PÄIVÄ
1.
Se lyhyt aika, minkä aurinko päivällä paistoi Hietaloiden keittiöön, alkoi olla täysi. Ja nyt heidän jälkeensä saisivat viereisenkin keittiön asukkaat osansa vuorostaan, varmasti yhtä suuren, mutteivät myöskään suurempaa kuin ennen — aivankuin maitotingin, määräsuuruisen ja täsmällisesti. Liike kadun puolella oli kasvanut suurimpaan kolinaansa, joten tähän aikaan ei tavallisesti ketään huvittanut istua kamarissa. Sillä vaikka sen ikkuna olisi ollut kiinnikin, ei siellä olisi ollut sen hiljaisempaa kuin kadullakaan. Kuorma-autot täristivät seiniä ja lattiaa niin, että ikkunan edessä katosta rautalankakehyksissä riippuva pitkävartinen ja valkeakukkainen Jenny-rouvan suosikki heilui kehyksineen koko ajan kuin tuulessa. Ja kun ikkuna oli niin alhaalla, että ihmisten rinta ulottui sen penkin tasalle, vilkaisivat useimmat ohikulkijat siihen tai oikeamminkin omaan kuvaansa siinä. — Raitiovaunukaan ei koskaan unohtanut tehdä vuoroaan, vaan tuli joka viiden minuutin kuluttua yhtä varmasti kuin kuolema tulee kerran jokaisen ihmisen luo. Juuri kamarin ikkunan alla, missä myötämäki alkoi se joka kerran vingutti jarrujaan kuin kiroillen omaa kiirettään.
Lapsetkin pihamaalta olivat kadonneet, kun tuuli painoi viereiseltä kadunkorjauspaikalta paksua asfaltinsavua juuri pihaan ja sisäänkin. Sen vuoksi oli Liisankin pitänyt sulkea ikkunansa istuessaan kirjoittamassa keittiön pöydän ääressä. Hän olikin ehtinyt päästä jo hyvään vauhtiin ja työn lomassa, muuttaessaan puhdasta paperiliuskaa koneeseen, oli pistellyt jo poskeensa toisen appelsiinin.
Sitten aurinko menikin piiloon, sen heijastus katosi koko uuninpuoleiselta seinältä ja punakankaiselta amppelilta ja kirkas läikkä oli tavoittanut oven toisen pielen. Äsken oli vasten kasvoja paistava kirkas, mutta kuitenkin herttaisen lämmin valo kyllä häirinnyt Liisan työtä, mutta hän oli vain tahallaan antanut sen sokaista silmät. Nyt kaikki näytti käyneen yhtäkkiä liiankin pimeäksi, niin ettei työ nytkään sujunut sen paremmin.
»Kummallista, miten sumuista maailman pitää olla», hän huokaili itsekseen ja kohotti kätensä pään päälle pitkään venytellen. Kirjaimet ja rivit vieläkin pyörivät silmissä ja hän itsekin uskoi olevansa vielä heikko eikä vain auringon sokaisema. Mutta hän antoi maailman pyöriä yhtenä karusellina, tuntuipahan vain, niinkuin sekin olisi koroittanut tämän juhlalauantain humua.
Silloin kello soi taas.
Vareinenko? — Ei, hänellä oli omat avaimet.
Laskuko? — Ei penniäkään rahaa kotona ja äiti poissa.
Liisasta vain tuntui kuin se olisi ollut taas jotakin ikävää ja hän saisi taas selitellä ja koettaa esittää uskottavia verukkeita. Hän nousi tuoliltaan ja kurkisti verhon takaa, näki eteisen nurkan suojasta vain selän ja niskan.
»Erkki!»
Siis Erkki tuli sittenkin toisen kerran — kiristäjä, piru, joka ei jättänyt häntä rauhaan, vaikka hän oli jo kerran aikaisemmin jaksanut luopua tuosta miehestä ja toisen kerran tänä aamuna — vielä Erkin mentyäkin — oli itsekin uskonut voivansa ja jaksavansa päästä eroon ja hallita itsensä! Mikseivät ne antaneet hänen olla, kun hän itse kerran tahtoi sitä!
Mutta miks'ei Erkki saattanut ajatella kaikkea samoin kuin hänkin nyt pitkän eron jälkeen? Eikö se kaikki ollut vain seurausta ja tottumusta liian paljosta yhdessäolosta? Ja kun ero sitten tuli, saattoi tietysti Erkki niinkuin hänkin katua ja myöntää, he olivat vaatineet liikaa ja tuhlanneet liikaa ja olivatkin alusta lähtien pyrkineet ja tahtoneet toisaalle, mutta kuitenkin päätyneet siihen.
Erkki, mitä varten sinä tulit?
Liisa vapisi, puristi molemmin käsin rintojaan ja aivankuin sai voimaa kivusta, kun kynnet upposivat lihaan. — Jos hän avaisi oven, niin alkaisiko kaikki uudelleen taas samanlaisena, kuumana, toisia ihmisiä pakoilevana, aina jälkeenpäin kaduttavana ja uudelleen tavatessa hävettävänä ja hämilleen saattavana? — Ei, se ei enää saisi jatkua, muutoin hän olisi mennyttä! Mutta jos Erkki vieläkin pyrkisi siihen, niin kestäisikö hän sitten lujana?
»Kestänkö minä?» kuiskasi Liisa itselleen, meni eteisen suljetun oven luo ja puristi sen kahvaa kuin peläten ulomman oven aukeavan itsestään ja jonkun ihmissyöjän pääsevän sisään.
Kello kilahti toisen kerran.
»Miksi minua näin kiusataan? Siksikö, ettemme me voi…? Miksi me emme kestäisi! Ja miksi kaikki päättyisi juuri näin, toisiaan piileskellen? Miksi minun piti joutua kokemaan vielä tämäkin — meidän molempien?»
Hän puristi nyt jo aukinaisen keittiön oven kahvaa. Vain kaksi askelta ja lautainen ulko-ovi olivat enää Erkin ja hänen välillään.
»Minä en jaksa kärsiä tätäkään enää, tulkoonpa tapaamisesta sitten mitä tahansa! Erkki, enkö minä ole piru, kun tällä tavalla annan sinun odottaa vain oman itseni takia!» huusi hän ajatuksissaan.
Hän seisoi jo keskellä eteisen lattiaa ja olisi jo ulottunut tarttumaan ulko-oven kahvaan. Hän hymyili niin anteeksianovana ja katuvana ovelle, aivankuin toisen olisi pitänyt oven läpikin tuntea hänen katseensa.
Kello kilahti nyt vielä kerran ja kiivaana. Liisa tiesi, että se olisi nyt viimeinen kerta ja kenties ainiaaksi. Jos hän nyt jättäisi avaamatta oven, ei hänen tarvitsisi eikä hän saisi sitä enää koskaan avata tuolle miehelle, vaikka tahtoisikin.
Silloin hänen päänsä nousi ja hän saneli itsekseen tavu tavulta: »Minä kestän ja minä myöskin avaan!» — Sitten hänen tuli niin hyvä olla, hän olisi voinut vaikka huutaa.
Liisa tarttui oven kahvaan kuin huomaamattaan. Avain vääntyi. Ovi tuntui auenneen kuin itsestään ja hänen koskettamattaan. Ja kun se oli tuskin raoittunut ja kun hän oli heittäytymäisillään toisen syleilyyn ja huutamaisillaan — niin silloin hieman hämillinen ja Liisan mielestä niin sanomattoman kylmä ja välinpitämätön ääni sanoi:
»Hyvää päivää, Liisa! Tulin katsomaan sinua, kun kuulin sinun olleen sairaana.»
Liisan ilonhuuto soi vielä hänen sisällään, kun ulkokuori oli jo jähmettynyt ja hän kykeni äänen särähtämättä sanomaan: »Kah, Erkki!» vaikka aivan yhtä helposti olisi voinut kiljahtaa: »Voi Erkki!»
»Niin, hyvää päivää. Hauska, että tulit katsomaan…»
Ja iloisena, että oli sittenkin hillinnyt itsensä, hän jo silmäsi ympäri eteisen ja sanoi mahdollisimman arkisesti:
»En tiedä, voinko pyytää sinua sisään, kun kaikki on niin sekaisin?»
»Niinkö? No, mitäs se haittaa. Sinähän olet ollut sairaana etkä siivoojana. Mutta jos pidät parempana, niin mennään ulos kävelemään?» Sanoi toinen ja ihmetteli itsekseen, mitä varten hän oli vaivautunut ottamaan selville tuon naisen osoitteen ja käymään täällä, kun se ei ollut sama nainenkaan, jota hän oli hakenut, vaan aivan vieras ihminen. Mutta hän astui kuitenkin eteiseen kuin lähempää todetakseen, ettei tuo ollutkaan se Liisan katse, jonka hän oli ennen nähnyt, vaan jonkun potilaan, että hän tuon vieraan potilaan nähdessään oli huomannut siinä jotakin yhtäläisyyttä Liisan kanssa ja siitä johtunut ajattelemaan tuota Liisana. — Eivätkä nuo olleet Liisan kasvotkaan, entisen kauniin ja loistavan Liisan, vaan jonkun muun esikaupungin puurähjässä asuvan sairaan naisen, ihmisen, josta hänen nyt pitäisi tehdä terve ja elävä. Ja jos hän ei pystyisi tekemään terveeksi, niin silloin sanottaisiin tietysti, että hän oli tuon naisen tappanut…
Silloin tuli Liisa ja kuin armahtaen hänet neuvottomuudestaan otti hatun ja kävelykepin, ja kun nauloissa ei näkynyt olevan tilaa niille, pani ne kainaloonsa ja hellästi harteista kädellään työntäen ohjasi hänet kamariin, pani hatun pöydälle, kepin ovenpieleen ja naurahti kuin poistaakseen kireän tunnelman.
Silloin alkoi Erkistäkin täälläolo tuntua luonnollisemmalta ja hän jo kysäisi hajamielisenä:
»Miten olet nyt voinut?»
»Mutta mitä sinä…? Luuletko ihmisen voivan sairaanakin hyvin? Istu nyt tänne äläkä katsele ympärillesi! Sillä jos täällä on siivotonta, niin syy on siinä, ettei sinua ole odotettu tulevaksi.»
Hän oli lisäämäisillään vielä »enää», mutta osasi ajoissa estää sen luiskahtamasta. Erkki istuutui ainoaan nojatuoliin, heitti jalkansa toisen polven päälle ja sanoi paljon kylmemmin ja virallisemmin kuin mitä hän oli tänne tullessaan osannut ajatellakaan:
»Minä kuulin vasta pari päivää sitten sinun sairastaneen koko kevään. Olen lähdössä nyt lopultakin pois Helsingistä — ajatteles, nyt vasta voi sanoa olevansa niin valmis, että pääsee pois! Matkustan jo luultavasti huomenna, ja sittenhän minulla ei kai ole enää paljoakaan asiaa tänne. — Niin, eilen en ehtinyt vielä tulla katsomaan sinua, mutta tänään olen täällä jo toista kertaa. Minun oli yksinkertaisesti tultava, sillä tahdoin nähdä vointisi, ja minä olisin juossut täällä vaikka sata kertaa, ellen ennemmin olisi tavannut sinua!»
»Olihan kauhean kiltisti tehty, että muistit tulla», sanoi Liisa ja itsekin tiesi sen sanovansa niin mahdollisimman naiivisti, että se olisi voinut nostaa toisen aivan yhtä hyvin raivoksi. Mutta Erkki ei ollut tietävinäänkään, vaan lisäsi rauhallisena:
»Meillähän olisi oikeastaan hyvin paljon puhuttavaa — viime vuodesta.»
»Niin, viime kesä oli tosiaan kaunis, mutta syksy ikävämpi — ja työtä paljon. Luulen, että tänä kesänä on ollut kylmempää.»
»Talvella kyllä odottelin tietoa sinusta, mutta turhaan. Soitin sitten liikkeeseesi, mutta et ollut siellä. Myöhemmin sain tietää, että olit muuttanut liikkeestäsi pois, mutta sanallakaan he eivät maininneet, että sinä olitkin sairas. Sitten olit muuttanut asuntoa. Kyselin tuttavilta, mutta kun hekään eivät tienneet mitään, päätin vasta suurimman työtulvan mentyä ohi ryhtyä järjestelmällisesti työskentelemään tunnin päivässä sinut löytääkseni. En tehnyt sitä aikaisemmin senkään vuoksi, että nyt valmistuttuani saisin enemmän aikaa ja rauhaa tavata sinua.»
»Yhden vuorokauden ajan? Matkustathan huomenna!»
»Älähän kiirehdi asioiden edelle. Kerron vielä senkin. Mutta ensin tahtoisin vain tietää siitä viime syksyisestä…»
»Sinusta kai on nyt hauska päästä viimeinkin Helsingistä pois, vai?» joudutti toinen väliin katkaisten lauseen kesken.
Erkki katsahti kysyvänä toiseen ja huomasi teeskennellyn backfisch-ilmeen tämän kasvoilla. Hänen vilkkautensa katosi silmänräpäyksessä, sillä hän oli arvannut oikein. Pistäen juuri sytyttämänsä savukkeen kuppiin hän nousi ja astui keskelle lattiaa Liisan eteen:
»Älä viitsi, Liisa!»
»Ole hyvä ja istu», jatkoi toinen entiseen tapaansa.
»En!» kuului lyhyesti. »Sinä et näy tahtovan, että minä puhuisin mitään vanhasta. Syytä en tiedä. Mutta olkoonpa mikä tahansa, voisit silti kuunnella sellaista, jonka vain minä tiedän, mutta sinä et. Mutta jos luulet, että meidän on parempi jättää kaikki asiat selvittämättä ja rempalleen, niin olkoon menneeksi! Silloin emme ainakaan voi riidellä. Puhutaan siis vain nykyisyydestä — vai onko parempi, että minä menen?»
Liisa ei vastannut mitään. Toinen oli niin valmistautunut kaikkea tällaista vastaan, ettei terä voinut enää viiltää. Hetkisen turhaan odotettuaan kieltoa tai käskyä Erkki istuutui, oli tuokion hiljaa ja alkoi sitten uudelleen ja hillitymmin, katsellen koko ajan rehellisesti vastapäätään istuvaa naista, vaikka tämä viimeisen käänteen aikana oli menettänyt asenteensa ja painanut päänsä alas:
»Kun me emme saa puhua enää vanhoina tuttavinakaan, niin sallitko, että olen lääkärisi? Jos en saa muuten kysyä sinulta mitään, niin voinko edes lääkärinä tiedustella vointiasi?»
Liisa tunsi vain veren tulvivan päähänsä. Hän ei voinut millään lailla selittää itselleenkään oikukasta mielentilaansa: hän vain tahtoi repiä kirvelevästi ja tunsi vimmattua kiukkua kuin lapsi, jonka ei anneta lyödä pieniksi muruiksi omaa leikkikaluaan. Hän tunsi kyynelten yrittävän purkautua esille, yhtä paljon kiukun kuin jälleennäkemisen ilonkin kyynelet — ja niitä peittääkseen ja estääkseen hän nousi ja astui ikkunan luo selin mieheen. Hän olisi tahtonut tunnustaa, ettei hän itse voinut puhua mitään, kun vielä näkymätön itku salpasi kurkun, mutta ponnistettuaan sai vain kalseasti sanotuksi:
»Minulla ei ole mitään kerrottavaa. Puhu sinä.» Mies tunsi katumusta jyrkistä sanoistaan, joilla oli saanut toisen luopumaan asenteestaan, mutta myöskin hymyili ajatellessaan, että Liisa jätti sanomatta kaksi sanaa: »kun voit». Nyt hän tiesi, ettei ollut tullut turhaan ja ettei hänen tarvinnut lähteä, kun molemmat kuitenkin tarkoittivat jäämistä. Mutta ilmeisesti oli myöskin parempi, ettei hän puhuisi Liisalle mitään siitä, josta hän juuri oli aikonutkin ja jota varten hän oli tullut. Sillä jo tällä ajalla hän ehti huomata tytön hermostuneeksi, eikä tarvitsisi suurtakaan mielenliikutusta, ennenkuin Liisa olisi suorastaan hysteerinen. Käsien vapiseminen äsken hänen näennäisesti rauhallinen ollessaan ja suupielen pieni värähdys kesken hymyn olivat jo kielineet hänelle jotakin.
Erkki hämmästyi kaiken sen havaittuaan ja todettuaan. Sillä nyt tuolla ikkunan ääressä ei enää seisonutkaan se nainen, jota hän niin usein oli päivisin, päästyään repimästä ilkeitä ruhjevammoja ja kuromasta kiinni pahoja puukonviiltoja, riisuessaan valkean takkinsa ja vetäessään toisen puvun päälleen, ajatellut pitkän iltansa ohjelmaa laatiessaan. Ja tuo ei ollut se sama, jota hän oli ajatellut istuessaan kotona paksujen ja rumakuvaisten tieteellisten kirjojensa keskellä, ei sama nainen ja ihminen, vaan tapaus, joka hänen piti selvittää, parantaa ja tehdä hänestä juuri se entinen Liisa! Mutta jos hän ei siihen pystyisi, niin ensiksikin hänen tunnonrauhansa olisi mennyttä ihmisenä ja toiseksi hän ei voisi itselleenkään tunnustaa olevansa lääkäri.
»Kuule, voitko sanoa, kuka lääkäri sinua on hoitanut sairautesi ajan?» kysyi hän äkkiä.
Liisa mainitsi epäröiden jonkun nimen, sillä häntä ei ollut varsinaisesti hoitanut kukaan. Se iankaikkinen köyhyys! — Ainoastaan äiti oli käynyt lääkärin luona puhumassa liikarasituksesta ja pyytämässä vahvistavia lääkkeitä. — Kun Erkki kysyi myöskin itse tautia, ei toinen voinut sanoa sen nimeä, vaan ainoastaan oireet, itse kivut ja seuraukset.
»Kertoisitko minulle jotakin — miten nyt sanoisin — mielentiloistasi? Tunnetko itsesi joskus rajun iloiseksi, onko välillä suuria alakuloisuuden puuskia ja nukutko hyvin?»
»Kyl-lä! Minä luulen, että olen hiukan hermostunut. Unta on iltaisin mahdoton saada. En voi sille mitään, että juuri, kun alan vaipua uneen, alkaa tuntua kuin olisin elävältä suljettu ruumisarkkuun ja tuskaisena koetan päästä siitä pois, ennenkuin tukehdun. Tuo toistuu joka kerran, kun yritän nukkua. Ja se on niin kiduttavaa, että pelkään koko sänkyä ja unta.
»Se on hirveätä varmasti. Entä kuume iltaisin?»
»Ei ole. Olen mitannut usein, kun ensin pelkäsin, että keuhkot… Mutta onneksi ei taida olla sitä pelkoa.»
»Hyvä!» ajatteli itsekseen lääkäri ja piti jokseenkin selvänä: ensin äärimmilleen jännittyneet ja ärtyneet hermot, sitten nähtävästi vilustuminen ja lievä keuhkokuume, sen jälkeen pitkäaikainen yleinen heikkous ja pilalle menneet hermot — tai niinkuin maallikot sanoisivat: elämänhalun puute ja ärtyisyys.
Mitä lääkkeitäkö? — Toinen ei voinut kertoa sitäkään, että rahanpuute oli estänyt sellaisia hankkimasta muulloin kuin vähän aikaa alussa. Tai oikeammin Liisa itse oli vaikenemisellaan estänyt äidin viemästä ainoita rahoja hänen takiansa lääkärille ja apteekkarille uskoen selviävänsä ilman lääkkeitä ajan parantamana. — »Lääkkeitäkö? — En minä oikein tiedä. — Jotakin ruskeata pullossa…»
»Tuotkos ne pullot tänne?»
»Mitä varten?»
»Tahtoisin nähdä niitä. Sinut täytyy nyt heti saada voimistumaan, muuten siitä voisi hyvin helposti olla joitakin ikäviä ja vaarallisia jälkiseurauksia, pahempia kuin — kuin luuletkaan.»
»Surettaisiko se sinua?» Ja hän nauroi niin herttaisen sydämellisesti, mutta kuuli sitten oman naurunsa ja häpesi sitä. Hänhän ei ollut tahtonut nauraa, vaan ainoastaan sanoa: »Älä pelkää, en minä enää kuole! Tästä aamusta lähtien olen päättänyt elää!» Ja kun Erkki toistamiseen pyysi lääkepulloja, sanoi hän vain: »Kun en tiedä, mihin lie viety jo.»
»Vai niin», sanoi Erkki kuin tyytyen siihen selitykseen, mutta katsoi koko ajan toista kiinteästi kasvoihin, silmiin, rintaan ja käsiin — kaikkeen, mitä puku ei verhonnut, niin tarkkaan, että Liisa jo kiusaantui. Sitten hän silmäili huonetta: miehen takki tuolinkarmilla, nahkasäärystimet ja kengät sängyn alla, sängyn vieressä paljon tuhkaa ja savukkeenpätkiä. Ovi keittiöön oli auki, siellä oli pöydällä kirjoituskone pullon, appelsiininkuorien ja paperien välissä, tuoleilla papereita, nurkassa ja sängyssä vaatteita, naulassa iso esiliina ja Liisan oma hattu — hän muisti sen viime kesästä.
»Teillä asuu joku vuokralainen?»
»On, mutta ei hän tule kotiin, sen vuoksi nyt voimme…»
»Sinullahan on velikin?»
»Niin, mutta hän matkusti juuri äsken maalle.»
»Kuinka äitisi jaksaa? — Herttainen täti! Me olimme niin hyvissä väleissä ja viihdyimme niin hyvin toistemme kanssa silloinkin, — kun sinä et ollut kotona.»
»Kyllä hän hyvin jaksaa. Hän on — on työssä juuri nyt.»
Vai niin, — ajatteli taas Erkki ja luuli vähitellen aavistavansa sen, miksi hän ei ollut päässyt tänä aamuna sisälle, vaikka oli kuullut liikettä, miksi häntä ei nyt aiottu pyytää istumaan, miksi täällä asui vuokralainen muutenkin liian ahtaassa huoneistossa, miksi lääkärinhoito oli ollut puutteellista. Ja hän koetti kysyä niin luonnollisesti kuin toverien kesken voi:
»Ikäviä nämä tällaiset sairastelemiset jo senkin vuoksi, että työt joutuvat kärsimään ja monta hyvää suunnitelmaa menee hukkaan. Sinullekin tuotti tämä kaikki varmasti suurta hallaa, kun sait olla niin kauan ilman suurta tirehtöörinpalkkaasi?»
»Kuule, mitä varten sinä tutkit ja tentit minua! Usko nyt: minussa ei ole mitään vikaa! Minä olen terve, niin äärettömän terve, hyvinvoipa ja kaunis ja rikas kuin tarvitseekin. Anna minun olla nyt rauhassa! Puhutaan jostakin muusta — sinusta.»
»Puhutaan sitten minustakin», myönsi hän ja veti liivintaskustaan pienen laatikon, otti sieltä esille pienen, kiiltävän esineen kuin puuterirasian, josta läksi kaksi pitkää lankaa. Langanpäät hän pani korviinsa — ihme, miten lääkärin näköinen hän nyt olikin, välähti Liisan mielessä, sillä Liisa ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi Erkkiä lysoolinhajuisessa vastaanottohuoneessa ja valkea takki päällä kuin parturilla. — Niin Erkki astui nyt Liisan eteen aikoen pistää sen rasian hänen poveensa. Nainen nousi pystyyn, mutta toinen rauhoitti häntä ja silmäsi puvun rinta-aukkoon hymyillen varmaa hymyänsä. Silloin Liisa peräytyi tuolin taakse, katsoi silmät avonaisina ja kysyvinä, hämmästyneenä ja pelokkaana:
»Ei! Erkki — ei!»
»Mutta etkö ymmärrä, minähän aion tutkia sinut…»
»Älä koske minuun! — Mitä sinä tuijotat minuun koko ajan kuin olisin tehnyt rikoksen? Älä katso minua. Mene pois ja anna minun olla rauhassa. Mitä olen minä tehnyt, kun tuolla tavalla kiusaat ja vakoilet?»
Hänen silmänsä olivat kuin kauhusta levällään, ja toinen seisoi toisella puolen tuolia ymmällään. Mikä tuota naista vaivasi, kun pelkäsi häntä noin? Epäilikö hän olevan itsessään jonkin sellaisen taudin, jonka parantumiseen hän ei uskonut? Tai tahtoiko hän vain säästää itsensä siltä uutiselta, että hänessä piili se todella. Vai oliko se vain jotakin muuta tilapäisempää, turhaa kainoutta? Kenties vain jonkin alusvaatekappaleen ommel, joka oli ratkennut ja oli vielä neulomatta. Vai jotakin paljon pahempaako, niinkuin spitaalitautisella naisella, joka ei voi näyttää rakastajalleen taudin syömiä rintojaan kuolemaantuomitun merkkinä!
»Kuule, Liisa», hän sanoi rauhoittaen, »sinä pelkäät minua, vaikka näen hyvin, että olet ollut sairas ja luultavasti olet vieläkin. Näen myöskin, ettei sinua ole hoidettu tai se ei ainakaan ole auttanut mitään. Mutta minä parannan sinut, vaikka karkaisit käsissäni kuin pieni lapsi, sillä sinä et kestä kauan tuossa kunnossa. — Eikö niin, Liisa?»
Hän asetti langat uudelleen korviinsa, astui toisen luo ja pani kätensä hänen olkapäälleen suojelevasti kuin hyvä setä. Mutta toinen peräytyi yhä ja kuiskasi hätäisenä ja rukoilevana:
»Erkki! Ymmärrätkö? Me emme saa… Minä en kestä sitä enää…»
Miehen käsi valahti alas hänen olkapäältään: »Mitä — Liisa?»
»Sitä, jotta sinä et saa koskea enää minuun.» Hän sanoi sen niin nöyränä, anteeksi pyytävänä ja kärsivänä, että Erkki huomasi, ettei tämä pelännyt häntä, vaan ainoastaan puolusti itseään, puristi kouristuksenomaisesti avonaista kaulustaan kiinnemmäksi, katsoi miestä rukoillen ja pudisti verkalleen päätään kuiskaten: »Ei, ei!» Nyt kaikki valkeni suurempana kuin hän oli osannut aavistaakaan. Nainen, joka ei kerran ollut pelännyt hänen kättään, niinkuin nyt spitaalitautisen kosketusta — hän huomasikin itse olevansa nyt se spitaalitautinen, joka saattoi tartuttaa — eikä ollut paennut hänen katsettaan, pelkäsi nyt häntä lääkärinäkin koskettamasta ruumistaan. Ei, nainen ei sittenkään pelännyt ruumistaan, vaan tahtoi vain säilyttää sielunsa ja oman itsensä, jonka hän uskoi löytäneensä takaisin. — Nyt Erkki astui kehottavana ja pyytävänä hänen viereensä ja puhui kuin ymmärtäväinen opettaja erehtyneelle suosikkioppilaalleen:
»Älä pelkää sitä, Liisa. Minäkään en tahdo, että se jatkuisi enää. Me olemme nyt niinkuin silloin kerran alussa, muistatko? Kaikkihan on nyt aivan toisin… Ja mehän voimme tietysti, mitä me tahdommekin. Ja kaikki on niin hyvin jälleen…»
»Ole hiljaa äläkä muistuta minulle siitä!» Liisa huusi kiivaana, mutta vaipui sitten nojatuoliin ja painoi otsansa alas käsiinsä. Erkkikin istui huokaisten toiselle puolelle huonetta häntä vastapäätä, ja nyt hänessä ei ajatellut taas ihminen, tuttava eikä ystävä, vaan lääkäri. Hän näki, mikä tuon naisen oli kuluttanut ja syönyt voimattomaksi, hysteeriseksi ja araksi. Ei niinkään paljon sairaus, sehän oli ollut lievää, vaan erotiikka, ensin liiaksi kuluttava ja tyydytetty, sitten tyydyttämätön ja pidätetty, ylirasitetut henkiset ponnistelut ja tuskat. Tuo kaikki yhden näkymättömän voiman, erotiikan seurauksena, joka noiden toisten seuraamana voi tehdä ihmisestä mielipuolenkin, jos tahtoo. »Hermot riekaleina», hän ajatteli, »tehdään kokonaan uudet.» Ja ääneen hän virkkoi, rauhallisesti, mutta varmasti:
»Me jätämme tutkimisen nyt, Liisa. Mutta vielä tänä iltana minä tulen uudestaan silloin, kun äitisi on kotona. Meidän on parempi tutkia sitten, kun hän on lähellä. Sano suoraan, saanko tulla!»
»Kyllä, miks'ei», hän vastasi epävarmasti.
»Ehkä on muutenkin parempi, että minä puhun äitisi kanssa. Sillä jos sanonkin nyt jotakin vain sinulle, niin sinä et usko minua kuitenkaan. Yksi ehto on, että sinä tottelet minua ja teet tarkoin, niinkuin minä sanon. No, älä sentään pelkää, ei se silti ole mitään vaarallista! Toiseksi sinä et mene toimeesi yhteen kuukauteen, vaan olet kauniisti kotona ja lepäät…»
»No sen ainakin voin helposti luvata», keskeytti Liisa puoleksi nyyhkyttäen ja puoleksi nauraen.
»Niin, niin. Puhun tosissani. Sinä et saa toistaiseksi tehdä mitään muuta rasittavaa tai kuluttavaa kuin mitä käsken tai lupaan. Ymmärräks? Ei mitään mammonantavoittelua. Kaikki yleensä sanovat, että potilaana on hyvä ja hauska olla, kun niin paljon hemmotellaan. Mutta joskus se ei ole helppoa juuri sen riivatun mammonan takia. Mutta sellaiset asiathan aina järjestyvät. — Eijei, älä pelkää, en minä aio vaatia sinulta suuria lääkärinlaskuja! — Tarkoitan vain, että siirrät tuon kirjoituskoneesi ja paperisi nurkkaan etkä koskekaan niihin.»
»Mutta miten sinä luulet…? Miten minä olisin ilman rah… työtä?»
»Minä järjestän sinulle tarpeeksi työtä: paljon nukkumista, paljon syömistä, aluksi varovaisesti auringonkylpyjä, myöhemmin vedessä pulikoimista ja…»
»Ei käy päinsä potilaan palkalla!» julkaisi toinen juttelusta virkistyneenä sen salaisuutensa, jota hän oli koettanut peittää.
»Juu-uh! — Minä olen jo ehtinyt ajatella senkin puolen. Jo äsken oli minulla eräs ehdotus valmiina, mutta en oikein uskaltanut sitä esittää, vaan ajattelin, että puhun vasta sitten illalla. — Se on tämä: minä otin kuukausi sitten muutamien tuhansien lainan, kun luulin sitä tarvitsevani. Mutta kun nyt sain viransijaisuuden ja viikon kuluttua pääsen herrana kunnanlääkärinä vetämään tikkuja mummojen varpaista ja kirjoittamaan totilaseja tukkipomoille, niin en tarvitse sitä lainaa ja maksankin sen jo nyt takaisin, jos sinä et ota sitä suosiollisesti käyttääksesi.»
»Mitä minä siitä?»
»Sittenpähän näet. Minä kyllä puhun asiasta äidillesi illalla. Lisäksi minulla on kyllä paljon muita ehdotuksia, mutta ensin otan niistä äitisi hyväksymisen, niinkuin sanoin, sillä sinä näyt ennakolta päättäneen vastustaa minua kaikessa.» Hän nousi ja otti hattunsa, mutta ei tarjonnut kättään hyvästiksi. »Voit miettiä asioita iltaan saakka. Kyllä minulla on muutamia kahdenkeskisiä ehdotuksia sinulle itsellesikin, mutta niistä en puhu mitään.»
»Mutta jos en tottele teitä missään, tohtori?»
»Kyl-lä!» hän huusi varmana eteisestä ja meni. Hän läksi juuri silloin parhaiksi, kun huomasi Liisan jo rauhoittuvan ja alkavan hymyillä. Jos hän olisi jäänyt hetkeksi, olisi heidän kai täytynyt uudelleen kosketella vanhoja asioita, ja silloin olisi kaikki mennyt pilviseksi ja kyyneleiseksi jälleen. Väsyttämättä toista hän oli saanut tämän jo hiukan kuuntelemaan sanojaan, ja se aluksi riittikin. Eipä silti, pitäisihän heidän vielä joskus puhua menneiden tapahtumienkin syistä ja seurauksista, mutta ensin olisi nykyisyys saatava näyttämään tarpeeksi valoisalta, ettei menneen katkeruuden heijastus jaksaisi sitä enää himmentää. Ne asiat saisivat nyt olla rauhassa niin kauan kuin ne tulisivat esille itsestään ja nostamatta.
Liisa ei oikeastaan tarkoittanut, että Erkki olisi niin pian lähtenyt. Hänellä tuntui olevan vielä jotakin sanottavaa. Hän huusi toisen jälkeen eteiseen, mutta kun vastausta ei tullut, juoksi hän itse sinne ja portaille, mutta mitään ei enää näkynyt, hän oli mennyt jo portistakin.
»Hullu mies! Mikä hänelle nyt tuli?» aprikoi Liisa kuin ihmeissään.
Mutta Erkille ei ollut tullut mitään. Hän istui autossa ja katsoi kelloa, ehtisikö vai eikö ajoissa nostamaan pankista ennen sen sulkemista sen kymmenentuhatta, josta oli Liisalle puhunut.
»Hullu mies, pelkäsikö hän minun iankaikkista ja typerää itkemistäni!
Mutta enhän minä häntä itkenyt.»
Liisa seisoi nyt keittiön ikkunan ääressä katsellen pihalle, mutta ei ajatellut mitään. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hänen vastarintansa oli murtunut ja mennyt hukkaan. Kummallinen käänne… Puoli vuotta hän oli saanut ponnistella saadakseen ajatuksensa irti Erkistä, mutta juuri nyt, kun hän oli alkanut tuntea vapautuneensa niistä kivuistaan, tuli tämä itse. Sattuma vai mikä se oli, joka teki hänen monien päivien ja unettomien öittensä tuskailut, pahoittelut ja kyyneletkin tarpeettomiksi?
Niin no, olihan oikeastaan kuitenkin käynyt kaikkein parhaiten. Eihän hän ollut vihannut Erkkiä. Miksi heidän siis olisi pitänyt erota niin väkivaltaisesti? Vaikka eihän oikeastaan olisi sen parempi, jos he nytkin sopisivat näennäisen ystävyyden ennen toista eroajistaan. Sitäkin varmasti tulisi aina häiritsemään muisto siitä, että he olivat kerran olleet toisilleen kaikki kaikessa, mutta tuli oli sitten sammunut ja he yhdessä koettaisivat löytää jotakin lämmintä tai käyttökelpoista kylmistä poroista. Sekin olisi turhaa kaivelemista ja valheellista itsensä ja toisen lohduttamista nokisilla hiilillä lämmön asemesta. Siispä: ei mitään sopimuksia enää heidän välilleen…
Mutta nyt? — Nyt heitä ei odottanut mikään ja kuitenkin kaikki. Edessä tulisivat olemaan jonkinlaisen suloisen odotuksen päivät samoin kuin ensiaikoina. Kaikkeen liittyisi hienon hieno jännitys, mitä tapahtuisi tänään ja huomenna. Ja vaikka kaikki päivät olisivatkin aivan toistensa kaltaisia, olisivat ne kuitenkin niin monivivahteisia.
Nyt Liisa uskoi, että jos mies ja nainen ovat joskus korventaneet parhaimmat tunteensa liiallisessa leimussa kirveleväksi käpryksi, niin pitkän eron jälkeen, naisen kyynelten ja miehen katumuksen voimalla ne voi saada jälleen yhtä ehjiksi ja tuoreiksi kuin ne olivat syntyessäänkin. Olihan Jenny-rouvan hoivaama kukka tuossa kamarin ikkunalla nyt kukkiessaan yhtä punainen ja kukat yhtä verentäysiä kuin viime kesänäkin vaikka se olikin menettänyt kaikki lehtensä talvella ja oli ollut vain kuiva ja katkeileva risu.
Liisa harhaili ja pysähtyi seisomaan keskelle kamarin lattiaa, miettimään ja muistelemaan, sillä hän oli aivankuin lähtenyt jotakin hakemaan, mutta ei muistanut mitä. Huone oli ihmeen valoisa. Eihän aurinko ollut paistanut sinne koskaan ennen, mutta nyt se paistoi? — Ei, vaan se heijastui sinne vastapäisen kivimuurin ikkunoista — ja ihmeellistä: valo oli heijastuessaankin aivan yhtä kirkas kuin jos se olisi tullut suoraan.
2.
Tauno tunsi itsensä melko tärkeäksi jättäessään asemalla tavaransa säilytettäviksi ja kävellessään laiturille. Aina ennen, kun hän oli iltaisin sattunut kävelemään täällä huvikseen puolituntisen, oli hän tuntenut lievää joutilaisuutta. Hieman kadehtien hän oli katsellut miesväen vapaata junaan menoa ja junasta tuloa, aivankuin heillä olisi ollut aikaa ja varaa kulkea mihin halutti. Mutta tuon hienon kateuden oli myöskin haihduttanut pieni huvi: katsella ja kuvitella, että jos hänellä olisi rahaa yhtä paljon kuin tuolla tai tuolla nahkalaukkuisella ja arvokkaalla herrasmiehellä, niin minkä hän noista kulkevista naisista huolisi daamikseen, suosikikseen ja helliteltäväkseen. Totisesti se nuori nainen saisi häneltä hemmotteluja ja mitä kaikkea vain rahalla käsiinsä saisi. — Hän katseli kasvoista kasvoihin ja vaatteista toisiin. Ja vain pari tai kolme sattui tulemaan, joiden kulkua hän syrjästä ahmi katseillaan ajatellen, miten ylevää olisi saada noin edustava nainen omiin nimiinsä, kulkea hänen kanssaan kadulla, nousta häntä kädestä auttaen autosta ihmisten katsellessa tai astua hänen rinnallaan jonkin suuren ravintolan tanssiparketille syrjäisten naamojen kääntyessä heidän askeltensa mukaan. — Tuo kaikki oli ollut vain kuvittelua silloin, mutta nyt hän tunsi olevansa tasavertainen noiden miesten ja naisten kanssa. Hän astuisi niiden kanssa samaan junaan ja hänellä oli nyt yhtä tärkeä matka kuin heilläkin.
Mutta niin tärkeä kuin hänen matkansa juuri tuolla junalla olikin, piti hänen sattuneiden esteiden vuoksi lykätä se huomiseen ja neuvotella ja järjestää sitä ennen muutamia tärkeitä asioita insinööri Vareisen kanssa, jota hän nyt odotti luokseen neuvottelemaan. Ikävä vain, ettei se mies tullut, vaikka hän oli odottanut jo puoli tuntia ja veturi höyrysi sakeinta savuaan sen näköisenä kuin heti kiljahtaisi ja lähtisi.
Silloin muistuivat Taunon kuvittelujen lomassa mieleen Jenny-rouvan ankarat kasvot hänen matkalaukkua pakatessaan. Häntä kipaisi pieni pelkokin, että äiti sittenkin tulisi jäljestä asemalle katsomaan pojan lähtöä. Hän käveli eteishallin nurkkaan siltä varalta, jos äiti itse tai Liisa tulisivat vakoilemaan, sillä junasta he eivät häntä etsisikään. Koko ajan hän tarkkasi ovelle ja odotteli Vareista haihduttamaan hänen jäämisestä johtuvaa pelkoaan ja huonoa omaatuntoaan.
»Kah, lordi!»
Kioskissa hänen selkänsä takana vilkutti silmiään tästä tapaamisesta hyvin iloiseksi tullut neitonen, vetäen sormin mustaa pojantukkaansa sileäksi. Hän oli Johanssonin Betty, joka vuorotteli toverinsa kanssa täällä kioskissa päivällä ja lisäansioita saadakseen tarjoili illalla ylimääräisenä siinä »Puisto»-kahvilassa, jonka vakinainen vieras Tauno oli..
»Kuule, lordi. Ethän sinä mihinkään matkusta! Älä jätä meitä!»
»En vielä tänään, mutta huomenna lähden viettämään kesää muutamaan kartanoon. En päässyt vielä tänään, kun lupasin mennä erään toverini kanssa huviajelulle merelle.»
»Ai-ii! Suurenmoista! Minuako aiot pyytää mukaasi? — Oikeastaan voisin
lähteäkin, jos vain saisin Dagmarin vaihtamaan iltavuoroja kanssani. —
Kuule!» hän toimitti kertaakaan henkäisemättä välillä. »Mene meille,
Dagmar on nyt juuri kotona. Kysy jo valmiiksi, eikä hän suostuisi.
Mutta älä sano, mihin mennään, muuten Dagmar itse tahtoo mukaan.»
»Jassoo, mukaanko? Se olisi kyllä hauskaa, mutta en oikein tiedä…
Mitä mahtanee toverini ajatella», koetti Tauno hienoksittain estellä.
»Yksi mies taivutetaan. Odota minua meillä ja lähetä Dagmar tänne. Tulen sitten itse kotiin pian. Ai, mutta kuule! Tai ei, mene nyt vain, niin siellä tavataan!»
Taunon mielessä hypähti jokin tasakäpälää. Nyt hän ei oikeastaan olisi enää Vareisen tulosta välittänytkään. Ikävä vain, ettei hän voinut naiselta kieltää mitään, vaikka tiesi, ettei Vareinen suostuisi merimatkaan kuitenkaan. Koko se mies tuntui nyt jo tarpeettomalta — ja siinähän hän juuri tulikin.
Tauno heti selitti menevänsä erääseen boksiin lähelle rantaa ja siellähän he voisivat illalla ennen lähtöä tavata.
»Mitä sinä sinne?» kysyi toinen ynseänä. »Odota jossakin muualla, mene vaikka kotiisi.»
»No mutta ymmärräthän, etten voi näyttäytyä siellä, kun olen jo matkalla Lampelaan! — Tule mukaan, niin minä esitän sinut sen boksin emännälle!»
Tauno esitti »insinööri» Vareisen ja Betty heti innostuneena selitti, miten he Taunon kanssa olivat juuri päättäneet, että hänkin tulisi mukaan huvimatkalle. Vareinen yritti näyttää totiselta, mutta toinen ei antanut suunvuoroa, vaan pyysi, että »inshinööri» — ranskan ja suomen sekaisesti ääntäen — että inshinööri tekisi hyvin ja menisi Taunon kanssa heille siksi aikaa kuin hän pääsisi kotiin ja jouduttaisiin lähtemään. Ja nainen hymyili Vareiselle aivankuin ei olisi hymyillyt yhdellekään miehelle ennen häntä, että on niin hauska tutustua inshinööriin, kun Tauno on teistä niin usein puhunut.
»Mistä pirusta sinä tuon naisen löysit kiusaksi?» kysyi Vareinen matkalla.
»Älähän sano mitään, ennenkuin tutustut. Se on hauska daami!»
»Mutta älyät kai, ettei hän voi tulla mukaan. Saat itse selittää nyt asiat.»
Mutta Tauno ei sitä oikein älynnyt. Hän ei ymmärtänyt, miks'ei hauska nainen voisi tulla heidän mukaansa… Nyt hänelle ei matkan tarkoitus tuntunutkaan olevan enää niin tärkeä, kun sille oli tullut tummatukkainen, iloinen ja pirteä sivutarkoitus. — Mutta hän ei puhunut Vareiselle mitään. Ei viitsinyt väitellä mielestään itsepäisen, jäykän ja peräänantamattoman toverinsa kanssa, vaan toivoi asioiden järjestyvän itsestään. Hän vain vei insinöörinsä sopimuksen mukaan tyttöjen asuntoon, jossa juuri kasvojaan pesevä ja märkäkätinen Dagmar otti heidät vastaan.
Vareinen seisoi tikkuna, kädet selän takana, katsellen, kuinka lordi heittäytyi tuttavalliseksi talon kanssa näyttääkseen ja kehuskellakseen hänelle tyttötuttavuuksistaan. Eikä Dagmar-neiti, joka teeskennellen nauraa kikatti jokaiselle tavulle yhtä paljon kuin hänen asuntotoverinsa Betty oli tunkenut tavuja, näyttänyt laisinkaan pitävän pahana pojan röyhkeän tuttavallista käytöstä. Hän vain nauroi omaa peseytymistään, pörröisen tukkansa sukimista, tuolia keskellä lattiaa ja sitä, että vieraat olisivat hyviä, istuisivat ja viihtyisivät tässä vanhojenpiikojen talossa, hihhihhihhii…
Mutta Taunolla oli hauskaa.
»Kuule, etkö aio tarjota vieraillesi mitään? Anna nyt edes yksi pusu, jos ryyppyä ei ole.»
Ja toinen kikatti niin, ettei olisi voinut kieltää kumpaistakaan, jos ei antaakaan.
Vareinen mietti, ettei tuo nainen ainakaan ollut tehnyt maailmassa mitään syntiä, sillä synnin esivalmistelut naurattaisivat häntä varmaankin niin, että toinen lähtisi sitä ennen karkuun.
Tauno nousi jo samassa kuin oli istuutunutkin ja näytellen hyvin uteliasta kaula sojossa kurkisteli pöytälaatikkoihin, vaatekomeroon ja pesuhuoneeseen. Sieltä hän toi, kasvot kappalaismaisen hurskaassa ilmeessä, puolen litran vajaan pullon spriitä.
»Älä, kuule, Tauno, älä juo sitä! Sinä et tiedä, mihin Betty sitä käyttää!»
»Bettykö? Käyttääkö hän tätä johonkin erikoiseen ruumiinosaan joissakin sellaisissa erikoistapauksissa?»
»Ei, kuule, sinä et saa! Minä sanon sen», ja hän kumartui kuiskaamaan, »hän käyttää sitä – kasvoihin, hihhihhhiii.»
»Kasvoihin vain», hymähti toinen halveksien ja laittoi kuntoon sekoituksen.
Vareinen otti tarjouksen vastaan mielihyvin voidakseen ruveta paremmin sietämään noita ihmisiä, saadakseen hieman lievitystä jännittyneille ajatuksille ja lyhentääkseen siten päiväänsä lähemmäksi peloittavaa iltaa. Hän tunnusti itselleen, että jos hänen jännittyneisyytensä ja hermostuneisuutensa nousisi koko loppupäivän yhtä tasaisesti kuin tähän asti, niin hän illalla, pahan paikan eteen tultua, vapisisi kuin haavanlehti. Väliin tuo edessä oleva tämäniltainen tuntui houkuttelevan kuin ihana synti, väliin taas tuntui kuin se olisi ollut viattoman miehen murha.
He istuivat tunnin. Vajaa pullo kului pohjilleen ja lasit tyhjenivät. Vareinen tunsi olevansa jo lämmin, mutta pysyi yhä hiljaisena. Tauno näytti olevan jo hutikassa tai ainakin teeskenteli sitä, lasketteli muun lörpöttelyn lomassa ruokottomuuksia, mutta ei saanut Dagmaria maistamaan lasistaan, vaikka olisi kuinka tyrkyttänyt ja opettanut kuin koiranpentua. Tämä vain nauroi yhtä paljon kuin ennenkin, siirtyi lähemmäksi Vareista ja sanoi hakevansa Vareiselta suojaa pikku pojan kädenkoukistuksia ja lähentelyjä vastaan. Hän kysyi myöskin Taunolta, että mitä Betty sanoisikaan, jos näkisi Taunon silittelevän toista. Mutta Tauno ei sitä käsittänyt, hän ei ymmärtänyt, mitä Betyllä voisi olla siihen sanomista. Eihän hänellä ja Betyllä ollut välillään mitään sen enempää kuin hänellä ja Dagmarillakaan, toisin sanoen ei mitään — ainakaan hänen tietääkseen. Vareinen yritti olla kohtelias mutta olikin kömpelö, ja muistaen tämäniltaisen matkansa tuli taas sanattomaksi ja tuijotteli pitkin seiniä. Hän näki myöskin leposohvan rutistuneen peitteen, kun joku oli siinä äsken nukkunut, tietysti Dagmar ennen heidän tuloaan, sen päälle myttyrään jätetyn huovan sekä tyynyn, jossa oli vielä kuoppa naisen pään jäljeltä. Se muistutti hänelle jostakin — esikaupungin puutalossa keittiön nurkassa sairastaneesta naisesta, jonka pään hän oli saanut nostaa syliinsä ja nähnyt hänen poskensa kuopan hien ruskettamassa tyynynpäällisessä. Sen muistaminen teki hänet yhä hiljaisemmaksi.
»Onko sinua koskaan pussattu?» kysyi Tauno karkealla äänellä naiselta yhtäkkiä kesken muun.
Naisen hymy jähmettyi ja hän ei hiiskunut sanaakaan, vaan katsoi
Vareiseen kuin lapsi vierastaen.
»Hhsshh», hillitsi Vareinen Taunoa hienotunteisesti, »muista, että nyt et ole kotonasi, vaan vieraana.»
»Antakaa hänen puhua», asettuikin nainen Taunon puolelle kuin ei olisi käsittänyt, mitä varten Vareinen oli niin sovinnainen. »Antakaa toki pojan puhua, niin saattepa nähdä, että hän filosofoi erotiikasta. Tuo poika oikeastaan ajattelee paljon, mutta tekee vähän. Annetaan hänen ajatella, sillä eihän hän erotiikastakaan muuten välitä. Onhan hyvä, että tulee tyydytetyksi — puhuen.»
»Minä kysyin sinulta, nainen, onko sinua pussattu? Oletko tehnyt syntiä?» tankkasi Tauno yhä.
»No niin, sinä et kysynytkään, voisinko tehdä, vaan ainoastaan, olenko tehnyt. Minun on niin helppo vastata: en», selitti Dagmar luonnollisena ja nyt enää nauramatta.
»Niinhän ne kaikki väittävät. Mutta todista. Näytä!»
Vareinen näytti tuntevan siveellistä pahoinvointia, vaikka tämä toiselta puolen tuntuikin hänestä niin houkuttelevalta. Mutta hän ei voinut mitään sille, että joutui naisen katseen tavatessaan hämilleen sen vuoksi, että tuo toinen oli aivan luonnollinen. Eikä hän muuten käsittänyt ollenkaan naisen muutosta äskeisestä kikattavasta nyt rohkeaksi. Hän ei tuota naista äsken sietänyt, nyt hän ei sitä ymmärtänyt. Ihmetteli vain.
»En näytäkään», puolustihe Dagmar. »Mutta koeta uskoa muuten. Vai epäiletkö? Eikö riitä, kun minä vakuutan?»
»Riittää. Minä uskoni Minä uskoni» Ja hän löi kolmannella kerralla nyrkkinsä pöytään niin, että astiat tanssivat: »Minä uskon!»
Vareinen kauhistui. Hän oli nyt ensimmäisen kerran nähnyt tuonkin puolen Taunossa. Vai oliko hän vain juovuksissa? Mutta tuntui kuin Tauno olisi joissakin asioissa ollut häntä aikaisempi. Eikä hän voinut muuta kuin asettua humalaisen holhoojaksi:
»Ole nyt helkkarissa hiljaa äläkä häpäise naisia!»
»Ei hän niin pahaa tarkoita, poika parka. Ja eikö ole parempi olla muutamissa asioissa rehellinen ja puhua vapaasti kuin salakavalasti pyrkiä johonkin. Ettekö ymmärrä, hänhän vain filosofoi. Täytyyhän hänenkin purkaa voimiaan johonkin, ja eikö ole hyvä, että se tapahtuu noin viattomasti? Voisihan hän tehdä pahempaakin.» Ja Dagmar katsoi nyt Vareiseen melkein paheksuvammin kuin Taunoon.
Tämä näytti unohtuneen miettimään nyt jotakin ja sanoi sitten kuin itselleen: »Vai ei ole pussattu! Ajattelin vain, että kun sinä naurat noin paljon ja pidät suutasi auki, niin kukaan ei saa siihen tilaisuutta.»
Hän heittäytyi leposohvalle ja Vareinen näki nyt hänen päänsä siinä samassa tyynynkuopassa, naisen posken kuopassa, kun Tauno itseään ujutellen jatkoi: »Mutta vaikka ei olisikaan, niin minun viereeni pääset nyt, jos — jos pidät suusi edelleen auki.»
»Et sinä sitä niin tosissasi tahdokaan. Vaikka voisinhan kyllä tullakin, sillä ethän sinä mitään tekisi kuitenkaan, puhut vain. Joku muu suurempi lurjus ei puhuisi, mutta voisi sen sijaan…»
Tuli hiljaisuus, sitten nainen ja Vareinen kuiskivat keskenään jotakin, jota Tauno ei kuullut, mutta arveli sen koskevan itseään.
»Me sitä Dagmarin kanssa ymmärrämme eri hyvin toisemme, niin helvetin hyvin», vakuutteli hän. »Ei kukaan muu oikeastaan ymmärräkään minua. Kotona ei kukaan. Ei Vareinenkaan. Hän luulee minua vain huonosti kasvatetuksi nulikaksi, joka ei pysty mihinkään eikä tee mitään. Mutta Vareinen ei ymmärrä sitä, että ihminen voi ajatellakin. — Ei minua oikeastaan ymmärrä Bettykään. Hän vain rusikoi, mukiloi ja komentaa minua eikä anna koskaan puhua niin vapaasti kuin tuo Dagmar. — Muuten, Dagmar, minä annan sinulle kultaisen neuvon, kun istut siellä sohvalla: älä mene niin lähelle Vareista. Sinä et tunne sitä miestä. Hän on sellainen vanha ja luotettu heikkojen, orpojen ja leskien ritari. Hänen erikoisalanaan ovatkin juuri yksinäiset naiset — niin, naiset, mutta ei kai kuitenkaan lapset.»
Luullen tuntevansa jotakin viittailuja Taunon omaan sisareen ja tämänaamuiseen Vareinen kuohahti, sillä hän oli juuri sattunut ajattelemaan itsensä ja Liisan välistä viimeistä kohtausta. Vai tahtoiko tuo nulikka nälviä häntä siitä, että hänen yrityksensä naismaailmassa olivat menneet aina myttyyn liiallisen äkkipikaisuutensa tai sitten kömpelyytensä vuoksi Hän oli joskus puhellut Taunollekin naisista iltaisin heidän loikoessaan valveilla sängyissään pimeässä kamarissa. Tyhmyydessään hän oli paljastanut kuin luotetulle ystävälle muutamat salaiset ja kaukaiset toiveensa ja myttyyn menneet kokeiluyritykset. Ja nyt tuo poika uskalsi hutikassa pilkata häntä, vieläpä naisen kuullen. Hän ei malttanut olla enää sanomatta:
»Kuvitteletko tietäväsi jotakin vai mitä leuhkat? Minä en tietääkseni ole tehnyt kenellekään mitään sellaista, josta voisi…»
»Siinähän se vika juuri onkin, ettet ole tehnyt. Eihän siinä sitten mitään luonnotonta olisikaan!»
Katsoessaan naiseen Vareinen oli huomaavinaan salaisen ja pidätetyn hymyn tämän huulilla, kun tämä käänsi päänsä toisaalle. Hän itse kimmastui ja nousi pystyyn, ei tiennyt, mitä tehdä, mennäkö ja pudistella poikaa vai juosta pellolle koko talosta.
»Nyt te, hyvät vieraat, rupeatte riitelemään. Emäntä lähtee nyt ja lähettää toisen tilalleen, joka saa paremmin pidetyksi kurissa teidät. Puolen tunnin kuluttua Betty onkin jo täällä. Jaksakaa siis hyvin! — Ja sinä Tauno», lisäsi hän kuin kahdenkesken sanoakseen Taunolle, vaikka Vareinenkin sen tietysti kuuli: »Sinä älä kersku sillä, että tiedät naisista niin paljon ja olet sen vuoksi heidän uskottunsa. Voivat uskotutkin joskus pettää.»
»Minä en petä sinua, sillä minä en himoitse ketään. Mutta tuo Var…» vastasi toinen ja keskeytti äkkiä kuin aikoen asettua nukkumaan. »Mene nyt vain ja lähetä Betty tilalle, kyllä minä siihenkin vaihtokauppaan suostun. Vahinko vain, että hänen voiteensa juotiin.» Mutta muistaen sitten matkarahansa ja samalla haluten päästä eroon Vareisen kostolta hän hypähti pystyyn ja päätti:
»Mutta minä haen tilalle!»
Kun Dagmar-neiti oli vielä eteisessä, sai Vareinen kysytyksi Taunolta heidän seistessään nokat vastakkain keskellä lattiaa:
»Puhu suoraan äläkä viittaile: mitä kuvittelet tietäväsi?»
»En kuvittele mitään. Mutta uskon kaikkea. Ja voihan sattua minkin, että olenkin kotona silloin, kun minun luullaan olevan muualla.»
Hän lähti, Vareinen koetti tarttua vielä hihasta kiinni, mutta toinen pääsi ja läksi saattamaan naista. Vareinen jäi yksin ja tunsi kiukkua siitä, että jotakin oli mennyt ja kenties oli menemässä hullusti. Mutta hän ei myöskään ollut vielä tehnyt koskaan yhtään matkaa eikä tiennyt, että taitavimmat miehet eivät juo, kun hakevat juotavaa muille. Tauno tulikin ennen pitkää takaisin mukanaan toinen pullo, jota kehuskellen hän koetti toisenkin saada unohtamaan sanaharkan. Mutta Vareinen toikkasi jälleen:
»Ala sanoa, mitä tiedät.»
»Ei se mitään ollut», huitaisi toinen kädellään.
»Olipas! Ja puhu pian!» kiivastui Vareinen tarttuen takin rintaan.
»Tuntuu kuin sinussa olisi salakuuntelijan vikaa.»
Mutta Tauno koetti pehmeillä käsillään painaa alas toisen ranteita:
»Ei se mitään. Muuten minä vain suotta. Juo tuo konjakki.»
»Puhu äkkiä, muuten…»
»Älä huuda! Kuulin vain tänä aamuna, kun te Liisan kanssa… Kuulin vain, kun koetit valloitella, mutta touhusit aivan turhaan. Ja turhaahan se tietysti olikin.»
»Ole vaiti!» huusi Vareinen tyrkäten hänet retkahtaen istualleen ja riipaisi sitten lasin pohjalle maistiaisiksi kaadetun konjakin.
»Itsehän tuota tiukkasit sanomaan», valitti toinen kuin anteeksi pyydellen ja koetti oikoa Vareisen nyrkkiensä välissä rutistamaa takin rintamusta.
Pitkän tovin kuluttua Vareinen puhui sovittavana ja näköjään hyvin rauhallisena:
»Sehän oli leikkiä Liisan kanssa, niinkuin luonnollisesti tajuat. Minun tietääkseni ei kukaan mies voisi päästä pitämään Liisaa nimikkoflammanaan.»
»No, ei kaikki, mutta ehkä sentään joku.»
»Valehtelet taas tapasi mukaan», koetti toinen ärsyttää häntä puhumaan.
»Jos lie valetta. Eikähän tuo minulle kuulukaan. Minulla on omani ja
Liisalla omansa ja sillä hyvä.»
Yritys ei onnistunut, ja lisäksi Tauno vain viittasi tietävänsä jotakin ja sai toisen entistään uteliaammaksi. Hän loikoi nukahtamaisillaan leposohvalla, kohottautui väliin vain sen verran, että sytytti paperossinsa. Mutta sitten pää hervahti taas ja tupakka sammui. Vareinen istui rentona ja kulmat kurtussa, sytyttäen aina uuden paperossin entisen hehkusta, lipaisi vähän kieltään lasissa ja kuin tyytymätön sonni puhaltaa tuhautteli savukkeensa hehkuvaa tuhkaa. Ja tuo vihainen puhallus olikin ainoa, josta huomasi, ettei hän ollutkaan niin levollinen kuin asennosta ja ilmeestä olisi arvannut.
»Minun luullakseni Liisa ei ajattele ketään muuta uin itseään», jatkoi hän taas, »enkä usko hänen osaajankaan kiintyä kehenkään niin paljoa, että unohtaisi itsensä.»
»Vähänkö tuo talvella itkeskeli sitä lääkärintaimea! Ensin kyhnyttivät kulkea yhdessä alituiseen, mutta sitten tuli poru, ja koko maailma oli hänen tiellään ja kiusanaan eivätkä muut ihmiset saaneet ympärillä edes aivastaa.»
»Minkä lääkärin?»
»No, se oli semmoinen vain, mitäs sinä sillä tiedolla! Luki lääkäriksi. Sellainen hiukan itsetietoinen mies, joka ei välittänyt langostaan, hahhah! Kun se kävi meillä, niin lörpötteli vain akkain kanssa eikä tarjonnut mulle edes yhtä reseptiä… Kun kadulla tuli vastaan, nyhjäytti se vain hiukan silmäluomiaan merkiksi, että hänkin oli olemassa. Sellainen mies, josta ei ole mitään sanomista.»
»Olivatko he kauankin yhdessä?»
»Vuoden, pari, kolme tai neljä. En katsonut allakasta. Yhdentekevää sinulle ja minulle… Minua jo peloitti, että siitä paneutuu lankomies. Ei sen kanssa olisi tullut toimeen, kun puhuikin vain aina jotakin hepreaa ja kukoisti tiedoillaan, jotteivät sitä olisi kehdanneet kuunnella raamatun viisaatkaan.»
»Oletko varma, että heidän välinsä on nyt poikki?»
»Varmasti. Vai oletko sitten nähnyt heitä? Ennen se mies hyppäsi joka ilta hakemassa likkaa. Mutta mitäs sinä näistä tiedoista! Eiväthän ne sinua kiinnosta…»
— Vareinen mietti. Hän muisti Liisan sanoneen joskus hänelle: »Sinä olet auttanut minua enemmän kuin arvaatkaan. Jos et olisi tuonut kukkia etkä olisi istunut puhelemassa, niin olisin luultavasti sen ajan saanut itkeä tämän maailman pahuutta. Mutta ikävä vain, jos väliin pyrkisi tulemaan muutakin. Niistä sellaisista saa sitten joskus maksaa niin helvetillisen hinnan.» — Ja hän, pöhkö, oli kuvitellut olevansa ainoa mies koko Liisan maailmassa. Hän itse oli jo ensimmäisenä päivänä pyrkinyt siihen, mihin nytkin. Mutta nyt hänelle alkoikin selvitä, että hän oli koko ajan ollutkin vain uskollinen narri ja huvittaja…
»Perhana!» hän kavahti pystyyn, heitti puoleksi palaneen savukkeensa kuppiin, jotta porot pölähtivät, siemaisi lasinsa lopun ja aikoi lähteä johonkin. »Naisia ei näy kannattavan sääliä», hän sanoi Taunolle, mutta tämä taas ei vastannut mitään. Ja ovessa hän vielä uudelleen kääntyi ja äsähti toiselle:
»Minä menen nyt! Ja kuule — jos sinussa on miestä, niin tule viideltä moottoriin. Mutta jos peloittaa tai jos naiset lellittelevät sinua, niin pysy poissa ja pane akkain housut jalkaasi. Silloin menen yksin!»
Mutta Tauno ei näyttänyt kuulevan mitään, ei ainakaan liikahtanut. Ovi kuului jysähtävän kumeasti kiinni Vareisen takana. Ulkoa kuului muuten tavallinen kaukainen kadun melu. Porokupissa kytevän paperossin savu kiemurteli hauskoissa poimuissa ja ylhäällä oheni. Viimein tupakkakin sammui. Huoneen liikkumattomaan ilmaan muodostui savusta miehen korkeudelle verkalleen lainehtiva, sininen taso, kuin kevyt pilviverho. Itsestään se aleni vähitellen melkein pöydän yläpuolelle, auki jääneen pullon suun tasalle. Pöydälle jääneellä korkilla käveli pörrösiipinen kärpänen auringonpaisteen ja korkista lähtevän tuoksun turruttamana. Seinän takaa kuului soittoa ja käytävässä ramahteli hissin ovi ja kuului sen unettava surina.
Silloin kääntyi Tauno puoliunissaan toiselle kyljelleen ja jutteli itsekseen:
»Meni taas saamaan sivalluksen kynsilleen. Kummallisia ne naiset…»
Mutta häntä oikeastaan huvitti enemmän kuin suretti se, että Vareinen sai sormilleen.
3.
Oli juuri se aika päivästä, jolloin vuorotyössä olevista toiset pääsivät pois ja toiset tulivat tilalle ollakseen iltamyöhään saakka. Liisa ei ollut Erkin lähdettyä katsonut kelloa, mutta arvasi sen olevan kahden tienoissa, koskapa koko tämän pitkän puutalon joka puolella ovet jysähtelivät ja pihalla kulki ihmisiä yhtenään edestakaisin. Heistä oli suurin osa sen tehtaan väkeä, jonka savupiippu näkyi kamarin ikkunaan vinottain vastapäisen kivimuurin kulman ohitse.
Erkin mentyä ei Liisa pitkään aikaan tiennyt, mitä tehdä. Hän käveli keittiöstä kamariin, katseli ikkunasta kadulle ja meni taas keittiön ikkunaan, lieden viereen tai kirjoituskoneensa luo, siirtäen milloin mitäkin esinettä, mikä tuntui olevan hänen askeltensa tiellä.
Kaikki tuntui niin omituiselta. Käänne oli tapahtunut liian äkkiä: tänä aamuna hän oli tuntenut tiensä niin selväksi, selvemmäksi kuin pitkiin aikoihin, ja kaikki muukin elämä tuntui lipsahtavan paikoilleen tavalliseen uomaansa. Mutta sitten tuli lääkäri — Liisa ei tunnustanut, että sen oli tehnyt Erkki, vaan lääkäri —ja pyöräytti kaiken jälleen kerran ympäri. Liisasta ei kyllä tuntunut laisinkaan siltä kuin mitään olisi mennyt sekaisin. Ei, vaikka kaikki olikin menossa aivan toiseen suuntaan kuin mitä hän oli päättänyt, oli kaikki myöskin niin hyvässä järjestyksessä, että Liisa pelkäsi tulevansa vastustelematta hyväksymään suunnanmuutoksen. Muuten hän olisikin vaistomaisesti jarruttanut vastaan. Ja kun hän nyt mietti asiaa, täytyi hänen samalla ihailla Erkkiä. Olipas siinä mies: aikoi yhdessä hetkessä muuttaa kokonaisen perheen asiat aivan ylösalaisin kuin sivumennen ja päähänpistosta. Sillä kaikki oli tosiaan käynyt nopeasti; Liisa ei voinut epäilläkään, että Erkin olisi tarvinnut etukäteen harkita suunnitelmiaan aivan yksityiskohtia myöten, ennenkuin hän esittäisi ne.
Tarkkaan ajatellenhan Erkki ei ollut kylläkään vielä vaikuttanut kehenkään muuhun kuin Liisaan, mutta Liisa tiesi hyvin olevansa perheessään siksi tärkeä henkilö, että käänteet hänen asioissaan vaikuttaisivat melkein yhtä paljon muihinkin. — Ja pian alkoi näkyäkin merkkejä siitä, että jotakin oli tapahtunut. Hän vihelteli, hymyili, meni peilin eteen ja katseli kuvaansa. Sitten hän huomasi hellalla likaisten astioiden pinon, joka oli häntä kiusannut ja hävettänyt Erkin käydessä.
Hyvänen aika, mutta eikös se miekkonen luvannut tulla illalla uudestaan! — Nyt tuli kiire. Hän ensin pesi astiat, kuivasi ja vei ne kaappiin. Koko hella hermostutti häntä rumuudellaan. Hän etsi komerosta vanhat ikkunaverhot, leikkasi niistä verhot hellansa eteen, silitti ne ja pani paikoilleen. Keittiö muuttui jo siitä paljon paremmaksi. Kas vain, kun hänkään ei ollut tullut tuota koskaan ajatelleeksi, vaikka oli pitkät päivät joutunut katselemaan kaikkea. Hän kai oli aina katsonut vain sisäänpäin eikä ollut laisinkaan huomannut ympäristöään. Tai sitten ympäristö ja mielentila olivat riippuneet toisistaan.
Hän meni eteiseen ja katseli. Se oli melkein pimeä, kun ainoastaan oven toisella puolella olevasta pikku ikkunasta tuli valoa. Toinen ikkuna oli peitetty, nurkkaan oli tehty vaatesuoja mustasta kankaasta, joka pullotti liikoine sisällyksineen. Hän veti vaatteet alas, kantoi koko pinon ullakolle, repi irti ikkunaa peittävän laudoituksen ja pani verhonpätkän eteen. Ullakolta hän haki vaatenaulakon ja kiinnitti sen paikoilleen seinään. Ennen se ei ollut mahtunut seinälle juuri sen mustan verhon takia, vaan vaatteet ja hatut oli pidetty rautanauloissa. Kamarista hän otti Vareisen sängyn viereisen pikkupöydän hattupöydäksi ja seinältä peilin sen viereen. Ennen ei eteisessä ollut ollut peiliäkään, vaan kukin oli saanut katsella itseään Vareisen kama rissa. Kun hän vielä lakaisi ja luutusi eteisen ja keittiön lattiat, oli hän valmis silmäämään kamariinkin.
Siellä näytti kaikki olevan niin eriskummallisessa järjestyksessä, että tähän saakka oli jokaisen pitänyt kulkea silmät sokeina, kun ei ollut sitä huomannut. Molempien miesten sängyt olivat ainoalla eheällä seinällä, piironki ikkunanpuoliseinällä ja sen sijaan sohva, pöytä ja tuolit melkein uuninnurkassa. Näin ollen täytyi keskilattialla kulkevan ihmisen pakostakin kompastua joko pöydänjalkaan tai Vareisen sängyn alta kurkisteleviin saappaisiin. — Liisa kokosi Taunon sänkyvaatteet ja vei ne ullakolle. Ja kun Vareinen oli sanonut olevansa poissa yön ja muuttavansa jo huomisaamuna jonkun toverinsa luo, sai hänenkin vuoteensa tehdä seuraa. Samoin itse sängyt, kappale kerrallaan, kolisivat portaita ylös, ja Liisan sormia purivat niiden terävät rautaiset päät ja päätä huimasi vetäessä ylös niiden raskaita pohjia. — Sitten sai sohva askelen kerrallaan siirtyä sänkyjen entiselle paikalle ja pöytä sen eteen. Mutta kun hän sen jälkeen kävi piirongin kimppuun, alkoivat korvat jo surista, ohimosuonet jyskyttivät ja silmiä sumensi. Hän ehti heittäytyä sohvalle, ennenkuin kaatui, ja tunsi niin suloisen raukeuden koko ruumiissaan ja aivoissaan, että olisi voinut olla siinä vaikka aina. Kaikki oli niin merkillisen kevyttä ja helppoa, koko maailma tuntui etenevän ja hän sammui ja vajosi johonkin.
»Pyörtyminen on itse asiassa suloista», tunsi hän ajattelevansa ja antautui.
Siinä puoliksi tajuissaan, mutta vastustelematta ja — estelemättä hän makasi kauan. Aika oli kadonnut ja sai kadota, samoin ajatuksetkin. Hän kyllä tiesi loikovansa siinä, mutta ei tiennyt, miten kauan oli ollut. Sitten kuului heikkoa kolinaa ja askeleita. Mutta ne kaikki kuuluivat toiseen maailmaan eivätkä liikuttaneet häntä. Sitten askelet kovenivat ja häntä harmitti, kun ne rikkoivat korvien nukuttavan, urkumaisen soinnin. Hänen katseensa piiriin ilmestyi jokin varjo ja Vareisen ääni sanoi:
»Maailma näkyy muuttuneen paljon viime tapaamisesta.»
Hän ei viitsinyt edes avata silmiään kokonaan ja vielä vähemmin vastata. Vasta kun hän luuli toisen kumartuneen ylitseen ja oli tuntevinaan hengityksenkin kasvoillaan, ajatteli hän: »Niin on, ja sehän tässä hauskaa onkin», mutta ei kuitenkaan tiennyt, oliko hän sanonut sen ääneenkin vai eikö. Hän vain käänsi kasvot seinään päin, huokaisi pitkään ja vaipui taas ajatuksettomuuteen.
Kadulla kävi sill'aikaa tavallinen ihmisten ja ajoneuvojen katrilli; ne menivät ristiin toistensa ohi ja kadunkulmassa muodostivat hauskat, limittäin toistensa poikki kulkevat neliön sivut. Kun aamusta iltaan olisi ollut vielä musiikkia, satamiehinen hanuriorkesteri soittamassa, olisi tuo katrilli, joka muuten tuntui liiankin raskaalta, joskus vankikulkueelta, saattanut silloin olla niin hauskaa, että jokainen olisi unohtanut muut ikävämmät asiansa ja mielellään ollut tanssissa mukana. — Ikkunan ääressä seisoi Vareinen sitä katsellen ja edes päätään huoneeseen päin kääntämättä lisäsi äskeiseen:
»Vai on muuttunut… Ja saisiko tietää, kenen kunniaksi?»
»Minun ja muiden», vastasi kuin unen keskeltä Liisa, kääntyi selälleen, siristi silmiään ja totesi Vareisen tosiaan seisovan ikkunan ääressä. Mutta se oli hänestä nyt niin sanomattoman yhdentekevää, hän vain vetäisi helmojaan alemmaksi polviensa yli, pani jalkansa ristiin toistensa päälle, kädet ylös päänsä taakse, painoi päänsä syvemmälle tyynyyn ja sulki silmänsä.
Tuo yhtäkaikkisuus, jota Vareinen ensin luuli keimailemiseksi, vaikutti, ettei hän Liisaa katsellessaan tuntenut olevansa enää niin varma, vaativa ja kiukkuinen kuin oli tullessaan päättänyt, mutta ei kuitenkaan niin tilanteeseen tyytyvä, että olisi jättänyt asiansa toimittamatta, kun oli kerran lähtenyt sitä varten. Hän myönsi, että tuo nainen voisi saada hänet noilla vartalonsa viivoilla hulluksi, kauniilla sanoillaan mykäksi ja silmillään sokeaksi, ja sen vuoksi hän ehätti sanomaan itseäänkin rohkaistakseen:
»Taidat siirtyä jälleen lääkärinhoitoon, kun käytit itseäsi välillä koneremontissa?»
»Juu. Tuohon jäivät lääkäriltä kojeetkin pöydälle», ynisi Liisa kuin kiusaantuneena siitä, ettei hänen annettu nukkua rauhassa. Hän alkoi sitten yht'äkkiä tuntea hikoavansa ja pyyhki märkää ja kiiltävää otsaansa. Merkillisen kuuma oli tullutkin, vaatteetkin tuntuivat loikoessa tarttuneen ihoon kiinni. »Mitenkähän kauan olen tässä nukkunut?» hän kysyi ääneen itseltään.
»Itsepähän tiedät, kuka sinut siihen jätti ja milloin», vastasi Vareinen ja heitti hänen jalkoihinsa pöydältä ottamansa kiiltävän kappaleen, jota hän ei ollut malttanut jättää katsomatta. Liisa vaistosi toisen tarkoittaneen jotakin hävytöntä, muttei viitsinyt edes vastata, vaikka tulisikin virkistyvänsä viiltävistä sanoista ja polvessaan tuntemastaan kivusta.
»Ja mitä perhanaa tämä kaikki hyödyttää», ajatteli Vareinen itsekseen, vaikka ei voinutkaan vielä myöntää sitä tuon naisen edessä. Ja muistaen pian olevansa työtönkin hänestä jo tuntui kuin hän olisi astunut aivan vieraaseen, hänelle liian vieraaseen ympäristöön, koettanut kiipeillä ylemmäksi kuin lupa oli ja saisi nyt kärsiä sen kiukuttavan häpeän että asiat ottivat takapakkia. Hetkisen häntä vaivasi pelko, että kaikki olisi parhainta jättää nyt sikseen ja livahtaa takaisin maalle kotiin ja ansaita toistaiseksi leipänsä veljen maalla turvetta kääntäen. Ja vasta sitten, kun joskus sattuisi tilaisuus, voisi taas yrittää täällä uudestaan. — Edessä tuntui nyt olevan kuin suuri tilinteon hetki, että hän oli vain Vareinen ja oli kuitenkin uskaltanut liian paljon, että hänen olisi astuttava alastomana ja kaikkine virheineen noiden ihmisten tuomittavaksi ja jätettävä sitten tuomarit nauramaan. Kaikki oli niin merkillisen yksinäistäkin ja ihmiset pyrkivät katselemaan häntä koko tämän päivän kuin menninkäistä, joka on uskaltanut puikahtaa esille jumalan kirkkaassa valossa. Ja tuo nainen? — Hänkin aivan näytti tietävän koko tämäniltaisen matkan ja etukäteen ilkkuvan sen seurauksille. — Mutta tehköön niin ja ilkkukoon vielä jälkeenpäinkin. Mikä on päätetty, se on päätetty ja pysyy!
Hän meni piirongin luo, puhdisti taskunsa ja piirongin papereista, repi ne ja poltti uunissa. Kaiken arvokkaan hän pani samaan laatikkoon kuin ainaiseksi mennäkseen — kellon, ei, hän tarvitsi sen ja pani takaisin taskuunsa, lompakon — samoin, helkkari, tottahan hän matkalla rahaa tarvitsisi. Hän penkoi lompakkonsa muuten tyhjäksi, mutta Liisa näki sinne pantavan ison tukun leveitä seteleitä — ne olivat Vareisen säästörahat, jotka saisivat olla tänä iltana pelissä isolla nakkilaudalla.
Liisa luuli olevansa liikaa huoneessa, kun toinen järjesti majanmuuttoaan, ja sen vuoksi nousi istualleen ja sanoi:
»Suo anteeksi, olisin mennyt jo ennemmin pois, kun olisin huomannut sinun järjestelevän muuttoasi…»
»Makaa siinä vain», urahti mies tylysti, »saatpahan nyt nähdä senkin ilon. Minä kyllä oikeastaan muutankin vasta huomenna, ja siihen on vielä paljon aikaa, paljon enemmän kuin uskoisikaan.» — Olisihan tuokin kaikki voinut jäädä sanomatta, mutta eihän tässä nyt kannattanut haikaillakaan.
Hän veti jostakin laatikosta pienen browningin, työnsi makasiinin sisään, pani toisia täytettyjä puolen tusinaa taskunsa pohjalle, veti patroonan piippuun, varmisti, hypisteli asetta, tunsi kuitenkin sen kaiken olevan oikeastaan vain näyttelemistä omaksi lohdutukseksi ja puheli selin Liisaan:
»Minä en enää tiedä, mitä ajattelisin sinusta, nainen, mutta väliin tuntuu kuin voisin ampua sinut. Mutta sitä en tee enkä päästä piruja ilkkumaan. Väliin taas voisin heittää ryysynikin päältäni sinun jalkojesi pehmikkeeksi. Ei kannata kuitenkaan sinun takiasi kumpaakaan: ampumisesta ei olisi mitään hyötyä ja tiesi toppaamisesta saavat pitää huolta ne samat, jotka muustakin.»
Kun Liisa ei vastannut, jatkoi hän:
»Vareinen jättää nyt sinut herran rauhaan ja rupeaa puuhaamaan jotakin muuta tuottavampaa. Kun palvelee vain itseään, tietää saavansa parhaat kiitokset siitä. Silloin ei tarvitse syyttää ketään, jos käykin huonosti, eikä rasita ketään liialla hyvyydellä.»
»Mutta hyvä ystävä», huohotti toinen makuultaan, »älä nyt viitsi enää käännellä asioita tuolla tavalla! Minähän olen jo monta kertaa vakuuttanut olevani kiitollinen siitä, kun olet muistanut minua niin paljon. Samoin tietysti äitikin, että olet tiukkoina hetkinä ollut kuin perheemme jäsen auttamassa meitä. Mutta sinä sotket keskenään kaksi aivan eri asiaa etkä ole sitä ymmärtävinäsi. Enhän minä voi sille mitään, etten voi olla mieliksesi siinä toisessa. Ymmärrät kai itsekin, ettei mistään naimisiinmenosta tule mitään, jos jompikumpi sitoo itsensä noin vain kuin aikansa kuluksi ja muun tekemisen puutteessa.»
Jos Liisa ei olisi puhunut mitään, vaan olisi antanut Vareisen yksin purkaa jo oikeastaan lauhtunutta sisuaan, olisi tämä pian vaiennutkin, mutta nyt hän lämpeni taas jo Liisan ensimmäisistä sanoista, kääntyi ympäri ja veti kasvoille valahtanutta tukkaansa:
»Kun ei, niin ei, pidä jo suusi kiinni siitä! Mutta jos joskus toiste joudut olemaan ilman vakituista heilaa, niin älä tule hakemaan viransijaista kestään Vareisen pojasta! Saat sen väliajan tyydyttää itseäsi jollakin muulla.»
»Hävytön! Taas tuo sama syyte kuin tänäaamunakin! — Sinulle näyttää olevan aivan turhaa huutaa, että olenko minä sinua etsinyt ja tarvinnut sillä lailla kuin kuvittelet. Ja kun itse tuppauduit, niin enhän minä käsittänyt niitä muutamia suutelemisia niin vakaviksi kiristyskeinoiksi kuin ne nyt näyttävät tulleen, vaan päinvastoin olin huomaavinani, että ne sinunkin mielestäsi olivat varsin mukiinmenevää leikkiä. Ja muistatko myöskin, että sinä itse pyrit vielä johonkin muuhunkin, mutta minä tein ja jumalan kiitos, että minulla on voimaa siihen ne aikeesi aivan turhiksi, ja sinä olit suuttuvinasi siitäkin.»
»Älä viitsi enää ärsyttää minua!» huusi mies tuntien keksiänsä teatterimaisen käänteen ja suggeroivansa itsensä verisen vihaiseksi. »Minähän sanoin, että voisin yhtä hyvin ampua sinut kuin…» hän työnsi pistoolin taskuunsa, astui sohvan viereen, otti kiinni Liisan molemmista käsistä ja veti hänet kevyesti kuin lapsen lattialle seisomaan eteensä:
»Sinä saat uskoa nyt, että voisin tehdä sinulle mitä vain, ilman että tuntisin siitä sieluni lentävän iankaikkiseen helvettiin! Tahdotko, että…»
Vasta nyt Liisa huomasi miehen olevan humalassa, tuntiessaan — löyhkän kasvoillaan. Mutta hän oli myöskin itse niin hervoton, ettei kyennyt mihinkään muuhun kuin tuntemaan toisen ruumiin omaansa vasten. Sitten äkkiä kuin käsittäen väärin naisen tahdottoman puolustelun Vareinen painoi päänsä tämän poveen ja suuteli sitä vaatteitten läpi. Samassa hän pyörähti taakkoineen ympäri, Liisa luuli pääsevänsä irti, mutta olikin jo kiepahtanut sohvalle. Heikosti hän huusi jotakin tuntiessaan raskaan painon rinnallaan ja miehen suutelevan kaulaa ja rintaa huohottaen. Liisa ponnisteli, hänen pukunsa meni sekaisin ja siten teki toisen yhä hullummaksi. Jokin värähti hänessä kuin viimeinen varoitus, ja mies painoi huulensa hänen sukkansa yläpuolelta näkyvään paljaaseen jalkaan. Sekin oli märkä hiestä ja hänen leukansa sänki pisti siihen. Mutta nainen ei lyönyt eikä repinyt häntä, tarttui vain hiuksiin ja päänahkaan, veti kasvot itseensä päin kuin päänahan irtoamisen uhalla ja sanoi rauhallisena: