"Joutavia!"
Tämä alkoi itkeä ja rukoili käsiänsä väännellen:
"Rukoilen sinua jättämään meidät rauhaan! Me olimme niin onnellisia! Luulin sinun unohtaneen meidät ja siunasin taivasta aina kun oli päivä illaksi ehtinyt. Niin… rakastanhan sinua silti. Mutta Geneviève, näetkös… tekisin sen lapsen hyväksi mitä tahansa. Hän on ottanut sinun paikkasi sydämessäni."
"Sen huomaan", sanoi toinen nauraen. "Mielihyvällä lähettäisit minut hiiteen. No, älkäämme nyt enää joutavoitse! Minulla ei ole aikaa hukattavana. Minun täytyy puhutella Genevièveä."
"Aijot puhutella häntä?"
"No, onko sekin rikos?"
"Ja mitä on sinulla kerrottavana hänelle?"
"Eräs salaisuus… hyvin vakava salaisuus… ja hyvin liikuttava…"
Vanhus säikähti:
"Ja tuottaa hänelle surua kenties? Oi, minä pelkään kaikkea — minä pelkään kaikkea, mikä koskee häntä…"
"Tässä hän tuleekin", huomautti toinen.
"Ei; ei vielä."
"Tulee, tulee, minä kuulen hänet. Pyyhi silmäsi ja ole järkevä."
"Kuule", puheli madame Ernemont kiihkeästi. "Kuule. Minä en tiedä, mitä aijot sanoa, minkä salaisuuden tahdot ilmaista tälle lapselle, jota sinä et tunne; mutta minä, joka hänet tunnen, sanon sinulle: Genevièvellä on hyvin ripeä, hyvin urhea, mutta hyvin herkkä luonne. Valitse sanasi varovasti. Voisit loukata tunteita… joiden olemassaolosta sinulla ei voi olla aavistustakaan."
"Ja miks'ei?"
"Syystä että hän kuuluu toiseen rotuun kuin sinä, eri maailmaan.
Tarkotan, eri moraaliseen maailmaan. On asioita, joiden ymmärtäminen
on nykyisin kiellettyä. Sinun ja hänen välillä on este ylipääsemätön.
Genevièvellä on mitä puhtain ja herkin omatunto… ja sinä…"
"Ja minä?"
"Ja sinä et ole kunniallinen mies!"
Geneviève astui huoneeseen säihkyvänä ja ihastuttavana.
"Kaikki lapsukaiseni ovat käyneet levolle; minulla on kymmenen minuuttia aikaa. Mutta, isoäiti, mikä nyt on tullut? Näytät niin kiihtyneeltä. Vieläkö sinua vaivaa tuo tapaus?"
"Ei, mademoiselle", sanoi Sernine; "luullakseni on minulla ollut onni saada isoäitinne tyynnytetyksi. Me vain puhelimme teistä, teidän lapsuudestanne; ja siihen puheenaiheeseen ei isoäitinne nähtävästi voi liikutuksetta kajota."
"Lapsuudestani?" sanoi Geneviève punehtuen. "Oh, isoäiti!"
"Älkää toruko häntä, mademoiselle. Keskustelu kääntyi sattumalta sille suunnalle. Olen nimittäin useasti matkustanut sen kauppalan läpi, jossa teidät kasvatettiin."
"Aspremontin?"
"Niin, Aspremontin, lähellä Nizzaa. Te asuitte uudessa, kauttaaltaan valkeassa talossa."
"Niin", sanoi Geneviève; "kauttaaltaan valkeassa, ikkunain ympärillä vain pieni sininen viiru. Olin vasta seitsemän vuoden vanha, kun jätimme Aspremontin, mutta muistan pienimmätkin seikat siltä ajalta. Enkä ole unohtanut auringon kimmellystä rakennuksen valkeata julkipuolta vasten, enkä kumipuun siimestä puutarhan taustalla."
"Puutarhan taustalla, mademoiselle, oli öljypuulehto, ja erään puun alla työskenteli äitinne kuumina päivinä pöydän ääressä."
"Se on totta, se on totta!" huudahti tyttö kiihkoissaan. "Minä leikittelin hänen vieressään."
"Ja siellä", jatkoi ruhtinas, "tapasin äitiänne monet kerrat. Tunsin hänen kuvansa heti kun teidät näin… mutta kirkkaamman, onnellisemman kuvan."
"Niin; äiti parkani ei ollut onnellinen. Isäni kuoli juuri syntyessäni, eikä mikään voinut konsanaan lohduttaa häntä. Hän itki paljon. Minulla on vieläkin pikku nenäliina, jolla siihen aikaan kuivailin hänen kyyneleitänsä."
"Pieni vaaleanpunaisilla ompeleilla kirjailtu nenäliina."
"Mitä!" huudahti tyttö hämmästyneenä. "Te tunnette…"
"Olin saapuvilla eräänä päivänä, kun te lohduttelitte häntä… ja te lohduttelitte häntä niin kauniisti, että kohtaus painui muistiini."
Geneviève loi häneen terävän katseen ja mutisi melkein itsekseen:
"Niin, niin… minusta tuntuu… Silmienne ilme… ja äänenne sointu…"
Hän laski silmäluomensa hetkeksi alas ja mietiskeli, kuin turhaan yrittäen tavotella häipynyttä muistoa. Ja hän jatkoi:
"Te siis tunsitte hänet?"
"Minulla oli ystäviä lähellä Aspremontia, ja minä tapailin häntä heidän luonansa. Viimeisen kerran hänet nähdessäni hän näytti minusta vielä murheellisemmalta… kalpeammalta… ja jälleen palatessani…"
"Oli kaikki lopussa, eikö niin?" sanoi Geneviève. "Niin, hän menehtyi nopeasti… muutamassa viikossa… ja minä jäin yksikseni naapurien seuraan, jotka olivat valvoneet hänen vuoteensa ääressä… ja eräänä aamuna he veivät hänet pois. Mutta sen päivän iltana saapui joku minun nukkuessani, nosti minut ylös ja kietoi minut vaippoihin…"
"Mies?" kysyi ruhtinas.
"Niin; mies. Hän puheli minulle, ihan hiljaisella äänellä, hyvin lempeästi… hänen äänensä viihdytti minua… ja kantaessaan minut yön selkään alas tietä ja vaunuihin hän tuuti minua sylissään ja kertoi minulle satuja… samalla äänellä… samalla äänellä…"
Tyttö vaikeni vähitellen ja katseli häntä entistä terävämmin ja yhä selvemmin ponnistellen tarttuakseen kiitävään kuvitelmaan, joka tuolloin tällöin vilahti hänen sielussaan.
Ruhtinas kysyi:
"Ja sitte? Minne vei hän teidät?"
"En voi selvästi muistaa… on ihan kuin olisin nukkunut useampia päiviä. En voi muistaa mitään ennen kuin pikku Montégutin kaupungin Vendéessä, missä vietin lapsuuteni toisen jakson isä ja äiti Izereaun luona. Tämä arvoisa pariskunta hoiti ja kasvatti minua, enkä konsanaan unohda heidän rakkauttaan ja hellyyttään."
"Ja kuolivatko hekin?"
"Kuolivat molemmat", kertoi tyttö, "seudulla levinneeseen lavantautiin… mutta sen minä sain tietää vasta myöhemmin… Heti heidän sairastuttuansa vei minut pois, kuten edelliselläkin kerralla ja samanlaisissa olosuhteissa, yöllä joku, joka samaten kääri minut vaippoihin… Mutta minä olin nyt isompi, minä rynnistelin vastaan, koetin huutaa… ja hänen täytyi tukita suuni silkkisellä nenäliinalla."
"Kuinka vanha olitte silloin?"
"Neljäntoista vuoden… se tapahtui neljä vuotta takaperin."
"Silloinhan kait näitte minkä näköinen oli mies?"
"En; hän kätki kasvonsa paremmin eikä puhunut minulle ainoatakaan sanaa… Kuitenkin olen aina uskonut hänet samaksi… sillä minä muistan saman hellävaraisuuden, samat tarkkaavaiset, huolelliset liikkeet."
"Ja sen jälkeen?"
"Sen jälkeen tuli unohdus, uni, kuten ennenkin… Tällä kertaa olin nähtävästi sairas; olin kuumeinen… Ja minä heräsin valoisassa, hauskassa huoneessa. Valkotukkainen rouva kumartui hymyillen ylitseni. Se oli isoäiti… ja huone oli sama, jossa nyt nukun ylikerrassa."
Hän oli saanut kasvojensa onnellisen ilmeen, säihkyvän suloisuutensa takaisin; ja hän lopetti hymyillen:
"Madame Ernemont oli eräänä iltana löytänyt minut nukkuvana ovensa kynnykseltä; hän nosti minut sisälle, hänestä tuli isoäitini ja muutamien yrittelyjen jälkeen tuli pieni Aspremontin tyttö tuntemaan rauhallisen ja uurastavan elämän riemut."
Ruhtinas kysyi:
"Ettekö koskaan sen koommin ole kuullut tuosta miehestä?"
"En koskaan." Tyttö säpsähti. "Tiedättekö… tiedättekö te mitään?"
"En… en… minä vain…"
Ruhtinas nousi ja asteli edes takaisin huoneessa. Tuon tuostakin hänen katseensa osuivat Genevièveen ja näytti siltä kuin olisi hän ollut antamaisillaan täsmällisemmän vastauksen tytön tekemään kysymykseen. Puhuisiko hän?
Madame Ernemont odotti tuskalla sen salaisuuden paljastusta, josta tytön vastainen mielenrauha saattaisi riippua.
Ruhtinas istuutui Genevièven viereen, tuntui epäröitsevän ja virkkoi viimein:
"Ei ei… juuri nyt… juolahti mieleeni aatos… muisto… mutta minä tahdoin ensin…" Hän veti tuolinsa lähemmä ja jatkoi vakavammalla äänellä: "Minä tahdoin ensin tuntea teidät paremmin, tuntea teidän elämänne. En ole huomannut kenessäkään teidän ikäisessänne niin suurta tyyneyttä, vakavuutta, miehuutta tai niin tervettä ja tasasuhtaista sielua. Te näytätte niin onnelliselta, että niiden, jotka rakastavat teitä, täytyy peljätä joskus aavistamattansakin häiritsevänsä teidän onneanne."
"Se on totta… se on totta", jupisi madame Ernemont.
"He ovat väärässä", sanoi Geneviève hymyillen, "sillä minun onnellisuuteni on minussa itsessäni."
"Ja se on kieliopin ja laskennon opettamista pikku tyhmyrien liudalle? No, selittäkäähän minulle, miksi olette omistanut elämänne tähän epäkiitolliseen, työlääseen toimeen."
"Kutsumus…"
"Voisinpa juuri ja juuri ymmärtää kutsumuksen opettamiseen… mutta ei… tämä on toista… teidän oppilaanne eivät ole säällisiä oppilaita."
"Ja sen tähden ei kutsumuksenikaan ole säällinen kutsumus", vastasi Geneviève nauruun helähtäen. "Se on aivan erikoinen ja ilmeni jo lapsena, minun sitä tietämättäni, luonnollisesti. Ollessani ihan pieni, Aspremontin koulussa ja myöhemmin Montégutin, oli minulla tapana hakea seuraani tovereitani, jotka olivat vähemmän älykkäitä kuin toiset, vähemmän nopeita, jotka eivät ymmärtäneet eivätkä yrittäneet ymmärtää koulun johtajattaren antamia läksyjä… Nämä herättivät mielenkiintoani. Koulun päätyttyä yrittelin minä vuorostani selittää heille läksyä… ja minuapa he ymmärsivät. Oh, ei heti, mutta vähin erin… Epäilemättä riippui tulos kärsivällisyydestä. Minä olen hyvin kärsivällinen; se ei ole minulle väkinäistä, ei ollenkaan koske hermoihini… päin vastoin on minulle hupaista tuntea sanojeni vajoavan aivoihin, jotka ovat — miten sanoisin? — hiukan sakeat. On kuin minun kauttani syttyisi pimeässä valo… ja leviäisi… ja loistaisi…"
Hän puhui verkalleen, miettiväisellä äänellä, ja hänen vielä hymyilevät silmänsä saivat kostean kiillon, kuin olisivat vuotamattomat kyyneleet ilmaisseet hänen innostuksensa ja hänessä kytevän luottamuksen.
Sernine oli kuunnellut häntä yltyvällä hämmästyksellä, eikä hän yrittänyt salata liikutustansa. Hän mutisi:
"Minä ihailen teitä…"
"Oi", sanoi tyttö, "se on liian suuri sana!"
"Ei, ei; minä vakuutan teille, että työnne on ihailtava ja että te antaudutte siihen sellaisella kiintymyksellä ja uljuudella…"
Geneviève keskeytti hänet hilpeästi kysäisten:
"Oletteko rikas, monsieur?"
"Miksi?"
"Oletteko rikas?" hän toisti.
"Olen."
"Mutta minäpä en ole. Isoäidillä on hiukan varoja, joiden avulla sain kootuksi ensimäiset oppilaani. Sitä paitsi on muutamien perheillä varaa maksaa, mutta useimmat ovat köyhiä; ja näille minä en anna ainoastaan asuntoa, vaan myöskin ruuan ja vaatteet… ja mieleni tekisi saada vielä enemmän lapsia hoitooni ja ottaa avukseni pari kolme ystävää, joille maksaisin palkkaa. Mutta tähän puuttuu minulta kannattajia. Koska ihailette työtäni, monsieur, niin ettekö antaisi kannatusmaksua siihen?"
Ruhtinas veti esille lompakkonsa, otti siitä viisi tuhannen frangin seteliä ja ojensi ne hänelle.
"Oi", sanoi hän aivan hämillään, "tässä on liian paljon!"
"Kannatusmaksuni täytyy olla ihailuni tasalla", sanoi ruhtinas nauraen. "Ettekä tiedä, kuinka suurella mielihyvällä minä otan osaa työskentelyynne."
"Hyvä on. Minä otan vastaan rahat, mutta lähetän teille tilit."
"Sitä minäkin haluaisin."
"Ja lisäksi", sanoi tyttö sievän itsepintaisesti, "täytyy teidän heti ilmaista mielenkiintonne syy."
"Teitä kohtaan tuntemani, mademoiselle? No, ainahan ne ihmiset herättävät mielenkiintoa, joille on tullut tehneeksi palveluksen."
"Eikö ole mitään muuta syytä?"
"Ei", väitti ruhtinas huomaamattomasti epäröiden.
"Ja kuitenkin, kun juuri äsken kerroin teille lapsuudestani, oli teillä joku aatos — muisto…"
"Minä erehdyin."
"Oh", huoahti tyttö hyvin pettyneenä. "Olin puolittain arvaillut… että se mies, jonka kahdesti näin… että te tunsitte hänet… että…"
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan odotti vastausta kysymykseen, jonka oli ruhtinaalle tehnyt rohkenematta sitä sommitella selvemmäksi.
Tämä oli vaiti. Sitte, yrittämättä itsepintaisemmin, tyttö kumartui madame Ernemontin yli.
"Hyvää yötä, isoäiti. Lapseni ovat kyllä jo kaikki levolla, mutta he eivät saa unta ennen kuin minä suutelen heitä."
Hän ojensi kätensä ruhtinaalle:
"Kiitän teitä vielä kerran…"
"Joko poistutte?" kysyi ruhtinas nopeasti.
"Jo, suokaa anteeksi; isoäiti saattaa teidät ulos."
Ruhtinas kumarsi syvään ja suuteli hänen kättänsä. Avatessaan oven hän vielä kääntyi katsomaan ja hymyili. Sitte hän katosi. Ruhtinas kuuli hänen askeleittensa kaiun häipyvän etäisyyteen ja seisoi hievahtamatta, kasvot liikutuksesta kalpeina.
"No", sanoi vanha rouva, "sinä et siis puhunutkaan?"
"En…"
"Se salaisuus…"
"Myöhemmin… Tänään, kumma kyllä, en voinut."
"Oliko se niin vaikeata? Eikö hänestä itsestänsäkin tuntunut, että sinä olit se vieras, joka vei hänet kahdesti pois? Sana olisi riittänyt."
"Myöhemmin, myöhemmin", kertasi hän saaden entisen ryhtinsä. "Voithan ymmärtää… lapsi tuskin tunteekaan minua. Minun täytyy ensin voittaa oikeus hänen hellyyteensä, hänen rakkauteensa. Annettuani hänelle sen elämän, jonka hän ansaitsee, ihmeellisen elämän, jollaisesta saduissa kerrotaan, puhun hänelle."
Vanha rouva keikautti niskojaan.
"Pelkäänpä tekeväsi suuren erehdyksen. Geneviève ei kaipaa ihmeellistä elämää. Hän pitää yksinkertaisesta."
"Hänellä on kaikkien naisten aisti; ja rikkaus, ylellisyys ja mahti suovat iloja, joita ei yksikään heistä halveksi."
"Kyllä… Geneviève. Ja sinä voisit tehdä paljoa paremmin."
"Saammehan nähdä. Toistaiseksi anna minun kulkea omaa tietäni. Ja ole ihan huoletta. Minulla ei ole vähintäkään aikomusta, kuten sanot, sekottaa häntä temppuihini. Hän saa tuskin koskaan nähdä minua… Mutta meidän piti joutua kosketukseen, tiedä se… Se on tehty… Hyvästi."
Hän lähti koulusta ja käveli paikalle, missä hänen automobilinsa odotteli. Hän oli hyvin mielissään.
"Hän on ihastuttava… ja niin leppeä, niin vakava! Hänen äitinsä silmät, silmät jotka viihdyttävät." Ja hän sanoi ääneensä: "Totisesti pidän huolta hänen onnestaan! Ja heti! Jo tänä iltana! Oikein! Jo tänä iltana saakoon hän lemmityn! Eikö rakkaus ole jokaisen nuoren tytön onnen pääehto?"
Hän tapasi automobilinsa valtamaantieltä.
"Kotiin", hän sanoi Octavelle.
Kotiin tultuansa hän soitti Neuillyyn ja ilmotti puhelimella ohjeensa sille ystävälle, jota hän kutsui tohtoriksi. Sitte hän muutti pukua, söi päivällistä Rue-Cambon-klubissa, vietti tunnin oopperassa ja nousi taas voimavaunuihinsa.
"Neuillyyn, Octave. Lähdemme noutamaan tohtorin. Paljonko kello on?"
"Puoli yksitoista."
"Pentele! Nyt joutuin!"
Kymmentä minuuttia myöhemmin pysähtyi automobili Boulevard Inkermannin päässä erään aidatun huvilan edustalle. Lääkäri tuli ulos kuullessaan toitottajan törähdykset. Ruhtinas kysyi:
"Onko 'yksilö' valmis?"
"Kääritty, sidottu, sinetitetty."
"Hyvässä kunnossa?"
"Oivallisessa. Jos kaikki käy kuten puhelimessa kerroitte, niin poliisit joutuvat aivan harhaan."
"Sitähän varten he ovatkin. Nostetaanpa hänet tänne."
He kantoivat automobiliin jonkinlaisen pitkulaisen säkin, joka oli ihmis-olennon muotoinen ja näköjään jokseenkin raskas. Ja ruhtinas sanoi:
"Aja Versaillesiin, Octave — Rue de la Vilainelle. Pysäytä Hôtel des
Empereursin edustalle."
"Hei, sepä viheliäinen majala!" huomautti lääkäri. "Minä tunnen sen hyvin — oikea kurjuuden pesä!"
"Sen kyllä tiedän. Ja siellä koituu kova työ — minulle ainakin…
Mutta toden totta en möisi tätä hetkeä kokonaisesta omaisuudestakaan.
Kuka uskaltaa väittää, että elämä on yksitoikkoista?"
He saapuivat Hôtel des Deux Empereursin luo. Astuen pitkin lokaista kujaa ja painuen kaksia portaita alas pääsivät he käytävään, jota lekutteleva lamppu valaisi.
Sernine kopautti nyrkillään erääseen oveen.
Huoneesta ilmestyi kengänkiillottaja Philippe, sama mies, jolle
Sernine oli aamulla antanut ohjeita Gérard Bauprésta.
"Onko hän täällä vielä?" kysyi ruhtinas.
"On."
"Naru?"
"Solmu on tehty."
"Eihän hän liene saanut toivomaansa sähkösanomaa?"
"Minä sieppasin sen. Se on tässä."
Sernine otti tuon sinisen paperiliuskaleen ja luki sen.
"Hyvä!" sanoi hän tyytyväisellä äänellä. "Juuri parahiksi. Tässä on lupaus tuhannen frangin lähettämisestä huomenna. Hei, onni on puolellani. Neljännestä vailla kaksitoista… Neljännestunnin kuluttua tuo poloinen tekee hyppäyksen ijankaikkisuuteen. Näyttäkää minulle tietä, Philippe. Te, tohtori, jäätte tänne."
Kengänkiillottaja otti kynttilän. He kiipesivät kolmanteen huonekertaan ja hiipivät varpaisillaan pitkin matalaa ja pahanhajuista käytävää, jonka varrella oli ullakkokammioita. Se päättyi puisiin portaisiin, joita peittivät lahonneet matonriekaleet.
"Eikö kukaan voi kuulla minua?" kysyi Sernine.
"Ei. Nuo kaksi huonetta ovat aivan erillään muista. Mutta varokaa erehtymistä: hän on vasemmanpuoleisessa."
"Hyvä on. Menkää nyt alikertaan. Kello kaksitoista tulee teidän kantaa käärö tänne missä nyt seisomme ja odottaa kunnes kutsun teitä."
Portaissa oli kymmenen askelmaa, jotka ruhtinas kapusi äärettömän varovasti. Porrassiltamalla oli kaksi ovea. Sernineltä meni kokonaista viisi minuuttia oikeanpuoleisen avaamiseen siten, ettei kitkuva sarana pienimmälläkään risahduksella häirinnyt hiljaisuutta.
Huoneen pimennossa kiilui valoa. Hän hapuili valoa kohti ympäristöänsä tunnustellen, karttaakseen tuoleja. Se tunkeusi viereisestä huoneesta lasioven läpi, jota peitti resuinen verho.
Ruhtinas nykäisi nöyhtäytyneen rääsyn syrjään. Ruudut olivat himmennettyä lasia, mutta paikotellen raappiutunutta, niin että oli helppo yhdellä silmällä seurata kaikkea, mitä toisessa huoneessa tapahtui.
Sernine näki miehen istuvan pöydän ääressä vastapäätä. Se oli Gérard
Baupré. Hän kirjotti kynttilän valossa.
Hänen päänsä yläpuolella riippui kattoon kiinnitetyssä koukussa naru.
Narun päässä oli juoksusilmukka.
Heikko kajahdus kuului tornista ulkoa.
"Viisi minuuttia vailla kaksitoista", ajatteli Sernine. "Viisi minuuttia vielä."
Nuori mies kirjotti. Tovin kuluttua hän laski pois kynänsä, keräsi kyhäämänsä kymmenen tahi kaksitoista paperiarkkia ja alkoi tarkastaa niitä.
Lukemansa ei näyttänyt häntä miellyttävän, sillä hänen kasvoilleen sävähti tyytymätön ilme. Hän repi käsikirjotuksensa ja poltti palaset kynttilän liekissä.
Sitte hän kuumeisella kädellä piirsi muutamia sanoja puhtaalle paperiarkille, vetäisi vimmastuneesti nimensä rivien alle ja nousi tuoliltaan. Mutta nähdessään narun kymmenen tuuman päässä yläpuolellaan istuutui hän taas äkkiä kauhusta väristen.
Sernine näki selvästi hänen kalpeat kasvonpiirteensä, hänen laihat poskensa, joita hän tuki nyrkeillään. Kyynel solui verkalleen alas poskea, yksinäinen, karvas kyynel. Hänen silmänsä tuijottivat tyhjyyteen, sanomattomassa kaihossaan kammottavat silmät, silmät jotka jo näyttivät tähyilevän tuntematonta hirmua.
Ja niin nuoret kasvot! Posket niin sileät, puhtoiset, viattomat! Ja siniset silmät, siniset kuin itäinen taivas… Keskiyö… keskiyön kaksitoista kumeata lyöntiä, joihin moni toivoton mies on kätkenyt olemassa olonsa viimeisen silmänräpäyksen!
Kahdennellatoista lyönnillä hän nousi jälleen seisaalleen ja silmäili kolkkoa narua tällä kertaa urheasti, vapisematta. Koettipa hän hymyilläkin, vaivaista hymyä, tuomitun, kuoleman jo omakseen anastaman miehen surkeata irvistystä.
Nopeasti kapusi hän tuolille ja otti narun toiseen käteensä.
Hetkisen seisoi hän liikkumattomana, ei tosin empien tai rohkeutta vailla, mutta tämä oli se äärimäinen hetki, se viimeinen armon minuutti, jonka mies itselleen sallii ennen kuolon saaliiksi antautumistansa.
Hän tuijotteli kurjaa kammiota, johon hänen tunnoton kohtalonsa oli hänet saattanut, rumia seinäpapereita, perskaantunutta vuodetta.
Pöydällä ei ollut ainoatakaan kirjaa — kaikki myyty. Ei valokuvaa, ei kirjettä: hänellä ei ollut isää, ei äitiä, ei omaisia. Mikä olisi saanut hänet pitämään kiinni elämästä?
Nopealla liikkeellä pujotti hän päänsä silmukkaan ja veti sen kireälle.
Ja potkaisten tuolin altansa hyppäsi hän tyhjyyteen!
* * * * *
Kymmenen sekuntia, viisitoista sekuntia kului; kaksikymmentä peloittavaa, ikuista sekuntia…
Ruumis nytkähti pariin kolmeen kertaan. Jalat olivat vaistomaisesti tavottaneet tukikohtaa. Sitten ei enää liikahdusta.
Vielä muutamia sekunteja. Pieni lasitettu ovi avautui. Sernine astui sisälle.
Vähääkään kiirehtimättä hän otti paperiarkin, johon nuori mies oli piirtänyt nimensä ja luki:
'Väsynyt elämään, sairas, pennitön, toivoton! Minä lopetan elämäni. Älköön ketään syytettäkö kuolemastani. 30. p:nä huhtikuuta.
Gérard Baupré.'
Hän laski paperin takaisin pöydälle, näkyvälle paikalle, otti tuolin ja asetti sen nuoren miehen jalkojen alle. Hän itse nousi pöydälle, otti ruumiin kainaloonsa, kohotti sitä, hellitti juoksusilmukkaa ja pujotti pään siitä pois.
Ruumis vaipui hänen syliinsä. Hän antoi sen lipua pitkin pöydän viertä, hyppäsi maahan ja laski sen vuoteelle. Sitte hän yhä yhtä kylmäverisenä avasi käytävään johtavan oven.
"Oletteko siellä kaikki kolme?" hän kuiskasi. Joku vastasi puisten portaiden juurelta: "Täällä olemme. Nostammeko sinne käärömme?"
"Tehkää niin."
Hän otti kynttilän ja valaisi heille. Nuo kolme miestä kompuroitsivat ylös portaita, kantaen säkkiä, johon "yksilö" oli sidottu.
"Laskekaa se tuohon", sanoi ruhtinas pöytää osottaen. Hän katkoi taskuveitsellä säkin ympäri kiedotut köydet. Näkyviin tuli valkea hursti, jonka hän työnsi syrjään. Hurstissa oli ruumis — Pierre Leducin ruumis.
"Pierre Leduc parka!" puheli Sernine. "Et saa koskaan tietää mitä menetit noin nuorena kuollessasi. Minä olisin auttanut sinua pitkälle, veikkonen. Mutta meidän täytyy nyt tulla toimeen ilman sinua… No niin, Philippe, nouskaahan pöydälle, ja te, Octave, tuolille. Nostakaa ylös hänen päänsä ja kiinnittäkää juoksusilmukka."
Kahta minuuttia myöhemmin killui Pierre Leducin ruumis narun päässä.
"Mainiota! Sepä oli helppoa! Nyt saatte mennä. Te, tohtori, pistäydytte täällä jälleen huomis-aamuna. Te kuulette erään Gérard Bauprén itsemurhasta. Ymmärrättehän — Gérard Bauprén? Tässä on hänen jäähyväiskirjeensä. Te lähetätte hakemaan piirilääkäriä ja komisariusta; te järjestätte niin, ettei kumpainenkaan heistä huomaa vainajan vioittunutta sormea eikä poskessa olevaa arpea…"
"Se on helppoa."
"Ja te toimitatte pöytäkirjan laadituksi paikalla, sanelunne mukaan."
"Se on helppoa."
"Lopuksi, karttakaa ruumiin paarihuoneeseen lähettämistä ja hankkikaa heiltä lupa hautauksen toimittamiseen viipymättä."
"Se ei ole niin helppoa."
"Koettakaa. Oletteko tutkinut toista?"
Hän viittasi vuoteella hengettömänä makaavaan nuoreen mieheen.
"Olen", vastasi tohtori. "Hengitys on käymässä luonnolliseksi. Mutta uhka oli suuri… kaulavaltimo olisi voinut…"
"Uskaltamatta ei mitään saavuteta… Kuinka pian hän saa tajuntansa takaisin?"
"Muutaman minuutin kuluttua."
"Menkää siinä tapauksessa odottamaan minua alikerrassa. Minä tarvitsen teitä vielä. Teille on pikku tehtävä jäljellä."
Yksikseen jäätyänsä sytytti ruhtinas savukkeen ja veteli hiljaisia haikuja, pölläytellen pieniä sinisiä savurenkaita leijailemaan lakea kohti.
Huokaus herätti hänet mietteistänsä. Hän astui vuoteen luo. Nuori mies alkoi liikahdella ja hänen povensa kohoili rajusti kuin painajaisen vaivaaman nukkujan. Hän nosti kätensä kurkulleen kuin tuntien kipua siinä; ja tämä liike sai hänet äkkiä ponnahtamaan istualleen, kauhistuneena, huohottaen, hien vallassa.
Silloin hän näki Serninen edessään. "Te?" hän sopersi tajuttomana.
"Te…"
Hän tuijotteli vierastaan älyttömästi, kuin olisi aaveen nähnyt.
Hän kosketti taas kurkkuaan, tunnusteli kaulaansa… ja äkkiä hän rääkäisi käheästi, hullu hirmustuminen laajensi hänen silmiänsä, sai hänen tukkansa nousemaan pystyyn, vapisutti häntä kiireestä kantapäähän kuin haavanlehteä. Ruhtinas oli astahtanut syrjään, ja hän näki miehen ruumiin riippuvan narun silmukassa.
Hän heittäysi taaksepäin seinää vasten. Tuo mies, tuo hirmuinen mies oli hän itse! Hän oli kuollut ja katseli omaa elotonta ruumistaan! Oliko tämä kamalaa unta, joka seuraa kuolemaa — näköerhettä, joka ahdistaa olemasta lakanneita, joiden seonneissa aivoissa vielä häilähtelee elämän viimeinen vilahteleva kajastus…?
Hänen kätensä viuhtoivat ilmaa. Hetkisen hän näytti taistelevan kaameata näkyä vastaan. Sitte hän nääntyneenä, toistamiseen herpautuneena pyörtyi.
"Erinomaista!" virkahti ruhtinas irvistäen. "Tunteellinen, herkkä luonne… Aivot ovat satunnaisessa epäkunnossa… Tämä on otollinen hetki… Mutta jos en saa hommaa kahdessakymmenessä minuutissa valmiiksi… niin hän pääsee käsistäni…"
Hän työnsi auki ullakkokammioiden välioven, palasi vuoteen ääreen, nosti nuoren miehen syliinsä ja kantoi hänet vuoteelle toiseen huoneeseen. Sitte hän hauteli hänen ohimoitansa kylmällä vedellä ja antoi hänen haistella hajusuoloja.
Tällä kertaa ei taintumustilaa kestänyt kauvan.
Gérard avasi arasti silmänsä ja loi ne lakeen. Näky oli kadonnut. Mutta huonekalujen asento, pöytä ja tulisija toisella kohdalla, monet muut yksityisseikat kummastuttivat häntä… ja sitte palasi epätoivoisen teon muisto, kurkun polttava kipu…
Hän sanoi ruhtinaalle:
"Minä olen nähnyt unta, eikö niin?"
"Ei."
"Kuinka ei?" Ja äkkiä muistaen: "Oi, se on totta! Minä muistan… aijoin surmata itseni… jopa…" Tuskallisesti kumartuen eteenpäin: "Mutta muu — näky?"
"Mikä näky?"
"Se mies… naru… oliko se unta?…"
"Ei", vastasi Sernine; "se myöskin oli totta."
"Mitä sanotte?… Mitä sanotte?… Oi, ei, ei!… Minä rukoilen teitä!… Herättäkää minut, jos olen unessa… tai muutoin antakaa minun kuolla!… Mutta minähän olen kuollut? Ja tämä on ruumiin painajainen! Oi, aivoni sekoavat! Minä rukoilen teitä!"
Sernine laski leppeästi kätensä nuoren miehen hiuksille ja puheli hänen ylitsensä kumartuen:
"Kuulkaa minua… kuulkaa minua tarkoin ja ymmärtäkää mitä sanon. Te elätte. Teidän asianne ja sielunne ovat entisellään. Mutta Gérard Baupré on kuollut. Ymmärrättehän minua? Se yhteiskunnan jäsen, joka tunnettiin Gérard Baupréna, on lakannut olemasta. Siitä olette tehnyt lopun. Huomenna kirjottaa kirjuri luetteloihinsa teidän käyttämänne nimen kohdalle sanan 'kuollut' sekä kuolinpäivänne."
"Se on vale!" sammalsi kauhistunut nuorukainen. "Se on vale! Siihen katsoen, että minä, Gérard Baupré, olen tässä!"
"Te ette ole Gérard Baupré!" vakuutti Sernine, ja jatkoi avoimeen oveen osoittaen: "Gérard Baupré on tuolla, viereisessä huoneessa. Haluatteko nähdä häntä? Hän roikkuu koukussa, johon hänet ripustitte. Pöydällä on kirje, jossa nimikirjotuksellanne todistatte hänen kuolemansa. Kaikki on järjestyksessä, kaikki on lopullista. Ei pääse mitenkään peruuttamaan sitä tosiseikkaa, että Gérard Baupré on lakannut olemasta!"
Nuori mies kuunteli epätoivoisena. Käyden tyynemmäksi, nyt kun tosiseikat olivat saamassa vähemmin kamalan merkityksen, hän alkoi ymmärtää.
"Ja siis…" hän jupisi.
"Ja siis… puhelkaamme."
"Niin, niin… puhelkaamme…"
"Otatteko savukkeen?" kysyi ruhtinas. "Ahaa, näen teidän jo alkavan leppyä elämään! Sitä parempi. Me pääsemme ymmärtämään toisiamme, ja piankin."
Hän sytytti nuoren miehen savukkeen ja omansa, ja selitteli suunnitelmansa heti, muutamin terävällä äänellä lausutuin sanoin:
"Te, Gérard Baupré vainaja, olitte väsynyt elämään — sairas, pennitön, toivoton… Tahtoisitteko olla terve, rikas ja mahtava?"
"Minä en ymmärrä."
"Asia on varsin yksinkertainen. Sattuma on toimittanut teidät polulleni. Te olette nuori, kaunismuotoinen, runoilija; te olette älykäs, ja — sen osottaa epätoivoinen tekonne — teillä on kunniallinen käyttäytymisen käsitys. Näitä ominaisuuksia harvoin tapaa samaan henkilöön yhdistyneinä. Minä pidän niitä arvossa… ja minä otan ne tiliini."
"Ne eivät ole myytävinä."
"Pöllö! Kuka puhuu myymisestä tai ostamisesta? Pitäkää omatuntonne. Se on minulle liian kallisarvoinen jalokivi, houkutellakseni sitä teiltä."
"Mitä siis pyydätte minulta?"
"Teidän elämäänne!" Ja viitaten nuoren miehen kurkussa näkyviin naarmuihin: "Elämäänne, jota ette ole osannut käyttää! Elämäänne, jonka te olette hutiloiden haaskannut, tuhonnut, ja jonka minä aijon rakentaa uudelleen, pitäen ohjeena sellaista kauneuden, suuruuden ja ylhäisyyden ihannetta, että se saisi päänne pyörälle, ystäväiseni, jos voisitte nähdä syvyyden, johon salainen ajatukseni syöksyy…" Hän oli ottanut Gérardin pään käsiensä väliin ja jatkoi: "Te olette vapaa! Ei mitään jalkarautoja! Teillä ei enää ole nimenne taakkaa kannettavana. Te olette päässyt erillenne siitä numerosta, jolla yhteiskunta on teidät leimannut kuin poltinraudalla kärventäen häpeämerkin hartioihinne. Te olette vapaa! Tässä orjien maailmassa, jossa jokainen mies kantaa hintalippuansa, voitte te joko mennä ja tulla tuntemattomana, näkymättömänä, kuin omistaisitte Gygesin sormuksen… taikka voitte valita oman hintalippunne, sen mistä parhaiten pidätte, ymmärrättekö? Ymmärrättekö sen loistavan aarteen, jota te edustatte taiteilijalle… itsellenne, jos tahdotte? Neitseellinen elämä, uuden uutukainen elämä! Teidän elämänne on rahaa, jota teillä on oikeus muovailla niinkuin mielenne tekee, mielikuvituksenne oikkujen ja järkenne neuvojen mukaan."
Nuori mies teki väsymystä ilmaisevan liikkeen.
"Voi, mitä tekisin minä sillä aarteella? Mitä olen sillä tähän asti tehnyt? En mitään!"
"Antakaa se minulle."
"Mitä te voitte sillä tehdä?"
"Kaikkea. Jos te ette ole taiteilija, niin minä olen, ja innostunut taiteilija, ehtymätön, lannistumaton, uhkuileva. Ellei teillä ole Prometeuksen tulta, niin minulla on. Missä te sorruitte, minä menestyn. Antakaa minulle elämänne."
"Sanoja, lupauksia!" huudahti nuori mies, jonka piirteet alkoivat kiihkosta tulistua. "Tyhjiä unelmia! Minä tunnen oman arvottomuuteni. Tunnen raukkamaisuuteni, apeuteni, tyhjään päättyvät ponnisteluni, kaiken viheliäisyyteni. Alottaakseni elämää uudestaan tarvitsisin tahtoa, jota minulla ei ole…"
"Minullapa on."
"Ystäviä…"
"Niitä saatte."
"Varoja…"
"Minä annan teille varoja… ja millaisia varoja! Teidän tarvitsee vain ojentaa kätenne kuin ammentelisitte taikakirstusta."
"Mutta kuka olette te?" huudahti nuori mies rajusti.
"Muille ruhtinas Sernine… Teille… mitä sillä väliä? Minä olen enemmän kuin ruhtinas, enemmän kuin kuningas, enemmän kuin keisari…"
"Kuka te olette?… Kuka te olette?" änkytti Baupré.
"Olen Mestari… joka tahtoo ja voipi… joka toimii… Ei ole rajoja tahdolleni, ei sulkuja vallalleni. Olen rikkaampi kuin maailman rikkain mies, sillä hänen omaisuutensa kuuluu minulle… Olen voimakkaampi kuin mahtavimmat, sillä heidän mahtinsa on minun käytettävissäni."
Hän otti runoilijan pään taaskin käsiensä väliin ja katseli häntä syvälle silmiin:
"Olkaa tekin rikas… olkaa mahtava… Minä tarjoan teille onnea… ja elämän iloa… ja runoilijarauhaa… ja mainetta ja kunniaa myöskin… Otatteko vastaan?"
"Kyllä… kyllä…" kuiskasi Gérard huikaistuneena ja yllätettynä.
"Mitä on minun tehtävä?"
"Ei mitään."
"Mutta…"
"Ei mitään, sanon. Suunnitelmieni koko rakennelma nojautuu teihin, mutta te ette ole niissä mukana. Teillä ei ole mitään toimivaa osaa näyteltävänä. Te olette toistaiseksi vain äänetön näyttelijä, tahi ette edes sitäkään, vaan pelkkä noppa vain, jota minä siirtelen laudalla."
"Mitä tekisin?"
"Ette mitään. Sepitelkää runoja. Eläkää miten mielitte. Te saatte rahoja. Te saatte nauttia elämästä. Minä en edes vaivaa päätäni teidän tähtenne. Sanon vielä kerran, te ette näyttele mitään osaa yrityksessäni."
"Ja kuka olisin?"
Sernine ojensi kätensä ja viittasi viereiseen huoneeseen.
"Te otatte tuon miehen sijan. Te olette se mies!"
Gérard värisi kammosta ja inhosta.
"Ei, ei! Hän on kuollut! Ja toisekseen… se on rikos! Ei; minä tahdon uuden elämän, minulle tehdyn, minulle ajatellun, tahdon tuntemattoman nimen…"
"Se mies, sanon!" huusi Sernine tarmokkaisuudessaan ja käskeväisyydessään vastustamattomana. "Teidän tulee olla se mies eikä kukaan muu! Se mies, koska hänen tulevaisuutensa, jonka hänkin hupsuna hurvitteli, on loistava, koska hänen nimensä on mainehikas ja koska hän luovuttaa teille kolminkertaisesti kunnioitettavana perintönä arvoa ja mahtia."
"Se on rikos!" voihki Baupré horjuen.
"Teidän tulee olla se mies!" puhui Sernine säkenöitsevän kiivaasti.
"Teidän tulee olla se mies! Muussa tapauksessa teistä tulee jälleen
Baupré; ja Baupréhen on minulla elämän ja kuoleman oikeus. Valitkaa!"
Hän sieppasi revolverinsa, viritti hanan ja tähtäsi nuorta miestä.
"Valitkaa!" kertasi hän.
Hänen kasvojensa ilme oli heltymätön. Gérard oli säikähdyksissään ja vaipui vuoteelleen, nyyhkien:
"Minä haluan elää!"
"Haluatteko sitä vakaasti, puuttumattomasti?"
"Haluan! Tuhatkertaisesti haluan! Yrittämäni kamaluuden jälkeen hirvittää minua kuolema. Mitä tahansa… mitä tahansa mieluummin kuin kuolema!… Mitä tahansa… Mitä tahansa… kipua… nälkää… sairautta… kidutusta, häpeätä suurintakin… rikostakin, jos on tarvis… vaan ei kuolemaa!"
Hän värisi tuskassaan ja kuumeessaan kuin olisi suuri vihollinen vielä vaanimassa hänen ympärillään ja kuin olisi hän tuntenut itsensä voimattomaksi sen kourista pelastumaan. Ruhtinas ponnisti kaksin verroin ja haasteli kimmoisella äänellä, pidellen häntä allansa kuin otusta:
"En pyydä teiltä mitään mahdotonta, en mitään väärää… Jos siinä on mitään, niin vastuu on minun… Ei; ei mitään rikosta… enintään hiukan kipua… Vertanne täytyy hiukan vuotaa. Mutta mitä merkitsee se kuoleman kauhuun verraten?"
"Kipu on minulle yhdentekevää."
"Siispä tässä ja nyt!" huusi Sernine. "Tässä ja nyt! Kymmenen sekuntia kipua, ja siinä kaikki… Kymmenen sekuntia… niin toinen elämä on teidän…"
Hän oli temmannut nuorta miestä uumilta ja pakottanut hänet istuutumaan tuolille; nyt hän piteli hänen vasenta kättänsä pöydällä, kaikki viisi sormea harillaan. Hän vetäisi nopeasti taskustaan veitsen, painoi sen terää pikkusormea vasten, ensimäisen ja toisen niveleen välillä, ja käski:
"Iskekää! Iskekää oma lyöntinne! Yksi nyrkin isku, ja siinä kaikki!"
Hän oli tarttunut Gérardin oikeaan käteen ja koetti saada sitä vasarana mäjäyttämään toista.
Gérard vääntelihe ja rimpuili, kauhistuksen runtomana. Hän ymmärsi.
"En mitenkään!" kangerteli hänen kielensä. "En mitenkään!"
"Iskekää! Yksi lyönti vain, ja sillä tehty! Yksi lyönti, niin te olette kuin tuo mies. Yksikään ei voi tuntea teitä toiseksi."
"Sanokaa minulle hänen nimensä…"
"Iskekää ensin!"
"En mitenkään! Voi, tätä kidutusta… minä rukoilen teitä… kohtsiltään…"
"Nyt… minä vaadin, teidän täytyy!"
"Ei, ei; minä en voi sitä tehdä."
"Iskekää, hupelo! Se merkitsee onnea, mainetta, rakkautta…"
Gérard nosti äkillisellä tempaisulla nyrkkinsä.
"Rakkautta", hän sanoi, "niin; sen vuoksi kyllä."
"Te rakastatte ja teitä rakastetaan", sanoi Sernine. "Kihlattunne odottaa teitä. Olen valinnut hänet itse. Hän on puhtoisista puhtain, viehkeistä viehkein. Mutta teidän täytyy voittaa hänet itsellenne. Iskekää!"
Nuorukaisen käsivarsi jäykistyi ratkaisevaan iskuun, mutta itsensäsäilyttämisen vaisto oli hänelle liian voimakas. Hänen ruumistansa tempoi yli-inhimillinen ponnistus. Hän riistäytyi äkkiä Serninen käsistä ja pakeni.
Hän säntäsi kuin mielipuoli toiseen huoneeseen. Kauhun kiljahdus pääsi häneltä hänen havaitessansa kaamean näyn; hän syöksi takaisin ja vaipui Serninen eteen, pöydän viereen.
"Iskekää!" sanoi ruhtinas, taas levittäen hänen sormensa ja asettaen kohdalleen veitsen terän.
Teko tapahtui koneellisesti. Elottomasti, harhailevin silmin ja verettömin kasvoin, nuori mies kohotti nyrkkinsä ja iski.
"Oih!" huudahti hän kivusta voihkaisten.
Pieni lihanpalanen irtausi pikkusormesta. Verta vuoti. Kolmannen kerran pyörtyi Gérard.
Sernine katseli häntä sekunnin tai pari ja virkkoi suopeasti:
"Nuori mies poloinen… No, minä palkitsen sinua teostasi… ja satakertaisesti. Minä maksan aina runsaasti."
Hän meni alikertaan ja tapasi lääkärin odottelemassa.
"Se on tehty! Menkää te sinne ylös ja tehkää hänen oikeaan poskeensa samanlainen pikku naarmu kuin Pierre Leducin. Naarmujen täytyy olla ihan yhtäläiset. Minä tulen noutamaan teitä tunnin kuluttua."
"Minne olette lähdössä?"
"Hengittämään ilmaa. Kaipaan sitä."
Ulos päästyänsä hän hengähti syvään ja sytytti toisen savukkeen.
"Hyvä päivän työ", mutisi hän. "Hiukan liiaksi monipuolinen, hiukan väsyttävä, mutta hedelmällinen, tosiaan hedelmällinen. Olen Dolores Kesselbachin ystävä. Olen Genevièven ystävä. Olen valmistanut uuden Pierre Leducin, varsin välttävän ja kokonaan minun käytettävissäni olevan. Lopuksi olen löytänyt Genevièvelle puolison sitä lajia, jota ei ole tusinakaupalla tarjolla. Nyt on tehtäväni suoritettu. Minun on vain korjattava ponnistusteni sato. Nyt on sinun vuorosi työskennellä, Lenormand. Minä puolestani olen valmis." Ja hän lisäsi, ajatellen säälittävää silvottua nuorukaista, jonka hän oli huikaissut lupauksillaan: "Mutta — se 'mutta' tässä on, että minulla ei ole hämärintäkään käsitystä siitä, kuka oli tämä Pierre Leduc, jonka sijan olen jalomielisesti luovuttanut tuolle nuorelle miehelle. Ja se on hyvin harmillista. Sillä lopultakaan ei ole mikään todistamassa minulle, että Pierre Leduc ei ollut silavasaksan poika!"
V.
Hra Lenormand työssä.
Toukokuun 31. p:n aamuna muistuttivat kaikki sanomalehdet lukijoilleen, että Lupin hra Lenormandille osottamassaan kirjeessä oli siksi päiväksi julistanut sanansaattaja Jérômen ja muiden apuriensa pakoonpääsyn. Ja muuan niistä teki silloisesta asemasta selkoa hyvin luontevasti:
'Palace-hotellin hirveä verilöyly tapahtui jo huhtikuun 17. p:nä.
Mitä on sittemmin saatu ilmi? Ei mitään.
Oli kolme johtolankaa: savukekotelo, nimikirjaimet L. ja M. ja hotellin konttoriin jätetty vaatemytty. Mihin on näitä johtolankoja käytetty? Ei mihinkään. Poliisiviranomaiset kuuluvat epäilevän erästä matkustajaa, jonka asunto oli ensimäisessä huonekerrassa ja joka katosi arveluttavalla tavalla. Ovatko he löytäneet hänet? Ovatko he saaneet selville, kuka hän oli? Eivät. Murhenäytelmä pysyy sen vuoksi yhtä salaperäisenä kuin alussakin, hämärä yhtä läpitunkemattomana. Kaiken hyvän lisäksi kuulemme, että poliisiprefektin ja hänen alaisensa hra Lenormandin välillä vallitsee erimielisyyttä ja että jälkimäinen, huomatessaan pääministerin häntä vähemmän pontevasti kannattavan, todella jo useampia päiviä takaperin jätti eronhakemuksensa. Saamiemme tietojen mukaan on Kesselbach-jutun johto nykyään uskottu etsivän osaston apulaispäällikölle hra Weberille, joka on hra Lenormandin henkilökohtainen vihamies. Sanalla sanoen on kurittomuus ja sekaannus vallalla Lupinia vastaan, jolla on puolellaan järjestelmällisyys, tarmo ja vakaa tahto.
Minkä johtopäätöksen teemme näistä tosiseikoista? Lyhyesti tämän: Lupin vapauttaa neljä apuriansa tänään, toukokuun 31. p:nä, ennustuksensa mukaisesti.'
Tätä johtopäätöstä säestivät kaikki muut sanomalehdet, ja samaan tulokseen oli suuri yleisökin tullut. Ja meidän täytyy uskoa, ettei uhkausta pidetty merkityksettömänä korkeissakaan piireissä, sillä poliisiprefekti ja — Lenormandin poissaollessa, hänet kun oli ilmotettu sairaaksi — etsivän osaston apulaispäällikkö Weber olivat ryhtyneet mitä ankarimpiin varokeinoihin sekä Oikeuspalatsissa että Santé-vankilassa, missä vankeja säilytettiin.
He eivät tosin kehdanneet siksi päiväksi keskeyttää hra Formierien johtamia jokapäiväisiä kuulusteluja, mutta vankilasta palatsiin asti vartioitsi katuja poliisivoimien armeija.
Kaikkien sanomattomaksi hämmästykseksi kului toukokuun 31. päivä eikä uhattua karkaamista tapahtunut.
Eräs seikka tapahtui. Suunnitelmaa yritettiin panna toimeen, kuten osotti raitiovaunujen, automobilien ja kuormavankkurien kasautuminen vankivaunujen käyttämälle tolalle ja vankivaunujen yhden pyörän selittämätön irtautuminen. Mutta yritys jäi siihen.
Seuraavana päivänä, lauvantaina, levisi Oikeuspalatsissa ja sanomalehtitoimistossa uskomaton huhu: Marco ja hänen ystävänsä olivat kadonneet.
Oliko se mahdollista? Vaikka lisälehtiä julkaistiin uutisen vahvistamiseksi, niin kieltäysivät ihmiset sitä uskomasta. Mutta kello kuusi teki sen viralliseksi "Nouvelles du Soir "-iltalehdessä julkaistu artikkeli.
'Me olemme saaneet seuraavan kirjelmän jonka alla on Arsène Lupinin nimi. Siihen kiinnitetty erityinen leima, joka on Lupinin äskettäin sanomalehdistölle lähettämän kiertokirjeen mukainen, takaa asiakirjan alkuperäisyyden:
Nouvelles du Soirin toimittajalle.
Hra toimittaja: — Hyväntahtoisesti julkaiskaa anteeksipyyntöni yleisölle siitä, etten pitänyt sanaani eilen. Viimeisessä hetkessä oivalsin, ettei minun sopinut vapauttaa ystäviäni perjantaina, paastopäivänä. En pitänyt oikeana ottaa sitä vastuuta itselleni.
Minun täytyy myöskin pyytää anteeksi sitä, etten tällä kertaa tavanmukaisella suoruudellani selitä, kuinka tämä pikku tapaus järjestyi. Menetelmäni oli niin yksinkertainen ja mutkaton, että sen julkaiseminen saattaisi kannustaa jokaista rikollista toimintaan. Kuinka ihmeissään ihmiset ovatkaan silloin kun minä olen vapaa puhumaan! Siinäkö kaikki? kysytään minulta. Siinä kaikki, mutta sekin oli ajateltava.
Suurimmalla kunnioituksella
Arsène Lupin.'
Tuntia myöhemmin ilmotettiin Lenormandille puhelimella, että
Valenglay, pääministeri, halusi tavata häntä sisäasiain ministeriössä.
* * * * *
"Kuinka terveen näköinen olettekaan, Lenormand! Ja minä kun luulin teidän makaavan sairaana vuoteellanne!"
"En ole sairas, hra presidentti."
"Te siis kyräilitte kammiossanne! Mutta te olettekin aina ollut yrmeäluontoinen."
"Yrmeän luonteeni tunnustan, hra presidentti, mutta en kyräilyä."
"Mutta te pysytte kotonanne! Ja Lupin käyttää sitä hyväkseen, vapauttaen ystävänsä!"
"Miten saatoin minä häntä pysähdyttää?"
"Miten? Mutta olihan Lupinin temppu mitä luonnollisin. Tavallisen menetelmänsä mukaisesti hän ilmotti pakopäivän ennakolta; jokainen luotti ilmotukseen; näennäinen yritys suunniteltiin; karkaamista ei tapahtunut; ja seuraavana päivänä, kun kukaan ei aavista mitään — hiu! — linnut lähtevät lentoon."
"Hra presidentti", sanoi etsivän osaston päällikkö juhlallisesti, "Lupinilla on käytettävissään niin erinomaiset apuneuvot, ettei meillä ole kykyä ehkäistä hänen päätöksiensä täytäntöönpanoa. Pako oli matemaattisen varma. Minä pidin parempana siirtää pelini toiseen käteen — ja jättää naurun muiden kestettäväksi."
Valenglay hykähteli.
"On totta, että poliisiprefektillä ja hra Weberilla ei voi tällä hetkellä olla hauskaa. Mutta lopultakin, voitteko selittää minulle, hra Lenormand —"
"Me tiedämme ainoastaan, hra presidentti, että pako tapahtui Oikeuspalatsista. Vangit tuotiin vankivaunuissa ja vietiin hra Formierien huoneeseen. He lähtivät hra Formerien huoneesta, mutta he eivät lähteneet Oikeuspalatsista. Eikä kuitenkaan kukaan tiedä, minne he joutuivat."
"Se on kerrassaan hämmästyttävää."
"Kerrassaan hämmästyttävää."
"Ja eikö ole mitään muuta saatu ilmi?"
"On. Tutkijatuomarien huoneisiin johtavaan sisempään käytävään oli ahtautunut ennen kuulumaton paljous vankeja, vartijoita, asianajajia ja ovenvartijoita; ja huomattiin, että kaikki nämä olivat saaneet väärennettyjä käskyjä saapua samalla hetkellä. Toiselta puolen ei yksikään niistä tutkintotuomareista, jotka muka olivat kutsuneet heidät, istunut huoneessaan sinä päivänä, sillä he olivat saaneet yleisen syyttäjän virastosta väärennettyjä määräyksiä, joilla heidät lähetettiin joka haaralle Parisia ja ympäristöihin."
"Siinäkö kaikki?"
"Ei. Kahden kunnalliskaartilaisen nähtiin naisen keralla astuvan Oikeuspalatsin pihan poikki. Ulkopuolella odottivat heitä ajurin vaunut ja kaikki kolme astuivat niihin."
"Ja mikä on teidän mielipiteenne, Lenormand?"
"Minun nähdäkseni pääsi tämä pako onnistumaan ainoastaan erikoisten olosuhteitten ansiosta ja niin omituisten tapausyhtymäin kautta, ettei voi olla varmasti uskomatta mitä aavistamattomimpia apulaisia osallisiksi hankkeeseen. Lupinilla muuten onkin Oikeuspalatsissa välejä, jotka eksyttävät kaikki laskelmamme. Hänellä on asiamiehiä ministeriössänne. Hänellä on asiamiehiä minun ympärilläni. Se on pelottava järjestö — tuhat kertaa taitavampi, uskaliaampi, monipuolisempi ja toimeliaampi etsivä osasto kuin minun määrättävänäni oleva."
"Ja te siedätte tätä, Lenormand?"
"En siedä, en."
"Miksi siis tämä velttous? Mitä olette tehnyt Lupinia vastaan?"
"Olen valmistautunut taistelua varten."
"Niinpä vain! Ja teidän valmistautuessanne hän oli täydessä toiminnassa."
"Niin minäkin."
"Ja tiedättekö mitään?"
"Tiedän aika paljon."
"Mitä? Puhukaa!"
Sauvaansa nojaten teki Lenormand pienen, mietiskelevän kävelyn tilavassa huoneessa. Sitte hän istuutui vastapäätä Valenglayta ja puheli painokkaasti:
"Hra presidentti, minulla on kolme valttia kädessäni. Ensinnäkin tiedän millä nimellä Arsène Lupin tällähaavaa piiloitteleikse, nimen jota hän käytti asuessaan Boulevard Hausmannin varrella, vastaanottaen joka päivä apulaisiansa, järjestellen ja ohjaillen joukkoansa."
"Mutta miksi, taivaan nimessä, ette vangitse häntä?"
"Tuo ruhtinas — nimittäkäämme häntä ruhtinas Pyryksi — on kadonnut.
Hän on ulkomailla muissa asioissa."
"Ja jollei hän palaakaan?"
"Hänen asemansa, se tapa jolla hän on käynyt käsiksi Kesselbach-juttuun, tekevät välttämättömäksi hänen paluunsa, ja samalla nimellä."
"Kuitenkin…"
"Hra presidentti, minä tulen toiseen valttiini. Olen vihdoinkin jälleen löytänyt Pierre Leducin."
"Joutavia!"
"Olenpa. Ennen katoamistansa sijoitti Lupin hänet erääseen huvilaan
Parisin lähistöllä."
"Hiisi vieköön! Mutta mistä te tiesitte?"
"Oh, helposti! Lupin on asettanut kaksi apulaistansa Pierre Leducin seuraan, vartioitsemaan ja suojelemaan häntä. No, nämä apulaiset ovatkin omia salapoliisejani — — kaksi veljestä, joita minä käytän mitä salaisimmin ja jotka ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa luovuttavat hänet käsiini."
"Hyvin tehty kerrassaan! Joten siis…"
"Joten siis, koska Pierre Leduc, voimme sanoa, on keskus, johon kaikkien kuuluisaa Kesselbach-salaisuutta penkovien ponnistukset kohdistuvat, minä ennemmin tai myöhemmin sieppaan kiinni ensiksikin tuon kolminkertaisen murhan tekijän. Tämä pahantekijähän tekeytyi hra Kesselbachiksi, jatkaakseen hänen loistavaa suunnitelmaansa, jonka suorittamiseen hra Kesselbachin tarvitsi löytää Pierre Leduc. Toiseksi pääsen siten käsiksi Arsène Lupiniin, koska Arsène Lupinilla on samat aikeet."
"Erinomaista! Pierre Leduc on syötti, jonka heitätte viholliselle."
"Ja kala tärppii jo, hra presidentti. Olen juuri saanut sanan, että epäiltävän henkilön nähtiin äskettäin kuljeskelevan sen pikku huvilan ympärillä, jossa Pierre Leduc asuu käskyläisteni suojelemana. Minä lähden paikalle neljän tunnin kuluttua."
"Entäs kolmas valtti, Lenormand?"
"Hra presidentti, eilen saapui Rudolf Kesselbachille osotettu kirje, jonka minä sieppasin…"
"Sieppasitte, hä? Te edistytte!"
"Niin; sieppasin. Tässä se on. Se on päivätty kaksi kuukautta takaperin. Kuoressa on Kapkaupungin postileima ja sisältö kuuluu:
"'Hyvä Rudolf: — Minä tulen Parisiin kesäkuun 1. p:nä ja ihan yhtä surkeassa pinteessä, kuin sinun tullessasi avukseni. Mutta minulla on suuria toiveita siitä Pierre Leducin asiasta, josta sinulle kerroin. Onpa se ihmeellinen juttu! Oletko löytänyt tarkottamani miehen? Miten pitkällä olemme? Olen kovin kiihkeä tietämään.'
"Alla on nimenä 'Steinweg'. Kesäkuun 1. päivä", pitkitti Lenormand, "on tänään. Olen määrännyt erään poliisitarkastajani etsimään minulle tämän Steinwegin. En epäile hänen onnistumistansa."
"Enkä minä; en vähääkään!" huudahti Valenglay nousten tuoliltaan. "Ja minä pyydän teiltä kaikin tavoin anteeksi, hyvä Lenormand, ja teen nöyrän tunnustukseni: Olin vähällä antaa teidän mennä menojanne… kerrassaan ja ainiaaksi! Huomenna odotin luokseni poliisiprefektiä ja hra Weberiä."
"Sen tiesin, hra presidentti."
"Mahdotonta!"
"Olisinko muutoin paljastellut puuhiani? Nyt näette taistelusuunnitelmani. Toiselta puolen virittelen ansoja, joihin murhaaja aikanaan tarttuu. Pierre Leduc tai Steinweg luovuttaa hänet käsiini. Toiselta puolen olen Arsène Lupinin kintereillä. Kaksi hänen asiamiestänsä on minun palveluksessani ja hän pitää heitä uskollisimpina auttajinansa. Tämän lisäksi hän työskentelee minun puolestani, sillä hän vainoaa kolminkertaisen rikoksen tekijää kuten minäkin. Hän vain kuvittelee lyövänsä minulle sumua silmiin, kun päin vastoin minä eksytän häntä. Minä siis onnistun, mutta yhdellä ehdolla…"
"Mikä se on?"
"Että minulle annetaan vapaa valtuus toimia hetken tarpeen mukaan, piittaamatta yleisöstä, joka käypi kärsimättömäksi, tai esimiehistäni, jotka juonittelevat minua vastaan."
"Siihen suostun."
"Siinä tapauksessa, hra presidentti, olen muutaman päivän kuluttua voittaja… tahi vainaja."
* * * * *
Saint-Cloudissa. Pieni ylängön korokkeella sijaitseva huvila, vähän käytetyn tien varrella.
Kello yksitoista illalla. Lenormand oli jättänyt automobiilinsa Saint
Cloudiin ja käveli varovasti tietä pitkin. Joku varjo lähestyi.
"Tekö siinä, Gourel?"
"Niin hra päällikkö."
"Kerroitteko Doudeville-veljeksille, että minä olin tulossa?"
"Kyllä: huoneenne on valmiina. Voitte mennä vuoteelle ja nukkua… elleivät yritä tänä yönä viedä pois Pierre Leducia, mikä ei minua ihmetyttäisi sen miehen käytöksestä päättäen, jonka Doudevillet näkivät."
He kävelivät puutarhan poikki, astuivat hiljaisesti taloon ja nousivat ensimäiseen huonekertaan. Veljekset Jean ja Jacques Doudeville olivat siellä.
"Eikö mitään uutisia ruhtinas Serninestä?" kysyi Lenormand.
"Ei, herra päällikkö."
"Miten jakselee Pierre Leduc?"
"Hän makailee kaiken päivää seljällään kamarissaan pohjakerrassa tai lojuu puutarhassa. Hän ei milloinkaan tule puhuttelemaan meitä."
"Onko hänen vointinsa parempi?"
"Paljoa parempi. Lepo on tehnyt hänessä tuntuvan muutoksen."
"Onko hän täydellisesti kiintynyt Lupiniin?"
"Ruhtinas Sernineen pikemmin, sillä hän ei aavista noita kahta samaksi mieheksi. Niin ainakin arvelen. Hänestä ei koskaan tiedä. Hän ei laisinkaan puhu. Oh, hän on kummallinen otus! Yksi ainoa henkilö pystyy häntä ilahuttamaan, saamaan hänet haastelemaan ja nauramaankin. Se on muuan nuori tyttö Garchesista, jolle ruhtinas Sernine esitteli hänet. Geneviève Ernemont on hänen nimensä. Hän on käynyt täällä jo kolmasti… kävi tänäänkin." Hän lisäsi leikillään: "Luulenpa että niiden kesken on hiukan kuhertelua käynnissä. Suhde on sama kuin hänen ylhäisyytensä ruhtinas Serninen ja rouva Kesselbachin. Näyttää siltä, että tuo Lupin vietävä mielistelee rouvaa!"
Lenormand ei vastannut. Mutta oli ilmeistä, että hänen muistinsa komeroihin juuttuivat kaikki nämä yksityisseikat, joille hän näköjään ei antanut mitään merkitystä. Hän sytytti sikaarin, pureskeli sitä polttelematta; sytytti sen jälleen ja viskasi pois. Hän teki vielä pari kolme kysymystä ja heittäysi sitte täysissä pukimissa vuoteelle.
"Jos mitä hyvänsä pienintäkin tapahtuu, niin herätettäköön minut. Jos ei, niin nukun aamuun asti. Vartiopaikoillenne kaikki."
Toiset poistuivat huoneesta. Kului tunti — kaksi tuntia.
Äkkiä tunsi Lenormand hiljaisen kosketuksen, ja Gourel sanoi hänelle:
"Nouskaa, hra päällikkö; ne ovat avanneet veräjän."
"Yksi mies vai kaksi?"
"Minä näen ainoastaan yhden… kuu sukelsi juuri silloin näkyviin… hän kyyristyi pensas-aidan suojaan."
"Entä veljekset Doudeville?"
"Minä lähetin heidät ulos takaovesta. He katkaisevat aikanaan hänen paluunsa."
Gourel otti Lenormandia kädestä, talutti hänet alas portaita ja sitten pieneen pimeään kamariin.
"Älkää hievahtako, hra päällikkö; olemme Pierre Leducin pukuhuoneessa. Minä availen sen komeron ovea, jossa hänen vuoteensa on. Ei hätää… hän on unilääkkeekseen ottanut veronalia, kuten joka ilta… Mikään ei voi herättää häntä. Tulkaa tänne päin… Hei, se on hyvä piilopaikka! Nämä ovat hänen vuoteensa kaihtimet… täältä voitte nähdä ikkunan sekä sen ja vuoteen välissä olevan puolen huonetta."
Ikkunanpuolisko oli selki seljällään ja päästi häämyistä valoa, joka kirkastui hyvin selväksi, kun kuu puhkesi esille pilvihuntunsa läpi. Nuo kaksi miestä eivät siirtäneet katsettansa tyhjistä ikkunanpuitteista, varmoina siitä että heidän odottamansa tapaus läheni siltä taholta.
Keveätä narinaa.
"Hän kapuaa ylös kukkasäleikköä!" kuiskasi Gourel.
"Onko se korkea?"
"Noin kuusi jalkaa."
Narina kävi selvemmäksi.
"Menkää, Gourel", mutisi Lenormand. "Hakekaa Doudevillet, tuokaa heidät takaisin seinustalle ja sulkekaa tie jokaiselta, joka yrittää päästä täältä alas."
Gourel läksi. Samassa ilmestyi ikkunan tasalle pää. Sitte heilahti jalka ulokkeen kaiteen sisäpuolelle. Lenormand näki lyhyenlännän hentorakenteisen miehen, tummiin vaatteisiin puetun ja ilman hattua.
Mies kääntyi ja tuijotteli ulokkeen yli nojautuen tuokion ajan, kuin varmistuakseen siitä, ettei häntä uhannut mikään vaara. Sitte hän kyyristyi alas ja asettui pitkin pituuttaan lattialle makaamaan. Hän näytti liikahtamattomalta. Mutta pian erotti Lenormand, että vielä mustempi varjo, jonka hän sai ympäristöä vastaan syntymään, oli tulossa eteenpäin, likemmä.
Se saavutti vuoteen.
Lenormand oli kuulevinaan miehen hengityksen.
Pierre Leduc huokasi syvään ja käänsi kylkeänsä.
Taas hiljaisuus…
Mies oli huomaamattomin liikkein hiipinyt pitkin vuodetta ja hänen tumma hahmonsa kuvastui nyt lattialle asti riippuvien hurstien valkealle taustalle.
Lenormand olisi käsivartensa ojentamalla voinut koskettaa häntä. Hän erotti jo selvästi nukkujan huohotuksen keralla vuorottelevan hengityksen.
Äkkiä välähti valon leimahdus. Mies oli painaltanut sähköheijastajan nastaa, ja Pierre Leducin kasvoille sattui kirkas hohde, mutta mies pysyi varjossa, niin että Lenormand ei voinut erottaa hänen kasvonpiirteitään.
Hän näki vain jotakin valojuovassa välkkyvää ja vavahti. Se oli veitsen terä, ja tuo enemmän tikaria kuin väkipuukkoa muistuttava ohut, suippeneva veitsi näytti hänestä samalta aseelta, jonka hän oli löytänyt Kesselbachin sihteerin Chapmanin ruumiin vierestä.
Hän tarvitsi kaiken tahdonvoimansa hillitäkseen itseään hyökkäämästä miehen kimppuun. Hän tahtoi ensin tietää, mitä mies oli tullut tekemään.
Käsi kohosi. Aikoiko hän iskeä? Lenormand arvioitsi välimatkaa, ehkäistäkseen iskun… Mutta ei; se ei ollut murhaava liikahdus, vaan varokeino. Käsi iskisi ainoastaan jos Pierre Leduc liikahtelisi tai yrittäisi huutaa. Ja mies kumartui nukkujan yli kuin tarkastellen jotakin.
"Oikeata poskea", ajatteli Lenormand, "oikean posken arpea… Hän tahtoo varmistua siitä, että nukkuja todellakin on Pierre Leduc."
Mies oli kääntynyt hiukan toiselle sivulle, niin että ainoastaan hänen hartiansa olivat näkyvissä. Mutta hänen vaatteensa, hänen päällystakkansa olivat niin lähellä, että ne kihnasivat kaihtimia, joiden takana Lenormand piileskeli.