Kiertomatka “maaseudulla”.
Jännittynein mielin, hiukan arkana hyvästelin ystävällisiä saattajiani Mr Riippaa ja Jalkasta New Yorkin suurella rautatieasemalla, sillä nyt vasta alkoi matka eteenpäin yksin, ilman tulkkia ja seuraa. Piletti ostettiin Worcester-nimiseen kaupunkiin. “Turvaa aina mustiin poikiin” — huusi mr. Riippa perääni astuessani pitkään pikajunaan. Tämä neuvo olikin erittäin tarpeellinen, sillä ilman noita “mustia poikia”, neekereitä, joita on palvelijoina makuuvaunuissa, ravintoloissa ja asemilla, olisin monesti huutavassa hukassa ollut.
Amerikkalaiset vaunut ovat pitkiä ja siistejä, eri luokkia ei ole, ellei makuuvaunuja sellaisiksi lueta. Matkustajat ovat siististi puettuja, varsinkin naiset. Junailijat ystävällisiä ja iloisia. Jos vaunuissa on lapsia, tulevat ne ennenpitkää kaikkien tuttaviksi ja ystäviksi. Amerikkalainen rakastaa lapsia. Miesten huomaavaisuus naisia kohtaan on silmiinpistävä. En kertaakaan nähnyt naisen poistuvan vaunuista itse matkalaukkuaan kantaen. Sen tehtävän toimitti tavallisesti jarrumies, jollainen on aina joka vaunussa. Seurustelu on vilkasta, joka usein kiihtyy kaikkien vaunussaolijain yhteiseksi meluavaksi nauruksi ja kujeiluksi. Jokaisessa junassa on aina, usein useampiakin, kauppiaita. Myydään makeisia, kirjoja, vaatteita, postikortteja y.m. Yht'äkkiä ilmaantuu matkustajan eteen esim. makeiskauppias, valkoinen esiliina edessä, ja tarjoaa lusikalla suuhun houkuttelevaa makeista. Hän antaa sen ilmaiseksi, maistiaisiksi. Kohta sen jälkeen hän tulee uudelleen ja asettaa kokonaisen makeispussin matkustajan pöydälle ja menee menojansa. Ilmaiseksi annetun makeisen maku suussa kiihoittaa matkustajaa avaamaan tuon pöydällä lepäävän houkuttelevan makeispussin. Kun se on tapahtunut, tulee myyjä ja perii maksun, ottaen tietysti koron kanssa sen ilmaiseksikin antamansa makeisen hinnan.
Samoin menetellään kirjain kanssa. Jos sen edessään olevalta pöydältä käteensä ottaa, niin maksa pois! Sinä olet sen silloin ostanut.
Näin amerikkalainen kauppaa tekee. Hän ei odota ostajaa, vaan hän myy melkein vaikka mitä ja kelle tahansa.
Piletit ovat toisenlaisia kuin meillä. Jos on pitempi matka, on piletti kuin useasta paikasta rei'itetty pitkä onnenlehti tai sanomalehtimiehen paperiliuska. Ellei matkustajan tarvitse junaa vaihtaa, ottaa junailija heti piletin pois ja pistää erivärisen, sormenmittaisen paperiliuskan matkustajan lakkiin tai sitä varten seinässä olevaan pihtiin. Liuskassa on aseman numero, josta jarrumies heti näkee mille asemalle matkustaja jää. Pilettiä ei näin ollen tarvitse alituiseen “näyttää” kuten meidän junissamme.
Asemat ovat vaatimattomia ja pieniä. Asemasiltoja ei ole, jarrumies asettaa pienen pallan vaunun rappusten eteen. Siinä käytännöllisen amerikkalaisen “platformu”. Virkailijain toiminta asemilla on reipasta ja työ tehoisaa. Asemilla, joissa meidän maassamme hääräilee parikymmentä miestä, on vain pari kolme henkilöä. Siinä kaikki! Sama mies lakaisee lattiat, lämmittää kamiinat, sähköttää, ottaa vastaan tavarat, myy piletit j.n.e. “Herra” ja “palvelija”-järjestelmää ei ole. Suurilla kaupunkien asemilla on tietysti järjestys toisenlainen.
Suomen rautateitten johtomiesten kannattaisi perusteellisesti tutustua amerikkalaiseen järjestykseen. Luulisimme, että siitä koituisi paljon hyötyä meidän vanhentuneelle, kankealle ja kannattamattomalle järjestyksellemme.
Makuuvaunut ovat tilavia ja käytännöllisiä. Alimmat vuoteet muodostetaan istuinpenkeistä, ylimmät ovat sopivasti katon ja seinän nurkkaukseen käännetyt. Vaunu jaetaan verhoilla osastoihin, joissa on aina kaksi makuupaikkaa, toinen ylhäällä, toinen alhaalla. Mitään eri osastoja naisia varten ei ole, kaikki ovat yhdessä. “Mustat pojat”, neekerit siivoojina, jotka kohteliaasti harjaavat vaatteet, kiillottavat kengät ja palvelevat matkustajia.
Worcesteriin saavuin iltapäivällä. Ensimäinen junamatka yksin oli onnellisesti päättynyt. Ystävällinen vastaanotto ja erinomaisesti onnistunut puhetilaisuus väsyttävän, henkisesti kuolleen New Yorkin jälkeen teki virkistävän vaikutuksen. “Maaseutu” Amerikassakin on sentään vielä aivan toista kuin mitä suuressa New Yorkissa tuntee ja kokee. Tosin Amerikan maaseutu on jo pitkälle kaupunkilaistunut, pitemmälle ehkä kuin missään muualla maailmassa, mutta sittenkin jälellä on vielä selvä maaseudun tuntu ja henki.
Massan valtiossa puhuin vielä Fitchburgissa, Maynardissa ja Quincyssä. Kaikissa paikoissa mitä ystävällisin vastaanotto ja erinomainen kuulijakunta.
On mahdotonta viipyä pitkälti kaikissa käymissäni paikoissa, sillä siitä paisuisi liian suuri kirja. Sen sijaan kerron jotakin niistä paikkakunnista, joista sain mieliinpainuvimmat muistot ja vaikutteet. Vaikeata se on, sillä kaikkialla sain osakseni sellaista huomiota ja ystävyyttä, joka ei koskaan unohdu.