813: Arsène Lupinin merkilliset seikkailut

813

Arsène Lupinin merkilliset seikkailut

Kirj.

MAURICE LEBLANC

Ranskankielisestä alkuteoksesta "813" suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

SISÄLLYS:

    I. Murhenäytelmä Palace-hotellissa.
   II. "Sinireunainen lappu".
  III. Tuntematon mies.
   IV. Ruhtinas Sermin työssä.
    V. Herra Lenormand työssä.
   VI. Oikean Arsène Lupinin vangitseminen.
  VII. Santé-vankilassa.
 VIII. Keisarin kirjeet.
   IX. Mustapukuinen mies.
    X. Arsène Lupinin kolme murhaa.
       Jälkimaine.

I.

Murhenäytelmä Palace-hotellissa.

Hra Kesselbach seisahtui äkkiä salin kynnykselle, tarttui kirjuriansa käsivarteen ja kuiskasi huolestuneella äänellä:

"Chapman, joku on taas käynyt täällä."

"Eihän toki, sir", vastusteli kirjuri. "Olettehan juuri itse avannut eteisen oven, ja avain on ollut koko ajan taskussanne meidän syödessämme puolipäivällistä ravintolassa."

"Chapman, joku on ollut täällä taas", kertasi hra Kesselbach. Hän osotti uunin reunustalla olevaa matkalaukkua. "Katsokaahan, sen voin todistaakin. Tuo laukku oli suljettu. Nyt se on auki."

Chapman intti:

"Oletteko varma siitä, että suljitte sen, sir? Eihän laukku sitä paitsi sisällä muuta kuin yhtä ja toista arvotonta rihkamaa, vaatekappaleita…"

"Se ei sisällä mitään muuta, sillä minä otin lompakkoni pois ennen kuin läksimme ulos, varovaisuuden vuoksi… Muutoin… Ei, Chapman; sen sanon teille, että joku on käynyt täällä sillä aikaa kuin me olimme puolipäivällisellä."

Seinässä oli puhelin. Hän otti kuulotorven käteensä.

"Halloo!… Olen hra Kesselbach… Asunnosta 415… aivan oikein. Mademoiselle, olkaa hyvä ja yhdistäkää pääpoliisiasemalle… etsivään osastoon… tiedän numeron… malttakaahan… niin, tässä se on: numero 822.48… minä odotan."

Hetken perästä hän jatkoi:

"Onko numero 822.48? Haluaisin virkkaa pari sanaa hra Lenormandille, etsivän osaston päällikölle. Nimeni on Kesselbach… Halloo… Kyllä etsivän osaston päällikkö tuntee asian. Hän on antanut minulle luvan soittaa hänelle… Vai niin, hän ei olekaan siellä?… Ketä nyt puhuttelen?… Gourelia, etsivän osaston kersanttia… Mutta, Gourel, minusta tuntuu kuin olisitte ollutkin saapuvilla eilen, kun kävin puhelemassa hra Lenormandin kanssa, ettekö ollut?… Kyllä, tiedän että hra Lenormand luottaa suuresti teihin… No, sama seikka, josta eilen kerroin hra Lenormandille, on sattunut tänäänkin… Joku on tunkeutunut huoneustoon, jossa asun… Ja jos tulisitte heti, niin kenties löytäisitte joitakuita jälkiä… Tunnin tai parin kuluttua?… Aivan oikein, kiitos… teidän tarvitsee vain tiedustaa huoneustoa 415… Kiitoksia vain."

* * * * *

Rudolf Kesselbachia nimitettiin milloin timanttikuninkaaksi, milloin Kapmaan valtiaaksi. Hänen omaisuutensa arvioittiin lähes viideksisadaksi miljoonaksi frangiksi. Hän oli tilapäisesti pysähtynyt Parisiin ja jo viikon päivät asunut huoneustossa 415, Palace-hotellin neljännessä kerroksessa; huoneustoon kuului kolme huonetta, joista kaksi isompaa oli oikealla, sali ja varsinainen makuuhuone, akkunat sivukadulle päin; vasemmalla oli kirjuri Chapmanin makuuhuone, akkunat Rue Lafontainelle päin.

Tämän makuuhuoneen vierestä oli neljän huoneen huoneusto varattu rva Kesselbachille, jonka piti saapua Monte Carlosta, jossa hän nykyjään oleskeli, ja yhtyä mieheensä niin pian kuin saisi tiedon häneltä.

Rudolf Kesselbach käveli muutaman minuutin ajan miettiväisen näköisenä edestakaisin. Hän oli pitkä mies, verevä ja vielä nuori; hänen uneksivat silmänsä, jotka näyttivät vaaleansinisiltä kultareunaisten silmälasien läpi, loivat hänelle lempeän ja aran sävyn, joka oli omituisena vastakohtana hänen tarmokkaalle, leveälle otsalleen ja voimakkaasti kehittyneille leuoilleen.

Hän astui akkunan luo: se oli suljettu. Sitä paitsi, kuinka olisikaan kukaan voinut tulla sitä kautta? Alikerran seinustan yksityinen kuisti loppui oikealla, ja sen erotti vasemmalla puolella kivikouru Rue Lafontainen puoleisista kuisteista.

Hän meni makuuhuoneeseensa: se ei ollut yhteydessä viereisten huoneiden kanssa. Hän pistäytyi kirjurinsa makuuhuoneeseen: rouva Kesselbachille varattuun neljän huoneen huoneustoon johtava ovi oli lukittu ja salvattu.

"En voi laisinkaan käsittää tätä, Chapman. Kerran toisensa perästä olen huomannut seikkoja täällä… omituisia seikkoja, se teidän täytyy myöntää… Eilen oli kävelykeppini siirretty… toissapäivänä oli aivan varmasti kajottu papereihini… Mutta kuinka oli se mahdollista?…"

"Se ei ole mahdollista, sir!" huudahti Chapman, jonka rehellisillä, leppeillä kasvoilla ei ilmennyt vähintäkään huolestumista. "Te kuvittelette, siinä kaikki… Teillä ei ole mitään todisteita, ei muuta kuin pelkkiä vaikutelmia… Sitä paitsi, katsokaahan: tähän huoneustoon ei ole mitään muuta tietä kuin pääeteisen kautta. No niin, te laitatitte erikoisen avaimen samana päivänä kuin saavuimme; ja oma palvelijanne Edwards on ainoa, jolla on siitä kaksoiskappale. Luotatteko häneen?"

"Tietysti luotan!… Hän on palvellut minua kymmenen vuotta!… Mutta Edwards menee puolipäivälliselle samaan aikaan kuin mekin, ja siinä virhe. Hän ei saa tästä lähtein mennä alas ennen kuin me tulemme takaisin."

Chapman hiukan kohautti olkapäitään. Ei ollut epäilystäkään asiasta. Kapmaan valtiaassa oli alkanut ilmaantua hiukan omituisuutta, siitä nuo hänen käsittämättömät pelkäilynsä. Mikä vaara voisi uhata hotellissa, etenkin kun ei ole mukana mitään arvokapineita, ei mitään mainittavampaa rahasummaa taskussaan tai matkassaan?

He kuulivat eteisen oven aukeavan. Tulija oli Edwards. Herra
Kesselbach kutsui häntä:

"Oletko pukeutunut, Edwards? No, sepä hyvä!… En odota ketään vieraita tänään, Edwards… tai oikeammin odotan yhtä ainoastaan, hra Gourelia. Pysy sillä välin eteisessä ja pidä ovea silmällä. Hra Chapmanilla ja minulla on yhtä ja toista tärkeätä toimitettavaa."

Tärkeätä toimitettavaa kesti muutaman minuutin, jollavälin herra Kesselbach selaili läpi kirjeenvaihtonsa, luki kolme neljä kirjettä ja antoi ohjeita niiden vastaamiseen. Mutta äkkiä Chapman kynä koholla odotellessaan näki, että hra Kesselbach ajatteli jotakin kokonaan toista kuin kirjeenvaihtoansa. Hän piteli sormiensa välissä nuppineulaa, tarkkaavasti tutkien sitä; neula oli musta ja ongenkoukun muotoiseksi koukistettu.

"Chapman", sanoi hän, "katsokaahan minkä löysin pöydältäni. Tämä koukistettu neula ilmeisesti merkitsee jotakin. Tämä on selvä todistuskappale. Nyt ette voi enää kieltää, että joku on käynyt huoneessa. Sillä eihän tämä neula missään tapauksessa ole voinut itsestään tänne tulla."

"Tietysti ei", vastasi kirjuri. "Se on tullut minun kauttani."

"Mitä tarkotatte?"

"Sillä neulallahan minun on tapana kiinnittää kaulaliinani kaulukseeni. Otin sen irti eilen illalla teidän lukiessanne ja taivutin sen ajatuksissani."

Hra Kesselbach nousi tuoliltaan kovin kiusaantuneen näköisenä, otti muutaman askeleen ja seisahtui.

"Nauratte minulle, Chapman, sen tunnen sielussani… ja te olette aivan oikeassa… En tahdo kieltää, että olen ollut jokseenkin… kummallinen viime Kapmaan-matkani jälkeen. Se johtuu siitä… niin… te ette tunne elämäni uutta tekijää… valtaista suunnitelmaa… suunnattoman suurta aijetta… Voin nähdä sen nyt vielä vain tulevaisuuden häämyssä… mutta siitä sukeutuu kaikesta huolimatta valmis… ja siitä tulee kerrassaan jättiläismäistä… Voi, Chapman, ette voi aavistaakaan… Rahasta en välitä rahtuakaan! Minulla on rahaa — minulla on liian paljon rahaa… Mutta tämä, tämä merkitsee paljoa enemmän; tämä merkitsee voimaa, mahtia, valtaa. Jos toivomukseni toteutuvat, niin minusta tulee ei ainoastaan Kapmaan valtias, vaan vieläpä muunkin hallitsija… Niin, uskokaa sanojani. Rudolf Kesselbach, augsburgilaisen rautakauppiaan poika, pääsee monen sellaisen tasalle, joka tähän asti on häntä vähäksynyt… Hän menee heistä vielä edellekin, Chapman; hän menee heistä edelle, pankaa mieleenne sanani… Ja kerta kaikkiaan…"

Hän keskeytti puheensa, katseli Chapmania kuin pahotellen sanoneensa liikaa, mutta lopetti kuitenkin kiihtymyksensä vallassa:

"Nyt käsitätte huolestumiseni syyt, Chapman… Täällä, näissä aivoissa, on aate, joka on paljon rahan arvoinen… ja tätä aatetta kenties aavistellaan… ja minua vakoillaan… olen varma siitä…"

Kello soi.

"Puhelin", sanoi Chapman.

"Voisiko siellä", mutisi Kesselbach, "minkään sattuman kautta olla…?" Hän otti kuulotorven käteensä. "Halloo!… Kuka? Eversti? Ahaa, mainiota! Kyllä, se olen minä… Mitään uutta?… Hyvä on!… Siinä tapauksessa odotan teitä… Mukananne tulee yksi miehenne? Se käy päinsä… Mitä? Ei, meitä ei häiritä… Minä annan tarpeelliset määräykset… Vai niin tärkeätä?… Vakuutan, että määräyksiäni noudatetaan ehdottomasti… Kirjurini ja palvelijani pitävät kyllä huolen ovesta, eikä ketään päästetä sisälle… Tunnette kai tien, vai mitä?… Älkää siis hukatko hetkeäkään."

Hän asetti kuulotorven paikoilleen ja sanoi:

"Chapman, tänne tulee kaksi herrasmiestä. Edwards ohjaa heidät sisälle…"

"Mutta herra Gourel… etsivän osaston kersantti…"

"Hän tulee myöhemmin… Ja silloinkaan ei heidän tapaamisestaan ole mitään vahinkoa. Lähettäkää Edwards alas hotellin konttoriin sanomaan, että en ole kotona kenellekään paitsi kahdelle herrasmiehelle, everstille ja hänen ystävälleen, lukuunottamatta hra Gourelia. Hänen pitää saada heidät kirjottamaan tulijain nimet muistiin."

Chapman teki työtä käskettyä. Huoneeseen palatessaan hän näki hra Kesselbachin pitelevän kädessään koteloa tai oikeammin pientä mustaa sahviaanilompakkoa, joka oli näköjään tyhjä. Hän näytti epäröivän, kuin ei olisi tiennyt mitä tehdä sille, pannako taskuunsa vai johonkin muualle. Viimein hän astui uunin luo ja heitti lompakon matkalaukkuunsa.

"Lopettakaamme postin tarkastelu, Chapman. Meillä on kymmenen minuuttia aikaa. Kah, kirje rva Kesselbachilta! Miksi ette sanonut sitä, Chapman? Ettekö tuntenut käsialaa?"

Hän ei yrittänytkään salata mielenliikutusta, jota tunsi kosketellessaan ja katsellessaan paperia, jota hänen vaimonsa oli pidellyt hyppysissään ja rikastuttanut silmiensä katseella, tuoksunsa hitusella, salaisten ajatustensa vihjeellä. Hän hengitti sen hyvää tuoksua, ja avattuaan luki kirjeen hitaasti hiljaisella äänellä katkelmina, joita saapui Chapmanin kuuluviin:

"Olen hiukan väsynyt… Pysyn huoneessani tämän päivää… Olen kiusaantunut täällä… Milloin saan tulla luoksesi? Ikävöitsen sähkösanomaasi, joka minut kutsuu…"

"Sähkötittehän tänä aamuna, Chapman? Siinä tapauksessa rouva
Kesselbach saapuu tänne huomenna, keskiviikkona."

Hän näytti aivan iloiselta, kuin olisi liikeasiain taakka äkkiä keventynyt ja hän vapautunut kaikista huolista. Hän hykersi käsiänsä ja hengähti syvään, kuten voimakas mies menestyksestä varmana, kuten hyväonninen mies, joka on päässyt onnelliseksi ja on kyllin luja puolustautumaan.

"Siellä soittaa joku, Chapman — joku soittaa eteisen ovikelloa.
Menkää katsomaan."

Mutta Edwards tuli sisään ja sanoi:

"Kaksi herrasmiestä kysyy teitä, sir. Ne ovat ne —"

"Minä tiedän. Ovatko ne siellä — eteisessä?"

"Ovat, sir."

"Sulje eteisen ovi, äläkä aukaise enää muille kuin hra Gourelille, etsivän osaston kersantille. Chapman, menkää saattamaan herrat sisään ja sanokaa heille, että tahtoisin puhutella everstiä ensin — everstiä yksin."

Edwards ja Chapman poistuivat huoneesta, sulkien oven perässään.
Rudolf Kesselbach astui akkunan luo ja painoi otsansa ruutua vasten.

Ulkona, juuri hänen silmiensä alla, vierivät ajopelit ja moottorivaunut rinnakkaisissa vaoissa, joita kaksinkertaiset rikkajuovat osottivat. Kirkas kevät-aurinko kimalteli messinkiheloissa ja kiillotuksissa. Puihin puhkeili ensimäisiä vehreitä silmuja, ja korkeiden kastanjapuiden umput alkoivat kiehitellä vereksiä lehtiänsä.

"Mitä ihmettä ajatteleekaan Chapman?" jupisi Kesselbach. "Tuhlaakin näin pitkän ajan lörpöttelyyn!…"

Hän otti pöydältä savukkeen, sytytti sen ja veti muutamia haikuja. Häneltä pääsi heikko huudahdus. Ihan hänen edessään seisoi mies, jota hän ei tuntenut.

Hän hätkähti taaksepäin.

"Kuka te olette?"

Mies — hän oli hyvin puettu, jokseenkin hienon näköinen, tukka musta, mustat viikset ja tiukat silmät — mies veti suunsa irviin:

"Kukako olen? Minähän olen eversti!"

"Ei, ei; se jota minä kutsun everstiksi, se joka kirjottaa tuolla… omaksutulla… nimimerkillä, ette ole te!"

"Kyllä, kyllä… Tuo toinen oli vain… Mutta, hyvä hra Kesselbach, tällä kaikellahan ei ole mitään merkitystä. Oleellista on, että minä… olen oma itseni. Ja se minä olen, sen vakuutan teille!"

"Mutta nimenne?…"

"Eversti… toistaiseksi."

Hra Kesselbachin valtasi kasvava pelko. Ken oli tämä mies? Mitä tahtoi hänestä mies?

Hän huusi:

"Chapman!"

"Onpa omituista noin huutaa! Eikö minun seurani teille riitä?"

"Chapman!" huusi hra Kesselbach uudestaan. "Chapman! Edwards!"

"Chapman! Edwards!" säesti vieras vuorostaan. "Mitä te teette? Teitä tarvitaan!"

"Hyvä herra, minun täytyy pyytää teitä — käskeä teidän päästää minut ohitsenne."

"Mutta, hyvä herra Kesselbach, kuka teitä estää?"

Hän väistyi kohteliaasti tieltä. Hra Kesselbach astui ovelle, avasi sen ja hypähti taaksepäin. Oven takana seisoi toinen mies, pistooli kädessään. Kesselbach sopersi:

"Edwards… Chap…"

Hän ei lopettanut. Eteisen nurkassa hän näki kirjurinsa ja palvelijansa virumassa vieretysten, kapuloittuina ja köytettyinä.

Hermostuneesta ja herkästä luonteestaan huolimatta ei herra Kesselbachilta puuttunut miehuutta; ja sen sijaan, että ilmeisen vaaran tunto olisi häntä lannistanut, palautti se hänelle hänen kaiken joustavuutensa ja vireytensä. Masennusta ja hämminkiä teeskennellen peräytyi hän verkalleen uunin luo ja nojautui seinää vasten. Hänen kätensä hapuili sähkökellon nappulaa. Hän löysi sen ja painoi sitä, siirtämättä enää sormeansa pois.

"No?" tiedusti vieras.

Hra Kesselbach ei vastannut, vaan painoi yhä nappulaa.

"No? Luuletteko niiden tulevan, koko hotellin olevan hälyytetty, kun te painatte soittokellonne nappulaa? Katsahtakaahan taaksenne, niin huomaatte langan leikatuksi!?"

Hra Kesselbach käännähti ikäänkuin haluten varmistua asiasta; mutta sen sijaan hän nopealla liikkeellä sieppasi matkalaukkunsa, sujautti siihen kätensä, tempasi esille revolverin, tähtäsi sillä miestä ja laukaisi.

"Hui!" vähitteli vieras. "Te siis lataatte aseenne ilmalla ja äänettömyydellä?"

Hana naksahti toistamiseen, ja kolmannen kerran, mutta laukausta ei kuulunut.

"Vielä kolme panosta, Kapmaan valtias! Minä en tyydy ennen kuin olette sijoittanut kuusi luotia raatooni. Mitä! Te luovutte? Sepä vahinko… Te harjottelitte oivallisesti!"

Hän tarttui tuolin selkämystään, kiepautti sen ympäri, istuutui hajareisin ja virkkoi lepotuoliin viitaten:

"Ettekö istuudu, hra Kesselbach, ollaksenne kuin kotonanne? Savuke?
Ei minulle, kiitos. Pidän paremmin sikaarista."

Pöydällä oli laatikko; hän valitsi Upman-sikaarin, muodoltaan virheettömän, sytytti sen ja kiitteli kumartaen:

"Kiitos! Ja emmekö nyt pitäisi pikku pakinaa?"

Rudolf Kesselbach kuunteli häntä ällistyksissään. Kuka saattoi tämä kummallinen henkilö olla? Mutta nähdessään vieraansa istuvan siinä noin rauhallisena ja haasteliaana kävi hän kuitenkin vähitellen tyynemmäksi ja alkoi ajatella, että asema voisi saada ratkaisunsa ilman mitään väkivallan tai raa'an voiman tarvista.

Hän otti esille rahalompakkonsa, avasi sen, näytti melkoista setelitukkua ja kysyi:

"Kuinka paljon?"

Toinen silmäili häntä ällistyneen näköisenä, kuin olisi hänen ollut työläs käsittää Kesselbachin tarkotusta. Sitten hän tovin kuluttua huusi:

"Marco!"

Pistoolimies astui esille.

"Marco, tämä herra tarjoaa hyväntahtoisesti sinulle muutamia paperilappuja naikkostasi varten. Ota ne, Marco."

Yhä tähdäten aseellaan Marco ojensi vasemman kätensä, otti setelit ja poistui.

"Kun nyt tämä kysymys on selvitetty toivomustenne mukaisesti", alotti taas vieras, "niin palatkaamme käyntini tarkotukseen. Tahdon olla lyhytsanainen ja suoraan käydä asiaan. Mieleni tekee kahta kapinetta. Ensinnäkin pientä mustaa sahviaanilompakkoa, joka on kotelon muotoinen ja jota tavallisesti pidätte taskussanne. Toisekseen pientä mustapuu-laatikkoa, joka oli eilen tuossa matkalaukussa. Puhukaamme oikeassa järjestyksessä. Sahviaanilompakko?"

"Poltettu."

Vieras hieroi silmäkulmiaan. Hänen mieleensä varmaankin johtuivat nuo menneet hyvät päivät, jolloin oli käytettävissä tehokkaita keinoja uppiniskaisen taivuttamiseksi puhumaan.

"Hyvä on; siitä puhumme sittemmin. Entä mustapuu-laatikko?"

"Poltettu."

"Haa", murisi hän, "te metkuilette, mies hyvä!" Hän väänsi toisen käsivartta säälimättömällä kädellä. "Eilen, Rudolf Kesselbach, te kävelitte Crédit Lyonnais-pankkiin Boulevard des Italiensin varrelle, mytty päällystakkinne alle kätkettynä. Te vuokrasitte lokeron… olkaamme täsmällisiä: 9. holvin 16. lokeron. Merkittyänne nimenne kirjaan ja suoritettuanne lokeron vuokran te laskeusitte alas pohjakerrokseen, ja palatessanne ei teillä enää ollut myttyänne mukananne. Olenko oikeassa?"

"Peräti."

"Laatikko ja lompakko ovat siis Crédit Lyonnaisissa?"

"Ei."

"Antakaa minulle lokeronne avain."

"En."

"Marco!"

Marco juoksi huoneeseen.

"Vireästi, Marco! Nelinkertainen solmu!"

Ennen kuin hän ennätti vähääkään puolustautua oli Rudolf Kesselbach köytetty silmukkoihin, jotka tunkeusivat lihaan vähimmästäkin rynnistelyn yrityksestä. Hänen käsivartensa kiinnitettiin seljän taakse, vartalo nuoritettiin tuolin selkämystään ja jalat kapaloittiin yhteen kuin muumion.

"Tarkastele hänen taskunsa, Marco."

Marco totteli. Kahta minuuttia myöhemmin hän ojensi päällikölleen pienen litteän, nikkelöidyn avaimen, jossa oli numerot 16 ja 9.

"Mainiota. Ei mitään sahviaanilompakkoa?"

"Ei, isäntä."

"Aseta pistoolisi suu tuon herrasmiehen ohimoa vasten."

"Paikallaan on."

"Laske nyt sormesi hanalle."

"Valmis."

"No, Kesselbach veikkoseni, aijotteko puhua?"

"En."

"Annan teille kymmenen sekuntia aikaa, enkä enempää. Marco!"

"Niin, isäntä."

"Kymmenen sekunnin kuluttua lähetä kuula tuon herrasmiehen aivoihin."

"Niin oikein, isäntä!"

"Kesselbach, minä luen. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi…"

Rudolf Kesselbach teki merkin.

"Tahdotte puhua?"

"Niin."

"Juuri parahiksi. No, salakirjaimet… lukon tunnussana?"

"Dolor."

"Dolor… Dolor… Rouva Kesselbachin nimi on luullakseni Dolores. Te kelpo sielu!… Marco, mene ja tee kuten sanoin… Varo erehdyksiä! Minä toistan ohjeeni: Tapaa Jérôme raitiotietoimistossa, anna hänelle avain, ilmota sana — Dolor. Sitte menkää kahden Crédit Lyonnaisiin. Jérôme astuu yksinään sisälle, kirjottaa nimikirjaan, laskeutuu pohjakerrokseen ja tuopi sieltä mukanaan kaikki mitä lokerossa on. Ymmärrätkö täydellisesti?"

"Kyllä, isäntä. Mutta jos lokero ei avautuisikaan; jos sana Dolor…"

"Vaiti, Marco. Tullessanne ulos Crédit Lyonnaisista tulee sinun erota Jérômesta, mennä omaan asuntoosi ja puhelimella ilmottaa minulle tulos. Jos sana Dolor jonkun sattuman kautta ei pystyisikään avaamaan lokeroa, niin meillä (ystävälläni Rudolf Kesselbachilla ja minulla) on vielä keskustelu… viimeinen… Kesselbach, olettehan aivan varma siitä, ettette ole erehtynyt?"

"Kyllä."

"Se merkitsee, että te luotatte etsinnän hyödyttömyyteen.
Katsotaanpa. Menehän, Marco!"

"Entäs te, isäntä?"

"Minä jään. Oh, minä en ole peloissani! En ole milloin ollut vähemmän vaarassa kuin tällä hetkellä. Olivathan määräyksenne vieraiden laskemisesta luoksenne ehdottomat, Kesselbach?"

"Olivat."

"Hitto vieköön, kuinka kerkeästi sen vahvistatte! Lienetteköhän yrittänyt voittaa aikaa? Silloin minä joutuisin satimeen kuin hupelo…" Hän pysähtyi ajattelemaan, katseli vankiaan ja lopetti: "Ei… se ei ole mahdollista… me emme joudu häirityiksi…"

Samassa soi ovikello. Hän painoi kätensä rajusti Rudolf Kesselbachin suulle.

"Sinua vanhaa kettua; sinä odotit jotakuta!"

Vangin silmät loistivat toivosta. Hän hykähteli kuuluvasti käden alta, joka häntä tukahutti.

Vieras vapisi raivosta.

"Suu kiinni, tai kuristan sinut! Hei, Marco, kapuloitse hänet!
Joutuin!… Kas niin!"

Kello soi taas. Hän huusi, kuin olisi hän ollut Kesselbach ja kuin olisi Edwards vielä ollut oven vartijana:

"Miksi et avaa ovea, Edwards?"

Sitte hän sipsutteli hiljaisesti eteiseen ja kuiskasi kirjuriin ja palvelijaan viitaten:

"Marco, auta minua siirtämään nämä kaksi makuuhuoneeseen… tuonne… jottei heitä voida nähdä."

Hän nosti kirjurin. Marco kantoi palvelijan.

"Hyvä! Mene nyt takaisin työhuoneeseen."

Hän seurasi palvelijaansa sisälle, mutta palasi heti eteiseen ja huudahti hämmästyneellä äänellä:

"Mitä, palvelijanne ei olekaan täällä, herra Kesselbach… Ei, istukaahan vain… lopettakaa kirjeenne… minä menen itse."

Ja hän avasi hiljaisesti eteisen oven.

"Hra Kesselbach?"

Kysyjä oli eloisa, kirkassilmäinen jättiläinen, joka seisoi jalalta toiselle huojuen ja hattunsa röydästä sormiensa välissä hypistellen. Toinen vastasi:

"Kyllä, hän asuu täällä. Kenet ilmotan?…"

"Hra Kesselbach pyysi puhelimella… Hän odottaa minua…"

"Ahaa, tekö se olette!… Minä sanon hänelle… Odottaisitteko hetkisen?… Hra Kesselbach ottaa teidät puheillensa."

Julkeasti jätti hän vieraan seisomaan pikku eteisen kynnykselle, sellaiselle kohdalle, mistä hän saattoi avoimen oven kautta nähdä osan työhuoneesta. Verkalleen, edes käännähtämättä taaksensa katsomaan, hän astui huoneeseen, meni hra Kesselbachin vierellä seisovan kumppaninsa luo ja kuiskasi:

"Me olemme hukassa! Se on Gourel, etsivä poliisi… Ota tikarisi."
Hän tarttui toista käsivarteen. "Ei. Ei vielä. Minulla on eräs aate.
Mutta Luojan nimessä, Marco, ymmärrä minua ja puhu vuorostasi.
Puhu kuin olisit sinä Kesselbach… en luule heidän tuntevan
toisiansa… Älyäthän, vai mitä?… Puhu, Marco! Sinä olet
Kesselbach."

Hän haastoi niin kylmäverisesti, niin voimakkaasti ja käskevästi, että Marco enemmittä selityksittä käsitti saaneensa Kesselbachin osan; ja hän sanoi kuuluvasti:

"Teidän tulee pyytää puolestani anteeksi, hyvä ystävä. Sanokaa hra Gourelille, että olen kovin pahoillani, mutta minulla on ylenmäärin työtä… Puhuttelen häntä huomen-aamulla kello yhdeksältä… niin, täsmälleen kello yhdeksän."

"Oivallista!" kuiskasi toinen. "Älä liikahda."

Hän palasi eteiseen, tapasi Gourelin odottamassa ja sanoi:

"Hra Kesselbach pyytää teitä suomaan anteeksi. Hän lopettelee erästä tärkeätä työtä. Sopisiko teidän tulla uudestaan huomis-aamuna kello yhdeksän?"

Syntyi tovin äänettömyys. Gourel näytti kummastuneelta, enemmän tai vähemmän kiusaantuneelta ja epätietoiselta. Toisen käsi kouraisi taskussa olevan tikarin kahvaa. Ensimäisen epäiltävän liikahduksen nähdessään hän oli valmis iskemään.

Vihdoin Gourel sanoi:

"Hyvä on… Kello yhdeksän huomenna… On sentään… Kuitenkin, tulen tänne yhdeksältä huomenna…"

Ja pistäen hatun päähänsä hän katosi hotellin käytäviin.

Marco purskahti työhuoneessa nauramaan.

"Olittepa kerrassaan nokkela, isäntä! Puijasitte hänet ihmeen sievästi!"

"Oleppas nyt vireänä, Marco, ja seuraa häntä. Jos hän poistuu hotellista, niin jätä hänet rauhaan; tapaa Jérôme raitiotietoimistossa, kuten sovittu… ja ilmota sitte puhelimella."

Marco lähti nopeasti.

Sitte mies otti vesikarahvin uuninreunalta, kaatoi itselleen pikarillisen, jonka tyhjensi yhdellä siemauksella, kostutti nenäliinaansa, pyyhkäisi otsaansa, jolle oli kihoillut hikihelmiä, istuutui vankinsa viereen ja sanoi teeskennellyn kohteliaasti:

"Mutta minun, hra Kesselbach, täytyy tosiaan saada kunnia esitellä itseni teille."

Ja ottaen taskustaan nimikortin hän jatkoi:

"Sallikaa minun… Arsène Lupin, herrasmies-murtovaras."

* * * * *

Kuuluisan seikkailijan nimi näytti tekevän mitä parhaan vaikutuksen hra Kesselbachiin. Lupinilta ei tämä seikka jäänyt huomaamatta, ja hän huudahti:

"Ahaa, herraseni, te hengitätte jälleen! Arsène Lupin on hempeä, turhantarkka murtovaras. Hän inhoaa verenvuodatusta, hän ei ole koskaan tehnyt raskaampaa rikosta kuin muiden ihmisten omaisuuden anastaminen on… pelkkää pikku koiruutta — vai mitä? Ja te sanotte itseksenne, että hän ei aijo raskauttaa omaatuntoansa hyödyttömällä murhalla. Aivan niin… mutta onkohan teidän tuhonne niinkään hyödytön? Kaikki riippuu vastauksesta. Ja minä vakuutan teille, etten ole nykyään leikinteossa. Malttakaahan, veikkoseni!"

Hän veti tuolinsa lepotuolin viereen, poisti vangilta kapulan ja pitkitti hyvin selvästi lausuen sanansa:

"Hra Kesselbach, samana päivänä kuin saavuitte Parisiin, rupesitte te väleihin erään Barbareuxin kanssa, joka johtaa yksityistä kyselytoimistoa. Te toimitte sihteerinne, Chapmanin, tietämättä, ja sovittiin, että sanottu Barbareux nimittäisi itseänsä 'everstiksi' silloin kun olisi tekemisissä teidän kanssanne joko kirjeellisesti tai puhelimitse. Riennän sanomaan, että Barbareux on tuiki rehellinen mies. Mutta hyväksi onnekseni on eräs hänen kirjurinsa minun läheisimpiä ystäviäni. Siten sain tietooni syyn, jonka takia käännyitte Barbareuxiin. Mielenkiintoni heräsi teitä kohtaan ja minä tein väärien avainten avulla pari tarkastusta täällä… Voinpa sanoakin suoraan, etten minä näissä tarkastuksissa löytänyt mitä hain."

Hän alensi äänensä, tähysti tiukasti vankinsa silmiä, tarkaten hänen ilmettänsä, vaanien hänen salaisia ajatuksiansa, ja puheli edelleen:

"Hra Kesselbach, teidän määräyksenne Barbareuxille kuului, että hänen pitäisi löytää jonnekin Parisin kurjalistokortteleihin hautautunut mies, jolla on tai oli lisänimenä 'Pierre Leduc'. Miehestä mainitaan seuraavat lyhyet tuntomerkit: Pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa; hiukset ja iho vaaleat; käyttää viiksiä. Erityinen merkki: vasemman käden pikkusormen pää puuttuu erään haavan johdosta. Myöskin on hänellä melkein näkymätön arpi oikeassa poskessa. Te tunnutte pitävän tuon miehen löytämistä melkoisen — enemmän kuin melkoisen — tärkeänä, ikäänkuin se voisi tuottaa jotakin suurta etua teille itsellenne. Kuka hän on?"

"Minä en tiedä."

Vastaus oli jyrkkä, ehdoton. Tiesikö hän vai eikö? Sillä ei ollut suuresti väliä. Pääasia oli, että hän oli päättänyt olla puhumatta.

"No niin", arveli hänen vastustajansa, "mutta onhan teillä hänestä täydellisempiä tietoja kuin nuo, jotka Barbareuxille ilmotitte."

"Ei ole!"

"Te valehtelette, hra Kesselbach. Kahdesti te Barbareuxin läsnäollessa silmäilitte sahviaanikotelossa säilytettyjä papereita."

"Niin tein."

"Ja kotelo?…"

"Poltettu."

Lupin värisi raivosta. Hänen mielessään ilmeisesti taas väikkyi kidutus ja sen tuottamat helpotukset.

"Poltettu? Mutta laatikko… Kas niin — tunnustakaahan pois… tunnustakaa, että laatikko on Crédit Lyonnaisissa."

"Kyllä."

"Ja mitä siinä on?"

"Komeimmat kaksisataa yksityiseen kokoelmaani kuuluvaa timanttia."

Ilmotus ei näyttänyt olevan seikkailijalle epämieluinen.

"Vai niin, komeimmat kaksisataa timanttia! Mutta sehän on kokonainen omaisuus… Niinpä niin, se saa teidät hymyilemään… Teille se epäilemättä on mitätön erä… Ja teidän salaisuutenne on enemmän arvoinen… Teille, niin… mutta entä minulle?"

Hän otti sikaarin, sytytti tulitikun, jonka antoi ajatuksissaan sammua, ja istui tuokion liikahtamattomana aprikoiden.

Minuutit kuluivat.

Hän alkoi nauraa.

"Uskallanpa vakuuttaa, että te toivoilette retkikunnan tekevän turhaa työtä ja niiden kieltäytyvän avaamasta holvia?… Hyvin paljon mahdollista, veikkoseni! Mutta siinä tapauksessa saatte maksaa minulle vaivoistani. En tullut tänne nähdäkseni miltä te näytätte lepotuolissa… Timantit, koska siellä näyttää timantteja olevan… tai muutoin sahviaanikotelo… Siinä on teidän vaikea vaalinne…" Hän vilkaisi kelloaan. "Puoli tuntia… Lempo!… Kohtalo kulkee kovin vitkallisesti… Mutta teillä ei ole mitään irvisteltävää, hra Kesselbach. En minä poistu tyhjin käsin, olkaa siitä varma!… Vihdoinkin!"

Puhelin soi. Lupin sieppasi kuulotorven ja äänensä sointua muuttaen jäljitteli vankinsa karheata ääntä:

"On, Rudolf Kesselbach… hän puhuu… Kyllä, mademoiselle, yhdistäkää… Sinäkö siellä, Marco?… Hyvä… Luistiko kaikki kunnolleen?… Oivallista!… Ei mitään pulaa?… Ansaitsette sydämelliset kiitokseni!… No, mitä saitte?… Mustapuulaatikon?… Ette mitään muuta? Mitään papereita?… No, hyväpä niinkin!… Ja mitä on laatikossa?… Ovatko ne komeita… Mainiota, mainiota!… Maltas hetkinen, Marco, kun mietin… Näes, kaikki tämä… Jos sanoisin sinulle mielipiteeni… Odota; älä mene pois… pidä linjaa…"

Hän käännähti ympäri:

"Hra Kesselbach, oletteko kiintynyt timantteihinne?"

"Olen."

"Ostaisitteko ne minulta takaisin?"

"Mahdollisesti."

"Kuinka paljosta? Viidestäsadastatuhannesta frangista?"

"Viidestäsadastatuhannesta frangista… kyllä."

"Mutta siinä on pulma… Millä tavoin toimitamme vaihdon? Maksuosotus? Ei; te pettäisitte minut… tai muutoin minä pettäisin teidät… Kuulkaahan? Menkää ylihuomenna aamulla Lyonnaisiin, nostakaa sieltä viisisataa tuhannen frangin seteliä, ja lähtekää kävelylle Boisiin, Auteuilin puolelle… Minä tuon timantit salkussa — se on mukavampaa… Laatikko pistää liiaksi silmään…"

Kesselbach säpsähti:

"Ei, ei… laatikko myös… minä tahdon kaikki…"

"Hei!" huudahti Lupin, remahtaen nauramaan, "te menitte ansaan!…
Timanteista ette välitä… ne voidaan korvata… Mutta laatikko on
teille yhtä kallis kuin nahkanne… Hyvä on; te saatte laatikkonne…
Arsènen kunniasanalla… saatte sen huomenna postipakettina!"

Hän meni takaisin puhelimelle:

"Marco, onko sinulla laatikko edessäsi?… Onko siinä mitään erikoista?… Norsunluuta mustapuureunuksissa… Niin, minä tunnen tuollaiset kapineet… japanilaista työtä, Faubourg Saint-Antoinesta… Ei mitään merkkiä?… Ahaa, pieni pyöreä sinireunainen lappu ja siinä numero!… Niin, myymälän merkki… siitä viisi. Ja onko laatikon pohja paksu? Ei kovin paksu… Hitto. Siinä ei siis ole varapohjaa?… Kuules, Marco: tutki norsunluuta ulkopuolelta… tai oikeammin kannesta." Hän reuhasi ihastuksissaan. "Kannesta! Siitä juuri, Marco! Kesselbach räpäytti silmäänsä juuri nyt… Olemme jäljillä!… Ahaa, Kesselbach veikkoseni, ettekö huomannut minun syrjästä pitävän silmällä teitä? Te yksinkertainen sielu!" Ja Marcolle: "No, mitä näet?… Peililasin kannen sisäpuolella?… Liikkuuko se?… Onko se saranoilla?… No, riko se sitten… Niin, niin, sanon, riko se… Sillä lasilla ei ole paikkansa siinä… Se on pantu siihen jälkeenpäin!" Hän menetti malttinsa. "Se ei ole sinun asiasi, ääliö!… Tee kuten käsken…"

Hän kuuli varmaan risauksen, kun Marco toisessa päässä rikkoi lasin, sillä hän huusi riemuissaan:

"Sanoinhan teille, hra Kesselbach, että löytäisimme jotakin! Halloo!… Joko teit sen?… Mitä?… Kirje? Voitto! Kaikki Kapmaan timantit ja ukko Kesselbachin salaisuus päälle päätteeksi!"

Hän otti toisenkin kuulotorven, asetti molemmat korviinsa ja jatkoi:

"Lue se minulle, Marco, lue hiljaa… Kirjekuori ensin… Hyvä… Kertaa!" Hän itse kertasi: "'Jäljennös mustassa sahviaanikotelossa säilytetystä kirjeestä'. Ja sitte? Revi kirjekuori auki, Marco… Onko minulla teidän suostumuksenne, hra Kesselbach? Tämä ei ole oikein hienoa käytöstä, mutta silti… Jatka, Marco. Hra Kesselbach antaa sinulle luvan… Valmis?… No, lueppas nyt."

Hän kuunteli ja puhui hykähtäen:

"Voi hiisi! Se ei ole huikaisevan selkeätä! Kuuntele. Minä kertaan — yksinkertainen paperiarkki, käännetty kokoon neljästä kohden, taipeet näköjään aivan verekset… Hyvä… sivun oikeassa yläkulmassa seuraavat sanat: 'Viisi jalkaa yhdeksän, vasen pikkusormi poikki' j.n.e… Niin, se on kuvaus Pierre Leducista. Kesselbachin käsialaa kaiketi?… Hyvä… Ja sivun keskellä isoilla kirjaimilla painettuna:

"APO ON.

"Marco poikaseni, jätä paperi sellaiseksi kuin se on, äläkä koske lippaaseen tai timantteihin… Selviydyn ystävästämme täällä kymmenessä minuutissa, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen luonasi… Niin, sivumennen sanoen, lähetitkö automobilin takaisin minua varten? Oivallista! Hyvästi!"

Hän asetti kuulotorven paikoilleen, meni eteiseen ja sieltä makuuhuoneeseen; otti selon siitä, että kirjuri ja palvelija eivät olleet päässeet köysistään, ja toisekseen että suukapulat eivät heitä tukahduttaisi, sekä palasi sitte päävankinsa luo.

Hänen kasvoillaan oli päättäväinen ja heltymätön ilme.

"Nyt emme enää laske leikkiä, hra Kesselbach. Jos ette puhu, niin sitä pahempi itsellenne. Oletteko tehnyt päätöksenne?"

"Mistä?"

"Ei joutavia, olkaa hyvä. Puhukaa mitä tiedätte."

"En tiedä mitään."

"Valehtelette. Mitä merkitsee sana 'APO ON'?"

"Jos sen tietäisin, niin en olisi kirjottanut sitä muistiin."

"No niin; mutta ketä tai mitä se tarkottaa? Mistä olette jäljentänyt sen? Mistä olette sen saanut?"

Hra Kesselbach ei vastannut. Lupin jatkoi, puhuen nyt hermostuneella, nytkähtelevällä äänenpainolla:

"Kuulkaa, Kesselbach! Minulla on teille ehdotus. Niin rikas ja mahtava kuin olettekin, ei meillä kuitenkaan ole suurtakaan eroa. Augsburgilaisen rautakauppiaan poika ja Arsène Lupin, murtovarkaiden ruhtinas, voivat tehdä keskenään sopimuksen kumpaisenkaan saamatta siitä häpeätä. Minä toimitan varastamiseni asunnoissa, te pörssissä. Sehän on kutakuinkin yhtä ja samaa. No, siinä sitä ollaan, Kesselbach. Olkaamme kumppanuksia tässä liikeasiassa. Tarvitsen teitä sentähden, etten tiedä mitä asia koskee. Te tarvitsette minua, koska ette mitenkään voi hoitaa sitä yksinänne. Barbareux on hölmö. Minä olen Lupin. Tuleeko kauppa?"

Ei vastausta. Lupin tivasi vavahtelevalla äänellä:

"Vastatkaa, Kesselbach! Tuleeko kauppa? Jos tulee, niin haen teille Pierre Leducinne neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa. Sillä häntähän te etsitte, vai mitä? Eikö se ole homman pohjana? No, vastatkaahan pois! Kuka on tuo mies? Miksi etsitte häntä? Mitä hänestä tiedätte?"

Hän tyyntyi äkkiä, laski kätensä Kesselbachin olkapäälle, ja sanoi terävästi:

"Vain sana. Jaa… vai ei?"

"Ei!"

Hän veti muhkean kultakellon Kesselbachin sivutaskusta ja laski sen vangin polvelle. Hän avasi Kesselbachin liivit ja paidan, paljasti hänen rintansa, otti teräksisen, kultakahvaisen tikarin, joka oli pöydällä hänen vieressään ja asetti sen sille kohdalle, missä sydämen sykintä sai ihon vavahtelemaan.

"Viimeisen kerran?"

"Ei!"

"Hra Kesselbach, kello on kahdeksan minuuttia vailla kolme. Jos ette vastaa kahdeksan minuutin kuluessa tästä hetkestä, olette kuollut mies!"

* * * * *

Seuraavana aamuna marssi kersantti Gourel Palace-hotelliin täsmälleen sovitulla hetkellä. Pysähtymättä, hissistä piittaamatta, hän astui ylös portaita. Neljännessä kerroksessa hän kääntyi oikealle, meni pitkin käytävää, ja soitti 415. oven kelloa.

Vastausta saamatta hän soitti uudelleen. Puolikymmentä kertaa turhaan yritettyään hän palasi alikertaan ja meni hotellin konttoriin. Sieltä löysi hän hovimestarin.

"Hra Kesselbachia haluaisin tavata. Olen soittanut kymmenkunta kertaa."

"Hra Kesselbach ei nukkunut täällä viime yönä. Emme ole nähneet häntä sitte kun eilen ehtoopäivällä."

"Entä hänen palvelijansa — kirjurinsa?"

"Emme ole heitäkään nähneet."

"Eivätkö siis hekään nukkuneet hotellissa?"

"Eivät luullakseni."

"Luullaksenne? Mutta teidän tulisi tietää se varmasti."

"Kuinka niin? Hra Kesselbach ei asu hotellissa; hän on kotonaan täällä, omassa yksityisessä huoneustossaan. Me emme palvele häntä, hänellä on oma palvelijansa, ja meillä ei ole mitään tietoa siitä, mitä hänen asunnossaan tapahtuu."

"Se on totta… se on totta…"

Gourel näytti olevan ymmällä. Hän oli tullut nimenomaisesta määräyksestä, ennakolta selitettyyn toimeen, jonka rajoissa hänen älynsä kykeni työskentelemään. Ulkopuolella näiden rajojen hän ei tiennyt miten menetellä.

"Jos päällikkö olisi täällä", hän mutisi; "jos päällikkö olisi täällä…"

Hän näytti käyntikorttiansa ja ilmotti ammattinsa. Sitte hän kysyi kaiken varalta:

"Ette siis nähnyt heidän tulevan sisälle?"

"En."

"Mutta näitte heidän lähtevän ulos?"

"Ei, sitä en voi sanoa."

"Mistä siis tiedätte, että he lähtivät ulos?"

"Kuulin eräältä herrasmieheltä, joka kävi täällä eilen ehtoopäivällä."

"Mustaviiksiseltä herrasmieheltä?"

"Niin, tapasin hänet hänen poistuessaan noin kello kolmen aikaan. Hän sanoi: 'Asukkaat numerosta 415 ovat menneet ulos. Hra Kesselbach jääpi yöksi Versaillesiin, Réservoisiin; voitte osottaa hänen kirjeensä edelleen sinne!'"

"Mutta kuka oli tuo herrasmies? Millä valtuudella hän puhui?"

"Sitä en tiedä."

Gourel tunsi levottomuutta. Hänestä näytti kaikki hieman omituiselta.

"Onko teillä avainta?"

"Ei. Hra Kesselbach teetti erityiset avaimet."

"Menkäämme katsomaan."

Gourel soitti taas rajusti. Ei mitään kuulunut. Hän oli juuri lähtemäisillään, kun äkkiä kumartui ja painoi korvansa avaimenreikää vasten.

"Kuulkaa… Luulen kuulevani jotakin… aivan oikein… ihan varmasti… kuulen voikerrusta…"

Hän iski tuimasti nyrkillään ovea.

"Mutta, hyvä herra, teillä ei ole oikeutta…"

"Hiiteen oikeudet."

Hän täräytti ovea uudistetulla voimalla, mutta niin vähäisellä teholla, että heti luopui yrityksestä. "Joutuin, joutuin, lukkoseppä!"

Yksi tarjoilijoista lähti juoksujalassa. Gourel käveli ähmissään ja epävarmana edestakaisin. Palvelijoita jo kerääntyi muista kerroksista ryhmiksi. Väkeä saapui paikalle konttorista ja isännöitsijän toimistosta. Gourel huusi:

"Mutta miksi emme menisi sisälle viereisten huoneiden kautta? Ovatko ne yhteydessä tämän huoneuston kanssa?"

"Kyllä, mutta väliovet ovat aina teljetyt molemmin puolin."

"Siinä tapauksessa soitan etsivään osastoon", sanoi Gourel, jonka mielessä ilmeisesti ei kuvastunut mitään pelastusta ilman päällikköänsä.

"Ja poliisikomisariukselle", huomautti joku.

"Niin, jos tahdotte", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi melkoista välinpitämättömyyttä siitä muodollisuudesta.

Hänen palatessaan puhelimen äärestä oli lukkoseppä jo koetellut avainkimppunsa melkein loppuun. Viimeinen avasi lukon. Gourel astui ripeästi sisälle.

Hän kiirehti heti voikerruksia kohden ja tölmäsi sihteeri Chapmanin ja palvelija Edwardsin ruumiisiin. Chapman oli kärsivällisellä rynnistelyllä saanut kapulansa hiukan väljennetyksi ja päästeli lyhyitä, tukahtuneita ähkäyksiä. Toinen näytti nukkuvan.

Heidät irrotettiin siteistänsä. Mutta Gourel oli huolissaan.

"Missä on hra Kesselbach?"

Hän meni työhuoneeseen. Hra Kesselbach istui lähellä pöytää tuolin selkämystään köytettynä. Hänen päänsä riippui rinnalla.

"Hän on pyörtynyt", sanoi Gourel, astuen luo. "Hän on kai ponnistellut yli voimiensa."

Hän leikkasi nopeasti poikki hartiain yli kierretyt köydet. Ruumis retkahti eteenpäin. Gourel vastaanotti sen syliinsä, mutta hätkähti kauhistuneesti huudahtaen taaksepäin.

"Kuollut! Tunnustelkaa… hänen kätensä ovat jääkylmät!… Ja katsokaa hänen silmiänsä!"

Joku rohkeni arvella:

"Halvauskohtaus epäilemättä… tai sydämen herpautuminen."

"Se on totta, ei ole mitään merkkiä haavasta… hän on saanut luonnollisen kuoleman."

He laskivat ruumiin sohvalle ja avasivat hänen vaatteensa. Mutta valkealla paidalla ilmeni heti punaisia tahroja; ja työntäessään sen ylös he näkivät rinnassa lähellä sydäntä pienen naarmun, josta tihkui hieno verijuova. Ja paitaan oli kiinnitetty nuppineulalla kortti. Gourel kumartui katsomaan. Se oli Arsène Lupinin käyntikortti, veren tahraama sekin.

Silloin Gourel suoristausi, käskevästi ja mahtipontisesti.

"Murhattu!… Arsène Lupin!… Pois huoneustosta… Pois huoneustosta kaikki!… Kukaan ei saa olla täällä eikä makuuhuoneessa… Vietäköön nuo kaksi hoidettavaksi muualla!… Pois huoneustosta… älkääkä koskeko mihinkään… Päällikkö on tulossa!…"

II.

"Sinireunainen lappu".

ARSÈNE LUPIN!

Gourel toisti nuo kaksi paljon merkitsevää sanaa ihan huumaantuneena.
Ne soivat hänen sielussaan kuin sanomakellot. Arsène Lupin?
Suuri peljättävä Arsène Lupin! Murtovarkaitten kuningas, mahtava
seikkailija! Oliko se mahdollista?

"Ei, ei", hän jupisi, "se ei ole mahdollista, sillä hän on kuollut!"

Mutta siinäpä juuri pulma… oliko hän tosiaankin kuollut?

Arsène Lupin!

Ruumiin vieressä seisten hän pysyi tyhmistyneenä ja ymmällä, käännellen käyntikorttia jonkunlaisella kammolla, kuin olisi aave haastanut hänet taisteluun. Arsène Lupin! Mitä pitäisi hänen tehdä? Toimia? Käydä käsiksi työhön omin neuvoin? Ei, ei… parempi olla toimimatta… hän tekisi ihan varmasti erehdyksiä, jos astuisi kentälle tuollaista vastustajaa vastaan. Olihan sitäpaitsi päällikkö tulossa!

Päällikkö oli tulossa! Kaikki Gourelin älyllinen ajattelu sisältyi siihen lyhyeen lauseeseen. Hän oli kyvykäs, uuttera virkamies, rohkea, tottunut ja voimiltaan jättiläinen, mutta hän kuului niihin, jotka edistyvät vain ohjeita noudattaessaan ja tekevät hyvää työtä ainoastaan käskystä. Ja tämä alotteen puute oli käynyt vielä huomattavammaksi sitte kun hra Lenormand oli tullut hra Dudouisin sijalle etsivään osastoon. Hra Lenormand oli tosiaan päällikkö kerrassaan! Hänen parissaan tiesi varmasti olevansa oikealla tolalla.

Kunhan ei vain poliisikomisarius ehtisi paikalle ensimäisenä, kunhan ei tutkintotuomari, joka epäilemättä oli jo määrätty tähän asiaan, tai piirilääkäri ennättäisi tekemään ennenaikaisia havaintoja ennen kuin päälliköllä oli ollut aikaa määritellä mielessään tapauksen pääpiirteet!

"No, Gourel, mitä uneksitte?"

"Päällikkö!"

Hra Lenormand oli vielä nuori mies, kun tarkkasi vain hänen kasvojensa ilmettä ja silmälasien läpi hehkuvia silmiänsä. Mutta hän oli melkein vanhus, kun näki hänen köyryisen selkänsä, kuivan ja vahankeltaisen ihonsa, harmaahtavan tukkansa ja partansa, hänen koko raihnaantuneen, tutisevan, sairaalloisen ryhtinsä. Hän oli viettänyt elämänsä uutterassa työssä hallituksen asiamiehenä siirtomaissa, hoitaen mitä vaarallisimpia tehtäviä. Siellä oli häntä kuumeet tuon tuostakin pidelleet tautivuoteella; mutta siellä hän oli myös kasvattanut itselleen lannistumattoman tarmon, jota ei ruumiillinen väsymyskään tärvellyt. Hän oli siellä tottunut elelemään yksikseen, puhumaan vähän ja toimimaan vaieten, sekä jossakin määrin vihaamaan ihmisiä. Ja lopuksi oli hän siellä äkkiä viidenkymmenen vuoden ikäisenä voittanut suuren ja hyvin ansaitun kuuluisuuden siinä jutussa, jonka päähenkilöinä oli kolme Biskran espanjalaista.

Vääryys korjattiin silloin, ja hänet siirrettiin suoraa päätä Bordeauxiin, sitte apulaiseksi Parisiin ja lopulta hra Dudouisin kuoleman johdosta etsivän osaston päälliköksi. Ja kaikissa näissä viroissaan hän osotti niin kummallista kekseliäisyyttä menettelyissään, niin suurta keinokkuutta, niin uusia ja omintakeisia kykyjä, ja oli ennen kaikkea saavuttanut niin oikeita tuloksia viimeisissä neljässä tai viidessä tapauksessa, jotka olivat yleistä hälyä herättäneet, että hänen nimeänsä mainittiin kaikkein mainehikkaimpien salapoliisien rinnalla.

Gourel puolestaan oli varma arvostelustaan. Itse oli hän päällikön suosikki, tämä kun piti hänen vilpittömyydestään ja mutkittelemattomasta kuuliaisuudestaan, ja hän taasen asetti päällikkönsä kaikkia muita korkeammalle. Päällikkö oli hänen epäjumalansa — erehtymätön ja täydellinen.

Hra Lenormand näytti sinä päivänä tavallista uupuneemmalta. Hän istuutui väsyneesti, nojasi molemmin käsin sauvaansa (malakkalaiseen veistellyllä norsunluuryhmyllä varustettuun ruokokeppiin, joka ei häneltä milloinkaan puuttunut) ja sanoi:

"Lupin!"

"Niin, Lupin. Se lempo on taas pulpahtanut esille."

"Sen parempi, sen parempi", virkkoi hra Lenormard hetkisen mietittyään.

"Sen parempi tietysti", toisti Gourel, joka mielellään lisäsi sanan puolestaan päällikkönsä harvoihin lauseisiin, tämän ainoana vikana kun olikin hänen silmissään ylenpalttinen vaiteliaisuus. "Sen parempi, sillä vihdoinkin pääsette mittelemään voimianne oman arvoisenne vastustajan kanssa… Ja Lupin kohtaa herransa… Lupin lakkaa olemasta… Lupin…"

"Nuuskikaa!" keskeytti hra Lenormand hänet lyhyeen.

Se oli kuin urheilumiehen käsky koiralleen. Ja Gourel nuuski kuin kelpo vainukoira, riuska ja älykäs herransa silmien edessä työskennellessään. Hra Lenormand viittasi sauvansa kärjellä jotakin soppea tai lepotuolia juuri kuin osotetaan pensasta tai ruohomätästä, ja Gourel penkoi sen pensaan tai ruohomättään tunnollisella perinpohjaisuudella.

"Ei mitään", sanoi kersantti lopetettuaan työnsä.

"Ei mitään teille!" murahti Lenormand.

"Niin minun piti sanomanikin… Minä tiedän, että esineet puhuvat teille kuin ihmis-olennot, todellisina elävinä todistajina. Kaikessa tapauksessa on tässä murha selkeästi lisättynä Lupin vintiön tiliin."

"Ensimäinen", huomautti hra Lenormand.

"Ensimäinen, niin… Mutta sen oli pakko tulla. Ei voi viettää tuollaista elämää joutumatta ennemmin tai myöhemmin olosuhteiden pakosta syypääksi vakavaan rikokseen. Hra Kesselbach tietenkin puolustautui…"

"Ei, sillä hän oli sidottu."

"Se on totta", myönsi Gourel hiukan nolostuneena, "ja se on jokseenkin kummallistakin… Miksi tappoi hän vastustajan, jota ei oikeastaan enää ollutkaan?… Mutta siitä viisi. Jos olisin käynyt häntä kauluksesta kiinni, kun seisoimme kasvoista kasvoihin eteisen ovella…"

Hra Lenormand oli astunut ulokkeelle. Sitte hän meni hra Kesselbachin makuuhuoneeseen, oikealle, ja koetteli ikkunain ja ovien salpoja.

"Molempien huoneiden ikkunat olivat teljetyt minun tullessani sisälle", huomautti Gourel.

"Teljetyt vai ainoastaan lykätyt kiinni?"

"Kukaan ei ole sen koommin koskenut niihin. Ja ne ovat teljetyt, hra päällikkö."

Äänten sorina kutsui heidät takaisin työhuoneeseen. Siellä he tapasivat piirilääkärin tutkimassa ruumista, ja hra Formerien, tutkintotuomarin. Hra Formerie huudahti:

"Arsène Lupin! Olenpa iloissani siitä, että onnellinen sattuma on taas vihdoinkin toimittanut tielleni tuon roiston! Hän saa nähdä mikä mies minä olen!… Ja tällä kertaa on asiana murha!… Nyt on ratkaisu meidän kahden välillä, Lupin herraseni!"

Hra Formerie ei ollut unohtanut prinsessa de Lamballen otsanauhaan liittynyttä ihmeellistä seikkailua eikä sitä merkillistä temppua, jolla Lupin oli hänet muutamia vuosia aikaisemmin puijannut. Juttu oli pysynyt kuuluisana tuomioistuinten aikakirjoissa. Ihmiset naureskelivat sitä vieläkin, ja hra Formerieen se oli syystä jättänyt katkeruuden tunteen, johon yhtyi halu saavuttaa rusentava kosto.

"Rikoksen laatu on itsestään selvä", julisti hän hyvin varmana "eikä myöskään ole vaikea huomata sen vaikutinta. Kaikki siis hyvin… Hra Lenormand, kuinka jaksatte?… Hauska nähdä teidät…"

Hra Formeriesta ei tuntunut vähääkään hauskalta. Päinvastoin ei häntä hra Lenormandin läsnäolo ollenkaan miellyttänyt, sillä salapoliisipäällikkö ei juuri huolinut salailla halveksumistansa häntä kohtaan. Mutta tutkintotuomari oikaisi kuitenkin ryhtinsä ja puheli juhlallisesti:

"Te siis, tohtori, arvelette kuoleman sattuneen noin kaksitoista tuntia takaperin — ehkä enemmänkin!… Se oli tosiaan minunkin käsitykseni… Olemme aivan samaa mieltä… Ja murha-ase?"

"Hyvin ohutteräinen veitsi, hra tutkintatuomari", vastasi lääkäri.
"Katsokaa, terä on pyyhitty vainajan omalla nenäliinalla…"

"Aivan niin… aivan niin. Siinä näkee jäljen… Ja nyt käykäämme kuulustelemaan hra Kesselbachin sihteeriä ja palvelijaa. Epäilemättä heidän kyselynsä antaa jotakin lisävalaistusta asiaan."

Chapman oli Edwardsin kanssa siirretty omaan huoneeseensa, työhuoneesta vasemmalle. Hän oli jo toipunut seikkailustaan. Hän kuvaili yksityiskohtaisesti edellisen päivän tapahtumat, hra Kesselbachin rauhattomuuden, everstin odotetun käynnin ja lopuksi sen hyökkäyksen, jonka uhreiksi he olivat joutuneet.

"Ahaa!" huudahti hra Formerie. "Jutussa on siis rikostoveri! Ja te kuulitte hänen nimensä… Marco, sanotte?… Tämä on hyvin tärkeätä. Kun olemme saaneet käsiimme rikostoverin, niin olemme päässeet melko askeleen eteenpäin…"

"Niin; mutta me emme ole häntä saaneet", uskalsi hra Lenormand muistuttaa.

"Sen saamme nähdä… Asia kerrallaan… Ja sitte, hra Chapman, tämä
Marco poistui heti kun hra Gourel oli soittanut ovikelloa?"

"Niin; me kuulimme hänen menevän."

"Ja ettekö hänen mentyänsä kuulleet mitään muuta?"

"Kyllä… silloin tällöin, mutta epäselvästi… Ovi oli suljettu."

"Ja millaisia ääniä kuulitte?"

"Äänekkäitä lauseen katkelmia. Mies…"

"Kutsukaa häntä nimeltänsä, Arsène Lupiniksi."

"Arsène Lupin nähtävästi käytti puhelinta."

"Oivallista! Me otamme tutkittavaksi sen henkilön, jolla on hotellin ulkolinja hoidettavanaan. Ja kuulitteko hänenkin jälkeenpäin poistuvan?"

"Hän tuli katsomaan olimmeko vielä siteissä, ja neljännestuntia myöhemmin hän läksi pois, sulkien eteisen oven perässään."

"Niin, heti kun oli rikoksensa tehnyt. Hyvä… Hyvä… Kaikki sopii kohdalleen… Ja sen jälkeen?…"

"Sen jälkeen emme kuulleet enempää… yö kului… minä vaivuin uupuneena uneen… Edwards samaten… ja vasta tänä aamuna…"

"Niin, minä tiedän… No niin, alku ei ole huono… kaikki sopii kohdalleen…"

Ja luetellen tutkimuksensa eri asteita äänellä sellaisella kuin olisi huomautellut noin monia rikollisesta saavutettuja voittoja, hän mutisi miettivästi:

"Rikostoveri… puhelin… murhan tapahtuma-aika… kuuluviin tulleet äänet… hyvä… varsin hyvä… Meidän on vielä vahvistettava rikoksen vaikutin… Tässä tapauksessa, kun olemme Lupinin kanssa tekemisissä, on vaikutin päivänselvä. Hra Lenormand, oletteko huomannut minkäänlaista merkkiä siitä, että mitään olisi murrettu auki?"

"En."

"Sitte on uhri itse ryöstetty. Onko hänen lompakkoansa ryöstetty?"

"Minä jätin sen hänen takkinsa taskuun", ilmotti Gourel.

He menivät kaikki työhuoneeseeen. Hra Formerie huomasi, että lompakossa ei ollut muuta kuin käyntikortteja ja joitakuita murhatulle kuuluvia papereita.

"Sepä omituista. Hra Chapman, voitteko sanoa, oliko hra
Kesselbachilla rahoja taskussaan?"

"Kyllä; edellisenä päivänä — siis maanantaina, toissapäivänä — me menimme Crédit Lyonnaisiin, missä hra Kesselbach vuokrasi lokeron…"

"Lokeron Crédit Lyonnaisissa. Hyvä… Meidän täytyy tarkastaa sitä."

"Ja ennen lähtöämme hra Kesselbach avasi itselleen tilin ja nosti viisi- tai kuusituhatta frangia seteleinä."

"Mainiota… se kertoo meille juuri mitä halusimme tietää."

Chapman pitkitti: "On vielä yksi asia huomattava, hra tutkintotuomari. Hra Kesselbach, joka oli moniaita päiviä ollut hyvin rauhaton — olen kertonut teille syyn… asian, jota hän piti mitä tärkeimpänä — hra Kesselbach näytti olevan erityisesti kahdesta kapineesta tarkka. Toinen oli pieni mustapuu-laatikko, jonka hän sitte tallensikin Crédit Lyonnaisiin, ja toinen pieni musta sahviaanikotelo, jossa hän säilytti muutamia papereita."

"Ja missä se on?"

"Ennen Lupinin tuloa hän minun saapuvilla ollessani pisti sen tuohon matkalaukkuun."

Hra Formerie otti laukun ja tunnusteli sitä. Kotelo ei ollut siellä.
Hän hykerteli käsiään:

"Kas, kaikki sopii kohdalleen! Me tiedämme rikollisen, miten rikos tapahtui ja mikä oli sen aiheena. Tämä juttu ei vie pitkää aikaa. Olemmeko ihan yhtä mieltä kaikesta, hra Lenormand?"

"Emme ainoastakaan seikasta."

Syntyi tuokion ällistys. Poliisikomisarius oli juuri saapunut, ja hänen takanaan oli, vaikka poliisikonstaapeleita oli suojelemassa ovea, joukko sanomalehtimiehiä ja hotellin väkeä tunkeutunut sisälle, seisoskellen eteisessä.

Vaikka vanhus olikin kuuluisa töykeydestään, joka oli jo tuottanut hänelle satunnaisen muistutuksen korkeammista piireistä, niin hämmästytti jokaista tuon vastauksen jyrkkyys. Ja etenkin näytti hra Formerie hölmistyneeltä.

"Näen tässä kuitenkin vain pelkkää yksinkertaista", sopersi hän.
"Varas on Lupin…"

"Miksi teki hän murhan?" tokaisi vastaan hra Lenormand.

"Tehdäkseen varkauden."

"Suokaa anteeksi, mutta todistajain kertomus osottaa, että varkaus tapahtui ennen murhaa. Hra Kesselbach sidottiin ja kapuloittiin ensin, sitte ryöstettiin. Miksi olisi Lupin, joka ei ole koskaan turvautunut murhaan, valinnut tämän hetken, surmatakseen miehen, jonka oli tehnyt avuttomaksi ja jo rosvonnut?"

Tutkintotuomari siveli pitkää vaaleata poskipartaansa, kuten hänellä oli tapana milloin joku kysymys tuntui hänestä mahdottomalta ratkaista. Hän vastasi miettivällä äänellä:

"Siihen on useampia vastauksia…"

"Mitkä ne ovat?"

"Se riippuu… se riippuu monista vielä tuntemattomista seikoista… ja sitäpaitsi koskee vastaväitteen ne ainoastaan vaikuttimien laatua. Muusta olemme yhtä mieltä."

"Emme."

Tälläkin kertaa oli epäys jyrkkä, melkein epäkohtelias, siinä määrin, että tutkintotuomari oli kerrassaan tyhmistyneenä, ei uskaltanut hiiskahtaakaan mitään vastaväitettä ja jäi ihan häpeisiinsä tämän kummallisen virkaveljensä seurassa. Vihdoin hän lausui:

"Meillä on kaikilla oletuksemme. Haluaisin kuulla teidän käsityksenne."

"Minulla ei ole mitään."

Salapoliisipäällikkö nousi ja astui sauvansa varassa muutamia askeleita lattialla. Kaikki olivat vaiti hänen ympärillään… Ja oli hiukan omituista nähdä ryhmässä, jossa hänen asemansa itse asiassa oli vain apulaisen ja käskynalaisen, tämän raihnaan vanhuksen hallitsevan toisia pelkällä vaikutusvallan voimalla, joka heidän oli pakko tuntea, vaikkakaan eivät olisi sitä tunnustaneet. Pitkän vaitiolon jälkeen hän lausui:

"Haluaisin tarkastaa tämän huoneuston viereiset huoneustot."

Isännöitsijä näytti hänelle hotellin pohjakaavan. Ainoa pääsy oikeanpuoleiseen makuuhuoneeseen, joka oli hra Kesselbachin, oli huoneuston pikku eteisestä. Mutta vasemmanpuoleinen makuuhuone, kirjurin huone, oli yhteydessä toisen kanssa.

"Tarkastakaamme sitä", sanoi hra Lenormand.

Hra Formerie ei voinut olla kohauttamatta hartioitaan ja murahtamatta: "Mutta väliovi on teljetty ja ikkuna lukittu."

"Tarkastakaamme sitä", toisti hra Lenormand.

Hänet vietiin huoneeseen, joka oli ensimäinen rouva Kesselbachille varatuista neljästä huoneesta. Sitte hänet pyynnöstä vietiin siihen liittyviin huoneisiin. Kaikki väliovet olivat teljetyt molemmin puolin.

"Eikö missään näistä huoneista ole asukkaita?" hän kysyi.

"Ei."

"Missä on avaimet?"

"Avaimia säilytetään aina konttorissa."

"Siis ei ole kukaan voinut päästä sisälle?…"