Kreivi hymyili taas.
"Hei, mitä te nauraa virnotatte?" huudahti Lupin ärtyisestä.
"En mitään… en mitään… tämä kiinnittää hyvin suuresti mieltäni, siinä kaikki…"
Isilda katseli kyselijän ojentamaa paperilappua ja käänsi hajamielisenä pois päänsä.
"Ei tärpi!" huomautti kreivi ivallisesti.
Lupin piirsi kirjaimet "APO ON".
Isilda ei omistanut enempää huomiota.
Toinen ei luopunut kokeestaan, vaan piirteli yhä samoja kirjaimia, joka kerta jättäen niiden välille erilaisia lomia ja joka kerta pitäen tytön kasvoja silmällä.
Tyttö ei hievahtanut, vaan piti katsetta paperiin kiinnitettynä, vaipuneena välinpitämättömyyteen, jota ei mikään näyttänyt häiritsevän.
Sitten yht'äkkiä tarttui hän kynään, sieppasi viimeisen paperilapun Lupinin käsistä ja ikäänkuin äkillisen mieleenjohdatuksen valtaamana kirjotti kaksi 'l':ää Lupinin avoimeksi jättämään keskilomaan.
Tämä tunsi värähdyksen ruumiissaan.
Oli muodostunut sana: "APOLLON".
Sillävälin Isilda piti kiinni sekä lyijykynästä että paperista, ja kourivin sormin ja pingottunein kasvoin ponnisteli saadakseen kätensä tottelemaan vaivaisten pikku aivojensa määräyksiä.
Lupin odotti kuumeisesti.
Tyttö piirrälsi nopeasti toisen sanan: "DIANE".
"Vielä sana! Minun täytyy saada vielä sana!" vaati Lupin käskevällä äänellä, tarttuen tyttöä käsivarteen.
Mutta hän näki tytön silmistä, jotka olivat taaskin tylstyneet, ettei tuo vilahtava älyntuikahdus voinut enää kimmeltää.
"Mennään", sanoi Lupin.
Hän oli kävelemässä pois, kun tyttö juoksi hänen perässään ja asettui hänen tielleen. Hän pysähtyi:
"Mitä nyt?"
Tyttö ojensi kämmenensä.
"Mitä? Rahaa?… Onko hänellä tapana kerjätä?" kysyi Lupin kreiviltä.
"Ei", sanoi Waldemar, "enkä voi ymmärtää…"
Isilda otti taskustaan kaksi kultakolikkoa ja kilisteli niitä riemuiten.
Lupin katsoi niitä. Ne olivat ranskalaisia rahoja, ihan uusia, sinä vuonna lyötyjä.
"Mistä sinä nämä sait?" kysyi hän kiihtyneesti. "Ranskalaista rahaa!… Kuka sinulle antoi?… Ja milloin?… Tänäänkö? Puhu!… Vastaa!…" Hän kohautti hartioitaan. "Minua hullua! Niinkuin hän kykenisi vastaamaan!… Hyvä kreivi, lainaisitteko minulle neljäkymmentä markkaa?… Kiitos… Tässä, Isilda, on sinulle…"
Tyttö otti nuo kaksi kolikkoa, kilisteli niitä toisien kanssa kämmenellään ja sitte käsivartensa ojentaen viittasi Uudestisyntymisen palatsin raunioihin, sellaisella liikkeellä, joka tuntui erityisemmin kääntävän huomiota vasempaan sivurakennukseen ja sen sivurakennuksen yläosaan.
Lupin vilkaisi kreiviin. Waldemar hymyili taaskin.
Hän läksi palatsiin umpimähkään, saattueensa seuraamana.
Ensimäisessä huonekerrassa pohjoispuolella oli pitkä käytävä, josta avautui kaksitoista sievää huonetta, kaikki ihan yhtäläisiä.
Kun alkoi tulla hämärä, kiiruhti hän yhteen noista kahdestatoista huoneesta, kuin olisi valinnut sen erityisistä, yksistään hänelle itselleen tunnetuista syistä. Häntä hieman ihmetytti tavata siellä keisari tupakoitsemassa nojatuolissa, jonka hän oli haetuttanut.
Olematta hänen saapuvilla oloansa huomaavinaankaan ryhtyi Lupin tarkastamaan huonetta niiden menetelmien mukaan, joita hänellä oli tapana käyttää sellaisissa tapauksissa, jakaen huoneen neliöihin, joista tutki kunkin erikseen.
Kaksikymmentä minuuttia tähän työhön käytettyään hän sanoi:
"Minun täytyy pyytää teitä, Sire, armollisesti siirtymään. Tässä on tulisija…"
Keisari nytkäytti päätänsä:
"Minusta tuntuu, hra Lupin, että te olette tehnyt minusta hiukkasen pilaa."
"Millä tavoin, Sire?"
"No, mitä mies tietää, sitä hänen ei tarvitse etsiskellä! Täällä te olette vainuilleet runsaasti kymmenen tuntia. Eikö teistäkin tunnu olevan syytä viipymättömälle palauttamiselle vankilaan?"
Lupin näytti tyrmistyneeltä:
"Eikö Teidän Majesteettinne asettanut viimeiseksi rajaksi kello kahtatoista huomenna?"
"Miksi sitä odotella?"
"Miksi? No, jotta sallittaisiin minun täydentää työni!"
"Työnne? Mutta eihän se ole vielä alussakaan, hra Lupin."
Lupin mietti, ja selitti sitte vakavasti:
"Koska Teidän Keisarillinen Majesteettinne vaatii todisteita minuun luottaakseen, niin minä annan sellaisia. Näillä yhteisen käytävän varrella olevilla kahdellatoista huoneella on kaikilla eri nimi, joka on piirretty ranskaksi — nähtävästi jonkun ranskalaisen koristetaiteilijan sommittelemana — kunkin huoneen oven yläpuolelle. Yksi näistä kirjotuksista, joita tuli ei ollut tärvellyt niin pahoin kuin toisia, pisti silmääni astuskellessani pitkin käytävää: minä tarkastin muutkin oviaukot ja huomasin, että niissä kaikissa näkyi vaivoin luettavia jälkiä ovenkamanaan kaiverretuista nimistä. Siten löysin 'D':n ja 'E':n, alku- ja loppukirjaimen 'DIANE':sta. Löysin 'A':n ja tavun 'LON', jotka viittasivat 'APOLLON'iin. Nämä ovat ranskalaiset muodot Dianasta ja Apollosta, kreikkalaisia jumaluuksia molemmat. Muut kaiverrukset edustivat samaa alaa. Havaitsin jälkiä nimistä sellaisista kuin Jupiter, Venus, Merkurius, Saturnus j.n.e. Tämä ongelman osa on siten ratkaistu: kullakin näistä kahdestatoista suojamasta on jonkun olympialaisen jumalan tai jumalattaren nimi: ja kirjaimet 'APO ON' viittaavat Isildan täydentäminä Apollo-huoneeseen, Salle d'Apolloniin. Täällä siis, tässä huoneessa, missä nyt olemme, on kirjeiden kätköpaikka. Muutamat minuutit kenties riittävät niiden löytämiseen."
"Muutamat minuutit tai muutamat vuodet… tai vuosikymmenetkin!" sanoi keisari nauraen. "Hra Lupin", jatkoi Hänen Majesteettinsa, "sen jännittävän tutkimuksen, jota te olette tänään johtanut ja jonka loistavia tuloksia meille kertoilette, olen jo tehnyt minä… niin, kaksi viikkoa takaperin, ystävänne Sherlock Holmesin seurassa. Yhdessä me kyselimme pikku Isildalta; yhdessä me käytimme samoja menetelmiä häneen nähden kuin tekin; ja yhdessä me panimme merkille nimet käytävän ovien kamanoissa ja pääsimme tähän huoneeseen, Apollo-huoneeseen asti."
Lupin vaaleni. Hän sopersi:
"Haa, pääsikö Holmes… tänne… asti?"
"Tänne asti… Tosin ei siitä ollut meille apua, sillä me etsiskelimme tässä huoneessa neljä päivää emmekä löytäneet mitään. Kuitenkin tiedän, etteivät kirjeet ole täällä."
"Se vei Holmesilta neljä päivää, Sire, ja minulta se viepi ainoastaan neljä tuntia. Ja minä olisin tarvinnut vielä vähemmänkin, ellei minua olisi etsinnässäni vastustettu."
"Ja kuka niin on tehnyt, totta toisen kerran! Minun uskollinen kreivinikö? Toivoakseni hän ei rohjennut…"
"Ei, Sire, vaan vihollisistani kamalin ja voimakkain, se hirviö, joka tappoi oman rikostoverinsa Altenheimin."
"Onko hän täällä? Luuletteko niin?" huudahti keisari, jonka kiihtymys osotti hänen tuntevan koko jutun alkuvaiheet.
"Hän on missä tahansa minä olen. Hän uhkaa minua ainaisella vihallaan. Hän se arvasi minut Lenormandiksi, etsivän osaston päälliköksi; hän se toimitti minut vankilaan; hän se jälleenkin heti vapaaksi päästyäni vainosi minua. Minuun eilen automobilissa tähdätessään hän haavotti kreivi von Waldemaria."
"Mutta mistä tiedätte, miten voitte olla varma siitä, että hän on
Veldenzissä?"
"Isilda on saanut kaksi kultarahaa, kaksi ranskalaista kolikkoa!"
"Ja mitä hän täällä tekee? Mikä voi olla hänen tarkotuksenaan?"
"Minä en tiedä, Sire, mutta hän on pahahenki kerrassaan. Teidän Keisarillisen Majesteettinne tulee olla varuillanne; hän pystyy kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaankin."
"Ihan uskomatonta! Minulla on kaksisataa miestä näissä raunioissa.
Hän ei ole voinut päästä sisälle. Hänet olisi nähty."
"Eräs hänet epäilemättömästi näki."
"Kuka?"
"Isilda."
"Kuulusteltakoon häntä! Waldemar, viekää vankinne sinne, missä tyttö on."
Lupin saapui tytön asumiin huoneisiin, jotka olivat vanhojen ulkorakennusten päässä. Näitä rakennuksia käytettiin raunioita vartioitsevien kahdensadan soturin kasarmina; ja tämä vasen sivurakennus oli kokonaan varattu upseereille ja heidän vaimoillensa.
Isildaa ei siellä näkynyt. Kreivi lähetti kaksi miestänsä häntä hakemaan. He palasivat tyhjin toimin. Kukaan ei ollut nähnyt tyttöä.
Mutta hän ei ollut kuitenkaan voinut poistua raunioalueelta. Mitä Uudestisyntymisen palatsiin tulee, niin siellä kuhisi puolet sotaväen osastoa, eikä sinne voinut päästä kukaan.
Vihdoin ilmotti erään naapurirakennuksessa asuvan ali-upseerin vaimo, että hän oli istunut ikkunassaan kaiken päivää ja että tyttö ei ollut käynyt ulkona.
"Jollei hän olisi pistäytynyt ulos, niin hän olisi täällä nyt; ja täällä hän ei ole", sanoi Waldemar.
Lupin huomautti:
"On ylikerta."
"Kyllä, mutta tästä huoneesta ei ole portaita ylikertaan."
"Onpa sentään."
Hän viittasi pieneen oveen, joka avautui pimeään komeroon. Pimennossa hän näki ensimäiset askelmat rappusista, jotka olivat jyrkät kuin tikapuut.
"Sallikaahan, hyvä kreivi", hän sanoi Waldemarille, joka liikahti kuin noustakseen ensimäisenä ylös, "minun saada kunnia."
"Miksi?"
"Vaaran vuoksi."
Hän juoksi ylös ja hypähti yht'äkkiä matalaan ja kaitaan ylistupaan.
Häneltä pääsi huudahdus:
"Haa!"
"Mitä nyt?" kysyi kreivi, vuorostaan pistäytyen esiin.
"Tässä… lattialla… Isilda…"
Hän polvistui tytön viereen, mutta näki ensi katseella, että hänet oli vain huumattu, ja ettei hänessä ollut mitään merkkejä vammoista, paitsi joitakuita naarmuja ranteissa ja käsissä. Hänen suuhunsa oli työnnetty nenäliina kapulaksi.
"Siinäpä se", puheli Lupin. "Murhaaja oli täällä hänen kanssaan. Meidän tullessamme hän antoi tytölle nyrkin-iskun ja kapuloitsi hänet, jott'emme kuulisi hänen voihkettaan."
"Mutta miten pääsi hän itse pois?"
"Tätä kautta… katsokaa… kaikki ensimäisen huonekerran ullakot yhdistää käytävä."
"Ja edelleen?"
"Edelleen on hän laskeutunut alas jonkun muun asunnon portaita."
"Mutta hänet olisi nähty!"
"Pyh, kuka tietää! Tuo olento on näkymätön. Mutta lähettäkää sentään miehenne nuuskimaan. Käskekää heitä tutkimaan kaikki ullakko-osastot ja kaikki alikerran asunnot."
Hän epäröitsi. Lähtisikö hän itsekin ajamaan murhaajaa takaa? Mutta helähdys palautti hänet tytön vierelle. Tämä oli noussut lattialta, ja hänen käsistään oli vierähtänyt kymmenkunta kultarahaa. Lupin katsahti niihin. Ne olivat kaikki ranskalaista.
"Haa, minä olin oikeassa!" hän sanoi. "Mutta miksi niin paljon kultaa? Minkä hinnaksi?"
Äkkiä hänen silmäänsä osui lattialta kirja ja hän kumartui sitä ottamaan. Mutta tyttö syöksähti siihen nopeammin käsiksi, sieppasi sen ja painoi sen rintaansa vasten rajun kiihkeästi, ikäänkuin valmiina puolustamaan sitä jokaista riistämis-yritystä vastaan.
"Siinäpä se", sanoi Lupin. "Raha tarjottiin hänelle kirjasta, mutta hän kieltäysi sitä luovuttamasta. Siitä naarmut hänen käsissään. Mielenkiintoista olisi tietää, minkätähden murhaaja tahtoi saada kirjan haltuunsa. Pääsikö hän ensin silmäilemään sen sisällön?"
Hän sanoi Waldemarille:
"Hyvä kreivi, antakaahan käsky."
Waldemar antoi miehilleen merkin. Kolme heistä heittäytyi käsiksi tyttöön ja väänsi häneltä kirjan ankaralla nujerruksella, jonka kestäessä poloinen polki jalkaa, väänteli ja kirkui raivosta.
"Tyynny, lapseni", viihdytteli Lupin, "hiljalleen… kaikki tapahtuu hyvän asian puolesta… Pitäkää häntä silmällä! Sillävälin minä tarkastelen tätä riidan-esinettä."
Se oli epätäydellinen kappale Montesquieun "Voyage au temple de Gride"-teosta, vähintään satavuotisissa kansissa. Mutta Lupin oli tuskin avannut sen, kun huudahti:
"Kas, kas, tämäpä outoa! Jokaiselle oikeanpuoleiselle sivulle on kiinnitetty pergamenttilevy, ja nämä levyt on peitetty hyvin tiheällä, pienellä käsikirjoituksella."
Hän luki ihan alusta:
'Päiväkirja, jonka on Herramme vuonna 1794 alottanut chevalier GILLES DE MALRÈHE, Hänen Korkeutensa ZWEIBRUECKEN-VELDENZin prinssin ranskalainen palvelija.'
"Mitä! Niinkö siinä sanotaan?" kysyi kreivi.
"Mikä teitä kummastuttaa siinä?"
"Isildan iso-isää, kaksi vuotta takaperin kuollutta vanhusta, nimitettiin Malreichiksi, mikä on saman nimen saksalainen muoto."
"Oivallista! Isildan iso-isä kaiketikin oli sen ranskalaisen palvelijan poika tai pojanpoika, joka kirjotti päiväkirjansa Montesquieun teoksien vajanaiseen niteeseen. Ja sitenpä päiväkirja joutui Isildan käsiin."
Hän selaili sivuja umpimähkään:
"15. syysk. 1796. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa läksi metsästämään."
"20. syysk. 1796. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa läksi ratsastamaan. Hänen ratsunansa oli Cupido."
"Hiisi vieköön!" mutisi Lupin. "Sikäli ei se peräti jännittävää ole."
Hän käänsi paksun tukun lehtiä ja luki:
"12. maalisk. 1803. Olen lähettänyt 10 kruunua Hermannille. Hän antaa musiikkitunteja Lontoossa."
Lupin naurahti.
"Ohoo! Hermann on menettänyt hallitus-istuimensa ja arvonimet karisevat kuin akanat!"
"Niin", huomautti Waldemar. "Ranskalaiset joukot karkottivat hallitsevan suurherttuan."
Lupin jatkoi:
"1809. Tiistaina. Napoleon nukkui Veldenzissä viime yönä. Minä tein Hänen Majesteettinsa vuoteen."
"28. lokak. 1814. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa palasi maahansa."
"29. lokak. 1814. Minä saatoin Hänen Kuninkaallista Korkeuttansa viime yönä kätköpaikkaan ja sain mielihyväkseni osottaa hänelle, ettei kukaan ollut arvannut sen olemassaoloa. Mutta kukapa olisikaan osannut aavistaa, että piilopaikka oli juuri…"
Lupin pysähtyi kiljaisten. Isilda oli äkkiä pujahtanut häntä vartioinneiden miesten käsistä, nykäissyt kirjan hänen käsistään ja syöksähtänyt pakoon.
"Hoi, sitä pikku kiusankappaletta! Pian, pian! Kiertäkää portaiden kautta alikertaan häntä vastaan. Minä juoksen hänen perässään pitkin käytävää."
Mutta tyttö oli paiskannut oven kiinni jälkeensä ja teljennyt sen. Lupinin täytyi rientää alas ja juosta pitkin seinänvieriä toisten keralla etsimässä portaita, jotka veisivät heidät ensimäiseen huonekertaan.
Neljäs rakennus oli ainoa avoin. Lupin nousi ylikertaan. Mutta käytävä oli tyhjä, ja hänen täytyi koputella oviin, murtaa lukkoja ja tunkeutua asukkaattomiin huoneisiin, sillävälin kun Waldemar, osottaen yhtä suurta innostusta takaa-ajoon kuin hänkin, lävisteli kaihtimia ja verhoja miekallaan.
Pohjakerrasta huusi ääni, oikeanpuoleisesta sivurakennuksesta päin. He ryntäsivät sille taholle. Jonkun upseerin vaimo viittilöitsi heille erään käytävän päässä ja kertoi, että tytön täytyi olla hänen asunnossaan.
"Mistä sen tiedätte?" kysyi Lupin.
"Huoneeseeni aikoessani huomasin oven lukituksi enkä päässyt sisälle."
Lupin väänsi ripaa ja huomasi oven olevan lukossa.
"Ikkuna!" huudahti hän. "Onhan ikkuna!"
Hän meni ulos, ottaen kreivin miekan, ja iski ruudut säpäleiksi. Kahden miehen nostamana hän ponnistausi seinää vasten ylös, pujotti kätensä sirujen välitse, kiersi ikkunanpuitteiden nastan auki ja pudottausi huoneeseen.
Hän näki Isildan kyyristelevän lieden edessä, jolla loimusi kuuma lieska.
"Sitä pikku petoa!" ähkäisi hän. "Hän on sen heittänyt tuleen!"
Hän työnnälsi tytön terhakasti sivulle, yritti ottaa kirjaa ja korvensi turhaan kätensä. Sitte hän sieppasi sen ulos pihdeillä ja heitti sen yli pöytäliinan, tukahduttaakseen liekit. Mutta se oli myöhäistä. Vanhan käsikirjotuksen kaikki lehdet olivat kartena, hajoillen tuhaksi.
Lupin tuijotteli tyttöön vaiti. Kreivi sanoi:
"Oikein luulisi hänen tietäneen, mitä teki."
"Ei, hän ei tiedä. Mutta hänen iso-isänsä lienee uskonut kirjan hänen haltuunsa jonkinlaisena aarteena, aarteena jota ei yksikään sielu saisi konsanaan nähdä, ja typerällä vaistillaan tyttö piti parempana heittää sen tuleen kuin luovuttaa sitä kenellekään."
"No, siis…"
"Mitä niin?"
"Te ette löydä kätköpaikkaa."
"Ahaa, kreivi hyvä, te siis hetkiseksi ajattelitte menestystäni mahdolliseksi? Ja Lupin ei teistä tunnukaan ihan puoskarilta? Olkaa huoletta, Waldemar: Lupinilla on useampia kuin yksi nuoli jouseensa. Minä onnistun."
"Ennen klo kahtatoista huomenna?"
"Ennen klo kahtatoista tänä yönä. Mutta nyt minua ahdistaa nälkä. Ja jos ystävällisesti…"
Hänet vietiin kersanttien ruokahuoneeseen, missä hänelle valmistettiin tukeva ateria, kreivin mennessä antamaan selostusta keisarille.
Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin Waldemar palasi; he istuutuivat syömään yhteisen päivällisen, toinen toistansa vastapäätä, vaiteliaina ja mietteissään.
"Waldemar, hyvä sikaari olisi parahiksi… Kiitos… Ah, tämä ritisee kuten kelpo Havana ainakin!"
Hän sytytti sikaarinsa ja virkahti minuutin tai parin kuluttua:
"Voitte polttaa, kreivi. Se ei minua vähääkään häiritse; toden teolla pidänkin siitä."
Kului tunti. Waldemar torkkui ja siemasi tuon tuostakin kulauksen konjakkia, pysyäkseen valveilla.
Sotamiehiä astui sisään ja ulos, heidän käytettävikseen asetettuina.
"Kahvia", pyysi Lupin.
Hänelle tuotiin kahvia.
"Onpa se kehnoa!" nurkui hän.
Hän sytytti toisen sikaarin eikä enää hiiskunut mitään.
Kului kymmenen minuttia. Hän pysyi liikkumattomana ja ääneti.
Äkkiä Waldemar hypähti jalkeille ja sanoi kärtyisesti Lupinille:
"Hoi, siinä! Ylös!"
Lupin viheltää hymisi parhaillaan. Hän ei ollut tietääkseenkään.
"Seisaallenne, sanon!"
Lupin kääntyi katsomaan. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa oli juuri astunut huoneeseen. Lupin nousi tuoliltaan.
"Kuinka pitkällä olemme?" kysyi keisari.
"Minä luulen, Sire, että pääsen pian tyydyttämään Teidän
Keisarillisen Majesteettinne vaatimuksen."
"Mitä? Tiedättekö…"
"Piilopaikan? Jokseenkin lähelle, Sire… Joitakuita seikkoja vielä pohdin… mutta kaikki selviää, jahka olemme paikalla: minulla ei ole mitään epäilystä siitä."
Sen enempää puhumatta Lupin Waldemarin suureksi suuttumukseksi taaskin istuutui.
Mutta minuutin kuluttua keisari, joka oli kävellyt kauvemmaksi ja puhunut kreivin kanssa, astui hänen luokseen:
"Oletteko valmis, hra Lupin?"
Lupin pysyi vaiti. Kysymys uudistettiin. Hänen päänsä valahti rinnalle.
"Mutta hän nukkuu; totta toisen kerran hän nukkuu!" Waldemar, suunniltaan raivostuneena, ravisti häntä rajusti olkapäästä. Lupin putosi tuoliltaan, vaipui lattialle, vavahti pariin kolmeen kertaan ja makasi sitte liikkumattomana.
"Mikä häntä vaivaa?" ihmetteli keisari. "Eihän hän toki kuollut ole?"
Hän otti lampun ja kumartui hänen ylitseen:
"Kuinka hän on kalpea! Kasvot kuin vahasta muovatut!… Katsokaahan,
Waldemar… Tunnustelkaa hänen sydäntään… Hän elää, eikö niin?"
"Kyllä, Sire", vastasi kreivi tuokion kuluttua, "sydän tykkii aivan säännöllisesti."
"Mikä sitten on vikana? Minä en käsitä… Mitä tämä on?"
"Menenkö noutamaan lääkärin?"
"Juoskaa…"
Lääkäri tapasi Lupinin samassa tilassa, tunnottomana ja hievahtamattomana. Hän toimitutti nukkujan vuoteeseen, tutki häntä tarkoin ja kysyi mitä hänellä oli ollut syötävänä.
"Epäilettekö myrkytystapausta, tohtori?"
"En, Sire, mitään myrkytyksen oireita ei ole. Mutta minä ajattelen… mitä on tuolla tarjottimella ja tuossa kupissa?"
"Kahvia", vastasi kreivi.
"Teitä varten?"
"Ei, häntä varten. Minä en ole tilannut kahvia."
Lääkäri kaatoi hiukan kahvia, maistoi sitä ja sanoi:
"Oikeassa olin: hänet on huumattu unettimella."
"Mutta kenen vehkeillä?" huudahti keisari vihastuneena. "Kuulkaahan,
Waldemar, täällä käyvät asiat tuskaannuttavan nurinkurisesti!"
"Sire…"
"Niin, minä olen saanut siitä tarpeekseni!… Alan todella uskoa, että mies on oikeassa ja että linnassa on joku… Nuo kultarahat, tuo unetin…"
"Jos kukaan olisi päässyt tähän suljettuun paikkaan, Sire, niin se olisi tullut jo tiedoksi… Me olemme etsineet joka suunnalta kolme tuntia."
"Kuitenkaan en minä höystänyt hänen kahviansa, sen vakuutan… Ja ellette te sitä tehnyt…"
"Oi, Sire!"
"No, siispä vainutkaa… etsiskelkää…"
Waldemar hyöri kaiken yötä tunnollisesti, se kun oli hänen keisarillisen isäntänsä määräys, mutta menestyksettä.
Lupin vietti yön elottomana. Lääkäri pysyi hänen vuoteensa vieressä ja kertoi aamulla keisarin lähetille, että hän yhä nukkui.
Kello yhdeksältä hän sentään ensi kertaa liikahti, kuin ponnistellen valveutuakseen.
Myöhemmällä hän sopersi:
"Paljonko kello on?"
"Kahtakymmentä viittä vailla kymmenen."
Hän ponnisteli jälleen, ja oli ilmeistä, että hänen koko olemuksensa rimpuili horroksen kahleista vapautuakseen.
Kello löi kymmenen.
Hän hätkähti ja sanoi:
"Kantakaa minut; kantakaa minut palatsiin."
Lääkärin suostumuksella Waldemar kutsui miehensä ja lähetti sanan keisarille. Lupin laskettiin paareille ja kulkue läksi palatsiin.
"Ensimäiseen huonekertaan", hän jupisi.
Hänet kannettiin ylös portaita.
"Käytävän päähän", hän määräili. "Viimeiseen huoneeseen vasemmalle."
Hänet kannettiin viimeiseen huoneeseen, joka oli kahdestoista, ja hän vaipui menehtyneenä tuolille istumaan.
Keisari saapui. Lupin ei liikahtanut, istuen vain tajuttoman näköisenä, silmät ilmeettöminä.
Sitte hän näytti muutamien minuuttien kuluttua heräävän, katseli ympärilleen, seinille, lakeen, ihmisiin ja sanoi:
"Huumaavaa ainetta, kaiketi?"
"Niin", vahvisti lääkäri.
"Onko… mies tavotettu?"
"Ei."
Hän näytti mietiskelevän ja nytkäytteli moneen kertaan päätään ajattelevalla ilmeellä; mutta pian he huomasivat hänen nukkuvan.
Keisari astui Waldemarin luo:
"Määrätkää automobilinne tuotavaksi ulkopuolelle."
"Hoo?… Mutta, Sire…?"
"No, mitä? Minä alan ajatella, että hän puijaa meitä ja että tämä kaikki on pelkkää näyttelemistä, ajan voittamiseksi."
"Kenties… kylläkin…" sanoi Waldemar yhtyen.
"Automobilinne, Waldemar!"
Kreivi antoi määräyksensä ja palasi. Lupin ei ollut herännyt, Keisari huomautti Waldemarille, silmäillessään ympärilleen:
"Tämä on Minerva-huone, eikö niin?"
"Niin on, Sire."
"Mutta miksi on täällä sitten kahdessa kohden 'N'?"
Huoneessa tosiaankin on kaksi 'N':ää, toinen uuninkamanan yläpuolella, toinen vanhan ränstyneen kaappikellon otsikkona, joka oli sovitettu seinään ja josta näkyi osa mutkikasta koneistoa, painot hievahtamattomina riippumassa nuoristaan.
"Nuo kaksi 'N':ää…" alotti Waldemar.
Keisari ei kuunnellut vastausta. Lupin oli jälleen liikahtanut, avaten silmänsä ja äännähdellen epäselviä tavuja. Hän nousi seisaalleen, käveli lattian poikki ja lysähti pelkästä uupumuksesta maahan.
Sitten alkoi rynnistys, hänen aivojensa, hermojensa, tahtonsa rynnistys tuota kamalaa, turruttavaa puutumusta vastaan, elämän ponnistelu sammumista vastaan. Näky oli hyvin surettava.
"Hän kärsii", mutisi Waldemar.
Lupin änkytti:
"Ruiskutus, hra tohtori, kafeiini-ruiskutus… oitis…"
"Saanko, Sire?" kysyi lääkäri.
"Kyllähän… Kello kahteentoista asti tehkää mitä hän käskee. Minä olen hänelle antanut lupaukseni."
"Kuinka monta minuuttia… vailla kaksitoista?" kysyi Lupin.
"Neljäkymmentä", vastasi joku.
"Neljäkymmentä?… Minä teen sen… Teen varmasti… Minun on se tehtävä…" Hän paineli päätänsä käsillään. "Voi, jos minulla olisi aivoni, todelliset aivot, aivot jotka ajattelevat! Se olisi silloin sekunnin asia! On vain yksi pimeä piste jäljellä… mutta minä en voi… ajatukseni vilisevät… en voi käydä siihen kiinni… se on kamalaa."
Hänen hartiansa tutisivat. Itkikö hän?
He kuulivat hänen toistelevan:
"813… 813…" Ja matalammalla äänellä: "813… kahdeksainen… ykkönen… kolmonen… niin, tietysti… Mutta miksi? Se ei riitä…"
Keisari jupisi:
"Hän tehoaa minuun. Minun on työläs uskoa, että mies voi näytellä tuolla tavoin…"
Kello löi puoli kaksitoista… Neljännestä vailla kaksitoista…
Lupin pysyi liikkumattomana, nyrkit ohimoillaan.
Keisari odotti, silmät kiintyneinä kronomeetteriin, jota Waldemar piteli kädessään.
Kymmenen minuuttia vailla… viisi minuuttia vailla…
"Onko automobili paikalla, Waldemar?… Ovatko miehenne valmiina?"
"Kyllä, Sire."
"Onko tuo kellonne lyöntilaitoksella varustettu, Waldemar?"
"On, Sire."
"Kahdentoista viimeisellä lyönnillä siis…"
"Mutta…"
"Kahdentoista viimeisellä lyönnillä, Waldemar."
Keisari ei salannut tuskallista jännitystänsä. Tämä haaveellinen seikkailija, jota nimitettiin Arsène Lupiniksi ja jonka ihmetyttävästä elämäntarinasta hän oli paljon kuullut, tämä mies ahdisti hänen mieltänsä… ja vaikka olikin päättänyt tehdä lopun koko tästä epäiltävästä jutusta, ei hän voinut pidättyä odottamasta… ja toivomasta.
Kaksi minuuttia enää… yksi minuutti enää…
Sitte he lukivat sekunnit.
Lupin näytti nukkuvan.
"No niin, valmistautukaa", virkahti keisari kreiville.
Kreivi astui Lupinin luo ja laski kätensä hänen olalleen.
Lyövän taskukellon hopeaiset helähdykset alkoivat kajahdella… yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi…
"Waldemar, veikkonen, vetäkäähän tuon vanhan kaappikellon painot ylös."
Hetkisen tyrmistyminen. Sanat lausuttiin Lupinin äänellä; hän puhui hyvin tyvenesti.
Waldemar, tuttavallisuudesta loukkaantuneena, kohautti hartioitansa.
"Tehkää kuten hän sanoo, Waldemar", lausui keisari.
"Niin, tehkää kuten minä sanon, kreivi hyvä", säesti Lupin, jälleen saaden leikinlaskulahjansa. "Te tunnette narut niin hyvin… eihän teillä ole muuta tekemistä kuin nyt noita kellon ohjaksia tiukentaa… vuoron jälkeen… yksi, kaksi… mainiota!… Tuolla tavoin se entis-aikoina vedettiin käyntiin."
Heiluri läksi todellakin liikkeeseen, ja he kuulivat sen säännöllisen naksutuksen.
"Nyt käymme osottajiin käsiksi", jatkoi Lupin. "Asettakaa ne vähää vaille kaksitoista… älkää liikkuko… antakaas kun…"
Hän nousi ja astui kellon taulun eteen, seisten enintään kahden jalan päässä siitä, silmät tiukkoina, jokainen hermo jännittyneenä.
Nuo kaksitoista lyöntiä kajahtivat, kaksitoista raskasta, kumeata lyöntiä.
Pitkällinen äänettömyys. Ei mitään tapahtunut. Silti odotti keisari, kuin ollen varma siitä, että jotakin tapahtuisi. Waldemar ei liikkunut.
Lupin, joka oli kumartunut tähystämään kellon taulua, oikaisihe nyt mutisten:
"Siinäpä se… nyt älyän…"
Hän palasi tuolinsa luo ja käski:
"Waldemar, asettakaa osottajat jälleen kaksi minuuttia vaille kaksitoista. Hoi, ei, veikkonen, ei taakse päin! Niin päin kuin kellon osottajat itsekin kiertävät!… Niin, sen tiedän, hitaan laistahan se on… mutta sitä ei voida auttaa."
Kello löi kaikki tunnit ja puolet tunnit puoli kahteentoista asti.
"Kuulkaahan, Waldemar", sanoi Lupin. Ja hän puheli vakavasti, leikkiä laskematta, ikäänkuin itsekin kiihdyksissään ja huolissaan:
"Kuulkaahan, Waldemar. Näettekö kellon taulussa pienen, pyöreän nastan, joka merkitsee ensimäistä tuntia? Se nasta on irrallinen, eikö niin? Laskekaa sen päälle vasemman käden etusormi ja painakaa. Hyvä! Tehkää peukalollanne samoin kolmatta tuntia vastaavalle nastalle. Hyvä. Oikealla kädellänne työntäkää kahdeksannen tunnin nastaa. Hyvä. Kiitos. Nyt saatte mennä istuutumaan."
Minuutti-osottaja siirtyi, ehti kahdennentoista nastan kohdalle, ja kello löi taas kaksitoista.
Lupin istui vaiti ja valkeana. Nuo kaksitoista lyöntiä kajahtivat hiljaisuuteen.
Kahdennellatoista lyönnillä kuului rasahdus kuin valloilleen päässeestä pontimesta. Kello seisahtui äkkiä. Heiluri lakkasi liikkumasta.
Ja äkkiä putosi eteenpäin se pronssikoriste, joka miehen päätä esittäen oli kellon taulun päätynä, paljastaen kiviseinään hakatun pienen komeron.
Tässä komerossa oli pintakuvallinen hopeainen lipas.
Lupin otti sen molemmin käsin ja kantoi keisarin eteen:
"Suvaitsisiko Teidän Keisarillinen Majesteettinne avata sen itse.
Lippaassa ovat kirjeet, jotka olen sopimuksemme mukaan etsinyt."
Keisari kohotti kantta ja näytti kovin hämmästyneeltä.
Lipas oli tyhjä.
Lipas oli tyhjä!
Lupin pyyhki hikeä otsaltaan, sieppasi sitte lippaan, käänteli sitä, tarkasteli, ikäänkuin toivoen löytävänsä siitä salapohjan. Vihdoin hän paremmaksi varmuudeksi raivonsa puuskassa rusensi sen vastustamattomalla kouraisullaan.
Se huojensi häntä. Hän hengitti keveämmin.
Keisari sanoi:
"Kuka tämän on tehnyt?"
"Yhä sama mies, Sire, se joka kulkee samaa tietä kuin minä ja tavottelee samaa tarkotusperää: hra Kesselbachin murhaaja."
"Milloin?"
"Viime yönä. Voi, sire, miksi ette jättänyt minua vapaaksi silloin kun pääsin vankilasta! Jos olisin ollut vapaa, niin olisin tullut tänne tuntiakaan menettämättä. Minä olisin saapunut ennen häntä! Minä olisin antanut Isildalle rahaa ennen kuin hän antoi! Minä olisin lukenut Malreichin, vanhan ranskalaisen palvelijan päiväkirjan ennen kuin hän luki."
"Luulette siis, että päiväkirjassa tehtyjen paljastusten kautta…?"
"Niinhän tietysti, Sire! Hänellä oli aikaa lukea ne. Ja väijyskellen en tiedä missä, saaden tiedon kaikista liikkeistämme en tiedä keneltä, hän nukutti minut viime yöksi suoriutuaksensa minusta."
"Mutta palatsi oli vartioittu."
"Teidän sotamiestenne vartioitsema, Sire. Merkitseekö se hänen laisellensa miehelle mitään? Sitä paitsi olen varma siitä, että Waldemar kohdisti etsintänsä ulkorakennuksiin, siten harventaen palatsin vartioita."
"Kaikki tämä tuntuu minusta kovin mahdottomalta."
"Se kaikki näyttää minusta peräti selkeältä, Sire! Jos olisi mahdollista tunnustella jok'ainoan soturinne taskuja silloin tällöin, tai tietää kuinka paljon rahoja kukin heistä käyttelee lähimpien kahdentoista kuukauden kuluessa, niin löytäisimmepä varmasti pari kolme, joilla on tällä hetkellä hallussaan joitakuita pankin seteleitä, ranskalaisia seteleitä tietysti."
"Ohoo!" intti Waldemar.
"Minä vakuutan sen, hyvä kreivi; se on hintakysymys, eikä hinnalla ole mitään väliä hänelle! Jos hän haluaisi, niin olen varma siitä, että te itsekin…"
Keisari ei kuunnellut puhetta, ollen omiin aatoksiinsa vaipuneena. Hän asteli edes takaisin lattialla, ja viittasi sitte eräälle käytävässä seisovista upseereista:
"Automobilini… Ja käskekää väkeni valmistautua… Me lähdemme."
Hän pysähtyi, silmäili Lupinia tovin ja jatkoi kreivin luokse astuen:
"Tekin, Waldemar, lähtekää… suoraan Parisiin, pysähtymättä…"
Lupin heristi korviansa. Hän kuuli Waldemarin vastaavan:
"Haluaisin saada kymmenkunta vartijaa lisää… Tuon paholaisen kanssa miehekseen!…"
"Saatte kernaasti. Ja pitäkää silmänne auki. Teidän täytyy yöksi saapua perille."
Lupin polki jalkaansa rajusti lattiaan:
"Ei, ei, Sire! Ei, ei, ei! Se ei käy päinsä! Sen vannon! Ei, ei, ei mitenkään!"
"Mitä tarkotatte?"
"Entä kirjeet, Sire? Varastetut kirjeet?"
"Totta toisen kerran!…"
"Vai niin!" huudahti Lupin, suuttuneesti laskien käsivartensa ristiin. "Teidän Keisarillinen Majesteettinne siis luopuu taistelusta? Te katsotte häviön korvaamattomaksi? Te myönnätte itsenne lannistetuksi? No, mutta minäpä en, Sire. Minä olen alottanut, ja aijon lopettaakin."
Keisari hymyili tälle sisun purkaukselle:
"Minä en luovu, mutta poliisini ryhtyvät työhön…"
Lupin purskahti nauruun:
"Suokaahan anteeksi, Sire! Se on kovin hupaista! Teidän poliisinne! Teidän Keisarillisen Majesteettinne poliisit! Nehän ovat jokseenkin samaa kuin kaikki poliisit, nimittäin eivät mitään, eivät yhtään mitään! Ei, Sire, minun ei sovi palata Santé-vankilaan! Vankilaa voin pitää naurettavana. Mutta aikaa on nyt jo kylliksi hukattu. Minä tarvitsen vapauteni tuota miestä vastaan, ja aijon sen pitää."
Keisari kohautti hartioitansa: "Te ette edes tiedä, kuka se mies on."
"Minä saan sen selville, Sire. Ja minä yksin voin sen selvittää. Ja hän tietää ainoastaan minun kykenevän siihen. Minä olen hänen ainoa vihamiehensä. Minua hän tähtäsi linnaan tullessamme, kun ampui revolverilla. Hän piti riittävänä huumata minut ja ainoastaan minut, viime yönä, ollakseen vapaa tekemään mitä halusi. Taistelu käypi hänen ja minun välillä. Muulla maailmalla ei ole siihen mitään sanomista. Meitä on kaksi, ja siinä kaikki. Tähän asti on sattuma suosinut häntä. Mutta ajan mittaan on välttämätöntä, ehdottoman varmaa, että minä voitan taistelun."
"Miksi?"
"Syystä että minä olen parempi mies."
"Entä jos hän surmaa teidät?"
"Hän ei surmaa minua. Minä vedän hänen kyntensä esille, minä teen hänet ihan vahingoittamattomaksi. Ja te saatte kirjeet, Sire. Ne ovat teidän. Maan päällä ei ole mahtia, joka voisi estää minua palauttamasta niitä teille."
"Ja mistä tiedämme, että kirjeet varastettiin viime yönä?" kysyi keisari.
"Varkaus on päivätty, Sire."
"Mitä sanotte?"
"Katsokaa sen kamanan sisäpuolta, joka suojasi kätköpaikkaa. Päivämäärä on kirjotettu valkealla liidulla: 'Keskiyö, 24. elokuuta'…"
"Niinpä onkin!" mutisi keisari ällistyneenä. "Kuinka en sitä tullut nähneeksi?" Ja hän lisäsi, ilmaisten uteliaisuutensa: "Enkä ymmärrä noita kahta seiniin sommiteltua 'N':ää… tämähän on Minerva-suojama."
"Täällä nukkui Napoleon, Ranskan keisari", sanoi Lupin.
"Mistä sen tiedätte?"
"Kysykää Waldemarilta, Sire. Minä puolestani sain sen äkillisenä välähdyksenä silloin kun selailin vanhan palvelijan päiväkirjaa. Ymmärsin Holmesin ja minun olleen väärällä tolalla. APO ON, suurherttua Hermannin kuolinvuoteellaan kirjottama vaillinainen sana, ei tarkotakaan Apollonia, vaan Napoleonia."
"Se on totta… te olette oikeassa", sanoi keisari. "Mutta tuo numero 813?…"
"Sepä minulle tuotti enintä päänvaivaa. Minulla oli aina se käsitys, että oli laskettava yhteen nuo kolme numeroa, 8, 1 ja 3; ja siten saatu summa 12 tuntui minusta heti tarkottavan tätä huonetta, joka on käytävästä kahdestoista. Täytyi olla jotakin muutakin, jotakin, mitä minun heikontuneet aivoni eivät kyenneet sanoiksi tulkitsemaan. Tuon kellon näkeminen, joka oli sovitettu juuri Napoleon-suojamaan, oli minulle ilmestys. Numero 12 ilmeisesti tarkotti kello kahtatoista. Keskipäivän tuntia! Keskiyön tuntia! Eivätkö ne ole ne juhlalliset hetket, jotka ihminen halukkaimmin valitsee? Mutta miksi nuo kolme numeroa 8, 1 ja 3 mieluummin kuin mitkä tahansa muut, joista olisi saanut saman summan?… Silloin johtui mieleeni toimittaa kello lyömään ensi kertaa, kokeeksi. Tällöin huomasin, että ensimäisen, kolmannen ja kahdeksannen tunnin nastat olivat liikkuvia, mutta muut eivät. Niitä siis 813 niinikään tarkotti käytettäväksi kätköpaikan etsintään. Waldemar painoi noita kolmea nastaa, jousi ponnahti auki, ja Teidän Keisarillinen Majesteettinne tietää tuloksen… Siinä, Sire, on selitys tuolle salaperäiselle sanalle ja noille kolmelle numerolle, jotka suurherttua kirjotti kuolevalla kädellään, toivoen poikansa niiden avulla jonakuna päivänä saavan ilmi Veldenzin salaisuuden ja saavan haltuunsa ne kuuluisat kirjeet, jotka hän oli sinne kätkenyt."
Keisari kuunteli innokkaalla tarkkaavaisuudella, yhä enemmän ja enemmän kummastellen miehessä huomaamaansa älykkyyttä, tarkkanäköisyyttä, oveluutta ja terhakkuutta.
"Waldemar", hän virkahti, kun Lupin oli lopettanut. "Sire?"
Mutta juuri hänen aikoessaan puhua kuului ulkoa käytävästä huutoja.
Waldemar meni katsomaan ja ilmotti palatessaan:
"Siellä on se hullu tyttö, Sire. Eivät tahdo päästää häntä tänne."
"Antakaa hänen tulla", huudahti Lupin kiihkeästi. "Hänen täytyy saada tulla, Sire."
Keisari antoi merkin ja Waldemar läksi noutamaan Isildaa.
Hänen tulonsa herätti yleistä tyrmistystä. Hänen valjuilla kasvoillaan oli tummia laikkuja; hänen vääntyneet piirteensä ilmaisivat mitä tuiminta tuskaa. Hän tapaili henkeään, molemmin käsin kouristaen poveansa.
"Haa!" äännähti Lupin kauhistuneena.
"Mitä nyt?" kysyi keisari.
"Lääkärinne, Sire. Ei ole menetettävä silmänräpäystäkään."
Hän astui tytön eteen:
"Puhu, Isilda… Oletko nähnyt mitään? Onko sinulla mitään sanottavaa?"
Tyttö oli pysähtynyt; hänen silmänsä olivat vähemmän tylsät, ikäänkuin olisi kipu niitä terittänyt. Hän lausui äänteitä, mutta ei sanoja.
"Kuuntele", puhui Lupin. "Vastaa 'kyllä' tahi 'ei'… pään liikkeellä… Oletko nähnyt hänet? Tiedätkö missä hän on… Kuuntele: jos sinä et vastaa…"
Lupin hillitsi suuttuneen eleen. Mutta äkkiä muistaen edellisen päivän kokeen hän kirjotti valkeaan seinään L- ja M-kirjaimet.
Tyttö ojensi kätensä niitä kohti ja nyökkäsi ikäänkuin myöntääkseen.
"Ja sitte?" kyseli Lupin. "Mitä sitte?… Kirjota jotakin itse."
Mutta tyttö kirahti kamalasti ja heittäysi voihkien lattialle.
Sitten äkkiä tuli hiljaisuus, liikkumattomuus. Viimeinen vavahdus. Ja hän ei enää hievahtanut.
"Kuollut?" kysyi keisari.
"Myrkytetty, Sire."
"Voi poloista!… Ja kenen toimesta?"
"'Hänen', Sire. Tyttö epäilemättä tunsi hänet. Pahantekijä nähtävästi pelkäsi, mitä tyttö saattaisi kertoa."
Lääkäri saapui. Keisari viittasi tyttöön. Sitte Waldemariin kääntyen:
"Käskekää kaikki miehenne liikkeelle… Tarkastakoot kaikki rakennukset… Raja-asemille sähkötettäköön."
Hän astui Lupinin luo:
"Kuinka pitkän ajan tarvitsette kirjeiden hankkimiseksi takaisin?"
"Kuukauden, Sire… korkeintaan kaksi."
"Hyvä on. Waldemar odottaa teitä täällä. Hän saa minulta ohjeet ja valtuudet myöntää teille kaikkea mitä haluatte."
"Minä toivon saavani vapauteni, Sire."
"Olette vapaa."
Lupin katseli hänen jälkeensä, hänen kävellessään pois, ja sanoi hampaittensa välistä:
"Ensin vapauteni… Ja jälkeenpäin, kun olen antanut teille takaisin kirjeet, oi majesteetti, pikku kädenpuristus! Sitten olemme kuitit!…"
IX.
Mustapukuinen mies.
"Otatteko vastaan tämän herrasmiehen, rouva?" Dolores Kesselbach otti käyntikortin lakeijalta ja luki:
"André Mauny… En", hän vastasi. "Minä en tunne häntä."
"Hän tuntuu olevan hyvin kiihkeä tapaamaan teitä, rouva. Hän sanoo teidän odottavan."
"Ahaa… mahdollista… Kyllä, osottakaa hänet tänne."
Niiden tapausten perästä, jotka olivat mullistaneet hänen elämänsä ja armottomasti vainonneet häntä, oli Dolores lyhyen aikaa asuttuaan Hôtel Bristolissa valinnut asuntonsa eräästä rauhallisesta talosta Rue des Vignesin varrelta, Passyn etukaupungista. Talon takana oli kaunis puutarha, ja ylt'ympärillä oli lehteviä puistikkoja. Sellaisina päivinä, jolloin tavallista tuskaisemmat kohtaukset eivät pidättäneet häntä aamusta iltaan asti makuuhuoneensa suljettujen ikkunaluukkujen takana, antoi hän palvelijainsa kantaa itsensä puiden siimekseen, makaillen siellä synkkämielisyyden uhrina, kykenemättömänä taistelemaan kovaa kohtaloansa vastaan.
Askeleita kuului sorapolulta ja lakeija palasi, mukanaan sievän näköinen nuori mies, hyvin yksinkertaisesti puettu siihen hiukan vanhentuneeseen tapaan, joka on vielä osittain käytännössä taidemaalariemme keskuudessa, kaulassaan alas käännetty kaulus ja liehuva sininen valkotäpläinen huivi.
"Nimenne on André Mauny?" sanoi Dolores.
"Niin, madame."
"Minulla ei ole kunniaa…"
"Suokaahan anteeksi, madame. Tietäen minut madame Ernemontin, Genevièven isoäidin, ystäväksi, te kirjotitte hänelle Garchesiin, sanoen haluavanne puhutella minua. Minä olen tässä."
Dolores kohottausi hyvin kiihtyneesti:
"Oi, te olette…"
"Niin."
Toinen sopersi:
"Todellako?… Tekö siinä?… En tunne teitä samaksi."
"Ette tunne minua ruhtinas Paul Sernineksi?"
"En… kaikki on erilaista… otsa… silmät… Eivätkä tuollaiseksi…"
"Tällaiseksi sanomalehdet kuvanneet Santén vankia", täydensi vieras hymyillen. "Ja kuitenkin minä se olen."
Seurasi pitkällinen vaitiolo, joll'aikaa he olivat hämillään ja rauhattomina.
Viimein kysyi vieras:
"Saisinko tietää syyn…?"
"Eikö Geneviève teille maininnut?…"
"En ole häntä tavannut… mutta hänen isoäidistään tuntui, että te tarvitsette palveluksiani…"
"Aivan niin… aivan niin…"
"Ja millä tavoin…? Minua kovin ilahuttaa…"
Rouva Kesselbach epäröitsi hetkisen ennen kuin kuiskasi:
"Minä pelkään."
"Pelkäätte!" huudahti toinen.
"Niin", vahvisti puhuja matalalla äänellä, "minä pelkään, pelkään kaikkea… pelkään elämää. Minä olen kärsinyt niin paljon… en voi sietää enempää."
Toinen katseli häntä syvää sääliä kuvastavin silmin. Se epämääräinen tunne, joka oli häntä aina vetänyt tähän naiseen, sai täsmällisemmän luonteen nyt, kun hän pyysi suojelusta. Hän tunsi kiihkeätä intoa omistautua kärsivälle kokonaan, ilman palkinnon toivoa.
Rouva Kesselbach jatkoi:
"Tunnen, että ympärilläni liikkuu ihmisiä."
"Mutta missä tarkotuksessa?"
"Minä en tiedä. Vihollinen vain hiippailee lähettyvillä ja yhä likenee."
"Oletteko nähnyt sitä? Oletteko havainnut mitään?"
"Kyllä: toissa päivänä kulki kaksi miestä moneen kertaan kadulla tästä ohitse, pysähdellen talon edustalla."
"Osaatteko kuvata heitä?"
"Näin toisen heistä paremmin kuin toisen. Hän oli kookas ja vanttera, puhtaaksi ajeltu, yllään pieni ihan lyhyeksi leikattu verkatakki."
"Kenties jonkun kahvilan tarjoilija?"
"Niin, päätarjoilija. Minä annoin palvelijain seurata häntä. Hän meni Rue de la Pompea alas ja astui erääseen tavallisen näköiseen rakennukseen. Pohjakerrassa on viinitupa; se on kadun ensimäinen talo, vasemmalla. Sitte toissa yönä näin makuuhuoneeni ikkunasta varjon hiiviskelevän puutarhassa."
"Siinäkö kaikki?"
"Niin."
Toinen mietiskeli ja teki sitten esityksen:
"Antaisitteko kahden mieheni nukkua jossakin pohjakertanne huoneessa?"
"Kahden miehenne?…"
"Ei teidän tarvitse arkailla! Ne ovat siivoja miehiä, vanha Charolais ja hänen poikansa, eivätkä he vähääkään näytä siltä mitä ovat… Heidän suojeluksessaan olette täydessä turvassa… Mitä minuun tulee…"
Hän epäröitsi. Hän odotteli Doloresin pyytävän häntä käymään uudestaan. Tämän pysyessä vaiti hän pitkitti:
"Mitä minuun tulee, niin on parempi, ettei minua nähdä täällä… teidän tähtenne. Miehiltäni saan tietää, miten asiat kehittyvät…"
Hän olisi halunnut sanoa enemmän ja istuutua hänen viereensä viihdyttelemään häntä. Mutta samalla hän tunsi, että ainoakin sana lisää hänen taholtaan olisi ollut loukkaus.
Sitte hän kumarsi surevalle hyvin syvään ja poistui.
Hän asteli puutarhakäytävää myöten hyvin ripeästi, päästäkseen kiireesti ulkopuolelle ja hillitäkseen tunteittensa kuohua. Lakeija odotteli häntä eteisen ovella. Hänen astuessaan kadulle soitti joku ulko-oven kelloa, nuori nainen.
Hän hätkähti:
"Geneviève!"
Tyttö käänsi kummastuneet katseensa häneen ja tunsi hänet heti, vaikkakin häntä suunnattomasti ihmetytti hänen ulkomuotonsa tavaton nuorekkuus; ja kohtaus järkytti niin suuresti hänen mieltään, että hän hoiperteli ja oli tukea saadakseen pakotettu nojautumaan ovea vasten. Toinen oli ottanut hatun päästään ja silmäili tyttöä, rohkenematta ojentaa hänelle kättään. Ojentaisiko tyttö omansa? Hän ei enää ollut ruhtinas Sernine: hän oli Arsène Lupin. Ja tyttö tiesi hänen vast'ikään päässeen vankilasta.
Ulkona satoi. Geneviève antoi sateenvarjonsa lakeijalle ja sanoi:
"Avatkaa se, olkaa hyvä, ja pankaa jonnekin kuivamaan."
Sitte hän astui suoraa päätä sisälle.
"Mies poloinen!" surkutteli itseänsä Lupin kävellessään pois. "Olipa siinä sarja kovia kolauksia, sinun laisellesi herkälle kiihkomieliselle olennolle! Sinun tulee vartioida sydäntäsi, taikka… Haa, jopa nyt jotakin! Alkavatpa jo silmäni vettyä! Lupin-herraseni: sinä alat vanheta!"
Hän taputti olkapäälle erästä nuorta miestä, joka Chaussée de la Muetten poikki astuen aikoi Rue des Vignesille. Nuori mies seisahtui, tuijotti häneen ja sanoi:
"Anteeksi, monsieur, minulla ei luullakseni ole kunniaa…"
"Ajatelkaa tarkoin, hyvä hra Leduc. Vai onko muistinne kokonaan haihtunut? Ettekö muista Versaillesia? Ja Hôtel des Trois-Empereursin pikku ullakkohuonetta?"
Nuori mies ponnahti taaksepäin:
"Te!"
"No, minäpä juuri! Luulitteko Lupinin erinneen tästä elämästä?" Hän taputteli häntä leppeästi olalle. "No, no, nuori mies, älkäähän olko säikähdyksissänne. Aika ei ole vielä tullut. Sepitelkää säkeitänne… te onnellinen runoilija!"
Sitte hän kouraisi Leducin käsivartta rajusti ja sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin:
"Mutta aika lähenee… runoilija! Älkää unohtako, että te olette minun ruumiiltanne ja sielultanne. Ja valmistautukaa näyttelemään osaanne. Siitä tulee uhkea ja mahtava osa. Ja niin totta kuin elän, uskonkin teidän olevan mies sitä näyttelemään!"
Hän puhkesi nauramaan, käännähti kantapäillään ja jätti nuoren
Leducin seisomaan ihmeissään.
Hiukan edempänä, Rue de la Pompen kulmassa, oli se viinitupa, josta rouva Kesselbach oli puhunut. Hän meni sisälle ja puheli pitkään omistajan kanssa.
Sitten hän otti taksa-automobilin ja ajoi Grand Hoteliin, missä asui
André Maunyn nimisenä.
Doudevillen veljekset odottivat häntä. Vaikka Lupin olikin tottunut tuollaiseen riemuun, hiveli häntä kuitenkin ystävissään ilmenevän ihailun ja palvomisen ylenpalttisuus.
"No, älkäähän nyt noin suunniltanne olko, te kaksi!" sanoi Lupin. "Ja kertokaa minulle asioita: minä en ole nähnyt sanomalehtiä. Mikä vaikutus oli minun paollani yleisöön?"
"Järisyttävä, isäntä!"
"Mikä oli viranomaisten selityksenä siitä?"
"Teidän pakonne tapahtui Garchesissa, kun yritettiin uudelleen näytellä Altenheimin murhaa. Pahaksi onneksi ovat sanomalehtimiehet todistaneet, että se oli mahdotonta."
"Sen jälkeen?"
"Sen jälkeen on yleinen kiihtymys vallinnut. Ihmiset ihmettelevät, nauravat ja huvittelehtivat järjestysvallan vahingosta kuin hullut."
"Weber?"
"Weber on pahemmassa kuin pulassa."
"Onko mitään uutisia etsivästä osastosta? Eikö ole murhasta saatu mitään ilmi? Eikö ole mitään vihiä siitä, kuka Altenheim todellisuudessa oli?"
"Ei."
"Istuutukaahan ja ottakaa kynä. Minä sanelen kirjeen, joka teidän tulee toimittaa 'Grand Journaliin' tänä iltana. Maailma on kyllin kauvan odotellut tietoja minusta. Se pian pakahtuu kärsimättömyyteensä. Kirjottakaa."
Hän saneli:
'Grand Journalin' toimittajalle.
Hyvä herra: — Minun täytyy lausua anteeksipyyntöni lukijoillenne siitä, että jätin heidän oikeutetun kärsimättömyytensä tyydyttämättä.
Olen päässyt vankilasta enkä voi mitenkään ilmaista, millä tavoin se onnistui. Niinikään olen pakoni jälkeen saanut ilmi tuon kuuluisan salaisuuden, eikä minulle ole mahdollista paljastaa sitä, yhtä vähän kuin kertoakaan, miten sen selville sain.
Kaikki tämä kelpaa aikanaan aiheeksi jokseenkin omituiseen kertomukseen, jonka vakinainen elämäkertani kirjottaja julkaisee muistiinpanoistani. Silloin se koituu Ranskan historian sivuksi, jonka meidän lapsenlapsemme lukevat mielenkiinnolla.
Nykyään on minulla tärkeämpiä asioita hoidettavana. Kyllästyneenä katselemaan, mihin käsiin minun käyttelemäni valta on joutunut — väsyneenä huomaamaan Kesselbach-Altenheimin jutun yhä pysyvän seisahduksissa, minä erotan hra Weberin ja otan takaisin sen kunniakkaan aseman, joka minulle tuotti mainetta ja yleisölle tyytyväisyyttä hra Lenormandin nimeä käyttäessäni.
Olen kaikella kunnioituksella nöyrin palvelijanne
Arsène Lupin,
Etsivän osaston päällikkö.'
Kello kahdeksalta illalla Arsène Lupin ja Jean Doudeville astelivat Caillardin hienoon ravintolaan. Lupin esiintyi iltapuvussa, mutta taiteilijan tapaan käyttäen leveitä housuja ja väljää kaulahuivia. Doudevillen yllä oli pitkä, musta takki; vakavalla sävyllään ja ulkoasullaan hän muistutti oikeuslaitoksen virkamiestä.
He istuutuivat sille puolelle ravintolaa, jonka erottaa isosta salista kaksi pilaria.
Lupin valitsi päivällisen kokeneen herkkusuun oivalla taidolla.
Hän söi hyvällä ruokahalulla ja vaiteliaana, tyytyen tuolloin tällöin virkahtelemaan lyhyitä lauseita, jotka kuvasivat hänen ajatustensa kulkua:
"Tietysti minä suoriudun… mutta siitä koituu kova urakka… Siinä on vastustajaa!… Se minua tyrmistyttää, etten kuusi kuukautta taisteltuani edes tiedä, mitä hän tahtoo!… Hänen pääkumppaninsa on kuollut. Me olemme lähellä taistelun loppua; ja kuitenkaan en vielä nytkään kykene älyämään hänen peliänsä… Mitä tavotteleekaan se ruoja?… Oma suunnitelmani on ihan selvä: käydä käsiksi suurherttuakuntaan, työntää omatekemäni suurherttua valtaistuimelle, antaa Geneviève hänelle vaimoksi… ja hallita. Sitäpä minä sanon selkeäksi, kunnialliseksi ja alttiiksi. Mutta hän, tuo vintiö, pimeyden kummitus: mihin tähtäilee hän?"
Hän kutsui:
"Tarjoilija!"
Päätarjoilija saapui:
"Mitä monsieur haluaa?"
"Sikaareja."
Päätarjoilija asteli pois, palasi ja availi useita laatikoita.
"Mitä niistä suosittelette?"
"Nämä Upmannit ovat varsin hyviä, monsieur."
Lupin antoi Doudevillelle yhden Upmannin, otti itselleen toisen ja leikkasi sen. Päätarjoilija raapaisi tulta ja ojensi hänelle tulitikkua. Lupin tarttui häntä äkillisellä liikkeellä ranteeseen:
"Ei sanaakaan… Minä tunnen teidät… Oikea nimenne on Dominique
Lecas!"
Mies, iso ja vanttera, koetti riistäytyä irti. Hän huudahti tuskan huudahduksen: Lupin oli väännäyttänyt hänen ranteensa.
"Nimenne on Dominique… asutte Rue de la Pompen varrella, neljännessä huonekerrassa, minne vetäysitte nauttimaan pikku omaisuudesta, jonka saitte palvellessanne — kuuntele minua, narri, totisesti, tai särjen luusi! — saitte palvellessanne parooni Altenheimia, hänen pöydänkattajanansa."
Toinen seisoi liikkumattomana, kasvot pelosta valjuina. Heidän ympärillään oli pikku osasto tyhjänä. Sen viereisessä suojamassa istui kolme herrasmiestä tupakoiden ja kaksi paria jutteli liköörilasiensa ääressä.
"Näettehän, me olemme rauhassa… voimme puhella."
"Kuka te olette? Kuka te olette?"
"Ettekö minua muista? Mutta ajatelkaahan tuota kuuluisaa puolipäivällistä Villa Dupontissa!… Te itse, vanha veitikka, ojensitte minulle leivoslautasen… ja olivatpa ne laita leivoksia!"
"Ruhtinas…" sopersi toinen.
"Niin, niin, ruhtinas Arsène, ruhtinas Lupin itse… Ahaa, te hengitätte jälleen!… Te vakuutatte itsellenne, ettei teillä ole mitään peljättävänä Lupinin taholta, vai mitä? No, siinäpä olette väärässä, veikkonen; teillä on peljättävänä kaikkea." Hän otti taskustaan kortin ja näytti toiselle. "Tuossa, katsokaa, minä kuulun nyt poliisikuntaan. Sitä ei voida auttaa: siihen me kaikki lopulta joudumme, kaikki me rosvokuninkaat ja rikosruhtinaat."
"No?" sanoi päätarjoilija, yhä suuresti säikähdyksissään.
"No, menkäähän tuon vieraanne luokse, joka kutsuu teitä; hankkikaa hänelle haluamansa ja palatkaa minun luokseni. Eikä mitään joutavia, muistakaa se: älkää yrittäkö luikkia tiehenne. Minulla on kymmenen miestä asetettuna ulkopuolelle ja heillä on määräys pitää teitä silmällä. Menkää."
Päätarjoilija totteli. Viiden minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi, seisoen pöydän edessä selkä isompaan suojamaan päin ikäänkuin puhelemassa sikaarien ominaisuuksista vieraittensa kanssa:
"No? Mitä on tekeillä?"
Lupin lateli joukon sadan frangin seteleitä riviin pöydälle:
"Yksi seteli jokaisesta kysymyksiini annetusta selvästä vastauksesta."
"Sovittu!"
"Minä alotan. Kuinka monta oli teitä parooni Altenheimin joukkueessa?"
"Seitsemän, minä kahdeksantena."
"Ei enempää?"
"Ei. Kerran vain otimme Italiasta muutamia työmiehiä valmistamaan maanalaista käytävää Villa des Glycinesistä Carschesissa."
"Eikö käytäviä ollut kaksi?"
"Oli; toinen johti Pavillon Hortenseen, toinen haarautui edellisestä ja kulki rouva Kesselbachin talon alitse."
"Mikä oli tarkotuksena?"
"Riistää pois rouva Kesselbach."
"Olivatko molemmat kamarineitsyet juonessa, Suzanne ja Gertrude?"
"Olivat."
"Missä he ovat?"
"Ulkomailla."
"Entä seitsemän toverianne, Altenheimin joukkueesta?"
"Minä olen eronnut heistä. He yhä pitkittävät puuhiaan."
"Mistä voin löytää heidät?"