Paluumatka.
Matkalipun paluumatkaa varten olin ostanut Hancockissa, joten New Yorkissa ei tarvinnut enään matkan siitä puolesta huolehtia. Passi oli nyt vain matkakuntoon saatava. Suomen konsulaatissa konsuli Solitander otti matkamiehen ystävällisesti vastaan. Siisti virasto. Sen sijaan oli konsulilla samoin kuin toisillakin konsulaatin virkailijoilla yhtä ja toista muistuttamista ulkoministeriön juoksevien asiain hoitoon nähden. Siellä kaikki asiat viipyvät niin tavattomasti ja — mikä ikävintä — siellä luullaan asioita tunnettavan paremmin kuin itse paikan päällä New Yorkin konsulaatissa. En tahdo käydä tässä nyt kuitenkaan tämän enempää “morkkaamaan” ulkoministeriön sisäistä järjestystä, sillä epäkohta on jo huomattu ja eduskunnan jäsenistä kokoonpantu komitea parhaillaan tutkii asiaa. Sitä paitsi on ulkoministeriössä virkailijana New Yorkin konsulaatissa palvellut tuomari A. Jalkanen, joka tuntee epäkohdat. Näin ollen on varmaa että epäkohdat lähitulevaisuudessa korjautuvat.
Englannin konsulaatissa tapahtui passin viseeraus hyvin äkisti mutta Yhdysvaltain konsulaatissa sen sijaan saimme konsulaattimme virkailija tuomari Haaganin kanssa, joka ystävällisesti oli oppaanani, jonottaa monta tuntia. Vihdoin kaikista selvisin ja niin olin valmis astumaan “Valkosen Tähden linjan” suureen upeaan Olympic-nimiseen laivaan. Maaliskuun 17 päivänä klo 2 päivällä törähytti tuo mahtava valtamerihöyry hyvästinsä New Yorkille ja alkoi hitaasti, mutta varmasti irtaantua laiturista ja suuren, mahtavan Vapaudenpatsaan ohitse painautua valtamerelle.
Melkeinpä kaihomielin seisoin mahtavan laivan kannella katsellen yhä loitommalle jäävää “Suuren lännen” mannerta. Paljon uutta, henkistä näköalaa avartavaa olin tuosta merkillisestä rikkaasta “Uudesta maailmasta” saanut. Se pieni “näverinreikä”, josta olin maailmaa katsellut, suureni tällä matkalla. Jotakin nuorekkaan uutta sain Ameriikasta. Se oli vaatimattomalle “kansanpuhujalle” sysäys syvemmille vesille, uusille ulapoille. Paljon hengen herätystä ja tahdon terästä sieltä mukaansa sai. En katsele Ameriikassa olleita kansalaisiani enään halveksien, vaan kunnioittaen. On kyllä totta, että matkalla ei ole tärkeintä mitä näkee, vaan kuka näkee. Mutta vaikka olisi henkisesti minkälainen tomppeli tahansa, niin sittenkin täytyy jotakin liikahtaa sen suomalaisen henkisessä olennossa, joka meidän syrjäisistä pienistä oloistamme joutuu amerikkalaista kulttuuria näkemään ja elämään sen keskuudessa. Ameriikka on uusi nuortunut Eurooppa. Se on vapaa esim. siitä teennäisyydestä ja tyhjästä jäykkyydestä, joka vielä kaiken lisäksi nousukkaan kömpelönä esiintyy meidän nuoressa sivistyksessämme. Me voimme esim. istua vierekkäin junanpenkillä Helsingistä Ouluun sanaakaan toisillemme sanomatta. Vierekkäisissä huoneistoissa asuvat kaupunkilaiset voivat vuosia olla toisiansa tervehtämättä. Eduskunnan oikeistopuolueitten jäsenet “teitittelevät” ja “tittelöivät” toisiansa, vaikka ovat vuosia samassa ryhmässä työskennelleet. Eri puolueitten edustajat tervehtävät toisiansa jäykästi j.n.e.
Ameriikkalaisuus on tämänkaltaisesta ummehtuneisuudesta vapaata. Se nuorentaa ja vapauttaa sinne muuttavaa eurooppalaista. Eteläpohjalaisuus on tietämättään omaksunut hyvin paljon ameriikkalaista käytännöllistä, tosielämässä esiintyvää tasa-arvoisuutta ja nuorekasta reippautta. Se tavattoman runsas siirtolaisuus, joka miespolven ajan on tästä maakunnasta lähtenyt, on sen vaikuttanut. Me emme sitä itse huomaa, emmekä mielellämme tunnusta, mutta sille, joka on elämänsä kansanvalistustyötä Etelä-Pohjanmaalla tehnyt ja sitte pistäytyy vastaanottavin mielin samanlaisella asialla “ison rapakon” takana, hänelle selviää tämä asia. Olisi sen vuoksi suotavaa, että tässä maakunnassa enemmän kuin tähän asti kiinnitettäisiin huomiota siirtolaisuuskysymykseen, varsinkin mitä tulee sen hyviin puoliin. Ameriikassa olleet kansalaiset voisivat esim. perustaa yhdistyksen ajamaan ja tunnetuksitekemään kaikkia ameriikkalaisen kulttuurin hyviä puolia täällä kotimaassa ja sulattamaan niitä suomalaiseen käytännölliseen elämään.