IV

ELONAIKA

    Aurinko hehkuu, polttaa.
    Vilja kiiluu kullassa ja kahisee.
    Kohta alkaa elonkorjuu.

    Päivisin aurinko paahtaa
    ja jymähtelee ukkonen jossain kaukana.
    Hiljainen tuuli tuudittelee tähkiä.

Veräjään nojaten katselen korsien sekaan. Siellä on harakanhattu, elokaunokki ja sinisilmä lemmikki.

Minä en kaipaa mitään. Olen juuri löytänyt onnen. Kypsyvä vilja tuoksuu, pientaren heinikko tuoksuu ja rinteiltä lehahtaa lämmin tuuli, jossa on metsän voimakas lemu.

    Ulappa lainehtii vähän.
    Se on ihan sininen.
    Välistä tuulahtaa sieltä vilpoisa henkäys.
    Se tulee saarien ja karikoiden yli.
    Kuulen nuorten vesilintujen siukutusta.

Minä alan halata yksinäiselle selkäluodolle. Kuljen valkamaan ja koputan kauan venheeni peränaulaa, tahallani ihan, sillä minä tunnen hiljaista iloa, kun kaiku kumuaa saarien ja rantojen kallioissa.

    Sitten soudan ulapalle.
    Matalat laineet lyödä rapsivat venheen laitaan.
    Airojen lavat välkähtelevät. — —

Luodolla on yksinäistä ja autiota. Laineet solisevat ja loiskahtelevat. Louhien lomassa ylempänä kasvaa joku punainen rantakukka, joku keltainen alpi ja muutama ruoko.

Riisuudun päivänpaisteeseen.

Tuuli puhaltaa lauhkeasti. Jostain metsien yli ja järven yli kantaupi savun hajua hiukan.

    Kylästä kuuluu ääniä.
    Muutamat menevät jo pelloille.
    Naisilla on valkeat liinat…

PIENTAREN KUKKA

Oli kukkanen vieressä viljamaan kevätpäivyen loihtima pieno. Näki: voimia vankkoja tarvitaan, kun kasvuhun saa karu tieno.

    Näki kukkanen pellolla vihanteen
    ja kun tuulonen tähkiä viersi.
    Näki öisen hallan, mi vitkalleen
    jääkyynelen tähkähän kiersi.

Näki kukka, kun uupunut torpan mies veet silmissä katseli viljaa. Näki kukka, kuin raskas on elämän ies, syysmyrskyhyn nukkui hiljaa.

SIELLÄ KAUKANA

Siellä kaukana — suurien salojen takana — siellä se vierii voimakkaana, majesteetillisena elämän virta — niin sinä uneksit ennen.

    Siellä ne ovat rikkaat kylät päivärinteillä,
    lihavain laihojen keskellä.
    Siellä, kaukana — merten rannoilla —
    loistavat kauniit kaupungit…

    Siellä säihkyvät valot,
    siellä on tietojen aarniot auki.
    Elämä siellä on niinkuin morsiusmarssia,
    nuoruutta, onnea, riemua täynnä,

niinkuin ainaista elojuhlaa, jossa virtaa viini punaisena välkkyvä, punaisista rypäleistä puserrettu.

    Aattelit:
    Sinne kun pääsisi!
    Siellä se minunkin onneni odottaa. —

* * *

Nyt sinä ikävöit takaisin sinne, missä oli ahdasta, pientä, sinne, mistä sä läksit kerran kohti niitä rikkaita kyliä ja kauneita kaupunkeja — onnesi luo.

Sinne sinä ikävöit, takaisin rauhan maille; ikävöit väsyneenä, köyhänä, tyhjänä niinkuin taivaan tuuli, vähäisin kokemuksin, jotka sä kalliisti maksoit kadottaen herkimmät tunteesi, kauneimmat unelmasi pilkkaavan, julkean joukon jalkoihin, markkinarahvaan anturan alle.

SYYSKESÄLLÄ

    Syyskesän ilta on tullut kalsea, kuulas.
    Marjat pihlajan loistaa ja kuhilaan kulta
    ruskossa päivän, mi painuvi kaukaisten metsien helmaan.

    Ylitse ulapan aavan kulkevat raukeat lainehet tänne.
    Tänne… missä mä istun ja muistelen mennyttä kesää…

Muistatko, syämeni, kuinka sä uneksit suven tuskahan autuaisehen pakahtuvana, että sun luoksesi hiipisi askelin kevein hän, jota rakastit salaa ja ylitse kaiken, ylitse maallisen onnen ja taivahan riemun?

Muistatko, kuinka sä päivillä paloit ja hehkuit niinkuni kesäinen aurinko?… kuinka sä hiiltyen värisit lempeinä öinä…

    Kaikki on ohitse.
    Syksy on.

    … Marjat pihlajan loistaa ja kuhilaan kulta
    ruskossa päivän, mi painuvi kaukaisten metsien helmaan…

SÄ LAULUN LAULOIT

Sä laulun lauloit mulle sydämeen, kun kevätkukat nousi alta mullan, ja aurinko kun valoi kirkkaan kullan yl' ulapoiden sinertävän veen. Sen vielä muistan, vaikk' on kuolleet jo ne kukat, jotka avas aurinko.

Ja nyt, kun sade pimeässä lankee, ja raskas tuuli puista lehdet puottaa, kun tuska mustin ratsuin mua vuottaa, ja aatos kaihoisa on, mieli ankee, on niinkuin päivänsäde syömessäin, kun muistan lauluasi, ystäväin.

Se saattaa minut unhotettuin muistoin ja unelmien kultakaupunkiin, vie lapsuusaikoihini armaisiin, luo tuoksuvien niittyjen ja puistoin, pois, kesään yli metsäin syksyisten ja läpi surullisen satehen.

SYKSYLLÄ

Joka ilta nukun toivoen, että yöllä taivas kirkastuu, että halla maille laskeuu puhtaan kääriliinan kutoen.

    Mutta aamuin aina sade soi
    pieneen, pimeähän ikkunaan.
    Iäisesti samaa itkuaan
    tuuli pihapuissa vaikeroi.

    Aret sekä pyhät poistuu näin
    niinkuin surusaatto hiljainen
    kujannetta synkkäin kuusien
    kaukaiselle kirkkomaall päin.

Mielen tahtoo maahan masentaa, sitä harmaa kaipuu kammitsoi niinkuin aitaus, jossa unelmoi sateen samentama paljas maa.

MINÄ RAKASTAN

Minä rakastan syksyisiä metsiä, minä rakastan lehdettömiä puita, lakastuneita ruohikoita, kuihtuneita kukkia, kylmänraukeita laineita rakastan minä.

Minä rakastan paljaita puistoja, tyhjinä ojentuvia oksia illan viimeisessä ruskotuksessa, jonka ylitse kohoaa lumipilvi…

Minä rakastan surevata naista, joka on elänyt elämänsä, joka istuu illan hämärässä yksin.

    Minä rakastan häntä!
    Sillä hän on kaunis kuin syksyinen puisto
    illan riutuvassa ruskotuksessa…

SYYSPÄIVÄ

    Ikävä on päivä syksyinen
    yksin hämärässä istuen…
    Hätäisesti aurinko vain pilkistää,
    tummuu, peittyy, pilven alle jää…

    Katsot pieneen, tummaan ikkunaan.
    Näkyy harmaa pelto, salo vaan.
    Metsäin takana on kylät kaukaiset. —
    Niitä kaihomielin muistelet. — —

    Päivät kuluu, vuodet vaihtuu niin
    jättäin jäljet eloon, ihmisiin,
    joiden onni on kuin päivä syksyinen:
    kalvas hymy läpi kyynelten.

MENNYT ON KESÄ

Varkain jo hiljainen hämärä luoksesi hiipii… Mennyt on kesäsi kirkkahin päivin ja kukkivin kentin, valoisin öin sekä lintujen liverryksin mennyt on kesä…

    Lehdetön puisto on aamuin hallasta harmaa…
    Mennyt on kesäsi vihrein metsin ja tuoksuvin tuulin,
    välkkyvin vesin ja armahin aamuhetkin
    mennyt on kesä…

Taivaalta laskeupi valkoinen, pehmeä peite… Mennyt on kesäsi rikkahin riemuin ja aatoksin armain, unelmin untuvahennoin, kultaisin kuvin mennyt on kesä…

ILMALINNAT

Mitä siitä, jos jääkin uneksi vaan kuvitelmat ja toiveet, vaikka täytyykin kadottaa korkeuksien kirkkaus, vaihtaa rannattomain aavojen selkeys harmaaseen arki-iltaan ja alkaa alusta jälleen!

Onhan edes unelmissa elänyt rikasta elämää, vavissut ihanain näkemysten edessä, katsellut niitä pyhällä hartaudella ja tuntenut riemua rinnassansa, iloa, joka värähtelee syvällä sydämessä niinkuin kesäpäivänä ulapalla värähtelee ja välkkyy hopeisin kipunoin kirkas vesi.

Mitä siitä, jos pettyy ja pettyy! Ilmalinnat ovat kuitenkin niin taivaallisen kauniit, että alati tahtoisi rakennella niitä.

Niiden tornit ulottuvat ylös tapaillen huimaavia korkeuksia. Niiden ovet kullassa kimaltavat, ja ikkunat säihkyvät myriaadein värein!

    Ne ovat kauniit sortuessaankin.
    Kauneimmat ehkä — raunioina vasta.