Miltä asema nyt näyttää.
Suurteollisuuden luomisen valtakauden yhteiskunnallinen tilinpäätös alkaa olla valmis. Entisen, taloudellista yritteliäisyyttä ja kilpailua kiihoittavan porvarillisuuden perillisenä seisoo uudessa yhteiskunnallisessa rintamassa suurkapitalismi. Sillä on mielessään keisarivallan, suurvallan ja militarismin kaikki mieliteot. Sitä vastassa seisoo sosialismi, suurteollisuuden ja suurkaupungin kasvatti. Nämä valmistautuvat kamppailuun maailmanvallasta. Kumpaisellakin on väkivalta aseenaan. Kumpaisellakin on luokkavalta päämääränään.
Ihmiskunta, joka oli uneksinut suursodan raunioilla saavansa vihdoinkin kirota sodan ikuiseen häviöön, näkee sodan kummituksen uudelleen nousevan silmäinsä edessä. Epätoivoisena luo rauhan ihminen katseensa kaikkiin ilmansuuntiin etsien pelastusta. Mutta turhaan. Idässä ja lännessä nousee hävityksen raunioista vain kostajia ja saalistajia. Häviävät kansat hapuilevat yhä uudestaan miekkaa — sen avulla pelastuakseen, ja voittaneet kansat tietävät, että heidän voittojensa hedelmät taataan vain miekalla.
Sillä aikaa sivistys taantuu, suurkaupungit häviävät ja kuihtuvat aineellisesti ja henkisesti. Ihmiskunnan parhaimmistolta sortuu luottamus uuden päivän nousuun ja huonoimmisto nousee johtoasemiin ja hallitsee yhteiskuntia ja valtioita. Ihmisyys alentuu uuteen orjuuteen. Sivistyneet, lahjakkaat, ansioituneet ihmiset lankeavat proletaarien kanssa kilpaa. Niin luisuu elämä alaspäin. Valtiolla ja yhteiskunnalla ei ole tätä kumousta vastaan esteeksi mitään muuta kuin lait ja sotilasvalta. Mutta niitä ei totella. Niin pettävät ainoatkin luisumisen jarrut. Kaikki vanhat elämänarvot kaatuvat. Uusia jotka yhdistäisivät uskossa, innostaisivat toteutumismahdollisina, ei synny.
Mikä on tämä tällainen tilanne?
Sehän on vallankumous! Se on yhteiskunnallinen vallankumous, joka kulkee rataansa luonnonlain välttämättömyydellä hävittääkseen kaiken mitä nykyisessä yhteiskunnassa pidetään arvossa, valmistaakseen sijaa uusille arvoille ja uudesti syntyvälle yhteiskunnalle. Se, mitä tässä tapahtuu, on siis eräänlaatuinen maailmanloppu, ei kuitenkaan vielä lopullinen. Sillä, niin synkältä kuin tällä hetkellä näyttääkin, niin sormi suussa kuin viime vuosisataa hallinnut ja vaalinut kapitalistinen taloustieteilijä seisookin tilinpäätöksensä edessä, niin hillittömän valtaavina kuin epätieteellisen bolshevismin myrskyaallot käyvätkin synnyttäjänsä sosialidemokraattisen tieteen ja taktiikan ylitse, — sittekin on aihetta aavistaa, että tästä vielä syntyy “uudet taivaat ja uudet maat”, — kuitenkin aivan maallisessa merkityksessä.
Tämän ajatuksemme perusteluksi pieni silmäys mainittuun tilinpäätökseen.
Viime vuosisata loi suurteollisuuden, mutta samalla myöskin suurteollisuus- ja — suurhuijausyhteiskunnan. Se loi samalla oman tarpeensa mukaiset taloustieteet, jotka totesivat silmää räpäyttämättä, että suurteollisuus ja suurkaupunki muodostivat yhdessä ne talous- ja yhteiskuntamuodot, joilla yksin oli tulevaisuuden lupaus. Kaiken muun täytyi soveltautua sen mukaan. Tästä olivat — ja arvatenkin vielä yleisesti edelleenkin ovat — suurkapitalistit ja heidän työorjansa sekä runoilijatietäjänsä täydellisesti samaa mieltä. Niin sosialisti kuin kapitalistikin. Tämä näköhäiriö johtui siitä, että suurteollisuus, keksintöjen luomine välineineen, näytti tarjoavan kilpailulle leivästä, pääomista ja yhteiskunnallisista asemista aivan satumaiset mahdollisuudet. Se tempasi koko sivistyneen ihmiskunnan mukaansa, kehitti aivan uudet elämänmuodot. Maaseudut kaikkialla tyhjensivät väkevää työvoimaa suurkaupunkeihin, joista muodostui uuden yhteiskuntaelämän sykkiviä sydämiä. Elämäntaso nousi rikkauksien kera kuin leikkien. Loistoelämä, jonka piti tuhoutuneen Ranskan vallankumouksessa, kehittyi uudelleen, muodostuen nyt nousevan porvarin kulttuuripäämääräksi, — periytyäkseen jälkeläisissä jo taas kulttuuritarpeena. Sivistystyö, joka aina on osoittautunut sangen herkäksi taipumaan rikkaitten vallanpitäjäin halujen mukaan, tasoitti tietä, järjesteli makua, asettui porvarinousukkaan käytettäväksi myös ylellisyystarpeiden kehittämisessä.
Mutta aivan pian huomasikin “työn orja”, että tämä uusi yhteiskunta järjestyikin niin, että työläisten täytyi rajoittua elämään puutteessa ja köyhyydessä auttaakseen elämänuhrillaan niiden loistoelämän ylläpitämistä, jotka yleensä “eivät tehneet työtä, eivätkä kehränneet”. Tämä havainto paisui nopeasti yleiseksi tietoisuudeksi ja järjesti rivit sosialistisiksi luokkataistelujärjestöiksi.
Niin tuli valtiollisyhteiskunnallinen luokkataistelu suurteollisuusyhteiskunnan painajaiseksi. Se levisi kaikille inhimillisen elämän aloille, käsityöläisverstaista parlamentteihin saakka. Yhteiskunta muuttui sotaleiriksi, jossa taistellaan lakoilla ja työsuluilla, äänilipuilla, mielenosoituksilla ja pääomilla. Kaikki muut yhteiskuntaluokat, talonpojasta keisariin saakka, saavat suhtautua tähän taisteluun sovelluttamalla itsensä sen mukaan.
Jo aikaisin aletaan ennustaa vallankumousta. Sosialisteille se muodostuu uskonkappaleeksi. Porvarikaan ei varmuudella enää uskalla kieltää sen tuloa joskus, mutta arvelee sen kestävän kuitenkin hänen henkilökohtaisen aikansa jälkeen. Kysytään: Milloin? Miten? Köyhälistössä uudet yhteiskuntaolot synnyttävät enempi luokkavihaa kuin järjellistä luokkataistelua. Suuromistaja pälyy yhä tietoisempana suojelusvarustuksiin. Hänestä on itsestään selvää, että “valtakunnan hallitus” on tarkoitettu hänen oikeutensa suojaksi. Suurvalta ei sitä salaakaan. Köyhälistön viha kohdistuu silloin myös hallitsevaan valtaan.
Samalla on kansainvälinen taloudellinen kilpailu kehittynyt äärimmän kestävyystason rajoille. Se on synnyttänyt suurteollisuuden toisen suuren pulman. Kun tuotanto lisääntyy — palkkain täytyy nousta, kapitaalin saada yhä kasvavat voitto-osingot, — ei omamainen, kynitty, kuluttaja enää voi lunastaa läheskään kaikkea mitä tuotetaan. Suurteollisuudelle täytyy silloin saada vallatuksi menekkiä ulkomaisilla markkinoilla. Mutta sielläkin ovat omat tuottajansa! Kansainvälinen kauppasota alkaa. Taistelu kiihtyy, suhteet kärjistyvät. Kannattavaisuuslaskelmat pettävät yhä useammin.
Europpalainen suurteollisuusyhteiskunta tuntee seisovansa suuren vararikon edessä. Suurvallat valmistautuvat pääsemään vararikosta — hävittämällä kilpailijansa.
Sillä aikaa lepää maaseutu ja maanviljelys kaikissa maissa. Elämä, tuotanto ja maailmankäsitykset kuvastavat uneliaisuutta tai heijastavat kaupunki-elämän peilinä. Omatakeisuuden uskoa yrittävät vain harvat. Talonpojan toiselta puolen, porvarin ja teollisuustyömiehen välille toiselta puolen muodostuu syvä keskinäisen ymmärtämyksen puute. Siinä luokkajaossa, joka on tapahtunut kapitalismin ja sosialismin pohjalla, ovat kaikki muut yhteiskuntaa palvelevat kansalaisryhmät saaneet suhtautua tilanteeseen kuten maa, jonka kamaralla taistelee kaksi sille ventovierasta armeijaa, jotka kumpikin ottavat ravintonsa sodan jaloissa olevalta kansalta. Mutta tässä luokkasodan jaloissa talonpojat ja torpparit sekä heidän työläisensä muodostavat yhdessä valtaavan yhteiskuntaluokan, jolla toisten luokkataistelusta ei ole mitään toiveita saavuttaa itselleen varmoja etuja, eikä mitään varmuutta siitä, että toisen tai toisen voitto tuottaisi yhteiskunnalle lopulta siunatun rauhanajan. Näiden maatyöstä ja tuotannosta eläväin mahtavain joukkojen itsetiedottomuus pysyi aina suursodan huipuille asti niin yhteiskunnallisesti alkeellisena, etteivät ne tajunneet läheskään yleisesti edes sitä, miten he ennen sotaa suorastaan lahjoittivat suurteollisuuden ja kaupunkien luokkataisteluarmeijoille leipää, perien siitä vain osan oikeata, tuotantokustannuksia vastaavaa hintaa. Kun he möivät leivän polkuhinnasta, sillä tavoin he maksoivat pitkät ajat suurteollisuustyöväen palkkoja erinäisissä Europan maissa, sekä liiostivat jokaisen jauho- ja voikilon hinnasta osan välillisenä verona suurkapitalistien yritysten osakkeenomistajain pääomavoitoksi. Itse he kituivat kaiken puutetta.
Mutta suursota synnytti aivan uusia konjunktuureja. Rahan hinta aleni, tuotteiden, varsinkin elintarvetuotteiden, nousi. Äkkiä esiintyi “talonpoika” luokkataistelussa — kuluttajia vastaan. Rintamat elintarvemarkkinoilla muodostuvat uudestaan. Gulashi, jonka ammatti uudenaikaisen kauppasiveyden oppien mukaan oikeuttaa kiskomaan, sosialisti, jonka periaate ei koskaan rajoita palkkaa yläpäästä, virkamies, jonka silmissä talonpoika on vain yhteiskunnallinen tuottaja, — kaikki he hyökkäävät tämän tuottajan kimppuun leivän kalleuden vuoksi!
No, se on vain eräs kohtaus uuden yhteiskuntaluokan heräämishistoriassa, muuten tyypillinen ja tuttu kaikkien muiden luokkien heräämisajoilta. Sillä on kuitenkin siinä erikoismerkitys, että suuren sodan lopputilissä esiintyy ihmisten nälkä niin voimakkaana velkojana, että vuosisadan syrjäytetty ja poljettu leipätuotanto nousee yhtäkkiä ammattina ensiluokkaiseen arvoon. Samalla se avaa muiden yhteiskuntaluokkien silmät näkemään, että vuosisadan maanviljelys-pakolaisuus oli monissa sotaakäyvissä maissa vieroittanut ihmiset maasta, joka nyt osoittautui hädän hetkellä taasen kaiken elämän varsinaiseksi lähteeksi. Maanpakolaisissa rupesi heräämään halu takaisin maalle. Monet suurkaupungit menettivät suuren osan väestöään kun eivät niitä elättämään kyenneet. Mutta maanviljelysseuduissa alkoi uusi elämä. Talonpoikaisammatti nousi arvossa. Sen ympärillä alkoivat kaikki maaseutuammatit elpyä.
Samalla saadaan havaita muutakin. Monissa maissa nousevat talonpojat ja heihin liittyvät kansanainekset yhdessä johtavaan asemaan uusien kansallisuusvaltioiden vapauttajina ja niiden parlamenttien tärkeimpinä kansallisina puolueina. Tieteellinen sivistyneistö alkaa kiinnittää huomiota talonpoikaisnousuun. Isänmaalliset mielet kiintyvät tähän kansallisvoimaan kuin uuteen löytöön. Suurkaupunkilainen on menettänyt kansallistuntonsa sisällön. Maaseutulaisella se elää parhaassa nousukaudessaan. Tapainturmelus on suursodan hirveä seuraus erittäin suurkaupungeissa. Maaseudulla nousee ihmisyyden itsepuolustusvoimia. Taloudellisia arvoja aletaan laskea uudestaan. Sivistyksen sieluelämää aletaan tutkia. Siveyden karkoittaminen europalaisen sivistyksen kodeista aletaan huomata hirveäksi erehdykseksi. Materialistiset elämänarvot myöskin tässä suhteessa alkavat horjua.
Ihminen alkaa nousta lankeemusunestaan henkisesti nälkäisenä. Uuden aikakauden aavistukset alkavat herätä. Uusi yhteiskunta syntyy vain sikäli, mikäli jalostuu ja muodostuu uusi ihminen.
Onko siis sivistysviljelys ja taloudellisen elämän keskus siirtyvä kaupungeista maaseudulle? Siitä on liian aikaista sanoa vielä mitään. Mutta ken avoimin silmin katselee tapahtuvaa elämän selvitystä, sille näkyy, että samalla kuin liike- ja sivistyselämän suurkeskukset elävät ilman vapauttavia, elämän mahdollisuuksiin viittaavia, rohkaisevia näköaloja, samalla maaseudulla, myöskin viljelemättömissä korvissa tällaiset mahdollisuudet elävät. Ja samalla kuin suurtuotanto kaikilla aloilla uhkaa uusilla, ennen kokemattomilla pelottavilla ja lakkaamattomilla liikeseisauksilla, maa kutsuu kaikkia tarjoten kaikissa oloissa varman elinkeinon.