»Älä viitsi!»
Mies katsoi Liisaan kuin vieraaseen, tuijotti tämän hiestä likomärkiin ja oudonvärisiin kasvoihin ja tunsi tämän vaatteetkin aivan märiksi puristaessaan vyötäisiä. Liisa veti hänen päänahkaansa, Vareisen ote heltisi, hän nousi ylös, tajusi toisen olevan kai sairaan ja sammalsi: »Mitä?»
»Mene tiehesi täältä!» huusi Liisa ylös kavahtaessaan ja olisi lyönyt jollakin, ellei pahimmoilleen olisi ovikello soinut kerran ja kahdesti kiivaana. Hän syöksyi keittiöön, löi oven kiinni, suori pukuaan ja silitti pörröttynyttä tukkaansa. Painellessaan nenäliinalla kasvojaan eteisessä hän säikähti ajatusta, että jos tulossa olisikin Erkki, niin mitä siitä sitten syntyisikään.
»Minä se vain olen», kuului oven takana sanovan isännöitsijä, joka oli kuullut askelet eteisessä ja sitten epäröivän viipymisen. »Minä se vain olen ja tulin katsomaan uudelleen, kun täällä oli tänä aamuna niin hauskaa väkeä.» Hän hymyili ovenraossa ja astui eteiseen. »Ymmärtäähän sen vähemmälläkin, miksi vanhatpojat parveilevat tällaisen talon ympärillä.»
Liisa, ajatukset vielä sekavana rykelmänä edellisessä kohtauksessa, tunsi tuon iankaikkisen virren vanhoistapojista ja nuorista naisista edottavan itseään ja oli huutamaisillaan kuin Vareiselle: »Asia selväksi ja menkää sitten tiehenne!» mutta näki myöskin ystävällisen ja sedällisen hymyn ja sai jurosti sanotuksi: »Isännöitsijä astuu sisään.»
»Kiitos vain, mutta minä toimitan asiani tässä vain. Nykyajan henki kai vaatii, että kahdenkeskisissäkään asioissa ei saa kursailla eikä viipyä: soitetaan ovikelloa vain ja eteisessä kuiskaillaan ja kosaistaan ja sitten lähdetään kultaliikkeeseen. — Tuota — eikö rouva olekaan kotona?»
»Soo-o! Vai rouvallekos te aioittekin», jaksoi Liisakin leperrellä samaan tyyliin.
»No, eipä väliä, vaikka tytärkin… Kun minä tänä aamuna unohdin mainita teille, että tämä talo on nyt myyty.»
»Vai niin. No, enhän minä aio kieltää kauppaa», naureskeli toinen.
»Eiköhän vain? Se on surullisempi juttu kuin luulettekaan: tämä talo tulee purettavaksi ja tilalle rakennetaan samanlainen paapelintorni kuin tuonne vastapäätäkin. Ja mikä ikävintä, rupeavat ne rakentamaan sitä uutta jo ennen syksyä, jotta saisivat sen valmiiksikin ennen pakkasia. Jo kuukauden kuluttua ruvetaan tätä purkamaan.»
»Jahah.»
Mies katsoi ällistyneenä: »Jahah, jahah — totisesti kylmäverinen nainen. Jää aivan ilman omaa syytään asunnottomaksi jumalan kirkkaan taivaan alle eikä sano muuta kuin 'jahah'. — Oletteko te noin urhoollinen vai muutatteko meiltä mielellänne? Noissa toisissa asunnoissa on tämän uutisen jälkeen itkeä vollotettu ja minut on haukuttu isoksi porsaaksi. Vaikka ymmärtäähän sen, jotta syytönhän minä siihen olen. Mutta tietysti se on heistäkin toisekseen kamalaa, kun uudesta asunnosta ei ole tietoakaan.»
»En tiedä, onko se urhoollisuuttakaan. Elämä kovettaa, nähkääs, isännöitsijä. Me olemme kyllä aikoneet joka tapauksessa muuttaa ennen pitkää lähemmäksi keskikaupunkia. Kun minäkin kykenen tästä pian taas töihin, niin ajattelimme, että jos tämän huoneiston saisi näin keskellä vuotta vuokratuksi pois, niin muuttaisimme», kertoi Liisa kuin vanhaa asiaa, vaikkei siitä oltu puhuttu koskaan mitään. Ei edes hän itse ollut sitä juuri vielä ajatellutkaan ja sanat tulivat kuin itsestään, niin luonnollisena valheena, ettei hän edes itse sitä huomannut. Heidänhän oli ollut mahdotonta ajatella muuttoakaan, kun vielä tähän päivään asti olivat tulotkin olleet tietämättömissä.
Liisa nojasi kuumaa päätään keittiön oven pieleen ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. Se tuntui kuin hukuttavan hänet, mistä lie johtunutkin, ei kylläkään äskeisestä kohtauksesta, vaan kenties pyörtymisen seurauksena.
»Jassoo jassoo, sinnehän ne kaikki pyrkivät», jatkoi isännöitsijä äskeiseen. »Olipa hyvä, ettei tämä muutto tuonutkaan teille hankaluuksia. On niin hyvä olla, kun on yksi paikka, jossa ei tämän uutisen jälkeen ruikuteta ja haukuta. Uskokaa pois, hyvää se tekee. — Mutta kyllä te neiti olette vielä heikon näköinen! Ettei vain olisi kuumetta, kun posket noin punoittavat?»
Liisasta hetkisen tuntui kuin hän itse olisi ollut syypää kaikkeen äskeiseen, kun oli viitsinyt olla niin välinpitämätön koko miehestä ja edes samassa huoneessakin, että sellainen kohtaus oli päässyt syntymäänkään. Häntä hävetti, että hänet oli saatu sotketuksi johonkin sellaiseen — aivan niinkuin isännöitsijä muka olisi voinut sen lukea hänen kasvoiltaan. Tyttö tunsi punastuvansa vieläkin enemmän.
»Onko siitä tullut käydyksi lääkärissäkään?»
»On toki, liikaakin.»
»Kas, kas! Taidatte luulla, että lääkärithän ne ovatkin kaikkiin vikoihin syypäät!»
Liisa naurahti: »Jos nyt ei kaikkiin, niin ainakin osaan. Onhan toki itsessäkin syytä.» Häntä huvitti tämä keskustelu niin, että tuli aivan hyvä olla. Puhuttiinhan aivan kuin hänen salaisimmista ajatuksistaan.
»Taitaahan lääkäreissäkin vikaa olla, mutta tekevät ne joskus hyvääkin», myönsi ukko hyvästellen portailla.
»Aivan oikein, tepäs arvasitte», huusi Liisa hänen jälkeensä ja veti oven kiinni.
Isännöitsijä meni myhäillen pihan poikki. Olihan hän aamullakin muistanut tämän muuton, mutta kun oli nähnyt, mikä huoli heillä oli jo vuokrasta, siihen kun ei näyttänyt tulleen rahoja, ei hän ollut hennonut tehdä kahta huolta samalla kertaa, vaan oli tahallaan lykännyt toisen iltapäivään.
Liisa meni hymyillen keittiöön aikoen jatkaa keskeytynyttä järjestelyään, mutta muistikin Vareisen jääneen sisälle ovikellon soidessa. Nähdessään peilistä pörröttyneen tukkansa ja nyt entistään kuumeisemmat kasvonsa hän tunsi jälleen kiukkua ajatuksesta, että isännöitsijä kenties oli arvannut jotakin. Hänen kasvonsa olivat totisesti nyt syyllisen näköiset, ja olivathan he tänä aamunakin olleet Vareisen kanssa kahden koko huoneistossa isännöitsijän käydessä. Hän tunsi vimmattua halua sanoa miehelle jotakin päin kasvoja, ottaa kaikki luulot pois ja haukkua koko tollo, haukkua niin, että kiehuisi. Ja ajatella vielä naimisiinmenoa tuollaisen kanssa — ohhoh! Tai kenties siitä ei voisikaan muodostua mitään muuta kuin luvaton suhde. — Tuollaisen miehen kanssa, joka oli kenties suurissa luuloissaan alkanut pitää itseään moitteettomana herrasmiehenä silloin, kun täysi-ikäisenä kaupunkiin muutettuaan oli ostanut elämänsä ensimmäisen yöpaidan ja hammasharjan.
Tulipunaisena, silmät leimuten ja kädet vavisten vaikka näennäisesti rauhallisena hän avasi oven, pysähtyi kynnykselle ja sanoi:
»Täälläkö sinä vielä oletkin? Sanoin jo äsken, että ala mennä! Tai sano sitten, miten kauan viivyt täällä tavaroinesi, jotta osaan siksi aikaa mennä muualle. Tahdon säilyä rauhassa kaikilta kokeiluilta.»
»Uskalsitpa sinä ennen olla.»
»Elukka! Ihmeellisiä nuo tämän talon miehet: toinen kuvitteli itse mahdottomia itsestään ja uskoi ne tosiksi. Mutta siitä hullusta jo päästiin. Nyt toinen alkaa kuvitella muista ja uskoo ne. Taidat tosiaan luulla minua vaikka — vaikka — miksi ja luulet tietysti, että olet minun kanssani tehnyt jotakin. Ja ainakin näyt aikovan näännyttää minut siihen.»
Vareinen seisoi häneen selin ikkunan vieressä kuivaillen yhä kasvojaan nolona, vaikkei voinut sitä myöntää. Miten lie noin käynytkin, eihän hän nyt ollut suorastaan sitäkään aikonut? Hullu tikki. Mutta minkäpä hänkään voi sille, että tuo nainen oli niin ärsyttävä ja kiihoittava — vartalo, liikkeet ja kaikki, niin että voi menettää järkensä. Mutta pitäköön sen kaiken sitten omana syynänsäkin. — Ja päätään kääntämättä hän virkkoi:
»Ette te ole vielä päässeet yhdestäkään hullusta, älä ole hyvilläsikään. Mutta toinen luultavasti lähtee omasta halustaankin. — Vareisesta kyllä aina pääsette, kun vain pidätte huolen siitä pienemmästä. Älä luule, että se mies missään on! Ja jos onkin, niin vain tässä kaupungissa.»
»Mitä?»
»Vasta vajaa tunti sitten hän makasi humalassa jonkun husun luona eikä ollut aikeissakaan lähteä mihinkään!»
»Se on taaskin vale!»
»Eikä ole. Näinhän sen itse!»
Vareinen huomasi puhuneensa taas liikaa, mutta saakoon nyt tuonkin vasten silmiä, jotta vähemmän häntä itseään haukkuu, kun on koiria muualla lähempänäkin. Mutta Liisa astui hänen eteensä ja saneli:
»Vai näit sen itse! Olitte samassa paikassa molemmat pyhimykset. Ja tämä on nyt sinun tekeleitäsi, Vareinen. Ala koetakaan puhdistaa enää itseäsi. Eikö sinun tajusi sanonut, että pojan piti matkustaa kun kerran niin sanottiin. Ja sinä aivan ihmeellisen taitavasti näyt pyrkivän järjestelemään tämän talon asioita. Sinun piti houkutella Taunokin jäämään että voisit edes jollakin tehdä kiusaa. Ja kuule nyt sinä kävelet tiukkaa vauhtia sinne ystäviesi luo ja lähetät Taunon tänne tai junaan. Ymmärrätkö, hölmö? Ja jos ei niin käy, niin ei kestä kauan, ennenkuin minä tulen poliisien kanssa jäljestä. Te molemmat näytte olevan jo siinä tilassa, että oman turvallisuuden vuoksi on parempi toimittaa teidät poliisin huomaan.»
Ovi jälleen kumahti kiinni ja Liisa meni kuin haamu pakoon kiukun kyyneleiden kihotessa silmiin. Vareinen tunsi tehneensä jotakin tyhmää: oli tahtonut siirtää huomion itsestään toiseen ja saikin silmilleen kaksinkertaisen kuuron. Peilin edessä kauluksiaan korjaillessaan hän muisti myöskin sen, miten hän tänä aamuna oli seisonut juuri samassa paikassa, tuntenut yhtäkkistä hellyyden- ja hyväntyönpuuskaa. Nyt se vaikutti pienenä pistoksena tunnossa ja toi tappion synnyttämää harmia. Aivojen läpi välähti kuin jotakin sellaistakin, että hän oli kaikesta huolimatta pitänyt tuosta naisesta suorastaan pirullisen paljon, että se teki aivan kipeää. Ja sen kipeän vuoksi, sen lievittämiseksi tämä kaikki oli syntynytkin. Hän tunsi jotakin kateuden- ja katkeruudentapaista, ettei ollut saanut aikaan mitään muuta, vaikka oli tänä aamuna niin herttaisin toivein aloittanut päivänsä. Häntä raivostutti, ettei hän ollut tyytynyt siihen samaan kuin ennenkin, vaan oli pyrkinyt pitemmälle, ettei ollut pitänyt sormiaan irti koko asiasta…
Silloin tuli mieleen taas sekin paikka-asia, kerran taas… Nyt häntä alkoivat nämä hullun-yritykset jo peloittaa. Oli koko päivän ollut niin huono tuuri, ettei kannattaisi riskeerata enempää. Jos jättäisikin koko yrityksen sikseen? Kaikki voisi vain pilautua, hän voisi joutua veneineen kiinni ja vähäiset pennit sulaisivat siihen. Mies tulisi pahasti prikatuksi ja ihmiset voisivat silloin päästä omahyväisinä ilkkumaan: »Johan minä arvelin, ettei tuosta hyvää seuraa!» — Parasta olisi tosiaan mennä maalle, ruveta rengiksi velimiehelle…
Mutta jospa se onnistuisi! Ensin hän tulisi varoihinsa, sitten rikkaaksi, ostaisi talon, auton ja muuta siihen tarvittavaa, olisi jouten, ansaitsisi vuokrilla ja saisi sievän naisihmisen. Tilaisuus olisi päästä niin rikkaaksi kuin haluttaisi, jos ei tyytyisi vähempään. Silloin ei tarvitsisi kuulua laitakaupungin asujaimistoon, vaan saisi elää kuin muutkin ihmiset. Silloin ei myöskään tarvitsisi kuulla loukkauksia tällaisilta kuin tänään, noilta, jotka pitävät itseään jollakin tavoin sivistyneempinä, vaikka ovat niin onnettoman köyhiä, ja ovat ylpeitä ja koppavia nälkääkin nähdessään. — Jumaliste, siihen toiseen joukkoon pitää päästä, jossa rahalla saa mitä haluaa ja jossa haluaa vain sitä, mikä kelpaa!
Vareinen punnitsi ja huomasi, että eteenpäin saattoi päästää vaikka miten pitkälle, mutta taaksepäin ei kovinkaan paljoa. Voittamisen mahdollisuudet olivat suuret, mutta tappion sittenkin pienet, vaikka mitenkin hullusti kävisi.
»Saakeli vie, yrittää täytyy!»
Ja jokin tuntui lohduttavan niin, ettei hän tuntenut enää yhtään noloksi itseään astellessaan keittiön halki, kun Liisa seisoi siellä aivan sen näköisenä kuin olisi odottanut vain hänen menoaan ja kyllästynyt viivyttelyyn. Mutta nytpähän hän jo meni, tulkoot vain kaikki muut toimeen omillaan…
4.
Vareinen ajatteli ensin mennä Taunon luo, mutta muuttikin sitten mieltään ja kääntyi rantaan. Oli vielä tosin paljon aikaa viiteen, mutta hänellä oli paljon valmistuksiakin sitä ennen: hän rasvaili ja puhdisteli konetta, katsoi melkein jokaisen nappulan ja ruuvin, että ne olivat paikoillaan ja kestivät, avasi kynttilät ja pani uudet ja luotettavat tilalle, kantoi polttoainetta ja öljyä kaksi kertaa sen määrän, mitä hän arveli matkalla kuluvan. Sillä mistäpä tiesi, pääsisikö hän suorinta tietä takaisin kotiin vai saisiko ajella ympäri saaristoa ja pakoilla jossakin luodon kupeessa vaikka kuinka kauan. Akkumulaattorissa oli häkää tarpeeksi, ja pumppu, lamput ja valonheittäjä toimivat hyvin. Mutta jos tuo kaikki sittenkin pettäisi, olisi vielä mahdollista heittää lasti mereen ja soutaa vene lähimpään saareen. Aikaa oli onneksi vaikka kokonainen viikko. Ainoa viipymisen este oli vain auto, joka pitäisi toimittaa rannalta takaisin korjauspajalle ennen aamua.
Oli kuuma ja päässä tuntui jälkihumalan pakottava turtuminen ja kaikenlaisten selvittelyjen ikävä jälkimaku. Hän riisui takkinsa, veti paidanhihat ylös ja veneen laidan yli kurkottaen kasteli päänsä kokonaan ja antoi valua vettä selkäänkin paidan alle. Se virkisti hyvin. Tukkansa hän kampasi kiiltävän sileäksi ja jäi odotellen istumaan veneen perään.
Koko laituri oli täynnä puuhaa ja touhua. Laiva kulki ohi ja sai kaikki moottorit, soutu- ja purjeveneet heilumaan tasaisesti aivankuin ne olisivat kirjavissa puvuissa tanssineet yhteen jotakin rytmillistä tanssia. Ihmisiä, miehiä valkoisissa paidoissaan ja naisia kirkkaanvärisinä, kaikki kevyimmissä vaatteissaan, tuli ja meni. Jossakin vierellä hurahti moottori käyntiin ja puhaltui ulos pilttuustaan, toisaalla koetti purjevene, purjeet riippuen, mutta laivan laineiden työntämänä, päästä omalle paikalleen rantaan. Kauempana puhalsi iso, valkea laiva, ja kun se tuli lähemmäksi, oli sen kansi väkeä kirjavanaan. Takana näkyi ilma korkeiden talojen kattojen yllä väreilevän kuumuudesta, ja näytti kuin itse kattojenkin ruskeat, punaiset ja harmaat pellit olisivat lainehtineet. Mereltä tuli puuskittain hienoinen tuuli ja tuntui virkistävän päätä ja ajavan kaiken harmin pois. Lähiympäristö oli melkein rasvatyyntä, mutta kaukana, vanhan linnoituksen tuolla puolen saattoi olla hyväkin aallokko. Ja voisihan tuonne taivaanrantaa kohden mennä niin kauaksi kuin alkaisi tuulta vastaan virkeämmin ja raittiimmin. Kun hyvin tarkasti katsoi uloimpiin saariin, saattoi nähdä, tai ainakin kuvitella näkevänsä, valkoisten hyökyjen vierivän pitkin laakeata kalliorantaa — jossakin tuolla hyvin kaukana, missä saarten vihreän metsän ja nurmen alle kätkeytyvät pitkät ja yksitoikkoiset betonivallit ja näennäisistä kallionpoukamista pistävät esiin pitkät putket ja niiden ammottavat kidat. — Mutta eiväthän ne häntä nielisi…
Vareinen katseli aavalle ja mietti, että kaikkein hauskinta olisi sittenkin mennä aivan yksin ja juuri nyt. Silloin saisi olla hetkisen rauhassa ja kääntää peräsintä mihin halutti. Tai vaikkapa ei menisikään millekään asialle, niin voisihan käydä ajelemassa jossakin tuolla veden ja taivaan yhtymäpaikoilla ja palata takaisin. Sen huvin nyt aina saattoi järjestää itselleen, kun oli hyvä tilaisuus.
Rannatonta ulappaa katsellessa tuntui äskeinen kiukku ja sappi kokonaan katoavan. Oli niin kummallinen olo, että hän jo ajatteli: jos olisi tänä aamuna tullut tänne katselemaan ja pohtimaan asioita ja sitten vasta mennyt niitä toimittamaan ja järjestelemään, niin varmastikaan ei olisi käynyt niin huonosti kuin nyt. — Hän veti esille merikartan, vertaili sen saaria mereltä näkyviin, veti sormellaan pitkin väylää: tuosta oli mentävä.
Silloin hän sai uuden päähänpiston, heitti kartan kajuuttaan, avasi hanat, väänsi vivut ja nykäisi koneen äkkiä käyntiin. — Lippu piti olla — lippukin sai toki olla paikoillaan niin hauskasti lepattamassa! Mutta ennenkuin hän ehti vielä päästää köysiä auki ja antaa veneen solua ulos laiturista, kuului ääniä takaa, kolahdus, ja vene heilahti, kun Betty hyppäsi siihen laiturilta ja aikoi auttaa heikkoa Taunoa veneeseen.
»Minä en voi nyt ottaakaan teitä mukaani, vaan menen yksin», selitti
Vareinen heti toisille.
»Mutta hyvä inshinööri, itsehän te pyysitte minuakin huviajelulle! Mitä tämä nyt sitten merkitsee?»
»Minäkö? En totisesti! Taunon kanssa kenties olette sopineet siitä, mutta minä olen koko ajan kyllä tiennyt, etten minä voi ottaa teitä mukaan, kun…»
»Astukaa purkistoon!» komensi Tauno itseään ja olisi astunut laiturin ja veneen väliin, jos nainen ei olisi auttanut. Mutta sittenkin hän koetti olla sukkela ja selitti: »Tuo Vareinen on nyt vain juovuksissa ja silloin se aina oikuttelee.»
Mutta Vareinen epäsi rauhallisena, vaikka häntä suututtikin jo: »Sinä ainakaan et lähde tuossa kunnossa mihinkään. Minulla on muutakin tekemistä kuin pidellä sinua pystyssä. — Ja teitä, neiti, minä pyydän kyllä varmasti joskus toiste mukaan. Sillä nyt minä en tiedä edes itse, milloin voin tulla takaisin ja mitä tietä. Voin viipyä vaikka monta päivää.»
Hän valehteli hyvin kohteliaana ja hymyili. Mutta kun Tauno yritti tarttua kiinni jo irroitettuun köyteen, meni hän tämän eteen ja sanoi vasten kasvoja:
»Viitsit pyrkiäkin miesten matkoille tuollaisena riepuna! Sitäpaitsi minä kävin äsken kotona ja perheesi naisväki käski sinun tulla heti sinne. Ja jos et mene, niin mammasi tulee hakemaan ja antaa piiskaa karkaamisesta. Neiti Bettykään ei kykene pelastamaan sinua Jenny-mamman kostolta nyt! Ja ala laputtaa, hahhahhaaah!»
Moottori hurisi äkkiä kiihkeämpänä ja liukui pois toisten nenän edestä. Vareinen silmäsi vielä taakseen, huiskutti Betylle kuin hyvitelläkseen tätä ja tunsi tehneensä kuin suuren hyvätyön, kun oli jättänyt tuon keskenkasvuisen ja pehmeän nulikan rannalle. Eihän siitä olisi mitään apua ollutkaan ja nyt ainakaan ei kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli houkutellut tuota tahdotonta pentua. Toiset seisoivat yhä laiturilla katsellen, miten vene eteni, pieneni ja sukelsi salmeen.
»Mitä tuo mies meinasi», kysyi Betty silmät levällään ja ihmeissään, kun hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että miehet noin kylmäverisesti kietaisivat häneltä jotakin mielitekoja. »Viitsiikin minulta — minulta», hän korosti toisen kerran, »kieltää pääsyn mukaan.»
»Anna sen mennä», lohdutti toinen, vaikka häntä itseäänkin kaiveli ajatellessa, että hänen hieno kuvitelmansa oli lyyhistynyt kasaan: — mennä »insinööri» Vareisen kanssa huviajelulle ja järjestellä liikeasioitakin, ennenkuin hän huomenna matkustaisi kesälomaansa viettämään maalle. Häntä harmitti sekin, että Vareinen oli Betyn kuullen irvistellyt hänelle: mammasi antaa selkään karkaamisesta. Tarttuen Betyn käsivarteen hän koetti saada tämän pois koko laiturilta ja tunsi kovaa halua halventaa koko Vareisen lurjus olemattomiin:
»Ann' mennä, mokoman! Se on niin kummallinen mies, ettei sen perille pääse.» Ja kun toinen ei edes kuunnellut häntä, tahtoi hän kateellisena Vareiselle kiinnittää naisen huomion itseensä: »Mikä lie koko mies. Omituinen ja sellainen ap-apnormi, mikä lienee. En oikein usko, että hän on ihan oikea insinöörikään. Epäilen, ettei tuo matkakaan ole oikea. Oli hyvä, ettei sinne menty. Olisi voitu joutua vaikka kiikkiin.»
»Missä?»
Ja Tauno ei voinut mitään sille kostonhalulle, jonka Vareinen oli nostattanut hänessä: »Yksinkertainen! Tullimoottori tietysti ottaisi…»
»Ahaa-aa!» hän venytti pitkään ja alkoi aavistaa tarkoituksen. Mutta kääntyikin katsomaan totisena Taunoa silmiin, tarttui tätä olkavarresta ja hampaat välähtivät kuin vihaisella koiralla:
»Ja sinä olisit vienyt minut mukaan, vaikka tiesit koko jutun! Luuletko, että minä olen viinankauppias, mitä? Ja mitä sinä itse olisit tehnyt siellä mukana, kun tiesit koko tämän retken tarkoituksen? Etkö kuullut, kun tuokin toinen pilkkasi sinua, ämmä? — Olitko osallinen tässä yrityksessä? Sano pian taikka minä uitan ihmisten nähden sinut tuossa altaassa.»
»Kun minun piti tänään matkustaa maalle kesähuvilaan…» alkoi toinen varmana itsepuolustuksien sarjan.
»Älä valehtele!»
»… piti erääseen kartanoon…»
»Älä va-leh-te-le!»
»No olkoon sitten vaikka saunakamari, kun et kuitenkaan usko.»
»Sinä kerrot nyt, mutta et tapasi mukaan kuvittele mitään etkä kerro satuja.»
»Minun piti matkustaa, kun Vareinen pyysi, että jatsin huomiseen ja menisin tänä iltana hänen mukanaan merelle, mutta nyt se lurjus valehteli ja meni yksin, petti perhana!»
»Pettiperh… Etkö käsitä, ettei sinua tarvittu tuolla matkalla, etkä mene vastakaan — viinasaksaksi Pontikkalordi…!»
»Älä huuda, ihmiset kuulevat! Minun piti matkustaa, ja nyt ne kotona luulevat, että minä olen mennyt. Mutta tuolle äijälle minä kostan tämän valheen, kun…»
»Sinäkö, paitaressu? Ethän pysy omin voimin seisoallasikaan! Ovatko pojun pöksyt märät?»
Tauno sieti sen, että Betty haukkui ja pilkkasi häntä, mutta ei olisi antanut toisten sitä kuulla: »Ole hiljaa!» hän kuiskasi aivan toisen korvaan ja jokaisen kirjaimen erikseen.
»Älä tule niin lähelle! Mutta kun sinä pelkäät ihmisiä, niin nyt mennäänkin meille ja puhutaan siellä.»
Hän otti Taunoa käsipuolesta ja läksi nopeasti kohti autopirssiä. Ja Betyn ankaruudessa Tauno oli näkevinään nyt jotakin niin hellää ja hauskaa, että olisi nauranut, jos olisi uskaltanut. Vaikka tuo nainen sättikin häntä, tuntui se toisekseen vain hivelevän. Muuten ihmeellisiä nuo naiset: kotona äiti haukkui, mutta piti kuitenkin hyvänä, Liisa taas sätti vielä kovemmin kuin äiti ja Bettykin, mutta ei koskaan pyrkinyt silittelemään jälkeenpäin, murjotti vaikka viikkokausia. Betty haukkui kuin vimmattu, mutta taisi olla niinkuin äitikin, että toisinaan kiittikin sentään ja piti muutenkin niin hyvää huolta.
Autossa Betty alkoikin tenttiä uudestaan:
»Minne sinun piti matkustaa?»
»Lampelaan.»
»Lampelaan, hassu! Tarkoitin: millä junalla? Mistä minä sinun Lampelasi tiedän.»
»Ensiksi Kouvolaan ja siitä Savoon.»
»Jahah, joko selvenee! Tänä iltana lähtee vielä kaksi junaa. Ja katso, että olet matkalla silloin.»
»Mutta en minä nyt pääse…»
»Pääset, kun on käsketty!»
»Ei minulla ole niin paljon rahaa enää. Kulutin jo osan», tunnusti toinen, vaikka se näyttikin tiukkaa tekevän. Mutta hänellä oli hienoinen toivo saada Betyltä apua siinä.
»Mene ja kerjää, niin tunnet luissasi, että olet jäänyt tahallasi junasta ja juonut rahasi. — Kerjää aseman kioskillakin, niin minä annan sinulle kaksikymmentäviisi penniä ja sylkäisen. Olisipa sekin totisesti näky: tuollainen iso mies kerjäämässä pienipalkkaiselta tytöltä rahaa! Sinusta se kai olisi varsin luonnollista…?»
He tulivat takaisin Betyn asunnolle. Tauno oli saamastaan löylystä jo niin selvennyt, että itse kykeni hyvin nousemaan portaat, lisäksi vielä hyvin sanattomana. Tai kenties hän ei ollut äsken niin päissään ollutkaan kuin oli itse kuvitellut. Betty taas oli kiukuissaan siksi, että oli ainaisessa suulaudessaan mennyt tarjoutumaan väkisin mukaan. Mutta häntä suututti myöskin tuo mies, kun se ei ollut mitenkään estellyt ja olisipa ilman tunnonvaivoja vienytkin hänet seikkailemaan. Ja juuri tuon miekkosen puheesta hän oli saanut selvän vain huvimatkasta ja tuppautui. Tämän terveellisen keskustelun Taunon kanssa hän arveli kyllä jo kerrakseen riittävän ja totesi syrjäsilmällä ja salaa hymyillen, miten hyvän vaikutuksen se oli tehnyt. Hän kyllä oli pelännyt, että poika suuttuisi, kääntäisi selkänsä ja astelisi tiehensä, jolloin hänen hyvä saarnansa olisi mennyt aivan hukkaan. Mutta eipäs! Miksi Tauno jäi ja kuunteli? Miksi hän ei mennyt? — Sitä Betty ei osannut sanoa, mutta ajatteli, että jos hänellä olisi enemmän aikaa ja he olisivat enemmän yhdessä, niin ei kestäisi kauan, ennenkuin miehestä lähtisivät kaikki liiat luulot ja kuvittelut pois.
He tulivat sisään, ja sanaakaan sanomatta Betty riisui Taunon takin ja vei hänet itsensä leposohvalle nukkumaan. Tauno totteli, se tuntui niin hyvältä, sillä kotona hänelle ei koskaan oltu tehty mitään tämäntapaista. Sitten Betty siivosi paperossin jätteet pöydältä pois ja vei pullot mennessään. Tauno surumielin katsoi niiden menoa ja ajatteli koko päivän ikävää päättymistä: oli niin suurin toivein puhuttu matkasta Vareisen kanssa, oli juhlittu koko keksintöä ja sitä jännittävyyttä, mikä oli jo itse matkan ajatuksessakin. Tuskinpa Tauno oli ehtinytkään vielä syventyä muuhun kuin jännittävyyteen, muusta kaikesta viisi. Ja hukkaan olivat menneet kaikki hänen auliit juhlanjärjestelynsä: Vareinen petti ja ilkkui…
Betty olisi jättänyt toisen kiusaamisen jo sikseen, ellei huonetta järjestellessään ja siivotessaan olisi muistanut erästä pientä tapausta, joka hänen mielestään oli nyt samalla maksettava takaisin.
Hänhän palveli iltaisin viimeiset tuntinsa »Puisto»-kahvilassa, jossa Tauno aina maleksi. Siellä he olivat tutustuneetkin, ja heidän ensitapaamisensa oli ollut hiukan ikävä. Ihme vain, että Betty oli voinut antaa sen ilman muuta anteeksi ja koettanut unohtaa koko jutun. — Silloin hänen oma palkkansa ei taitanut olla vielä yli kahdeksansadan markan ja vaatteet olivat tietysti senmukaiset. Kahvilassa venyvät puolihumalaiset ja tolkuttomat miehet olivat aina tehneet hänelle tarjouksiaan nähtävästi siinä toivossa, että niihin voitaisiin suostuakin, kun näytettiin niin onnettoman risaiselta ja köyhältä. Mutta muutamat hän oli kuitenkin saanut nolatuksi perinpohjin ja nämä tietysti panivat kaiken muistiinsa, koettaakseen joskus sopivassa tilaisuudessa nolata hänet uudestaan, kun eivät voineet häntä häväistä. Kerran he olivat keränneet kolehdin, taikka oikeastaan biljardissa määräaikana voitettavat rahat koottiin ja aiottiin antaa »sille mustatukkaiselle piialle, jolla on sarkahousut, kengät lintassa ja jonka puseronaukosta kurkistaa likainen piikkopaita». Tuo hölmö, Tauno, oli tietysti ryypyillä narrattu lähetystönä tuomaan rahat hänelle ja ilmoittamaan niiden tarkoituksen. Tauno ei ollut edes nähnyt häntä koskaan ennen ja sen vuoksi tuli. Mutta jouduttuaan Betyn eteen hän olikin sanaton ja änkytti vain, että ne toiset sieltä huoneesta olivat lähettäneet. Poika oli sen tien karannut takaisin sisähuoneeseen ja oli vähällä saada selkäänsä, kun ei ollutkaan toimittanut asiaansa täydellisesti. Betty itse oli sitten toisilta tarjoilijoilta saanut kuulla koko jutun, oli luullut Taunon keksineen sen, vaikka tämä viime hetkessä olikin jänistänyt, meni Taunon eteen ja haukkui hänet, minkä itkultaan kykeni — hän oli silloin vielä niin koulaantumaton ja herkkä, että saattoi itkeä sellaisestakin. Mutta joku usutti tuota juopunutta nulikkaa ja tämä ei toisten nähden rohjennut olla heittämättä markkaa hänen kaula-aukostaan sisään ja sanomatta:
»Tuoss' on markka, mene ja pese paitasi!»
Ja hän oli tämän jutun antanut anteeksi sen vuoksi, ettei tuo toinen ollut siitä myöskään koskaan maininnut mitään, sillä se oli kai hänestäkin liian viheliäinen tapaus muisteltavaksi. Mutta nyt se velka oli maksettava — ei sen vuoksi, että se olisi häntä vaivannut, vaan sen vuoksi, ettei tapaus enää uudistuisi jossakin toisaalla ja toiselle ihmiselle.
»Kuulepas, muistatko sinä vielä sen juomarahajutun 'Puistosta'? Mitä sinä oikein ajattelit silloin? Luulit kai, että meidän leipämme on niin helpossa, että me vain huviksemme kuuntelemme kaikkien tyhjäntoimittajien häpäisyjä? Luuletko meidän istuvan vain näytteillä kioskissa tai tarjoilevan kahviloissa ihmisten irvisteltävinä. Etkö sinä käsitä, että se on meidän leipämme, ja jos me olisimme niin rikkaita, että voisimme ostaa teidän mieleisenne ryysyt päällemme, niin silloin emme enää olisi siellä teidän edessänne.»
Kyynelet pusertuivat kuin varkain yht'äkkiä esiin ja hän niiskutti kuin lapsi. Hän ei käsittänyt, miten voi itse noin hermostua itkemään, että pilasi koko asian, vaikka oli tahtonut nujertaa toisen. Mutta miehellä tuntui itkunniiskutuksen kuultuaan olevan paha olla, koskapa hän hyvin välinpitämätöntä teeskennellen kääntyi seinään päin ja sanoi kuin puoliunissaan:
»Älä viitsi. Anna sen olla.»
Tyttö käsitti väärin eikä ymmärtänyt sitä anteeksipyynnöksi, koskapa kimmahti pystyyn huulet vavisten, takertui toisen kaulukseen ja veti hänet istualleen sängyssä:
»Kyllä minä sinulle näytän, ettet pilkkaa ihmisiä siitä, että he tekevät työtä! Sinä häpäisit silloin kahvilanpiian, mutta letkottelet täällä saman piian luona kuin mato. Mitä sinä täältä haet? Sitäkö minun ihovoidetta juodaksesi, kun ei itselläsi ole rahaa ostaa ryyppyjä? Olisit säästänyt edes sen markkasi… Vai sitä toistako haet, samaa, mitä hyvät lähimmäisesi ostelivat minulta kahvilan portailla, kun iltaisin viimeinkin kotiin pääsin? — Voi hyvä jumala, mies, minulta ei tule mitään, ei sinulle eikä muille, vaan lennätte portaista kuin kintaat — moisetkin köyhien auttajat!»
Tytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut helvettiä, aivankuin hän olisi pelännyt voivansa yhtäkkiä suudella toista sen sijaan, että piiskasi. Mutta hän pakottautui kestämään loppuun asti, aivankuin tästä hetkestä ja hänen kestävyydestään olisi riippunut kaikki. Ääni ensin särähti ja petti alussa, mutta hän puri hammasta jatkaessaan:
»Ja mikä sinä itse olet? Eräälle toiselle tytölle olit kertonut olevasi ylioppilas, kahvilan laskuissa olit konttoristi ja minulle sinä ensin näyttelit olevasi niin rikas, ettei sinun muka tarvitse mitään tehdä. Äitisi kerroit olevan nimismiehen lesken, mutta hän on poliisin leski ja myy torin laidassa jäätelöä ja hedelmiä ja ansaitsee siten tupakkarahaa herra pojalleen. Minä tunnen sinun äitisi ja olen tuntenut alusta lähtien, vaikk'et sitä luullut. Kuule, minä tunnen hänet ja olen puhunut harva se ilta hänen kanssaan, kun menen kahvilaan.»
Tuli pitkä hiljaisuus. Tauno makasi kasvot seinään päin ja tyttö istui leposohvan reunalla hänen selkänsä takana ja pidätteli kyyneleitään. Häntä alkoi jo hytisyttää ja siksi hän koetti rauhoittua ja tulla levollisemmaksi, muuten hänkään ei olisi enää kestänyt, vaan olisi voinut pian jäädä tappiolle, jos toinen olisi hyökännyt vuorostaan — tai ei hyökännyt, vaan noussut ja kävellyt ovesta ulos. Betty muutti äänensä paljon lempeämmäksi, tai lieneekö se muuttunut itsestään, ja puoleksi rukoillen hän nuhteli nyt aivankuin lempeä mamma lellikkilastaan:
»Kuule, mitä varten sinä kuvittelet kaikkea tuolla tavalla? Kerro minulle, miksi sinä esimerkiksi kuvittelet olevasi työssä, kun et kuitenkaan tee muuta kuin vetelehdit? Uskotko sinä itse tosiaan olevasi joku lordi, kun toiset ovat keksineet sen sinulle pilkatessaan? Etkö huomaa, että kaikki jätkätkin nauravat sinulle ja sinun työttömyydellesi, sillä he sentään ovat siinä sinusta edellä, että ovat itse ansainneet ne markat, jotka he panevat menemäänkin. Milloin sinä alat ymmärtää sen, että sinusta ei tule tuolla tavalla mitään?»
Nainen tunsi nyt itsensä voittajaksi jo sen perusteella, että Tauno oli kuunnellut eikä ollut mennyt. Betty huomasi hänen toisen poskensa, josta vain osa korvan ympäriltä näkyi, olevan tulipunaisen. Hikipisara lähti hänen tukastaan jostakin korvan tienoilta ja vieri leukaan päin. Betty otti nenäliinansa ja pyyhki sen pois. Vaikka Taunosta ei huomannut mitään muita elonmerkkejä kuin sen, että hän hengitti, mutta ei edes huokaissut, taipui hänen kätensä hiljakseen sohvan päällystä pitkin, ja tyttö pian huomasi sen etsineen hänen oman kätensä.
»Sano nyt vuorostasi minulle», puhui Tauno hiljaa, harvakseen ja ääni matalana, »miksi sinä sitten olet minun kanssani ja miks'et aja minua ulos?»
Betty aikoi vastata jotakin, mutta silloin hänenkin luontonsa petti ja hän alkoi jälleen itkeä, tällä kertaa hellyydenpuuskasta eikä loukkauksesta ja kiukusta. Hän puristi toisen kättä, mutta ei vastannut kysymykseen, vaan sanoi yhtä hiljaa kuin toinenkin äsken:
»Olenko minä ollut sinulle paha?»
Mutta samassa hän huomasi heltyneensä taas liikaa ja kysyi uudestaan, ääni paljon kylmempänä ja varmempana:
»Miten paljon sinulta puuttuu matkarahaa? — Viisikymmentäkö? — Minä annan sen sinulle lainaksi siksi aikaa.»
Hän meni pöytälaatikolleen, veti sieltä kirjeiden ja paperien lomasta pienen setelitukun ja työnsi Taunon liivintaskuun kuusikymmentä markkaa.
Huoneessa oli hiljaista. Nainen istui vuoteen reunalla kuin odottaen, että toinen olisi kääntänyt edes kasvonsa ja näyttänyt silmänsä. Hän olisi nyt tällä hetkellä tahtonut katsoa niitä silmiä. Mutta kun hän sai odottaa turhaan, täytyi hänen nousta ja kuiskata korvaan:
»Minä menen nyt työhön. Kyllä — kyllä kai me joskus tapaamme vielä.
Ehkäpä sinä käyt täällä kaupungissa, syksyllä kenties… Voi hyvin.»
Tauno ei voinut vastata mitään. Tyttö kuului kävelevän ovelle, pysähtyi sinne ja hetkisen kuluttua tuli takaisin. Hän ei sanonut mitään, mutta Tauno tunsi hänen kumartuvan ylitseen nähtävästi vain katsomaan.
Sitten tyttö samassa jo nousi, aivan liian pian. Tauno olisi tahtonut vielä sanoa jotakin, mutta liian myöhään. Ovi kumahti jo kiinni ja hissi kuului surisevan.
5.
Isännöitsijän ja Vareisen mentyä Liisa loikoi pitkät ajat kattoon tuijottaen ja nähden siellä vain kolme kärpästä, jotka tanssivat, laskeutuivat alas, ottivat vauhtia ja puskivat päänsä katon pinttyneeseen ja halkeilleeseen maaliin. Kyllästyttyään siihen ne siirtyivät lamppuun, pyörivät aikansa karusellia sen ympärillä, kyllästyivät pian siihenkin ja lensivät kukin taholleen. Hyödytöntä puuhaa…
Vaikka yhtä hyödytöntähän tässä oli kaikki muukin. Miksi turhaan vaivata päätään sellaisella, jota ei kuitenkaan saa ajatusten vatkaamisella sen paremmaksi. Jokin hetkessä tekaistu hellittämätön päätös, muutamat tinkimättömät sanat ja niitä seuraava teko paransivat asiaa useinkin paljon enemmän kuin päivien ja viikkokausien pituiset pohtimiset. Miksi kiusata itseään puoli vuotta jollakin ajatuksella, kun heti silloin, kun lopulta luulee kaiken keksineensä, tulee tapaus, joka tekee kuin pilkkaa kaikesta ja näyttää: vain noin yksinkertainen on tämä elämä ja maailma eikä ollenkaan niin monimutkainen kuin minkä aioit siitä tehdä. Miksi kärsiä puutetta ja laihduttaa itsensä pelkällä keinojen miettimisellä, kun maailma on niin keskeneräinen ja rahaa tuottavaa työtä siinä yllinkyllin. Niin, ja miksi maata kykenemättömänä ja neuvottomana sängyssään tähän päivään asti, kun olisi voinut nousta ylös jo eilen ja tehdä valmiiksi kaiken sen, mikä nyt on joutunut vasta tänään. Miksi sietää jotakuta tunkeilijaa ja kiusaantua hänestä, kun tänään on keksinyt oivallisen keinon eroon pääsemiseksi: osoittaa ovea. Miksi nähdä silmiensä edessä vasten mielistä ihmistä ja tahdotonta, velttoa luikertelijaa, kun on tilaisuus antaa hänelle kyyti. Ja jos hän näyttäisi tahtovan ilmestyä takaisin, niin eikö ole helppo keino kyydittää hänet uudelleen.
Liisa ei ollut koskaan ennen heittäytynyt sattuman ja niin sanotun kohtalon varaan. Ja nyt, juostuaan konttorista toiseen etsimässä paikkaa ja työtä ja rukoilemassa omahyväisesti hymyileviä ja rykiviä pikkusatraappeja, nyt sitten tuli kielto, ettei sinun, ihmisrukka, ole lupa tehdä työtä laisinkaan. Pitkien vaivannäköjen jälkeen tulee tilaisuus kuin itsestään ja puoliväkisin: Tässä saat nyt rahaa ja huvia, ota ja maksa pois sitten, kun haluttaa!
Liisa oli eiliseen saakka tuntenut olevansa kuin umpikujassa eikä keksinyt mitään pääsykeinoa, vaikka kuinka vaivasi päätään. Ja nyt oli niin helppo olla ajattelematta mitään. Kun hän tänään ensitöiksi nauroi eilisille päätöksilleen, oli tie selvä taas ja oli luultavasti ollutkin. Toisilleen aivan vieraat asiat ja tapahtumat olivat kuin ketjussa keskenään. Niin oli ollut hänenkin itsepintainen työ- ja rahahuolensa ja Erkin itsepintainen kellonsoittaminen heidän ulko-ovellaan lääkärin kuulotorvi kainalossa.
Erkki! — Liisa kavahti istualleen ja huomasi kellon olevan jo yli puoli viiden. Hänellä oli työtä vielä paljon ja aikaa hirvittävän vähän. Mutta kaikki oli saatava vielä kuntoon. — Hän tarttui jälleen käsiksi huonekaluihin, sysi ne oikeille paikoilleen, tomutti ja pölisteli ja silmäili sitten tyytyväisen näköisenä aikaansaannoksiaan, muutti vielä jonkin kohdan, sitten keräsi omasta ja äitinsä käsilaukusta rahaa sen, minkä niistä saattoi löytää, jysäytti ulko-oven kiinni ja helmat ja avonainen takki tuulessa liehuen hävisi portista kadulle.
Kampaajalla hän viipyi ainakin kokonaisen tunnin, istui ensin kärsimättömänä vuoroaan odottaen ja sen saatuaan katseli hienon hieno häpeä, epävarmuus ja toivonpuute mielessään jouhimaisen kankeita ja kiiltäviä, ohimoilleen valuvia harjaksia, hiestä kiiltävää otsaansa, nenän juureen ja silmien alle ilmestyneitä varjoja ja parransänkimäistä niskaansa. Hän kuvitteli käsissäänkin tuntevansa happamen leivän, kaalin ja sillin hajua ja pyyhkäisi niitä vaistomaisesti valkoiseen kankaaseen. Kaula näytti kolmisärmäiseltä, olkapäissä kuumottivat luut koholla ja käsivarret olivat niin laihtuneet, että kyynärpään nivel näkyi paksuna kuin pyöreä luupallo.
»Neiti on taitanut olla sairaana, kun ei ole näkynyt?» kysäisi entinen ja vanha tuttava kampaajakin katsellen työmaataan.
»Niin, eikö näytä vähän siltä — lohduttomalta», vastasi toinen ynseänä peläten kaikkien parantelemisyritysten menevän hukkaan.
Mutta kun tukka lyheni ja niska sileni, näytti Liisa jo hieman iloisemmalta. Kun hiusten paksu jouhimaisuus ja rasvankiilto pestiin pois, uskoi hän voivansa hyvin tavata Erkin vielä toisen kerran tänään. Kun kasvojen kiilto hävisi ja sprii sai tuoksuville sekoituksineen keltaisen ihon alta kuumottamaan jo terveempää punaistakin väriä, oli hän jo tyytyväinen.
»Kun neidin poskiin on sairastaessa tullut tuollaiset kuopat, niin eiköhän muutettaisi kampausta hiukan toisenlaiseksi kuin ennen?»
»Tehkää se.»
Tukka alkoi lainehtia. Sen ympärille ilmestyi pienistä, irtonaisista ja ohuemmista hiuksista valoa vasten hennon näköinen, vaalea ja pehmeä utu. Sitä oli Erkki aina pitänyt niin hyvänä. — Jauhe teki kaulan pyöreämmäksi ja kulmien varjot tasaisemmiksi. Silmien ympäristön tummuus sai itse silmät näyttämään vain kirkkaammilta ja sinisemmiltä.
»Kas noin! Eiköhän se ole nyt hyvä?»
Mutta vielä hetkisen liikkuivat naisen kädet Liisan pään ympärillä vikkelinä ja kuin taikoen. Näytti kuin hänellä olisi ollut edessään muovailuteline ja sen päällä ihmisen pään kokoinen pino savea. Hän viimeisteli vielä ihmisenpäätään, antoi sitten soikean peilin Liisan käteen ja odotti kysyvänä.
Liisa nousi, antoi hymyilevän katseensa viipyä kuvassa ja kierrätti pientä peiliä niskansa taitse. Hän nyökkäsi naiselle tyytyväisenä ja läksi.
* * * * *
»Kah, Liisa! Mistäs sinä nyt noin?» kysyi äiti jäätelökärryjensä takaa.
»Mihin olet menossa?»
»Tulin sinua hakemaan. Arvelin, että sinua on niin harvoin tultu kesken päivän pelastamaan työstä pois. — Katsos, viime näkemisestä on jo tapahtunut niin paljon kaikenlaisia asioita, että tulin kertomaan niitä välillä vähemmäksi, ennenkuin kerkiää tapahtua niin paljon, ettei niitä kaikkia kerkiä luetella, kun jo unohtuvat.»
»No?» katsoi äiti ihmeissään ja odottavana. Mitähän ikävää taas olikaan mahtanut tapahtua.
»En minä nyt tässä. Mutta etkö voi lähteä kotiin, niin jutellaan sitten.» Hän alkoi ottaa äitinsä tavaroita ja latoa niitä kärryjen kaappiin. Jenny-rouva katseli epäillen ja epäröiden. »Tule pois nyt vain, niin saat kuulla hauskaa ja ikävääkin. Enemmän kuitenkin hauskaa.»
Mutta vieläkään ei äiti näyttänyt jaksavan ymmärtää, miten oli voinut tapahtua jotakin sellaista, jonka vuoksi hänen pitäisi jättää päivänsä kesken. Ja jos sittenkin oli jotakin tapahtunut, niin mikä saattoi tuoda sellaisia yllätyksiä, että Liisa oli lähtenyt niitä asianalkaen kertomaan. Hän katseli ensin ympäri toria ja huokaisi kuin siten valmistautuen kuulemaan jotakin ikävää. Sitten hän katseli Liisaa, tutki vaieten tämän kasvoja ja huomasi hänen käyneen kampaajallakin ja valmistautuneen kuin juhlaan. Ja hän myöntyi lähtemään.
Aurinko ei päässyt enää paistamaan torille ja puistikkoon, kurkisteli läheisen talon kuparikaton reunasta ja valaisi vain viereisten talojen yläkerrosten ikkunat, saaden ne välähtelemään kirkkaankeltaisina kuvastimina, joista valo heijastui taas toisaalle ja valaisi siellä, missä aurinkoa ei muuten näkynyt. Autopirssissä lojui kuin väsähtäneinä pari vaunua ja samoin niiden penkeillä puolimakuulla ja hattu silmillä kuljettajat. Puistikon penkeillä istui muutamia ihmisiä, arvatenkin tietämättä, milloin lähteä ja mihin mennä. Torin halki työnsi Jenny-rouva kumipyöräisiä, kiveykselläkin äänettömästi kulkevia kärryjään Liisan astellessa vieressä vaiteliaana ja katsellessa kesäillan rauhallista katukuvaa. Olihan lisäksi lauantai ja kaikki liikkeet jo kiinni, siitä tuo äänettömyys ja ihmisten rauhallinen, kiireetön kävely.
»Päivällä meillä kävi Erkki — muistathan — tai oikeastaan hän kävi jo aamulla, mutta minä en päästänyt häntä sisään. Hän tuli päivällä uudestaan, kertoi nyt valmistuneensa ja menevänsä paikkaan kunnanlääkäriksi.»
Jenny-rouva ajatteli, että kovinpa kaukaa uutinen hipoi häntä ja ettei nyt olisi oikeastaan tuon vuoksi kannattanut jättää iltaa kesken ja lähteä kotiin. Liisaan se oli kai vaikuttanut paljonkin, koskapa hän oli ehtinyt jo muuttua noin paljon kasvoiltaankin. Vaikka eipä silti, hyvähän oli, että Liisa oli käynyt jättämässä pois kaikki sairautensa jäljet. — Ja arvaten Erkin käymiseen liittyvän vielä jotakin muutakin kerrottavaa Jenny-rouva kiirehti toista jatkamaan:
»No mitä hän sanoi?»
»Erkki oli hyvin entisensä näköinen. Oli kenties hiukan lihonut ja tullut lääkärimäisemmäksi, miehekkäämmäksi. Hän tutki minua ja kielsi kaiken työn, kirjoittamisenkin, ja määräsi lepäämään ainakin kuukaudeksi.»
No niin, eihän tuo nyt niin kovin iloista ollut, niinkuin Jenny-rouva oli arvannutkin. Mutta hän koetti kuitenkin näyttää tyytyväiseltä siksi, että Liisa itse oli hymyilevä.
Sen jälkeen Liisa mainitsi, että heidän pitäisi lähiaikoina koettaa saada pieni huoneisto jostakin kivitalosta keskemmältä kaupunkia ja äiti voisi sitten jättää tämän kärryjen työntämisen ja myymisen jonkun toisen tehtäväksi.
»Mutta hyvä lapsi, miten me voimme ajatella muuttoa kalliimpaan, kun tänään ei ollut millä maksaa huokeatakaan vuokraa?»
»Mutta meidänhän on oikeastaan pakko muuttaa. Isännöitsijä kävi jo ilmoittamassa, että ne alkavat pian purkaa koko taloamme.»
Kärryt pysähtyivät. Äiti katsoi kummastuneena ja säikähtäneenä tyttäreensä:
»Hyvä isä! Taivasalleko me nyt?»
»Autanko minä työntämään?» — Liisa tarttui aisaan.
»Älä tule, kyllä minä jaksan.»
Hän asteli harvakseen ja oli totinen. Liisa oli hajamielisen näköinen ja pitkien selitysten ja monien katkeilemisten jälkeen muisti kertoa, että Erkki oli tarjonnut heille kymmenentuhannen markan lainaa ja tulisi piakkoin puhumaan siitä äidin kanssa — kun tyttären kanssa muka oli turhaa neuvotella mistään.
Jenny-rouva laski, kuinka kauan se raha riittäisi vuokriin, varsinkin jos hän jättäisi myymisen ja tämän kärryjen työntämisen lopultakin jonkun muun tehtäväksi, niinkuin Liisa oli sanonut, mutta huomasi, ettei kestäisi kauan, ennenkuin hän saisi alkaa sen uudestaan taas. Raskailtahan nämä tuntuivat kyllä työnnellä, mutta ainahan niistäkin sentään jotakin sai. Vaikka eipä silti, ettei hän olisi jättänyt niitä hyvinkin mielellään jonakin aamuna paikoilleen portaiden viereen ja jäänyt itse kotiin. Siitä päivästä olisi tullutkin juhlapäivä, sillä hän oli saanut työnnellä näitä jo tarpeeksi kauan. — Mutta Jenny-rouva ei uskonut niin suureen hyvään, kun se hyvyys oli jo viipynyt näin kauan. Sen vuoksi hän oli yhä varovainen ja tuntui edelleenkin luottavan omiin — kärryihinsä.
Kuin lohduttaakseen Liisa sanoi enempää miettimättä — ja huomasi sitten sanansa viisaammiksi kuin oli luullutkaan: »Vuokraa keskikaupungilta kioski tai useampia ja palkkaa niihin myyjät.»
»Mutta hyvä lapsi, oletko sinä aivan tosissasi? Luuletko niiden kymmenentuhannen riittävän kaikkeen tähän? Ja maksettavahan nekin kerran on.»
»Minähän saan siihen mennessä paikan ja maksan palkallani. Ja uutta rahaa aina jostakin saa.»
Hän ei huomannut itsekään, miten valoisana hän näki tänään kaiken. Vielä tänä aamuna tosiaankin olivat vuokrarahat tietämättömissä ja nyt hän ei epäillyt enää mitään. Hän oli saanut jo hyvää uskoa ja itseluottamusta, joka oli jo ehtinyt sammua kokonaan. »Tervehtyvän se jo näkyy», ajatteli itsekseen Jenny-rouva, »tuollainen se oli ennen sairauttaankin.» Ja kun heille ei aikaisemmin ollut koskaan tullut mitään kommelluksia sen johdosta, että olivat seuranneet Liisan keksintöjä ja päähänpistoja, alkoi äiti jo nytkin hiukan peräytyä omissa vaatimuksissaan ja uskoa, että kaipa kaikki kävisi hyvin nyt, kuten oli käynyt aina ennenkin tuon tytön puuhatessa mielitekojensa kanssa.
He tulivat kotiin.
Eteisessä äiti oudoksui sen valoisuutta ja vilkaisi peiliin kuin tutkiakseen, oliko hän vielä se sama Jenny-rouva, joka oli tässä seisonut päivällä lähtiessään. Kummallista, ettei hänkään ollut tullut ajatelleeksi noita pieniä muutoksia… Mentyään keittiön halki kamariin hän paheksuen kysyi Liisalta:
»Mutta Vareinen? Luuletko Vareisen tyytyvän tuolilla nukkumaan?»
»Itsehän sanoit Vareisen irti ja hän muuttaa jo huomenna pois. Yöksi hän ei kuitenkaan tule tänne. Eikä tarvita!»
»No ei nyt sentään olisi silti tarvinnut noin ehättää asioiden edelle», murisi äiti vain jotakin sanoakseen, mutta muisti sitten, että hänelläkin oli tässä vielä jotakin tehtävää: »Niin, sehän on totta. Meidänhän piti maksaa se Vareisen velka. Tuhlasin kuitenkin jo osan rahoista laskuun ja nyt pitää mennä puhumaan ja kysymään Niemiskältä, jos hänellä olisi…»
»Pysy nyt, hyvä ihminen, paikoillasi ja jätä se minun huolekseni!»
»Mutta ethän sinä mitään tee Niemiskän luona…»
»En minä sinne menekään.»
Jopas osasi sotkea toisen puuhat… Hän oli aina ihaillut tyttärensä rohkeita tuumia, suunnitelmia ja toimeliaisuutta, vaikk'ei ollutkaan itse aivan samanlainen. Ylioppilaaksi päästyään ja paikan saatuaan Liisa oli iltaisin, kotona päivänsä päätyttyä vain lukenut kieliä ja harjoittanut pikakirjoitusta. Niinpä hän nyt lukikin ranskalaiset, saksalaiset ja englantilaiset kirjat yhtä hyvin kuin suomalaisetkin. Jenny-rouvasta, joka ei itse tiennyt niistä mitään, se oli jotakin erikoista. — Sitten vain oli tullut se nuori mies ja vienyt aivan kokonaan Liisan ajan ja itse tytönkin pois kotoa. Mutta eipä silti, tarvitsihan Liisakin virkistystä, ja hyvä oli, kun vain pääsi ja oli vielä niin kunnollinen toveri. — Kun Erkkiä ei ollut sitten enää kuulunut, arvasi Jenny-rouva kysymättäkin hyvin, mistä Liisan alakuloisuus, myöhemmin ärtyneisyys ja haluttomuus olivat johtuneet. Ja pahaksi onneksi vielä samaan aikaan tuli sekin sairaus.
Ja nyt tänään sitten! Hän hymyili salaa Liisan puuhille juuri tänään. Ja omastakin mielestään hänen täytyi tunnustaa tämä lauantai-iltapäivä jo pieneksi juhlaksi. Olihan jo jotakin oikein hyvin. Vaikkapa ei vielä tänään voisikaan juhlia kaikkia Liisan äsken yksinänsä tekemiä päätöksiä, niin olihan ainakin yksi syy: tytär oli päässyt jo entiselleen ja kykenisi kohentamaan — varmasti — koko perheenkin, — Mutta se Tauno-poika sitten? — No niin, olihan sitäkin huolta jo vähennetty. Eiköhän sekin ajan oloon vielä järjestyisi.
»Onpas täällä merkillisen valoisaa ja avaraa!»
»Niin, kun tänne ei hävennyt pyytää enää ihmisiäkään sisälle… Mutta ajatteles, miten väljää meillä kahdella nyt on liikkua?»
Liisa mietti, puhuako mitään Taunosta ja särkeäkö äidin vaikeasti saavutettu hyvä mieli. Ajatellen, että äiti saisi sen kuitenkin vielä tietää ja kenties vielä sopimattomampanakin hetkenä, hän aloitti varovaisesti:
»Vareinen oli täällä ja lisäksi aivan sikana. Se mies ei ole taitanut olla koko päivänä työssä, vaan juomassa vain.»
»Niin, mikähän siihenkin niin yhtäkkiä meni? Ensin oli kuin kuvanmies, mutta sitten muuttui. Jo monta päivää se on ollut hyvin omituinen. Ja nyt oli humalassa? — Oli se vain hyvä, että Tauno saatiin pois maalle, niin eivät ruvenneet yhdessä rylläämään. Eihän tästä olisi uskaltanut liikkua kotoa enää mihinkään siinä pelossa, että poissa ollessa tekevät koko talosta kapakan. — Mutta kyllä Taunostakin siellä maalla nyt mies tulee, sen takaan. Ja heti, jos se vain ilmestyykin tänne kotiin takaisin eikä aio ryhtyä muuhun kuin vetelehtimään, lähetän sen sotaväkeen suorittamaan asevelvollisuuttaan ja kirjoitan sinne, että pitäkööt poikaa vain niin kovalla kuin ilkeävät. Sisu pois miehestä, niin hyvä siitä vielä tulee.»
Nyt olisi Liisan ollut niin hyvä kertoa kaikki, kun äiti itse aloitti. Mutta hän ei hennonut sitä tehdä, ei totisesti hennonut, kun äiti näkyi jättäneen koko huolehtimisen. Ehkäpä Liisa saisi Taunon vielä jostakin käsiinsä ja veisi hänet vaikka käsipuolesta junaan, jos ei ole mennyt vielä. Hän uskoi, ettei Tauno uskaltaisi tulla kotiin näyttäytymään ainakaan lähiaikoina, niin kauan kuin rahat riittivät. Sen parempi: silloin ei äidin tarvitsisi poikaa nähdäkään ja hän kyllä saisi selville Taunon olinpaikan — ainakin Vareisen kautta — ja voisi järjestää kaiken ilman, että äidin tarvitsisi pettyä varmassa toivossaan, varsinkaan, kun asiaa ei enää nyt voinut korjata. Juuri niin!
Kaasuliekki sammui lopsahtaen, kun Liisa sulki hanan ja kantoi sirisevät makkarat paistinpannussa pöydälle.
»Ohhoh, jopa tuo väsyttääkin», huokaili äiti pöydän ääressä istuen. »Paljonhan se tuo kello jo onkin. Taunokin on pian jo puolimatkassa miehistymään. Ettei sillä raukalla vain liene nälkä? Mutta annoinhan minä rahaa…» jatkoi äiti kuin äskeistä puhettaan.
Ei, sitä ei voinut enää sanoa! Jollakin muulla tavalla saisivat asiat nyt järjestyä jälleen.
»Jaa, se Vareinen! Ei sitä olisi uskaltanut enää pitää talossa, kun se sillä tavalla… Mene tiedä, mitä ilkeyksiänsä olisi vielä tehnyt…»
Jenny-rouva muisti myöskin pienen ja punaisen kalvosimennapin, katsoi tutkivana tyttäreensä, mutta ei keksinyt tästä mitään. Vareinen oli päivällä, kun hän jätti napin takaisin — senkö kehvelistä johtuikin mieleen tarjota sitä nappia takaisin — Vareinen oli ollut niin tavallisen näköinen eikä yhtään ihmettelevä, että kai se nappi oli joutunut sänkyyn jotakin muuta tietä. Vaatteitten joukossa kai… — Ja niin Jenny-rouva tunsi voivansa rauhoittua siinäkin asiassa. Ja vaikeatahan olisi mennä Liisasta uskomaankaan mitään sellaista.
»Oli se vain hyvä, että läksin ajoissa pois kotiin», jatkoi hän Liisalle, »täällä onkin vielä paljon siivottavaa huomiseksi. Jos huomenna on kaunis ilma, niin aidan tehdäkin pitkän päivän siellä torin kulmalla. Sunnuntaina on varsinkin iltapäivällä paljon ihmisiä liikkeellä.»
»Älä nyt pane täällä toimeen kovin perusteellista suursiivousta, kun se lääkärikin taitaa pian tulla», koetti Liisa sanoa mahdollisimman välinpitämättömästi eikä vain voinut sanoa Erkin nimeä. »Etkä sinä sitäpaitsi huomenna lähde mihinkään kotoa. Ala nyt vain jo totuttautua siihen ajatukseen, että myyt jäätelökirnusi ja kärrysi ja vuokraat sen myyntipaikan jollekulle toiselle.»
»Ehee-i! Ei ikinä. Olisi sillä sen puolesta jo vuokraajia ollutkin, mutta ei sitä anneta pois.»
»Missään tapauksessa sinä itse et mene sinne enää! Palkkaa joku tyttönen tilallesi.»
Liisan ääni oli niin tinkimätön ja varma, että Jenny-rouva alkoi vähitellen uskoa hänen tarkoittavan täyttä totta.
»Mitäs minä sitten teen?» kysyi hän neuvottomana kuin ei olisi tietänyt, missä ja miten olla sen päivän jälkeen, kun ei olisi enää torille menoa.
»Ensin lepäilet muutaman viikon ja tarkastat vain kassan, kun tyttö tuo sen illalla kotiin. Sitten alat hiljakseen pakkailla niitä tavaroita, joita ei myydä huutokaupalla ennen majanmuuttoa. Puuttuvien tilalle ostetaan toisessa paikassa uudet. Sitten opettelet olemaan vaikka kaiken maailman kioskien omistaja etkä niiden myyjä — jos nyt vielä niin välttämättä tahdot läärätä soodavesien kanssa ja laskea appelsiinikiloja ja tupakkalaatikoita.»
»Jaa», myönsi toinen epäröiden kuin ei olisi ymmärtänyt mitään. Huokaisi sitten kuitenkin kuin myönnytykseksi: »Olisihan se mukavaa niinkin. Tuo sydänkin kun yhtenään tuntuu pyrkivän streikkaamaan, kun saa seisoa pitkät päivät kuumassa ilmassa.»
»Vai nii-in?» ajatteli itsekseen Liisa. »Etpä ole tuota ennen maininnut. Mutta nyt se tuli hyvään aikaan.» Ja hän luuli keksineensä nyt hyvän keinon, jolla varmasti saisi äidin pysymään tästä lähtien torilta poissa, jos muut keinot eivät hyvinkään auttaisi.
Hän avasi ikkunan. Liike kadulla oli jo niin hiljaista, ettei ollut pelkoa pölystäkään, joka päivisin tunki sisään. Muutama harva auto, kuin laumasta eksynyt eläin toisia hakien, kulki ohi. Kai maalle sunnuntain viettoon meneviä… Pilven lonkare oli kai mennyt auringon eteen, kun kaikki oli jo niin hämyisää. Ikkunasta valui sisään kylmempi ilma, teki huoneet niin vilpoisiksi ja sai verhot laiskasti huojahtelemaan vedosta. — Kesäiltainen suurkaupungin reuna — silläkin oli oma rauhansa.
»Kyllä se vain on merkillistä!» huokaisi taas Jenny-rouva.
Mutta toinen ei kuunnellut, istui ajatuksissaan pää käsien nojassa ja vasta kotvan kuluttua huomasi äidin sanoneen jotakin ja kysäisi hajamielisenä:
»Mitä?»
»Jaa! Sitä vain, että kyllä tämä kaikki on kummallista.» Jenny-rouva haukotteli pitkään ja nautiskellen.
ILTA
1.
Auringonvalo oli vielä äskettäin hulmahdellut ylimpien pilvien reunoilla, kun ne laiskanpyöreinä kumpuilivat eteenpäin alati muotoaan muutellen. Nekin näyttivät jo laiskistuneen, ja jos jokin pilvenriekale repisikin irti isosta emopilvestä, ei se viitsinyt taivaltaa yksin, vaan tarttui kiinni toiseen ja suli pian siihen.
Vähitellen tuli jo hämäräkin, sellainen pikkupiirteet peittävä sininen usva, jolloin saattoi hyvin nähdä talon seinän harmaana silhuettina kaukana kadun toisessa päässä, mutta ei kuitenkaan voinut enää laskea sen ikkunoita, ne kun olivat sulautuneet yhdeksi viivaksi. Ja kun katujen puolivalot syttyivät, näytti ikkunasta ulos katsoessa yht'äkkiä tulevan paljon pimeämpi, aivankuin jossakin ylhäällä taivaan kartanoissa olisi vedetty iso rullaverho alas. Toistui kallis, kertaviikkoinen tunnelma: kun nyt lauantai-iltana hämärän tullen vääntää valon huoneeseen ja vetää alas oman verhon ikkunan eteen, tuntuu kuin elämä pysähtyisi niinkuin kello koko huomisen päivän yli ja alkaisi käydä itsestään joskus maanantaiaamuna pikkuista ennen heräämistä. — Nyt ei ollut kiirettä eikä huolta mistään, sai vain hiljakseen laskea lorottaa vettä pesuhuoneen ammeeseen, koetella kauan sen lämpimyyttä, pulikoida siinä, kääriä lopuksi pehmoisen kaavun päälleen, kävellä lattiaa vasten niin leppoisesti lipsavissa tohveleissa ja kadota jonnekin toiseen huoneeseen.
Mutta ne, varsinkin nuoremmat ja levottomammat ihmiset, joilla vielä iti mielessä pienoinen toivo hankkia puoliso, koti, lapset ja kaikki muu, ne alkoivat kumautella ovia, mennä portaita alas kaksi askelta kerrallaan, pysähtyä ulko-ovella hetkiseksi silmäämään, mennäkö tuonne- vai tuonnepäin. Alkoi se päämärätön etsintä ja arvailu, josta ei tiedä, minne vielä illan pitkään joutuu ja milloin tulee takaisin. Eikähän tuota ole väliä tietääkään, kunhan vain on.
Kun kaupunki alkoi virkistyä päivällisenjälkeisestä ruokalevonhorroksestaan, tuli silloin äkkiä pimeä, aivan liiankin pimeä näin kesäiseksi illaksi. Pohjoisen puolelta vyöryi kauaksi kohonneen taivaan eteen ukkospilvi ja väläytteli jo jossakin kaukana salamoitaan. Mutta niiden valot hukkuivat vielä paljon kirkkaampien raitiovaunujohtojen kirpeänsinisiin välähdyksiin ja jyrinää ei kuulunut autojen kiihtyvältä kehräämiseltä. Lämmin päivä alkoi muuttua hiostavaksi ja kiihkeänkuumaksi illaksi.
Hietalan Tauno-herrakin kai oli tuntenut päivänsä vielä vajanaiseksi, kun oli lähtenyt Betyn asunnosta kaupungin halki »Puisto»-kahvilaa kohti. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan niin jokapäiväisen huoleton kuin ennen, vaan saattoi melkein luulla hänenkin etsivän jotakin omaa, pientä kipinäänsä — tai olikohan se oikea välähdys, niinkuin rannalla seisova puu saa kirkkaan valonsa merellä kulkevan laivan valonheittäjältä ja näyttää silloin ihmeellisemmältä kuin itse asiassa onkaan.
Tauno käveli kauan »Puiston» ikkunoiden alla, kurkisteli ylös ja koetti punnita rohkeuttaan, mennäkö sisälle vai eikö. Nyt hänestä näyttivät niin ihmeen oudoilta ne varjot, jotka kulkivat edestakaisin kahvilan ikkunaverhoja pitkin. Ja hän itsekin tunsi olevansa täällä nyt kuin vieras — tai entinen itsensä nurin käännettynä aivankuin rikkinäinen palttoo, jonka sisälmyksiä ei hennoisi näyttää toiselle. Hän ei ollut koskaan edes rahattomanakaan ollessaan tyytynyt kävelemään täällä, vaan oli mennyt sisään, sillä jokuhan aina piti varmasti huolen lordin annoksesta — ainakin kanisterin kantopalkkana.
Ja sisään hän meni nytkin aivankuin pakoon ihmisten katseilta, kun tuo kadunkulmassa pyörähtelevä poliisikin näytti hymyilevän pilkallisena häneen silmätessään ja olisi muutenkin saattanut tulla uteliaaksi ja kysäistä hänen edestakaisin kulkemisensa ja ylös tuijottelemisensa syytä. Mutta hän ei mennytkään tapansa mukaan biljardiin ja kassan ohi kulkiessaan sanonut kuluneita viisauksiaan, vaan ketään huomaamatta ja kehenkään katsomatta etsi sivuhuoneesta muutaman tyhjän nurkan ja istuutui sinne.
Mutta Betty ei tullut, niinkuin hän oli luullut, vaan joku toinen:
»Mitäs lordi tänään vierastaa, kun on noin nurkkaan painautunut?»
»Käske Bettyä tänne», sanoi Tauno ynseänä ja koko ajan alas katsoen, aivankuin ei olisi ollut tuntevinaan.
»Katsos! Oletko saanut arpajaisvoiton, kun noin herroiksi…?»
»Hae Betty tänne!» huusi Tauno kuin epäillen toisen kuuloa ja vieläkään katsettaan pöydän kannesta nostamatta.
»Kiitos. Ja tahtooko herra vielä muuta?» kysyi isorintainen tarjoilijatar teeskennellyn nöyränä ja ojensi reunoistaan kuluneen ja nurkistaan taittuneen ruokalistan hänen eteensä.
»Lasi teetä ilman leipää.»
»Mutta täällä sinä et rupea sekoittelemaan ihmisten nähden… Mene muualle istumaan.»
»Mene sinä hiiteen!»
Toinen meni, ja kesti kauan, ennenkuin Betty tuli hitaasti, asteli hänen pöytänsä viereen, seisoi siinä, hypisteli pöydältä ottamaansa ruokalistaa kädessään ja naputteli sen kulmalla pöydänkanteen.
»Mitä varten sinä et mennyt?» hän kysyi viimein hiljaa ja surullisesti.
Toinen istui hiljaa, vastaamatta, katsomatta ja kuin ei olisi kuullut tytön tuloakaan, mutta vain tietäen hänen olevan siinä — seisovan siinä edessä kuin omatunto odottamassa tilintekoa.
»Mitä varten sinä tulit tänne? — Vastaa nyt edes.»
»Sitä varten, kun minä en voinut mennä.»
Hietalan lordi oli nyt varmasti joutunut elämänsä tähän asti kovimpaan tilintekoon ja hän kai itsekin tiesi sen, koskapa äänestäkin oli poissa entinen, toista ihmistä eksyttävä varmuus ja jäljellä vain antautumista ja tunnustamista tarkoittava voimaton alakuloisuus. Ja tuo tyttö huomasi sen, koskapa hän ei näyttänyt olevan vihainen, vaan ainoastaan totinen, ja jos he eivät olisi olleet täällä, niin hän olisi yhtä hyvin voinut olla surullinenkin. Siksi hän kysyikin vielä yhtä lempeänä kuin äskenkin:
»Ja miks'et voinut mennä? Sinähän lupasit…»
Tauno puristi kulmansa ryppyyn ja huulensa yhteen, kohotti sitten päänsä ja katsoi rävähtämättä toista silmiin eikä edes ääni vavahtanut sanoessa: »Siksi, etten voinut ottaa näitä sinun rahojasi, vaan läksin tuomaan ne pois.»
Samalla hän veti kätensä taskustaan, työnsi nyrkkinsä naisen kämmenen sisään ja jätti sinne saman setelitukon, jonka oli häneltä saanutkin. Ja nainen katsoi ymmärtämättä nyt yhtään tuota edessään olevaa miestä, vaistoten vain, että tämä ei ollut nyt ihan tavallista, ja hänen äänestään olisi voinut löytää monta eri vivahdusta iloa, hämmästystä, ihmettelyä ja toivoa, kun hän sanoi:
»Mutta Tauno!»
Kun toinen oli hiljaa, kysyi hän uudestaan: »Tauno? — Minähän lainasin nämä sinulle!»
»Siksipä juuri. Ota ne pois.»
Ja kun nainen oli tottunut kaikkein ensiksi aina epäilemään, ei hän nytkään voinut olla kysymättä:
»Oletko sitten saanut muualta?»
»En mistään.»
»Oletko ollut yksissä hankkeissa Vareisen tai jonkun muun kanssa?»
»En ole ollut, tulin suoraan sinun kotoasi. Päätin odottaa sinua siellä, mutta en voinut jäädä, kun Dagmar tuli kotiin.»
»Vannotko, ettet ole ollut missään muualla?»
»Pitääkö minun vielä sekin tehdä, ennen kuin minua uskotaan?» hymähti toinen katkeran ivallisena hymyillen.
»No odota minua sitten niin kauan kuin pääsen täältä pois», sanoi nainen nyt kylmemmin, kääntyi ja meni.
Ja kun Betty yhtenään joutui kulkemaan sen huoneen läpi, jossa Tauno istui, ei hän kertaakaan edes katsonut Taunoon, vaan kulki ohi toimekkaana ja totisena kuin mies ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Ja Taunon mielestä olikin parempi, ettei hän katsonut.
»Vai Vareisen kanssa?» hymähti tämä vielä itsekseen halveksivana kuin olisi tiennyt Vareisen par'aikaa istuvan kaulaansa myöten likaviemäriaukossa.
»Hei lordi!» tervehti joku biljardiin menevä arpihuulinen. »Kestävätkö henkselisi vielä pari erää?»
»Ei niistä ole ohjaksia aiottukaan», vastasi Tauno ja istui edelleen.
»Tuo lordi on tänään kuin sammakon niellyt», huomautti se isorintainen tarjoilijakin katsellen häntä kuin säälien. »Oletko saanut selkääsi sen eilisen humalan ja tappelun takia vai saitko rukkaset?»
»Antaa hänenkin nyt kantaa ristiään», ajatteli itsekseen Betty, joka kuuli toisten sanat, muttei itse puhunut mitään.
Mutta kun Tauno ei enää viitsinyt vastailla kenenkään huomautuksiin, sai hän loppuajan istua rauhassa.
* * * * *
Mutta Betty ei ollut niin välinpitämätön kuin näytti. Häntä oli liikuttanut kovasti, että Tauno oli lähtenyt tuomaan takaisin hänen lainaamiaan rahoja. Vaikka hän ensin oli ollutkin pahoillaan huomatessaan, ettei ollut voinut vaikuttaa Taunoon edes niin paljoa, että olisi saanut tämän matkustamaan, näki hän nyt jo kuitenkin päivällä antamansa opetuksen seuraukset. Ja Bettyä jo hiukan kadutti, että oli pidellyt poikaparkaa niin kovakouraisesti. Mutta minkäpäs hän sille voi. Hänen täytyi kestää vielä tämä ilta ja pysyä edelleen yhtä lujana. Silloin voisi ehkä vielä jotakin toivoakin.
Ja kuitenkin kuin rangaistusta lieventääkseen Betty ei voinut olla sivu kulkiessaan sanomatta Taunolle ystävällisenä:
»Heti päästään, odota vielä hetkinen. Mene tuohon kadunkulmaan, niin siinä tavataan.»
Vähän myöhemmin Tauno maksoi ja meni, heittäen kysyvän silmäyksen kassan vierellä seisovalle ja rahojaan tilittävälle Betylle. Tämä näkyi pistävän omat juomarahansa käsilaukkuunsa, nyökkäsi Taunolle ja hymyili, ja niin Tauno astui keventyneenä portaita alas ja odotti kadulla.
Kun Betty joutui, astelivat he kaupungin reunalle päin, aivan päinvastaiseen suuntaan kuin olisi pitänyt. Sitä he eivät edes huomanneet, sillä tuntui yhdentekevältä, mihin mentiin, kunhan vain olisi keksinyt, miten lopettaa tämä ikävä tilanne. Betty oli sitäpaitsi huomaavinaan, että Tauno oli jälleen hutikassa, mutta hän ei viitsinyt mainita siitä, oli vain yhä pettyneempi ja arveli Taunon taas valehdelleen, että oli muka tullut suoraan hänen asunnostaan. Tietysti hän oli taas tavannut jonkun jalon toverinsa, saanut tältä ryypyt ja lisäksi vielä rahoja, jotta pääsisi nyt Betyn edessä näyttelemään parannukseen tullutta.
»Sinä kai myönnät, että teit hyvin väärin, kun ensin lupasit lähteä ja sitten kuitenkin ilmestyit minun eteeni kuin kerskuaksesi, että uskalsit jäädä. — Jos et olisi tehnyt enää tätä, niin minä olisin melkein jo uskonut sinut mieheksi. Ja kuitenkin sinä vain näyttelit minulle äsken siellä meillä…»
Betyn äskeinen heltymisenpuuska oli nyt jälleen mennyt ohi ajatellessa, että poika siellä sohvalla maatessaan olikin kenties koko ajan salaa vain irvistellyt hänelle, ja hän oli kaiken lisäksi vielä itkenyt tuon lurjuksen takia!
He olivat joutuneet kaupungin reunaan asumattomalle, korkealle kalliolle ja pysähtyivät siihen Betty seisoi alempana ja Tauno kallion huipulla, ja Betty näki hänet siinä kuin silhuettina juuri sytytettyjä katulamppuja vasten.
»Etkö voi vastata?» kysyi Betty uudestaan.
Tauno ei katsonut häneen, vaan kaupunkiin, puhuessaan aivan hiljaa, niin ettei sanoja tahtonut kuulua:
»Ethän sinä kuitenkaan usko minua, puhuinpa mitä tahansa. Ja minähän jo äsken sanoin, miksi en lähtenyt. Jos et sitä usko, niin en voi auttaa. Silloin meillä ei ole täällä mitään tekemistäkään, vaan voimme mennä pois.»
»Me emme mene mihinkään, ennenkuin minä saan tietää, mikä sinä olet miehiäsi. Me olemme täällä vaikka aamuun asti, mutta Tauno Hietalan on sitä ennen näytettävä, kuka hän on. Vaikka minä olenkin vain kahvilan piika, olen silti kunniastani kiinni pitävä ihminen, niinkuin kaikki muutkin. Siksi tahdon tietää, kehen minä olen tähän asti koettanut luottaa. Ja jos sinä et voi minulle näyttää olevasi mitään muuta kuin pelkkä kapakkalordi, niin saat olla varma, että me emme tämän yön jälkeen vaihda sanaakaan toisillemme. Ala puhua! Kerro ensiksi, miksi söit lupauksesi tänään. Sitten saat kertoa kaiken muun jäljestä.»