"Katsokaa!"
Parooni viittasi sälekaihtimissa olevaan rakoon. Sernine sovitti silmänsä sen kohdalle ja hätkähti taaksepäin:
"Voi sinua riiviötä, siis olet sinäkin ilmiantanut minut! Weber ei tuokaan kymmentä miestä mukanaan, vaan viisikymmentä miestä, sata, kaksisataa…"
Parooni nauroi avonaisesti:
"Ja jos niitä on niin paljon, niin he tietysti tavottavat Lupinia. Se on selvää. Puoli tusinaa riittäisi minulle."
"Te teitte ilmiannon poliisiviranomaisille?"
"Niin."
"Minkä todisteen annoitte?"
"Nimenne, Paul Sernine: se on Arsène Lupin."
"Ja te älysitte sen ihan itseksenne, vai mitä?… Seikan, jota kukaan muu ei ajatellut?… Joutavia! Ansio on 'sen toisen'. Se myöntäkää!"
Hän katsoi ulos raosta. Poliisiparvia levisi huvilan ympäristölle, ja iskuja jymähteli nyt oveen. Hänen täytyi kuitenkin ajatella kahdesta asiasta yhtä: joko pakoansa tai sommittelemansa suunnitelman täytäntöönpanoa. Mutta hetkellinenkin poistuminen vaati Altenheimin jättämistä yksikseen; ja kuka saattoi taata, ettei paroonilla ollut pelastuksekseen käytettävissä muuta pakotietä?
Aikeissaan torjuttuna, siinä silmänräpäyksessä pakotettuna keksimään uuden suunnitelman, samalla kun kaikki oli toisarvoista Genevièven vaaraan verraten, Serninen valtasi julman epäröimisen tuokio. Katse tähdättynä paroonin silmäyksiin olisi hän halunnut repiä vastustajalta irti salaisuuden ja poistua; eikä hän enää edes yrittänyt puhua tälle järkeä, niin hyödyttömiltä tuntuivat hänestä kaikki sanat. Ja omia ajatuksiansa seuloessaan hän kyseli itseltään, mitkä paroonin ajatukset saattoivat olla, mitkä hänen aseensa, mitkä hänen pelastustoiveensa.
Eteisen ovi alkoi murtua, vaikka se oli lujasti teljetty ja rautalevyillä päällystetty.
Nuo kaksi miestä seisoivat tuon oven takana liikkumattomina. Äänien kaiku, katkonaisia sanoja, saapui heidän korviinsa.
"Näytätte hyvin varmalta puolestanne", sanoi Sernine.
"Niinpä tietenkin!" huudahti toinen, äkkiä kampittaen hänet lattialle ja juosten pois.
Sernine hypähti pystyyn, sukelsi pienestä portaikon alla olevasta ovesta, josta Altenheim oli kadonnut, ja juoksi alas kiviportaita pohjakertaan…
Siellä johti käytävä tilavaan, matalaan, melkein pilkkopimeään huoneeseen, missä hän tapasi paroonin polvillansa nostamassa laskuluukun kahvaa.
"Pölhö!" huusi Sernine, syöksähtäen hänen niskaansa. "Tiedät, että tämän tunnelin toisessa päässä tapaat minun mieheni ja että heillä on määräys tappaa sinut kuin koiran… Paitsi jos… paitsi jos sinulla on tähän yhtyvä haaranne… Ahaa, kas, tietystihän sen arvasin… Ja sinä luulet…"
Taistelu oli hurja. Altenheim, ruumiikas painiskelija, jolla oli harvinaiset lihasvoimat, oli kouraissut vastustajaansa vartalon ja käsivarsien ympäri ja likisti häntä omaa rintaansa vasten, puuduttaen hänen käsivarsiansa ja koettaen tukehduttaa hänet.
Sernine vavahti. Laskuluukku, joka oli jälleen pudonnut kiinni, tuntui liikkuvan heidän allaan. Hän tunsi ponnistukset, joilla sitä yritettiin kohottaa; ja parooni tunsi ne nähtävästi myöskin, koska hän yritti epätoivoisesti siirtää painipaikkaa niin, että laskuluukku pääsisi avautumaan.
"Siellä on 'se toinen'!" ajatteli Sernine sen selittämättömän kauhun vallassa, jota tuo salaperäinen olento hänessä herätti… "Jos hän pääsee tänne, niin olen hukassa!"
Huomaamattomin liikahduksin oli Altenheimin onnistunut siirtää omaa asemaansa ja hän koetti reutoa vastustajaansa perässään. Mutta Sernine oli kietaissut jalkansa paroonin jalkojen ympäri ja koetti samalla vähin erin irrottaa toista kättään.
Heidän yläpuolellaan jymähtelivät voimakkaat iskut kuin muurinmurtajan työntäykset…
"Minulla on viisi minuuttia aikaa", ajatteli Sernine. "Yhdessä minuutissa täytyy tämän miekkosen…" Sitten ääneensä puhuen: "Pidä varasi, veikkonen! Seiso tukevana!"
Hän puristi molemmat polvensa uskomattomalla voimalla yhteen. Parooni ulvahti, reisi niveleestään nyrjähtäneenä! Sitte Sernine, käyttäen hyväkseen vastustajansa tuskaa, tempaisi rajusti oikean käsivartensa irti ja tarttui häntä kurkkuun:
"Sepä mainiota!… Ei, ei kannata sinun hapuilla puukkoasi… jos sen teet, niin väännän niskasi nurin!"
Puhuessaan hän otti taskustaan hyvin ohuen punotun langan ja kiinnitti toisella kädellään erinomaisen kätevästi hänen ranteensa. Parooni muuten olikin jo tukehtumaisillaan eikä tehnyt vähintäkään vastarintaa. Muutamin tarkoin liikkein Sernine siteli hänet lujasti:
"Tepä käyttäydyttekin koreasti! Oivallista! Kas tässä, minulla on vyyhti messinkilankaa, joka täydentää pikku työni… Ranteet ensin… Nyt nilkat… Istu ja pala, näytättepä perin sievästi kapaloidulta!"
Parooni oli vähitellen tointunut. Hän henkäisi:
"Jos luovutatte minut, niin Geneviève kuolee."
"Todellakin?… Ja miten?"
"Hän on lukon takana. Kukaan ei tiedä missä hän on. Jos minut korjataan talteen, niin hän kuolee nälkään!"
Sernine vavahti. Hän vastasi:
"Niin, mutta te kyllä puhutte vielä."
"En ikinä!"
"Kyllä, kyllä puhutte! Ette nyt; se on myöhäistä. Mutta tänä iltana." Hän kumartui vastustajansa ylitse ja puheli hänen korvaansa kuiskaillen: "Kuulkaa, Altenheim, ja ymmärtäkää mitä sanon. Teidät otetaan pian kiinni. Ensi yön nukutte poliisiasemalla. Se on ratkaistua, peruuttamatonta. Minä en itsekään voi nyt mitään tehdä sen ehkäisemiseksi. Ja huomenna ne vievät teidät Santé-vankilaan; ja myöhemmällä — tiedätte minne… No niin, minä annan teille vielä yhden pelastumiskeinon. Tänä iltana, ymmärtäkää, minä tulen koppiinne poliisiasemalla, ja te kerrotte minulle, missä Geneviève on. Kahta tuntia myöhemmin te olette vapaa, jos olette totta puhunut. Jos ette… niin se merkitsee, että te ette pidä päätänne paljon arvoisena."
Toinen ei vastannut mitään. Sernine suoristausi ja kuunteli. Ylhäältä kuului rämähtävä ryskähdys. Ulko-ovi oli murtunut. Askeleet tömistelivät eteisen kivilaakoja ja vierashuoneen lattiata. Weber etsiskeli miehinensä.
"Hyvästi, parooni! Ajatelkaa asiata iltaan asti. Vankikoppi on hyvä neuvonantaja."
Hän työnnälsi vankinsa sivulle, saadakseen laskuluukun vapaaksi, ja kohotti sen. Kuten hän odottikin, ei alhaalla portaikon askelmilla enää ollut ketään.
Hän asteli alas, jättäen laskuluukun auki takanaan. Askelmia oli kaksikymmentä, ja niiden juurelta alkoi se käytävä, jota Lenormand ja Gourel olivat vastakkaiselta suunnalta tulleet. Hän meni sinne ja huudahti. Hän oli tuntevinaan jonkun olevan siellä. Hän sytytti taskulyhtynsä. Käytävä oli tyhjä. Sitte hän viritti revolverinsa ja sanoi ääneensä:
"Sen pahempi sinulle… Minä ammun!"
Ei vastausta. Ei hivausta.
"Se on epäilemättä mielikuva", hän ajatteli. "Tuo olento alkaa tulla painajaisekseni… Hei, jos aijon suorittaa temppuni ja voittaa pelin, niin minun pitää kiirehtiä. Lokero, johon kätkin vaatemytyn, ei ole kaukana. Minä kaappaan mytyn ja temppu on tehty!"
Hän saapui avoimelle ovelle ja pysähtyi heti. Oikealla oli kolo, se jonka Lenormand oli kaivannut pelastuakseen tulvalta. Hän kumartui ja valaisi aukkoa.
"Hoo!" hän huudahti hätkähtäen. "Ei, se ei ole mahdollista…
Doudeville tietysti on lykännyt mytyn syvemmälle."
Mutta mytty oli kadonnut; ja hän tunsi varmaksi, että taasenkin tuo salaperäinen olento oli sen ottanut.
"Sääli kerrassaan! Asia oli niin sievästi järjestetty! Seikkailu olisi jälleen saanut luonnollisen latunsa ja minä olisin varmemmin saavuttanut tarkotusperäni… Mutta näinkin ollen täytyy minun kiirehtiä eteenpäin minkä kykenen… Doudeville on Pavillon Hortensessa… Peräytymiseni on turvattu… Ei enää joutavia… Minun täytyy kiirehtiä ja korjata asiat jälleen kuntoon, jos voin… Ja 'hänestä' me pidämme huolen jälkeenpäin… Oh, hänen olisi parempi pysyä minun kynsieni tapaamattomissa, sen miekkosen!"
Mutta hänen huuliltaan pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän oli tullut toiselle ovelle; ja tämä ovi, puutarhataloa läheisin, oli suljettu. Hän paiskautui sitä vastaan. Mitä siitä oli hyötyä? Mitä saattoi hän tehdä?
"Tällä kertaa", hän jupisi, "olen pälkäässä!"
Hän oli hävinnyt! Weber löytäisi hänet sieltä kuin koloonsa ahdistetun otuksen, luolansa pohjalta.
"Mutta ei!" hän huudahti ponnahtaen suoraksi. "Ei! Jos vain minä olisin kysymyksessä, niin mitäpä siitä!… Mutta Geneviève, Geneviève on pelastettava tänä iltana… Lopultakaan ei peli ole vielä menetetty… Jos 'se toinen' katosi juuri äsken, niin se todistaa, että jossakin lähistöllä on toinen aukko. Weber ja hänen virkeät apulaisensa eivät ole minua vielä saaneet!"
Hän oli jo alkanut tutkistella tunnelia ja tarkasteli lyhty kädessä seinäkiviä, kun hänen korviansa vihlaisi ulvahdus, kauhistuttava, luonnoton ulvahdus, joka karmi hänen selkäpiitänsä.
Se tuli laskuluukulta päin. Ja äkkiä hän muisti jättäneensä laskuluukun auki silloin kun oli aikonut palata Villa des Glycineesiin.
Hän riensi takaisin ja ryntäsi ensimäisestä ovesta. Hänen lyhtynsä sammui tiellä ja hän tunsi jonkin tai pikemmin jonkun pyyhältävän polviansa, jonkun ryömivän pitkin seinustaa. Ja samalla hetkellä tuntui hänestä, että tämä olento oli häviämässä, katoamassa, hän ei tiennyt minne päin. Juuri silloin tölmäsi hänen jalkansa porrasaskelmaan.
"Tämä on uloskäytävä", hän ajatteli, "se toinen aukko, josta 'hän' kulkee."
Ylhäältä kuului huuto taas, vähemmän äänekkäänä; sitä seurasi voihkina, käheä korina. Hän juoksi ylös portaita, tuli pohjakerran huoneeseen ja ryntäsi paroonin luo.
Altenheim makasi kuolemaisillaan, veri kurkusta pulputen! Hänen siteensä oli leikattu poikki, mutta ranteisiin ja nilkkoihin kiedottu messinkilanka oli eheä. Hänen rikostoverinsa oli katkaissut häneltä kurkun, kun ei ollut kyennyt häntä vapauttamaan.
Sernine tuijotti näkyä kauhuissaan. Jäinen hiki kihoili hänen iholleen. Hän ajatteli Genevièveä, vangittua, avutonta, kamalimmalle kuolemalle hyljättyä, syystä että parooni yksinänsä tiesi minne hänet oli kätketty.
Hän kuului selvästi poliisien avaavan eteisen pienen takaoven; hän kuuli selvästi heidän tulevan alas keittiön portaita.
Hänen ja heidän välillään ei ollut muuta kuin yksi ovi, tämän huoneen ovi. Hän telkesi oven juuri sinä hetkenä, jona hyökkääjät olivat tarttumaisillaan säppiin.
Laskuluukku hänen vieressään oli avoinna. Se merkitsi mahdollista pelastusta, koska kerran oli toinen uloskäytävä löytynyt.
"Ei", hän sanoi itsekseen, "Geneviève ensin. Jälkeenpäin ajattelen itseäni, jos minulla on aikaa."
Hän polvistui ja laski kätensä paroonin rinnalle. Sydän vielä sykki.
"Voitte kuulla minua, niinhän?"
Silmälautaset värähtelivät heikosti. Kuoleva mies tuskin hengitti.
Poliisit röykyttivät ovea, viimeistä varustusta.
Sernine kuiskasi:
"Minä pelastan teidät… Minulla on ehdottomasti tehoavia apuneuvoja… Sana vain… Geneviève…"
Oli kuin olisi tämä toivon lupaus elvyttänyt miehen voimia. Altenheim yritti saada lausutuksi selviä äänteitä.
"Vastatkaa", kovisti Sernine. "Vastatkaa, niin minä pelastan teidät… Vastatkaa!"
Ovi huojui iskuista, joita sitä vastaan sateli.
Parooni ähkyi käsittämättömiä tavuja. Nojautuen hänen ylitseen, vimmatusti ponnistaen kaiken tarmonsa, kaiken tahdonvoimansa äärimäisillensä, Sernine läähätti tuskasta:
"Vastatkaa!… Teidän täytyy!…"
Hän käski ja rukoili vuorotellen. Altenheim sopersi kuin tuon lannistumattoman, hallitsevan tahdon hypnotisoimana ja nujertamana:
"Riv… Rivoli…"
"Rue de Rivoli. Niinkö? Olette teljennyt hänet johonkin taloon sen kadun varrella… ja Steinwegin samaten, hä? Mikä numero?"
Jyrisevä ryskähdys ja voitonriemuisia huutoja… Ovi lysähti lattialle.
"Hypätkää hänen kimppuunsa, pojat!" huusi Weber. "Ottakaa hänet kiinni… molemmat kiinni!"
Ja Sernine polvillaan:
"Numero… vastatkaa… Jos rakastatte häntä, niin vastatkaa… Miksi pysyisitte nyt vaiti?"
"Kaksikymmentä… seitsemän", kuiskasi parooni. Monet kädet tarttuivat Sernineen. Kymmenen revolveria tähdättiin häneen.
Hän nousi ja kääntyi päin poliiseja, jotka vaistomaisesta pelosta peräytyivät.
"Jos liikahdatte, Lupin", huusi Weber, pitäen revolveriansa ojennettuna häntä kohti, "niin ammun luodin aivoihinne."
"Älkää ampuko", sanoi Sernine juhlallisesti. "Sitä ei tarvita. Minä antaudun."
"Pötyä! Tämä on taas kujeitanne!"
"Ei", vastasi Sernine, "taistelu on hävitty. Teillä ei ole oikeutta ampua. Minä en puolustaudu."
Hän otti esille kaksi revolveria ja heitti ne lattialle.
"Pötyä!" toisti Weber leppymättömästi. "Tähdätkää suoraan hänen sydämeensä! Ampukaa pienimmästäkin liikahduksesta!"
Sernine hymyili olematta millänsäkään, kädet taskuissa.
"Hei", riemuitsi Weber, "luulenpa että voitto on tällä kertaa meidän."
Hän pani erään poliisin vetämään auki ison ilmareijän luukun, ja huoneeseen tulvi äkkiä päivänvaloa. Hän kääntyi Altenheimiin. Mutta hänen suureksi ihmeekseen parooni, jota hän oli arvellut kuolleeksi, avasi silmänsä, lasiintuneet kamalat silmät, joissa jo kaikki kuoleman merkit näkyivät. Hän tuijotteli Weberia. Sitte hän näkyi haeskelevan jotakuta ja saadessaan näkyviinsä Serninen väännähti vihasta. Hän tuntui heräävän horroksistaan, ja hänen äkkiä uusiutunut vihansa palautti hiukan voimia.
Hän kohottausi ranteittensa varaan ja yritti puhua.
"Te tunnette hänet, hä?" kysyi Weber.
"Niin."
"Hän on Lupin, eikö olekin?"
"On… Lupin…"
Sernine kuunteli yhä hymyillen.
"Onko teillä muuta sanottavaa?" kysyi Weber, joka näki paroonin huulien epätoivoisesti yrittelevän liikkua.
"On."
"Hra Lenormandista?"
"Niin."
"Oletteko teljennyt hänet jonnekin? Minne? Vastatkaa…"
Rinta valtaisesti kohoillen, katse mitä tiukimmaksi terittyneenä,
Altenheim viittasi huoneen nurkassa olevaan kaappiin:
"Tuolla… tuolla…" hän änkytti.
Weber avasi kaapin oven. Eräällä hyllyllä oli mustaan vaatekaistaleeseen kiedottu mytty. Hän kääri sen auki ja löysi hatun, pienen laatikon, muutamia vaatekappaleita… Hän hätkähti. Hän oli tuntenut Lenormandin oliivinvihreän hännystakin.
"Voi niitä konnia!" hän huudahti. "Ne ovat hänet murhanneet!"
"Ei", kielsi Altenheim päätänsä pudistaen.
"Sitte…"
"Hän se… hän…"
"Mitä tarkotatte 'hänellä'?… Surmasiko Lupin päällikön?"
"Ei…"
Altenheim takertui kiinni elämään tuimalla itsepintaisuudella, vimmatusti haluten puhua ja syyttää… Salaisuus, joka hänen teki mieli ilmaista, oli hänen kielensä kärjellä, eikä hän kyennyt tulkitsemaan sitä sanoilla, tiennyt miten tehdä se.
"No no", tivasi etsivän osaston apulaispäällikkö. "Hra Lenormand on toki kuitenkin kuollut?"
"Ei."
"Hän elää?"
"Niin."
"En ymmärrä… Katsokaa. Nämä vaatteet? Tämä hännystakki?…"
Altenheim käänsi silmänsä Sernineen. Weberin mieleen juolahti aatos.
"Ahaa, jo näen! Lupin varasti hra Lenormandin vaatteet ja aikoi käyttää niitä paetakseen…"
"Niin… niin…"
"Eipä hullumpaa", huudahti apulaispäällikkö. "Moinen kuje on ihan hänen laistansa. Tässä huoneessa olisimme tavanneet Lupinin hra Lenormandin asussa, kaiketikin kahleisiin kytkettynä. Se olisi ollut hänen pelastuksensa, mutta hänellä ei ollut aikaa. Niin on asia, eikö olekin?"
"On… on…"
Mutta kuolevan silmien ilmeestä tunsi Weber, että asiassa oli vielä jotakin lisää ja että salaisuus ei ollut täsmälleen se. Mikä se sitten oli? Mikä oli se outo ja käsittämätön arvotus, jonka Altenheim tahtoi selittää ennen kuolemaansa?
Hän kuulusteli tätä jälleen:
"Ja missä on hra Lenormand itse?"
"Tuossa…"
"Mitä tarkotatte? Täällä?"
"Niin."
"Mutta täällä olemme vain me itse!"
"On… on…"
"Puhukaa!"
"On… Ser… Sernine."
"Sernine!… Hä, mitä?"
"Sernine… Lenormand…"
Weber hypähti. Äkillinen valo leimahti hänen aatoksiinsa.
Hän loi syrjäsilmäyksen vankiinsa.
Altenheim oli ponnistustensa uuvuttamana kaatunut pitkin pituuttansa lattialle. Kuolisiko hän, ennen kuin saisi ilmaistuksi ratkaisun arvotukseen, jonka hänen omituiset sanansa olivat esittäneet? Järjettömän, uskomattoman oletuksen järkyttämänä, jota hän ei tahtonut ajatellakaan, vaikka se väkisinkin pysyi hänen mielessään, teki Weber uuden, päättäväisen yrityksen:
"Selvittäkää meille asia… Mitä on sen pohjalla? Mikä salaisuus?"
Toinen ei näyttänyt kuulevan ja virui elottomin, tuijottelevin silmin.
Weber laskeusi ihan hänen viereensä ja sanoi pontevasti korostaen sanojansa, jotta jokainen tavu vaipuisi alas noiden jo pimeyteen uponneiden aivojen sisimpiin syvyyksiin:
"Kuulkaa… Olen ymmärtänyt teitä oikein, enkö olekin? Lupin ja hra Lenormand… Siinä salaisuus, eikö niin? Oletteko varma? Ne kaksi ovat yksi ja sama?…"
Silmät eivät liikkuneet. Onnettoman suupielestä tiukkui hiukan verta… Hän nyyhkäisi pari kolme kertaa… Viimeinen puistatus, ja kaikki oli lopussa…
* * * * *
Tuossa väen täyttämässä pohjakerrassa vallitsi pitkällinen äänettömyys.
Weber otti mytyssä olleen pikku laatikon ja avasi sen. Siinä oli harmaja tekotukka, pari hopeapuitteisia silmälaseja, kastanjankarvainen kaulahuivi ja pikku salalokerossa pari ihomaalirasiaa ja muutamia harmaita karvatukkoja sisältävä kotelo: sanalla sanoen kaikki mitä tarvittiin Lenormandin täydelliseen asuun.
Hän astui Serninen eteen, silmäili häntä muutaman sekunnin ajan puhumatta, miettivästi harkiten kaikkia seikkailun vaiheita, ja mutisi:
"Se on siis totta?"
Sernine, joka oli säilyttänyt hymyilevän tyyneytensä, vastasi:
"Vihjaus on näppärä ja rohkea. Mutta ennen kuin vastaan, antakaa miehillenne käsky herjetä häiritsemästä minua noilla leluillansa."
"Hyvä on", sanoi Weber, tehden miehilleen merkin. "Ja nyt vastatkaa."
"Mihin?"
"Oletteko te hra Lenormand?"
"Olen."
Kuului huudahduksia. Jean Doudeville, joka oli saapuvilla, veljensä vartioidessa salaista käytävää — Jean Doudeville, Serninen oma apuri — katseli häntä nolostuneena. Weber teki epätietoisuutensa pulassa toivottoman liikkeen, ikäänkuin olisi luopunut muodostamasta järjellistä mielipidettä.
"Käsiraudat", hän sanoi äkkiä säikähtäneenä.
"Jos se teitä huvittaa", sanoi Sernine.
Ja valiten ahdistajiensa etumaisesta rivistä Doudevillen, hän ojensi ranteensa:
"Kas noin, ystäväni, te saatte sen kunnian… Eikä kannata teidän vaivaantua… minä olen vilpitön… Muu ei vähääkään hyödytä…"
Hän sanoi tämän äänellä, josta Doudeville ymmärsi taistelun siksi hetkeksi päättyneen ja ainoana tehtävänä olevan alistua.
Doudeville kiinnitti käsiraudat.
Huuliaan liikuttamatta tai kasvojensa lihaksia värähdyttämättä kuiskasi Sernine:
"Rue de Rivoli 27… Geneviève…"
Weber ei voinut näkyä katsellessaan hillitä tyytyväistä elettä.
"Tulkaa!" hän sanoi. "Etsivän osaston asemalle!"
"Niin oikein, etsivään osastoon!" huudahti Sernine. "Hra Lenormand viepi vankilan kirjaan Arsène Lupinin; ja Arsène Lupin viepi ruhtinas Serninen."
Hän ei virkkanut sanaakaan automobilissa, jota saarsi kolme muuta poliiseilla täytettyä voimavaunua.
He eivät viipyneet etsivässä osastossa kauvan. Muistaen Lupinin pakenemisen lähetti Weber hänet heti sormenpäiden jäljennysosastoon ja vei hänet sitte poliisiasemalle, mistä hänet lähetettiin Santé-vankilaan.
Vankilanjohtajaa oli varotettu puhelimella ja hän oli tulijaa vastassa. Kirjaan vieminen, vaatteiden tarkastus ja muut muodollisuudet suoritettiin nopeasti; ja kello seitsemän illalla ruhtinas Paul Sernine astui 14. kopin kynnyksen yli.
"Eivät laisinkaan kehnoja, teidän huoneenne", kiitteli hän, "eivät laisinkaan!… Sähkövalaistus, keskuslämmitys, kaikki mukavuudet… oivallista! Hra johtaja, minä otan tämän huoneen."
Hän heittäysi vuoteelle:
"Hei, hra johtaja, pyydän teiltä erästä pikku suosionosotusta!"
"Mikä se on?"
"Sanokaa niille, etteivät tuo suklaatani ennen kello kymmentä aamulla… Minua nukuttaa tavattomasti."
Hän käänsi kasvonsa seinään päin. Viittä minuuttia myöhemmin hän nukkui sikeästi.
VII.
Santé-vankilassa.
Kautta koko maailman kävi yhteinen hurja naurun remakka.
On totta, että Arsène Lupinin vangitseminen herätti suurta huomiota; eikä yleisö ollut saita myöntämään poliisiviranomaisille sitä ylistystä, minkä he ansaitsivat tästä niin kauvan toivotusta ja nyt näin täydellisesti saavutetusta voitosta. Tuo suuri seikkailija oli kytketty. Tuo merkillinen, älykäs, näkymätön sankari värjötteli jokapäiväisen pahantekijän tavoin vankikammion neljän seinän sisällä, vuorostaan sen pelottavan voiman kukistamana, jota nimitetään laiksi ja joka ennemmin tai myöhemmin vääjäämättömästi sortaa tiellensä asetetut esteet ja tuhoaa vastustajiensa työn.
Kaikkea tätä sanottiin, painettiin, hoettiin ja valaistiin ad nauseam. Poliisiprefektistä tehtiin kunnialegionan ritari, hra Weberista saman järjestön upseeri. Heidän vähäisimpienkin auttajiensa taitoa ja urheutta kiiteltiin pilviin asti. Huikkailtiin hurraata ja viriteltiin voitonvirsiä. Sanomalehtikirjotuksia sepusteltiin ja puheita pidettiin.
Tämä kaikki oli paikallansa. Mutta eräs seikka kohosi yläpuolelle tämän ihmeellisen yksituumaisen ylistelyn, näiden meluisten tyytyväisyyden ilmaisujen; ja se oli suunnaton, hillitön, vastustamaton ja hälisevä naurun rähäkkä.
Arsène Lupin oli neljä vuotta ollut etsivän osaston päällikkönä!
Etsivän osaston päällikkönä neljä vuotta, ja todellisuudessa hän oli laillisesti vieläkin virassaan kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen, alaistensa arvossa pitämänä, hallituksen suosimana ja yleisön ihailemana.
Ja miten suuria palveluksia hän olikaan tehnyt! Ei oltu milloinkaan vähemmän häiritty julkista järjestystä, ei milloinkaan saatu ilmi rikoksia varmemmin ja joutuisammin. Lukijan tarvitsee vain palauttaa mieleensä Denizoun juttu, Crédit Lyonnaisin rosvous, Orleansin pikajunaa vastaan tehty hyökkäys, kenraali Bératin murha, jotka olivat aavistamaton ja yllättävä voittojen sarja poliisiviranomaisille, loistavia kuntoisuuden näytteitä, joita sopi verrata mainioimpien salapoliisien kuuluisimpiin saavutuksiin.
Ei paljoakaan aikaisemmin oli Louvren tulipalon ja murhapolttajien vangitsemisen aikaan pitämässään puheessa Valenglay, pääministeri, sanonut puolustaessaan sitä hiukan mielivaltaista tapaa, jolla Lenormand oli siinä tilaisuudessa toiminut:
Hra Lenormandin verraton harkintakyky, hänen tarmokkuutensa, hänen nopea päättäväisyytensä ja rivakka toimintansa, hänen odottamattomat menetelmänsä, hänen ehtymättömät apukeinonsa muistuttavat mieleemme sitä ainoata miestä, joka voisi toivoa pitelevänsä puoliaan häntä vastaan, jos hän olisi elossa; tarkotan Arsène Lupinia. Hra Lenormand on Arsène Lupin yhteiskunnan palveluksessa.
Ja katso ja näe, hra Lenormand ei ollut kukaan muu kuin Arsène Lupin!
Että hän oli venäläinen ruhtinas, kuka siitä välitti? Lupin oli tottunut veijari sellaisissa yksilöllisyyksien vaihdoksissa. Mutta etsivän osaston päällikkö! Kuinka hullunkurista ivaa! Olipa tuon miehen elämässä mitä huiminta leikkiä!
Hra Lenormand… Arsène Lupin…
Niin, Lupin oli etsivän osaston päällikkö; ja jokainen hänen määräyksiään totellut poliisiviranomainen oli tehnyt itsensä Arsène Lupinin tahdottomaksi ja tietämättömäksi apuriksi.
Oiva ilveily! Ihmeellinen vaihdos! Se oli kauhtuneen aikakautemme ikimuistoinen ja lohduttava pila. Lupin vankilassa, Lupin auttamattomasti voitettuna oli sittekin kaiken uhalla suuri voittaja. Kammiostaan hän loisti yli Parisin. Hän oli entistänsä enemmän epäjumala, mestari enemmän kuin konsanaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna herätessään huoneessaan "Santé-palatsissa", joksi hän sen oitis nimitti, Arsène Lupin sielussaan hyvin selvästi näki sen suunnattoman huomion, jota herättäisi hänen vangitsemisensa. Serninen ja Lenormandin kaksois-olentona, ruhtinaan ja salapoliisipäällikön kaksinaisessa arvossa.
Hän hykerteli kämmeniään ja purki ajatuksiaan:
"Miehellä ei voi yksinäisyydessään olla parempaa kumppania kuin aikalaistensa arvostus. Oi maine! Kaikkien elollisten aurinko!…"
Päivänvalossa hänen kammionsa miellytti häntä vielä paremmin kuin illalla. Korkealle seinään sovitetusta ikkunasta näki vilahdukselta puun lehviä, joiden lomitse taivaan sini tirkisteli. Seinät olivat valkeat. Huonekaluja oli ainoastaan pöytä ja tuoli, molemmat lattiaan kiinnitettyjä. Mutta kaikki oli peräti siistiä ja puhdasta.
"Hei", puheli hän, "pikku lepotovi täällä tulee jokseenkin viehättäväksi. Mutta katsastakaamme asuamme… Onko minulla kaikki mitä tarvitsen?… Ei… Siinä tapauksessa kaksi soittoa siivoojattarelle."
Hän painoi erään ovipielessä olevan laitteen nastaa, joka tehosi käytävässä olevaan merkkipöytään.
Tuokion kuluttua vedettiin salpoja ja kankia auki, avain kääntyi lukossa ja vartija tuli sisälle.
"Kuumaa vettä, olkaa hyvä", sanoi Lupin.
Toinen katseli häntä sekä hämmästyneen että kiukustuneen näköisenä.
"Niin, ja pyyhinliina!" sanoi Lupin. "Turkanen, täällä ei ole pyyhinliinaa!"
Mies murisi. Hän oli menemäisillään pois, kun Lupin hanakasti tarttui häntä käsivarteen:
"Tässä! Sata frangia, jos pistätte minulta postiin kirjeen."
Hän otti esille sadan frangin setelin, jonka oli piilottanut etsinnältä, ja tarjosi sen hänelle.
"Missä on kirje?" kysyi vartija, ottaen rahan.
"Sen minä kyhään tuossa tuokiossa."
Hän istuutui pöydän ääreen, sohaisi lyijykynällä moniaita sanoja paperiarkille, pisti sen kirjekuoreen ja kirjotti osotteeksi:
'Hra S.B. 48,
Poste Restante,
Parisi.'
Vartija otti kirjeen ja asteli pois.
Lupin istuutui tuolille ja loi matalalla äänellä seuraavan yleiskatsauksen asemasta:
"Kerta kaikkiaan on minulla tällähaavaa kaksi vastustajaa taistelussani. Ensinnäkin yhteiskunta, jonka hallussa olen ja jolle voin nauraa. Toiseksi tuntematon henkilö, jonka hallussa en ole, mutta jolle ei tee mieleni vähääkään nauraa. Hän se ilmotti järjestysvallalle, että minä olin Sernine. Hän se arvasi, että minä olin Lenormand. Hän se lukitsi maanalaisen käytävän oven, ja hän se toimitti minut tyrmään."
Arsène Lupin mietti hetkisen ja pitkitti sitte:
"Taistelu käypi siis lopullisesti hänen ja minun kesken. Ja sen taistelun ylläpitämiseen, toisin sanoen Kesselbachin jutun perinjuuriseen penkomiseen, olen minä tässä vankina, hänen ollessaan vapaana, tuntemattomana ja tapaamattomissa, kädessään kaksi valttikorttia, joita minä pidin ominani, Pierre Leduc ja vanha Steinweg… Sanalla sanoen, hän on lähellä päämääräänsä, ratkaisevasti torjuttuansa minut."
Uusi mietiskelevä vaitiolo, jota seurasi taaskin yksinpuhelu:
"Asema ei suinkaan ole loistava. Toisella puolen kaikki; toisella ei mitään. Minua vastassa mies yhtä voimakas kuin minä tai voimakkaampikin, sillä hän ei haikaile mitään, toisin kuin minä. Eikä minulla ole mitään aseita häntä ahdistaakseni."
Koneellisesti kertasi hän viime lauseensa useampaan erään, vaikeni sitte ja istui kauan aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, pää käsien varassa.
"Sisälle, hra johtaja", hän sanoi nähdessään oven avautuvan.
"Odotitteko minua?"
"Minähän kirjotin teille, hra johtaja, pyytäen teitä tulemaan. Olin varma siitä, että vartija antaisi teille kirjeeni. Olin siitä niin varma, että kirjotin kuoreen teidän nimikirjaimenne, S.B., ja ikänne, 48!"
"Mielipiteenne käskyläiseni rehellisyydestä", sanoi Stanislas Borély, "oli ihan oikea. Tässä on rahanne. Se annetaan teille vapaalle jalalle päästessänne… Teidän täytyy nyt uudestaan tulla etsimishuoneeseen."
Lupin meni hra Borélyn mukana tähän tarkotukseen varattuun pieneen kamariin, riisuutui ja alistui mitä tyystimpään tarkasteluun, samalla kun hänen vaatteensakin nuuskittiin oikeutetulla epäluuloisuudella.
Hänet vietiin sitte takaisin koppiinsa, ja Borély sanoi:
"Mieleni on keveämpi. Se on tehty."
"Ja varsin hyvin tehty, hra johtaja. Teidän miehenne suorittavat tämänlaisen velvollisuuden niin hienotuntoisesti, että mieleni tekee kiittää heitä antamalla pikku todisteen tyytyväisyydestäni."
Hän ojensi sadan frangin setelin Borélylle, joka hypähti kuin ammuttuna:
"Kah!… Mutta… Mistä tuo tulee?"
"Ei ole tarvis vaivata aivojanne, hra johtaja. Minunlaiseni mies, joka viettää tällaista elämää, on aina valmistautunut mitä tahansa sattumaa varten; eikä pula kiusallisinkaan — ei vankeuskaan — voi häntä peräti yllättää."
Tarttuen oikean käden peukalolla ja etusormella vasemman käden keskisormeen hän veti sen näpsästi irti ja ojensi tyynesti Borélylle:
"Älkää nyt noin hätkähtäkö, hra johtaja. Tämä ei ole sormeni, vaan pelkkä kullantakojan kelmusta tehty ja taidokkaasti värjätty lieriö, joka sopii tarkoin keskisormeeni ja eksyttävästi näyttää oikealta sormelta." Ja hän lisäsi naurahtaen: "Sellaisella tavalla tietysti, että siihen on kolmas sadan frangin seteli kätkettynä… Mitä on kovaonnisen tehtävä? Hänen tulee pitää mahdollisimman hyvää kukkaroa… ja käyttää sitä tarpeen tullen…"
Hän pysähtyi nähdessään Borélyn säikähtyneet kasvot:
"Älkää mitenkään luulko, hra johtaja, että minua haluttaa huikaista teitä pikku taidoillani. Tahdoin vain osottaa teille, että olette tekemisissä hiukan erikoisen hoidokin kanssa, ja ilmottaa teille, että teidän ei pidä kummastua, jos rohkenen silloin tällöin rikkoa laitoksenne ohjesääntöjä."
Vankilan johtaja oli toipunut. Hän sanoi koruttomasti:
"Mieluummin ajattelen, että te mukaudutte sääntöihin ettekä pakota minua turvautumaan koviin toimenpiteisiin…"
"Joiden käyttäminen pahottaisi mieltänne, eikö niin, hra johtaja? Sen mielipahan minä juuri haluaisin teiltä säästää, todistamalla teille ennakolta, että ne eivät ehkäisisi minua tekemästä mitä mielin, olemasta kirjeenvaihdossa ystävieni kanssa, puolustamasta minulle näiden seinien ulkopuolella uskottuja tärkeitä etuja, kirjottamasta sanomalehtiin, jotka ottavat vastaan neroni tuotteita, pitkittämästä suunnitelmieni toteuttamista ja lopuksi, valmistamasta pakoani."
"Pakoanne!"
Lupin alkoi sydämellisesti nauraa:
"Mutta ajatelkaahan, hra johtaja, minun ainoa puolustukseni vankilassa olemiselle on… lähtö!"
Todistus ei näyttänyt tyydyttävän Borélya. Hän yritti vuorostaan nauraa.
"Ennakolta varotettu on ennakolta varustettu", hän sanoi.
"Sitä minä halusinkin", vastasi Lupin. "Ryhtykää kaikkiin varokeinoihin, hra johtaja, älkääkä lyökö mitään laimin, jottei teitä jälkeenpäin voida mistään moittia."
Borély asteli pois suuresti hämmästyneenä tästä omituisesta kehotuksesta ja kovin huolissaan tekeillä olevista tapauksista. Vanki heittäytyi vuoteelleen, jupisten:
"Onpa sinulla sisua, Lupin, veikkonen, on totisesti! Luulisipa tosiaan, että sinulla on joku käsitys siitä, miten pääset täältä pois!"
* * * * *
Weber tuli itse, mukanaan kaksitoista konstaapelia — parhaat mitä hänellä oli, valittuja miehiä, hampaisiin asti aseestettuja — nouti pelottavan vangin hänen kammionsa ovelta ja vei hänet automobiliin, jonka ajaja oli hänen omia miehiänsä, kunnalliskaartilaisten ratsain hölköttäessä kumpaisellakin sivulla, edessä ja takana.
"Hip!" huudahti Lupin. "Minulle osotettu imartelu on suorastaan liikuttava. Kunniavartio, totisesti! Weber, teillä on oikea esivaltainen vaisti! Te ette unohda, miten on käyttäydyttävä lähinnä ylempäänne kohtaan." Ja taputtaen häntä olalle: "Weber, minä aijon jättää eronhakemukseni. Minä nimitän teidät seuraajakseni."
"Se on jo melkein tehtykin", sanoi Weber.
"Sepä on hauska uutinen! Olin hiukan huolissani paostani. Nyt on mieleni keveä. Siitä hetkestä alkaen, kun Weber on etsivän osaston päällikkönä…"
Weber ei vastannut letkaukseen. Sydämessään oli hänellä omituinen sekava tunne vastustajansa läsnäollessa, tunne, joka oli Lupinin hänessä herättämää pelkoa, hänen ruhtinas Sernineä kohtaan tuntemaansa nöyryyttä ja hänen aina Lenormandille osottamaansa kunnioittavaa ihailua. Kaikkeen tähän yhtyi kiukkua, kateutta ja tyydytettyä vihaa.
He saapuivat Oikeuspalatsiin. "Hiirenloukun" juurella odotteli joukko salapoliiseja, joiden keskessä Weber ilokseen näki kaksi parasta apunansa, Doudevillen veljekset.
"Onko hra Formerie tullut?" kysyi hän.
"On, hra päällikkö, hra tutkintotuomari on huoneessaan."
Weber astui ylös portaita ja hänen perässään Lupin, jonka molemmin puolin Doudevillen veljekset nyt astelivat.
Oli aikaa kuiskatulle kysymykselle ja vastaukselle.
"Mainiota. Koettakaa olla täällä, tullessani ulos… ja huomenna, jos mahdollista, myöskin."
Formerie ei Lupinin ja apulaispäällikön astuessa hänen huoneeseensa osannut virkkaa sen parempaa kuin:
"Ahaa, siinäpä olette! Tiesin, että jonakuna päivänä saisimme teidät käsiimme!"
"Niin minäkin, hra tutkintotuomari", sanoi Lupin, "ja minua ilahuttaa, että kohtalo on teidät valinnut tekemään oikeutta sille kunnialliselle miehelle mikä minä olen."
Formerie vastasi samalla ivallisen totisella sävyllä kuin Lupin:
"Siltä kunnialliselta mieheltä mikä te olette, monsieur, tullaan kysymään, mitä hänellä on sanottavana noin kolmestasadastaneljästäkymmenestäkolmesta eri varkaudesta, sisään murrosta, huijauksesta, väärennyksestä, kiristyksestä, varastetun tavaran salaamisesta ja muusta sellaisesta. Kolmestasadastaneljästäkymmenestäkolmesta!"
"Mitä! Siinäkö kaikki?" huudahti Lupin. "Minua todellakin ihan hävettää."
"Älkää surkeilko! Minä kyllä löydän lisää. Mutta ryhtykäämme asioihin järjestyksessä. Hra Lupin, kaikista tiedusteluista huolimatta ei meillä ole mitään selvää tietoa teidän todellisesta nimestänne."
"Sepä merkillistä! Ei ole minullakaan."
"Emme edes kykene julistamaan teitä samaksi Arsène Lupiniksi, joka oli muutamia vuosia takaperin suljettuna Santé-vankilaan ja sieltä järjesti ensimäisen pakonsa."
"'Ensimäisen pakonsa' on teiltä sievä kohteliaisuus."
"Sattuupa tosiaan asianlaita olemaan se", pitkitti Formerie, "että mittaus-osaston arkistossa säilytetty Arsène Lupinin tuntomerkkikortti antaa Arsène Lupinista kuvauksen, joka kaikin puolin poikkeaa todellisesta määrittelemisestänne."
"Yhä enemmän ja enemmän merkillistä!"
"Toiset merkit, toiset mitat, toiset sormenjäljet… Otetut kaksi valokuvaakin ovat ihan erilaiset. Minä pyydän sen vuoksi teitä ilmottamaan meille todellisen yksilöisyytenne."
"Juuri sitä aijoin minä pyytää teiltä. Olen oleskellut niin monilla eri nimillä, että olen lopuksi unohtanut omani. En tiedä mitä minä olen."
"Minun täytyy siis pöytäkirjaan merkitä kieltäytyminen vastaamasta."
"Kykenemättömyys."
"Onko tämä harkittua suunnitelmaa? Pitääkö minun odottaa samaa vaikenemista vastaukseksi kaikkiin kysymyksiini?"
"Melkein."
"Ja miksi?"
Lupin oikaisihe juhlalliseen asentoon ja sanoi:
"Hra tutkintotuomari, minun elämäni kuuluu historiaan. Teidän tarvitsee vain selailla viimeisten viidentoista vuoden aikakirjoja, niin uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Se entisyydestäni. Mitä muuhun tulee, niin se ei koske minua: se on teidän ja Palace-hotellin murhamiesten keskinen asia."
"Pahaksi onneksi tavattiin ja vangittiin teidät juuri noiden murhamiesten pesästä."
"Minä olin siellä luovuttaakseni heidät oikeuden käsiin, kuten olin pääministerin kanssa sopinut. Ellen olisi siellä ollut, olisi parooni Altenheim päässyt pakoon."
"Kenen sanotte tappaneen hänet?"
"Hänen rikostoverinsa."
"Miten pääsi se rikostoveri pois?"
"Laskuluukusta, jonka näette siinä huoneessa, missä murhenäytelmä tapahtui."
"Ja mistä johtui, että te ette seurannut niin hyödyllistä esimerkkiä?"
"Minä yritin seurata sitä. Mutta ulospääsyn sulki ovi, jota en saanut auki. Tätä yritellessäni palasi 'se toinen' huoneeseen ja surmasi rikostoverinsa, peljäten niitä paljastuksia, joita tämä olisi varmasti tehnyt. Samalla hän piilotti minun varaamani vaatemytyn kaappiin, mistä se heti jälkeenpäin löydettiin."
"Mihin olivat nuo vaatteet aijottuja?"
"Valeasuani varten. Mennessäni Glycinesiin oli suunnitelmani seuraava: luovuttaa poliisien käsiin Altenheim, hävittää esiytymiseni ruhtinas Serninenä ja ilmestyä jälleen…"
"Hra Lenormandina kait?"
"Aivan."
"Ei."
"Mitä!"
Formelle hymyili tietävästi ja heristeli etusormeansa.
"Ei", hän toisti.
"Mitä tarkotatte 'ei'llänne?"
"Tuo juttu hra Lenormandista…"
"Niin?"
"Se kelpaa yleisölle, ystäväiseni, mutta te ette saa hra Formerieta puijatuksi uskomaan niin paksua tarinaa, että Lupin ja Lenormand olivat sama mies." Hän remahti nauramaan. "Lupin etsivän osaston päällikkö! Ei, mitä tahansa muuta, sitä vaan ei!… Raja kaikella… Minä olen hyvänahkainen mies… uskon mitä hyvänsä… mutta sentään… No, meidän kesken puhuen, mikä oli syynä tähän uuteen keksintöön?… Tunnustan olevani siitä ymmällä…"
Lupin silmäili häntä ihmeissään. Siitä kaikesta huolimatta, mitä hän Formeriesta tiesi, ei hän voinut käsittää noin suunnatonta piintymystä ja sokeutta. Sillä hetkellä oli maailmassa yksi ainoa henkilö, joka kieltäysi uskomasta ruhtinas Serninen kaksois-olemusta; ja se oli tutkintotuomari Formerie! Lupin kääntyi apulaispäällikköön, joka kuunteli avosuin:
"Weber hyvä, pelkäänpä, ettei ylenemisenne olekaan niin varma kuin ajattelin. Sillä katsokaas, jollei Lenormand ole minä, niin on hän olemassa… ja jos hän on olemassa, niin en epäile, että hra Formerie kaikella terävyydellään lopuksi etsii hänet esille… jossa tapauksessa…"
"Kyllä me hänet esille etsimme, hra Lupin", huudahti tutkintotuomari. "Sen minä takaan; ja vakuutanpa, että kun te ja hän pannaan vastakkain, meille koituu hauska näytös."
"Minun kanssani te varmasti pengoitte varastetun otsakoristeen juttua, kun minä olin Charmeracen herttua", vastasi Lupin ivallisesti.
Formerie hätkähti. Tuo kiusallinen muisto hääti hänen kaiken hilpeytensä. Äkkiä totiseksi tullen hän kysyi:
"Pysytte siis itsepintaisesti tuossa järjettömässä tarinassanne?"
"Minun täytyy, syystä että se on tosi. Teidän olisi helppo pistäytyä höyrylaivalla Kokinkiinaan ja etsiä Saigonista todisteet oikean hra Lenormandin kuolemasta, sen arvoisan herrasmiehen, jonka sijaan asetuin ja jonka kuomantodistuksen voin näyttää teille."
"Pötyä!"
"Enpä toden totta, hra tutkintotuomari, välitä asiasta päin tai toisin. Jos teitä harmittaa ajatus, että minä olen hra Lenormand, niin älkäämme puhuko siitä. Me emme puhu minusta, emme puhu ikinä mistään, jos niin haluatte. Mitä hyötyä voi siitä sitä paitsi teille olla? Kesselbachin juttu on niin sekava vyyhti, etten minäkään tiedä asemaa pohjaltaan. Yksi ainoa mies voisi auttaa teitä. Minun ei ole onnistunut löytää häntä. Enkä luule teidänkään…"
"Mikä on sen miehen nimi?"
"Hän on vanhanpuoleinen saksalainen nimeltä Steinweg… Mutta olettehan te tietysti kuullut hänestä, Weber, ja millä tavalla hänet riistettiin pois itse Oikeuspalatsissa?"
Formerie vilkaisi kysyvästi apulaispäällikköön. Weber sanoi:
"Minä otan tuodakseni sen henkilön luoksenne, hra tutkintotuomari."
"Se on siis valmista", sanoi Formerie nousten tuolillaan. "Kuten näette, Lupin, oli tämä pelkästään muodollinen tutkinto, molempien kaksintaistelijain esittelemiseksi toisilleen. Nyt kun olemme lyöneet miekkamme ristikkäin tarvitsemme ainoastaan miekkailumme välttämättömän todistajan, lainopillisen neuvonantajanne."
"Minä valitsen maître Quimbelin."
"Asianajajayhdistyksen puheenjohtajan! Hyvä, te saatte kelpo puolustajan."
* * * * *
Ensimäinen istunto oli lopussa. Weber vei pois vangin.
Astuessaan alas "hiirenloukun" portaita molempien Doudevillein välissä puheli Lupin lyhyin, käskevin lausein:
"Pitäkää silmällä Steinwegiä… Älkää antako hänen puhutella ketään… Olkaa paikalla huomenna… Minä annan teille silloin muutamia kirjeitä… yhden itseänne varten… tärkeän."
Alhaalle tultuaan hän asteli automobilia ympäröitsevien kunnalliskaartilaisten luo:
"Kotiin, pojat", hän huudahti, "ja pian! Minulla on kohtaus oman itseni kanssa täsmälleen kello kaksi."
Ajomatkalla ei mitään tapahtunut. Koppiinsa palattuaan Lupin kyhäsi pitkän kirjeen yksityiskohtaisia ohjeita Doudevillen veljeksille ja kaksi muuta kirjettä.
Toinen oli Genevièvelle:
'Geneviève, te tiedätte nyt kuka olen ja ymmärrätte miksi salasin teiltä sen henkilön nimen, joka kahdesti vei teidät pois sylissään, silloin kun te olitte pikku tyttö.
Geneviève, minä olin äitinne ystävä, etäinen ystävä, jonka kaksinaisesta elämästä hän ei tiennyt mitään, mutta johon hän tunsi voivansa luottaa. Ja siksi hän ennen kuolemaansa kirjotti minulle muutamia rivejä, pyytäen minua kaitsemaan teitä.
Niin arvoton kuin olenkin osalliseksi arvostukseenne, Geneviève, pysyn uskollisena tuolle luottamukselle. Älkää kokonaan karkottako minua sydämestänne.
Arsène Lupin.'
Toinen kirje oli osotettu Dolores Kesselbachille:
'Ruhtinas Sernine johtui tavottamaan rouva Kesselbachin tuttavuutta yksinomaan itsekkäistä syistä. Mutta harras kaipuu toimia hänen hyväkseen oli syynä siihen, että hän tätä tuttavuutta pitkitti.
Nyt kun ruhtinas Serninestä on tullut pelkkä Arsène Lupin,
hän pyytää, ettei rouva Kesselbach riistäisi häneltä oikeutta
suojella häntä etäältä ja kuten mies suojelee sitä, jota hän ei
enää koskaan joudu näkemään.'
Pöydällä oli moniaita kirjekuoria. Hän otti käteensä yhden ja otti toisen; mutta sitten kolmatta ottaessaan hän huomasi valkean paperiarkin, jonka siihen ilmestyminen kummastutti häntä. Siihen oli kiinnitetty nähtävästi sanomalehdestä leikattuja sanoja. Hän luki:
'Olette hävinnyt taistelussanne paroonia vastaan. Luopukaa ottamasta osaa juttuun, niin minä en vastusta pakoanne.
L. M.'
Taaskin tunsi Lupin sitä kammoa ja kauhua, jota tämä nimetön ja satumainen olento hänessä aina herätti, sitä iljetystä, jota tuntee koskettaessaan myrkyllistä eläintä, matelijaa:
"Taas hän", virkahti hän. "Ja täälläkin!"
Häntä myöskin säikähdytti se äkillinen näky, minkä hän tuolloin tällöin sielussaan tunsi tuosta vihamielisestä voimasta, voimasta yhtä suuresta kuin hänen omansakin ja pelottavia apuneuvoja käyttelevästä, joita hän ei itse voinut tajuta.
Hän epäili oitis vartijaansa. Mutta kuinka oli ollut mahdollista lahjoa tuota kovapiirteistä, tuimakatseista miestä?
Kahdentenatoista päivänä Lupin heräsi hyvin aikaisin ja huudahti:
"Saas nähdä, jos laskelmani ovat oikeat ja jumalat ovat puolellani, niin tänään kuuluu jotakin uutta. Minulla on ollut neljä puhelua Formerien kanssa. Sen miehen täytyy nyt olla oikeaan kuntoon muokattu. Ja Doudevillet puolestaan ovat tietenkin hääränneet ahkerasti… Tästä koituu jotakin hauskaa!"
Salvat narahtelivat, avain kääntyi ritisten lukossa.
"Ahaa, tekö siinä, vanginvartijoista parahin! Onko hetki tullut viimeistä pukemista varten? Tukanleikkuuta varten, joka käypi kaikkein viimeisimmän suuren leikkauksen edellä?"
"Tutkintatuomarin puheille", sanoi mies lyhyeen.
Lupin asteli vankilan käytävien läpi ja hänet ottivat vastaan kunnalliskaartilaiset, jotka lukitsivat hänet vankivaunuihin.
Hän saapui Oikeuspalatsiin kahtakymmentä minuuttia myöhemmin. Toinen Doudeville odotteli lähellä portaita. Heidän noustessaan ylös hän sanoi Lupinille:
"Teidät asetetaan tänään vastakkain."
"Kaikki järjestetty?"
"On."
"Weber?"
"Hyörimässä muualla."
Lupin astui Formerien huoneeseen ja tunsi heti vanhan Steinwegin, joka istui eräällä tuolilla sairaan ja riutuneen näköisenä. Muuan kunnalliskaartilainen seisoi hänen takanaan.
Formerie tähysteli vankia tarkkaavasti, kuin toivoen tekevänsä tärkeitä päätelmiä tutkistelustansa, ja sanoi:
"Tiedättekö kuka tämä herrasmies on?"
"No, Steinweg tietenkin!…"
"Niin, hra Weberin ja hänen kahden alaisensa, Doudeville-veljeksien, ripeiden tiedustelujen avulla olemme löytäneet hra Steinwegin, jonka sanotte tietävän Kesselbach-jutun juurtajaksain, murhaajan nimen ja muun."
"Minä onnittelen teitä, hra tutkintotuomari. Teidän tutkimuksenne menestyy erinomaisesti."
"Niin luulen. On vain yksi 'mutta': hra Steinweg kieltäytyy ilmaisemasta mitään, paitsi teidän läsnäollessanne."
"No jopa nyt jotakin! Sepä kummallista! Herättääkö Arsène Lupin hänessä niin suurta kiintymystä ja arvostusta?"
"Ei Arsène Lupin, vaan ruhtinas Sernine, jonka hän sanoo pelastaneen hänen henkensä, ja hra Lenormand, jonka keralla hän sanoo alottaneensa erään puhelun…"
"Siihen aikaan kun olin etsivän osaston päällikkönä", keskeytti
Lupin. "Myönnätte siis…"
"Hra Steinweg", sanoi tutkintotuomari, "tunnetteko hänet hra
Lenormandiksi?"
"En, mutta minä tiedän, että Arsène Lupin ja hän ovat sama."
"Suostutte siis puhumaan?"
"Kyllä… mutta… me emme ole yksinämme."
"Mitä tarkotatte? Täällä on vain kirjurini… ja vartija…"
"Hra tutkintotuomari, salaisuus, jonka aijon ilmaista, on niin tärkeä, että te olisitte itsekin pahoillanne…"
"Vartija, menkäähän ulkopuolelle", sanoi Formerie. "Tulkaa heti takaisin, jos kutsun. Oletteko kirjuriani vastaan, hra Steinweg?"
"En, en… saattaisi olla parempi… mutta kuitenkin…"
"Puhukaa siis. Mitään paljastuksianne ei muuten merkitä pöytäkirjaan. Yksi sana vielä sentään: Kysyn teiltä viimeisen kerran, onko välttämätöntä, että vanki on tässä puhelussa saapuvilla?"
"Ihan välttämätöntä. Saatte itse nähdä syyn siihen."
Hän veti tuolinsa tutkintatuomarin pöydän ääreen. Lupin jäi seisomaan kirjurin lähelle. Ja vanhus alkoi matalalla äänellä puhella:
"Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun eräät asianhaarat, joihin minun ei tarvitse tässä kajota, saattoivat tietooni merkillisen tarinan, joka koskee kahta henkilöä."
"Heidän nimensä, olkaa hyvä."
"Nimet ilmotan hetimiten. Sanon vain ensiksikin, että toisella näistä henkilöistä on huomattava asema Ranskassa ja että toinen, italialainen tai pikemmin espanjalainen… niin, espanjalainen…"
Loikkaus, kaksi pelottavaa nyrkin iskua… Lupinin käsivarret olivat huitaisseet oikeaan ja vasempaan kuin jousten ponnahduttamina, ja hänen nyrkkinsä, kovat kuin kanuunankuulat, mojauttivat tutkintotuomaria ja kirjuria leukaan, juuri korvan alle.
Tutkintotuomari ja kirjuri lysähtivät pöytiensä yli voihkaustakaan päästämättä.
"Hyvin osattu!" sanoi Lupin. "Se oli näpsä ote."
Hän meni ovelle ja lukitsi sen hiljaisesti. Palatessaan hän kysyi:
"Steinweg, onko teillä kloroformi?"
"Oletteko ihan varma siitä, että he ovat tainnuksissa?" kysyi vanhus pelosta vapisten.
"Mitä ajattelettekaan! Mutta sitä kestää vain kolme tai neljä minuuttia… Ja se ei ole kyllin pitkä aika."
Saksalainen otti taskustaan pullon ja kaksi valmiiksi järjestettyä puuvillatukkoa.
Lupin otti pullosta tulpan, kaatoi muutamia pisaroita kloroformia puuvillatukkoihin ja piteli niitä tutkintatuomarin ja hänen kirjurinsa nenän edessä:
"Mainiota! Meillä on kymmenen minuutin rauha ja häiriintymättömyys käytettävissämme. Se riittää, mutta kiirehtikäämme kuitenkin; eikä sanaakaan liikaa, vanhus, kuuletteko?" Hän tarttui toista käsivarteen. "Te näette mitä minä kykenen tekemään. Tässä me olemme, kahden kesken Oikeuspalatsin keskuksessa, syystä että minua niin halutti."
"Niin."
"Aijotte siis kertoa minulle salaisuutenne?"
"Niin. Minä kerroin sen Kesselbachille, hän kun oli rikas ja saattoi käyttää sitä paremmin kuin kukaan, jonka tunsin. Mutta vaikka te olette vanki ja aivan voimaton, niin pidän teitä sata kertaa vahvempana kuin Kesselbach oli sadan miljoonansa kanssa."
"Siinä tapauksessa puhukaa; ja käykäämme asioihin oikeassa järjestyksessä. Murhaajan nimi?"
"Mahdotonta!"
"Kuinka niin mahdotonta? Arvelin teidän sen tietävän ja aikovan kertoa minulle kaikki!"
"Kaikki, mutta sitä en."
"Mutta…"
"Myöhemmällä."
"Olette hullu! Miksi?"
"Minulla ei ole mitään todisteita. Myöhemmällä, kun te olette vapaa, me pyydystämme yhdessä. Mitä sitä paitsi olisi siitä nyt hyötyä? Enkä totisesti voi nyt sanoa."
"Pelkäätte häntä?"
"Niin."
"No hyvä", sanoi Lupin. "Eihän se sentään kaikkein tärkein asia olekaan. Muusta olette päättänyt puhua?"
"Pidättelemättä."
"No, vastatkaa siis. Kuka on Pierre Leduc?"
"Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua, Berncastelin prinssi,
Fistingenin kreivi, Wiesbadenin ja muiden seutujen herra."
Lupinia vavahdutti riemu hänen kuullessaan, ettei hänen suojattinsa toki ollut silavasaksan poika!
"Lempo!" hän jupisi. "Uljas arvo!… Sikäli kuin muistan on
Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunta Preussissa?"
"Niin, Moselin varrella. Veldenz-suku on pfalzkreivillisen Zweibrücken-suvun haara. Suurherttuakunta joutui ranskalaisten haltuun Lunévillen rauhanteon jälkeen ja kuului Mont-Tonnerren departementtiin. Vuonna 1814 se luovutettiin takaisin Hermann I:n, Pierre Leducin isoisän isän hyväksi. Hänen poikansa, Hermann II, vietti nuoruutensa hurjistellen, saattoi itsensä häviöön, joudutti maansa raha-asiat rappiolle ja teki itsensä mahdottomaksi alamaisilleen, jotka lopulta osittain polttivat Veldenzin vanhan linnan ja karkottivat hallitsijansa. Suurherttuakuntaa hoiti ja hallitsi sitte kolme sijaishallitsijaa Hermann II:n nimessä, joka omituista kyllä ei luopunut arvostaan, vaan pysyi nimellisesti hallitsevana suurherttuana. Hän asusti jokseenkin ahtaissa raha-asioissa Berlinissä; myöhemmin hän taisteli saksalais-ranskalaisessa sodassa Bismarckin vierellä, jonka ystäviä hän oli. Hänet surmasi pommi Parisin piirityksen aikana, ja kuollessaan hän uskoi Bismarckin hoiviin poikansa Hermannin, Hermann III:n nimittäin."
"Meidän Leducimme isän?" sanoi Lupin.
"Niin. Kansleri mieltyi Hermann III:een ja käytti häntä useasti salaisena lähettinä ylhäisille ulkomaalaisille. Suojelijansa kukistuttua Hermann III poistui Berlinistä, matkusteli maailmalla, ja palattuansa asettui Dresdeniin. Bismarckin kuollessa oli Hermann III siellä. Hän itse kuoli kaksi vuotta jälkeenpäin. Nämä ovat Saksassa yleisesti tiettyjä tosiasioita; ja se on kolmen Hermannin, yhdeksännellätoista vuosisadalla eläneiden Zweibrücken-Veldenzin suurherttuain tarina."
"Mutta neljäs, Hermann IV, se jonka asioihin me olemme osallisiksi joutuneet?"
"Hänestä puhumme piankin. Siirtykäämme nyt tuntemattomiin seikkoihin."
"Teille yksistään tiettyihin", sanoi Lupin. "Minulle yksistään ja joillekuille muille."
"Joillekuille muillekinko? Eikö salaisuutta ole säilytetty?"
"On, on, salaisuuden ovat visusti säilyttäneet ne, jotka sen tietävät. Ei huolta: heidän etunsa vaatii, sen vakuutan, heitä ehdottomasti olemaan sitä ilmaisematta."
"Kuinka te sitte sen tiedätte?"
"Viimeisen suurherttuan nimeä kantaneen Hermannin vanhan palvelijan ja yksityisen kirjurin kautta. Tämä palvelija, joka kuoli sylissäni Etelä-Afrikassa, uskoi minulle aluksi, että hänen herransa oli salaisissa naimisissa ja jätti jälkeensä pojan. Sitte hän kertoi minulle tuon suuren salaisuuden."
"Jonka te jälkeenpäin ilmaisitte Kesselbachille."
"Niin."
"Malttakaahan silmänräpäys… Odottakaa…"
Lupin kumartui Formerien yli, varmistui siitä, että kaikki oli hyvin ja sydän tykki säännöllisesti, ja sanoi:
"Jatkakaa."
Steinweg alotti jälleen:
"Sen päivän iltana, jona Bismarck kuoli, astuivat suurherttua Hermann III ja hänen uskollinen palvelijansa — minun etelä-afrikalainen ystäväni — junaan, joka toi heidät Müncheniin juuri ajoissa, heidän ennättääksensä Wienin pikajunaan. Wienistä he matkustivat Konstantinopoliin, sieltä Kairoon, sieltä Napoliin, sieltä Tunisiin, sieltä Espanjaan, sieltä Parisiin, sieltä Lontooseen, Pietariin, Varsovaan… eivätkä he pysähtyneet ainoassakaan paikassa. He ottivat ajurin, nostattivat kaksi matkareppuansa etuistuimelle, syöksyivät läpi katujen, riensivät toiselle asemalle tai laiturille ja nousivat taas heti junaan tai höyrylaivaan."
"Sanalla sanoen, heitä ajettiin takaa ja he yrittivät eksyttää vainoojiansa jäljiltänsä", päätti Arsène Lupin.
"Eräänä iltana he läksivät Trevesin kaupungista, puettuina työmiesten lakkeihin ja palttinamekkoihin, kumpaisellakin mytty sauvan sakaraan olan yli ripustettuna. He kävelivät neljäkymmentäkaksi kilometriä Veldenziin, missä on Zweibrückenin vanha linna tai oikeammin sen rauniot."
"Ei mitään kuvauksia, olkaa hyvä."
"Kaiken päivää he piileskelivät läheisessä metsässä. Yöllä he hiipivät vanhojen linnanmuurien pimentoon. Hermann käski palvelijansa odottaa häntä ja kapusi itse muurin yli Sudenkidaksi nimitetystä murroksesta. Hän palasi tunnin kuluttua. Seuraavalla viikolla, taaskin kierreltyään maita mantereita, hän palasi kotiinsa Dresdeniin. Retki oli tehty."
"Ja mikä oli retken tarkotuksena?"
"Suurherttua ei milloinkaan hiiskunut sanaakaan siitä palvelijallensa. Mutta eräät seikat ja jälkeenpäin sattuneet tapaukset saivat miehen sommittelemaan kokoon asianlaidan ainakin osittain."
"Pian, Steinweg, aika alkaa jo käydä lyhyeksi; ja minä olen kiihkeä tietämään…"
"Kaksi viikkoa retken jälkeen kreivi von Waldemar, keisarin henkivartioväen upseeri ja hänen henkilökohtaisia ystäviänsä, kävi kuuden miehen keralla suurherttuan luona. Hän oli siellä koko päivän lukkojen takana suurherttuan kanssa tämän työhuoneessa. Tuon tuostakin kuului väittelyä, kiivasta riitelyä. Erään lauseen kuulikin palvelija astuessaan puutarhassa ikkunain alitse: 'Ne paperit jätettiin teille; Hänen Majesteettinsa on varma siitä. Jos kieltäydytte antamasta niitä minulle vapaaehtoisesti…' Lauseen jatko, uhkauksen tarkotus ja koko kohtauskin voidaan helposti arvata siitä, että Hermannin talo tutkittiin läpikotaisin."
"Mutta se on vastoin lakia."
"Se olisi ollut vastoin lakia, jos suurherttua olisi ollut vastaan; mutta hän oli itse kreivin mukana etsinnässä."
"Ja mitä haeskelivat he? Kanslerin muistelmiako?"
"He etsivät salaista asiapaperikimppua, jonka tiedettiin olevan olemassa, muutamien varomattomuuksien ilmaisemana, ja varmasti tulleen uskotuksi suurherttua Hermannin haltuun."
Lupin mutisi kiihtyneesti:
"Salaisia asiapapereita… ja epäilemättä hyvin tärkeitä?"
"Mitä tärkeimpiä. Noiden paperien julkaiseminen johtaisi tuloksiin, joita olisi mahdoton ennakolta nähdä, ei ainoastaan Saksan sisäisissä asioissa, vaan myöskin sen suhteissa muihin valtoihin."
"Haa!" huudahti Lupin ankarassa kiihkossa. "Haa, voiko olla mahdollista… Mitä todisteita on teillä?"
"Mitä todisteitako? Suurherttuan vaimon todistus, ne luottamukset, jotka hän suurherttuan kuoltua uskoi palvelijalle."
"Niin… niin…" sopersi Lupin. "Meillä on suurherttuan itsensä todistus."
"Parempi kuin sekin", oikaisi Steinweg.
"Mikä sitte?"
"Eräs asiakirja: hänen omakätisesti laatimansa ja allekirjottamansa asiakirja, joka sisältää…"
"Sisältää mitä?"
"Luettelon hänen haltuunsa uskotuista salaisista papereista."
"Kertokaa minulle, parilla sanalla…"