naimisiin menevälle palvelijalleen myötäjäiset tai toiselle komissaarille hyvät huonekalut muitten, tavallisten kuolevaisten, asuessa varsin puutteellisesti.
Kaikki oli Venäjällä kansallistutettu, yksinpä tasavallan kansalainenkin. Hänellä ei ollut lainkaan omaa vapautta. Siinä nyt ei ole mitään erinomaista, että kaikki pakoitetaan tekemään työtä, mutta se harmittaa, ettei saa itse työtänsä valita. Porvarillinenkin yhteiskunta sallii työntekijänsä muuttaa paikkaa, jos hän katsoo oman taloudellisen etunsa sitä vaativan. Kommunistisen yhteiskunnan tekele orjuutti hänet, niin sanoaksemme, turpeeseen kiinni. Hallitus jakoi kansalaisensa v. 1919 laaditun asteikon mukaan 35 luokkaan, muutamilla ammattialoilla taisi luokkia olla enemmänkin. Vatsan tarpeet jakautuivat samalla tavalla. Muutamat virastot olivat osanneet pitää paremmin puoliaan ja kykenivät antamaan työläisilleen suuremmat edut kuin toiset. Luonnollisesti pyrkivät kaikki niihin. Silloin vetosi vanha työpaikka dekreettiin, jonka mukaan ei saanut työstään lähteä, ja toimeentulonsa parantajan saattoi periä linna.
Näin sitten oli laskettu uuden yhteiskunnan perusta. Katsotaanpa mitä sille rakentui.
VIII.
Asuntokysymys.
Kaupunkitalot kansallistutettiin samaan menoon kaiken muun kanssa. Isäntien tilalle tulivat talokomiteat. Jokainen talossa asuva "toisen työtä riistämätön kansalainen" oli velvollinen ottamaan vastaan talokomitean jäsenyyden. Siihen alistuttiinkin kuin välttämättömään pahaan ja hoidettiin väkinäinen virka mahdollisimman hutiloiden. Talokomitea on muuten neuvostovallan yhteiskuntaelämässä hyvin tärkeä tekijä. Sen täytyy tietää talonsa asujanten kaikki tarpeet, sekä henkiset että ruumiilliset. Sen täytyy olla selvillä terveydestä ja sairaudesta, työkyvystä ja -kyvyttömyydestä, nälästä ja yltäkylläisyydestä, ruuasta ja vaatetuksesta aina alusvaatteisiin saakka. Tämän kirjoittajallekin antoi talokomitea kerran todistuksen siitä, että hän tarvitsee alushousuja, vaikkei komitea kertaakaan ollut käynyt varastojani tutkimassa (mutta tietäähän sen Neuvosto-Venäjällä ilmankin). Olen nähnyt monia papereita, joissa talokomitea todistaa, että se ja se henkilö tarvitsee itse elintarpeet, joita häneltä on takavarikoitu, eikä ole mikään "spekulantti". Hyvällä omallatunnolla antoivat talokomiteat näitä todistuksia, vaikka mainitut henkilöt olisivat olleet itsensä komitean jäsenten "hovihankkijoita". Mutta "käsi kättä pesee", sanoo venäläinen sananlasku. Pitihän lähimmäistä auttaa pulasta. Eikähän toki ole mikään ihme, jos eivät kaikki todistukset tulleetkaan niin kovin totuuden mukaiset, kun täytyi todistaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat taivaankannen alla.
Yhtämittaa annettiin kaikenlaisia dekreettejä, joissa talokomiteoille sälytettiin milloin minkinlaisia velvollisuuksia. Oikeuksia ei niille juuri luvattu, mutta sellaisia jakelemaan ei neuvostohallitus olekaan erikoisemman runsaskätinen. Ankaran edesvastuun seuraamuksella velvoitettiin talokomiteat v. 1919 loppupuolella puhdistamaan pihamaat. Terveydenhoidolliselta kannalta oli tämä toimenpide todellakin tarpeenvaatima, sillä uuden järjestelmän aikana oli pihoihin kertynyt kaikenlaista saastaa hyvin runsaasti. Mitäpä muuta kuin mobilisoida talojen asukkaat töihin. Yhteisvoimin sitten kärrättiin likakasat raitioteiden varsille, josta valtiomahti oli luvannut ne kuljettaa raitioteittensä kuormavaunuilla kaatopaikkoihin. Mutta miten ollakaan, roska lepäsi paikallaan monta päivää ja levitti sattuneen suojasään vallitessa ihanaa lemua yli koko kaupungin. Vallassaolijat lienevät unohtaneet antamansa määräyksen. Talokomitean puoleen kääntyi valtiomahti aina, kun se tarvitsi työvoimaa lukuisiin pakkotöihinsä, talokomitealta se kiristi työvälineitä j.n.e.
Näin kuormitettuna kaikennäköisillä yhteiskunnallisilla ja valtiollisillakin — esim. kotitarkastuksessa täytyy talokomitean puheenjohtajan olla mukana — velvollisuuksilla eivät talokomiteat joutaneet suurin huolehtimaan talojen hoidosta. Sen lisäksi tunsivat talokomiteain jäsenet aina olevansa kukkona vieraalla tunkiolla. Kommunistinen valistus ei ollut tunkenut kovinkaan syvälle, harvassa talossa asui yhtään kommunistia, virkakommunistithan olivat pesineet joko hotelleihinsa tai erityisiin heille varattuihin taloihin. Keitäpä varten siis talokomiteat olisivat ahkeroineet? Eikä sitäpaitsi talon asukkaitten kanssa, jotka kaikki olivat tavallaan yhtä suuria isäntiä, tahtonut saada yhteisymmärrystä aikaan.
Niinpä sitten kaikki korjaus jäi tekemättä, edellyttäen että ainetta ja työvoimaa, joka viimemainittu oli valtion komennon alla, olisi ollut saatavissa.
Jokainen Pietarin oloja tunteva tietää, että kaikki kivijalkakerrokset kaupungissa ovat ennen olleet liikehuoneustoina. Kun liiketoiminta tehtiin mahdottomaksi, jäivät kivijalat kylmille. Siitä oli seurauksena vesijohtojen jäätyminen useimmissa taloissa talven aikana. Keväällä ne alkoivat halkeilla, minkä johdosta monet huoneustot olivat tulvillaan vettä ja kotiin palaava asukas sai välistä portaissa vastaansa oikein Imatran ryöpyn.
Joissakin taloissa korjattiin keväällä vesijohdot asukkaitten kustannuksella ja kesäkausi saatiin vettä, mutta talvella oli jäätyminen taas edessä, sillä asukkailla ei ollut polttopuita omienkaan huoneittensa lämmittämiseksi, joten tyhjien kerrosten lämpimänä pitämisestä ei voinut olla puhettakaan.
Useimpien talojen kivijalkakerrokset olivat jo vuoden 1919 lopulla veden vallassa. Se söi rakennuksen perustuksia ja romahdus oli aina uhkaamassa. Talojen sortumisiakin on Pietarissa tapahtunut ja ihmishenkiä mennyt. Bolshevikien oman laskelman mukaan oli Pietarin 55,000 talosta vuoden 1920 aikana 14,000 asuttavaksi kelpaamatonta. Tämän kirjoittajasta kumminkin tuntuu, että numerot ovat vaihtuneet. Hyvä olisi jos 14,000 olisi ollut kelvollisessa kunnossa. Sanaa täydellisesti vastaavassa merkityksessä tuskin sitäkään.
Kun ylläkerrotun lisäksi ottaa huomioon, että uusi yhteiskunta vaati virastoja monta kertaa enemmän kuin entinen, oli asuntopula suurissa kaupungeissa huutava. Dekreeteillä oli tarkoin määritelty, kuinka monta neliömetriä kukin kansalainen saa lattiapinta-alaa osalleen, montako normaalikynttilää hänelle kuuluu valoa, paljonko hän saa polttaa puita j.n.e. Kaikki tämä oli kuitenkin tarpeetonta, käytäntö itse oli lahjomattomampi kuin mitkään dekreetit ja vähensi pinta-alaa yhtämittaa. Totta vain on, että monien ulkomailta saapuneitten tai muuten asunnottomiksi joutuneitten on ollut suorastaan mahdoton löytää vapaata huonetta. Ja jos jonkun komeron asunto-osastojen orderilla löysikin, oli se niin kurjassa kunnossa, ettei siihen ilman huomattavaa korjausta voinut asettua. Mutta millä korjata, miten korjata ja kenen laskuun? Itsellään "sisäänmuuttajalla" ei ollut varoja.
Entä sitten lämpökysymys. Sitä on ollut melkein mahdoton järjestää.
Jo talvella 1918—19 alkoi puupula tuntua, mutta vasta seuraavana talvena se kävi aivan sietämättömäksi. Syystalvella 1919 määrättiin pitkin Venäjää aikaisen ja puuttoman talven maata kohdatessa erikoisia valtuutettuja huolehtimaan lämmitysaineitten hankinnasta. Sellainen valtuutettu oli tietysti Pietarissakin, vieläpä oli hänellä komitea apunaan. Ensi töikseen määräsi hän kaikki kaupungissa löytyvät kirveet ja sahat tuotavaksi ankaran rangaistuksen uhalla hänen käytettäväkseen. Kuinka paljon näitä aseita lienee karttunut, en tiedä, mutta kyllä melkein joka kortteerissa edelleenkin löytyi kirves, monessa sahakin. Näistä jokapäiväisistä työvälineistä ei edes rangaistuksen pelossakaan voitu luopua. Ja millä sitten olisi pilkottu milloin mistäkin, usein varastamalla, hankittu hirrenpätkä tai — pahimmassa tapauksessa — oma tuoli, pöytä, sohva, ovi, hylly j.n.e.
Jonkun ajan perästä rauhoitti valtuutettu yleisöä komealla tiedonannolla, että 10,000 henkeä on mobilisoitu polttopuurintamalle. Muuan suomalainen asiantuntija lausui silloin, että kyllä nyt pitäisi puun puutteen paeta, sillä tuommoinen armeija merkitsee 10,000 syltä halkoja päivässä. Ja metsäähän Pietarin ympärillä on riittävästi.
Väestö ei kumminkaan tainnut montakaan halkoa saada. Hyvä jos halkometsään mobilisoidut saivat edes nuotiotulen itselleen pilkottua, kun heillä ei ollut työaseita. Tässä toistui sama seikka kuin eräällä juoksuhautojen kaivausretkellä, jolle oli mobilisoitu Pietarin "porvareita" Judenithin hyökkäyksen jälkeen. Kaksisataa henkeä vietiin Lesnoihin (Pietarin esikaupunkiin), mutta heille oli riittänyt vain viisi lapiota, eikä yhtään rautakankia. Noin metrin pituisen ja puolta metriä syvän kuopan olivat kaivajat päivän mittaan raapineet routaiseen kamaraan. Tästä "juoksuhaudasta" saivat he sitten palkakseen lapun, jolla luvattiin seuraavana päivänä kokonainen naula leipää. Annos oli houkutteleva, mutta, kun se olisi pitänyt hakea Lesnoista, noin 15 virstan päästä Pietarista, taisi melkein jokainen naula jäädä valtion hyväksi.
Joka talvi vakuutti hallitus valtuutettujensa kautta, että ensi purjehduskautena tulee polttopuita riittävästi. Useimmat näille vakuutuksille surumielisesti hymyilivät, sillä olisipa hallituksella ollut kuinka suuria halkovarastoja hyvänsä, ei niitä voitu Pietariin tuoda, koskapa lotjat, joita talvehti Neva täynnään, oli jo aikoja sitten puupulassa — poltettu. Muutenkin olivat neuvostovirastojen puuhat yhtä pitkiä kuin leveitäkin. Esimerkin vuoksi mainittakoon, että kerran oli kokonainen Inkerin kylä komennettu hevosineen päivineen halkometsään, jossa paikan päällä piti saada tarkemmat määräykset. Neljä päivää olivat äijät syötelleet hevosiaan määrätyllä paikalla ja lopulta ajaneet niine hyvineen kotiin. Yhtään viranomaista eivät he olleet nähneet.
Minne valtion toimenpitein hankitut puut yleensä joutuivat? Ehkä niitä jonkun verran tuli virastoille ja komissaareille, mutta yleisö sai tulla toimeen miten lystäsi.
Jotkut valtion pinojen lähellä asuvat ostivat niistä puita vartiosotamieheltä leivänmuruilla tai mahorkalla, toiset taas — verrattomasti suurempi osa — saivat polttoaineet suoraan kotiinsa hyvästä maksusta valtion varastojen ajomiehiltä, jotka ne yksinkertaisesti varastivat. Ja kumminkin voitiin dekreetin mukaan rangaista halkokeinottelijat — sekä myyjät että ostajat — aina kuolemalla. Mutta hätä ei lakia lue. Sen kai ymmärsivät neuvostoviranomaisetkin ja katselivat tapahtuneita rikkomuksia läpi sormien.
Talvella 1920—21 poltettiin kaikki Pietarin puutalot. Kaupunkilaisille jaettiin oikein puukortit, joitten nojalla sitten sai oikeuden mennä itse repimään talon seinistä tai lattioista määrätyn puutamäärän polttoainetta. Nämäkin talot joutuivat, kuten kaikki muukin Venäjällä, keinottelijain "afääriksi". He saivat neuvostoherroille maksamalla repimisordereja ja myivät sitten viluisille ihmisille hirsiä ja lankkuja huikeista hinnoista.
Piirretäänpä pieni kuva pietarilaisen perheen elämästä talvisaikaan. Parasta on pistäytyä asuntoon aamulla, kun ulkona on kirpeä pakkanen. Jos seinällä on lämpömittari, osoittaa se 2 — 4 ast. Reaumuria ja perheen isä hyppää juuri vuoteestaan hampaat kalisten ja sukeltautuu elävienkuvien nopeudella tamineihinsa. Tavallisesti puetaan siinä päälle heti aamusta alkaen kaikki, mitä asianomainen omistaa, mahdollisesti kaapataan lisäpeittona ollut turkkikin tai muu päällysvaate ylle. Sitten kiireen vilkkaa pilkkomaan pikkuisia pökäleitä "burshuikaan". Tämä nimitys — merkitsee muuten "porvaritar" — on pienellä rautapellistä kyhätyllä uunilaitteella. Jos sattuu olemaan puita, pienennetään niitä, jos ei, temmataan uhriksi pöytä, tuoli tai muu "mööpeli", monasti saa myös suuri kallisarvoinen kirjateoskin vaeltaa "burshuikan" molokkikitaan. Siihen sitten asetetaan tulelle tee- tai kahvivesi — samovaarin käyttökin on harventunut, se kun ei talvella lämmitä. Kun huoneeseen on jonkun verran tullut lämmintä, alkaa talon muu väki pistää nokkaansa vuoteista. Talvisin asutaan aina yhdessä huoneessa, olipa perhettä kuinka paljon hyvänsä. Muu huoneusto seisoo tyhjänä mahdollisimman suuressa epäjärjestyksessä. Huonekalut, sikäli kuin niitä on säilynyt, sikinsokin, taulut seiniltä poissa, kirjat hajallaan pitkin lattioita odottelemassa polttovuoroaan, jossain huoneessa mahdollisesti pieni halkoläjä — perheen ylpeys ja hellän huolenpidon alainen esine.
Vähitellen alkavat sitten päivän touhut. Isä lähtee virastoonsa tai työpaikkaansa "lämmittelemään". (Moskovassa kerrottiin kokonaisten perheitten tulleen aina viidenkin ajoissa aamusella isän virastoon jäätyvälle ruumiilleen lämpöä hakemaan.) Äiti ja muut mahdollisesti työssäkäymättömät perheen jäsenet poistuvat myös leipä-, halko- y.m. jonoihin tai keinottelijoille. Niissä puuhissa sukeutuu heillekin usein tavallinen työpäivä. Kun sitten saadaan jotain laitettavaa, alkavat kotiaskareet. Puita on kolhittava "burshuikaan" sopiviksi (helloja tai uuneja ei lämmitetä, sillä "burshuika" on puille säästäväisempi), vesi on haettava vähintään oman pihan perältä entisestä "dvornikan" asunnosta, jonne sitä vielä tulee, kun huone on alakerrassa ja siinä joku asuu, mutta monessakin tapauksessa useitten korttelien päästä toisesta talosta. Likavesijohto ei myöskään toimi eikä käymälä, joten ne seikat aiheuttavat aina uusia juoksuja. Kun sitten päivällinen lopultakin on valmis, ovat laittajien voimatkin lopussa ja huone savua mustanaan, sillä "burshuika" savuaa kuin tehtaan torvi, eikä ulosveto voi olla kehuttava, kun "työväentasavallassa" ei tunneta nokikolarin ammattia.
Tämä riittää. Sopinee huomauttaa, että lämmittämättöminä seisovat huoneet kostuvat ja tulevat kelvottomiksi. Vähällä vaivalla ei niistä asuntokelpoista saa. Onneksi Pietarin asukasluku on huimaavasti vähentynyt, muuten ei siellä enää asuttaisi missään. Toisten kaupunkien laita ei ole sen parempi, suurempien ainakaan. Moskovasta tiedetään varsin kauheita asioita, mutta niihin ei tarvinne tässä kajota.
Mitä muuten äskeiseen juttuun virastoissa ja työhuoneissa lämmittelemisestä tulee, ei sitäkään pidä ottaa kovin yleiseltä kannalta. Toisissa on lämmintä, toisissa kylmää. Esim. virastossa, jossa tämän kirjoittaja palveli, istuttiin talvella huopakengät jaloissa ja turkki päällä. Lämmitysjohto oli syksyllä eheä, mutta lämmittäjät olivat panneet tulen pesään muistamatta laskea vettä kattilaan. Se halkesi ja talvi elettiin "burshuikkojen" varassa — ja paleltiin, sillä suuria virastohuoneita ne eivät jaksaneet lämmittää.
* * * * *
Nyt ei pidä kenenkään erehtyä luulemaan, että se oli porvari, jota neuvostovalta noin ankarasti rankaisi. Porvaria, sitä entistä mahtavaa raharuhtinasta ja kansan nylkijää, ei Venäjällä enää v. 1919 ollut lainkaan. Joko oli hän paennut ulkomaille, tai sitten menetettyään omaisuutensa joutunut myymään työvoimansa uuden vallan palvelukseen aivan samassa järjestyksessä ja samallaisilla ehdoilla kuin työläinenkin. Porvarista kyllä vielä puhuttiin noin niinkuin vanhalta muistilta, mutta olemassa häntä ei ollut muualla kuin neuvostovallan korkeimmilla virkapaikoilla. Siellä kehittyi uusi porvaristo, jos nyt kerran taloudellista hyvinvointia pidetään edelleen porvarin tärkeimpänä tunnusmerkkinä.
Ylempiä neuvostoviranomaisia ei nimittäin asuntokurjuus koskenut. Heille oli jo ajoissa varattu edesmenneen porvariston parhaimmat huoneustot. He olivat perineet porvarien omaisuuden aina hevosia, ajopelejä ja kuskeja myöten. Jonkun "ylhäisyyden" entinen kuski istui nyt yhtä suorana ja uhkeana "toverin" kuskipukilla ja suhtautui entisellä veriinsä painuneella alamaisuuden tunteella uuteen isäntäänsä. Jos komissaarin mielestä hänen asuntonsa oli jossain suhteessa puutteellinen, kykeni hän aina virkatoveriltaan hankitulla "orderilla" täydentämään ympäristönsä niin upeaksi kuin hänen vähitellen yhä hemmotellummaksi kehittyvä makunsa vaati. Sinne nyt muuttivat vanhan porvariston hienoudet uuden vallassaolevan luokan asuntoihin. Sen verran toki oli vallankumouksen hävitys säästänyt, että uusien isäntien hyvinvointi kyettiin turvaamaan.
Entinen hieno pietarilainen hotelli "Astoria" oli kokonaisuudessaan otettu palvelemaan uutta ylimystöä. Siellä asuivat kaikki nykyisen suunnan "hakamiehet" Zinovjevista alkaen. Ja yhtä vaikea oli lähestyä näitä "kansanystäviä" kuin entisiä tsaarin korkeimpia virkamiehiä. Ovella seisoi kiväärimies ja hotellipalvelija kysyi ensin asianomaiselta herralta puhelimella, saako sellaisen ja sellaisen anojan päästää puheille. Tarpeellinen varovaisuus, sillä muuten olisi helposti voinut eksyä kutsumaton vieras pitoihin, joissa samppanja juoksi jokena ja itse Zinovjev tanssi "pikku ryssää". (Tarkat tiedot luotettavista lähteistä.)
Sillä aikaa jakoi työmies entisen porvarin kanssa saman kohtalon. Tässä suhteessa siis ainakin oli tasa-arvo voimassa. Heikolla hetkellään muisti sentään hallitus häntäkin ja julkaisi v. 1919 loppupuolella dekreetin, jonka mukaan parhaat porvariasunnot oli luovutettava työläisille.
Kun sitten tätä määräystä ruvettiin toteuttamaan ja pariin taloon olivat muuttaneet uudet asukkaat, tapahtui että työläisten lapset rupesivat uusissa asunnoissa kuolemaan viluun. Valtio oli nimittäin "unohtanut" hankkia työläisillä asutetuille taloille polttopuita, joten keskuslämmitys ei toiminut ja lämpö monessa tapauksessa painui alle nollan. Työläiset alkoivat joukottain muuttaa pois näistä ilmaisista asunnoista. Hallitus ei muistanut, että porvariasunnot olivat jo sen komissaarien hallussa. Työläinen sen ylipäänsä tiesi ja pysyi vanhassa murjussaan. Sitä oli toki helpompi pitää lämpöisenä, hän kun säädösten mukaan sai puita etuoikeudella. Helppo oli neuvostohallituksen ollut luvata tällainen etuoikeus, kun puita ei ollut. Mutta "työväenvallan" täytyi toki jollain lailla makeilla työläisille.
IX.
Neuvostohallituksen tarjoama jokapäiväinen leipä.
Kansallistutettuaan kaiken tuotannon, jopa kansalaisensakin, lupasi neuvostovalta pitää huolen koko hänen toimeentulostaan, sanalla sanoen: antaa hänelle työvoiman vastineeksi jokapäiväisen leivän. Huima lupaus, joka vaikutti huumauksen tavoin herkkämielisimpiin työläisiin kaikkialla muualla, paitsi Venäjällä, missä hyvin tiedettiin, että lupaus on vain tyhjä sana.
Katsotaanpa nyt sitten, minkälaisen jokapäiväisen leivän kommunistihallitus antoi. Asunnoista on edellä puhuttu, jutellaan nyt aluksi ruuasta.
V. 1919 alettiin suurin toivein. Vuoden alkupuolella oli käytetty yksityishankkijoita ja he olivatkin saaneet kokoon leipäviljaa, samoin kuin muitakin tarvikkeita, koko runsaasti. Mutta kuljetus osoittautui mahdottomaksi. Liikkuva kalusto, josta jo v. 1918 alulla oli 43 % ollut käyttökelvotonta, oli yhä edelleen ränsistynyt. Vetureista oli suurin osa "sairaita". Näin ollen jäivät varastot suurimmaksi osaksi kuljettamatta. Lienee myöskin otettava huomioon, että rautatiehenkilökunta, joka enimmäkseen sisälsi entisiä tsaarinaikuisia virkamiehiä, harjoitti jarrutusta pitkin linjaa. Solmuasemille kerääntyi suunnattomat määrät vaunuja, kokonaisia komiteoja tarvittiin "ruuhkaa" selvittämään, mutta uusia kasoja syntyi lakkaamatta. Vaunu ilmoitettiin saapuneeksi, mutta hakemallakaan ei sitä löytynyt. Se oli vielä Pietarin rautatien piirissä eksynyt jonnekin. Saattoipa kymmeniä vaunuja huveta ihan Pietarin asemaltakin, herra ties minne. Jokaista elintarvevaunua muuten "tullattiin" rautatiellä. Vajaus oli aina 50—200 puutaa. Se oli rautatieläisten työtä, he olivatkin parhaiten elintarpeilla varustettuja. Rautatiehallitus ei ollut vastuunalainen mistään vahingosta.
Venäjän rautateillä ei koskaan osattu kuljettaa esim. perunoita pilaamatta niitä. Oikein säälitti, kun kymmeniä vaunulasteja tuli aivan liemenä. Nälkäisten särvin oli mädännytetty. Perunoita kuljetettiin kylmissä vaunuissa, ne olivat matkalla jäätyneet, lämpimämmän ilman tultua sulaneet, sitten taas kohmettuneet, kunnes perille tultuaan olivat yhtenä vesivellinä. Tätä soppaa sitten kansalle jaettiin.
V. 1919 satoa ryhdyttiin korjaamaan eri suunnitelman mukaan kuin edellisen vuoden. Pakko-ottojärjestelmää oli huomattavasti lievennetty. Silloin olivat jo käytännössä n.s. tuottajanormit, joiden mukaan viljantuottajat saivat itselleen ja perheelleen suuremmat annokset kuin muut. Samoin lupasi hallitus turvata siemenviljan seuraavaksi vuodeksi erottamalla sen, samoinkuin tuottajaosuudenkin, päältäpäin talonpojille. Ylijäämä vain piti luovuttaa valtiolle. Aluksi näitä ohjeita seurattiinkin, myöhemmin, kun tilanne kärjistyi, oli taas turvauduttava aseellisiin joukkoihin.
Aikaisemmin oli eri järjestöillä ja teollisuuslaitoksilla, virastoilla y.m. myös oikeus hankkia omaan laskuunsa elintarpeita viljamailta. Sitä oikeutta käytetyinkin hyvin ahkerasti. Sillä tavoin saivat erinäiset työlaitokset, virastot, jopa ammattiosastotkin tarpeellista lisää jäsentensä niukkoihin elintarvevaroihin. Tätä oikeutta hallitus myöhemmin supisti.
V. 1920 maaliskuussa tuli dekreetti osuustoiminnallisten järjestöjen osanotosta elintarvepolitiikkaan. Dekreetin tarkoitus oli antaa osuustoimintaliitoille elintarpeiden jakelu, jotta väestö, jonka saman dekreetin mukaan päästäkseen tarvikkeista osalliseksi piti ehdottomasti kuulua osuustoiminnalliseen järjestöön, saisi itse olla osallisena jaossa ja yhtämittaiset valitukset siten loppuisivat. Dekreettiä ruvettiin panemaan täytäntöön, mutta se jäi kokonaan vaille käytännöllistä merkitystä, kun se ei aiheuttanut muuta kuin nimenmuutoksen elintarvejärjestölle. Samat elintarveherrat, jotka aikaisemmin olivat näitä asioita hoitaneet, sijoittautuivat "diktatuurin" avulla uusiin järjestöihin ja toiminta kävi vanhaa latuaan. Dekreetti lieneekin myöhemmin tarpeettomana kumottu.
Esimerkkinä siitä, kuinka neuvostohallituksen viljankeruu kävi, mainittakoon vain, että vuoden 1920 sadosta oli edeltäpäin laskettu voitavan kerätä 450 miljoonaa puutaa leipäviljaa, mutta tuli määräaikana kootuksi — neuvostolehden mukaan — 110 milj. puutaa, ei siis täyttä neljättäosaa suunnitellusta urakasta. Leivänpuutteeseen ei tästä päättäen ole syynä yksinomaan huono transportti.
Näin kävi hankinta, mutta entä jakelu?
Virallisesti se tapahtui siten, että kukin kansalainen kiinnitti saamansa elintarvekortit lähimpään jakelupaikkaan ja haki sieltä annoksensa. Jakoa varten olivat kansalaiset luokitetut kolmeen ryhmään: ensimäiseen kuuluivat raskaan työn tekijät ja korkeimmat (vastuunalaisimmat) neuvostovirkailijat, toiseen vähemmän tärkeät tekijät ja kolmanteen vihdoin yhteiskunnan hyödyttömät ainekset. Näitä viimeksimainittuja ei enää vuodesta 1919 lainkaan ollut, sillä kaikkien oli pakosta tehtävä jotain työtä. Pienempiä vaihteluja saattoi luokittelussa silloin tällöin tapahtua, mutta periaate pysyi aina samana.
Se ilmainen ruoka, jonka kommunistivaltio kehui työläiselleen antavansa, supistui leivän palaseen päivässä. Se oli milloin suurempi, milloin pienempi, mutta hyvin harvoin riittävä. Sen lisäksi annettiin pari naulaa silliä, naula sokeria ja naula suolaa kuussa. Kun asiat olivat oikein hyvin, tarjosi neuvostovalta parisen naulaa lihaakin kuukautta kohti. Sellainen se oli se ilmainen ruoka.
Entäs sitten ilmaiset vaatteet? V. 1921 keväällä jaettiin jotain huonoa sertinkikangasta 4 1/2—6 arsinaa kortilla, samoin neuvostolehdet kertoivat, että jokainen 25:s työläinen Pietarissa saa palttoon. Muusta ilmaisesta vaatetuksesta en ole sattunut kuulemaan.
Tällaiset annokset sai työläinen, joka pääsi käsiksi vain viralliseen leipään. Epävirallinen, oli leveämpi, mutta siitä tulivat osallisiksi vain harvat ja valitut. Emme puhu Smolnasta, Zinovjevin ja Kolmannen Internationalen hallituspalatsista, jossa oli omat "pajokkinsa" (annoksensa), emme liioin loistohotelli "Astoriasta" (jolle myöhemmin annettiin nimi: Neuvostotalo), sillä senkään hienoissa huoneissa ei puutetta tunnettu. Pidämme nyt hiukan juttua itsestään elintarpeitten jakajista. He kyllä, korkeimmat heistä, pitivät hyviä päiviä. Heillä oli oma "lafkansa", josta rieskaa ja hunajaa (ei kuvaannollisesti) vuoti. Oikein oli näillä valituilla, jotka tämän puodin kundeiksi pääsivät, herrainpäivät. Sieltä luiskahteli lohta, nahkiaisia, voita, (joita herkkuja yhteinen kansa ei saanut nähdäkään), sokeria (myös harvinaisuus), hunajaa, hilloa, rusinoita, luumuja (muilta unohtuneita herkkuja), ryynejä monenlaisia, siankinkkua ja makkaraa (joista tavallinen kansalainen tuskin uskalsi uneksiakaan). Kuka niitä enään muistaakaan kaikkia herkkuja!
Eikä näitten onnellisten tarvinnut alasti kävellä. Kyllä riitti vaatetta vaikka mitä lajia.
Elintarvetoimitsijoita, joista jokainen sai aina hiukan enemmän kuin muu kansa, oli v. 1920-21 Pietarin kaupungissa ja läänissä yksi jokaista 60—70 kansalaista kohti, mutta edellämainittuja miekkosia sentään vain muutama sata. Hekin kykenivät kuluttamaan köyhän valtion varat, kun parastaan panivat. Jokaisella muullakin virastolla olivat nämä etuoikeutettunsa, jotka tavalla tai toisella hankkivat itselleen tavallista mukavamman toimeentulon. Varkaus ja lahjusten otto kukoisti edelleen. Eivät siinä auttaneet kuolemantuomion uhat eikä mitkään. Julaistiinhan kerran vuoden 1921 alussa sellainenkin dekreetti, että kaikki erikoisannokset ovat poistettavat, mutta ei se vaikuttanut mitään. Kaikki jäi ennalleen, sillä paikalliset neuvostot päättivät, että "erikoistapauksissa" voidaan yhä antaa erikoisetuja. Ja niitä "erikoistapauksia" näkyi olevan yhtä paljon kuin ennenkin.
Työväestönkin oli jostain hankittava leipänsä lisä. Mitäpä siinä muuta kuin joitain paremmilta ajoilta säilyneitä vaatteita kainaloon ja maaseudulle. Vaihtoi ne siellä ruokatavaroihin ja lähti luovimaan lukuisien, nyttemmin jo maanteilläkin ristiin-rastiin samoilevien, elintarpeitten kuljettajia vaanivien sotilasosastojen lävitse kotiin nälissään odottavan perheen luokse. Jos työmies työskenteli tehtaassa, käytti hän valtion aineita omiin töihinsä, jotka myi tai vaihtoi elintarpeisiin. Näin syntyi metallisia tupakan sytyttäjiä, puukkoja, sirppejä, viikatteita y.m., joita talonpoika kipeästi tarvitsi. Olen puhutellut monia työläisiä, jotka avoimesti myönsivät, että he työskentelivät etupäässä omaan laskuunsa ja ainoastaan, sikäli kuin aikaa jäi, tehtiin työtä valtiolle. Ylipäänsä kuului sitä jäävän sangen niukasti, sillä eläminen Venäjällä oli ylen kallista.
Entiset porvarit olivat oikeastaan hiukan paremmassa asemassa. Heillä oli enemmän vaatetavaraa, koruja, ja huonekalujakin, jotka riittivät pitemmälle kuin aina niukoissa oloissa eläneen työläisen. Näitä tavaroita kiikuttivat he maalle tai kaupunkilaiskeinottelijoille leivän vastineeksi.
Vapaakaupan suljettunakin ollessa kävi kauppa sentään salaa. Varsinkin elintarvekauppa. Sinne tänne kokoontui kadulle ihmisjoukkoja. Toiset möivät ja toiset ostivat. Joku veti taskustaan lihankimpaleen ja sanoi, että siinä on kaksi naulaa. Kahdesta naulasta se ostetuinkin sen enempää punnitsematta. Toinen möi samalla tavalla voita, kolmas läskiä j.n.e. Pieninä erinä tällaista kauppaa harjoitettiin, mutta henkipitimikseen sieltä aina jotain sai. Kun miliisi tällaisen kauppaatekevän joukon yhdestä paikasta hajoitti, kokoontui se kohta toiseen. Tavara oli etupäässä taskussa, sieltä sitä oli miliisin mahdotonta löytää.
Näin tuli sittenkin huonosti kansalaisensa varustava neuvostovalta autetuksi. "Keinottelu on neuvostovallan pelastaja", on joku sanonut ja siinä hän on oikeassa. Ilman tätä salaista, kaikista sortotoimenpiteistä huolimatta kukoistavaa tasku- ja pussikauppaa olisi neuvostovaltaa tuskin olemassa. Mutta surkeata on, että miljoonien ihmisten täytyy hakea välttämätön ravintonsa sotamiehen likaisesta taskusta.
Mitäs jokapäiväiseen leipään vielä kuuluu? Niin, lapset. Ne lupasi kommunistihallitus kasvattaa itse oikein kunnon kansalaisiksi. Lastenkoteja perustettiinkin runsaasti, se on myönnettävä, kouluja luvattiin myös riittävästi. Lastenkodeissa piti lapsia kasvatettaman oikein "materialistisen historiankäsityksen mukaan". Jokaisena neuvostovallan juhlapäivänä oli lapset komennettu muitten mukana kadulle mielenosoitukseen. Näillä kulkueilla piti näytettämän kommunismin voimaa ja vahvuutta. Saattoihan tuo meno joltain näyttää sivullisesta, mutta paikallinen asukas tiesi, että jokaisesta sadasta oli 95 pakosta mukana. Lapsilla ei ole omaa tahtoa ja heidät voidaan viedä vaikka minne, mutta kummallista kyllä, pakenivat he jokaisessa sopivassa tilaisuudessa kirkkoon. Mikä heitä, joille ei uskontoa opetettu, sinne veti? — Yleensäkin täytyy sanoa, että Venäjällä on kommunistien aikana käyty runsaasti kirkossa ja valtiosta erotettu kirkko pysynyt hyvin pystyssä.
Lähtemättä lastenkotien kasvatusta tarkemmin selostelemaan huomautan vain, että kuihtuneita ja nälkiintyneitä niitten kasvatit olivat. Erään suomalaisen perheen yhteiskunnan hoitoon annettu parin vuoden vanha lapsi tuotiin takaisin keltaisena ja ryppyisenä kuin pergamentti. Toinen saman perheen vanhempi lapsi näivettyi myös melkein tuntemattomaksi. Häntä katsomassa käyneet vanhemmat palasivat säännöllisesti täynnänsä syöpäläisiä.
Kouluista ei kannata paljoa puhua. Jätämme kokonaan arvostelematta kommunistien työkoulujärjestelmän merkityksen. Olkoonpa järjestelmä kuinka hyvä tahansa, niin ilman opetusvälineitä ja opettajia ei mitään aikaan saada. Julkisuudessa usein näkyvät todistukset koulun kyvyttömyydestä riittävät.
Kansan terveydentila on auttamattoman huono. Muuan professori laski kerran — taisi olla vuonna 1919 —, että olojen sillään ollen koko Pietarin väestö muutaman vuoden kuluessa kuolisi sukupuuttoon. Eikä tähän laskelmaan oltu lainkaan otettu kulkutautien tuhoja. Lääkärin apua oli varsin vaikea saada, sillä lääkärikunta oli kansallistutettu ja suureksi osaksi mobilisoitu armeijaan. Uusia lääkäreitä eivät yliopistot valmistaneet. Lääkkeitä ei myöskään ollut, eikä niitä voitu tuoda ulkoa. Ainoastaan ihmeen kautta saattoi sairas pelastua. Vielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, millä kurilla läpäisin kaksikuukautisen lavantaudin. Se tosin teki minusta sangen solakan pojan, mutta ohi meni vain. Melkein aina raivosi joku kulkutauti. Milloin oli koleera, milloin lavantauti, pilkkukuume, punatauti, toisintakuume, espanjalainen, nälkäkuume. Kyllähän niitä riitti. Vuonna 1920, jolloin Venäjällä raivosi pilkkukuume, esitettiin Pietarinkin sairaaloissa mieltäjärkyttäviä näytelmiä. Sairaalat, evakuoimisasemat, jopa sotilassanitäärijunatkin olivat täynnä pilkkukuumeisia. Evakuointiasemat toimittivat sairaaloihin yhä uusia lähetyksiä. Niissä ei ollut tiloja ja heikot, kuumehoureiset potilaat saivat vuorokausimääriä virua lattioilla, eteistenkin, pimeässä, sillä sähkövaloa ei ollut, ja kylmässä, sillä sairaaloissa ei ollut puita. Sairaille sopivaa ravintoa ei löytynyt ja he kuolivat kuin kärpäset. Niinkin suuri oli kuolevaisuus, että sairaaloissa olivat kaikki ulkohuoneet, pesutupakin, täynnä ruumiita. Eräässäkin hospitaalissa oli lisäruumishuoneena käytetyn pesutuvan vesijohdot halenneet ja huone täyttynyt vedellä. Ruumiit olivat jäätyneet toisiinsa ja kirveillä oli niitä erotettu. Siinä oli sitten sattunut yhdelle ja samalle ruumiille kaksi päätä, tai kolme jalkaa, kun taas toiset olivat vallan päättömiä tai jalattomia. Sairaaloissa ei ollut saippuaa, joten kuolleitten päältä riisutut sairasvaatteet keitettiin vain kuumassa vedessä — jos sattui siihenkään polttopuita olemaan — ja puettiin uuden tulokkaan päälle. Tervehtyviä mutta vielä heikkoja sairaita, kuljetettiin komiteasta toiseen, joitten piti määritellä, tarvitsevatko parantuvat lomaa työstään ja miten pitkältä. Tällaiset pitkät jalkamatkat aiheuttivat lukuisille tervehtyville toisintakuumeen ja monessa tapauksessa kuoleman.
Voisi jatkaa pitkällekin, mutta riittäköön edellä oleva, erään sairaalan komissaarin muutamassa kokouksessa kertoma kuvaus.
Ikävä ja synkkä oli silloinen Pietari, "vallankumouksen kehto", kuten kommunistit ylpeästi nimittävät autioittamaansa suurkaupunkia. Jos kuljit sen päästä päähän jalkaisin, muuta kulkuneuvoahan sinulla ei ollut, sillä raitiovaunut, vaikkapa ihmeeksi sattuivatkin päiväsydännä jonkun aikaa kulkemaan luvultaan neljännekseen entisestään vähennettyinä, vaativat erikoista voimanmittelyä, jos mieli niihin sisälle päästä, huomasit siinä harhaillessasi kaiken, mitä Pietari sillä kertaa sinulle tarjoaa. Siellä täällä talojen sekasortoisia raunioita, joista pikku pojat vielä kenties kaivelivat viimeisiä puupalasia kotinsa hellapuiksi. Näivettyneitä sairaskatseisia ihmisiä, melkein jokaisella pussi selässä. Joku työnsi suurella vaivalla hankkimiaan ruokavaroja lapsen rattailla, tai veti jostain kähveltämäänsä puuta nuorassa perässään. Eipä ollut mahdotonta nähdä vedettävän ruumiskirstuakin samalla alkuperäisellä tavalla, tai ammetta, johon majan muuttoa tekevä perheenäiti oli tavarakääröjen lomaan sijoittanut nuorimmat lapsensa suurempien toimiessa hänen kanssaan vetojuhtina. Siellä, missä ennen vilkkaan liikenteen vuoksi tuskin pääsit kadun ylitse, sait nyt kulkea rauhassa, eikä katumelu korviasi huumannut. Hevosia et nähnyt montakaan. Jos ohitsesi liukui ajopeli kuoppaisilla kaduilla pahasti keinahdellen, voit arvata, että siinä menee nykyisen yhteiskunnan tukipylväitä, noblessia. Niillä vain, komissaareilla, oli ajopelejä, tavallista ajuria ei Pietarissa ollut yhtään, heidän hevosensa olivat aikoja sitten syödyt. Samalle noblessille kuuluivat myöskin ne pahasti jyskyttävät ja paukkuvat autot, joita joskus rämisi ohitse.
Suurten liikehuoneustojen ennen niin komeat ja kirkkaat näyteikkunat lepäsivät monituumaisen tomun ja lian peitossa ja synkeä tyhjyys ammotti sisältä. Osoitekilvet olivat ikäänkuin jokapäiväisenä muistutuksena siitä, mitä ennen oli, ja mitä ilman nyt on jääty. Hermostuttavan kuollutta ja tympäisevän tyhjää, siinä sulle silloinen Pietari.
Entä sitten Pietarin ympäristöt, joissa ennen oli komeita huviloita puutarhoineen. Jos kuljit Pietarista minne hyvänsä, huomasit akkunattomia ja ovettomia taloja ryhmittäin. Ne ammottivat nyt, entiset loistohuvilat, kuin kuolleitten kaupunki vastaasi. Niistä oli ryöstetty ensin arvokas sisusta ja sitten viety ovet ja ikkunat, ja jos sisälle kävit, huomasit ettei hävitysraivo ole säästänyt lattioita, laipioita, eikä edes uunejakaan. Niistäkin oli tiilikivet, kaakelit tai pelti revitty. Ja ennen huolella hoidetut puutarhat, joitten kukkaset silmää hivelivät, kuolivat ja kuihtuivat vähitellen pois. Ennen ei niitten aarteisiin sivukulkija koskettanut, katselihan vain ihaillen, mutta nyt piti hän velvollisuutenaan riistää aimo kimput puitten oksia — kärpäsiäkö hosuakseen? — en tiedä.
On ollut vallankumous ja se hävittää — sanottanee. Mutta pitääkö kaiken, mitä ihmiskäsi kaunista on luonut, tuhoutua? Kasarmienko yksitoikkoisuutta se uusi yhteiskunta lupaakin, eikä kauneusarvoja sille, jolla ei ennen ole niitä ollut.