New Yorkista.
Kun käy sellaisissa miljoonakaupungeissa kuin esim. Lontoossa, New Yorkissa, Bostonissa ja Chicagossa, niin alkaa aivan uudella tavalla tajuta aikakautemme kaupunkilaisuuden suuret erheet. Meidän Helsinkimme näyttää näiden rinnalla maalaiskylältä. Aivan hölmistyy palatessaan Helsinkiin. Näinkö täällä onkin pientä! Näinkö täällä onkin vähän ihmisiä, muutamia siellä täällä ...
Ja kun taas päinvastoin ensi kerran astelee miljoonakaupungin katuja, tuntuu siltä kuin kaikki maapallon ihmiset olisivat liikkeellä. Kaikilla kuumeinen kiire, nälkä tai kova jano. Vasta sitte, kun on tilaisuudessa hiukan kurkistaa miljoonakaupungin elämään ja tutustua ihmisiin niissä, ymmärtää mitä suuri amerikkalainen ajattelija Emerson tarkoittaa kun hän antaa miljoonakaupunkilaisista m. m. seuraavan ankaran arvostelun: “Suurkaupunkiemme väestö on jumalatonta, aineellisuuteen vajonnutta joukkoa, jolla ei ole mitään sielullisia siteitä, ei veljestuntoa eikä innostusta. Siinä ei näe mitään ihmisiä, vaan vaeltavaa nälkää ja janoa, lihaksitulleita kuumehoureita ja himoja. Miten voivat ihmiset yleensä enää jatkaa elämäänsä — kun elämän päämäärät heiltä niin kokonaan puuttuvat. Kun he ovat saavuttaneet pienet pippurinjyväpäämaalinsa, näkyy heitä edelleen ylläpitävän vain kalkkisuola heidän nikamissaan, eikä mikään arvokas elämän päämäärä. Ei uskota enää henkiseen eikä siveelliseen maailmanjärjestykseen. Uskotaan kemiaan, ruokaan ja viiniin, rikkauteen, mekaniikkaan, höyrykoneihin ja yleiseen mielipiteeseen — mutta ei jumalallisiin pohjaperusteihin. Ainoastaan hyvin pieni osa suurkaupungin väestöstä kykenee ylläpitämään kodin rauhaa ja kodin edistymistä, vaalimaan niitä tunteita ja perintätapoja, jotka vain kodin ilmapiirissä menestyvät. Suurin osa kaupungin väestöstä elää teollisuuspaimentolaisina, muutellen arabialaisten tavoin alituisesti telttaansa sinne, missä saapi paremman menekin työlleen ja tavaroilleen. Surkuteltavan monilla ei ole edes telttaa, jota voisi kuljettaa mukanaan; he asuvat siellä, minne sattuma heidät viskaa; majataloissa, yömajoissa tai kadulla”.
Tämä voimakas arvostelu osoittaa kuinka amerikkalaisetkin suurmiehet ovat huomanneet aikakautemme kulttuurikeskusten — suurten kaupunkien — suuret erheet. Elämä niissä on hajonnut jyrkkiin vastakohtiin. Ihminen ajetaan ummehtuneisiin oloihin. Ei missään pysyväistä pohjaa, ei missään yhtenäistä kokonaiskäsitystä olevaisuudesta, ei missään sellaista elämää, joka olisi kaiken sen kuumeisen kiireen ja vaivannäön arvoista, mikä ihmisen sille on uhrattava. Elämän kulku on itse hävittänyt toivon ja kääntänyt kaiken vastakohdakseen. Ihminen on tavoitellut varmuutta, mutta onkin joutunut epävarmuuteen. Elämä on hajaantunut toisilleen vastakkaisiin suuntiin. Onni on muuttunut katkeraksi taisteluksi ja kilpailuksi tuottaen loppumatonta murhetta ja vaivannäköä. Suunnaton ja rauhaton tuoksina ja hyörinä kaikkialla, intohimoinen rynnistely, elämän suuntaus ulospäin, ei mitään sisäisiä ongelmia, ei sisäistä liikkeellepanevaa voimaa. Vähän puhdasta innostusta ja tosirakkautta. Sen sijaan sekä loistavissa sanoissa että työssä on vain oman minän ja edun harrastusta. Ihminen luulee olevansa hyvän ja pahan, oikean ja väärän korkein tuomari. Hänen pyrkimyksensä on ihmisten suosion ja ulkonaisen vaikutuksen tavoittelua. “Te olette maan suola”, aloitti eräskin pappi saarnansa miljonäärien kirkossa Bostonissa, ja osoitti sitte pitkässä puheessaan kuinka koko maailman hyvyys lepää näitten herrain harteilla. Näin uskotellaan ajettavan ihanteellisia tarkoitusperiä ja teeskennellään ylevää mielenlaatua, vaikka kaikki onkin vain valheellisuutta, vastenmielistä ulkokultaisuutta, henkistä mataluutta ja tyhjyyttä. Tahdotaan vain loistaa ja komeilla ja sisäisen sivistyksen sijaan asetetaan ulkonainen menestyminen, uhrataan oikea elämä pelkälle maalliselle hyödylle, joten pakostakin joudutaan pintapuoliseen, näennäiseen ulkonaiseen loistoon ja sisäiseen tyhjyyteen.
Miljoonakaupunkien elämää tarkastellessa muistuu mieleen kertomus Baabelin tornista, tuntuu kuin kaikki helvetin pahat henget olisi laskettu vapaiksi rienaamaan ihmistä ja juoksuttamaan sitä toisesta matalasta himosta toiseen. Suurkaupunkien kulttuuri ei tee mitään sisäisen ihmisen, onnemme ja tyytyväisyytemme eikä henkemme syventämiseksi. Sydänmaan halonhakkaajan ja kuokkijan elämä on syvempää kuin miljoonakaupunkien kaduilla vaeltavan joukkosielun.
Kun tarkemmin yrittää ihmisten kasvoista ja olennosta laskea heidän sisintänsä, huomaa kuinka tuskallinen kaipaus ja katkera valitus ajaa heitä toisesta aistirapakosta toiseen. Tieto ja teknillinen taituruus tosin voittaa miltei kaikki, mutta siitä huolimatta yhä onnettomammaksi ja yksinäisemmäksi tulee ihminen, Jumalan kuva. Kaupunkilaiskulttuurilta puuttuu juuri sitä, mikä kykenisi antamaan elämälle tukea ja sisältöä, puuttuu luja ja varma maailmankatsomus. Aineellisuus, kultainen vasikka hienommassa ja karkeammassa muodossa, lumoaa kaikki. Se on vallannut ajatustavat, tunteet, sanalla sanoen kaikki. Kun ihmiset näin pakoitetaan turvaamaan pelkkään materialismiin, näkevät he edessänsä kammottavan tyhjyyden ja autiuden. Itsemurhat, kevyt huvittelun halu, aistillisuus y.m. miljoonakaupungin silmiinpistävät ilmiöt sitä kaikkein selvimmin todistavat. Näin ollen herää kysymys: eikö aikamme kaupunkilaiskulttuuri olekin vain hienostunutta raakuutta ja siveellistä rappeutuneisuutta. Elämäntuska toisaalta osoittaa, että ihminen on henkiolento ja että sivistys, joka sen unohtaa, ei olekaan sivistystä.
Miljoonakaupunkiemme elämä todistaa, että huolimatta äärettömistä teknillisistä saavutuksista, olemassaolon kaunistamisesta ja elinehtojen parantamisesta ihmisen sisäinen olento on onneton ja yksin. Sisäinen ilo puuttuu. Ihminen on kullastaan huolimatta köyhä, tyhjä ja pintapuolinen. Näin julistaa aikakautemme johtava kaupunkilaiskulttuuri sisimmän ytimensä sairaaksi ja mädäntyneeksi. — Terve elämä synnyttää lakkaamatta sisäistä sielun iloa, mutta suurkaupunkien elämä ei sitä tee.
Erehdys on siinä, että teknillinen tieto- ja järkisivistys asetetaan luonteenkasvatuksen edelle, vaikka pitäisi olla päinvastoin. On unohdettu suuren Schillerin sanat: “Sille, joka on jo niin pitkälle joutunut, että on järkeänsä hionut sydämensä kustannuksella, sille ei pyhin ole enää pyhää, sille ei ihmiskunta eikä jumaluus ole mitään, kumpikaan maailma ei ole mitään hänen silmissään.” Miljoonakaupunkien johtama sivistysihanne tunkeutuu vain järkeen ja muistiin eikä sielun ja sydämen syvyyteen. Se ei voi ajanoloon sisäistä ihmistä tyydyttää.
Siksi maailma nykyään elääkin sivistysihanteensa puhdistuskautta. Ihmiskunta on joutunut erhetystensä kiirastuleen puhdistumaan. On selvää, että järjenkin saavutukset tuovat iloa mukanansa, mutta se ilo ei ole välitöntä, vaan kylmää kuin jää. Se on myöskin vaarallista iloa, sillä sen kautta voimme sisäisesti vilustua ylpeydestä ja itserakkaudesta. Oikea uhrautuva rakkaus paleltuu kuoliaaksi ja kurjuus valtaa yhteiskuntaelämämme.
Me näemme suurkaupunkien mahtavien elämästä kuinka he suurelta osalta hajoavat aistillisten, vieläpä eläimellistenkin nautintojen lokaan, sillä itsevaltias järki vangitsee omantunnon ja sydämen, heittäen sen tyrmään, mutta aistiviettejä se ei kykene vangitsemaan. Järjen yksinvallan alla saavat ne vain yhä kehittyneemmän muodon ja tulevat yhä raaemmiksi.
Näin on Tantaluksesta uudelleen tullut ihmiskunnan vertauskuva sen kiihkeässä, kuumeisessa ilonjanossa, jonka se virtaavan veden äärestä tahtoo sammuttaa. Mutta kuta kiihkeämmin se kurottautuu siitä juomaan, sitä kauemmas väistyy virta. Tuo Tantalus — sanoo Emerson — on nähtävissä sekä New Yorkissa että Bostonissa. Hän on hyvällä tuulella, jatkaa E., sillä hän arvelee kerran vielä onnistuvansa, toivoopa tuota kallisarvoista juomaa saavansa pulloihinkin.
Miljoonakaupunkien johtama kulttuuri tekee ihmiskunnan ruumiillisesti ja henkisesti sairaaksi. Todistukena siitä, että asiat niin ovat, on hygienian, terveysopin, mitä suurin arvostaminen, joka Amerikassa on muodostunut hirvittäväksi ja mitä häikäilemättömimmäksi puoskaroimiseksi. “Ihmelääkkeitä” kaupitaan jos minkälaisia ja herkkäuskoiset ihmisparat maksavat kamalia veroja niitä kauppaaville loiseläjille. Samaa todistavat yhä lisääntyvät itsemurhat. Vaikka puhutaan kauniita sanoja elämän tunnustamisesta, olemassaolo- ja toimialailosta, lisääntyy itsemurhien luku kammottavalla vauhdilla. Katkerampaa ivaa kehutusta korkeasta kulttuurista ei voi ajatella. Toimeliaalla pelastusarmeijalla on New Yorkissa, Chicagossa y.m. itsemurhia vastustavia toimistoja itsemurhakandidaattien neuvomiseksi ja pelastamiseksi.
Miljoonakaupunkien kulttuurielämä pakottaa ihmiset elämään peloittavan korkean paineen alla miltei musertavassa jännityksessä. Tuntuu siltä kuin höyry ja sähkö sekä kaikenlaiset miljoonat eri koneet ja vangitut luonnonvoimat tahtoisivat kostaa ihmiselle pitämällä häntä alituisessa kuumeentapaisessa kiireessä ja hyörinässä, suomatta hänelle hetkeksikään ruumiin tai hengen lepoa.
Katsellessa miljoonakaupungin elämää tuntuu siltä kuin ihminen niissä kärsisi oman järkensä luomien hirviöiden orjuudessa. Ihmiset ovat kummallisen hätäileviä, ärtyisiä, rauhattomia, sanalla sanoen hermostuneita. Tämä hermostuneisuus on tarttunut ruumiiseen, henkeen ja moraaliin. Elämä on onnetonta ja ilotonta. Näyttää siltä, että nykyaikainen miljoonakaupunkilainen kärsii enemmän kuin minkään muun aikakauden ihminen. Suurkaupunkien köyhälistökortteli-eläjien elämä on helvettiä kauheampaa. Yksityiskohtaisia todisteita ei tässä tarvita. Jolla on silmät nähdä ja korvat kuulla, hän pistäytyköön New Yorkin, Chicagon, Bostonin, Lontoon y.m. köyhien kortteleissa, hän näkee edessään aikakautemme teknillisen äly-kulttuurin varjopuolet. Näännyttävää ja henkisesti kuolettavaa on myöskin työ suurissa tehtaissa, myllyissä, kuten Amerikan suomalaiset sanovat. Kauheata on elää tulikuumain höyrypannujen, takovien vasarain, surisevain pyöräin, kalskavien kangaspuiden tai hyriseväin puolain kamalassa melussa. Ihmisten kalpeat, uurtuneet kasvot puhuvat kieltä aikakautemme orjien elämästä.
Amerikkalainen haarakirjasto.
Taloudelliset edut ratkaisevat menettelytavat, sanalla sanoen kaikki. Työnjako tehtaissa on tavallista, mutta kukaan ei huomaa, ei välitä huomata sitä tavatonta tappiota, minkä se henkisesti ja moraalisesti ihmiskunnalle aiheuttaa. Työnjako teollisuuden alalla muuttaa ihmisten elämän sieluttomaksi ja hengettömäksi. Työ, joka ei luo kokonaista, vaan rajoittuu yksityisosien valmistamiseen, ei tuota tyydytystä, se kasvattaa orjanmieltä. Kun katselee miljoonakaupungin tehtaista palaavaa työmieslaumaa tai jossain pilvenpiirtäjän konehuoneessa tai hississä koneellisesti toimivaa naista, muistuu mieleen muinaisten mahtavien Egyptin pyramiidien rakentajat ja jyviä jauhavat, itkevät naiset. Näiltä ihmisiltä on elämän onnen suurin välttämättömyys, luomisen ilo, kokonaan kielletty. Sillä eihän ihminen tavoittele vain hyviä päiviä ja helppoja raha-ansioita, luomiseen — vaikkapa vähäiseenkin — on hänellä rajaton halu. Koneellisessa työssä tehtaissa tulevat ihmiset julmiksi, kovasydämisiksi ja rajuiksi, vieläpä petollisiksikin. Amerikka ylpeilee teollisuudestaan ja teollisuuden synnyttämästä kaupunkilaisuudestaan, eikä syyttä, mutta ylpeilköön vain. Kukaan ei ole vielä laskenut ja tiliä vaatinut miten paljo sisäistä ilomielisyyttä, miten paljo hiljaista tyytyväisyyttä ja kypsynyttä luomis- ja työkykyä se on koko ihmiskunnalta tukahduttanut. Mutta tulee aika, jolloin tämäkin vaatimus esitetään, sillä Jumala ei anna itseänsä pilkata.
Osa New Yorkia.
Amerikka on kaupunkilaisuuden luvattu maa, yli 50 % asuu sen väestöstä kaupungeissa.
Se on Amerikan suurin onnettomuus. Kansan elämäntavat turmeltuvat, sielu väsyy, aistielämä kiihottuu, sanalla sanoen: elämä muuttuu baabelintorni-elämäksi, jolloin kaikenlainen jumalallinen poljetaan alas maahan. Mutta silloin myös kansakuntaa odottaa Baabelin tornin traagillinen kohtalo.
Työnjako teollisuuden alalla paloittelee ihmisen pieniin elämän sirpaleihin, niin että ihmiselle itselleen jäävä henkinen voima ei riitä mihinkään. Kaikki se valitus ja tuskanhuuto, joka Amerikan miljoonakaupunkien tehtaista kohoaa ylös korkeuteen, johtuu yksinomaan siitä, että aikakauden korkea teollisuuskulttuuri kehittää ihmisessä kaikkea muuta paitsi ei ihmistä. Oma etu, trustin etu ja tuotannon lisäys ei välitä ihmisolennon valistamisesta, vahvistamisesta, jalostamisesta tai kehittämisestä. Jos työmies kuolee, otetaan toinen. Koneen yksi rikkoutunut ratas tuottaa enemmän harmia kuin työmiehen kuolema. Edellinen täytyy ostaa, jälkimäisen saapi ilman.
Suuri kasvatusoppinut Foerster sanoo, että me ihmiset “teemme harvoin itsellemme tiliä siitä, miten suuressa määrin kaikkea iloamme masentaa siitä osattomaksi jääneiden mieliala: naurumme muuttuu hillitymmäksi, meluava ilomme tuntuu teennäiseltä ja on sisimmältä olemukseltaan pikemmin itsemme pettämistä kuin välitöntä riemua. Pintapuolisinkaan ihminen ei pääse tästä kirouksesta vapaaksi. Vaikkapa yhteiskunnalliset vastakohdat eivät häneen sisäisesti vaikuttaisikaan, kuuluu kuitenkin valitus kadulta hänen korviinsa, hän näkee uhmaavia ja jäykistyneitä kasvoja, hän kaipaa niissä myötäilon ilmettä ja häiriytyy siitä, mikä näiden kasvojen ja ilmeiden takana on. Voidaksemme nauraa täytyy meillä olla omantunnon rauha, sillä vilpitön nauru tulee syvältä, kuivatuista kyynelistä, katkotuista kahleista ja voitosta itsekkyyden ylitse. Epäilemme omaa nauruamme, jos muut vaikenevat; ilo on kuorolaulua. Me emme enää tiedä mitä onni on. Me opimme sen tuntemaan vasta silloin kun teknillinen kehitys ja yhteiskunnallinen järjestys on voittanut sen suuren yhteiskunnallisen murroksen, johon suurteollisuus, luomalla suurkaupungit, on meidät vienyt, ja korkeammat ihanteet jälleen tuovat siunausta ihmiskunnan yhteistyölle.”
Singerin tehdasyhtiön talo, New Yorkin ylpeys.
Onneton, sisäisesti onneton on miljoonakaupungin ihminen. Sitä todistaa kaikkein parhaiten suurkaupunkien luonnottomuuksiin kehittynyt huvielämä. Sydäntäkouristavaa on katsella esim. New Yorkin huvipaikkoja. Mitä kaikkea voidaan kansalle vapaasti tarjota! Ihmisen kurjuuden kuva on täydellinen suurkaupunkien ilopaikoissa. Meistä tuntuu, että tuo amerikkalaisuudelle ominainen meluisa, ajattelematon ilo on seurauksena rasittavasta, kuluttavasta ja tylsistyttävästä työstä; näännyttävässä taistelun tuoksinassa ja hyörinässä jokapäiväisen leivän ansaitsemiseksi menettää sielu kyvyn puhtaampiin, jalompiin ja hiljaisempiin nautinnoihin. Luonnosta nauttiminen, ruumiillinen virkistyminen, laulu luonnossa, leikit perheenjäsenten kesken j.n.e. eivät tyydytä suurkaupunkilaisen huvitteluntarvetta. Tylsistyneet tai sairaat hermot tarvitsevat kiihoittavampia nautintoja. Ilon tarkoituksena ei olekaan virkistyminen vaan unohtaminen, saada edes hetkeksi unohtumaan elämän raskas ja synkkä taakka. Yksinäisyyden pelko ajaa onnettoman sairashermoisen suurkaupunkilaisen jännittäviin huvipaikkoihin. Saksalaisen Nietzschen sanat “Ei ilo vaan ilottomuus on kaiken irstailun äiti” pitää paikkansa suurkaupunkien huvitteluelämää tarkastellessa, sillä “meluavan ilon ja mykän epätoivon eroittaa toisistansa kaikkialla maailmassa vain ohut seinä”, sanoo ajattelija Ruskin.
On selvää että “ylempien piirien” seura-elämä ei ole sen parempaa. Sovinnaista valheellisuutta ja turhamaisuutta, määrättyä kohteliaisuutta ja pinnalle siveltyä koristeellisuutta. Siinä kaikki.
Suurkaupunkilainen pyrkii kesäksi maalle. Sen vaikuttaa sisäinen luonnottoman kaupunkilaiselämän synnyttämä sielun ja hermojen nälkä. Mutta Amerikassa ovat tällaiset kesäretket tulleet muodin ja urheilun asiaksi, ne eivät voi enää herättää rakkautta luontoon eivätkä tarjoa todellista syvää virkistystä. Matkustelun varjopuolet ovat siinä, että se tekee ihmisen kylmäksi ja välinpitämättömäksi pienempää luonnonkauneutta kohtaan. Kotiseudun maaperän pitää olla sinä lähtökohtana, joka aina ihmistä virkistää. Ja se tekeekin sen, jos vain rakastamme sitä.
Miljoonakaupunkilaisella ei ole kotiseutua. Hän on todella kuin paimentolainen, ilman mitään kiinnekohtaa mailmassa. Tästä seuraa, että aikakautemme kaupungeista johdettu kulttuuri on vieraantunut luonnosta. Miljoonakaupunki esikaupunkeineen, suunnattomine kivitaloineen ja kasattuine ihmisineen on astunut luonnon sijaan.
“Kaupunkilaislapsi on pelkkä kulttuuritaimi”, sanoo Valter ja jatkaa: “eikä milloinkaan lapsi vaan ansarimaisesti liikakypsyyteen kehitetty ihmiselämä. Ihminen ei voi rangaistuksetta vieraantua luonnon tarjoamista nautinnoista. Surkuteltava on se, jolle luonnon tarjooma ilo on vierasta”.
Oikea suhde luonnon ja kulttuurin välillä on hävinnyt. Kulttuuri-ihminen ei enää tiedä miten tulisi elää luonnon parissa. Miljoonakaupunkilaisten “maallakäynnit” muistuttavat hyökkäystä niihin: revitään kukkia ja puita, tallataan viljelyksiä y. m., ollaan sanalla sanoen aivan kuin humalassa.
On selvää, että myöskin amerikkalaiseen taiteeseen voimakas kaupunkilaisuus on lyönyt leimansa. Kirjallisuus muuttuu yhä enemmän heliseväksi vaskeksi ja kiliseväksi kulkuseksi. Jännittävät salapoliisiromaanit ja chaplinimaiset ilveilijät ovat etualalla. Tällaisella taiteella ei totisesti paljoakaan ilahduteta ihmissydäntä eikä valaista yksilön ja kansakunnan elämää. Se on todella “taidetta taiteen vuoksi”, s. o. = ei mitään, sillä tarkoituksettoman taiteen teoria ei ole elävän elämän synnyttämä eikä myöskään lämminverisen, luomiskykyisen taiteilijamielen keksimä. Teoria “taidetta taiteen vuoksi” on suurkaupunkien turmeleman vähäveristen taideharrastajain keksimä abstraktsioni.
Taiteella on ja tulee olla tarkoitusperänsä. Suuri Goethe jo valitti, että hänen aikakautensa kaunokirjallisuudelta puuttuu suuret päämäärät siihen mikä on turmeltumatonta ja tervettä. Schiller määrittelee taiteen seuraavalla tavalla: “Taide on ilolle pyhitetty; mikään tehtävä ei ole suurempi ja vakavampi kuin ihmisten onnellistuttaminen. Oikeata taidetta on vain se, joka tuottaa korkeinta nautintoa. Ja korkeimman nautinnon tuottaa kaikkien voimiensa eloisassa leikissä kilvoitteleva vapaa mieli”.
Oikea taide, jos se esittääkin kammottavaa ja jännittävää, käyttäen harmaita ja veriruskeita värejä, ei unohda kirkastavaa auringonsädettä, vapauttavaa sanaa, kohottavaa aatetta joka virkistää ja vapauttaa, rikastuttaa ja onnellistuttaa ihmistä.
Nämä ominaisuudet puuttuvat hyvin suurelta osalta amerikkalaiselta taiteelta ja kaunokirjallisuudelta. Ne puuttuvat siksi, että miljoonakaupunkilaisuus painaa raskaana taakkana muuten nuorta ja voimakasta amerikkalaista kulttuuria. Kurjuus tulee suurista kaupungeista, niistä tulee taidekurjuuskin. Lämmintä ja puhdasta taidetta on kovin vähän, sellaista taidetta jota kansakin ymmärtäisi, mutta joka siitä huolimatta olisi tunnesyvää, iloista ja nuorta. Nykyinen taide on kylmää, likaista ja äitelää. Epätoivon huokaus nousee rinnasta kun katselee esim. nykyaikaisten maalarien taulunäyttelyä, niin Europassa kuin Amerikassakin, pienen Helsinkimmekin huomioon ottaen, sillä pitäähän toki meidänkin olla ymmärtävinämme kretliinistä naamaa ja viheriäistä järveä. Kuinkas muuten! —
Samanlainen huokaus nousee rinnasta kun lukee sitä seikkailu- ja ilveilyromaanikirjallisuutta, jota ennen kaikkea Amerikka ihmiskunnalle purkaa. Tällainen taide ei tarjoa edes perunoita hopeamaljakossa, kuten Goethe sanoo, vaan se tarjoaa suorastaan likaa. Sairaaloisia vaistojaan seuraten sellainen kirjallisuus viljelee kaikkea iljettävää, paheellista ja eläimellistä ja tahraa kaiken mikä on jaloa ja pyhää. Sellainen taide surmaa ihmisen sielun. Se on koko ihmiskunnalle vaarallista. Sellainen taide palvelee pimeyden valtakuntaa. Amerikkalaiset “chaplinit” ovat paholaisen lähettejä. Heidän taiteensa on jos mikä “sairashuonerunoutta”, käyttääksemme taas Goethen sanaa eräästä hänen aikakautensa taiteesta, joka oli suuresti sukua tälle puheenaolevalle “runoudelle”. Täytyykö meidän, ollaksemme vilpittömiä, olla raakoja, eläimellisiä ja kyynillisiä? Onko elämässä todellista vain pinta vaahto eikä syvemmät vedet? Onko todellista vain lika eikä kirkkaat tähdet? Eikö ihanne ole kaikkein todellisinta siitä, mitä me ihmiset omistamme, ja eivätkö idealistit ole todellisuuden parhaita tulkitsijoita — huudahtaa Goethe. “Tällaiset taiteilijat ovat raukkoja, jotka eivät voi auttaa itseänsä eivätkä muita” — jatkaa sama suuri ihminen ja runoilija.
Tervettä on sen sijaan se amerikkalainen taide, joka elää ja liikkuu miljoonakaupunkilaisuuden vaikutuksen ulkopuolella, luonnossa, muinaisissa aarniometsissä, viljavilla jättiläisfarmiseuduilla, uurastavien ja ponnistavien intiaanien piirissä. Se on elämää, josta voidaan varsinkin nuorison, koko maailman nuorison puolesta Amerikkaa kiittää. Se on tervettä, siinä yhtyy idealismi ja realismi ihanaksi musiikiksi. Sille pohjalle voidaan uutta, puhdistuvaa amerikkalaista taide-elämää rakentaa. Se on pohja, joka kestää. Sillä sellainen taide palvelee Jumalan tarkoitusperiä. Siinä taiteessa näemme sankareita, jaloja naisia, urhokkaita taistelijoita ja nuoria ihmisiä, jotka iloitsevat luonnosta, iloitsevat keväästä ja auringosta. Sellainen taide ylentää mieltä ja ilahduttaa sydäntä ja ymmärtää kansaa ja kansan tarpeita. Siinä on sen salainen tenhoava voima.
Olemme ehkä liiankin kauan viipyneet amerikkalaisten miljoonakaupunkien “lumoissa”. Olemme sen tehneet siksi, että kuulumme isänmaassamme niihin, jotka täällä kaukana syrjäisissä oloissakin tuntevat nykyisen maailman baabelintorni-legendan painostavaa ja hermostuttavaa tuskaa. Jumala loi ihmisen luontoon, käski hänen sitä viljellä ja varjella. Mutta ihmiskunta on aina uudelleen ja uudelleen ryhtynyt Baabelintorneja rakentamaan ja siten kapinoimaan suuren Luojan tarkoitusperiä vastaan. Aina on myöskin Luoja astunut alas ja “sekoittanut” kapinoitsijain “kielet”, niin että he eivät ole toinen toistansa ymmärtäneet. Aikakautemme kulttuuri-ihminen on tuollainen hermostunut “sekoittunut kieli”, joka ei ymmärrä toisia ja jota eivät taas toiset ymmärrä. Koko maailma on kuin suuri hermosairaala ja on sitä siihen asti kunnes ihmiskunnalle selviää suurten miljoonaihmiskeskusten synnyttämä kurjuus ja kunnes rauhaisat, luonnossa elävät maaseutu-ihmiset ottavat yhteiskunnallisen johtovallan näiltä hermosairailta, babelintorni-ihanteen lumoavilta Jumalan viralta poispanijoilta pois.
Sitte vasta alkaa ihmiskunnalle uusi aika. Silloin ei tunneta eikä tarvita niitä henkisiä ja ruumiillisia puoskareita, joita esim. Amerikka on aivan täynnä. Tulee aika, jolloin Amerikassakin tämä huomataan. Merkkejä siitä on jo olemassa. Niistä tuonnempana.