VIII.

KARKURI.

Marconi luki raportin vielä kertaalleen. Sitten hän pisti sen tyytyväisenä lompakkoonsa ja tuijotti haaveellisesti aurinkoon, joka juuri nosti kultaista pyöräänsä ylös merestä.

"Hän on lujaa tekoa, tuo junkkari", mutisi hän. "Vaarallinen herra, mutta tietää, mitä tahtoo. Kun hän ei vain potkaisisi itseään suoraan giljotiinille."

Raportti oli, niinkuin kai on helppo arvata, Simon Newcombe Harrimanin lähettämä. Se kertoi hänen käynneistään Kervelin luona, hänen jokapäiväisistä lentoharjoituksistaan, Farmanin tehtaassa tekeillä olevan uuden Kervel-koneen rakenteesta ja erään tri Jonas Fieldiksi itseään nimittävän norjalaisen lääkärin käynnistä. Tiedonannon viimeksi mainittu kohta oli erikoisesti huvittanut Marconia. Se kuului Harrimanille ominaisessa suppeahkossa tyyliasussaan näin:

"Sain tänään erään norjalaisen vieraakseni. Kutsui itseään t:ri Fieldiksi. Olin kirjoittanut hänelle Ilmari Erkon akkumulaattorista. Kysyi, mihin käyttäisin sitä. Käskin hänen mennä helvettiin. Kieltäytyi jyrkästi. Merkillinen mies. Hänen varma esiintymisensä ja ruumiillinen voimansa estivät minua käyttämästä ruumiillisia todisteluja. En voinut välipuheemme mukaan uskoa hänelle mitään. Hän lähti. Toin hänet takaisin. Sanoi minua hävyttömäksi roistoksi. Potkaisin häntä. Potkaisi takaisin ja hakkasi minut rikki ja mäsäksi. Tämän jälkeen havaitsin parhaaksi viitata teidän osallisuutenne asiassa. Näytin hänelle teidän suostuntanne. Se riitti. Ei kysellyt sitten enää. Pyysi tervehtimään ja sanomaan, että Erkon akkumulaattori on käytettävissänne, sekä antoi minulle seikkaperäisen ja selvän luonnoksen sen rakenteesta. Olen lähettänyt tämän Kervelille. Arvelee, että jos akkumulaattorit pitävät mitä lupaavat, niin on asia selvä. Ei huolinut rahoista. Soma mies. Vakuutti sen olevan Kervelin käsissä kolmen viikon sisällä. Lähettäkää hänelle kiitoskirje järjestyksen vuoksi, osoite Rigshospitalet, Kristiania. Ellei mitään odottamatonta satu, olen Kervelin arvelun mukaan matkalla kuukauden perästä. Olen nyt kaikkien lentämisen yksityisseikkojen ja koneistonhoidon perillä. Uskon hyvään tulokseen. Pitäkää silmällä Pinkertonin paviaania. Kunnioittava tervehdys.

Harriman."

Kuten jo sanottiin, Marconi hymyili pistäessään tämän omituisen asiapaperin lompakkoonsa.

Huvipursi "Astra" oli jo ammoin palannut takaisin ja loikoi nyt ikävissään satamassa. Mutta Marconi ei tuntenut pienintäkään halua noudattaa ainoatakaan niistä kutsuista, joita tulvaili hänelle kaikilta maailman ääriltä. Niissä puhuttiin johtokuntain kokouksista, ehdotettiin uusia valtamerilinjoja, valmisteltiin järjestelmiä j.n.e.

Mutta — Marconi ei hievahtanutkaan S:t Vincentistä. Joka ilta hän istui myöhäiseen yöhön saakka havaintotuolillaan ja unelmoi niistä uusista maailmoista, jotka ensimäistä kertaa ihmissuvun historiassa nyt olivat ilmoittaneet jotakin itsestään. Hänellä ei ollut aihetta odottaa uusia viestejä, mutta se mahdollisuus oli olemassa, että yksi tai toinen merkillinen tiedoitus saattoi tulla, eikä hän halunnut päästää sitä ohitseen.

Mitä taas Pinkertonin paviaaniin tulee, niin tässä henkilössä asui näköjään harvinainen elinvoima. Hän toipui tavattoman pian. Oli kuin hänellä olisi ollut kauhea kiire päästä eroon niistä naarmuista, mustelmista, jomotuksista ja jyskytyksistä, joita amerikkalaisen kova kengänkärki oli aiheuttanut. Hän sai myös ensiluokkaista hoitoa. Joshua P. Niggittsiä voideltiin, laastaroitiin ja syötettiin niin että hän leveni kuin susi lammaslaumassa.

Jo kahdeksantena päivänä "vastoinkäymisestään" hän ilmaisi haluavansa lähteä tuosta vieraanvaraisesta saaresta. Mutta sitä ei englantilainen lääkäri, muuten itse herttaisuus, voinut sallia. Myöskään ei hänelle suotu tilaisuutta päästä kosketuksiin viranomaisten kanssa. Sen sijaan hänet sullottiin täyteen sanomalehtiä ja uusinta kirjallisuutta. Ja joka aamu hän sai langattoman tuomia uutisia koko maailmasta.

Mutta Niggittsiä eivät huvittaneet uutiset eikä kirjallisuus. Hänen puolestaan olisivat huoletta kaikki maailman kirjastot saaneet palaa poroksi, eikä häntä olisi häirinnyt vähääkään paavin kuolema tai Leniniä kohdannut halvaus. Hänen ainoa harrastuksensa kohdistui kysymyksiin, vieläkö siveellisen lesken kostonhimoiset sadattuhannet odottivat ja vieläkö jalkapallon potkija Nathanael Smith yhä eli. Sillä Niggittsin liikeyrityksen yhtenä ehtona oli, että murhaaja joutuisi sähkötuoliin elävänä, arvatenkin jotta kuoliaaksi potkittu siveysfilosofi tuntisi taivaassa koston makeutta. Neljännentoista päivän mentyä Niggitts tunsi olevansa terve kuin kala, mutta koska hän ymmärsi ankaralla Marconilla olevan omat syynsä siihen, ettei häntä päästetty lähtemään ensi tilassa, niin hän näytteli kohtaloonsa alistuvan osaa. Hän vannoi, että S:t Vincent oli maallinen paratiisi, ihan erikoisesti häntä varten luotu. Ei mikään parantola voinut olla hänelle rakkaampi. Ja jottei antaisi lääkärille aihetta näiden hänen ylistelyidensä vilpittömyyden epäilemiseen, hän oli olevinaan raukea ja väsynyt ja makasi peite vatsan yllä ja nenä taivasta kohti.

Joko tästä syystä tai siitä, että toiveet huomaamattomaan S:t Vincentistä poistumiseen eivät olleet suuret, oli Niggittsin vartiointi hieman leväperäistä. Kuumuus oli myös alkanut käydä rasittavaksi vaatien paljon kylmää whiskyä niille, jotka ovat tottuneet elämään kuumassa vyöhykkeessä. Kaikki tämä johti jonkinlaiseen raukaisevaan tylsyyteen, joka koitui Niggittsin hämärien aikeiden hyväksi.

No niin — kuudentenatoista päivänä hänen saapumisestaan S:t Vincentiin ei lääkäri enää löytänyt häntä entiseltä paikaltaan, sairastuolilta. Pantiin toimeen hälytys, sähköittäjät lentelivät, toinen sinne toinen tänne, mutta salapoliisi oli kuin pyörremyrskyn tempaama ja poisviemä.

Lopuksi täytyi ilmoittaa Macronille, että hänen vieraansa oli suvainnut kadota. Italialainen suuttui, niin että hänestä lenteli kipinöitä. Kolmessakymmenessä sekunnissa hän oli kääntänyt koko saaren ylösalaisin. Pienet portugalilaiset lensivät joka soppeen ja nuuskivat jokaisen kolon.

Ennen pitkää kuitenkin keksittiin arvoituksen ratkaisu. Sillä samaan aikaan kuin Niggitts oli myös eräs koneenkäyttäjä kadonnut. Tämä oli maannut sairashuoneella punataudin takia. Ja nämä kaksi, jotka tavalla tai toisella olivat sattumalta löytäneet toisensa, olivat karanneet vieden mennessään satamalle kuuluvan moottoriveneen sekä kymmenen kannua bensiiniä.

Langattomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Mutta noilla kahdella herrasmiehellä oli hyvä etumatka.

Kahta päivää myöhemmin löydettiin vene ja amerikkalainen koneenkäyttäjä eräältä Kanarian saarelta. Hänet vietiin riemusaatossa takaisin S:t Vincentiin, jossa sairashuone ja punatauti odottivat häntä.

Mutta Joshua P. Niggitts oli tavannut Cadiziin menevän laivan ja huristi jo täyttä vauhtia Simon Newcombe Harrimanin vanavedessä.

Maailma on kuitenkin suuri, silloinkin kun luureunarillejä käyttävä mies on kysymyksessä. Ja vielä suuremmaksi ja hankalammaksi maailma kävi Pinkertonin miehelle sen johdosta, että hänen takaa-ajamansa uhri oli saanut varoituksen itse S:t Vincentin suurmestarilta.

IX.

VIIME HETKESSÄ.

Farmanin tehtaissa viimeisteltiin Kervelin merkillistä lentotasoa, ja Simon Newcombe Harriman, keksittyään itselleen taas uuden nimen, osoitti suurta sankarillisuutta harjoitellessaan ensiluokkaiseksi korkeuslentäjäksi.

Samaan aikaan Joshua P. Niggitts pani liikkeelle kaiken tarmonsa tyydyttääkseen kostonhimoista bostonilaista leskeä.

Ja koska hän ei ollut mikään pässinpää, niin hän koetti ensin lahjoa erästä Marconi-sähköittäjää, Cadizin langattoman aseman hoitajaa, jotta tämä sieppaisi kaikki S:t Vincentistä lähetetyt sanomat. Hän aavisti, että Harrimanilla oli jokin tieteellinen työ suoritettavana ja että mies sai Marconilta määräyksiä. Kun yritys ei onnistunut, niin Niggitts muutti päämajansa erään toisen aseman naapuruuteen, toivoen sieltä mahdollisesti löytävänsä jonkun lahjottavan olion, joka maksua ja hyviä sanoja vastaan taipuisi antamaan hänelle halutut tiedot.

Hän valitsi varmalla vaistollaan Oporton langattoman aseman. Niggitts oli aina kuullut portugalilaisia parjattavan Euroopan ryhdittömimmäksi väeksi. Ja ollen tämän alan erikoistuntija hän löysikin, viikon tunnollisesti etsittyään ja kyseltyään, juuri sellaisen miehen, jota hän tarvitsi. Tämä oli muudan nuori englantilais-portugalilainen, joka palveli Oporton langattomalla lennätinasemalla. Hänen nimensä oli Navario. Niggitts oli varmalla vaistollaan onkinut tietoonsa, että tällä herralla oli suuret elämänvaatimukset. Hän pelasi, hän joi ja oli suuri naisten ihailija. Ja hänen tulonsa olivat pienet hänen ylellisiin taipumuksiinsa verraten.

Useimpien amerikkalaisten tapaan Joshuakin oli oikea saituri. Hän joi, mutta mieluimmin jäävettä; hän pelasi, mutta parhaastaan pähkinäpeliä. Mutta nyt hän hyvän tarkoituksen vuoksi solmi vilpittömän ystävyysliiton Navarion kanssa, joka oli mielissään, kun sai juoda itsensä humalaan vapaa-öinänsä tuossa komeassa kaupungissa Douron varrella. Niggitts esiintyi rikkaana amerikkalaisena ja turmeli vatsaansa ja ankaria periaatteitaan tämän elämänhaluisen sähköittäjän seurassa. Hän piti huolen siitä, että Navarion velka kasvoi, puijasi tätä minkä ehti poker-pelissä, ja sai hänet kaikenkaltaisin viheliäisin keinoin riippuvaisuussuhteeseen.

Näissä oloissa ei Niggittsin tarvinnut kauan salata aikeitansa. Navarion estelyt oli helppo voittaa. Eikä kiinnijoutumisen vaarakaan tuntunut suurelta niiden tuhannen dollarin rinnalla, jotka Niggitts lupasi hänelle, jos hän voisi siepata muutamia Marconin yksityissanomia. Se myös rauhoitti hänen portugalilaista omaatuntoansa, ettei Niggitts vaatinut itse sanomia vaan ainoastaan näiden osoitteet. Erityisesti tuntui nimi Harriman kiinnittävän amerikkalaisen mieltä.

Seuraus oli, että Navario yhtäkkiä muuttui ahkeraksi ja tarkkaavaiseksi. Hänen esimiehensä rupesivat toivomaan, että nuoren apulaisen velvollisuudentunto oli herännyt jollakin merkillisellä tavalla. Hän ei myöhästynyt minuuttiakaan vartiovuoroltansa. Päinvastoin — hän oli halukas milloin tahansa ottamaan toistenkin vuoroja ja pääsi näin muutamassa päivässä virkatoveriensa erikoiseen suosioon.

Mutta hänen tunnollisuuttansa ei suosinutkaan erikoinen onni. Hän sieppasi useita S:t Vincentistä lähetettyjä ja Marconin allekirjoittamia sähkösanomia. Enimmät olivat osoitetut Marconi-yhtiölle Lontooseen ja tuntuivat olevan puhtaasti liikeluontoisia. Pari, joiden sisällys ei ollut juuri mistään kotoisin, oli osoitettu jollekin Kervelille Pariisiin, rue Rambuteau 157.

Navario kirjoitti muistiin muutamia sanomia ja kaikki osoitteet sekä luovutti ne Niggittsille, jonka naama venyi pitkäksi; Pariisin osoitteet pistettiin kuitenkin muistikirjaan.

Arvaten, ettei täältä voinut saada enempää, Niggitts maksoi viisisataa dollaria sähköittäjälle ja matkusti umpimähkään Pariisiin, jossa hän kaikkien mahdollisuuksien varalta lähti Rambuteau-kadun varrella asuvan Kervelin puheille.

Hänelle kävi samoin kuin eräitä viikkoja aikaisemmin Harrimanille. Ärtyinen keksijävanhus otti vastaan hänet sangen epäluuloisesti, etenkin kun Niggittsin ranskankielen käyttö oli ihan hirveätä.

Yhtäkkiä viimeksimainitun päähän pälkähti turvautua Marconin nimeen.

"Tulen Marconin luota", sanoi hän. Eikä hän siinä valehdellutkaan.

Silloin ovi avautui muitta mutkitta. Parempaa "sesam"-sanaa ei Niggitts olisi voinut löytää. Mutta tuon vanhan, valkopartaisen, nyt äkkiä ystävällisesti hymyilevän herrasmiehen näkeminen ei mainittavasti rohkaissut häntä.

"Marconin ystävät ovat minunkin ystäviäni", sanoi vanhus. "Ettekö suvaitse astua sisään?"

Niggittsiltä ei puuttunut julkeutta, kuten kai olette huomanneet. Mutta äijän ystävällisyys ei oikein häntä miellyttänyt. Ja minkä valheen hän nyt syöttäisi tuolle ukolle?

Mutta seuraavat Kervelin sanat panivat hänen korvansa höröttämään.

"Minä oletan teidän tulleen tapaamaan Harrimania. Mutta pelkään teidän hiukan myöhästyneen."

"Toivottavasti en sentään ihan", yski Niggitts salatakseen ääretöntä hämmästystään. "Minun oli määrä ehdottomasti puhutella häntä, ennen kuin hän matkustaa. Muutamia vihjauksia ja neuvoja… niin, tehän ymmärrätte. Mistähän voisin saada hänet käsiini?"

Kervel katseli tuokion terävästi pientä amerikkalaista jolla oli voimakkaat, verikoiraa muistuttavat kasvot. Niissä oli selvästi jotakin, josta hän ei pitänyt. S:t Vincentin tapahtuman jättämät naarmut eivät nekään kaunistaneet Niggittsin ulkonaista olemusta.

"Harriman mainitsi kerran minulle, että joku mies vainosi häntä. Joku
Pinkertonin toimiston lähetti. Ette kai te ole se mies?"

Niggitts ei kadottanut kylmäverisyyttään.

"Minä tunnen tuon jutun", lausui hän nopeasti. "Sen takiahan Marconi lähettikin minut. Mainitsemanne henkilö on tällä hetkellä Pariisissa. Harriman on suuressa vaarassa. Olen seurannut asianomaista Portugalista tänne. Ja on täysi syy uskoa, että hän on päässyt ystävämme jäljille… Te ette oikein luota minuun. Ehkä luotatte paremmin, jos kerron olevani Marconin uskottuja. Joku aika sitten olin läsnä, kun hän lähetti teille erään sähkösanoman."

Niggitts luki nyt sen sanoman, jonka Navario oli siepannut ja josta hän varovaisuuden vuoksi oli ottanut jäljennöksen matkaansa.

Kervelin kasvon kirkastuivat.

"Aivan oikein", sanoi hän. "Mutta ei voi näinä aikoina koskaan olla kyllin varovainen… Sittenkin minä yhä pelkään, ettette tapaa Harrimania enää maan pinnalta."

"Mitä sanotte, onko hän kuollut?" huusi Niggitts säikähtäen.

"Niin pahoin ei ole laita", hymyili keksijä. "Mutta Harriman on tällä hetkellä lähtemässä suurelle, ihmeelliselle matkalleen minun lentotasollani. Hänen oli laskelmien mukaan määrä nousta ilmaan kahdentoista aikaan. Ja nyt on kello kymmentä vailla kaksitoista."

"Mistä, mistä?" puhkui Niggitts.

"Issyn lentokentältä. Ellei hän…"

Vanhus aikoi lisätä muutamia lohduttavia sanoja, mutta vilkaistessaan eteensä, hän huomasikin puhuvansa seinälle.

Niggitts oli kadonnut ja toinen kuuli, kuinka hän manaili harppoessaan portaita alas.

Kervel ravisti päätänsä. Sitten hän palasi taas sisään työnsä ääreen ja alkoi silmät kiiluen kiinnittää uusia ilmanvalloitussuunnitelmia piirustuslaudalle.

X.

POLOINEN ISÄ.

Harriman oli tosiaankin Issyn lentokentällä, jossa hänen oli määrä ottaa kone haltuunsa.

Hän oli omituisessa mielentilassa, ei niin paljoa siksi että hän oli lähdössä uhkarohkealle ja seikkailurikkaalle matkalle tuohon arvoitukselliseen maailmanavaruuteen, vaan siksi että hän oli juuri palannut erään kemistin, Henry Debussonin, luota.

Nuori amerikkalainen ei ollut vähääkään hentomielinen. Hänen muuten hyvin kehittyneissä aivoissaan ei ollut lainkaan romanttisten tunteitten keskusta. Vaikka hän nyt oli aikeissa lähteä mitä haavellisimmalle retkelle, ei hän silti ollut itse mikään haaveilija eikä uneksija. Ellei hän olisi ollut varma siitä, että hänen aikomansa matka perustui tieteelliseen mahdollisuuteen, ei hän olisi uhrannut sille ajatuksen hiventäkään.

Ja sittenkin pieni vierailu pienessä kaupungissa, jossa Debusson nyt vietti ilotonta, yksinäistä erakkoelämää, oli pannut hänen päänsä pyörälle. Hän muisti jokaisen pienen yksityiskohdan tästä vierailusta.

Vain suurella vaivalla hän pääsi kuuluisan kemistin kotiin. Tämän pieni valoisa asumus Seinen rannalla oli ihan kuin haudaksi muuttunut sen jälkeen kuin talon aurinko oli lakannut siellä valaisemasta.

Mutta kun amerikkalainen kömpelöllä tavallaan oli pyytänyt anteeksi ja maininnut asiansa sekä näyttänyt Marconilta saamansa paperit, niin tuo ennen aikaansa vanhentunut mies joutui pois suunniltaan mielenliikutuksesta. Hänen raskaisiin ja väsyneisiin silmiinsä tuli välkettä, joka koski kiusallisesti Harrimaniin. Tuollaiselta mahtoi näyttää vanha Israelin profeetta samotessaan kuolonväsyneenä kohti Kaanaanmaata.

Debusson vahvisti Kervelin kertomuksen John Langesta ja tämän morsiamesta.

"Tiedättekö", sanoi hän vilkkaasti, "minulla on täällä raskaassa yksinäisyydessäni ollut koko ajan se varma tunne, että rakas tyttäreni elää. Olen vaikeimpina hetkinäni kuullut ikäänkuin etäistä kuisketta, joka on antanut minulle hiukan lohtua."

"Ja nyt kerron teille", jatkoi kemisti hidastellen, "jotakin, jota en tähän saakka ole uskonut yhdellekään ihmiselle. Täällä minun talossani käyskentelee eräs puolihassu miespoloinen, joka on aivan ikuisen pimeyden rajoilla. Hän oli ranskalainen tullikapteeni, ja hänen nimensä on Jacques Dufresnes. Hän otti osaa siihen taisteluun, jonka ehkä tunnette. 'Melunin teurastuksen' nimisenä. Eräs salakuljettajasakki yllätettiin omassa pesässään ja puolustihe sankaruudella, josta on tullut näiden seutujen sananparsi. Kun saartoväki oli saanut joukon antautumaan ja oli varma saaliistaan, räjähti koko rakennusryhmä ilmaan. Lähes tuhat miestä sai surmansa siinä tilaisuudessa. Kapteeni Dufresnes komensi sillä kertaa tullimiehistöä. Hänen lentäjänsä oleilivat läheisyydessä voidakseen hyökätä salakuljettajain niskaan. Nämä olivat nim. ottaneet erikois-alakseen ilmassatoimimisen."

"Mutta nyt he olivat selvästi älynneet, ettei sitä tietä käynyt pakoon yrittäminen. Yhtäkaikki — sieltä lähti ulos yksi lentokone noin minuuttia ennen, kuin suuri räjähdys tapahtui. Kone oli, kuten kapteeni Dufresnes valoisina hetkinään on minulle kertonut, ihan erikoismallinen ja vahvasti rakennettu. Se nousi maasta silmänräpäyksessä ja kohosi melkein pystysuoraan ylös. Ja Dufresnes luuli, että John Lange ja minun tyttäreni, jotka olivat kihloissa, istuivat siinä koneessa. Hänen arvelunsa osoittautui oikeaksi ainakin sikäli, ettei Langen ruumista löydetty toisten joukosta, huolimatta tarmokkaista etsiskelyistä. Mitä nyt minun tyttäreeni tulee, niin tiedämme ainoastaan Dufresnes ja minä, mutta ei kukaan muu, että hän pakeni minun talostani varoittamaan sulhastansa."

"Sulhanen kuului siis salakuljettajasakkiin", pisti väliin Harriman, joka vastoin tahtoaan oli ruvennut lämpenemään.

Debusson nyökkäsi surullisesti.

"Niin, epäilemättä asian laita on niin", sanoi hän. "Mutta tämäkin tieto kuuluu yksinomaan minulle ja Dufresnesille. Emmekä me ole tahtoneet tahria hänen muistoansa — pikku Clairen vuoksi. Mutta nyt saatte kuulla lisää. Dufresnes lentäjineen ajoi takaa lentokonetta, joka oli aseeton. Mutta tämä nousi niin nopeasti ja niin korkealle, etteivät toiset voineet seurata sitä. Dufresnes oli menettää henkensä sillä matkalla. Hän saavutti korkeuden, jossa tavalliset happikojeet eivät riittäneet. Hänen kätensä ikäänkuin jäätyivät. Kone alkoi syöksyä maata kohti. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hän pääsi siitä ulos ja pelastui laskuvarjostimen avulla. Hänen viimeinen näkemänsä oli tuo toinen kone, se, jota hän ajoi takaa. Se suorastaan syöksähti ulos avaruuteen, jossa sen nielaisi itse aurinko. Se näytti loistavalta saippuakuplalta, joka haihtui valtavaan valomereen. Se katosi kipinäsateeseen, eikä Dufresnes nähnyt sitä enää."

"Monta kuukautta me kuulustelimme kadonnutta konetta. Ei kukaan ollut nähnyt sitä. Ei kukaan ollut kuullut siitä."

"Mutta Dufresnes ei ollut oma itsensä sen hetken perästä. Tullessaan alas maanpinnalle hän oli puolisokea ja tiedoton. Kauhea matka oli murtanut hänen sekä ruumiillisen että henkisen elimistönsä. Se olikin ehkä parasta hänelle. Sillä vastuu, jonka hän oli ottanut hartioilleen, oli suurempi, kuin mies jaksoi kantaa. Hänhän oli järjestänyt salakuljettajain takaa-ajon ja siten aiheuttanut yli tuhannen urhoollisen ranskalaisen sotilaan kuoleman — ja kerrassaan tuloksetta. Parikymmentä salakuljettajaa tosin menetti henkensä, mutta he veivät mennessään lähemmät tiedot suunnattomasta järjestöstä, joka vain tiedettiin olevan olemassa."

"Kaikki kävivät Dufresnesin kimppuun. Mutta hän ei kyennyt edes selittämään eikä itseään puolustamaan. Oli kuin itse auringonjumala olisi sokaissut hänet ja pimittänyt hänen järkensä. Varjon kaltaisena hän hoippuu täällä. Hän puhelee järkevästi, hän on lempeä ja rauhallinen, mutta mikään ei kiinnitä hänen mieltänsä. Minun luullakseni hänen elämänsä on vain yhtä ainoata unennäköä: unta siitä auringosta, joka nielaisi hänen rakastamansa naisen… Väkeväluonteisille miehille käy usein niin."

Henry Debusson huokasi raskaasti.

"Kenties minun olisi käynyt samoin kuin Jacquesinkin", jatkoi hän, "ellei minua olisi kaiken aikaa elähdyttänyt toivo saada nähdä tyttäreni vielä. Heikon heikko toivo!"

Harriman nousi.

"Jos tapaan tyttärenne", sanoi hän rauhallisesti, "sanon hänelle teiltä terveisiä."

"Mitä tarkoitatte?" änkytti vanhus.

"Koetan piakkoin lähteä samaa tietä, jota John Lange meni", lausui amerikkalainen koruttomasti… "Kone on samaa lajia, mutta apuneuvot paremmat. On olemassa mahdollisuus, että saatte nähdä tyttärenne jälleen."

"Uskomatonta", mutisi Debusson. "Mutta jos asia on, kuten sanotte, kuinka luulette löytävänne sen kiertotähden, josta tässä on puhe?"

Harriman hymyili — hieman ylenkatseellisesti.

"Jokainen, joka syöksähtää ulos maan ilmakehästä, joutuu pakostakin saman kiertotähden magnetismin piiriin ja kulkeutuu uuden painolain mukaisesti."

"Mutta kuinka kauan mahtaakaan tämä matka kestää?"

"Niin, se on asia, jota en ymmärrä. Mutta John Lange ja hänen vaimonsa ovat päässeet perille tarvitsematta kuolla nälkään. Se riittäköön meille. Ja nyt hyvästi sitten!"

Debusson aikoi sanoa jotakin, mutta hänet keskeytti muudan kalpea mies, joka toisten huomaamatta oli astunut huoneeseen. Mies oli kapteeni Dufresnes. Hän näytti olevan yhtä käherretty ja karski kuin niihin aikoihin, jolloin hän oli ilmalaivueen päällikkönä. Mutta hänen silmänsä olivat käyneet merkillisen sameiksi ja kauaskatsoviksi. Hän astui suoraan amerikkalasen luo.

"Teillä on pitkä matka edessänne", sanoi hän omituisella, verhotulla äänellä. "Varokaa suurta valoa ja syvää vettä. Sillä aamuruskon ulkopuolella on raja — äärimmäinen raja!"

XI.

KOHTI SUURTA HILJAISUUTTA.

Oli ollut ihmeellinen, sumuinen aamu, sellainen, josta Pariisissa ei ole puutetta keväisin. Mutta lähestyttäessä puolta päivää tuli jostakin heikko, virkistävä tuulenhenki, joka hellävaroen kuljetti pois aamupölyt suurkaupungin kasvoilta.

Harriman seisoi kevyeen lentäjänpukuun puettuna voimakkaan yksitason vieressä. Koneen siivet olivat lyhyet, ja siinä oli iso, tiiviisti suljettava hytti. Juuri nyt sukelsi voimakas, partainen pää esiin sen avonaisesta luukusta.

"Minä luulen, että kaikki on nyt kunnossa", sanoi mies ja loi vielä yhden tutkivan katseen köysiin ja tankoihin. "Ja jos akkumalaattori tuolla alhaalla pitää, mitä lupaa, niin voitte lentää suoraa päätä taivaaseen."

"Se onkin aikomukseni", vastasi amerikkalainen kuivasti.

Ranskalainen insinööri loi hieman ihmettelevän katseen nuoreen lentäjään, joka oli saanut päästötodistuksensa kahdeksan päivää sitten, mutta kuitenkin lensi kuin vanha tekijä. Itsekseen hän luultavasti ajatteli, että amerikkalaisilla lienee yleensä erittäin tyhmä tapa ilmaista tavallisia asioita, mutta ei sanonut mitään.

Ylimalkaankin Henry Farman oli mahdollisimman harvojen sanojen mies. Hän kuului jo lentotaidon ikämiespolveen ja olisi voinut jo vuosia sitten asettua laakereilleen lepäämään. Mutta ihmiset, jotka ovat matkustelleet paljon ilmassa, eivät mielellään lepää ennen kuin kuolema heidät korjaa.

Oli tuottanut nautintoa hänelle tämän uuden Kervel-koneen rakentaminen, koneen, joka oli varustettu omituisella sähkömoottorilla, hämmästyttävän kevyellä työkykyynsä nähden. Hän aavisti, eikä syyttä, että Ilmari Erkon akkumalaattori saa aikaan mullistuksen lentokoneiden ja kaikkien muiden kulkuvälineiden alalla. Mutta erinäisistä syistä, jotka eivät kuulu tähän kertomukseen, hän ei ollut vielä päässyt sovelluttamaan keksintöä käytäntöön.

"Te voitte tällä koneella saavuttaa minkä tahansa korkeus- ja pituusennätyksen", sanoi hän astuessaan alas koneesta. "Akkumalaattori on niellyt sähköä niin paljon, että tuntuu kerrassaan uskomattomalta… Se voi viedä teidät vaikka Marsiin", lisäsi hän piloillaan.

"Miksi juuri Marsiin?" kysyi amerikkalainen terävästi.

"Tai mihin hitolle itse haluatte", vastasi Farman hieman kärsimättömästi… "Teillähän on pitkän matkan eväätkin… Matkustatteko yksin vai tuleeko Marconi mukaan?"

"Matkustan yksin", vastasi Harriman äkkiä innostuen. "Marconi on, kuten tiedätte, S:t Vincentissä. Hän tulisi iloiseksi, jos lähettäisitte hänelle ilmoituksen lähdöstäni. Siinä voisitte sanoa, että minulla on mitä parhaat toiveet tehtäväni onnistumisesta. Tuon koneen turvissa luulen olevani suojattu kaikilta onnettomuuksien mahdollisuuksiltakin. Jos palaan takaisin, niin tapahtuu se vain siksi, että avaruus on paiskannut minut helmastaan. Mutta silloin ei minussa enää ole henkeä. Sanokaa hänelle tämä."

Farman katsoi tarkkaan nuorta lentäjää.

"Te olette minusta juuri sen näköinen kuin voisitte antautua vaikka minkälaiseen epätoivoiseen yritykseen", virkkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. "Mutta se ei kuulu minulle. Kaikki suuret keksinnöt ja löydöt juontavat alkunsa jostakin epätoivoisesta teosta. Kun Orville Wright ja minä — siitä on jo melkein ihmis-ikä kulunut — lentää räpyttelimme näillä seuduin, ei kukaan tahtonut vakuuttaa meidän henkeämme. Ensimmäiset sadat metrit lentämisen historiassa ovat maksaneet monta ihmishenkeä. Ja nyt te tahdotte lentää kuuhun tai ainakin sinne päin. Vanhat ihmiset sanoisivat varmasti sitä hulluudeksi. Minä puolestani en koskaan tule niin vanhaksi, että estelisin nuorta miestä tekemästä jotakin uhkarohkeata tyhmyyttä silloin kun on kysymyksessä uusien alueiden voittaminen tieteelle."

"En tiedä, mitä voitan", mutisi amerikkalainen melkein vihaisesti.
"Mutta sen tiedän, ettei minulla ole mitään menetettävää."

"Entä henki?"

"Se on erinäisistä syistä menettänyt kaiken arvonsa täällä maan päällä. Eräät ihmiset eivät osaa puhuakaan mistään muusta kuin laeista ja viranomaisista. Äitini, joka oli Bostonissa pesijättärenä, sanoi usein, että minä muka ennemmin tai myöhemmin joudun helvettiin. Tahdon saattaa hänen ennustuksensa häpeään ja koetan saavuttaa taivaan niin kauan kuin vielä on aikaa. Mutta kuka pentele siellä sormielee konetta?…"

Kumpaisenkaan huomaamatta oli eräs harmaaseen urheilupukuun puettu mies hiipinyt lentokoneen taakse, jossa hän korvat hörössä oli kuunnellut viimeistä keskustelua. Hän vapisi innosta ja hänen oikea kätensä puristui tiukkaan browningin kahvan ympärille.

Siellä oli todellakin Joshua P. Niggitts. Ja nyt tuo luureunarillirakkari oli kuin olikin kiikissä. Onneksi hän oli ehtinyt ajoissa!

Varmemmaksi vakuudeksi salapoliisi kapusi ylös toiselle siivelle, välittämättä vanhoista S:t Vincentin aikuisista romurautakasan aiheuttamista naarmuista. Ja koska hytin katto oli auki, niin hän laskeutui päättävästi alas tilavaan pikku hyttiin, veti esiin revolverinsa ja vannoi karkean epäkirkollisesti, ettei Simon Newcombe Harriman kuuna päivänä pääsisi tekemään lentoretkeä hänen kanssaan eikä yksinään.

Juuri tällä hetkellä nuori amerikkalainen keksi, että joku asiaankuulumaton hääräili hänen koneessaan.

Ja seuraavassa sekunnissa hän sai nähdä näyn, jota hän kaikkein vähimmin olisi itselleen toivottanut — nimittäin Pinkertonin asiamiehen seisomassa keskellä hänen lentokoneensa pyhättöä revolveri toisessa ja sinetillä varustettu paperi toisessa kädessä.

"Lain nimessä", ärjäisi Joshua nyt toista kertaa verrattain lyhyen ajan mittaan, "minä vangitsen teidät, Nathanael Smith, murhasta syytettynä."

Kaksi viimeistä sanaa hän suorastaan sähisi — lähinnä vaikuttamaan todistajaan, joka osui olemaan läsnä.

Mutta Farman ei ollut juuri tietääkseenkään Niggittsin salapoliisi-eleistä. Hän kääntyi Harrimanin puoleen.

"Taivaan matkasta ei siis tällä kertaa taida tullakaan mitään", sanoi hän nauraen.

"Ei, nyt mennään ensin New Yorkiin ja sitten helvettiin", riemuitsi
Niggitts.

"Minuutin kuluttua lähden", sanoi Harriman ja kietaisi kaulaliinansa tiukempaan kaulansa ympärille.

"Se saadaan nähdä", ulvoi salapoliisi.

Hän sai tosiaankin nähdä sen — ja vielä muutakin.

Pantterin vikkelyydellä Harriman hyppäsi siivelle. Niggitts ampui, mutta ei tietenkään osannut. Sen sijaan osui häneen nyrkinisku, ihan silmän alle, siinä olevaan arkaan hermoon. Se salpasi hänen kaunopuheliaisuutensa vahvojen telkien taakse. Hän vaipui läjään hytin pohjalle, jossa hän ensimäisen minuutinpuoliskon ajan kuvitteli olevansa höyryvasaran alla Bethlehemin terästehtaassa.

Harriman yritti nostaa tajutonta miestä ulos hytistä.

Silloin hän kuuli Farmanin äänen:

"Jos aiotte taivaaseen, niin kiirehtikää. Tuolta tulee joku yli kentän, ja vauhdista päättäen hän on ranskalainen salapoliisi."

Silloin amerikkalainen muuttui yhtäkkiä teräkseksi ja raudaksi. Hän päästi Niggittsin irti, veti alas hytin katon ja tarttui ohjauspyörään. Dynamo pirisi, potkurit liikahtivat ja sähisten lensi voimakas yksitaso yli kentän, kohosi äkkiä ja liukui keula edellä kohti aurinkoa ja eetteriä, Joshua P. Niggittsin vähitellen täristessä takaisin tajuntaan.

Mutta Farman jäi seisomaan ja seurasi kauan silmillään poismenevää.

"Se nuoriso, se nuoriso", mutisi hän. "Maa ei enää riitä sille. Nyt se jo lähtee painiskelemaan tähtien kanssa!"

TOINEN OSA

ÄÄRIMMÄISELTÄ RAJALTA

XII.

IHMINEN.

John Andersson istui jollakin, joka muistutti kiveä, ja vuoleskeli lastuja jostakin, jota saattoi kuvitella puupalaseksi.

Missä hän oli, ei hän tiennyt itsekään. Mutta hänellä oli viileä luonne, kuten kaikilla Falunin seudulla syntyneillä ruotsalaisilla. Arvatenkin sikäläiset rautakaivokset ovat auttaneet tämän tyynen ja kylmäverisen luonteen muodostumista, luonteen, jota ei järkytä tapausten oikullisuus.

No niin — John Andersson vuoleskeli siis lastuja, samalla keskustellen kummallisten äännähtelyjen avulla erään naista muistuttavan olennon kanssa.

"Tässä kho, khis, khos", sanoi Andersson opettavalla äänensävyllä.

"Prim, thi, tios, tion", pärskyi olento, ruskeat silmät suunnattuina valkoisen miehen huuliin.

Silloin John Anderssonilta pääsi makea nauru.

Olento katsoi kysymysmerkkinä häneen. Ensin hänen hipiänsä, joka ei muuten muistuttanut hipiää, muuttui heikosti sinertävän väriseksi — kysyväksi, sitte se muuttui siniseksi — tyytymättömäksi ja lopulta ruusunpunaiseksi — raivoavaksi.

"Pzjy, pzjy", kuiskasi ruotsalainen jäähdyttävästi. "Tyttölapset ovat aina samanlaisia, tulit mihin tahansa", mutisi hän itsekseen omalla äidinkielellään.

Nuoren naisen vaikutuksille herkkä hipiä vaihtoi värinsä kauniiksi vaaleanpunaiseksi; samalla hänen syvistä silmistään loisti omalaatuinen sydämellinen auringonpaiste.

Sitten hän nousi seisomaan, nytkäytti omituisesti päätänsä ja poistui lyhyin joustavin askelin.

John Andersson katseli hänen vaellustansa yli tuon tyypillisen aurinkomaiseman. Hän ei ollut lainkaan maapallolla elävien naisten näköinen. Hänen korkeutensa oli tuskin yli neljän jalan. Kasvot olivat vailla kiinteitä piirteitä. Nenä muistutti jonkin verran koiran kuonoa, ja suu oli ulkoneva ja hyvin leveä. Omituisimmat olivat kuitenkin hänen kätensä ja jalkansa. Ne olivat ihan kuin koiran käpälät ja ohuen, silkinhienon karvan peittämät. Mutta hänen ruumiinsa oli täysin naisellinen hienoine, kiinteine muotoineen, jotka selvästi saattoi havaita sangen puutteellisen puvun läpi. Pukuna oli ohut, paitaa muistuttava hame, joka oli tehty palmikoidusta silkinnäköisestä ruohosta.

Yhtäkkiä nainen katosi. Oli kuin maa olisi niellyt hänet.

On muuten outoa puhua maasta sen maiseman yhteydessä, joka nyt jo toista vuotta oli ollut John Anderssonin silmien edessä. Se oli valtainen pinta, jonka peitti korkea harmaansinipunainen sienimäinen ruohokerros. Ja tätä mahtavan yksitoikkoista erämaa-maisemaa leikkeli vesi, joka virtasi syvissä, toivottomuuteen saakka säännöllisissä, luultavasti järkiolentojen valmistamissa kanavissa.

Nämä leveät juovat olivatkin ainoat, jotka antoivat tuolle muutoin niin kuolleelle tasangolle hiukan eloa ja liikettä. Sillä kanavat olivat alituisessa liikkeessä. Vesi, jonka väri oli syvä, melkein kuparinvihreä, virtaili lakkaamatta kohotellen pinnalleen kuohuja, vaikkei kukaan voinut nähdä, mistä se tuli ja mihin se laski.

John Andersson nousi. Hänen vaatteensa roikkuivat repaleina hänen yllään. Ne olivat ikäänkuin käyneet hauraiksi tuon suuren ja häikäilemättömän auringon vaikutuksesta, joka hehkuvaa messinkikattilaa muistuttaen kieri yli höyryävän taivaan. Eräs iso sammakon näköinen eläin kohosi samalla ruohosta ja katseli ruotsalaista syvillä, ruskeilla hevossilmillään. Se ojenteli jäseniään niinkuin heräävä kissa ja kohottautui neljälle voimakkaalle, jäntevälle jalalleen, joiden jalkaterät olivat vahvasti ulospäin kääntyneet. Sammakkomaisuus väheni nyt, ainoastaan kostealla iholla oli sama harmaanvihreä pohjaväri, josta eroittui syylämäisiä täpliä. Eläin liikkui notkeasti sienimäisessä ruohikossa ja hieroi pikimustaa kuonoansa Anderssonin puolialastomaan sääreen sekä päästi lyhyen, ystävällisen ulvahduksen, joka hieman muistutti ruohoaavikon koiran hiljaista yöulvontaa. "Khris, khrime, khli", sanoi Andersson ystävällisesti. Ihmeellinen eläin pyöritteli miettiväisesti ja älykkäästi päätänsä, tuota voimakasta sammakonpäätä.

"Skruk", vastasi se ja aukaisi kidan, josta loisti rivi sarvimaisia levyjä ja pieni karkea mutta kuiva kieli. Tämä kieli leikitteli tummassa kidassa. Sitten eläin teki kokokäännöksen ja alkoi astella ylen arvokkain ja juhlallisin haikaran-askelin tuossa harmaansinipunaisessa ruohossa. Nyt ilmeni, ettei tämä sienimäinen nurmikko, josta nousi pieniä kosteita käärmemäisiä vesihöyryjä, ollutkaan ihan niin tiheätä kuin ensi silmäykseltä saattoi luulla. Se oli jaettu isoiksi säännöllisiksi neliöiksi, joiden pienet reunakourut näyttivät kaikki johtavan alas suuriin kanaviin. Nämä omituiset tiet, tai paremmin sanoen polut, olivat tehdyt jostakin ruskeankeltaisesta, kautsua muistuttavasta aineesta. Samaa ainetta oli se yksinäinen kivikin, jolla Andersson oli lepäillyt. Määrättyjen välimatkojen päässä oli aina tuollainen kivi, neliön muotoiseksi muovailtu, kuten kaikki muukin, mitä niin sanoaksemme ihmiskädet olivat muokanneet.

Anderssonilla ei tuntunut olevan kiirettä. Hän oli pitkä, voimakas, vaaleatukkainen ja -partainen mies. Hänen hipiänsä, joka epäilemättä oli joskus ollut selvästi valkoverinen, oli menettänyt hiukan pohjoismaista luonnettaan. Ilma ja olosuhteet ikäänkuin söivät hänen ihonsa pintaa, joka oli muuttunut kosteaksi ja saanut heikon harmaansinipunervan vivahduksen, häntä ympäröivän ruohon värin. Hän oli mahdottoman laiha, mutta tämä laihuus ei ollut epätervettä. Hänen käyntinsäkin oli kadottanut osan niistä tyypillisistä ominaisuuksista, jotka ovat tunnusmerkillisiä tuolle suurelle imettäväiselle: ihmiselle! Se oli samalla kertaa keinuvaa ja hiiviskelevää, niin kuin sen eläimen, joka liikkui hänen edellään sienimäisessä, kukattomassa ja hyönteisiä vailla olevassa ruohossa. Koko maisema oli kuin kuollut. Ei linnunlaulua, ei eloa, ei liikettä. Eikä kuitenkaan äänettömyys ollut täydellinen.

Tarkka korva olisi havainnut heikkoa, keskeytymätöntä kohinaa ja etäistä, yksitoikkoista jyminää, joka tuntui tulevan maan sisästä.

Yhtäkkiä eläin pysähtyi erään tavallista isomman kiven viereen. Se käänsi suuren sammakkopäänsä mieheen päin, joka tuli perästä, astui muutaman askeleen vasempaan ja katosi.

Näytti siltä kuin ei Anderssonista olisi tämä ilmiö ollut lainkaan ihmeellinen. Hän kulki rauhallisesti edelleen ja päästyään kiven luo hän nojautui siihen sekä loi tutkivan katseen taivaalle, aivan kuin merimies, joka illalla arvioi seuraavan päivän mahdollisuuksia. Sitten hän kopeloi rääsyjään ja otti esiin lompakon, joka sekin näytti menettäneen alkuperäisen värinsä. Siinä oli yhdessä lokerossa valokuva ahkerasta käsittelystä kulunut. Andersson katseli sitä tarkkaan. Se esitti nuorta tyttöä, jolla oli suuret, vilkkaat silmät. Erikoisen kaunis ei tyttö ollut, mutta hänen hymynsä oli mehevää, tervettä ja nuorekasta.

John Andersson huokasi ja hänen vaaleihin, hyväntahtoisiin silmiinsä tuli kauastähtäävä, kaihoisa katse. Sitten hän suuteli valokuvaa ja pyyhki sen jälkeen kuluneen hihansa kulmalla huolellisesti pois kyyneleet, jotka olivat kuvalle tipahtaneet.

Puolittain vaistomaisesti hän kääntyi katsomaan laskevaa aurinkoa, joka suurena ja mahtavana sekä teräväpiirteisenä painui taivaanrantaa kohti ja muutamiksi silmänräpäyksiksi paljasti erään korkean, valkoisen tunturin, joka tavallisesti oli kosteasta maasta nousevan höyryn peitossa.

Sitten hän pisti valokuvan takaisin, astui pari askelta eteenpäin, kumartui alas ja katosi yhtä äkisti kuin hänen äskeinen seuralaisensakin.

Mutta aurinko painui painumistaan. Saavutettuaan taivaanrannan se hetkeksi pysähtyi ja verestävän silmän tavoin katsoi kiukkuisesti autioon yksinäisyyteen. Sitten katse sammui. Pimeys saapui pikamarssissa suurelle tasangolle. Tähdet syttyivät. Ja ennen muita eräs komea, kultainen tähti, jolla oli syvä, ihmeellinen loisto.

Se oli Maa.

XIII.

PÄIVÄLLISATERIA.

Ainoastaan maapallolla ja muutamien kirjailijain, kuten Ponson du Terrailin, Conan Doylen ja Övre Richter-Frichin, romaaneissa ihmiset putoilevat taidokkaiden laskuvarjostimien avulla. Falunilaisen John Anderssonin nykyisessä olopaikassa ei turvauduttu sentapaisiin etsittyihin, vaikka kylläkin erinomaisiin kojeisiin.

Kuten kirjoitimme: hän katosi! Mutta asia oli sangen selvä. Hän yksinkertaisesti astui eräitä portaita alas. Ja pyramiidien ajoilta asti ovat portaat olleet maailman yksinkertaisimpia ilmiöitä. Neliön pysty- ja vaakasuoria viivoja ovat rakentajat palvoneet Ramses II:sta lähtien Macody Lundiin saakka.

Ei siis tarvitse kenenkään kummastella jos John Andersson laskeutuikin alas portaita, jotka olivat rakennetut nelisärmäisistä, ennenmainittua kiinteätä kautsumaista ainetta olevista lohkareista. Tämä aine muistutti asfalttia, mutta oli pehmeämpää ja — kuten myöhemmin ilmeni — paljon kevyempää.

Sydän raskaana hän vaelsi alas näitä portaita, jotka muuten olivat sekä leveät että hauskat. Mutta hän kulki kuin se, joka etsii itselleen vapaaehtoista vankilaa: mitä ihmeellisimmät tunteet kalvoivat hänen sydänjuuriansa.

Mutta alhaalla John Anderssonia ei odottanutkaan vankila, vaan jonkinlainen avonainen ja hyvin valaistu tori! Valaistus ei tullut ylhäältä, multakatossa olevista reijistä, vaan valolähteinä olivat suuret nelisärmäiset paadet, joita oli määrättyjen välimatkojen päässä paljaalla maaperällä. Ne levittivät miellyttävää valoa tuohon ihmeelliseen maisemaan, joka olisi hämmästyttänyt ketä ihmistä tahansa. Mutta John Andersson ei ihmetellyt, sillä hän oli melkein vuoden päivät totutellut itseään tähän maanalaiseen kaupunkiin, joka siinä avautui hänen sattumalta niin surullisille katseilleen.

Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi valaistuja, pieniä, neliömäisiä karsinoita, joiden väliseinämät oli muurattu tuosta ruskeankeltaisesta aineesta, joka tuntui olevan tämän taivaankappaleen enimminkäytettyä rakennusainetta. Näistä kamalan yksitoikkoisista ja säännöllisistä ikkunattomista ja katottomista majoista levisi ympäristöön ystävällinen ja kutsuva hohde. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa niillä leveillä väliaukeamilla, joita maapallolla olisi nimitetty kaduiksi, mutta heikko, vuoroin kiihtyvä ja laimeneva palpatus osoitti, ettei kaupunki ollut asukkaita vailla.

Tämä palpatus, joka vähän muistutti kyyhkysen kuherrusta, hukkui kuitenkin osittain siihen kohinaan ja pulpahteluun, joka jo oli kuulunut ylös pinnallekin. Oli selvää, mistä tämä johtui. Sillä myöskin kaupunki — jos nyt uskallamme sitä siksi nimittää — oli metrinlevyisten kanavien leikkelemä. Vettä virtasi kaikkialla, huoneiden läpi, katujen poikki, raikasta, kuparinvihreää vettä. Se täytti ilman suloisella viileydellä ja tuoksulla ja muodosti solisevia kevätpuroja tuohon alastomaan loppumattomaan ruskeankeltaisuuteen.

John Andersson asteli verkalleen yli torin ja hyräili erästä ruotsalaista kansanlaulua. Hän pysähtyi erään karsinan eteen. Äskeinen suuri sammakkokoira ryömi ulos reiästä ja lausui hänet tervetulleeksi muutamin hyvin valituin sanoin, joissa kerakeaines oli vahvasti edustettu. Näytti todella siltä kuin eläin olisi viisaasti ja toverillisesti lukenut nuoren miehen sinisistä silmistä tämän alakuloisuuden ja halunnut antaa hänelle muutamia lohduttavia sanoja ennen kuin tämä astui huoneeseen.

Ruotsalainen katsahti eläimeen ystävällisesti ja ryömi sitten aukosta sisään. Hän tuli suureen huoneeseen, jonka nurkat olivat jaetut pieniksi lavitsoiksi. Hän hyppäsi yli vesikanavan, jonka keskikohdan muodosti neliönmuotoinen allas. Siitä levisi hillitty, vihertävä hohde olentoihin, jotka istuivat altaan ympärillä ja katselivat tulijaa lempeänystävällisin katsein. Siinä oli hyvin erityyppisiä olentoja.

Ihmismäisintä tyyppiä edusti eräs vanha pariskunta, mies ja vaimo, joiden ikää ei voitu lukea heidän otsarypyistään vaan heidän hipiänsä harmahtavasta väritunnusta. He olivat ilmeisesti tuon nuoren naisolennon vanhemmat. Tämä itse hääräsi jonkinlaisissa päivällispuuhissa, järjestellen ruoka-annoksia ruskeankeltaisiin astioihin.

Paitsi näitä kolmea ja tuota sammakkomaista koiraa, joka ihan tuntui kuuluvan perheeseen ja asui sen parissa, oli siellä vielä eräs pantterimainen eläin, jolla oli pitkä, käärmemäinen, voimakas karvaton ruumis. Sen pää ei kuitenkaan sanottavasti muistuttanut kissansukua. Otsa oli vahvarakenteinen ja korvat näyttivät ihan alkeellisilta. Silmät olivat kesyt ja viisaat, pitkäripsiset. Keskustelu, joka taukosi Anderssonin astuessa huoneeseen, otti nyt taas vauhtia. Ja selvää oli, että huonekunnan eri jäseniä eroitti toisistaan korkeintaan heidän yhteiskunnallinen asemansa. He pälpättivät kaikki samaa kieltä — eläinten näköiset ehkä käyttivät hieman kunnioittavampaa äänensävyä, aivan kuin kohteliaat palvelijat isäntäväkeään puhutellessaan… Ja Andersson pälpätti sekaan, parhaan kykynsä mukaan. Tuntui siltä kuin hän ja kissamainen olento eivät olisi olleet oikein samaa mieltä eräistä asioista, jolloin sammakkokoira rankaisi toveriaan, muuten kohteliaan maailmanmiehen tavalla.

Omituisen perhekunnan seurustelussa oli ylimalkaan hyvin lempeä ja sovinnollinen sävy. Oli vain kaksi surullista silmäparia koko seurueessa, nimittäin Andersonin ja sen olennon, jota me lyhyyden vuoksi nimitämme nuoreksi tytöksi.

Pian sitten syötiin päivällinen.

Ruskeankeltaiset astiat, jotka muutamia minuutteja olivat porisseet eräällä maidonvalkoisella levyllä, jaettiin nyt talon asukkaille — nuori tyttö oli jakajana — sama annos sekä ihmisille että eläimille. Mikään erikoisen herkullinen päivällinen se ei tosiaankaan ollut. Mutta kaikille se näytti maistuvan. Se näytti heinistä keitetyltä liemeltä, mutta huoneen ryytituoksuinen ilma todisti, että oli siinä muutakin kuin pelkkiä kuivia heiniä. Kolme ihmismäistä olentoa kaatoi liemen varovasti suuhunsa, koira hotkaisi sen mahtavaan kitaansa, pitäen suurta meteliä, ja pantterikissa käytteli hyvällä menestyksellä pitkää mustaa kieltänsä.

Koko tuon yksinkertaisen kasvis-aterian aikana ei virketty ainoatakaan sanaa. Vallitsi yleinen äänettömyys. Koko maanalainen kaupunki oli näköjään kuollut. Se aterioitsi.

Päivällisellä ei näyttänyt olevan elähdyttävää vaikutusta puhe-elimiin. Päinvastoin. Oli kuin unetar itse olisi tullut verkkaan kävellen perheen luo ja jaellut haukotuksia ja raskaita silmäluomia jokaiselle.

Eläimet menivät pilttuisiinsa, vanhukset horjuivat samantapaisiin ja Andersson ryömi omaan nurkkaukseensa. Tämä oli toisennäköinen kuin muiden. Siinä oli sisustuksena jokin riippumatontapainen, joka oli koottu monesta erilaisesta esineestä ja riippui katosta paksujen köysien varassa. Lähempi tarkastus näytti, että se oli muodostettu laskuvarjostimen jätteistä. Seinällä riippui revolveri, vanhanaikainen hopeakello, Zeiss-kiikari koteloineen ja Ruotsin lippu. Näytti kerrassaan hauskalta. Mutta John Andersson huokasi taas. Sitten hän asettui riippumattoon. Kuului heikkoa surinaa, aivan kuin taalalaiskellon ruvetessa lyömään, ja sitten valo sammui.

Nuori tyttö kävi viimeisenä levolle. Hän hiipi varovasti John Anderssonin huoneeseen, ryömi sen perimmäiseen nurkkaan ja asettui nukkumaan silkinpehmoisista heinistä tehdylle tilalle.

XIV.

ILMAPALLO "THULE".

Yöllä on aina omat tapansa. Pimeys tasoittaa kaiken. Se hiipii kaikkiin maailman avaruuden soppiin Sallimuksen määrääminä aikoina, se peittää vanhurskaat ja riettaat. Vain aurinko, tuo ankara hallitsija, ei nuku milloinkaan.

Yö on kaikkien salaisuuksien vartija. Sen musta huntu ei peitä yksistään kuorsaavaa ihmismatoa — se peittää myös kauniisti ja tunnollisesti valveilla nähdyt unet, syvimmät ja hienoimmat lemmenmuistot sekä rohkeimmat suunnittelut sarastavaa päivää varten.

Ilman yötä jäisivät kaikki päivän suurteot suorittamatta. Ennen unen tuloa keksii valtiomies nerokkaimmat juonensa, liikemies parhaat saalistustemppunsa, rikollinen pirullisimmat suunnitelmansa ja runoilijasäveltäjä ihanimmat rytminsä. Mitä auringon ja luonnon näkyvät muodot eivät kykene synnyttämään ihmissydämessä, sen luo tyhjästä pimeys — tuo suuri hiljainen innoittaja.

John Andersson ei ollut valtiomies, liikemies eikä rikollinen.
Luultavasti ei milloinkaan ole maakamaralla kävellyt siivompaa kaveria.
Hän oli ollut rautatyöntekijä, päässyt konesepäksi, ja levottomat
sota-ajat olivat lähettäneet hänet sotilaaksi Ruotsin ilmalaivastoon.

Mutta yö oli kuitenkin hänen paras ystävänsä. Joka kerta kun hän kuuli tuon ihmeellisen surinan, joka ennusti pimeyden tuloa, hän tunsi itsensä merkillisen tyytyväiseksi. Silloin hän unohti yksinäisyytensä. Silloin hän suuntasi katseensa takaisin kaikkeen siihen, minkä hän oli kadottanut — nuoruuteensa, lemmittyynsä, toivoonsa ja työhönsä.

Hän unohti ihmeellisen kummittelunsa tuossa tuntemattomassa maailmassa, jota hän ymmärsi niin vaillinaisesti, ja eläytyi kokonaan siihen kirkkauteen ja onneen, jonka hän oli kadottanut kaksitoista kuukautta sitten. Silloin hymyili hänelle hänen morsiamensa ja tarjoili ruusunpunaista suutansa. Ja hän kuuli suurten tehtaiden höyrykoneiden jyminää ja näki raudan punaisina liekkeinä vääntäytyvän ulos isoista uuneista.

Tuollaisina yönhetkinä valvoskellessaan John Andersson saattoi pitää pitkiä keskusteluja itsensä kanssa omalla äidinkielellään. Ja vanhat laulut paisuttivat säveliään hänen kurkussaan ja kantoivat hänet siivillään takaisin Taalainmaahan, noille vanhoille tutuille poluille, Siljanin vihannille rannoille. Niin, tuntikaupalla hän saattoi avoimin silmin uneksia isänmaastansa ja haastella ystäviensä kanssa mitä joutavimmista asioista, ja silloin aina entinen ilo ikäänkuin suhisi hänen ympärillään, eikä hän huomannut lainkaan noita kummallisia olentoja, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt ja jotka nukkuivat päästellen syviä kurkkuääniä.

Hän eli runoilijain elämää. Ei niinkuin ne herrat, jotka kirjoittavat säkeitä ja runoja savukkeista, tyttölapsista vaikka minkä nimisistä, auringon säteistä, lumesta ja vuodenajoista, vaan niinkuin ne poloiset, joiden toivorikkaat sydämet pakahtuvat juuri siitä, mitä eivät milloinkaan saavuta. Niinkuin kirjoittamattomat runot jostakin selittämättömästä syystä ovat aina parhaat, niin voi myös väittää, että ne runoilijat, jotka eivät kirjoita, ovat etevimmät.

Ja niin ollen voi sanoa, että John Andersson oli runoilija Jumalan armosta — lyyrikko, jonka soittimen kieliä värähdytti vuorokaudet läpeensä kaipaus maan kadotettuun paratiisiin. Mutta varsinkin yön ensimmäisinä hetkinä, jolloin uni ei tahtonut tulla silmään, hän huokaili ilmoille rytmittömiä, kirjoittamattomia runojaan. Silloin hän myös hieman katkerana muisteli elämänsä onnettomuutta, ilmapallo "Thulea." Tämän "Thulen" oli rakentanut eräs insinööri, joka kokonaisen ihmisiän oli puuhannut lentokysymysten kimpussa. Moottorin ja potkurin sijasta oli "Thuleen" pantu pieni kaasutehdas, jonka valmistamalla kaasulla oli kerrassaan hämmästyttävät ominaisuudet. Samalla tuo vanha ilmapallomies oli keksinyt pallokankaan, josta ei kuutiosenttigrammaakaan kaasua päässyt haihtumaan ohjaajan nimenomaan päästämättä.

Tämä otus aiottiin lähettää ilmaan saavuttamaan aavistamattomia korkeuksia. Keksijä itse oli käynyt vanhaksi ja ahdashenkiseksi, eikä hän enää ollut kylliksi huimapäinen yrittääkseen korkeussaavutuksia, hän saattoi siis levätä maankamaralla. Mutta hän lupasi suurenpuoleisen rahasumman sille, joka halusi yrittää. John Andersson olisi mielellään mennyt naimisiin mahdollisimman pian. Hän havaitsi olevansa juuri kysymyksessä olevain rahain tarpeessa ja ilmoittautui siis muiden mukana. Hän tuli onnettomuudekseen valituksi, hänelle varattiin matkaan hyvät happivehkeet, automaattinen korkeusmittari sekä ajanmukainen laskuvarjostin. Hänen oli määrä yrittää niin ylös, kuin hän itse ja varustukset suinkin saattoivat kestää.

John Andersson oli vaaleansinisilmäinen optimisti. Hän antoi palttua varoituksille ja peloitteluille, suuteli morsiantansa ja kohosi kohti taivasta eräänä tyynenä kesäaamuna Upsalan vieressä olevalta harjoituskentältä. Tuuli henkäili heikosti idästä, niin ettei näyttänyt tarvitsevan pelätä Pohjanlahdelle joutumista.

Vanha keksijä seurasi pallonsa nousua kiikari silmillä ja pirullinen hymy suupielessä. Keksintö oli nimittäin osittain vioittanut hänen aivokoneistoansa ja venyttänyt hänen omaatuntoansa. Hän oli mitä yksityiskohtaisimmin neuvonut Anderssonille kaikki pallonhoitoon kuuluvat temput, mutta hän oli ehdoin tahdoin sekä nautinnokseen unohtanut mainita, että kaikki tavalliset kaasun uloslaskuventtiilit, joiden avulla pallo voitiin pakottaa laskeutumaan, olivat mitä ihanimmassa epäkunnossa: toisin sanoen, ne eivät lainkaan toimineet.

Pallo nousi nousemistaan ja Anderssonin pää saattoi vielä tänäänkin mennä pyörälle tästä nousemisesta. Alhaalla Fyris-joen rannalla seisoi parvi tiedemiehiä, jotka hekin joutuivat päästänsä pyörälle valtaisiin putkiin tirkistelemisestä. Vaikka ilma oli mahdollisimman kirkas, niin he kadottivat pallon näkyvistä. Ja keksijä, tuo vanha karaistu ilmakarhu, hykersi käsiään nähdessään vanhuutensa hedelmän muuttuvan pisteeksi ja viimein häviävän eetteriin kuni pienen pieni ilmakupla.

"Hän nousee hamaan taivaaseen, hyvät herrat", virkkoi keksijä huulillaan profeetallinen hymy. Tiedemiehet olivat hiukan huolestuneen näköisiä. Heitä tavallaan kauhistutti John Anderssonin kohtalo, ja he paaduttivat sydämensä ajatellessaan pientä taalalaistyttöä, joka alla päin vaelsi takaisin kaupunkiin ja sieltä junalla Moran pitäjään, jossa lehmät, lampaat ja vuohet odottivat hänen taitavaa hoitoansa.

Ah — hän sai odottaa kauan, tuo tyttö. Viikkoja ja kuukausia. Ei kukaan kuullut mitään pallosta.

Tiedustelusähkösanomia lähetettiin maailman joka haaralle. Ei kukaan muistanut enää John Anderssonia. Keksijän laskelmien mukaan hän oli tukehtunut joko ilmanpaineeseen tai ilmanpuutteeseen. Mutta olihan pallon toki pakko palata takaisin tavalla tai toisella.

John Andersson tiesi nämä asiat paremmin. Niiden ajatteleminen johti hänen mieleensä kertomukset noitien tanssista. Hänen jouduttuaan mahdottoman korkealle rupesi eräänä päivänä happikone mutkittelemaan, ja hän tunsi kuinka hänen tajuntansa ei kadonnut vaan tylsistyi, kun hän ensin moneen kertaan oli tehnyt epätoivoisia yrityksiä kaasun poispäästämiseksi tuosta itsepäisesti taivasta kohti kohoavasta pallosta. Hän luisui suureen hervottomuuteen. Kuinka kauan tätä kesti, ei hän tiennyt. Siinä saattoi kulua päiviä, viikkoja, jopa kuukausiakin. Hän ikäänkuin liukui kamalata vauhtia pitkin mahtavia valoaaltoja. Lopuksi koko pallo joutui hirmuisen pyörremyrskyn kynsiin, joka imaisi sen uusien tähtiratojen piiriin. Eräänä päivänä hän heräsi tajuntaan. Paine oli vähentynyt. Mutta hän huomasi olevansa nälkäkuoleman kynnyksellä. Tekoansa punnitsematta hän heittäytyi ulos gondoolista selässään patentti-laskuvarjostin.

Silloin hän menetti tajuntansa kokonaan.

XV.

KOHTI TAPAUSTEN AAMUA.

Kaikkea tätä John Andersson ajatteli tuona ihmeellisenä yönä valvoessaan. Oli kuin maankaipuu olisi kerännyt kaikki nuo vanhat näyt hänen eteensä. Taikka ehkä hänen tajuntansa, joka yksinäisyydessä oli saanut uusia herätteitä, ilmoitti hänelle, että hän nyt seisoi peräti ihmeellisten tapausten kynnyksellä! Kukaan ei tiedä.

Mutta varma asia on, että nuori koneseppä teki jonkinlaista tiliä niistä elämänkokemuksista, joita hänellä oli sattunut sen aamun jälkeen, jona hän näki maan häipyvän näkyvistään.

Oli suuria aukkoja hänen muistoissansa. Kuinka hän oli liidellyt laskuvarjostimen varassa, ei hän tiennyt eikä saisi milloinkaan tietoonsa. Hän oli herännyt, äärettömän heikkona, jollakin ruoholäjällä. Jokin merkillinen olento seisoi hänen vieressään, malja käpälämäisessä, karvaisessa kädessä. Ei ollut mitään erikoista ihmismäisyyttä tuossa ilmestyksessä, mutta Andersson keksi pari hyvää, lempeää ja viisasta silmää tämän naaman ryppyjen keskeltä. Se rauhoitti häntä ja hän joi. Ei mikään viina olisi tehnyt häneen parempaa vaikutusta kuin tämä, joka valuessaan alas hänen kuivasta kurkustaan virkisti ja nuorensi ihan mahdottomasti. Ei kestänyt kauan, kun hän jo oli entisellään. Ja koska hän oli tyyni ja kylmäverinen mies, jolla oli tukevat elämäntavat, niin hän tottui pian kohtaloonsa. Hän vertaili toisiinsa eri asioita, muisteli, mitä oli aikoinaan lukenut kansantajuisista kirjasista, ja pääsi verrattain pian siihen johtopäätökseen, että hän oli pudonnut johonkin toiseen kiertotähteen. Mutta mihin — siitä hänellä ei ollut aavistustakaan! Ainoastaan Jules Vernen kirjoissa professorit ja tiedemiehet joutuvat vaaroihin, voidakseen opettaa kaikille muille luonnontieteen ongelmia.

Niinpä sitten kävi, että John Andersson, jota vieraan tähden asukkaat katselivat kuin jotakin harvinaista ja arvokasta museo-esinettä ja palvoivat jonkinlaisena puuttuvana renkaana, kotiutui nopeasti uuteen yhteiskuntaan. Aluksi hän terävä-älyisten seminaarilaisten tapaan arvosteli outoa ympäristöänsä joksikin alemmalla tasolla olevaksi. Mutta vähitellen hänen oli pakko vaihtaa käsityksensä toiseksi. Häntä ympäröivät ja hänelle huomaavaisuutta osoittavat olennot olivat vain ihan toisenlaisia kuin ihmiset. He olivat kehittyneet toisten edellytysten ilmapiirissä, vaelsivat toisia teitä — eikä siellä ollut mitään ehdotonta henkistä eroavaisuutta n.s. ihmisten ja eläinten välillä.

Vähin erin hän oppi huonosti mutta kuitenkin auttavasti puhumaan tuon pienen tähden kieltä. Eräs sikäläisistä tietäjistä, joka asui valkoisen aurinkovuoren varjossa, otti hänet hoiviinsa, ja John Andersson tunsi — huolimatta melkoisen hyvistä ja terveistä maan asioihin kohdistuvista tiedoistaan — itsensä lopulta pienemmäksi, vähäpätöisemmäksi hengeksi kuin tämä dalai-laama, joka ohjaili luonnonvoimia suurten, mahtavien ja salaperäisten oppien mukaan.

Mutta tämä vanha tietäjä, joka näytti eläneen vuosisatoja ja oli kerännyt ympärilleen kokonaisen esikunnan viisaita miehiä, jotka kaikki asuivat tuon tasangosta kohoavan, valtaista majakkaa muistuttavan aurinkovuoren ympärillä, tämä vanhus ei nähtävästi arvioinut John Anderssonia miksikään erikoisuudeksi. Tutkittuaan kaikkia ruotsalaisen matkassa olleita pikkuesineitä ja pidettyään hänestä esitelmän toisille valkohapsisille, äijä määräsi hänet työmehiläisten luokkaan tuossa omituisessa maanalaisessa mehiläis- tai muurahaisyhteiskunnassa, joka tuntui aina elävän rauhassa itsensä ja ympäristönsä kanssa, ja lähetti hänet näiden luo asumaan.

Se sopikin paraiten Anderssonille. Hänen kielitaitonsa riitti hädin tuskin yleisimpien ajatuskuvien ymmärtämiseen. Kun äijä rupesi tutkimaan hänen käsitystänsä korkeammista asioista, oli Anderssonin pakko antautua. Sillä olihan hän vain sivistymätön mies, joka ei milloinkaan ollut vaivannut päätänsä pilventakaisten asiain ajattelemisella. Ja olikin hänen horisontissaan laajuutta vain sen verran, että siitä hyvin lyhyessä ajassa saattoi muodostaa yleiskuvan.

Hieman pettyneenä oli äijä lähettänyt hänet luotaan. Tämä tuskin oli se tarujen korkea olento — se järki, jota etsittiin maailman avaruudesta ja joka oli elänyt vuosituhansia jonkinlaisena aavistuksena jo kaukaisessa kaaoksessa.

Ja kun Andersson oli pumpannut itseensä sen vähäisen kielitaidon, joka oli tarpeen kaikkein tavallisimpien asioiden ylimalkaiseen pohtimiseen, rupesi aika käymään hänelle pitkäksi. Ei kukaan vaatinut mitään häneltä, kaikki kohtelivat häntä huomaavaisesti, ei kylläkään minään korkeampana olentona, vaan harvinaisuutena, omituisena ilmestyksenä, hyödyttömänä, mutta mieltä kiinnittävänä tieteellisenä ylellisyysesineenä.

Andersson oli ollut hyvä ja ahkera työmies, ja hän kaipasi työtä. Mutta tämä taivaankappale ei tarjonnut hänelle mitään sellaista, jota hän ymmärsi. Ei niin, ettei täällä olisi tehty mitään, ei toki, työtä tehtiin kyllä ja kovastikin. Maanalaisten kaupunkien asukkaat ahersivat tavattomasti. He kaivoivat kanavia, sekä ihmiset että eläimet, he ryömivät kääpiöinä aurinkovuoren sisään, he käyttivät koneita, joista Andersson ei ollut koskaan edes unta nähnyt, ja kaikki suoritettiin tavalla, joka teki ikäänkuin suoraviivaisen, itsetoimivan vaikutuksen, kuten yleensä koko tämä mahtava suorakulmainen yhteiskunta. Ihan sillä tavalla. Ja läpikotaisin onnellisia olivat kaikki — kerrassaan kaikki. Ne jotka suunnittelivat työn ja ne jotka sen tekivät, elivät samanlaisissa olosuhteissa. Eivät he koskaan riidelleet, eivät tyrkkineet toisiaan, eikä siellä ollut ketään pahansuopaa, lahjakasta Kainia, joka olisi saattanut tai tahtonut lyödä kuoliaaksi hyvän, mutta vähälahjaisen Aapelin.

Tämä antoi Anderssonille yhtä ja toista ajateltavaa. Hän oli aikoinaan ollut vankka sosialisti. Eikä häneltä ollut puuttunut erinomaisia lahjoja silloin, kun oli pitänyt haukkua toisiin leireihin kuuluvia. Hän oli pohjaltaan sangen tuima mies, osasi käyttää sekä käsiä että hampaita — mitä milloinkin tarvittiin.

Mutta nyt — niin, nyt hän kauhistuen ajatteli kaikkea tätä. Mikä peeveli se pani ihmiset tappelemaan? Häneen oli iskenyt sellainen lempeys ja rauhallisuus jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Ei mikään suututtanut häntä enää.

Jos hän olisi ollut lukeneempi, niin hän olisi syyttänyt tuota ainaista heinäpuuroa, joka oli tämän avaruuden saarekkeen jokapäiväinen ruoka, kaikesta nykyisestä levollisuudestaan ja mielensä tasapainosta. Sillä ravintojärjestys tekee ihmeitä, kuten tiedetään. Sehän se luo sekä leijonan että lampaan…

No niin — Andersson mietti ja haaveili koko tuon yön. Ikäänkuin hänen nahassaan olisi hiiviskellyt jokin aavistus. Hän heittelehti edestakaisin riippumatontapaisessaan ja joka kerta, kun hän sulki silmänsä, oli kuin maa olisi tullut lentäen häntä vastaan. Niin — nyt täytyi tapahtua jotakin.

Päivän sarastaessa tapahtuikin todella jotakin.

Maanalaisen kaupungin valot syttyivät puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Ja aurinkovuoren äijä, jonka iho oli kuin harmaansinipunainen varjo, seisoi Anderssonin vuoteen vieressä. Ja silmät kiiluivat kuin hehkulamput hänen leveässä voimakkaassa eläinkallossaan.

"Khrein khli", virkahti hän.

Se kai merkitsi jotakin sentapaista kuin: seuraa minua! Sillä Andersson vääntäytyi alas riippumatosta ja ravasi, minkä käpälistään irti sai vanhuksen perään, jonka käynti oli nopea kuin varjon.

Kun he olivat päässeet ylösjohtavien portaiden yläpäähän, oli aurinko juuri nousemassa. Valtainen tulipallo sokaisi Anderssonin silmät. Mutta hän oli nähnyt parin sadan metrin päässä jotakin, joka melkein salpasi häneltä hengen.

Se oli lentokone.