Menomatka.
Hankoniemen siirtolaishotellissa odotti noin 200 siirtolaista laivaa, jonka oli määrä lähteä joulukuun 12 pnä. Omituinen matkakuume oli kaikissa. Rauhattomina kävellään paikasta toiseen, jutellaan puuta heinää. Hokmannin haju lemuaa. Yritetään ajankuluksi laulaakin, mutta ei sekään maistu. Kaikkia painostaa alkava koti-ikävä ja jännitys tuntemattomasta tulevaisuudesta. Sitäpaitsi matkallelähdön syyt ovat hyvin kirjavia. Härmän poika sanoo antaneensa (?) rukkaset tytölleen. Karstulan pojalla on sotkuisia perintöriitoja, joista ei selvinnyt muuten kuin lähtemällä Amerikkaan. Ylistarolainen vanhapoika lähtee viidettä kertaansa siksi, että matkustaminen on hänen intohimonsa. Nuori solakka, mutta kalpea neito pakenee häpeäänsä, lankeemustansa. Mutta paljon on mukana myöskin terveitä rehellisiä elämisenmahdollisuuksien etsijöitä.
Sateisena joulukuun 12 päivän aamuna irtautuu laiva Hankoniemen laiturista. Omituinen tunne valtaa mielet. Vakavina ja hartaina seisoskelevat siirtolaiset laivan kannella, katse yhä loitommalle jäävää isänmaan rantaa kohti. Hyvin monet näkevät isänmaansa viimeisen kerran. Tunne on raskas. Isänmaanrakkaus on sittenkin suuri ja kallis asia.
Mutta pian vaihtuu tämä tunne. Meri vaatii myöskin huomiota osakseen. Yksi ja toinen kalpenee ja katoaa makuupaikoillensa. Syysmyrskyt heiluttavat laivaa. Meritauti on kamalimpia tauteja mitä on olemassa. Se ei tapa, jos muuten on terve, mutta kamalan iljettävä alituinen oksentaminen ja oksentamisen tunne piinaa ja vaivaa kuin painajainen. Tuttavuuksien teko seisahtaa, jokainen vain odottaa rantaa, että saisi edes hiukan levätä.
Kööpenhaminassa ei lasketa ketään maihin ellei passi ole Tanskan konsulin luona viseerattu. Pääsin kuitenkin erinäisillä keinoilla ulos kaupungille. Kööpenhamina on kaunis kaupunki. Kuninkaallinen Tanska pitää sinisestä ja punaisesta väriloistosta. Kaikenlaiset uniformut antavat eloa ja silmien iloa katuliikenteelle. Täällä jo sai huomata kuinka tavattoman ala-arvoisena meidän rahaamme pidetään. Kaupoissa se ei ollenkaan kelvannut. Sitä ei edes tunnettu. Mutta kyllä Ruotsin, Norjan y. m. raha tunnetaan ja kelpaa.
Laiva seisoi vain muutaman tunnin Kööpenhaminassa. Pohjanmeri oli pahalla päällä. Laiva keikkui ja kiemurteli. Meritauti valtasi uudelleen suurimman osan matkustajia. Tuntui aivan kuin rotta olisi kurkusta ales mennyt ja yhä syvemmälle ja syvemmälle tunkeutuisi. Hulliin päästiin iltapäivällä. Monenlaisilla ajokojeilla kuljetettiin siirtolaisia junaan, joka kohta läksi Lontoota kohti. Matka kesti noin neljä tuntia.
Englanti näyttää junasta katsoen yhdeltä ainoalta suurelta puutarhalta. Aitoja ei ole. Ihanat puistot toinen toistansa upeammat vilahtavat ohitse. Vaikka oli jouluviikko, niin karjaa näki ulkona. Pari kolme lehmää aina yhdessä. Junat kulkevat tavattomalla vauhdilla. Veturit ovat pieniä mutta nopeita. Mäkiä sanottavasti ei ole.
Lontoo tekee ensikertalaiseen suuren, mahtavan vaikutuksen. Kun sinne joutuu pienestä Suomesta, tuntuu aivan samanlaiselta kuin jostakin sivukylästä tulisi Helsingin keskukseen. Pientä on täällä meillä kaikki verrattuna “suureen maailmaan”. Emme kuitenkaan nyt käy kuvailemaan vaikutelmia Lontoosta, jätämme sen tuonnemmaksi. Sanomme kuitenkin nyt jo tässäkin, että suuri Englanti sairastaa vakavanlaatuista sisällistä tautia. Kommunistilehtiä sai käsiinsä tavan takaa. Lakkomielenosoituksia näki alituiseen. Parlamenttitalo sekä useat ylhäisön talot olivat jo silloin sotilasketjun ympäröiminä. Kurjuutta ja loistoa näkee siellä vierettäin.