Aamusta iltaan

language: Finnish

AAMUSTA ILTAAN

Romaani

Kirj.

REINO RAUANHEIMO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

AAMU

1.

Ei voinut sanoa tarkalleen, kuka Hietalan väestä ensiksi heräsi, sillä jo hyvin varhaisesta lähtien he olivat silloin tällöin havahdelleet, mutta kääntäneet kylkeä, vetäneet lattialle valuvaa peitteen kulmaa ylemmäksi kainaloon — selkäpuolen kuitenkin jäädessä paljaaksi — ja sitten torkahtaneet taas. Itse talo nimittäin oli pahimmalla paikalla, joten kaikenlaisia herättäjiä kulki sen ikkunoiden ohi jo varhaisesta aamuyöstä. Tai oikeammin niitä kulki aina, sillä toiset menivät vasta nukkumaan lopettaakseen eilisen, perjantain, kun toiset jo olivat heränneet lauantaihin. Hietalat nimittäin asuivat pahimmoilleen siinä risteyksessä, missä kaksi esikaupungeista ja maalta tulevaa isoa pääväylää kohtaavat toisensa laitakaupungin ensimmäisten kivitalojen ja tehtaan kohdalla. He asuivat keskimmäisessä huoneistossa siinä vanhassa, pienessä puutalossa, joka oli vielä pysynyt paikallaan, vaikka ympärille oli jo joka puolelle noussut korkeita kivimuureja. Ja näytti siltä kuin olisi ollut vain ajan kysymys, milloin tuo puutalo saisi siirtyä pois tieltä, ennenkuin isommat rakennukset rutistaisivat sen väliinsä.

Niinkuin sanottu, kulki heidän ikkunansa alitse kaikenlaisia herättelijöitä. Muutamat vasta valoisan aamun aikaan nukkumaan menneet nuoret miehet purkivat sisuaan nurkassa olevalle vesirännille. Mutta vaikka voimia olikin, eivät he saaneet sitä lyödyksi ruttuun, vaan rämähtelemään vain. Sitten ulvahti ohi ajava auto juuri ikkunan kohdalla huutaen tietä rämisevillä rattaillaan istuvalta maalaiselta, joka jo näin varhain ajoi lihakuormaansa tarkastuslaitokselle. Ohitse vyöryi jonkin liikkeen kuorma-auto, vieden kukkuralastillisen tavaraa maaseudun haarakauppaan. Pian sen jälkeen tulivat raitiovaunutkin, ja silloin oli kaikkien jo herättävä.

Ensiksi kiepahti pystyyn keittiön sängyssä nukkuva äiti, Jenny-rouva, ja sipsutti ikkunaan katsomaan, millainen ilma oli ulkona. Hän oli kyllä kuullut yöllä pientä ukkosen jyrinää ja sateen ropinaa, peläten ilmojen taas kääntyvän rumiksi. Mutta vaikka maa olikin märkä, oli taivas kuitenkin kirkas. Vaikka näin ukkosen jälkeen ei kenties tulisikaan kovin kuuma päivä, ei onneksi sentään satanut, ja kauppa torilla kävisi taas hyvin.

Hän asetti teeveden tulelle ja sen kuumetessa alkoi pukeutua, liikkuen koko ajan hiljaa, ettei toisessa sängyssä nukkuva tytär heräisi. Joka kerran hänen käydessään hellan luona kastuivat hänen jalkansa vesilätäkössä ja lattialle tuli kävellessä hauskoja, pieniä, lyhyitä ja leveitä jalkapohjan kuvia kaikkine varpaineen. Vesijohtoputken ruuvi oli nimittäin päässyt höltymään ja siitä öisin vuoti — ei tosin paljon, mutta kuitenkin sen verran, että joka aamu oli lattialla pieni lätäkkö, josta Jenny-rouva levitteli varpaittensa kuvia ympäri kulunutta korkkimattoa. Pukeuduttuaan hän suki hiuksiaan, huomasi kellon olevan jo paljon, meni kellariin, täytti valkoiset, kumipyöräiset torikärrynsä jäätelökuutioilla, soodapulloilla, hedelmillä ja tupakalla ja työnsi kärryt jo valmiiksi portaiden viereen odottamaan lähtöä. Takaisin sisään palatessaan hän eteisessä kompastui keskelle lattiaa jääneeseen jakkaraan ja sai kuhmun polvensa alapuolelle. »Kehno kaikkiaan! Minä poltan tuon mööpelin!» hän kimmastui, sysäten jakkaran nurkkaan, mutta leppyi kuitenkin heti nähdessään teeveden jo kiehuvan. Oikeastaan häntä ei suututtanutkaan niin paljon itse kuhmu ja kipu, vaan kolina, jonka hän luuli herättävän tytön unestaan. Ja tytön piti saada nukkua rauhassa, jotta viimeinkin virkistyisi ja voimistuisi.

Teen juotuaan äiti hommautui lähtemään torille. Ovea sulkiessaan hän tahallisesti viivytteli, mietiskellen ja tarkkaan lukien moneen kertaan nimen Hietala. — Viime majanmuutossa oli oikea kilpi kadonnut ja nyt oli poika asemalla tai jossakin kahvilan eteisessä stanssannut nimen pieneen peltilevyyn ja lyönyt sen nupinauloilla koristukseksi oveen.

Pistettyään avaimen piiloon seinän vuorilaudan ja kivijalan väliin äiti tarttui kärryjen aisaan ja lähti. On vaikea arvailla, mitä hän mahtoi ajatella, kun nuoret jäivät kaikessa rauhassa nukkumaan kotiin ja hän sai — ja oli saanut kymmenen vuoden ajan miehensä kuoltua — joka kesäaamu työnnellä torikärryjä. Mutta mitäpäs hän siitä tuumimaan, olihan hän jo tottunut. Ja jos jotakin tuumikin, niin kai vain sitä hienon hienoa toivonkipinää, että mitähän, jos hänen takaisin kotiin palatessaan asiat olisivat muuttuneetkin jollakin tavoin paremmiksi kuin eilen. Ehkäpä tytär saisi jostakin kunnollisen paikan ja pojanvetelys alkaisi itsestään miehistyä.

Toisena heräsi Liisa, joka oli kyllä unen läpi kuullut äitinsä puuhailut ja menon, mutta oli nukahtanut sitten jälleen. Uudestaan hänet herätti paljaalla kaulalla ja rinnalla kävelevä kärpänen. Kun hän ajoi sen pois, potki se hetkisen kuluttua itseään taas irti tukasta ja oli mennä toiseen korvaan.

Liisa istui hiukan äreänä sängyssä polvet pystyssä, kädet polvien ympärillä. Kun silmät eivät pysyneet auki, painoi hän päänsä polvien nojaan ja torkkui siinä. Mutta tyytyväisenä hänkin totesi puoliverhojen yläpuolelta näkyvän taivaan kirkkaaksi. Hyvä oli, tänään pitikin lähteä kiertelemään kaupungille!

Hellan päällä teekannun nokassa näkyi vielä hienon hieno höyryjuova: siis kuumaa vielä. Hän nousi, yöpaita tuskin polviin ulottuen, hihat liian lyhyinä ja edestä napit poissa, niin ettei se pysynyt kiinni. Toinen käsi oli vielä nukkumisesta puutunut, mutta hän verrytteli sitä, otti kaapista kupin, kaatoi teetä, istuutui pöydän ääreen, veti verhot sivulle, niin että saattoi nähdä pihalle, ja alkoi hitaasti juoda teetään. Lievä, kesken unen heräämisestä johtunut ärtyneisyys alkoi sulaa, mutta tilalle tuli huoli.

Tämän heidän keittiönsä ikkuna oli pihan puolella. Eivätkä koko talossa olleet ovetkaan kadun puolella, vaan eteisineen juuri pihan puolella, niinkuin pikkukaupunkienkin puutaloissa. Nyt näkyi jo viereisistäkin asunnoista tulevan väkeä, tehtaalaisia, jotka vielä unisina, silmäluomet nukkumisesta pöhöttyneinä ja raskaina, mutta kuitenkin tyytyväisen näköisinä katosivat leveästä portista kadulle. Kadulla olikin jo paljon väkeä liikkeellä. Ja juuri heidän porttinsa kohdalle oli ilmestynyt kadunkorjaajien savuava asfalttikattila.

Niin menivät toiset, mutta Liisa oli jo puolen vuoden ajan jäänyt joka päivä kotiin muiden lähtiessä. Heti uudenvuoden jälkeen hän oli sairastunut, maannut jo välillä hyvinkin heikkona ja vasta nyt tällä kuulla alkanut jälleen voimistua. Mitään kipuja ei kyllä ollut enää pariin viikkoon, mutta voimat olivat niin poissa, että heti, kun vain nousi pystyyn, alkoi pyörryttää. Salaisesti Liisa alkoi jo pelätä, että pitkä sairaus ja heikkous olisivat kenties lyöneet vian jo hänen keuhkoihinsa. Hän pelkäsi sitä, mutta ei puhunut. Toista viikkoa, pahimman heikkouden mentyä, hän oli opetellut kävelemään, vähän kunakin päivänä. Äiti oli mukissut vastaan ja käskenyt nopeasti takaisin sänkyyn, mutta hän oli, oikein itsekään uskomatta, vakuuttanut heikkouden johtuvan vain siitä, kun oli niin kauan maannut pitkällään. Joka päivä hän oli kävellyt yhä kauemmin, pistäytynyt jo eilen ulkonakin, mutta tänään hän olisi ensi kerran koko päivän pystyssä, pukisi jo kerrankin kunnollisesti päälleen ja alkaisi tiedustella itselleen paikkaa.

Jollakin merkillisellä tavalla hänet oli sairastuttuaan jätetty paikattakin: vaikka he nimenomaan olivat johtajan kanssa sopineet, että Liisa pääsisi tervehdyttyään takaisin, oli kai joku pikkusatraappi mennyt omin päin täyttämään paikan uudestaan vakinaisesti — tietysti jonkun henkilökohtaisen tuttavansa eduksi. Liisa ymmärsi nyt johtajan olevan pahassa ja ikävässä välikädessä eikä olisi kernaasti enää mennytkään selvittämään asiaa, jos vain olisi hiukankin mahdollisuuksia päästä johonkin muualle. Kun jaksaisi odottaa talveen asti, niin kyllä hän tietysti saisi työtä vaikka kuinka paljon. Mutta ainakin syyspuolelle oli saatava jokin tilapäinen työ, sittenhän voisi ruveta edelleen tiedustelemaan parempipalkkaistakin.

Tämä hänen sairastumisensa oli tehnyt suurta vahinkoa koko perheen pienille tuloille. Se vähän, mitä hän oli saanut säästetyksi, oli mennyt hyvin pian. Äiti sai niin vähän kokoon jäätelöllään ja hedelmillään. Veli ei tuonut kotiin mitään, kun ei ollut mitä tuodakaan. Edellisen asunnon vuokrakin oli käynyt jo niin ylivoimaiseksi, että oli pitänyt kesken vuotta muuttaa tähän pienempään. Ja paljon muitakin oli äkkiä tulleen puutteen merkkejä, jotka Liisan työssä ollen eivät olisi tulleet kysymykseenkään: joskus saattoi ruokakin jäädä niin huokeaksi, ettei ollut muuta kuin kastaa hapanleipäpalaa sillipurkin pohjalle jääneessä maustevedessä ja tyytyä siihen. Äiti varsinkin oli ollut koko ajan huolestunut. Hän koetti kantaa laatikostaan tyttärensä vuoteen viereen edes hedelmiä, mutta tämä jätti ne aina syömättä, tietäen hyvin, miten kireällä äiti oli aina silloin, kun hedelmälasku oli maksettava kauppiaalle.

Pieni, himmentynyt peili oli ikkunan pielessä. Ikkunasta tuleva vino valo veti uurteet Liisan nenän juureen. Ne olivat ilmestyneet siihen näiden viime kuukausien aikana. — Kun etusormi hiljaa kulki niitä pitkin, ajatteli hän kuin syrjästä itseään katsellen ja säälitellen:

»Voi meitä, Erkki parka!»

Nii-in. — Joka päivähän Liisa oli ajatellut ja tuskaillut sitä samaa. Puoli vuotta näkyi olevan nuorelle naiselle aivan liian lyhyt aika vieraantumiseksi, varsinkin kun ero Erkistä oli tullut niin väkivaltaisesti.

Hän veti sormiaan liian pitkäksi kasvaneen, jouhimaiseksi oienneen ja rasvankiiltävän tukkansa läpi.

»Niin niin, poika parka. Eihän meillä ollut helppoa silloin, mutta parempi ei totisesti ole nytkään!»

Kuka oli Erkki? — Kirurgilla oleva kandidaatti, jonka Liisa oli tuntenut jo pari vuotta. Vasta viime kesänä he alkoivat olla enemmän yksissä, molemmat kaupungissa kesäänsä viettävät ihmisparat. Kun he hyvin täydensivät toistensa seuraa kesäisillä matkoilla, tottuivat he pian liiankin paljon siihen. Ja toistensa tapaaminen, mikä ennen oli ollut vain sunnuntainen huvi, tuli vähitellen jokapäiväiseksi tottumukseksi. Kaikki arki-illat kuluivat uiden, purjehtien tai kanoottia meloen. Silloin kaikki se, minkä tavallisissa oloissa vain tiesi, mutta jonka nyt uimatrikoot aavistellen paljastivat, lähensi heitä, vaikkakin hyvin huomaamatta ja luottamuksellisesti. Sunnuntaisin he saattoivat autobussissa kadota jonnekin maalle, milloin minnekin vaaran liepeelle. Ja kun he olivat silloin aina kahden, kuin kahden koko maailmassa, alkoi heidän yhdessäolonsa tuntua aivan luonnolliselta. Ja luonnollistahan se olikin, eikä ahdasmielisinkään olisi voinut syyttää heidän katselevan toisiaan miehenä ja naisena, vaan pelkästään kahtena ihmisenä, joilla myöskin oli täysi oikeus kuluttaa aurinkoiset lepopäivänsä parhaimmalla tavalla, vaikka he nyt sattumalta olivatkin mies ja nainen. Mutta sitähän, jumala paratkoon, ei ole saanut koskaan pitää esteenä, jos muuten katsottiin toistensa seuraa niin hauskaksi, että siinä saattoi viipyä kokonaisen sunnuntaipäivän.

Mutta syksyllä, kun heidän piti viettää kaikki iltansa muiden ihmisten katseiden piirissä, tanssiaisissa ja ravintoloissa, alkoi kaikki tuntua ikävältä tuon kesäisen vapauden jälkeen, yhdessäolokin. He eivät oikein tunteneet viihtyvänsä missään muiden ihmisten joukossa. Ja joka kerran, kun tuo ikävä tapasi, heidän oli pakko paeta olemaan kahdenkesken. Ja mikä merkillistä, silloin he molemmat tunnustivat salaa itselleen, että ikävän syynä olikin juuri se, etteivät he saaneet olla rauhassa ja että he olivat kai silmittömästi rakastuneita. Nyt, kun heidän ympärillään ei ollut enää hiljainen metsä ja sen alla hietikkoranta, vaan ainoastaan vuokrahuoneen rumat seinät ja kalusto, joutuivat he sitä enemmän ja liian paljon huomaamaan toisiaan ja katsomaan liian syvälle toisen sisään. Ja niin tuli vähitellen eteen se, mitä Liisakin oli salaa pelännyt ja odottanut, mutta sitten itki, ja jota Erkki ensin piti vahvimpana siteenä heidän välillään, mutta huomasi myöhemmin ottaneensa sen jokapäiväiseksi oikeudekseen.

Pitkä talvi alkoi ja jatkui, niinkuin oli alkanutkin. Nyt yhteiset illat päättyivät säännöllisesti jonkinlaiseen epämääräiseen turtumukseen, niinkuin aina liian nopeasti viilennettyjen tunteiden jälkeen. Yhä useammin tuli keskustelu naimisiinmenosta, ja varsinkin Liisa piti sitä silloin ainoana luonnollisena ja kuin itsestään selvänä päätöksenä heidän pitkäaikaiselle yhdessäololleen. Mutta vaikka Erkki olikin siitä viittaillut jo varhemmin, silloin, kun Liisa ei vielä puhunut mitään, ja vaikka tuntui siltä, että se todellakin olisi ainoa ja oikea ratkaisu, ei Erkki nyt puhunut siitä enää muulloin kuin tytön muistuttaessa asiasta huolestuneena — ja silloinkin vain lyhyesti. Ja vähitellen hän tuli yhä välinpitämättömämmäksi, joskus kiusaantuneeksikin ja sanoi silloin tavallisesti vain:

»Niin, täytyyhän tässä siitäkin päättää. Mutta kun nuo peijakkaan työtkin ovat vielä kesken!»

Pian sen jälkeen Erkki kertoi lukuaikanaan velkaantuneensa niin paljon, että hänen täytyisi ensin päästä käsiksi kunnollisiin tuloihin ja saada pois velat niskoiltaan, ennenkuin voisi ajatella naimisiinmenoa ja perhettä.

»Ajattele nyt, Liisa! Minä voisin yhtäkkiä kuolla. Mihin sinä silloin joutuisit sadantuhannen markan velkojen kanssa, etenkin, jos olisi vielä lapsiakin?»

»Minä kykenen joka päivä saamaan puoli tusinaa sellaisia paikkoja, joista maksetaan yli kaksituhatta kuussa. — Päätä, mitä tahdot, mutta tällaisenaan tämä ei saa jatkua!»

Erkki tuntuikin murahtavan kuin myöntymykseksi, mutta ennen pitkää hänen enonsa, joka kuulemma oli Erkille lukurahat lainannut, oli sanonut, ettei sisarenpoika saisi päätäpahkaa ajatella perhettä, ennenkuin olisi itse valmis ja velka kuitattu ainakin puoleksi. Sillä jos niin kävisi enon kiellosta huolimatta, täytyisi enon saada alkuaikoina Erkin joka ainoa ansaitsema penni, ettei olisi sitä vaaraa, jotta velka kenties jäisikin kuittaamatta ja enon omat lapset joutuisivat siten kärsimään toisten tyhmyyden vuoksi.

Mutta Liisa ei unohtanut asiaa silloin, kun näytti välttämättömältä muistuttaa Erkkiä siitä. Silloin astui Erkin työ etualalle: täytyihän hänen sentään ajatella työtäänkin ja eteenpäinmenoa eikä lurvailla aina iltojaan joutilaana. He voisivat tavata aivan hyvin harvemmin, silloin kuin Erkki päivällä soittaisi. — Ja soittihan hän, mutta ei aina silloin, kun Liisa olisi tahtonut ja toivonut, ja vain silloin, kun itse sattui olemaan sillä tuulella ja piti Liisan seuraa tarpeellisena.

Suhde tuli yhä kierommaksi. Liisa oli tietysti huolissaan, mutta yhä antautuva ja uhrautuva, uskoen edelleenkin kaiken päättyvän hyvin. Erkki oli usein ärtyisä, selittäen syyksi liiallisen työn, lyhytsanainen, kuuma ja vaativa. Ja kun kaikki näin pingoittui, yhdessäolo tuli vain määräaikaisen tyydytyksen etsimiseksi ja entinen vapaa, huoleton olo toisen ajatusten vakoilemiseksi, silloin Liisa huomasi jo liian usein tuijottavansa yhteen paikkaan ja huokaavansa: »Voi hyvä isä, mitä minä teen!»

Silloin hän katkaisi kaiken. Muutenhan se teki kipeää ja hän itsekin ihmetteli päätöksensä lujuutta, mutta omatunto kuitenkin rauhoittui. Erkki kyllä usein murisi puhelimessa, kun Liisa ei sanonut joutavansa tapaamaan, mutta näkyi sitten ymmärtävän Liisan kiellon tarkoituksen, alkoi uskoa hänen päätöksensä voimaan ja lukuisten turhien yritysten jälkeen nolostui asian käänteestä ja lakkasi soittamasta. Pian sen jälkeen Liisa sairastui, ja niin he katosivat kokonaan toisiltaan.

»Erkki parka, ei meillä ole sen helpompaa nytkään!»

Puoli vuotta näkyy olevan liian lyhyt aika nuorelle naiselle ensimmäisten kokemusten unohtamiseen…

Sen Liisa myönsi vielä tänäkin aamuna, mutta kuitenkin juuri tänään hän ensimmäisen kerran uskoi senkin, että hän on pian pääsevä siitä muistosta ja että hän päästyään jälleen maailmaan ja elämään kykenee juurimaan itsestään pois kaiken sen ikävän muiston, millä kaunis ja herttainen kesä oli hukutettu ikävään talveen. Hänen ei tarvitsisi sitä ajatella enää; korkeintaan saattaisi Erkki omassa mielessään kerskua voittaneensa ja saaneensa hänet.

Aluksi oli Liisalla ollut kova tuska vapautua pitkäaikaisesta tottumuksesta. Väliin se poltti tuskana, hän puristi kädet nyrkkiin rintojen päälle ja koetti pidättäytyä tarttumasta puhelimen kuulotorveen. Ja kun hän viimein huomasi voittaneensa kaiken ja voivansa vaikka alkaa kaiken yhtä kirkkaana ja huolettomana kuin ensi kerrallakin Erkin kanssa, silloin kääntyi sairaus kaikkein pahimmaksi ja sen mukana tuli uusi huoli: köyhyys. Hän pelkäsi, että Erkki voisi tulla joskus tapaamaan yllättäen, näkisi, missä oloissa perhe oli, ja sitten taas häviäisi pettyen tai päinvastaisessa tapauksessa tuntisi iloa, että kaikki oli päättynyt juuri siten. Hän pelkäsi Erkin hakevan entistä siroa, hyvin pukeutunutta ja edustavaa naistaan ja sitten näkevänkin vain esikaupungin kurjimmassa huoneistossa asuvan ja rikkinäisen ja pinttyneen peitteen alla, hiestä tummuneiden lakanain välissä makaavan keltaihoisen entisen tyydyttäjänsä. Silloin voisi tuo mieskin kenties tulla jonkinlaiseen katumukseen ja saattaisi kuin armonlahjana lähettää hänelle jälkeenpäin viisikymmentä markkaa entisen yhdessäolon muistoksi…

Ei, sitä häpeää ei tulisi tapahtumaan! Hänen oli mitä pikimmin päästävä takaisin entiseen — ei loistavaan, mutta kuitenkin toisten veroiseen elämään, muutoin tässä iankaikkisesti surressa hänestä ei voisi tullakaan muuta kuin puolinälkäinen ja risainen riepu!

Liisa pyörähti kiivaasti ympäri, kiskoi yöpaidan päältään ja alkoi pukeutua. Nyt ainakin oli varmaa, ettei hän hellittäisi, ennenkuin saisi työtä vaikka piikana ja sadan markan palkalla.

* * * * *

Kamarista kuului mutinaa. Siellä olivat siis jo hereillä Liisan nuorempi veli, kahdeksantoistavuotias Tauno, ja tämän toveri ja talon vuokralainen, monttööri Vareinen, jonka Tauno vieraille tavallisesti esitti insinöörinä. Tauno itse oli henkisesti heiveröinen ja juureton miehenalku. Hän oli hiellä ja tuskalla selvinnyt pari vuotta sitten viidennestä luokasta, mennyt sitten puotipöydän taa, muutellut ja heittelehtinyt paikasta toiseen pysymättä kiinni yhdessäkään. Suurimman osan aikaansa hän kuitenkin oli paikatta — niinkuin nytkin — syytellen aina jälkeenpäin esimiehiään puolueellisuudesta ja työtovereitaan etuilemisesta. Sen vuoksi hänen oli muka mahdoton olla siinä ja siinä paikassa. Mutta äiti ja Liisa alkoivat vähitellen havaita, ettei syy ollut siellä, vaan pojassa itsessään, joka oli mahdoton tarttumaan lujin ottein mihinkään työhön. Hän vain kulki ympäri, ties' missä sakissa, mutta omien puheittensa mukaan kuitenkin urheilukentällä. Melkein joka ilta hän kyllä kehui taas tehneensä kauppoja, milloin vaihtaen kellon, valokuvauskoneen, vanhan talvipalttoon tai sitten myyden ne kokonaan. Ja joskus hänellä saattoi olla jätteenä hiukan rahaakin. Tavallisesti juuri silloin, kun vuokran tai muitten suurten maksujen jälkeen äiti oli aivan pennitön, tuli Tauno illalla hieman tärkeänä äidin luo ja tosissaan selitti itseltään liikenevän parikymmentä markkaa. Samalla hän sanoi, että hänellä oli hiukan toiveita saada huomenna uusi paikka, joten hän pian voisi maksaa äidille enemmänkin ruuastaan ja asunnostaan. Äitiä kyllä liikutti tämä lapsellinen huolenpito, varsinkin kun Tauno muuten kohteli äitiään hyvin ja koetti lohdutella sillä huomisella. Mutta vähitellen äidin usko siihen huomiseen katosi ja usko koko poikaan itseensäkin. Ja kun hän alkoi viittailla pojalle varmemmista ja säännöllisemmistä tuloista kuin kellokaupoista, selitti poika aina yhtä valoisana, että hän kyllä hoitaisi vielä omat osakkeensa ja korvaisi kaiken kaksinverroin takaisin. Ja niin ei toinen voinut kovin ankarin sanoin moittia häntä toimettomuudesta, vaan toivoi vieläkin. Ja Tauno pysyi hyvänä: kotona ollessaan tarjoutui aina hakemaan puut, jopa lakaisemaan lattiatkin. Eikä ollut siis ihme, jos äiti Liisan hyökkäillessä usein puolusteli poikaansa ja selitti tämän olevan hyvän miehenalun, tosin kyllä heikkoluonteisen. Liisan mielipide oli taas se, ettei Taunossa ollut ainesta edes pahaan, jos ei hyväänkään. Hän oli yksinkertaisesti niin tarmoton, ettei hänestä — ikävä kyllä — saisi edes paholaista, kun ei saanut enkeliäkään tekemälläkään.

Viikko sitten oli Tauno muutamana iltana kotiin saavuttuaan tuonut äidille parisataa markkaa, selittäen saaneensa väliaikaisen varastomiehen paikan jossakin ja ottaneensa jo viikon palkankin etukäteen. Sinä iltana oli tässä pienessä huoneistossa pieni toivonkipinä ja varsinkin sitä seuraavina päivinä, kun Tauno nousi aamuisin ylös muiden kanssa ja puuhakkaana läksi työhönsä.

Mutta kuinka ollakaan, oli äiti eilen, perjantaina, mennyt »Puisto»-kahvilasta ostamaan tupakkaa, kun ne olivat äkkiä loppuneet hänen pikkukaupastaan. Eikös Tauno istunutkin siellä kaikessa rauhassa vieraiden jätkämiesten kanssa korttia pelaamassa ja nähtävästi vielä maistaneena. Ensin hän koetti livahtaa piiloon, mutta selittikin sitten, että varastossa olivat äkkiä työt loppuneet nyt kesken päivän. Ja vasta illalla, kun tavaraa tulisi lisää, heidän oli määrä tehdä sisään sama aika. — Mutta äidin epäluulo oli herännyt, hän haki puhelinluettelosta, kyseli ja tiedusteli Taunon mainitsemaa liikettä — ja loppujen lopuksi selvisi, ettei sellaista ollut koko Helsingissä olemassakaan, tuskinpa vain koko maailmassakaan. Ja »Puisto»-kahvilan tarjoilijattarelta äiti kuuli, että Tauno oli istunut siellä kaikki muutkin päivät eikä vain eilisen. — Koko eilispäivään ei miekkosta ollut näkynyt, jotta Jenny-rouva olisi voinut ruveta keskustelemaan paikka-asiasta. Poika oli tullut vasta puolenyön jälkeen kotiin yhdessä Vareisen, tämän heidän vuokralaisensa kanssa. Mutta tänään hän ei kyllä totisesti pakoilisi koko päivää, sen oli Jenny-rouva päättänyt itsekseen.

Mutta asia oli niin, että Tauno oli istunut eilisen, kuten kaikki muutkin illat »Puistossa». Ja hänen ansionsa siellä olivat olleet samat kuin ennenkin: biljardissa hän voitti hieman, parille tuttavalle hän juoksi seuraavalta kadulta hakemassa puolikkaan kanisterin kummallekin, otti kymmenen markkaa hakupalkkaa, sillä se oli hänen taksansa, ja sai pari pientä ryyppyä kaupanpäällisiksi — sekin vanha tapa. Kun kahvilasta itsestään ei tarjoiltu sekoituksia, saattoi pojan päiväansio monesti tällä tavoin nousta useihin kymmeniin. Ainaisesta kahvilassa istumisestaan hän oli saanut tittelikseen kahvilalordi, vaikka häntä edessäpäin useimmiten sanottiinkin vain lordiksi. Ja kun kahvilanomistaja ei joko huomannut hänen välittäjäntointaan tai ei ollut sitä huomaavinaan, kun poika itse käyttäytyi siivosti ja piti aina yllä biljardia, ei omistaja tämän pienen edun takia tahtonutkaan ajaa häntä tiehensä.

Mutta eilen illalla oli viimeinkin tullut pieni kahakka: biljardihuoneessa oli juotu liikaa, joku oli pelannut väärin ja Tauno oikoi sitä. Toinen kimmastui ja haukkui poikaa työttömäksi ja rahattomaksi kahvilan loiseksi, jolla ei ollut muuta hommaa kuin istua siellä ja pyrkiä kotivävyksi. Vareinenkin, tämä heidän vuokralaisensa, oli puuttunut asiaan, ja rähäkkä kasvoi niin suureksi, jotta kaikki piti ajaa pellolle. Siitä olivat Vareinen ja Tauno saaneet uuden suunnitelman, joka heidän piti toteuttaa lähipäivinä. Mutta vielä nyt aamullakaan he eivät tietäneet, että tuo heidän suunnitelmansa menisi myttyyn jo tänään.

Niin. Vareisestä puhuminen talonväen rinnalla on kai oikeastaan turhaa, sillä hänhän oli vain vuokralainen. Mutta kun hän kerta kaikkiaan oli sotkeutunut paljon yhteen perheen asioiden kanssa — tai oli itse järjestänyt sotkeutumaan voi hänetkin vetää mukana niin kauan kuin hän talossa olisi. Vareinen oli ollut perheen tuttava jo ennen tänne muuttoaan: hän oli joskus käynyt Taunon vieraana. Sitten oli Tauno esittänyt hänet heille asumaankin, Vareisen omasta pyynnöstä. No, tilaa ei ollut juuri paljon, mutta tulot olivat tarpeen. Voisihan hän asua Taunon toverina kamarissa ja Liisa muuttaisi sairasvuoteineen keittiöön. Kun Liisan mieltä kysyttiin, pelkäsi tämä jo olevansa äidille muutenkin liian suureksi rasitukseksi ja mielihyvin muutti keittiöön, antaen siten puolestaan pienen mahdollisuuden vuokratuloihin, kun ei voinut muuten auttaa. Eikähän Vareisestä paljon vastusta ollutkaan: kun sai yösijan ja aamuteen, niin toi joka kuukausi välttämättömät satamarkkaset ja vieläpä auliisti lainasikin, kun tarvittiin. Mutta hänestä tuli perheelle oma kiusansa, ja tarina lyhykäisyydessään on tämä.

Liisan sairauden alkuaikoina ilmestyi Vareisen pää usein kamarinoven rakoon ja hän kyseli Liisalta hermostuttamaan asti aina samaa: No kuinkas tänään jaksetaan? — Eikö sitä pian nousta jo pystyyn? — Eikös jo sopisi lähteä yhdessä tansseihin? — Liisa ensin vastaili lyhyesti, mutta ajan oloon he saattoivat jo naurahdellakin. Ja paremmin tutustuttua mies vaikuttikin paljon sivistyneemmältä kuin alku-ujouden jälkeen. Hän muuttui muutenkin joustavammaksi, Liisa alkoi sietää hänen välittömiä juttujaan ja tunsi Vareisen käynneissä jo vaihteluakin. Hänestä olikin jo hyvä, että jollakin oli aikaa puhua hänen kanssaan, sillä makaaminen koko päivän yksin koko huoneistossa sai hänet aina kiertelemään samoja asioita, useimmiten vain Erkkiä, ja Liisa pelkäsi turtuvansa muuten jo kokonaan. Joskus Vareisen pistäytyessä ilmestyi Liisan sängyn viereen pieni suklaalevy tai romaani — ei tosin parhain, mutta ajankuluksi hyvin kelpaava. Niinä kertoina ei Vareisen pää ollut ovenraossa, vaan hän unohtui istumaan Liisan sängyn reunalle. Ja se, mikä hänen puheessaan oli oudokseltaan tuntunut moukalta ja hiomattomuudelta, muuttui nyt tytön ajatuksissa rehdiksi kansanomaisuuden ja koristelemattomuuden tavoitteluksi, jopa joskus hauskaksi asenteeksikin.

Ja puolessa vuodessa keritään paljon. Toinen voi muuttaa aika lailla mielipidettään lähimmäisestään, jolle on tullut pienen pieneen kiitollisuudenvelkaan ja jota odottaa aikansa ratoksi istumaan sairasvuoteen reunalle uusi romaani taskussa. Ja toinen voi päästä luotetuksi, kun puuhaa kotona kuin sairaanhoitajatar, juoksee ostoksilla ja apteekissa ja loppujen lopuksi ei suostu ottamaan oikein mielellään maksuakaan takaisin, vaan sanoo kuivasti: »Ei niillä nyt hätää, keritäänhän nuo sitten.»

Ja vaikkei Liisa voinutkaan pitää Vareista minään lohduttajanaan Erkin jälkeen, auttoi tämä kuitenkin tietämättään edes hetkiseksi unohtamaan sen toisen. Ja vaikka Liisa hyväilyihin tottuneena kaipasi niitä ja hellyyttä ja hiljakseen taisteli kaipuutaan vastaan, ei hän myöskään tiennyt, oliko Vareinen oikea mies niitä antamaan. Mutta joka tapauksessa tämä kauniisti pyydettyään sai uskollisuutensa palkaksi pienet ja viattomat suukot, jotka myöhemmin otettiin jo luvatta ja ahnaammin. Jopa muutaman kerran, kun Vareinen oli istunut toisen vuoteen ääressä kokonaisen yksinäisen illan ja odotellut ja valmistellut tilaisuutta, pääsi hän suutelemaan tytön kaula-aukon sisään ja paljasta rintaakin. Sitä seuranneessa selvittelyssä Vareinen hymyillen lupasi vasta käyttäytyä paremmin ja viittaili jo ihastustaan, kunnes viikkojen mentyä ja hänen millään lailla rasittamatta Liisaa hyväilyillään kerran taas kuin sivumennen sanoi tätä pikku rouvakseen. No niin, asia muuttui yhä vakavammaksi, Liisa huomasi luottaneensa liikaa ja erehtyneensä, kun ei heti alunpitäen ollut katkaissut kaikkea — mutta mistäs hän saattoi aavistaa, että tuokaan mies ei jaksaisi pysyä ystävyydessä eikä käsittänyt, ettei hänellä mitään muita mahdollisuuksia ollutkaan — silloin Vareinen ei painanutkaan päätään hänen povelleen enää hymyillen, vaan janoten. Ja loppu oli selvä:

»Meidän kahden täytyy mennä naimisiin, siinä ei auta mikään.»

Lohduttaja ja huvittaja oli ruvennut vaatimaan palkkaa.

»Mutta kuinka voit sellaista ajatella, enhän minä…»

Ja mies suudellen esti toista jatkamasta pitemmälle.

Lopulta asia alkoi Liisaa peloittaa niin paljon, että hän ehdotti äidille, jotta mies olisi sanottu irti huoneesta ja lähetetty asumaan turvallisemman välimatkan päähän. Mutta kun hän varoi sanomasta todellisia syitä, vaan ainoastaan tilanahtauden, vastasi äiti mitään aavistamatta:

»No, koetetaan nyt sopia tällä tavoin niin kauan kuin sinä paranet ja saadaan lisätuloja. Niin kauan meidän täytyy kestää.»

Ja niin Vareinen asui heillä edelleen. Liisa oli hieman peloissaan, muttei uskaltanut hiiskua siitä mitään, sillä silloin äiti ei olisi uskonut asiaa kuitenkaan niin viattomaksi kuin se itse asiassa oli.

2.

Juuri silloin, kun Liisa veti hamettaan korviensa yli, koputti Vareinen kamarin oveen ja aikoi avata sen saman tien, muttei päässytkään sisään.

»Jokos se tyttölapsi on siellä ylhäällä, kun kuuluu niin kiukkuisia kolahduksia? Hyvää huomenta!»

Ja Liisa koetti tehdä äänensä niin ystävälliseksi kuin osasi:

»Huomenta. Kyllä minä tuon teen sinnekin. Odota vain hetkinen.»

»Onko muorikin kotona?» tuntui Tauno kysyvän kuiskaten Vareiselta.

Ei kuulunut oven taakse, mitä Vareinen vastasi, mutta ainakin hän kuului hirnuvan jotakin.

»Voi hyvä jumala, kun tämä kaikki loppuisi!» huokasi itsekseen Liisa.

Hän, jota sentään voi pitää jo sivistyneenä ihmisenä ja jonka palkkakin oli ollut suurempi kuin konsanaan tuon miehen ja noiden molempien yhteensäkin, sai olla nyt piikana, tarjoilla aamuteetä, herrojen mentyä tuulettaa huoneen, levitellä nukutut lakanat, taittaa lappeille yöpaidan ja kantaa pesuveden. Siihen olisi välttänyt joku muukin.

Kun koputus uudistui, ei Liisa jaksanut olla enää ystävällinen vuokralaiselle:

»Jopas on kerrankin kiire! Kyllä tämän nyt saatte.»

Hän veti kammalla vaaleata tukkaansa, laittoi kuntoon tarjottimen, raotti ovea ja antoi teen toisen käteen.

»Viisi minä teestä. Sinua itseäsi aioin tulla katsomaan», sanoi
Vareinen lepytellen.

»Katsele toisella kertaa», sanoi tytär ja vetäisi oven jälleen kiinni miehen älähtäessä ja sormien jäädessä rakoon.

Mutta Vareinen tyytyi ja tuntui hyväntuulisena juttelevan Taunon kanssa. Ja mikäpäs oli ollessa! Tämän päivän hän oli valinnut siksi käänteen päiväksi, josta yhtä hyvin saattoi tulla juhlapäivä, mutta saattoi olla muutakin. Tänään hän tuntui tavallista enemmän sietävän Taunoakin, jota hän muulloin itsemielessään piti liiaksi aikamiestä elehtivänä pojannulkkina, joka ei mitään tiennyt, ei mitään osannut eikä tehnyt, mutta piti kuitenkin tarkan huolen housunsa prässistä.

»Voisi siitä tulla mieskin, kun olisi vähän innostuneempi työhön», ajatteli Vareinen. »Kun olisi perillä koneista, saattaisin hommata pojan harjoittelemaan korjauspajalle. Sehän nyt olisi tietysti minun velvollisuutenikin, kun asiat ovat kerran muutenkin näin läheisiksi tulleet. Mutta se vain on varmaa, jotta ensimmäisellä viikolla hän potkituttaa itsensä pois, kun ei ole oppinut minkäänlaista työnteon tahtia.»

Ääneen hän sanoi:

»Sinä sitä olet jo niin iso mies, että voisit ruveta eukkoa itsellesi hommaamaan. Ja johan noita olet tainnut katsoakin, koskapa sanoivat, että istut 'Puistossa' sen Betyn vuoksi. En tunne kyllä koko naista.»

»Haist'! Jos noita nyt kerran pari puristaa, niin hetikö niitä pitäisi tähän kiusaksi haalia. Ota itse!»

»No ei se mahtaisi hullummaksi ollakaan. Palkkakin on juuri sellainen, jotta hyvin saattaisi ajatella. — Mutta sinunkin pitäisi päästä tuhatlappusten nurkasta ensin kiinni ja saada semmoinen työ, jossa palkka nousee ja mies lihoo. Sillä kyllähän varmasti yksi ja toinen nainen olisi sinullekin valmis tulemaan — varsinkin juuri se yksi — mutta ovat ne naisetkin vain niin tarkkoja, etteivät ole tietävinäänkään niin kauan kuin ei näytä olevan tarpeeksi varoja.»

»Pirustako niitä paikkoja otti?» tuhahti Tauno kärsimättömänä. »Joka paikassa vaativat kaiken maailman todistukset ja tokumentit, eikä niitä sittenkään saa muuten kuin tuttavuuskaupalla. Hitostako mulla niitä tuttavia…»

»Koettaisit ensin harjoitella jossakin palkattomana.»

»Palkattomana! Enhän minä sillä elä. Kun olen näin jouten, niin nytkin saan tupakkarahat. Palkattomassa työssä en saisi sitäkään.»

»Et alussa, mutta kyllä ajanoloon.»

»Nykyjään ei saa paikkaa eikä palkkaa keljuilematta muualla kuin viinankauppiaana.» Tauno heitti kiukkuisena pääharjan piirongin päälle. »Ja saakeli, kyllä minä vielä tuloja keksin, kunhan jaksatte odottaa ettekä jokainen tuppaudu neuvomaan. Eikä silloin tarvitse olla kenenkään renkinä. Muistatko, mitä eilen kotiin tullessa puhuttiin? Että kannattaisi ajaa yksi kunnollinen lasti kaupunkiin, jotta pääsisi edes vähäksi aikaa käsiksi rahoihin ja ihmisten kirjoihin.»

Hän kiskaisi takkia päälleen, niin että hihan vuori kurahti halki.

»Ryysytkin repeilevät käsiin ja uudet pitäisi saada.»

»No, ei silti kannata hätäillä tässä maailmassa. Kaikki valkenee aikanaan», lohdutti Vareinen ja tarjosi tupakan. »Vai meinaat, että rahaa pitää tulla vaikka likistämällä. No niin. Mitähän — mahtaisikohan sinusta olla sellaiseen lastin ajoon, jos tosi tulisi?»

»Sen saat nähdä. Eri kenkkua tämä. Sapettaa jo tässäkin asua, kun nuo naiset pyrkivät yhtenään jankuttamaan. Olen jo niin kyllästynyt, että teen rahaa vaikka sonnasta.»

Hän sieppasi hattunsa naulasta, raaputti etusormensa kynnellä likaläikän sen lieristä ja katosi ulos. Vareinen jäi vihellellen kävelemään edestakaisin lattialla, veti tupakkaansa, karisti joka kerran pöydän ohi kulkiessaan poroa kuppiin ja puhalteli alituiseen hermostuneena savukkeensa päähän. Siitä saattoi aina huomata, milloin hän oli hermostunut. — Vai sellaisia se poika ajatteli! — Jos siitä olisi miestä edes lastin kuljetukseen, voisi hän, aivan syrjästä tietysti, osallistua siihen kenties hieman. Ei mitenkään muuten, mutta kun hänkin tarvitsi rahaa ja paljon, niin voisi hän koetteeksi lainata muutaman tuhannen.

Vareinen seisahtui mietteissään peilin eteen, siveli kädenselällä vasta ajettua leuan alustaa ja kuunteli, mitä Liisa puuhasi keittiössä. Vuodettaan tuntui laittavan. Kuului, miten hän työnsi pukkisängyn kokoon ja kantoi sen eteisen nurkkaan, tuli takaisin, kompastui lattiaharjaan ja polkaisi peltisen rikkalapion päälle niin, jotta se rämähti. — Jassoo, vai on neiti jo niin parantunut, että kokoaa sänkynsä pois!

Kadunkulmassa teuhasi pari poikasta avonaisen ikkunan alla. Raitiovaunu jyrisi ohi ja täristi ikkunoita. — Seinän takaa kuului lapsen itkua ja sitten naisen hyräilyä. Vareista hiukan harmitti, ettei kuullut, mitä Liisa puuhasi, kun kuului menevän eteiseen. Ettei vain lähtenyt kaupungille? Silloin häneltä menisi taas yksi tilaisuus ohi.

Liisa puhdisteli hellaa, aikoen heti konttorien auettua lähteä pienelle kierrokselle kyselemään paikkaa. Välillä hänen piti käydä jälleen kotona laittamassa äidille aamiaista, kun tämä jättäisi myynnin vähäksi aikaa pienen tytön haltuun ja juoksisi itse kotiin. Sitten iltapäivällä Liisa voisi lähteä uudelleen, ja jos ei saisi mistään paikkaa, voisi ainakin vuokrata kirjoituskoneen ja ottaa puhtaaksikirjoittamista. Voisipahan hän silläkin tavalla saada vähän kokoon. Olihan hän nyt jo terve, täysin terve, vaikka hiukan hermostunut ja ärtyisä — sen hän myönsi itsekin. Mutta olihan syytäkin… Kaikki tuntui kuitenkin niin valoisalta ja lupaavalta, että hän uskoi juuri tästä päivästä kaiken kääntyvän entiseen hyvään uomaansa. Ne pienet murheet, mitä oli enää jäljellä, katoaisivat kyllä työssä aikanaan. — Äiti vain oli eilen maininnut jotakin, että hän tänään taas tarvitsisi pari tuhatta markkaa laskuihin. Kunpa hän voisi jollakin tavoin auttaa…

Ovikello soi. Hän meni avaamaan, heittäen mennessään keittiöesiliinansa vaatenaulaan. Oven auettua teki niin hyvää vanha, tuttava sedän-ääni:

»Tulinpa katsomaan teitä jo näin varhain. Nääs kun on saanut olla kuukauden näkemättä neitiä, niin silloin ei oikein tahdo jaksaa odottaa päivän valkenemistakaan, hehhehh!»

Tämä sama »tulin katsomaan neitiä» ja »tulin katsomaan rouvaa» oli toistunut joka kuukausi, mutta tuntui, kummallista kyllä, aina melkein uudelta. Ja mies olisi varmasti tullutkin virkistyksenä, jos asia ei olisi ollut ikävä.

»Hyvä ihme, vuokranmaksu!»

»So so, ei nyt noin pidä säikkyä.»

Liisa peräytyi yllätettynä ja hämmästyneenä eteisestä keittiöön asti isännöitsijän koko ajan seuratessa jäljessä ja lörpötellessä.

»Ei nyt noin pidä pelätä! Enhän minä vallesmanni ole.»

»Niin, mutta äiti meni torille ja en minä… Äiti varmasti unohti sen.»

Ukko tuli vakavaksi, tapasi syrjäkädellä hattuaan tuolinkarmilta ja painoi päänsä alas kuin lohduttaessaan:

»No ehtiipähän tuon. Ehkä sitten iltapäivällä?»

Mutta Vareinen oli kuullut keskustelun kamariin, tuli nyt lompakko valmiina kädessä ja tarjoutui järjestämään maksun jo nyt, ettei tarvitsisi uudestaan vaivautua. Liisa kiusautui hänen ainaisesta lompakontarjoilemisestaan ja esteli, mutta turhaan. Ukko pyysi kirjaa, veti siihen kosmoskynällä roimasti alleviivatun nimensä, koko ajan leperrellen ja naureskellen Vareisen kanssa, näytti sitten aikovan sanoa jotakin, meni eteiseen ja kääntyi vielä:

»Täällä teillä on aina niin hyvä käydä, kun ei ole koskaan riitaa. Sivistyneitä, sivistyneitä ihmisiä ja sopuisia», hyräili hän vielä ovessa.

Mutta Liisalta jäi arvaamatta, miksi ukon oli aina niin hyvä käydä juuri heillä. Ja Vareisen avuliaisuus häntä kiukutti, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei se ollut pelkkää lähimmäisenrakkautta. Ja siitä oli nyt kerrankin tehtävä loppu! Jos he eivät itse kykenisi elämäänsä maksamaan, niin tuon miehen tilikirjoihinkaan sitä ei merkittäisi!

»Mitä ihmettä sinä taas? Pidätkö meitä niin äärettömän köyhinä…?»

»No no, kyllähän me pikku-Liisan kanssa asiat selvitetään», vastasi toinen aivan tyynenä ja hymyillen, seistessään hajajaloin hellaneduspelliliä ja pitäen molempia peukaloitaan nahkatakkinsa rintataskuissa. Sitten hän käveli suu imelässä kureessa ikkunan viereen, katseli sivustapäin kiukusta punoittavaa Liisaa ja silmiään vilkuttaen oli olevinaan ujo kysäistessään:

»Älä viitsi olla niin totinen… Eikö sinustakin olisi paljon parempi, että minä hoitaisin kaikki laskuasiat, ja eikö tosiaan olisi selvempää pistää meidän menomme ja tulomme yhteisille sarekkeille?»

Ja kun Liisa ei vastannut mitään, luuli hän, ettei tämä ollut ymmärtänyt.

»Tarkoitan vain, että meidän pitäisi…»

»Älä viitsi toistaa sitä enää. Olen jo kerran sanonut, että…»

»Olet. Oletpa totisesti, mutta minä toistan sen kyllä niin usein kuin tarvitsee.»

Vareinen astui aivan Liisan viereen, seisoi hänen rinnallaan ja katseli kasvoja, kiertäen kätensä hänen harteittensa ympäri.

»Niin, sinuun ei näy kyllä yksi sana auttavan», jatkoi mies. »Mutta myöskin tunnet minut väärin, jos luulet minun tähän tyytyvän.»

»Kuinka sinä olet tullut mitään sellaista ajatelleeksikaan? Enhän minä… Sitä vartenko luulet minun olleen kanssasi, jotta kaikki päättyisi tähän? Hyvä Jumala, teitä miehiä! Jos kaksi ihmistä vaihtaa muutaman sanan keskenään, niin pitääkö siitä iankaikkisesti jankuttaa naimisiinmenoa. Enkö minä alun pitäen koettanut estää kaikki meidän väliltämme, mutta sinä et itsepäisyydessäsi hellittänyt, ennenkuin sait minut niin väsymään itseesi, jotta minä rauhaan päästäkseni annoin sinun suudella itseäni. Ne suutelemiset sait vain itsepintaisuudestasi, et muusta syystä. Ja ne eivät tule ikinä sitomaan meitä mihinkään, ymmärrät kai itsekin, kun vain ajattelet.»

»No, mutta hyvä lapsi, kuinka luulet tämän kaiken sitten päättyvän?
Eikö ainoa keino tämän tilanteen selvittämiseksi ole juuri…»

»Ei ole! Älä kiusaa minua nyt sillä! Minulla on muutakin murehdittavaa kuin…»

»Mutta mitä luulet äitisi ajattelevan, jos hän tietäisi, etten minä ole pysynyt omalla puolellani, vaan hänen tyttärensä sängyssä…»

»Minun sängyssäni et ole ikinä ollut etkä tulekaan! Ja mistä lähtien miehet ovat saaneet noin vahvan moraalin, että ovat alkaneet huolehtia ja varjella nuorten naisten mainetta? — Ja kuka sinua on pyytänyt kamaristasi tänne tulemaan? Mene pois siitä sitten!»

»En minä mitään pahaa tee!»

»Niin no, mitäs sitten?»

He olivat kumpainenkin kauan hiljaa ja huokailivat molemmat omalla tahollaan, Liisa katsellen koko ajan ikkunasta ulos pihalle ja kadulle ja Vareinen odottaen jotakin käännettä, sitä, että Liisa sittenkin antautuisi. Mutta kun nainen seisoi yhä liikkumatta kuin kuvapatsas, nähtävästi odottaen vain hänen menoaan, meni Vareinen hänen selkänsä taa, laski toisen kätensä olkapäälle ja kuiskasi ääni muuttuneena, kuin lasta suostutellen:

»Ei viitsitä riidellä. Koetetaan nyt sentään elää sovinnossa, vaikka
Vareinen onkin niin mahdoton mies.»

Ja samassa henkäyksessä hän tarttui naisen kaulaan yrittäen suudella.

»Älä viitsi! Tuo tapa on nyt loppunut jo, kun se näkyy kuitenkin tuottavan niin kauheata riitaa. Mikä vimma sinulla on jo näin aamupäivällä suudella. En ole ennen tiennyt, että miehet ovat helliä muulloinkin kuin hämärissä.»

Vareinen tunsi naisen sanoissa ja ivallisessa hymyssä jonkin tarkoituksen ja kiivastui:

»Ohoh, jopas pomppasi! Mistäs tuo uusi tyyli? Ja sano nyt samalla sekin, mikä vika minussa on? Olenko mielestäsi niin sivistymätön ja moukka, jotta en kykene sinun rinnallesi?»

»Luulisitko siitä kaikesta tulevan tosiaan jotakin autuasta? Miten voit ajatella, että minä rupeaisin sinun tuloillasi seisomaan lopun ikääni hellan ääressä ja keittämään velliä lapsikarjalle? Ja miten voit ajatella, että minä, joka koko elämäni ajan olen nähnyt tätä samaa keittiöelämää ja vasta nyt toivon siitä viimeinkin pääseväni, miten voit ajatella, että minä vielä vapaaehtoisesti tyytyisin siihen vastaisuudessakin, säästäisin aamiaisesta vaatteitten hintaa ja nukkuisin keittiön nurkassa, niinkuin nyt olen saanut tehdä. Etkö ymmärrä, että minä vapaana ollen kykenen ansaitsemaan yhtä paljon kuin muutkin ihmiset ja elämään yhtä hyvin kuin hekin, vaikka vain nyt tila päisesti olen ollut näin ja saanut olla sinunkin autettavanasi. — Mutta jätetään jo tämä kaikki! Minua väsyttää ja minä juuri sanoin, että on muutakin murehdittavaa kuin naimisiinmeno.»

»No sano nyt sitten, mikä pikkuista huolettaa?»

»Sanonko senkin? Velat, vuokrat, jokapäiväinen leipä! Luuletko minun tässä kaiken ikääni laiskottelevan? Toiseksi minua huolettavat ne ihmiset, jotka pitkäaikaisilla valmisteluilla koettavat päästä hyötymään jotakin. Et sinäkään ole ainoa laatujasi, joka koetat vähitellen kiristää rengasta, kunnes se on lukossa ja tarkoitus saavutettu. Ja silloin tavallisesti käykin niin, että — kaikki jätetäänkin sikseen.»

»Jahah, näyt pitävän minua ensiksikin niin helkkarin varmana lurjuksena, etten pyri mihinkään muuhun kuin saamaan sen yhden. Sitten näyt vielä luulevan minua niin köyhäksi, etten kykene…»

»En luule miksikään. Päinvastoin saan tietysti kiittää kaikesta avustasi ja teenkin sen ja korvaan vielä kaiken takaisin. Mutta olen puhunut nyt suoraan siitä syystä, että apusi ja ystävyytesi ei ole aina näyttänyt täysin vilpittömältä. Sillä sinä olet joka kerta apusi jälkeen tahtonut siitä heti korvauksenkin. Ja siihen sinä et minua saa!»

Mutta nyt oli Vareinen ehtinyt jo suuttua, ja siihen hän Liisa oli pyrkinytkin. Hän tarttui Liisaa käsistä ja veti syliinsä:

»Vai niin! Mutta tunnetko kuitenkin pysyväsi tässä?»

»Päästä irrrti!»

»Vai haaveilet sinä vain miljonäärejä ja prinssejä. Ja sitten näyttelet niille, ettei tällainen Vareinen muka ole koskaan sinua hyväillyt! Mutta minä näytän sinulle vielä jotakin, piru soikoon, ja suutelen, tahdopa tai et!»

Ja hän teki sen.

»Mene helv…!»

Ja hän meni, oli samassa eteisessä, sieppasi hattunsa naulasta ja kumautti ulko-oven kiinni, niin että ovikello kilahti täräyksestä. Liisa lysähti istualleen pöydän ääreen, vavahteli kuin vilun puistattamana ja saneli vielä ääneen, vaikka tiesi toisen jo menneen:

»Kaikki samanlaisia! Samanlaisia elukoita. Mutta kaikkea te ette sentään aina vie… Jotakin teistä oppiikin!»

Koko hänen heräämisen jälkeen tuntemansa seesteisyys oli nyt poissa. — Tahdottiinko häneltä ottaa pois uskokin! Oliko Vareinen ollut vain sattuman lähettämä hämärtämään hänen ajatuksiaan, ettei hän jaksaisi enää kohota tästä mielentilastaan, vaan antautuisi ja tunnustaisi kuuluvansa tähän kaikkeen eikä jaksaisi muuhun pyrkiäkään, omaan maailmaansa ja vapauteensa? Silloin päästäisiin sanomaan, ettei Liisa Hietala jaksanut enää elää, vaan antoi vastoinkäymisille myöten ja katosi johonkin laitakaupungin keittiöön. — Siinä sitten olisi kaikkien hänen tähänastisten ponnistelujensa ja töittensä lopputulos. Ja hänestä voitaisiin sanoa samaa kuin eräästä hänen ylioppilastoveristaan, joka sai ennen aikojaan lapsen: itserakkaus häntä piti pystyssä ja nosti hänet kaupungin huomatuimpien naisten joukkoon, mutta erotiikka ja yksi ainoa yö hänet vetivät taas entiselle tasolle.

Liisa hätkähti ajatellessaan toveriaan ja muistaessaan, että itsekin oli kerran tuominnut tuota tyttöä; hänelle itselleenhän olisi voinut käydä aivan samalla tavalla. Hänhän oli aikoinaan rikkonut aivan yhtä paljon, mutta sattuma oli ottanut hänen niskoiltaan pois kaiken muun vastuun, paitsi sielulliset tuskat. — Hänellä oli siis vielä mahdollisuus elää, kun ei ollut pakkoa sammua! — Ja hyvä isä, eihän hänessä ollutkaan nyt enää kysymys erotiikasta, vaan ainoastaan siitä, että hänen hyvä uskonsa aiottiin tukehduttaa jo ensimmäisenä päivänä. — Jospa olisi ollut edes yksi hyvä toveri. Mutta nehän olivat kai kaikki poissa nyt. Ja jos joku olisi ollutkin, niin heilläkin oli jokaisella niin paljon omia ajateltavia, ettei heillä olisi ollut aikaa niin paljoa, että hän olisi voinut heidän seurassaan ja heidän ilmapiirissään vahvistaa heikkoa uskoaan. — Ei, totisesti, hän kykenisi siihen muutenkin!

Liisa hymähti, kohautti olkapäitään katkeran ivallisena hymyillen — itselleenkö vai muille — ja jäi tuijottamaan keittiön nurkkaan, tomuiseen pesukaappiin ja pyyheliinapeitteen punaisella langalla ommeltuihin lapsellisiin koristeisiin.

Hän oli ollut vielä nuori tyttö, kai neljäsluokkalainen, ommellessaan tuota peitettä maalla äitinsä vanhempien kotona. Hän oli sinä kesänä ollut niin täynnä itsekasvatusta ja hyvien tekojen halua, että oli tuntenut itsensä kerrankin kaikin tavoin tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Kaikki oli ollut niin hyvää ja kaikkialla viihtyi, sillä hänellä oli juuri silloin eräs suuri tutkittava, oma itsensä, jossa näytti olevan niin paljon sellaista kummallista, mitä hän ei ollut ennen aavistanutkaan. Sinä kesänä hän oli ensimmäisen kerran juuri sinne maalle mennessään saanut yksin tehdä pitkän junamatkan ja tunsi siis olevansa vastuuntuntoinen aikaihminen. Heti maalle mentyään hän oli aloittanut tuon työn, tuon kirjomisen, näyttääkseen syksyllä kaupunkiin palattuaan äidille, miten hänkin jo kykeni aikaihmisen tehtäviin. Mutta kun hän syksyllä palasi takaisin, ei tuo työ tuntunut enää minkään arvoiselta ja hän luovutti sen melkein häpeillen käytettäväksi. Mutta ihme kyllä, äiti näkyi häntä sittenkin todella pitävän aikaihmisenä. Olihan hän kasvanut tai hänessä oli jotakin kasvanut, minkä saattoi silminkin havaita. Liisa kyllä aavisti silloin, mutta ei osannut selittää, että kehittyvä naisensielu alkoi hänessä taistella pikkutytön sielua vastaan. Ja sinä kesänä hän oli omasta sisästään löytänyt jonkin uuden maailman, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Häntä hävetti ja hän punastui kuin pahantekijä, kun äiti siitä jossakin yhteydessä kysyi.

Ja kaikki muukin kasvaa, vaatimuksetkin. Yksi vuosi tuntui vieneen hänet hyvin kauas. Seuraavana kesänä hän ei enää viihtynyt siellä eikä hänen mielestään ollut siellä mitään ihmeellistä, tuskinpa omassa itsessäänkään. Ei ollut tullut enää mitään uutta. Ja nyt hän ei enää varmasti tulisi toimeenkaan siellä vanhojen luona, partaisen ukon polvella istuen ja liikkaavan mummon vehnäskahvia juoden…

Hän hieraisi kasvojaan kuin päästäkseen tämänaamuiseen vireeseen ja karkoittaakseen sen saman tunteen kuin veri olisi noussut päähän ja sumentaisi ajatukset ja mielialan. Hän avasi ikkunan, hengitti raitista aamuilmaa ja katseli talon pihalla ja portilla leikkiviä tenavia.

Portilla käveli mies, tutki molempia portinpieliä kuin numeroa hakien ja kysyi lapsilta jotakin, astuen sen jälkeen pihaan, kulkien ovelta toiselle ja etsien niistä oikeata nimeä. Kun kulman lyhyemmällä sivulla ei näkynyt oikeata, kääntyi hän tänne pitemmälle ja vilkaisi pitkin koko varjoisaa ikkunariviä.

»Hyvä jumala!» vavahti Liisa hypäten samassa seikalleen ja siirtyen verhon suojaan. »Erkki!»

Liisa kuuli oman hätäisen kuiskauksensa, kuuli oman läähätyksensä ja oli varma, että toisenkin täytyi tietää, kuulla ja nähdä hänen seisovan juuri siinä verhon takana piilossa puoleksi paeten ja puoleksi valmiina huutamaan ilosta.

Mitä Erkki haki? — Mitäkö, häntä tietysti! — Erkki tuli taas yhtä ovea lähemmäksi… Häntä tietysti! Mutta mitä varten? Yksinkertaisesti ikävästä, kaivattuaan nyt puoli vuotta, vaikk'ei ennen tullut toimeen vuorokauttakaan ilman Liisaa — niin, eikä hänkään ilman tuota toista. Ja hän, raakimus, saattoi nyt kysyä: mitä varten?

Mutta miten hän tuli nyt vasta? Näin myöhään? Miksei hän tullut jo silloin, kun häntä kaikkein enimmin itkettiin ja odotettiin? — Ehkä Erkki tulikin nyt vain vahvistamaan eron kaikkien muodollisuuksien mukaan ja kenties pyytäisi Liisaa unohtamaan ja antamaan anteeksi ja pyytämään siunausta jotakin uutta suhdetta varten. Ei, näin myöhään hän ei tulisi enää korjaamaan mitään entistä, vaan ainoastaan parantamaan omia asioitaan tai puolustelemaan itseään. Vai ottamaanko? Tarvitsemaan? Viemään häntä vähitellen valtaansa niinkuin ennen? — »Ei, se ei saa tapahtua! Hyvä jumala, mitä minä teen?»

Puuportaat kolahtivat askelista. Seurasi lyhyt tauko ja sitten kellon hiljainen ja arka kilahdus.

»Minun täytyy kestää nyt tämä kerta, sitten on kaikki ohi», mietti
Liisa. »Minun täytyy kestää nyt, muuten olen mennyttä!»

Kello soi kiivaammin ja pitempään, se soi kuin kutsuen ja ikävöiden.

»Jospa hän kuitenkin on etsinyt minua jo varhemmin ja nyt vasta löytänyt tämän uuden asunnon?»

Olihan Erkki voinut hakea häntä vanhasta paikasta jo kauan sitten. Mennäkö? Voisihan hän laskea toisen sisään, mutta kohdella tätä kuin vierasta ja osoittaa, että tämä oli tullut turhaan, jos oli tullut vain sitä varten. — Mitä hänen tarvitsi seisottaa toista oven takana sisään päästämättä niinkuin ryöväriä tai murhaajaa, kun he kerran olivat kuitenkin olleet toisilleen kaikki kaikessa? Eihän hän ollut pakoillut ketään muutakaan sisään tulijaa, niin miksi nyt juuri tätä miestä? — Liisa silmäili ympärilleen, oliko kaikki niin kunnossa, että hänet saattaisi kutsua sisään. Liedellä oli pesemätön pata vettä puolillaan, lautasia ja lusikoita oli sen vieressä pesuvadissa, edessä pöydällä oli kaikki vielä aamuteen jäljeltä ja kamarin vuoteet vielä kokoamatta.

Ei ei voinut! Erkki ei saanut nähdä tätä ahtautta ja ahtaudesta johtuvaa likaisuutta ja pölyttyneisyyttä, kaikkea tätä puutteen ja pienen asunnon keittiöelämää. Sillä jos Erkki oli tosiaan tullut korjaamaan kaiken entisen, tullut ikävän ajamana, niin silloinhan hän tulisi vielä kerran uudelleenkin tai he voisivat tavata jossakin muualla — ja tapaisivatkin varmasti.

Kello soi viimeisen kerran ja kiivaana. Silloin Liisa vetäytyi vaistomaisesti kauemmas nurkkaan kuin suojaa hakien. Portaat taas natisivat askelista, Erkki oli siis jo menossa, kenties katseli ikkunaan ja sen verhojen suojaan. — Nyt Liisakin huomasi hätäisenä välähdyksenä sateen ja pölyn likaiset juovat lasissa ja mustuneet ja ryppyiset ikkunaverhot, kun tiesi Erkin niitä katselevan.

Sitten oli kaikki hiljaista. Kauan aikaa Liisa oli piilossaan, arvellen Erkin yhä seisovan keskellä pihaa ja katselevan odotellen vuoroin oveen ja ikkunaan. — Mennäkö jäljestä ja huutaa? — Ei, ei ainakaan ennen kuin kaikki olisi jälleen kunnossa ja hän itse tuntisi kestävänsä, jos hänet silloin pantaisiin koetukselle.

Viimein hän astui varovasti kurkistamaan verhon takaa. Hän luuli kerkiävänsä vielä näkemään, kuinka Erkki juuri portissa mennessään kääntyisi silmäämään taaksensa.

Mutta siellä ei ollutkaan enää ketään, ei edes lapsia. — Eikö portaillakaan? — Ei.

Hän tunsi olevansa kauhean yksin, vielä yksinäisempi kuin äsken ja koko maailman syrjäyttämä. Elämä tuntui menneen niin kauas, se entinen ihana elämä, johon tuo äskeinen mies oli hänet vienyt ja joka oli hemmotellut häntäkin hetkisen, mutta vain hetkisen, niinkuin lellikkilastaan. Mutta kun hän oli ollutkin tuhma, oli hän saanut jäädä taas yksin.

Liisa istahti jakkaralle pöydän viereen, pani käsivartensa pöydän reunalle, nojasi otsansa nyrkkeihinsä ja itki.

3.

Kun Vareinen meni yhdeksältä korjauspajalle, oli häntä ja toista teknikkoa odottamassa yllättävä uutinen: heidät sanottiin irti työstä. — Mutta miehet eivät hätääntyneet siitä yhtään, vaan menivät johtajan luo keskustelemaan asiasta lähemmin ja kyselemään hiukan, mistä nuo tuollaiset terveiset johtuivat. Johtaja näytti hermostuneelta eikä näyttänyt ensin tahtovan antautua mihinkään puheisiin. Mutta kun miehet istuivat ja puhuivat, alkoi hänkin virkistyä, tarjosi sikarit molemmille ja kertoi: Heidän korjauspajansa oli joutunut pahaan rahakiipeliin ja ties' millä siitä selviääkään. Näyttää, niinkuin väkeä olisi liikaa, kun nimittäin vertaa keskenään pajan suuruutta ja kalustoa ja toiselta puolen palkkoja. Ja kun nyt tulee kysymys menojen vähentämisestä, täytyy silloin tietysti ensiksi ajatella palkkojen vähentämistä, sillä muuallahan täällä ei sanottavasti voisi säästää. Jos olisi edes kalustoa ja tilaa enemmän, jotta valmista työtäkin tulisi enemmän, silloin saisi hyvinkin olla koko nykyinen henkilökunta ja kai vähän lisääkin. Mutta milläs riivatulla sitä kalustoa ja lisärakennuksia…! Kun on kiipelissä entistenkin velkojen kanssa… Mutta kun vain olisi muutamia kymmeniä tuhansia lisää, niin hätä olisi kaukana.

Johtaja kyllä vakuutti, ettei hänellä ollut mitään syitä itse miehiä eikä heidän työtänsä vastaan. Ja hän voisi kyllä pitää heidät edelleenkin, mutta palkkoja pitäisi alentaa kautta linjan ja heille kahdellekaan ei voitaisi maksaa juuri paljon enemmän kuin miehillekään. Mutta kesken toivottomalta näyttävän puheensa hän kysäisi:

»Eikö herroilla ole rahoja kiinnittää yritykseen? Suurennetaan sen sijaan itse pajaa eikä vähennetä miehiä! Herrathan varsin hyvin tietävät, jotta tämä paja kannattaa, kun sen vain saa tarpeeksi laajaksi ja miesten käsiin tarpeeksi hyvät välineet. Tehtäisiin niinkuin pieni osakeyhtiö…»

Miehet katselivat toisiaan ensin kysyvinä, sitten vähän myhäillen ajatuksesta, että hekin olisivat silloin tämän pajan omistajia ja kulkisivat vastedes omissa töissään. Vanhempi teknikko, perheellinen mies, sanoi kannattavan ajatella asiaa, sillä päivänselväähän oli, etteivät rahat menisi hukkaan. Mutta kun hänellä ei nyt sattunut olemaan niin paljon varoja kuin pariakymmentätuhatta, pitäisi hänen ensin tiedustella niitä jostakin.

Vareinen sanoi samaa ja aikoi miettiä.

Heidän poistuessaan johtajan luota ei Vareinen tapansa mukaan kuitenkaan jaksanut olla tuskastumatta, vaan otti asian jo eron kannalta. Mutta toinen säilytti malttinsa ja rauhallisena arveli vain:

»Nyt näkyy saavan lopettaa jo syömisen, kun loppui työkin. Parasta panna korkki kiinni, etteivät entiset haihdu.»

»Jumaliste, kaikkia voi sattuakin. Ja juuri, kun minun piti ajatella…»

»Akanottoako?»

Vareinen ei vastannut, mutta puristi toista olkapäästä ja kysyi, vetäen huulensa ohuiksi:

»Kuulehan, sinä puhuit kerran siitä moottoriveneestäsi. Ehdotit, että ajeltaisiin sillä hiukan… Mitäs nyt ajattelet asiasta? Vene seisoo rannassa joutilaana, vaikka isäntä on joutunut työttömäksi. Ja työn saaminen riippuu vain siitä, onko sinulla rahaa. —Tehdään rahaa!»

»Jaa…?»

»Minä menisin erään varman naapurin kanssa. Hän olisi vain laivapoikana eikä saisi tietysti paljoa. Minä hoitaisin veneen ja kaiken muun. Paljonko sovittaisiin veneen vuokrasta?»

»Joudut kiinni ja sinne menee minun veneeni sitten.»

»En joudu. Ja jos joudun, niin venehän saadaan takaisin. Seuraava huvimatka tuo taas veneen hinnan. Ja voinhan jättää sinulle pantiksi jo lähtiessä osan veneen hinnasta. Mulla on vähän pankissa…»

»Jaa? Että se vuokrako? — Olisiko paljon, jos pantaisiin puolet voitosta? Tai vähennetään minun osuudestani sen sinun apulaisesi palkka. Jos tämä ensimmäinen matka onnistuu, niin toisella kerralla sovitaan minulle vain kolmannes.»

He päättivät, että Vareinen menee Taunon kanssa moottorilla, toinen teknikko vie sillä aikaa yhden korjauspajan auton — heidän kun täytyi korjausten jälkeen niitä muutenkin koettaa — muutaman kymmenen kilometrin päähän kaupungista erään pienen laiturin luo ja jättää sen siihen. Toiset tuovat lastin, siirtävät sen autoon, ajavat auton kaupunkiin ja hakevat sitten uudelleen veneen pois. Toisella miehellä ei silloin olisi mitään muuta osuutta kuin auton vieminen sinne rannalle ja senkin Vareinen selittäisi omaksi syykseen. Jos vene tai auto joutuisi kiinni, ottaisi Vareinen koko satsin niskoilleen.

Päätöksen johdosta Vareinen tuli niin hyvälle tuulelle, että hän jo meni takaisin johtajan luo ja pyysi päivän tai parin lomaa, sillä hänellä oli muka rahoja jo hiukan tiedossa ja hän hankkisi ne, ennenkuin lähtisi itse pois työstä.

Viittätoista minuuttia myöhemmin hän käveli toria pitkin varmoin askelin kuin mies, joka tietää, mitä tekee. Hän ei ollut huomaavinaankaan asuntoemäntäänsä valkoisten kärryjen takaa puna-valkoraitaisen katoksen alta. Vasta kun hän oli antanut kiillottajapojan puhdistaa kenkänsä ja ruskeat nahkasäärystimensä, oli hän näkevinään lähellä seisovan rouvankin ja hymyili ystävällisenä:

»Kansaa kuin messuilla. Ja kauppa käy, vai?»

»Kosimaankos Vareinen on menossa, kun on noin sunnuntaitällissään keskellä kirkasta työpäivää eikä ole korjauspajalla?» leikitteli rouva.

Vareinen silmäsi tutkivasti, tiesikö toinen jotakin, ja tuli äkkiä sanattomaksi. Vasta kun hän rouvan muun lepertelyn jälkeen uskoi, ettei tämä vielä aavistanut mitään Liisan ja hänen välisestään »kosinnasta», alkoi hän rauhoittua ja kertoi lähteneensä hammaslääkäriin. Mutta mitään aavistamaton Jenny-rouva ei ollut uskovinaan, vaan puhui edelleen tytöistä. Vareinen olisi lähtenyt poiskin, mutta mieli teki myöskin onkia selville, oliko Liisa jo lörpötellyt ja häpäissyt hänet naureskellen tietysti takanapäin. Ja rouvakin näkyi katselevan häntä niin tutkivasti. Neuvottomuuttaan peittääkseen hän otti pullollisen juotavaa ja seisoi lasi kourassa katsomatta kertaakaan rouvaa silmiin — niinkuin hän ei yleensä koskaan muulloinkaan katsonut puhellessaan ketään silmiin. Kun pullo loppui ja hänen piti vetää lompakkonsa esille maksaakseen tuntui kuin hänen olisi pitänyt samalla hyvittää tuota epäilevää eukkoa jostakin eikä keksinyt siihen muuta neuvoa kuin sanoa:

»Tuota noin, samalla voisin maksaa viime kuun vuokrankin, kun uusi näkyy jo alkaneen. Niin että sopiiko nyt samalla, vai?»

»Eihän sillä, hyvänen aika! Meidänhän täytyy maksaa ensin toisinpäin.
Hohhoi, eipä silti, rahaahan näkyisi vain tarvittavan aina yhä enemmän.»

»Rouva ottaa nyt vain! Ne muut ehtii sitten selvitellä», lohdutti hän tapansa mukaan ja oli kiitollinen, että oli päässyt Jenny-rouvan kanssa taas näinkin läheisiin asioihin. »Minä maksan nyt kuitenkin tämän. Nämä kuut näkyvät vaihtuvankin niin usein, kun tilinteon päiviä on yhtenään. Näkyi isännöitsijä käyvän keräilemässä jo siellä kotonakin.»

»Nyt jo? Hyvänen aika! Minä kun luulin, että se käy vasta iltapäivällä, enkä tiennyt jättää mitään kotiin. Mitenkähän Liisa nyt mahtoi selvitä…»

»Hyvin», vastasi Vareinen, vaikka rouva olikin kysynyt kuin itseltään.
»Kyllähän me Liisa-neidin kanssa yhdestä isännöitsijästä selvitään.»

Rouva valitteli, että joko taaskin Vareinen oli saanut maksella heidän asioitaan. Vareinen oli tyytyväinen tähän käänteeseen. Nyt hänen ei enää tarvinnut pelätä rouvan tutkivaa katsetta, ja keskustelu oli muutenkin kääntynyt kuin itsestään Liisaan. Olisi hyvä tilaisuus jatkaa ja tutkia vähän asioita, mutta hän ei oikein tietänyt, mistä aloittaisi.

Samaan aikaan mietti Jenny-rouva tapahtumasta kiitollisena, että Vareinen oli sattunut olemaan kotona eikä heidän tarvinnut tuntea häpeää tunnustaessaan, ettei ollut millä maksaa vuokraa. Sillä vaikka rouva sanoi luulleensa isännöitsijän tulevan vasta iltapäivällä, oli hän itse asiassa unohtanut vuokran kokonaan eikä hänellä olisi iltapäivälläkään ollut enempää kuin nytkään. Mutta hyvä, kun oli selvitty! Ja taisi olla hyvä mies tuo heidän vuokralaisensa, kun noin auliisti tarjoutui järjestämään asiat. Kiltinnäköinen oli muutenkin… Ja oli toki hyvä sekin, että he kykenivät järjestämään hänelle edes jonkinlaisen kodin, kun sai aina olla vieraissa, poika raukka! Ja sen takia kai se noin pyrkikin yhteen talonväen kanssa…

»Liisa-neiti näkyy vain selvenneen kokonaan jo taudistaan, kun on tänään ensimmäistä kertaa ylhäällä», koetti Vareinen jatkaa keskustelua. »Terve tyttö jo. Mutta onhan tautien jälkeen aina sellaista pikkuvikaa. Vaikka eihän hänessä kai enää mitään, korkeintaan hermostunut hiukan.»

»No se nyt ei ole ihmekään! Teki talvella työtä kuin hassu eikä edes iltoja pysynyt kotona, vaan sai joulunkin aikaan istua joka ilta vielä lisäksi pari tuntia. On se vain tarmokas tyttö, enkä minä tietäisi, miten kaikesta selviäisi, jos ei Liisaa olisi. — Joulun jälkeen sille näytti sitten jotakin tulleenkin, kun tyttöparka yhtäkkiä muuttui niin alakuloiseksi. Kai liikarasitusta. Nyt hän ei ajattele mitään muuta kuin paikansaamista ja tappaa sillä huolella itsensä. Vaikka onkin oma tyttö, niin kyllä minä vain sanon, jotta harvoja on niin tunnollisia ja tarmokkaita!»

Hän pysähtyi hetkiseksi, kun ääni yhtäkkiä petti liikutuksesta. Ja Jenny-rouvan kosteat silmät saivat Vareisenkin jollakin tavoin liikuttuneeksi. Hän tunsi kuin pistoksen: oliko hän kiusannut Liisaa liiaksi, kun ei ollut jättänyt rauhaan, vaikka toinen oli rukoillut ja valittanut saavansa muutenkin ajatella ja huolehtia liikaa. Hän oli yksinkertaisesti ollut hoksaamaton, mutta voisi kuitenkin jollakin parantaa asiaa vielä jälkeenpäin.

Yht'äkkiä Vareista alkoi niin kummallisesti kuumottaa. Hän pyyhki hikeä otsalta ja sytytti savukkeen kuin poistaakseen pahanolontunteensa. Teki niin mieli puhua rouvan kanssa enemmänkin Liisasta, muttei oikein uskaltanut ilmitulon pelossa. Äskenkin se tuntui jo kuin syyttävän häntä Liisan puolesta. Jenny-rouva taas puolestaan seurasi Vareisen käden liikkeitä ajatellen haikeana poikaansa, joka ei ollut tyttären veroinen. Olisipa poika ollut edes tuonkin vieraan miehen kaltainen, niin ei olisi perheellä hädänpäiviä! Eipähän tuo yrittänyt koskaan renttuina, vaikka tosiaan olisi ollut syytä, kun sai asua keittiönkuvekamarissa eikä ollut mitään vertaista seuraa.

Taas yritti Jenny-rouvan silmiin herahtaa kyynel, hänen tuntiessaan äidillistä hellyyttä tuota aivan vierasta, kalpeata ja ikävöivännäköistä miestä kohtaan.

Hän tuijotti edelleen toisen käteen, näki takinhihan ja kalvosimet, jotka olivat kiinni punaisella kangasnapilla.

Kas, kun hän ei ollut ennen huomannut tuollaista palloa juuri kalvosimennapiksi! Mihinkähän hän olikaan sen heittänyt…? Hänhän oli kerran löytänyt juuri samanlaisen napin ja miettinyt, mihin se mahtoi kuulua. Ja kun ei sitä keksinyt, oli heittänyt sen menemään. — Ei, mutta — hyvänen aika!

Nyt hän sen muisti: hän oli kerran Liisan vuodetta korjatessaan ja lakanaa oikoessaan sattunut pudottamaan sen sänkyvaatteista lattialle ja arvaillen pyöritellyt sitä sormissaan.

Mitä tietä saattoivat tuon miehen napit kantautua hänen tyttärensä sänkyyn!

Jenny-rouva tunsi riipaisevaa epäluuloa, niin että poskilla kulki kuuma henkäys. Vai sillä lailla! Hän oli kyllä joskus ajatellut, että kotona Liisa makasi sängyssä ja viereisessä huoneessa oli vieras mies mutta hän ei ollut osannut epäilläkään, että Liisa antaisi tuolle miehelle mitään aihetta lähestyä sänkyään.

Ja niin alkoi pieni mansikannäköinen kangaspallo Jenny-rouvan silmissä äkkiä muuttua synniksi.

Silloin Vareinenkin viimein luuli keksineensä jatkon keskustelulle ja viattomana virkahti:

»Sitä minä vain ihmettelen, ettei Liisa-neiti ole joutunut naimisiin. Onhan niin tavallista, että mitä kunnollisempi tyttö, sitä pikemmin vanhemmat hänet menettävät. Mutta Liisa-neiti kai ei vähässä kummassa jätä kotiaan.»

Oliko tuo mies sittenkin vain lurjus vai oliko heillä Liisan kanssa jotakin vakavaa. Ja jos kerran jotakin oli, niin miksi hän sitten viitsi näytellä tässä toisen edessä ja killistellä taivaalle, aivankuin luulisi voivansa pettää hänet, Jenny-rouvan. — »Ei, minua sinä et petä», mietti äiti taisteluvalmiina. »Olen aina ajatellut, ettei siitä seuraa hyvä, kun tuollaisia talossa pidetään. Ja pitääkö tyttärenkin nyt vain köyhyyden takia joutua tuollaisten lähennettäväksi!»

Kun Vareinen niin välttämättä oli halunnut johtaa keskustelun Liisaan ja kun Jenny-rouva myöskin tahtoi tietää, mitä Vareisella oli sydämellään Liisaa koskevaa, syntyi heidän välilleen seuraava keskustelu. Se tosin katkesi pari kertaa, kun rouva teki välillä appelsiinikauppoja, mutta jatkui kuitenkin katkenneesta paikasta.

»Vai naimisiin!» ihmetteli rouva. »Onhan niitä taitanut kulkea miehiä meilläkin, salaa jos julkisestikin. Mutta ainakaan minä en ikinä usko, että Liisa on heitä erikoisemmin suosinut.»