"Parilla sanalla? Sitä ei voi tehdä. Luettelo on pitkä kuin käsivarteni, kauttaaltaan on siihen siroteltu muistutuksia ja huomautuksia, jotka toisinaan ovat mahdottomat ymmärtää. Mainitsen vain kaksi otsikkoa, jotka ilmeisesti koskevat kahta sellaisten paperien kääryä. Kruununprinssin omakätisiä kirjeitä Bismarckille on toinen. Päivämäärät osottavat nuo kirjeet kirjotetuiksi Fredrik III:n kolmikuukautisena hallituskautena. Kuvitellakseen mitä kirjeet sisältänevät tarvitsee vain ajatella Fredrik keisarin sairautta, hänen riitojaan poikansa kanssa…"
"Niin, niin, minä tiedän… Ja toinen otsikko?"
"Valokuvia Fredrik III:n ja keisarinnan kirjeistä Englannin kuningattarelle."
"Sanotteko täydellä todella, että se on luettelossa?" kysyi Lupin tukahtuvalla äänellä.
"Kuunnelkaahan suurherttuan muistiinpanoja: Suur-Britannian ja Ranskan välisen sopimuksen teksti. Ja nämä hiukan hämärät sanat: 'Elsass-Lotrinki'… 'Siirtomaat'… 'Merivarustelujen supistaminen'…"
"Siinä sanotaan niin?" tokaisi Lupin. "Ja te sanotte sitä hämäräksi?… Ne sanathan huikaisevat kirkkaudellaan!… Haa, voiko olla mahdollista!… Ja mitä lisäksi mitä lisäksi?"
Hänen puhuessaan kuului ovelta melua. Joku kolkutti.
"Ette voi tulla sisälle", sanoi Lupin. "Minulla on hommia…
Jatkakaa, Steinweg."
"Mutta…" intti vanhus suuresti säikähdyksissään.
Ovea röykytettiin rajusti, ja Lupin kuuli Weberin äänen Hän luikkasi:
"Hiukan kärsivällisyyttä, Weber. Minä olen viidessä minuutissa valmis."
Hän tarttui vanhusta käsivarteen ja sanoi käskevällä äänellä:
"Olkaa huoletta ja jatkakaa kertomustanne. Sanotte siis, ettei suurherttuan ja hänen palvelijansa retkellä Veldenzin linnaan ollut muuta tarkotusta kuin noiden paperien piilottaminen?"
"Muusta ei voi olla kysymystäkään."
"Hyvä on. Mutta suurherttua on saattanut jälkeenpäin siepata ne pois!"
"Ei, hän ei ennen kuolemaansa enää poistunut Dresdenistä."
"Mutta suurherttuan vihamiehet, joiden etu ehdottomasti vaati heitä etsimään paperit käsiinsä ja hävittämään ne — eivätkö he ole voineet yrittää saada selville paperien säilytyspaikkaa?"
"He ovat yrittäneet."
"Mistä sen tiedätte?"
"Voittehan ymmärtää, etten minä jäänyt toimettomaksi, ja että noiden paljastusten jälkeen oli ensimäisenä huolenani lähteä Veldenziin ja tehdä tiedusteluja lähikylissä. No, minä kuulin, että linnassa oli kahtena kertana käynyt kymmenkunta miestä, jotka tulivat Berlinistä, varustettuina suosituksilla sijaishallitsijoille."
"No?"
"No, he eivät löytäneet mitään, sillä sittemmin on linna suljettu yleisöltä."
"Mutta mikä estää ketä tahansa pääsemästä sisälle?"
"Viisikymmenmiehinen linnotusjoukko, joka pitää vartiota yöt päivät."
"Suurherttuakunnan sotureita?"
"Ei, keisarin omasta henkivartioväestä valittuja."
Käytävässä yltyi meteli:
"Ovi auki!" huusi ääni. "Minä käsken teitä avaamaan oven."
"En voi, Weber veikkonen; lukko on epäkunnossa. Jos noudatatte neuvoani, niin leikkaatte lukon ympäriltä oven."
"Ovi auki!"
"Entäs Europan kohtalo, jota me täällä parhaillaan pohdimme?"
Hän kääntyi ukkoon:
"Te ette siis kyennyt pääsemään linnaan?"
"En."
"Mutta uskotte varmasti, että nuo paperit on sinne kätketty?"
"Kuulkaahan, olenhan toki antanut siitä kylliksi todisteita? Ettekö ole vakuutettu?"
"Kyllä, kyllä", jupisi Lupin, "ne ovat siellä kätkettyinä… siitä ei ole epäilystäkään… ne ovat siellä kätkettyinä."
Ulkopuolella miehet penkoivat lukkoa.
Lupin kysyi Steinwegiltâ:
"Mihin kuoli suurherttua?"
"Keuhkokalvon tulehdukseen, joka teki hänestä muutamassa päivässä lopun. Hän saavutti tuskin tajuntaansa ennen loppua; ja kamalaa kuuluu olleen se, että hänen nähtiin hourekohtaustensa lomassa tekevän rajuja ponnistuksia ajatustensa keräämiseksi ja ymmärrettävien lauseiden puhumiseksi. Tuon tuostakin hän huusi vaimoansa, katseli häntä epätoivoisesti ja liikutti turhaan huuliansa."
"Sanalla sanoen, hän puhui?" sanoi Lupin, keskeyttäen hänet, sillä lukon retuuttaminen alkoi häntä huolestuttaa.
"Ei, hän ei puhunut. Mutta eräänä verrattain selvänä hetkenä hän sai kootuksi kylliksi tarmoa piirtääkseen joitakuita merkkejä paperinpalaselle, jonka hänen vaimonsa hänelle antoi."
"Ja nuo merkit…"
"Ne olivat enimmäkseen mahdottomia lukea."
"Enimmäkseen? Mutta toiset?" kysyi Lupin kiihkeästi. "Toiset?"
"Siinä oli ensinnäkin kolme aivan selvää numeroa: 8, 1 ja 3…"
"Niin, 813, tiedän… ja sitte?"
"Sitte oli muutamia kirjaimia… useita kirjaimia, joista voidaan varmasti saada selville ainoastaan kolmikirjaiminen ryhmä, jota lähinnä seuraa kaksikirjaiminen ryhmä."
"APO ON, niinkö?"
"Oh, te siis tiedätte…"
Lukko oli myötäämässä; melkein kaikki ruuvit oli irrotettu. Äkkiä säikähtäen häirityksi tulemista kysyi Lupin:
"Tämä epätäydellinen lauselma APO ON ja numerot 813 ovat siis ne kaavat, jotka suurherttua sääsi vaimollensa ja pojallensa heidän voidakseen löytää nuo salaiset paperit?"
"Niin."
"Ja miten kävi suurherttuan vaimon?"
"Hän kuoli pian miehensä jälkeen, voisi sanoa suruun."
"Ja pitikö suku huolta lapsesta?"
"Mikä suku? Suurherttualla ei ollut veljiä eikä sisaria. Sitä paitsi oli hän ainoastaan morganaattisessa ja salaisessa avioliitossa. Ei, lapsen vei pois Hermannin vanha palvelija. Hän oli pahanlainen poika, itsepäinen, oikullinen ja häijy. Eräänä päivänä hän katosi tietämättömiin."
"Tiesikö hän syntymänsä salaisuutta?"
"Tiesi; ja hänelle näytettiin se paperiarkki, jolle Hermann oli kirjottanut kirjaimet ja numerot."
"Ja sen koommin ei tätä paljastusta ole tehty kenellekään muulle kuin teille itsellenne?"
"Siinä kaikki."
"Ja te uskoitte sen ainoastaan hra Kesselbachille?"
"Niin. Mutta varovaisuuden vuoksi, vaikka näytinkin hänelle tuon kirjaimia ja numeroita sisältävän paperiliuskan sekä mainitsemani luettelon, pidin nämä molemmat asiakirjat omassa hallussani. Tapaukset ovat todistaneet, että olin oikeassa."
Lupin piteli nyt ovea molemmin käsin.
"Weber", hän karjui, "olette kovin tunkeileva! Minä toimitan teille varotuksen!… Steinweg, onko teillä nuo asiapaperit?"
"On."
"Ovatko ne turvallisessa tallessa?"
"Ehdottomasti."
"Parisissa?"
"Ei."
"Sen parempi. Älkää unohtako, että henkenne on vaarassa ja että teitä väijytään."
"Sen tiedän. Vähäisinkin väärä askel syöksee minut tuhoon."
"Aivan. Ryhtykää siis varokeinoihin, haihduttakaa viholliset jäljiltä, menkää noutamaan paperinne ja odottakaa ohjeitani. Asia on oikealla tolallansa. Viimeistään kuukauden kuluttua lähdemme yhdessä Veldenzin linnaan."
"Entä jos olen vankilassa?"
"Minä otan teidät ulos."
"Voitteko?"
"Juuri päivää myöhemmin kuin olen itse tullut ulos. Ei, minä olen väärässä; samana iltana… tuntia myöhemmin."
"Teillä on siihen keino?"
"Minulla on jo kymmenen minuutin ajan ollut siihen erehtymätön keino.
Teillä ei ole mitään muuta minulle sanottavana?"
"Ei."
"Sittepä avaan oven."
Hän avasi lukon, veti oven auki ja puheli Weberille kumartaen:
"Veikko Weber parka, en tiedä miten pyytäisin anteeksi…"
Hän ei lopettanut lausettaan. Apulaispäällikön ja kolmen poliisin äkillinen sisälle hyökkääminen ei antanut hänelle aikaa.
Weber oli raivosta ja vimmasta valjuna. Noiden kahden miehen liikahtamaton asento sai hänet ihan suunniltaan.
"Kuolleet!" hän huudahti.
"Eivät vähääkään, eivät vähääkään", naureskeli Arsène Lupin, "nukkuvat vain! Formerie oli väsyksissä… joten myönsin hänelle muutaman minuutin levon."
"Riittää jaarittelua!" ärjyi Weber. Ja poliiseihin kääntyen: "Viekää hänet takaisin Santéhen. Ja pitäkääkin, hitto vieköön, silmänne auki! Mitä tähän vieraaseen tulee…"
Lupin ei kuullut enempää Weberin aikeista vanhaan Steinwegiin nähden. Joukko kunnalliskaartilaisia ja poliisikonstaapeleita joudutti hänet vankivaunuun.
Portailla kuiskasi Doudeville:
"Weber sai kirjallisen varotuksen. Siinä muistutettiin häntä pitämään silmällä teidän joutumistanne vastakkain ja varomaan Steinwegia. Kirjelmän alla oli nimikirjaimet 'L.M.'"
Mutta Lupin tuskin vaivasi päätänsä tämän johdosta.
Mitä välitti hän murhaajan vihasta tai ukko Steinwegin kohtalosta?
Hänellä oli hallussaan Rudolf Kesselbachin salaisuus.
* * * * *
Vastoin odotuksiaan ei Lupinilla ollut minkäänlaista kiusaa kärsittävänä Formerielle tekemänsä väkivallan johdosta.
Tutkintotuomari tuli Santéhen itse, kahta päivää myöhemmin, ja sanoi hänelle hiukan hämillään ja ystävällisyyttä teeskennellen, ettei hän aikonut jatkaa sitä asiaa pitemmälle.
"En minäkään!" vastasi Lupin.
"Mitä tarkotatte?"
"No, minä tarkotan, etten lähetä siitä mitään tietoa sanomalehtiin enkä tee mitään, mikä voisi teidät saattaa naurunalaiseksi, hra tutkintotuomari. Sitä häväistystä ei päästetä julkisuuteen, sen lupaan. Sitähän haluatte, vai mitä?"
Formerie punastui ja pitkitti vastaamatta:
"Mutta tästälähtein toimitetaan teidän kuulustelunne täällä."
"On varsin kohtuullista, että laki ottaa vaivaantuakseen Lupinin takia!" sanoi se herrasmies.
Hänen kirjeenvaihtojärjestelmänsä oli yksinkertainen, ja hän oli sen heti sommitellut. Joka aamu annettiin hänelle numeroituina nippuina paperiarkkeja kirjekuoriksi tehtäväksi; ja joka ilta haettiin kirjekuoret, asianomaisesti käännettyinä ja liimattuina. Lupin oli huomannut, että hänen nipullaan oli aina sama numero. Siitä hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että numeroitujen nippujen jako aina toimitettiin samassa järjestyksessä niiden vankien kesken, jotka oli valittu tähän työhön. Kokemus osotti hänen olevan oikeassa.
Nyt tarvittiin vain, että Doudevillet lahjoivat erään työntekijän siitä yksityisestä liikkeestä, jolle paperiarkkien toimittaminen ja kirjekuorien myyminen oli annettu urakalla. Tämä kävi helposti päinsä; ja siitä asti Lupinin tarvitsi menestyksestä varmana vain rauhallisesti odottaa, kunnes päällimäiselle arkille ilmestyi hänen ja hänen ystäviensä kesken sovittu merkki.
Kuudentena päivänä hän huudahti ilahtuneesti:
"Vihdoinkin!"
Hän sieppasi eräästä kätköstänsä pienoisen pullon, otti siitä tulpan, kostutti etusormensa päätä sen sisältämään nesteeseen ja siveli sormellaan nipun kolmatta arkkia.
Pian ilmeni piirtoja, sitte kirjaimia, sitte sanoja ja lauseita.
Hän luki:
'Kaikki hyvin. Steinweg vapaana. Piileksii maalla. Geneviève Ernemont hyvässä voinnissa. Menee usein Hotel Bristoniin tapaamaan rouva Kesselbachia, joka on sairaana. Hän kohtaa siellä joka kerta Pierre Leducin. Vastatkaa samalla keinolla. Ei mitään vaaraa.'
Siten järjestyi yhteys muun maailman kanssa. Taaskin olivat Lupinin puuhat onnistuneet. Hänen sopi nyt käydä suorittamaan suunnitelmaansa ja johtamaan sanomalehtisotaa, jota hän oli vankilansa rauhallisessa yksinäisyydessä valmistellut.
Kolmea päivää myöhemmin ilmestyivät "Grand Journalissa" nämä muutamat rivit:
'Aivan erillään ruhtinas Bismarckin muistelmista, jotka asiata tuntevien lausunnon mukaan sisältävät pelkästään niiden tapausten virallisen historian, joihin suuri kansleri oli osallinen, on olemassa sarja melkoisen mielenkiintoisia salaisia kirjeitä.
Nämä kirjeet on äskettäin löydetty. Olemme pätevältä taholta kuulleet, että ne tulevat kohdakkoin julkisuuteen.'
Lukijani muistavat sen hälyn, jota nämä salaperäiset lauseet herättivät koko sivistyneessä maailmassa, ihmisten selittelyt, heidän esittämänsä vihjaukset ja varsinkin sen riidan, johon saksalainen sanomalehdistö joutui. Kuka oli antanut aiheen noille riveille? Mitä olivat tarkotetut kirjeet? Kuka oli kirjottanut ne kanslerille tai saanut ne häneltä? Oliko tämä kuoleman jälkeen seurannutta kostoa? Vai oliko se jonkun Bismarckin kirjeenvaihtajan varomattomuutta?
Toinen tiedonanto vakiinnutti yleisen mielipiteen muutamissa kohden,
mutta samalla kiihdytti sen tavattomaan jännitykseen. Se kuului
seuraavasti:
**
'Grand Journal'in toimitukselle:
Santé-vankila, 14. koppi, Toinen osasto.
Te julkaisitte viime numerossanne uutisen, joka perustuu muutamiin sanoihin, jotka äskettäin lausuin Santéssa ulkopolitiikasta pitämässäni esitelmässä. Kirjeenvaihtajanne tiedonanto, vaikka onkin kaikissa oleellisissa kohdissaan oikea, kaipaa pikku korjausta. Kirjeet ovat olemassa, kuten siinä mainitaan, ja on mahdoton kieltää niiden tavatonta tärkeyttä, niitä kun on asianomaisen hallituksen toimesta herkeämättä etsiskelty jo kymmenen vuotta. Mutta kukaan ei tiedä minne ne on kätketty eikä kukaan tiedä ainoatakaan sanaa niiden sisällöstä.
Olen vakuutettu siitä, ettei yleisö minulle pahastu, jos annan sen jonkun aikaa odottaa ennen kuin tyydytän sen peräti luonnollista uteliaisuutta. Siitä puhumattakaan, ettei minulla ole hallussani kaikkia totuuden selville saamiseen tarvittavia aineksia, ei nykyinen toimintani salli minun omistaa tälle asialle niin paljoa aikaa kuin soisin.
Tällähaavaa voin ainoastaan ilmottaa, että kuoleva valtiomies uskoi kirjeet eräälle uskollisimmalle ystävälleen ja että tämän ystävän sittemmin täytyi kärsiä ikäviä seurauksia uskollisuudestansa. Alituinen vakoilu, kotitarkastukset, mikään ei häneltä säästynyt.
Olen antanut kahdelle salapoliisieni parhaalle asiamiehelle määräyksen seurata jälkiä alusta asti, enkä epäile voivani kahdessa päivässä päästä tämän jännittävän salaisuuden perille.
Suurimmalla kunnioituksella
Arsène Lupin.'
Arsène Lupin se siis juttua johtikin! Hän se vankikopistaan hoiteli ensimäisessä uutisessa julistettua huvi- tai murhenäytelmää. Mikä onni! Jokainen riemastui. Lupinin kaltaisen taiteilijan avulla täytyi näytöksestä tulla sekä hauska että hämmästyttävä.
Kolmea päivää myöhemmin sisälsi "Grand Journal" seuraavan kirjeen Arsène Lupinilta: ** 'Sen uskollisen ystävän nimi, johon viittasin, on ilmotettu minulle. Hän oli suurherttua Hermann III, Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunnan hallitseva (vaikka valtaistuimelta pidätetty) valtias ja ruhtinas Bismarckin täyttä ystävyyttä nauttiva uskottu.
Hänen talonsa tutki läpikotaisin kreivi von W— kahdentoista miehen keralla. Tämän etsinnän tulos oli kielteinen, mutta paperien todistettiin kuitenkin olevan suurherttuan hallussa.
Minne kätki hän ne? Tämä on ongelma, jota tällä haavaa ei luultavasti kukaan maailmassa kykenisi ratkaisemaan.
Minun täytyy pyytää neljäkolmatta tuntia sen ratkaisemiseen.
Arsène Lupin.'
Ja neljänkolmatta tunnin kulutta ilmestyi luvattu paljastus: ** 'Kysymyksessä olevat kirjeet on kätketty Veldenzin, Zweibrückenin suurherttuakunnan pääkaupungin läänityslinnaan. Linna tuhottiin yhdeksännellätoista vuosisadalla osittain.
Mihin on ne siellä kätketty? Ja mitä suorastaan sisältävät nuo kirjeet? Näitä kahta ongelmaa selvittelen parhaillaan; ja ratkaisun julkaisen neljän päivän kuluttua.
Arsène Lupin.'
Mainittuna päivänä ihmiset tungeksivat ostamaan "Grand Journalin" numeroita. Kaikkien pettymykseksi ei siinä ollutkaan luvattua tiedonantoa. Sama äänettömyys seuraavana päivänä.
Mitä oli tapahtunut?
Se tuli tietoon poliisiprefektin virastossa sattuneen varomattomuuden kautta. Santén vankilanjohtaja kuului saaneen varotuksen, että Lupin oli yhteydessä apuriensa kanssa niiden kirjenippujen avulla, joita hän valmisti. Mitään ei oltu saatu ilmi; mutta oli ajateltu parhaaksi kaikessa tapauksessa kieltää kaikkinainen työskentely tältä sietämättömältä vangilta.
Tähän vastasi sietämätön vanki:
"Koska minulla ei nyt ole mitään tekemistä, niin voinpahan pitää huolta oikeudenkäynnistäni. Olkaa hyvä ja antakaa tieto asianajajalleni, maître Quimbelille."
Se oli totta. Lupin oli siihen asti kieltäytynyt ryhtymästä mihinkään tekemisiin maître Quimbelin kanssa, mutta suostui nyt tapailemaan häntä ja valmistelemaan puolustustansa.
* * * * *
Seuraavana päivänä maître Quimbel hilpeällä äänellä pyysi Lupinia tuotavaksi lakimiesten huoneeseen. Hän oli vanhanpuoleinen mies ja käytti hyvin voimakkaita silmälaseja, jotka saivat hänen silmänsä näyttämään tavattoman isoilta. Hän asetti hattunsa pöydälle, levitti salkkunsa auki ja alkoi heti tehdä ennakolta huolellisesti valmistelemiansa kysymyksiä.
Lupin vastaili tavattoman auliisti, vieläpä vapaaehtoisesti ilmoitteli monen monituisia erityisseikkoja, jotka maître Quimbel sanelun mukaan merkitsi paperilappusille.
"Ja sanotte siis", jatkoi lakimies, pää papereihin hautautuneena, "että siihen aikaan…"
"Sanon, että siihen aikaan…" vastasi Lupin.
Vähin erin, luonnollisin ja tuskin huomattavin liikahduksin, hän tuki kyynäspäänsä pöytää vasten. Hän laski käsivartensa verkalleen alas, pujotti kätensä maître Quimbelin hatun alle, pisti sormensa nahkanauhan rakoon ja otti sieltä tuollaisen pitkittäin taitetun paperisuikaleen, joita hatuntekijä sovittaa nahan ja sisustuksen väliin silloin kun hattu on hiukkasen liian iso.
Hän kääri paperin auki. Se oli ennakolta sovitulla salakirjotuksella laadittu sanoma Doudevillelta:
'Olen sisäpalvelijana maître Quimbelilla. Voitte pelotta vastata
samalla keinolla.
L. M., murhaaja, se antoi ilmi kirjekuoritempun. Olipa hyvä, että
ennakolta älysitte tämän siirron!'
Kirjelmässä oli vielä tarkka selostus Lupinin paljastusten saamasta vastaanotosta.
Lupin otti taskustaan samanlaisen paperisuikaleen, jossa oli hänen ohjeitansa, pisti sen hiljaisesti edellisen sijalle ja veti kätensä jälleen pois. Temppu oli tehty.
Ja Lupinin kirjeenvaihto "Grand Journalissa" alkoi viipymättä jälleen:
**
'Pyydän yleisöltä anteeksi, etten pitänyt lupaustani.
Santé-palatsin postiolot ovat surkean vajanaiset.
Olemme kuitenkin lähellä loppua. Minulla on käsissäni kaikki asiapaperit, jotka vääjäämättömästi ilmaisevat totuuden. Minä en julkaise niitä vielä. Kuitenkin olkoon sanottuna, että kirjeiden joukossa on muutamia, jotka lähetti kanslerille eräs hänen oppilaakseen ja ihailijakseen selittäytynyt, joka oli määrätty useita vuosia myöhemmin vapauttamaan itsensä väsyttävästä holhoojasta ja hallitsemaan yksinänsä.
Uskon puhuneeni selkeästi.'
Ja seuraavana päivänä:
**
'Kirjeet kirjotettiin edesmenneen keisarin aikana. Minun ei
tarvinne lisätä mitään niiden tärkeyden todistamiseksi.'
Neljän päivän vaiti-olo ja sitte tämä lopullinen kirjelmä, joka
aikaansai vielä muistissa olevan hälinän:
**
'Tutkimukseni on päättynyt. Nyt tiedän kaikki.
Pelkällä harkinnan voimalla olen arvannut kätköpaikan salaisuuden.
Ystäväni ovat lähdössä Veldenziin ja kaikkien esteiden uhalla he menevät linnaan heille osottamaani tietä.
Sanomalehdet julkaisevat sitte valokuvia kirjeistä, joiden pääsisällön jo tunnen; mutta pidän parempana julkaista koko tekstin.
Tämä varma, ehdoton julkaiseminen tapahtuu kahden viikon kuluttua tästä päivästä, täsmälleen tämän elokuun 22. p:nä.
Siihen asti olen vaiti… ja odotan.'
Tiedonannot "Grand Journalille" lakkasivat tosiaankin toistaiseksi; mutta Lupin ei herjennyt olemasta kirjeenvaihdossa ystäviensä kanssa hatun kautta. Se oli niin yksinkertaista! Ei ollut mitään vaaraa. Kuka olisi saattanut konsanaan aavistaa, että maître Quimbelin hattu oli Lupinin kirjelaatikkona!
Joka toinen tai kolmas aamu, niin useasti kuin saapuikin, tämä kuuluisa asianajaja uskollisesti toi puolustettavansa kirjeet: kirjeitä Parisista, kirjeitä maaseudulta, kirjeitä Saksasta, kaikki Doudevillen lyhentämiä ja salakirjotukseksi muuttamia. Ja tuntia myöhemmin maître Quimbel juhlallisesti asteli pois, vieden Lupinin määräyksiä.
Mutta eräänä päivänä Santén vankilanjohtaja sai kirjelmän, jonka alla oli nimikirjaimet "L.M." ja jossa hänelle huomautettiin, että maître Quimbel arvatenkin oli tietämättänsä Lupinin kirjeenkantajana ja että olisi viisasta pitää silmällä tämän arvoisan herrasmiehen käyntejä. Vankilanjohtaja kertoi maître Quimbelille ja tämä päätti pitää nuorempaa toimistokumppaniansa mukanansa.
Niinpä taaskin, huolimatta kaikista ponnistuksistaan, huolimatta aina heruvasta kekseliäisyydestään, huolimatta jokaisen tappionsa jälkeen uusiutuvasta ihmeteltävästä älykkäisyydestään, taaskin Lupin huomasi olevansa estetty pitämästä yhteyttä muun maailman kanssa, yhä ehkäisijänänsä pelottavan vastustajansa hirveä nerokkuus. Ja hän havaitsi keskeytyksen tapahtuvan ratkaisevimmalla hetkellä, siinä juhlallisessa käänteessä, jolloin hän kammiostansa oli lyömässä viimeisen valttikorttinsa niitä liittoutuneita voimia vastaan, jotka häntä niin kamalana ylivoimana ahdistelivat.
* * * * *
Elokuun 13. p:nä, istuessaan kahta asianajajaansa vastapäätä, hänen huomionsa kohdistui sanomalehteen, johon maître Quimbel oli kietaissut muutamia papereitaan.
Hän näki hyvin isoilla kirjakkeilla painetun otsikon:
"813".
Ali-otsikot olivat:
"UUSI MURHA".
"KIIHTYMYS SAKSASSA".
"ONKO APO ON VIHDOIN SAANUT TULKINNAN?"
Lupin vaaleni tuskasta. Otsikkojen alta hän luki sanat:
'Kaksi huomiota herättävää sähkösanomaa saapuu meille lehtemme juuri mennessä koneeseen.
Lähellä Augsburgia on löydetty vanhan miehen ruumis, kurkku veitsellä katkaistuna. Poliisiviranomaisten on onnistunut todeta ruumis: se on Steinweg, mies jota useasti mainittiin Kesselbachin jutussa.
Toisaalta sähköttää eräs kirjeenvaihtajamme, että kuuluisa salapoliisi Sherlock Holmes on kiireisesti kutsuttu Kölniin tapaamaan keisaria. Sieltä he lähtevät Veldenzin linnaan,
Sherlock Holmesin sanotaan ottaneen tulkitakseen, mikä salaisuus piilee sanoissa APO ON.
Jos hän onnistuu, niin se merkitsee sen käsittämättömän taistelun surkeata luhistumista, jota Arsène Lupin on kuluneen kuukauden ajan niin omituisella tavalla johtanut.'
Kammionsa neljän seinän sisällä numero 14. tunsi olevansa peruuttamattomasti yksinään, sidotuin käsin, sidotuin tahdoin, sidotuin aivoin. Häntä ei vähääkään auttanut se että hän oli kyvykäs, nerokas, peloton, sankarillinen. Taistelua käytiin ilman häntä. Hänen osansa oli nyt päättynyt. Hän oli liittänyt yhteen eri kappaleet ja virittänyt kaikki jouset siihen isoon koneeseen, jonka piti tuottaa, ikäänkuin itsellään toimivasti valmistaa hänen vapautuksensa; ja hänelle oli mahdotonta tehdä ainoatakaan liikahdusta työnsä parantamiseksi ja vaalimiseksi.
Määräpäivänä kävisi kone työskentelemään. Sitä ennen voisi sattua tuhannen epäsuotuista seikkaa, tuhannen vastusta ilmestyä, hänen kykenemättänsä vastustamaan noita seikkoja tai poistamaan noita vastuksia.
Lupin vietti siihen aikaan elämänsä onnettomimmat hetket. Hän epäili itseään. Hän kummaili, hautautuisiko hänen olemassaolonsa ainiaaksi vankilan pimentoon. Eikö hän ollut tehnyt erehdystä laskelmissaan? Eikö ollut lapsellista uskoa, että hänet vapauttava tapaus sattuisi tuona määrättynä päivänä?
"Hulluutta!" hän huudahteli. "Todisteluni on pettävää… Kuinka voin odottaa sellaista asianhaarain yhteensattumista! Joku pikku seikka tuhoaa kaikki… se välttämätön hiekkajyvä…"
Steinwegin kuolema ja niiden asiapaperien katoaminen, jotka vanhuksen piti hänelle luovuttaa, ei häntä suurestikaan huolestuttanut. Hän olisi tarpeen vaatiessa tullut toimeen ilman noita asiapapereita; ja Steinwegin hänelle lausumien muutamien sanojen johdolla hän pystyi arvaamalla ja synnynnäisellä nerollaan käsittämään mitä keisarin kirjeet sisälsivät, ja laatimaan sen taistelusuunnitelman, joka veisi voittoon. Mutta hän ajatteli Sherlock Holmesia, joka oli nyt tuolla taistelukentän keskuksessa ja joka etsiskeli ja löytäisi kirjeet, siten tuhoten niin kärsivällisesti pystytetyn rakennuksen.
Ja hän ajatteli 'sitä toista', näkymätöntä vihollista, joka hiippaili vankilan ympärillä, piileskeli vankilassa, kenties arvasi hänen salaisimmatkin suunnitelmansa jo ennen kuin ne oli haudottu hänen ajatustensa syvyydessä.
Elokuun 17.!… Elokuun 18.!… 19.!… Vielä kaksi päivää… pikemmin kaksi vuosisataa! Voi näitä loppumattomia minuutteja!…
Lupin, tavallisesti niin tyyni, niin täydellisesti oman itsensä herra, niin kekseliäs hankkimaan huviketta itselleen, oli kuumeinen, vuoroin ylvästelevä ja vuoroin alakuloinen, voimaton vihollista vastaan, epäillen kaikkea ja kaikkia, juro.
Elokuun 20.!…
Hän olisi halunnut toimia eikä voinut. Mitä tahansa hän teki, oli mahdotonta jouduttaa ratkaisun hetkeä. Tämä ratkaisu joko tapahtuisi tahi ei; mutta Lupin ei varmasti tietäisi ennen kuin viimeisen päivän viimeinen tunti olisi kulunut viimeiseen minuuttiin asti. Silloin ja vasta silloin hän tietäisi järjestelmänsä lopullisen raukeamisen:
"Raukeaa ehdottomasti", hoki hän itsekseen. "Menestys riippuu liian herkistä asianhaaroista ja voidaan saavuttaa ainoastaan liiaksi sielullisten menetelmien kautta… Ei ole epäilemistäkään siitä, että minä olen arvostellut aseitteni arvon ja kantoisuuden liian suureksi… Ja kuitenkin…"
Toivo palasi hänelle. Hän punnitsi mahdollisuuksiaan. Ne näyttivät hänestä äkkiä todellisilta ja pelottavilta. Tulos tapahtuisi kuten hän oli sen ennakolta nähnyt tapahtuvan ja juuri hänen odottamistansa syistä. Se oli välttämätön…
Niin, välttämätön. Paitsi jos Holmes todellakin keksisi kätköpaikan…
Ja taas hän ajatteli Holmesia; ja taas hänet valtasi musertava apeuden tunne. Viimeinen päivä…
Hän heräsi myöhään, pahoissa unissa kuluneen yön jälkeen.
Hän ei sinä päivänä nähnyt ketään, ei tutkintotuomariansa eikä asianajajaansa.
Ehtoopäivä venyi edelleen hitaasti ja tuskaannuttavasti; ja ilta tuli, vankikoppien sydänsynkeä ilta… Häntä värisytteli kuume. Hänen sydämensä pamppaili rinnassa kuin soittokellon kieli.
Ja minuutit putoelivat ijäisyyteen…
Kello yhdeksältä ei mitään. Kello kymmeneltä ei mitään.
Kaikki hermot jouseksi jännitettyinä hän kuunteli vankilan epämääräisiä ääniä, yritti noiden armottomien muurien läpi kuulla mitä voisi tiukkua läpi ulkopuolella hyörivästä elämästä.
"Voi", huudahti hän, "minä menetän järkeni! Loppukoon tämä kaikki… se on parempi. Minä alotan uudestaan, toisella tavalla… minä yritän jotakin muuta… mutta en voi jatkaa tähän tapaan, en voi jatkaa…"
Hän takoi päätänsä nyrkeillään, ja hourivia sanoja nousi hänen huulilleen…
Avain narisi lukossa. Vimmassaan ei hän ollut kuullut askeleita käytävästä; ja nyt tunkeusi valojuova hänen kammioonsa ja ovi avautui.
Kolme miestä astui sisälle.
Lupin ei liikahtanutkaan, ei hämmästellyt.
— — —
"Minä kierrän lampun palamaan", sanoi yksi tulijoista, jonka Lupin tunsi vankilanjohtajaksi.
"Ei", vastasi kookkaampi hänen kumppaneistaan, puhuen vieraalla murteella. "Tämä lyhty riittää."
"Poistunko minä?"
"Menetelkää velvollisuutenne mukaisesti, monsieur", vastasi sama henkilö.
"Poliisiprefektin ohjeet käskevät minun kokonaan alistua teidän toivomuksiinne."
"Siinä tapauksessa, monsieur, olisi suotavampaa, että te vetäytyisitte pois."
Borély läksi, jättäen oven puolittain auki, ja jäi ulkopuolelle kutsumamatkan päähän.
Vieras vaihtoi muutamia sanoja sen kumppaninsa kanssa, joka ei ollut vielä puhunut; ja Lupin turhaan yritti pimennossa erottaa hänen kasvonpiirteitään. Hän vain näki kaksi tummaa hahmoa, jotka olivat puetut väljiin automobiliviittoihin ja käyttivät lakkiensa röytäitä alas taivutettuina.
"Oletteko Arsène Lupin?" kysyi mies, kohdistaen lyhtynsä valon hänen kasvoihinsa.
Tämä hymyili:
"Olen, minä olen se henkilö, joka tunnetaan Arsène Lupinina, nykyään vankina Santéssa, 14. kopissa, toisessa osastossa."
"Tekö", jatkoi vieras, "julkaisitte 'Grand Journalissa' sarjan enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisia kirjelmiä, joissa on mainittu niin sanottua kirjekokoelmaa…?"
Lupin keskeytti hänet:
"Pyydän anteeksi, monsieur, mutta ennen kuin jatkamme tätä keskustelua, jonka aihe muuten ei ole minulle kovinkaan selkeä, olisin hyvin kiitollinen, jos sanoisitte minulle, kenen kanssa minulla on kunnia puhua."
"Aivan tarpeetonta", vastasi muukalainen.
"Aivan tähdellistä", intti Lupin.
"Miksi?"
"Kohteliaisuussyistä, monsieur. Te tiedätte minun nimeni enkä minä tiedä teidän: tämä on hyvän aistin puutetta, jota minä en voi sietää."
Muukalainen menetti kärsivällisyytensä:
"Pelkästään se seikka, että vankilan johtaja toi meidät tänne, osottaa…"
"Että hra Borély ei tunne hyviä tapoja", sanoi Lupin. "Hra Borélyn olisi tullut esitellä meidät toisillemme. Me olemme täällä tasa-arvoisia, monsieur; ei ole kysymys ylemmästä ja alemmasta, vangista ja vieraasta, joka alentuu tulemaan häntä katsomaan. On kaksi miestä; ja toisella näistä kahdesta miehestä on päässään päähine, vaikka hänellä ei pitäisi olla."
"Kuulkaapas…"
"Ottakaa opetus niinkuin haluatte, monsieur", sanoi Lupin.
Muukalainen astui lähemmä ja yritti puhua.
"Päähine ensin", sanoi Lupin, "päähine!"
"Teidän tulee kuunnella minua!"
"Ei."
"Kyllä."
"Ei."
Välit alkoivat käydä myrkyllisiksi, typerästi. Toinen vieras, joka oli pysynyt vaiti, laski kätensä kumppaninsa olalle ja sanoi saksaksi:
"Jättäkää hänet minulle."
"Mutta olihan sovittua…"
"Hiljaa… ja menkää."
"Jättäen teidät yksiksenne?"
"Niin."
"Entäs ovi?"
"Sulkekaa se ja kävelkää loitomma."
"Mutta tämä mies… tiedätte kuka hän on… Arsène Lupin…"
"Menkää!"
Toinen meni ulos, sadatellen itsekseen.
"Vetäkää ovi kiinni!" huusi toinen vieras. "Lujemmin… Kokonaan…
Oikein…"
Sitte hän kääntyi, otti lyhdyn ja kohotti sitä hitaasti.
"Tuleeko minun sanoa teille kuka olen?" hän kysyi.
"Ei", vastasi Lupin.
"Ja miksi?"
"Minä tiedän."
"Haa!"
"Te olette odottamani vieras."
"Minä?"
"Niin, Sire."
VIII.
Keisarin kirjeet.
"Vaiti!" kielsi vieras terävästi. "Älkää käyttäkö sitä sanaa."
"Miksi siis nimitän Teidän…"
"Älkää miksikään."
Lupin seisoi liikkumattomana.
"Huomenna on elokuun kahdeskolmatta päivä", sanoi vieras. "Kirjeet on määrä julkaista huomenna, eikö niin?"
"Kello kaksi tänä yönä on ystävilläni toimena luovuttaa 'Grand Journalille' ei itse kirjeitä, vaan tarkka luettelo kirjeistä, suurherttua Hermannin muistutuksilla varustettuna."
"Sitä luetteloa ei luovuteta lehteen."
"Eihän tietysti."
"Te annatte sen minulle."
"Se asetetaan Teidän Maj… teidän käsiinne."
"Kaikki kirjeet samaten."
"Kaikki kirjeet samaten."
"Ainoankaan niistä tulematta valokuvatuksi."
"Ainoankaan niistä tulematta valokuvatuksi."
Vieras puhui hyvin tyynellä äänellä, jossa ei ilmennyt vähäisintäkään pyynnön sävyä tai mahtivallan korostusta. Hän lausuili Arsène Lupinin ehdottomat toimenpiteet. Asiat kävisivät hänen sanojensa mukaan. Ja siten tapahtuisi, olisivatpa Arsène Lupinin vaatimukset mitkä hyvänsä, arvostelipa hän minkä hinnan tahansa noiden toimenpiteitten suorittamiselle. Ehdot hyväksyttiin ennakolta.
Ja vieras pitkitti:
"Oletteko lukenut kirjeet?"
"En."
"Siinä tapauksessa…"
"Minulla on suurherttuan luettelo ja hänen muistutuksensa. Minä sitä paitsi tiedän kätkön, mihin hän pani kaikki paperinsa."
"Miks'ette ottanut niitä, ennen tätä?"
"Minä en tiennyt kätkön salaisuutta ennen kuin olin täällä. Ystäviäni on nyt matkalla sinne."
"Linna on vartioitu. Luotetuimmasta väestäni pitää kaksisataa miestä sitä miehitettynä."
"Kymmenentuhatta ei riittäisi."
Minuutin mietittyänsä kysyi vieras:
"Mistä tiedätte salaisuuden?"
"Minä arvasin sen."
"Mutta oliko teillä muita tiedon aineksia kuin sanomalehdissä julkaistut?"
"Ei, ei mitään."
"Haa!" virkahti vieras itsekseen. "Se on kummallista, kummallista!…" Ja Lupinille: "Olette varma siitä, että oletuksenne on oikea?"
"Ei se ole oletus; se on tosiseikka."
"Sen parempi", jupisi vieras. "Ei tule rauhaa ennenkuin nuo paperit lakkaavat olemasta."
Ja asettuen Lupinin eteen:
"Paljonko papereista? Paljonko pyydätte salaisuuden ilmaisemisesta?"
Hän odotti Lupinin mainitsevan jonkun summan. Hän esitti sellaisen itse:
"Viisikymmentätuhatta?… Satatuhatta?…"
Ja kun Lupin ei vastannut, sanoi hän hiukan epäröiden:
"Enemmän? Kaksisataatuhatta? Hyvä on! Minä suostun."
Lupin hymyili ja vastasi matalalla äänellä:
"Se on sievä erä. Mutta eikö ole todenmukaista, että joku hallitsija, esim. Englannin kuningas, antaisi vaikkapa miljoonan? Kaikessa vilpittömyydessä puhuen…?"
"Sen uskon."
"Ja että nuo kirjeet ovat hinnaltaan määräämättömät keisarille, että ne ovat kahden miljoonan frangin arvoiset ihan yhtä helposti kuin kahdensadantuhannen… kolmen miljoonan yhtä helposti kuin kahden?"
"Paljon mahdollista."
"Ja keisari antaisi nuo kolme miljoonaa frangia, jos tulisi tarvis?"
"Niin."
"Sitten ei ole vaikea päästä sopimukseen."
"Noilla ehdoilla?" huudahti vieras hiukan ähmissään.
Lupin hymyili taas:
"Ei noilla ehdoilla sentään… minä en tavottele rahaa. Minä tahdon muuta, mikä on minulle enemmän arvoinen kuin mikään miljoonien määrä."
"Mikä se on?"
"Vapauteni."
"Mitä! Vapautenne… Se on teidän maanne asia… Minulla ei siinä kohden ole mitään valtaa."
Lupin astahti hänen luokseen ja sanoi vielä enemmän alentaen ääntänsä:
"Teillä on kaikki valta, Sire… Minun vapauteni ei ole niin poikkeuksellinen tapaus, että teiltä luultenkaan evättäisiin."
"Minun siis pitäisi pyytää sitä?"
"Niin."
"Keneltä?"
"Valenglaylta, pääministeriltä."
"Hyvä on… mutta hra Valenglay ei konsanaan myönny…"
Lupin kumartui eteenpäin ja puheli ikäänkuin sanojansa etsien, ikäänkuin kuviteltua tapausta selvitellen:
"Otaksutaanpa, että kahden suuren maan välille on tullut joku vähäpätöinen kysymys… siirtomaa-asia esim., jossa niiden arvonsatunto on pelissä enemmän kuin niiden etu… Onko mahdoton ajatella, että noista kahdesta maasta toisen hallitsija saattaisi ryhtyä omasta alotteestaan käsittelemään tätä asiata uudessa, sovinnollisessa hengessä… ja antaisi tarvittavat ohjeet… niin että…"
"Niin että minä saattaisin jättää Ranskalle Marokon?" tokaisi vieras, purskahtaen nauruun… "Tietysti, tietysti!" alotti hän taas, turhaan yrittäen käydä jälleen totiseksi. "Tietysti se on hyvin itsenäinen aatos: koko nykyaikainen valtiotaito mullistukoon, jotta Arsène Lupin olisi vapaa!… Keisarikunnan suunnitelmat tuhoutukoot, jotta Arsène Lupin saisi pitkittää urotöitänsä!… Miks'ette kerrassaan pyydä minulta Elsass-Lotrinkia?"
"Minä ajattelin sitä kyllä, Sire", vastasi Lupin tyynesti.
Vieraan hilpeys yltyi:
"Mainiota! Ja säästätte minut siitä?"
"Niin, tällä kerralla."
Lupin oli laskenut käsivartensa rinnalle ristiin. Häntäkin huvitti näyttelemänsä osan liioitteleminen, ja hän jatkoi teeskennellyllä vakavuudella:
"Jonakuna päivänä saattaisi koitua sarja seikkoja, jotka toimittaisivat minulle vallan vaatia ja saada tuon korvauksen isänmaalleni. Kun se päivä tulee, niin en suinkaan jätä sitä tekemättä. Nykyhetkellä pakottavat minun käytettävissäni olevat aseet minut olemaan vaatimattomampi. Rauhan saavuttaminen Marokossa tyydyttää minua."
"Juuri se?"
"Juuri se."
"Marokko teidän vapauttanne vastaan?"
"Ei muuta mitään… tai oikeastaan — sillä me emme saa kokonaan kadottaa näkyvistämme tämän keskustelun päätarkotusta — tai oikeastaan hiukkasen hyvää tahtoa toisen maan taholta… ja sen korvaukseksi niiden kirjeiden luovuttaminen, jotka ovat minun vallassani."
"Nuo kirjeet!" mutisi vieras ärtyisesti. "Kenties eivät ne lopultakaan ole niin kallis-arvoisia…"
"Niistä ovat jotkut omaa käsialaanne, Sire; ja te piditte niitä kyllin kallisarvoisina tullaksenne tähän kammioon…"
"No, mitä sillä väliä?"
"Mutta niissä on toisia, joiden alkuperää ette tiedä ja joista voin mainita teille muutamia erityisseikkoja."
"Tosiaanko!" sanoi vieras hieman tuskaisesti.
Lupin empi.
"Puhukaa, puhukaa suoraan", pyysi vieras. "Sanokaa mitä mielessänne liikkuu."
Kammion syvässä hiljaisuudessa Lupin selitti juhlallisen salaisesti:
"Kaksikymmentä vuotta takaperin laadittiin luonnos Saksan,
Suur-Britannian ja Ranskan väliseksi liittosopimukseksi."
"Se ei ole totta! Mahdotonta! Kuka olisi voinut sellaista tehdä?"
"Keisarin isä ja Englannin kuningatar, molemmat keisarinna Fredrikin vaikutuksen alaisina toimien."
"Mahdotonta! Vielä kerran, mahdotonta!"
"Kirjeenvaihto on Veldenzin linnan kätköpaikassa; ja minä yksin tunnen kätkön salaisuuden."
Vieras harppaili kiihtynein askelin edes takaisin. Sitte hän äkkiä pysähtyi:
"Onko sopimuskirjan teksti tuon kirjeenvaihdon joukossa?"
"On, Sire. Se on isänne omaa käsialaa."
"Ja mitä siinä sanotaan?"
"Tuon sopimuksen mukaan Ranska ja Suur-Britannia myönnyttivät ja lupasivat Saksalle suunnattoman suuren siirtomaa-valtakunnan, valtakunnan jota sillä ei nykyään ole ja joka on käynyt sille välttämättömäksi näinä aikoina, sen suuruuden turvaamiseksi."
"Ja mitä vaati Englanti tuon valtakunnan korvaukseksi?"
"Saksalaisen sotalaivaston rajoittamisen."
"Entäs Ranska?"
"Elsass-Lotringin."
Pöytää vasten nojautuen vaipui keisari hiljaiseen mietiskelyyn. Lupin jatkoi:
"Kaikki oli valmista. Parisin ja Lontoon ministeriöiltä oli kuulusteltu ja ne olivat antaneet suostumuksensa. Hanke oli kuten toteutettu. Suuri liittosopimus oli astumaisillaan voimaan. Se olisi laskenut perustuksen lopulliselle maailmanrauhalle. Isänne kuolema kumosi tuon ylevän unelman. Mutta minä kysyn Teidän Keisarilliselta Majesteetiltanne, mitä teidän kansanne ajattelee, mitä maailma ajattelee, saadessaan tietää, että Fredrik III, 1870:n sankareita, puhdasverinen ja uskollinen saksalainen, ylväästä luonteestansa yleiseen ihailtu, suostui luovuttamaan takaisin Elsass-Lotringin ja siis piti tuota luovutusta oikeudenmukaisena?"
Hän vaikeni tuokioksi, jättäen ongelman muodostumaan tarkkapiirteiseksi keisarin omassatunnossa, omassatunnossa miehen, pojan ja hallitsijan. Sitte hän lopetti:
"Teidän Keisarillisen Majesteettinne täytyy itsenne tietää, haluatteko vai ettekö, että historia liittää aikakirjoihinsa tuon sopimuksen olemassaolon. Mitä minuun tulee, Sire, niin voitte nähdä, että minun halpa olemukseni merkitsee siinä asiassa ylen vähäisen."
Pitkällinen vaiti-olo seurasi Lupinin sanoja.
"Onko mitään muita ehtoja?"
"On, Sire, mutta vähäpätöisiä."
"Mainitkaa ne."
"Olen löytänyt Zweibrücken-Veldenzin suurherttuan pojan.
Suurherttuakunta on palautettava hänelle."
"Mitään muuta?"
"Hän rakastaa erästä nuorta tyttöä, joka puolestaan rakastaa häntä.
Tyttö on mitä kaunein ja sivein. Hänen tulee saada tämä vaimoksensa."
"Mitään muuta?"
"Ei muuta. Teidän Majesteettinne tarvitsee vain toimituttaa tämä kirje 'Grand Journalin' toimittajalle, jotta tämä lukemattomana hävittää sen kirjotuksen, joka hänelle saatetaan nyt minä hetkenä hyvänsä jo tuoda."
Lupin ojensi kirjettä raskain sydämin ja vapisevin käsin. Jos keisari ottaisi sen, olisi se merkkinä hänen hyväksymisestään.
Keisari epäröitsi ja otti sitten äkillisellä liikkeellä kirjeen, pani hatun päähänsä, kääri viitan ympärilleen ja asteli sanaakaan hiiskumatta ulos.
Lupin hoippuili muutaman silmänräpäyksen ajan kuin huumaantuneena…
Sitte hän keikahti tuolilleen, huikaten ilosta ja ylpeydestä…
Arsène Lupin odotti kärsivällisesti pelastuksensa hetkeä, väkisinkin udellen itseltään, millä keinoin se järjestettäisiin ja miten Ranska ja Saksa, liittyen yhdessä suorittamaan tämän ansiokkaan teon, onnistuisivat aikaansaamaan sen liian suurta häväistysjuttua herättämättä.
Myöhään iltapäivällä käski vartija hänen mennä ulkopihalle. Hän kiirehti ulos ja kohtasi vankilanjohtajan, joka luovutti hänet hra Weberin haltuun. Weber viittasi hänet nousemaan voimavaunuihin, joissa oli joku istumassa.
Lupin sai rajun naurunpuuskan:
"Mitä, tekö, van Weber poloiseni! Teidätkö on uhrattu tähän väsyttävään tehtävään? Voi, veikko parka, onpa se kovaa! Ensin saavutettuanne kuuluisuuden minun vangitsemisellani, pitää teidän nyt joutua kuolemattomaksi minun pakoni kautta!"
Hän silmäili toista miestä:
"Kah kummaa, hra poliisiprefekti, tekin siis olette tässä hommassa mukana? Onpa tämä teitä kohtaan ilkeä tekonen, vai mitä? Jos tottelette minun neuvoani, niin jättäydytte taammaksi ja luovutatte Weberille kunnian ja maineen!"
Automobili kulki nopeata vauhtia pitkin Seinen vartta ja Boulognen halki. Saint-Cloudin kohdalla he menivät poikki virran.
"Oivallista!" huudahti Lupin. "Olemme matkalla Garchesiin! Te tarvitsette minua siellä, jotta näyttelisin uudestaan Altenheimin kuoleman. Me menemme maanalaiseen käytävään, minä katoan ja ihmiset sanovat, että minä pujahdin pakoon toisesta käytävästä, joka oli minulle yksistään tietty!"
Lupin arvasi ohjelman ihan täsmälleen. He kävelivät Lepolan tilusten poikki Pavillon Hortenseen. Lupin ja hänen kaksi seuralaistansa laskeutuivat alas portaita ja pitkin maanalaista käytävää. Tunnelin päässä sanoi apulaispäällikkö:
"Olette vapaa."
"Hei!" huudahti Lupin. "Sepä varsin mutkatonta! No, paljon kiitoksia, Weber hyvä; pahoittelen sitä, että olen tuottanut teille näin paljon vaivaa. Hyvästi, hra poliisiprefekti."
Hän kapusi Villa des Glycinesiin johtavat portaat, kohotti laskuluukun ja hyppäsi huoneeseen.
Käsi laskeusi hänen olalleen.
Hänen vastassaan seisoi ensimäinen eilispäiväinen vieraansa, keisarin seuralainen. Hänen mukanaan oli neljä miestä, kaksi kummallakin puolella.
"Kuulkaapas", sanoi Lupin, "mitä tämä pikku pila tarkottaa? Luulin olevani vapaa!"
"Kyllä, kyllä", murisi saksalainen järeällä äänellään, "te olette vapaa… vapaa matkustamaan meidän viiden mukana… jos se teille soveltuu."
Lupin hykähteli:
"Jos se minulle soveltuu? Sehän on elämäni unelma!"
Huvilan ulkopuolella odottelivat kivetyllä pihalla voimakkaat katetut vaunut. Kaksi miestä nousi etu-istuimelle, kaksi muuta sisälle. Lupin ja vieras istuutuivat ajajaa vastapäätä olevalle istuimelle.
Automobili kiiti rauhassa kaiken iltaa ja yötä.
He pysähtyivät aamiaiselle erääseen majataloon, jonka lähellä oli kilometripylväs. Lupin näki heidän olevan Metzin ja Luxemburgin keskivälillä. Sieltä he pitkittivät matkaansa koillista kohti, Trevesiin päin.
Lupin sanoi matkatoverilleen:
"Olenko oikeassa, kun uskon saaneeni kunnian puhutella kreivi von Waldemaria, keisarin luotettua ystävää, joka toimitti kotitarkastuksen Hermann III:n talossa Dresdenissä?"
Vieras pysyi vaiti.
"Olette väärässä, evätessänne minulta vastauksenne, hra kreivi. Alotin puhua omaksi hyväksenne: juuri vaunuihin noustessamme huomasin taivaanrannalla automobilin pistäytyvän näkyviin takanamme. Näittekö te sen?"
"En. Miksi?"
"Eipä mitään… sanoinpahan vain… Sitä paitsi olemme kymmentä minuuttia edellä… ja automobilimme on vähintään neljäkymmentä-hevosvoimainen."
"Se on kuusikymmentä", sanoi saksalainen, levottomasti vilkaisten häneen silmännurkkauksestaan.
"Hoo, eipä sitte hätää!"
He nousivat loivaa rinnettä ylös. Heidän saavuttuansa laelle ojentautui kreivi ulos ikkunasta:
"Hitto!"
"Mitä nyt?" kysyi Lupin.
Kreivi kääntyi häneen ja sanoi uhkaavalla äänellä:
"Olkaa varoillanne! Jos mitään tapahtuu, niin sen pahempi teille."
"Ohoo! Toinen näyttää vähentävän välimatkaa!… Mutta mitä pelkäättekään, kreivi hyvä? Siellä kaiketikin tulee joku matkustaja… vieläpä kenties joku meidän avuksemme lähetetty."
"Minä en mitään apua halua", murisi saksalainen.
Hän kurkottausi taas katsomaan. Automobili oli ainoastaan parin, kolmen sadan metrin päässä.
Hän sanoi miehilleen Lupiniin viitaten:
"Sitokaa hänet. Jos hän vastustelee…"
Ja hän veti revolverinsa taskustaan.
"Miksi minä vastustelisin, oi hellä germaani?" naurahteli Lupin. "Mitä te tuosta automobilista välitätte? Minun apureitaniko? Sepä hullunkurinen aatos!"
Vastaamatta antoi saksalainen käskyjä ajajalle:
"Oikealle!… Hitaampi vauhti!… Antaa niiden mennä ohi… Jos nekin hiljentävät kulkuansa, niin me pysäytämme!"
Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen näytti vieras automobili päin vastoin lisäävän vauhtiansa. Se sivuutti heidät kuin tuulispää, tomupilvessä. Takaosassa seisoi alas lasketun kuomun yli nojautuen mustapukuinen mies.
Hän nosti käsivartensa.
Kaksi laukausta pamahti.
Kreivi, jonka ruumis sulki koko vasemmanpuoleisen ikkunan, kaatui takaisin istuimelleen.
Ennen kuin edes vilkaisivat hänen vammojansa heittäysivät nuo kaksi miestä Lupiniin käsiksi ja täydensivät hänen köyttämisensä.
"Aaseja! Pölkkypäitä!" riehui Lupin raivoissaan. "Päinvastoin, antakaa minun mennä! Kas nyt me pysähdymme! Mutta kiitäkää sen perässä, pöllöt, tavottakaa hänet!… Hän on mustapukuinen mies, kuulkaa, murhaaja!… Voi, näitä epattoja!…"
Hänet kapuloittiin. Sitte he kävivät kreiviä hoitamaan. Haava ei näyttänyt vaaralliselta ja saatiin pian sidotuksi. Mutta potilas, joka oli hyvin kiihtyneessä mielentilassa, sai kuumekohtauksen ja alkoi houria.
Kello oli kahdeksan aamulla. He olivat aukealla maaseudulla, missään ei ollut merkkiäkään asumuksista. Miehillä ei ollut mitään tietoa matkan varsinaisesta päämäärästä. Minne piti heidän mennä? Keneltä voisivat he tiedustaa ohjeita?
He asettuivat erään metsikön laitaan odottelemaan.
Koko päivä kului täten. Vasta illalla saapui ratsuväen osasto, joka oli lähetetty Trevesistä etsimään automobilia.
Kahta tuntia myöhemmin Lupin astui pois vaunuista ja yhäti kahden saksalaisensa saattamana kapusi lyhdyn valossa ylös portaita, joka johti pieneen huoneeseen; tämän ikkunat oli suljettu rautaristikoilla. Täällä hän vietti yönsä.
Seuraavana aamuna vei hänet eräs upseeri tilavaan, pikimältään kalustettuun huoneeseen. Hänen vankikammiossaan käynyt ylhäinen vieras istui kirjotuspöydän ääressä lueskellen sanomalehtiä ja selostuksia, joihin hän veteli voimakkaita viiruja punaisella liidulla.
"Jättäkää meidät", hän sanoi upseerille.
Ja Lupinin eteen astuen:
"Paperit."
Sävy ei ollut entinen. Se oli nyt tyly ja käskevä sävy valtiaan, joka on kotonaan ja puhuttelee alhaista olentoa. Ja millaista olentoa! Veijaria, pahinta lajia seikkailijaa, jonka edessä hän oli ollut pakotettu itseänsä nöyryyttämään!
Lupin ei nolostunut. Hän vastasi ihan tyvenesti:
"Ne ovat Veldenzin linnassa."
"Me olemme linnan ulkorakennuksissa. Nuo tuolla ovat linnan rauniot."
"Paperit ovat raunioissa."
"Menkäämme ottamaan ne. Näyttäkää minulle tie."
Lupin ei hievahtanut.
"No?"
"No, Sire, asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulette. Kestää jonkun aikaa, ennen kuin saa toimimaan ne voimat, jotka tarvitaan tuon kätköpaikan avaamiseen."
"Kuinka pitkän ajan tarvitsette?"
"Neljäkolmatta tuntia."
Suuttunut liike, väleen hillitty:
"Haa, siitäpä ei meidän välillämme ollut mitään puhetta!"
"Ei määritelty mitään yksityiskohtaista, ei tätä eikä sitä pikku retkeä, jonka Teidän Keisarillinen Majesteettinne pani minut tekemään puolen tusinan vartiosoturinne huostassa. Minun on toimitettava paperit, siinä kaikki."
"Ja minun on pidätettävä vapautenne kunnes toimitatte paperit."
"Se on luottamus-asia, Sire. Olisin pitänyt itseäni aivan yhtä suuresti sidottuna hankkimaan nuo paperit, jos olisinkin vankilasta päästessäni ollut vapaa, ja Teidän Keisarillinen Majesteettinne saa olla varma siitä, etten minä olisi niiden keralla mennyt menojani. Ainoana erotuksena on, että ne olisivat nyt teidän hallussanne. Sillä me olemme menettäneet yhden päivän, Sire. Ja yksi päivä on tällaisessa hommassa… kokonainen päivä liikaa… Se vain on sanottava, että teillä olisi pitänyt olla luottamusta."
Keisari silmäili hiukan ällistyneenä hylkiötä, kulkuria, joka tuntui kiusaantuneelta siitä, että kukaan epäili hänen sanaansa.
Hän ei vastannut, vaan soitti kelloa:
"Päivystävä upseeri", hän käski.
Kreivi von Waldemar saapui, hyvin valjuna.
"Ahaa, tekö, Waldemar? Olette siis taas kunnossa?"
"Palvelukseksenne, Sire."
"Ottakaa viisi miestä mukaanne… samat miehet, koska olette heistä varma. Älkää jättäkö tätä… herrasmiestä ennen kuin huomen-aamulla." Hän katsoi kelloansa. "Ennen kuin huomen-aamulla kello kymmenen. Ei, minä annan hänelle aikaa kello kahteentoista. Te menette minne tahansa hän suvaitsee mennä, te teette mitä ikinä hän teiltä pyytää. Sanalla sanoen, te olette hänen käytettävissään. Kello kaksitoista yhdyn minä teihin. Ellei hän kellon kahdennellatoista lyönnillä ole minulle toimittanut kirjetukkua, niin te asetatte hänet takaisin automobiilinne ja silmänräpäystäkään menettämättä viette hänet suoraa päätä Santé-vankilaan."
Hän meni ulos.
Lupin valitsi pöydältä sikaarin ja heittäysi lepotuoliin:
"Hyvä! Tuollaisesta rivakkuudesta minä pidän. Se on vilpitöntä ja selkeätä."
Kreivi oli tuonut miehensä sisälle. Hän sanoi Lupinille:
"Mars!"
Lupin sytytti sikaarinsa eikä hievahtanut.
"No niin, mars!"
"Ei."
"Mitä sellainen 'ei' tarkottaa?"
"Minä kummailen."
"Mitä?"
"Missä ihmeessä tuo kätkö saattaa olla!"
Kreivi hätkähti, Lupinin naureskellessa:
"Sillä parahinta on jutussa se, ettei minulla ole etäisintäkään aavistusta tuosta kuuluisasta piilosta, yhtä vähän kuin tiedän, millä tavoin ryhtyisin sitä hakemaan. Mitä te siihen sanotte, Waldemar hyvä, hä? Hupaisaa, eikö totta?… Ei etäisintäkään aavistusta…"
Veldenzin rauniot ovat tutut kaikille Reinin ja Moselin varrella käyneille.
Saattueensa seuraamana Lupin kahdessa tunnissa tarkasteli koko rakennuksen.
"Minä olen teihin kovin tyytyväinen, kreivi hyvä. En luule konsanaan tavanneeni niin täydellisesti alaansa perehtynyttä opasta, enkä — mikä on harvinaista — niin vaiteliasta. Ja nyt lähdemme puolipäivälliselle, ellei teillä ole vastaan."
Kello neljän seuduissa, tehtyään taaskin kävelyn raunioissa, joll'aikaa hän oli tutkinut kivet, mitannut muurien paksuuden, ottanut selvää kaikesta mahdollisesta, turhaan, kysyi hän kreiviltä:
"Eikö ole ketään jäljellä viimeisen, linnassa asuneen suurherttuan palveluskunnasta?"
"Kaikki silloiset palvelijat hajaantuivat kukin taholleen. Yksi ainoa jäi piiriin asumaan."
"No?"
"Hän kuoli kaksi vuotta takaperin."
"Lapsia?"
"Hänellä oli poika, joka meni naimisiin. Yhdessä vaimonsa keralla erotettiin hänet häpeällisen käytöksen takia. He jättivät jäljelle nuorimman lapsensa, pienen tyttären Isildan."
"Missä hän asuu?"
"Hän asuu täällä, näiden rakennusten päässä. Vanhalla iso-isällä, oli tapana olla linnassa kävijäin oppaana siihen aikaan kun yleisöllä vielä oli pääsy tänne. Pikku Isilda on siitä asti asustanut raunioissa. Hänen annettiin säälistä jäädä. Hän on vähäjärkinen raukka, tuskin puhekykyinen ja tietämätön sanoistaan."
"Onko hän aina ollut sellainen?"
"Ei nähtävästi. Hänen järkensä alkoi himmentyä kymmenkunnan vuoden ijässä."
"Surunko johdosta, vai säikähdyksen ehkä?"
"Ei ole ollut mitään suoranaista syytä, kuulemma. Isä oli juoppo ja äiti teki hulluuden kohtauksessa itsemurhan."
Lupin mietiskeli ja sanoi:
"Haluaisin tavata hänet."
Kreivi hymyili omituisesti:
"Tavata hänet saatte kaikin mokomin."
Isilda sattui olemaan eräässä niitä huoneita, joita hänen sallittiin pitää hallussaan. Lupin kummastui nähdessään myötätuntoa herättävän pikku olennon, joka oli liian laiha, liian valju, mutta melkein sievä vaaleine hiuksineen ja hentoisine kasvoineen. Hänen merenvihreissä silmissään oli sokeiden epämääräinen, uneksiva katse.
Lupin teki muutamia kysymyksiä, joihin Isilda ei sanaakaan vastannut, ja toisia, joihin hän vastasi katkonaisin lausein, kuin ei olisi tajunnut hänelle lausuttujen sanojen merkitystä eikä omiakaan sanojansa oivaltanut.
Kyselijä yritti yhä, tarttuen häntä hyvin hellästi käteen ja lempeällä äänellä tiedustellen häneltä seikkoja niiltä ajoilta, jolloin hänellä vielä oli järkensä tallella — hänen iso-isästään, muistoista, joita saattaisi elvyttää lapsuusaikojen vapaa karkeloiminen linnan majesteetillisissa raunioissa.
Tyttö seisoi vaiti ollen, tuijottavin silmin, osaaottamattomana; mikään liikutus, mitä hän saattoi tuntea, ei jaksanut herättää hänen uinuvaa älyänsä.
Lupin pyysi lyijykynää ja paperia, ja kirjotti numeron "813".