XVI.
OUTOJA VIERAITA.
Anderssonin kiitokseksi on mainittava, ettei hän kotvaan uskonut omia silmiään. Kun on totuttautunut neliöihin ja kanaviin aamuin, päivin ja illoin kokonaisen vuoden ajan, niin on oikeus arvella näköhäiriöksi uudenaikaista lentokonetta, jonka malli on selvästi maasta kotoisin.
Mutta suotta hän hieroi silmiään: lentokone seisoi siinä sienimäisellä nurmikolla, muistuttaen jättiläisalbatrossia, ja esiintyi hyvin edukseen, valkoisena ja kiiltävänä, koko häikäisevä auringonloiste yllään. Pikku äijä kohotti ryppyiset kasvonsa John Andessonia kohti, joka tällä haavaa näytti hämmästyneemmältä kuin sanoilla voidaan kuvata.
"Trkhi, khitl, klokh?" kysyi hän hiukan terävämmin kuin äsken.
"Lentokone", vastasi Andersson ajatuksissaan ruotsiksi… "Jumalauta, eikö se vain olekin oikea eurooppalainen yksitaso!"
Ukko katsoi häneen ystävällisesti, ihan samoin kuin hän luultavasti olisi katsonut hulluun mieheen, joka kaipasi rauhoittamista.
"Tla pliskl?" kysyi hän taas.
Andersson aikoi vastata, mutta hänen kielensä kieltäytyi tottelemasta. Nuo vaaralliset kerakkeet takertuivat auttamattomasti hänen huuliinsa. Hän laukaisi joitakin ihmeellisiä murahduksia ja alkoi sitten juosta hirviötä kohti… Mutta vaikka hän pani liikkeelle parhaan juoksutaitonsa, ei vanha herra väistynyt hänen sivultaan, huolimatta siitä että tämä vain näytti kävelevän!
He tulivat siis perille yhtaikaa.
Aurinko oli jo kohonnut kappaleen matkaa taivaanrannasta. Heikko maan uumenista kuuluva jyminä todisti, että maanalaisissa tehtaissa oli työ alkanut, mutta ainoatakaan olentoa ei ilmestynyt näkyviin. Kanavat, jotka olivat olleet ehdottoman liikkumattomia, rupesivat virtailemaan ja kuohumaan, ja etäisiä, vihreitä välähdyksiä, aivan kuin jonkin majakan heittämiä, näkyi aurinkotunturin kalkinkeltaisillla neliöpaasilla.
Oli tukahduttavan lämmintä, mutta kumpaakaan heistä se ei tuntunut vaivaavan. Pikku äijän kostea hipiä oli saanut heikosti vihertävän värisävyn, kun hän erikoisesti ponnistelematta kapusi siiville. Hän näytti jättiläis-sisiliskolta istuessaan siellä ylhäällä ja tirkistellessään hyttiin tämän kapeista lasiruuduista, jotka muistuttivat kahta tylsää kalansilmää. Pyrki ihan naurattamaan kun näki, kuinka äijän hipiän vihreä väistyi tummanruskean vivahduksen tieltä, samalla kun hänen tyynestä katseestaan kuvastui jotakin pelontapaista.
Seuraavassa tuokiossa oli John Andersson hänen vieressään. Hän tarttui kädellään pienen oven kahvaan. Se oli melkein juuttunut kiinni, mutta ruotsalaisen lihaksissa oli rautaa ja parin voimakkaan tempaisun perästä se lensi auki.
"Täällähän on oikeita ihmisiä", kirkui hän ja tanssi ympäri kuin hullu. Mutta hänen mieletön ilonsa katosi nopeasti, kun hän sai nähdä lentokoneen matkustajat lähempää.
Sillä kahdella etumaisella istuimelle istui aivan oikein mies ja nainen. He olivat köytetyt kiinni istuimiinsa, eikä heidän asentonsa kertonut mitään erikoista. Naisen pää nojasi luottavasti miehen olkaan. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut ja nähnyt kauniita, hyviä unia. Miehen kädet olivat kiinni ohjauspyörässä ja hänen kasvonsa olivat suunnatut suoraan kohti hänen edessään olevaa lasiluukkua.
Mutta John Andersson näki samalla että molemmat olivat kauheasti laihtuneet ja että heidän kalmankalpeissa kasvoissaan näkyi pitkällisen nälän merkkejä. Eivätkä he kääntäneet katsettaan eivätkä osoittaneet muutakaan elonmerkkiä. Nuori ruotsalainen väänteli käsiään. Olikohan toivo saada seuraa hänet nyt pettävä… Hän ei tosiaankaan tiennyt mitä tekisi kahdella vainajalla!
Epätoivoissaan hän katsahti äijään ja kohtasi tämän rauhalliset ja kirkkaat silmät. Oli ihan erikoinen itsetietoinen rauhallisuus tuon vanhan ryppyisen olennon eleissä. Ja se sai Anderssoninkin malttamaan mielensä. Hukkaamatta aikaa pitempiin puheisiin äijä ryhtyi kantamaan noita onnettomia ihmisiä ulos lentokoneesta. Tehtävä oli vaikeanpuoleinen. Sillä mies ja nainen olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet istuimiinsa, eikä ollut helppo saada heitä erilleen toisistaan, koska nuoren tytön hienot valkoiset käsivarret olivat kietoutuneet miehen ympärille melkein purkamattomaksi syleilyksi. Mutta Andersson oli kärsivällinen ja aurinkovuoren vanha tietäjä antoi hänelle monta hyvää ja hyödyllistä neuvoa kauhealla siansaksallansa. Viimein hänen onnistui varovasti saada nuo näköjään hengettömät ihmiset ylös siivelle, missä pikkuäijä kietaisi ihmeelliset eturaajansa niiden ympärille ja kantoi ne alas nurmelle, käyttäen tällöin nopeutta ja kätevyyttä, jotka todistivat sekä voimia että harjaannusta.
Sitten vanhus kumartui alas niiden yli. Lääkärin varovaisuudella hän tunnusteli heidän hipiäänsä, ja kohotti heidän silmäluomiaan.
John Andersson seurasi tarkkaavasti äijän hommailua ja huomasi ilokseen, että tämän iho muuttui heikosti sinertäväksi. Vanhus otti nyt esiin pienen nelisärmäisen metallisauvan jostakin ruohopukunsa poimusta ja hieroi sillä vuorotellen molempien otsia omituisin, rytmillisin liikkein.
"Tla pliskl", sanoi hän ja kääntyi Anderssoniin päin.
Nuori mies teki ilmahypyn, niin että rääsyt lentelivät hänen ympärillään.
"Mitä sinä sanot?" kysyi hän ruotsiksi, muistamatta, että maapallon kielitiede oli vielä tuolle vanhalle tietäjälle silkkaa hepreaa… "Elävätkö he?… Ja tointuvatko he pian?"…
Hän päästeli ilmoille riemuhuutoja, niin että laaja tasanko kajahteli.
"Tlopl, tilitl, tliml", torui ukko häntä. "Stal, slimtl, sloli", lisäsi vanhus käskevästi ja jatkoi sauvahierontaansa.
John Anderssonille ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän juoksi kuin antilooppi takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet, syöksyi alas portaita maanalaiseen kaupunkiin, jossa nyt kuhisi ja vilisi työskenteleviä olentoja. Perille päästyään hän huusi:
"Tlo pi lopl!"
Nuori tyttö oli seuraavassa tuokiossa hänen vieressään. Tytön hipiä sai ensin vaaleanpunaisen värin, ja muuttui sitten vihertäväksi. Mutta hän ei osoittanut uteliaisuuttansa muulla tavoin, vaan ojensi Andersonille sen nelisärmäisen ruukun, jota tämä oli pyytänyt.
Enemmittä selityksittä Andersson riensi takaisin, kuin marathon-juoksija.
Äijä kyyrötti samassa asennossa yhä edelleen. Hänen hipiänsä oli nyt syvästi merensininen ja eroittui merkillisesti hänen komean, melkein vihreän pukunsa väristä. Andersson ojensi hänelle hänen pyytämänsä ruukun ja vilkaisi noihin kahteen ihmiseen, joka makasivat siinä vierekkäin sienimäisen ruohon suojellessa heitä auringonsäteiltä. Ei kuuna päivänä ennen hän ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin oli tämä nuori nainen kalpeakultaisine hipiöineen ja pitkine silmäripsineen, jotka juuri heikosti liikahtivat ikäänkuin lausuakseen ensitervehdyksen auringolle ja elämälle. Ja tuo mies tuossa kovine ja selvästi eroittuvine kasvonpiirteineen ja syvine silmäkuoppineen oli aivan sitä tyyppiä, josta John Andersson piti. Tuon kanssa en tahtoisi tapella, ajatteli hän ja katseli voimakkaan täyteläistä vartaloa, jonka jokainen tuuma, jokainen lihas puhui henkisestä ja ruumiillisesta keskityksestä. Hän ei saanut aikaa enempään ajattelemiseen. Sillä mies oli aukaissut silmänsä ja kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan. Siinäpä hemmetin kauniit silmät, ajatteli Andersson ja nyökkäsi ystävällisesti miehelle.
Mutta mies ei ollut huomaavinaankaan. Hän etsi kadonnutta muistiaan. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja näki vieressään olevan naisen. Samassa tämäkin avasi silmänsä. Molemmat katselivat toisiaan muutamia sekunteja. Oli kuin heidän katseensa olisivat uponneet toistensa sisään saaden sanomattoman onnellisen ilmeen.
Silloin äijä nosti maasta ruukun ja sanoi käskevästi:
"Stlulp!"
Ja oli kuin nuo kaksi olisivat ymmärtäneet sanan, sillä molemmat veivät huulensa ruukun laitaan ja joivat — niin, joivat itselleen elämän.
XVII.
KAKSI VELJESTÄ.
Mahtoi olla ihan erikoista elämänjuomaa se, jota aurinkovuoren äijä juotti noille kahdelle oudolle vieraalle. Kumminkaan se ei ollut muuta kuin sitä kasviskeittoa, josta koko tämän taivaankappaleen väestö eli.
Joku maapallon tietomies on joskus viittaillut siihen mahdollisuuteen, että tulevaisuudessa ihmisille ehkä syötetään keskitettyä ravintoa, joka sisältää sopivat määrät kaikkia niitä aineita, joita elimistö tarvitsee. Toisin sanoen, että joka päivä jaetaan jokaiselle muutamia kuutioita, jotka sisältävät rasvaa, hiilihydraatteja ja munanvalkuaista ne määrät, jotka fysiologia katsoo riittäviksi tekemään itsekustakin kelpo ihmisen. Näin muka luotaisiin pitkäikäinen sukukunta — iloksi askeeteille, kieltolakimiehille, huonovatsaisille ja vanhainkodeille.
Mutta käänneltäköön asiata päin tai toisin, yksi on varma: sille paheelliselle ja oikkuilevalle suvulle, jota nimitetään ihmiseksi, antaa yksilöllisen leiman juuri se seikka, etteivät suvun jäsenet — luultavasti päinvastoin kuin toisten taivaankappalten asukkaat — elä pelkästään kasvikeitosta eivätkä kuutioista. Täytyy valitettavasti tunnustaa, että paljo liha tekee ihmiset tulisiksi mutta pahanilkisiksi, paljo rasva edistää tylsyyttä ja laiskuutta, vihannekset synnyttävät kuivakiskoisuutta ja kateutta, ja suuret makeisannokset tekevät syöjistään lihavia, välinpitämättömiä ja sukupuolettomia. Kahvi panee juoruamaan, vesi on sopimatonta järjelle — mitähän me oikeastaan saisimme syödä ja mitä juoda?
Niin — ainakin pieniä hurmaavia alkoholimääriä ja herkullisia… ei, lopettakaamme haaveilumme tähän, ja tyytykäämme kohtaloomme, vaikka surren ja haikein mielin, sekä jatkakaamme siitä mihin lopetimme, tuon meille tuntemattoman taivaankappaleen ihmeellisestä kasviskeitosta.
Nuo kaksi ihmistä näyttivät saavan aavistamattomia voimia. Mies nousi jaloilleen melkein heti, mutta hän horjui sinne tänne. Hän aukaisi suunsa, mutta ilmoille tuli vain syvä murahdus kurkusta, joka tuntui nälän ja janon kokoonkuristamalta. Sitten hän kohotti kätensä ja viittasi lentokoneeseen. Siihen hänen voimansa toistaiseksi loppuivatkin, hänen polvensa pettivät ja heikosti huohottaen hän vaipui maahan nuoren naisen viereen, joka nyt oli ummistanut silmänsä ja onnellinen hymy huulillaan odotti suonissaan virtailevan uuden lämmön aikaansaamaa voimiensa palautumista.
John Andersson jäi neuvotonna seisomaan — kykenemättä suutansa avaamaan. Tämä ihmeellinen ja odottamaton tapaus oli lukinnut hänen huulensa. Ja mitä tarkoitti tuo mies, jolla oli nuo syvät mustat silmät?… Hän noudatti kuitenkin viittausta ja meni lentokoneen luo. Se näytti olevan ihan vahingoittumaton, lukuunottamatta toista etupyörää, joka oli hieman vioittunut maahan laskeuduttaessa, ja siipiä, joissa näkyi muutamia isojen kuulien tekemiä arpia.
Andersson tutki tavallaan jännittyneenä bensiinisäiliötä, joka ulottui hyvin toisesta päästä toiseen ja oli tavattoman tilava. Pettymyksekseen hän totesi sen sisältävän ainoastaan noin viisikymmentä litraa. Ainakaan tällä koneella hän ei voinut ajatellakaan paluumatkaa maahan. Bensiinin valmistaminen sikäläisellä kiertotähdellä oli nimittäin hänen mielestään mahdottomuus.
Hän aikoi taas palata vieraiden luo, mutta tulisilmäinen mies viittasi uudestaan ja tällä kertaa hyvin innokkaasti lentokoneeseen.
Andersson meni hermostuneen vieraan mieliksi jälleen yksitason luo ja alkoi tarkastaa sitä perinpohjin. Tällöin hän tuli heittäneeksi silmäyksen hyttiinkin ja sai nähdä näyn, joka pani hänet kovasti ihmettelemään. Siellähän makasi eräs vanhahko mustapukuinen mies, käpristyneenä yhteen kasaan, ihan hytin perällä. Andersson tarrasi kiinni hänen toiseen jalkaansa ja monen vaikean tempun jälkeen hänen onnistui saada päivän valoon pappispukuinen herrasmies, jonka naama kukoisti alkoholipaheen vaikutuksesta. Hän ei ollut yhtä kärsineen näköinen kuin nuo toiset, mikä tietysti on katsottava alkoholin säilyttävän vaikutuksen aikaansaannokseksi. Mutta loistava ei hänen tilansa ollut. Olipa nipin napin, että hän pysyi tajussaan. Hän ei kyennyt itse auttamaan itseään, ja hänen silmissään oli rukous, jota Andersson ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt.
Tällä välin oli tietäjä-ukko liittynyt seuraan ja uusi hoidokki sai liemiannoksensa, jolla häneenkin oli hyvin elvyttävä vaikutus. Mutta hänen kätensä tutisivat, hänen silmistään vuoti vettä, ja hän lipoi vimmatusti paksulla kielellään kuivia huuliansa.
"Konjak", kuiskasi mies äänellä, joka särisi kuin tyhjä pullo raastinraudan päällä.
Andersson ei ymmärtänyt ranskaa. Mutta "konjak" on kauneimpia kansainvälisiä sanoja, mitä tavataan. Ja sanalla oli hyvä kaiku, myöskin ruotsalaisen korvissa.
"Täällä ei ole konjakkia", sanoi Andersson. "En ole nähnyt ryyppyä kahteentoista kuukauteen".
Mutta punanenäinen pappismies ei hellittänyt niin vähällä.
"Konjakkia", kuiskasi hän käheästi. "Pikku tuikku, monsieur!"
Mutta Andersson vain ravisteli päätään. Silloin ruohossa makaava mies käänsi harhailevat silmänsä äijään. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Ensin niihin tuli ihmettelevä — tutkiva ilme, joka sitten muuttui ajattelevaksi — sisäänkääntyneeksi, vaihtuen lopulta huolekkaaksi ja viimein pelästyneeksi. Andersson oli juopottelun alalta nähnyt yhtä ja toista. Ei kuulu harvinaisuuksiin, että varakkaanpuoleisissa työläispiireissä mies saa odottamatta juoppohulluuskohtauksen.
Ja nyt — tuo mustapukuinen oli ilmeisesti matkalla kamalien näkyjen maahan. Hän ei ollut kestänyt pitkällistä ryypyttömyyttä. Ja mitä hirveätä hän nyt näkikään?… Kummallisen olennon, puoleksi ihmisen, puoleksi sammakon, jolla oli pitkät käpälämäiset käsivarret ja karvapeitteiset kynnet!… Tätä nykyähän juoppohullut tavallisimmin näkevät kärpäsiä. Monien kieltolakien vaikutuksesta on nimittäin tämä hulluuden laji vaihtanut luonnetta. Mutta siitä ei ole vielä kauan, kun eräs arvoisa kansalainen saadessaan delirium tremensin näki Upsalan arkkipiispan täydessä juhlapuvussaan. Ja siitä oli leikki kaukana. Eikä mahtanut aikalaisista tuntua mieltäylentävältä sekään kohtaus, jonka aikana sama mies näki entisen valtioneuvoksen Abrahamsenin kohoavan ylös whiskymaljasta, kolme varoittavaa karvaa nenällä. On muutenkin ylimalkaan hieman hullulla tolalla koko tämä delirium, se kun ei hyökkää rehellisen juomarin kimppuun silloin kun tämä juo, vaan silloin kun hän on raittiina. Ei näin ollen ihmetyttäne ketään se seikka, että tämän pappispukuisen ranskalaisen syvä alkoholismi sai noin vaikean luonteen, hänen nähdessään tuon eriskummallisen otuksen puurovati kädessä. Hän ummisti silmänsä, hän väänteli itseään, hän ulvoi ja vaahto pursui hänen suupielistään. Mitä sitten tapahtui?
Niin, kummittelijalta näyttävä äijä kumartui kirkuvan miehen yli. Hänen silmissään oli hellä säälivä ilme, ja hänen hipiänsä oli saanut toivorikkaan ruskean värisävyn. Hänellä oli tuo aluminin tapainen sauva sormien välissä ja hän alkoi hieroa sillä miehen ohimoita tasaisin ja varmoin liikkein.
Vanhus taisi kyllä enemmän kuin "isämeitänsä" — jota hän muuten tuskin ymmärsikään. Mutta joka tapauksessa pappispukuinen herrasmies kohosi muutaman minuutin kuluttua jaloilleen, katseessa rauhallinen ilme. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen kävi niin kuin toistenkin tulokkaiden — hänen oli vaikea löytää sanoja.
Samassa seisoi keskellä ryhmää se mies, jota Andersson oli ensin hoitanut. Hän oli kalmankalpea, mutta leveähköjen kasvojen jättiläistarmo esiintyi sitä selvempänä. Hän kääntyi suoraa päätä puhuttelemaan John Anderssonia, luotuaan tutkivan katseen omituiseen maisemaan.
"Me emme luultavasti ole maapallolla?" kysyi hän englanniksi.
"Emme", vastasi Andersson.
"Missä olemme?"
"En tiedä."
"Ette puhu hyvää englantia. Mihin kansallisuuteen kuulutte?"
"Ruotsalaiseen. Nimeni on John Andersson".
"Merkillistä. Minä olen norjalainen. Nimeni on John Lange."
XVIII.
VAKAVIA VALMISTELUJA.
"Nähkääs", sanoi John Langeksi itseään nimittävä mies Anderssonille, "me emme ole naimisissa."
Andersson rykäisi paheksuvasti. Hän oli hyvistä tavoista kiinni pitävä mies.
"Me olimme juuri vihityttämässä itseämme", jatkoi toinen rauhallisesti. "Pappi oli tilattu paikalle, mutta sitten tuli jotakin väliin. Me lähdimme karkuun."
"Karkuun? — Oliko se välttämätöntä?"… Anderssonin siveelliset epäilykset valveutuivat yhä enemmän.
"Oli", vastasi toinen kylmäverisesti. "Se oli ihan välttämätöntä, jotta
Claire ja minä pääsisimme naimisiin."
"Claire?"
"Niin, Claire Debusson. Hän on erään ranskalaisen kemistin ja tehtailijan ainoa tytär. Me tutustuimme sodassa. Minä olin lentäjänä muukalaislegioonassa, hän oli sairaanhoitajatar — te ymmärrätte?"
Andersson ymmärsi todella ja hänen silmiinsä tuli kaihoisa ilme. Hän ajatteli taalalaistyttöänsä.
"Sitten menetin palveluskykyni", jatkoi Lange. "Myrkkykaasut. Tulin sokeaksi. Hän pelasti henkeni."
"Ihastuttava neiti", mutisi Andersson miettiväisenä. "Mutta minä en pidä siitä, että teitä ei ole vihitty. Ja täällä lienee sitä vaikea saada toimeen. Eihän täällä ole kirkkoa eikä raatihuonetta."
Lange katsahti kummastellen häneen.
"Tepä olette turkasen moraalinen, vaikka asutte näin kaukana maasta", sanoi hän. "Mutta voitte rauhoittua. Ettekö vielä ole käsittänyt, että meillä on pappi matkassamme? Hän ei ole juuri niitä hienoimpia, mutta hänellä on taskussa vihkimäkaava sekä paperia. Onko teillä mitään todistajana olemista vastaan?"
Andersson suoristihe ja kumarsi sangen sirosti. Hän ei suotta ollut ruotsalainen.
"Se on oleva iloni", sanoi hän. "Mutta saatte tyytyä minuun sen näköisenä kuin olen. Musta pukuni homehtuu Falunissa."
"Ah, minusta tuo puku on säilynyt oikein hyvin. Ruotsin armeijan khaki mahtaa olla lujaa. Kaksitoistako kuukautta sanoitte?"
"Niille paikoin. Enhän tiedä ovatko täkäläiset päivät maan päivien pituisia. Totta puhuakseni ne tuntuvat minusta hiton paljoa pitemmiltä. Mutta siihenhän voi olla muitakin syitä. Onko teillä kello?"
"Luonnollisesti."
"No, silloinhan voimme heti tutkia asiaa. Aurinko on laskenut 367 kertaa minun täällä ollessani. Ja siitähän pitäisi tulla suunnilleen vuosi."
"Minusta tuntuu täällä olevan hyvin lämmin", mutisi Lange.
"Lämminkö?… Pinnalla on suorastaan niin kuin helvetissä. Te ette voisi kestää sitä enempää kuin puoli tuntia kerrallaan. Sen vuoksi täällä harvoin näkee eläviä olentoja, jotka tavallisesti pysyttelevät muutamia metrejä pinnan alla."
"Entä vuodenajat?"
"Sellaisia ei ole lainkaan. Täällä on aina samannäköistä. Ei kukkaa, ei kunnon puuta. Ainoastaan tätä sienimäistä ruohoa, joka näyttää uusiutuvan itsestään. En ole milloinkaan nähnyt sen kellastuvan. Luulen, että aurinko syö kaiken lakastuneen. Mutta kun en ole tiedemies, en osaa sanoa, miten sen asian laita on. Täällä ei ylimalkaan ole mitään silmäruokaa. Maisemamaalari ei viihtyisi täällä. Mutta rientäkäämme alas, muuten me sulamme tässä kuumuudessa. Ja sitten onhan meidän jouduttava häihinkin!"
John Lange suoristautui äkkiä. Nuo kovat, terävä- ja melkein karkeapiirteiset kasvot saivat omituisen hohteen ja kullanruskea puna lehahti ahavoituneelle hipiälle. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten hän teki kärsimättömän kulmikkaan käännöksen ja asteli kohti maanalaiseen kaupunkiin johtavaa käytävää.
Nuori norjalainen oli jo viettänyt muutamia tunteja tällä oudolla taivaankappaleella, ja koska hän oli paljon matkustellut ja suuria seikkailuja kokenut mies, niin hän oli nopeasti alkanut tottua paikallisiin olosuhteisiin. Hän oli nähnyt Queenslandin bushmannit ja Amazon-virran Charantes-intiaanit ja oli heti tullut siihen vakaumukseen, että nämä täällä tapaamansa olennot olivat paljoa hyväntahtoisempia ja sivistyneempiä kuin nuo mustat paviaani-ihmiset. Niin että siinä suhteessa hän ei pelännyt tulevaisuutta.
Mutta lyhyt silmäys noihin kaikelle leimansa antaviin säännöllisiin neliöihin — tämä kamalan suoraviivainen yksitoikkoisuus ja verrattain lähellä olevan, häikäilemättömän auringon hirmuhallitus olivat johtaneet hänet siihen käsitykseen, että täällä olisi ajan pitkään ihmisten mahdoton elää. Ja tämä vakaumus painoi lyijyn tavoin hänen mieltään — mitä sanoisi Claire ja kuinka hän suhtautuisi tähän häämatkaan, kun kuherruskuukauden onnelliset päivät olisivat ohitse?
Hän koetti ravistaa huolet pois hartioiltaan laskeutuessaan maanalaiseen kaupunkiin. Useimmat asukkaat olivat kadonneet huoneisiinsa. Vain aurinkovuoren äijä seisoi eräällä torintapaisella, rivi vanhuksia ympärillään ja yski ja ryki ylen syvämietteisesti.
Kaikkien päät kääntyivät katsomaan nuorta, voimakasta norjalaista, joka nyt oli riisunut yltään lentäjäpukunsa ja nopein askelin ohjasi kulkuaan erästä suurimpiin kuuluvaa aitausta kohti. Noilla pikku olennoilla oli ryhdissään arvokkuus ja rauhallisuus, joka John Langen mieleen toi Tarquiniuksen päivien roomalaiset senaattorit. Heidän leveät sammakkosuunsa olivat tiukasti kiinni, heidän mustat koirankuononsa olivat kosteat ja heidän heikosti höyryävä hipiänsä vaihtoi väriä vihreästä vaaleanpunaiseen ja päinvastoin.
Tavallinen huumorin lahjoilla varustettu ihminen olisi kukaties nauranut sydämellisesti ja säälimättä tuota pientä ryhmää, joka näytti parhaiten soveltuvan jonkin kabinetin epäsikiö-osastoon. Mutta John Lange ei nauranut. Sillä hän oli aikaa sitten keksinyt heidän silmissään sen loisteen — sen syvän ja sisäänkääntyneen katseen, johon tuntui mahtuvan vuosisatojen viisaus, sekä heidän teoissaan ja eleissään sen syvän rauhan ja varmuuden, joka leimaa homo sapiens-suvun jaloimman ja hienostuneimman tyypin.
Norjalainen pysähtyi hetkeksi heidän kohdalleen ja kysyi Anderssonilta:
"Osaatteko selittää noille, mitä me aiomme tehdä?"
"Mahdotonta", vastasi ruotsalainen tyytymättömänä. "Minun kielitaitoni on hyvin rajoitettu. Jos nyt lainkaan voidaan nimittää kieleksi ääniä, joiden avulla tämä kansa keskustelee. He eivät puhu lausein, vaan käsittein. Minä en ole havainnut ainoatakaan teonsanaa enkä laatusanaa. Eivätkä he käytä vain suuta, he puhuvat ihollaan. Eikö ole olemassa joku eläin, jonka nimi — niin, mikä sen nimi onkaan…?"
"Kameleonttiko?"
"Se juuri. Tämän puolen ihmisillä on samat kujeet. En ole milloinkaan nähnyt moista väriasteikkoa. He ilmaisevat nimisanansa ihonväreillä. Heidän koko tunne-elämänsä ikäänkuin hajautuu spektrin väreiksi. Katsokaahan heitä nyt! Heidän hipiänsä on vihertävä — aika ajoin vaihtuen vaaleanpunaiseen. Se merkitsee uteliaisuutta. Ihmisten kielellä ilmaistaisiin sama asia sanoilla: mitä on tekeillä?… Vaaleanpunainen on sama kuin kysymysmerkki… He ovat kyllin valistuneita käsittämään, että he kohta saavat nähdä jotakin, joka kuuluu sen puolen tapoihin, mistä me olemme kotoisin. Ja nuo vanhat olennot ovat ahnaita kaikille sivistyshistoriallisille ilmiöille. He keräävät niitä ihan niinkuin useat meikäläiset postimerkkejä. Heidän tiedonjanonsa on rajaton. Valitettavasti minä en voi opettaa heille mitään. Sillä minä tiedän liian vähän ja liian paljon. Minuun nuo vanhukset tekevät professorimaisen vaikutuksen, jokikinen… Ja tätä vihkimä- ja avioliittopykälää minä en osaa ollenkaan selittää heille. Sillä täällä mennään naimisiin ilman mitään muodollisuuksia — mikäli olen voinut huomata. Itse he ovat hyvin vaiteliaita siinä asiassa. Niinä kuukausina, jotka olen viettänyt täällä, en ole kuullut kertaakaan mainittavan syntymisistä ja kuolintapauksista. Ja jos lapsia on olemassa, niin ne mahtavat olla johonkin erikoiseen paikkaan teljettyinä, minä olen suorastaan kaivannut lapsen itkua… Tahdon nyt muuten tunnustaa, että minun maantieteelliset tietoni tästä taivaankappaleesta ovat ihmeteltävän pienet. Noilla vanhuksilla ei tunnu olevan erikoista halua salaisuuksiensa näyttelemiseen minulle. Mutta minäpä luulen, etteivät he oikein luota minun arvostelukykyyni… Ja siinä he voivatkin olla oikeassa. Olenhan minä vain hyvin tavallinen oppimaton mies… Mutta sen minä ymmärrän, että täkäläiset kulkuneuvot ovat kerrassaan hämmästyttäviä. Maa on tosin jättiläinen tämän pallon rinnalla. Mutta eivät ne täkäläisetkään etäisyydet ole leikin asioita. Tehän olette nähnyt kanavat. Muita vesiä ei täällä ole. Mutta jonkinlaisen sähkösulkulaitteen avulla tämä viisas kansa voi saada aikaan virran, joka kädenkäänteessä siirtää heidät paikasta toiseen. Kanavia on sekä pinnalla, että pinnan alla. On mahtanut mennä vuosituhansia niiden rakentamiseen. Täkäläinen väestö ei kylve. Vesi on niin paksua, että mikään ei uppoa siihen… Mikäli minä voin ymmärtää, on sähkö tämän taivaankappaleen pääasiallisin käyttövoima. Ja se on otettu käytäntöön tavalla, joka saisi maan sähköteknikot vihreiksi kateudesta. Te näette tämän maanalaisen valon, ja te saatte nähdä paljon muuta, jota tulette ihmettelemään. Koneita ei ole ensinkään, mikäli niillä käsitetään samaa kuin maapallolla, monimutkaisia teknillisiä hirviöitä, mutta sittenkin…"
Anderssonin oli keskeytettävä tieteellinen esitelmänsä.
Sillä mustapukuinen herra ryömi ulos siitä aitauksesta, jonka edessä he seisoivat. Hän näytti hieman kalpealta ja totiselta. Vain hänen punainen nenänsä loisti.
"Kaikki on valmiina", virkkoi hän juhlallisesti. "Morsian odottaa!"
Taas levisi John Langen voimakkaille kasvoille äskeinen neuvoton ilme. Hän muistutti loppukuulusteluun menossa olevaa rippikoulupoikaa. Kiusaantunein elein hän otti päästään lentohatun, etsi taskustaan kamman ja pakoitti itsepäiset kiharansa jonkinlaiseen järjestykseen. Sitten hän konttasi aitauksen sisäpuolelle, ja toiset kaksi seurasivat häntä.
Vanhat tietäjät muuttuivat vieläkin vihreämmiksi hipiältään. He katsahtivat toisiinsa. Sitten he asettuivat nelinkontin ja konttasivat perästä.
XIX.
HÄÄT TUNTEMATTOMALLA TAIVAANKAPPALEELLA.
Se maja, jonka John Andersson oli hommannut norjalaiselle vieraalleen, oli samanlainen kuin kaikki toisetkin. Siinä oli valopaasi, hauskasti lirisevä kanava ja nelikulmainen makuukarsina.
Päivän merkityksen vuoksi oli ruotsalainen kuitenkin nyt koristanut "salongin" omalla pienellä ruotsinlipullaan. Se kohotti tunnelmaa ihan uskomattomasti. Sitten hän oli myös raahannut kaikki lentokoneen pielukset alas makuusuojaan, ja se nuori tyttö, joka oli Anderssonin ilona ja lohdutuksena tällä pallolla, oli valkoisen miehen ohjeita noudattaen valmistanut vuoteen kaikkein pehmeimmästä silkkiruohosta, ja se oli hyvin puoleensavetävän näköinen.
Mutta muuten oli häähuone kolkko, huolimatta hyvästä valaistuksesta ja pikku kanavasta, jonka juokseva vesi täytti ilman raikkaudella ja hyvällä tuoksulla.
Omituinen pappi ei hänkään ollut laiskotellut. Hän oli samasta ruohosta, jota käytettiin sekä ravinnoksi että patjoiksi, rakentanut neliskulmaisen alttarintapaisen. Hän oli myös yrittänyt peseytyä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä vihreä vesi vaikutti hyvin voimakkaasti ihoon. Se kirveli kuin alkoholi.
Joka tapauksessa tämä antoi hänelle jotakin ajateltavaa. Hän oli siis taivaankappaleella, jossa ei ollut sitä, mitä maan päällä nimitetään liaksi eli saastaksi. Mutta tokihan vedellä oli jokin tarkoitus. Ja niin hän sai aiheen koetella sen kelpoisuutta juomaksi. Kunnianarvoisa pappi havaitsi pian, että tämä vihreä neste, jota virtaili kaikkialla, oli mainiota vahvistusjuomaa janoiselle kurkulle. Siinä oli voimaa ja makua, niin että se johdatti mieleen Picardian parhaat ravintolat! Ja tämä sanoi jo paljon!… Niin, — paikka soveltui tosiaankin alkoholihimon pauloissa olevalle Jumalan palvelijalle, joka nyt saattoi juoda tulematta silti suorastaan maalliseen humalaan.
Siitä oli jo aikaa, jolloin tämä miespoloinen oli tuntenut itsensä papiksi. Mutta nyt tuntui kuin vanha pyhä henki olisi mennyt hänen hieman heikkoon ja syntiseen ruumiiseensa. Oli olemassa joku, joka ravitsi häntä eikä hän tahtonut pettää hänelle osoitettua luottamusta. Tuossa oli mies, nuori ja rohkea sotilas Jumalan armosta ja tämän vieressä nainen, ihmeellinen, pyhän neitsyen ilmetty jäljennös — ja tässä hän, rappiolle joutunut pappi, Jacques Rigault, kotoisin Melunista, liittämässä yhteen, mitä ei yksikään ihminen saisi eroittaa. Siitä oli monta vuotta kun hän oli suorittanut mitään papillisia toimituksia. Hänen järkensä ja arvokkuutensa olivat olleet maallisten syntisumujen peitossa. Nyt hän oli yläpuolella aineen, ja hänen jumalainen virkansa kutsui häntä. Jumala itse oli johdattanut hänet eroon niistä paheista, joiden avulla Piru houkutteli heikkoja ja horjuvia maan asukkaita — ja eiköhän hän mahtanut jo olla matkalla taivaaseen, tuohon ikuisesti kirkkaaseen mahdollisuuteen, jossa kiusaukset eivät paratiisin käärmeinä roiku puissa kuiskuttelemassa heikoille synnin vaarallisista iloista?…
Luultavasti ei milloinkaan ennen ole vietetty häitä näin omituisissa olosuhteissa. Tietomiehet olivat sijoittuneet valaisevan paaden ympärille ja heidän hipiänsä oli nyt niin vihreä, että se kilpaili heidän ruohopukunsa kanssa. Silmät pyrkivät varsineen ulos heidän päistänsä, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan.
Sitten juhlamenot alkoivat.
John Andersson tunsi sysäyksen kulkevan ruumiinsa läpi nähdessään morsiusparin käsi kädessä lähestyvän alttaria. Nyt vasta hän huomasi Claire Debussonin ihmeellisen kauneuden. Tosin hänellä ei ollut morsiuspukua, ei valkoista hametta eikä myrttiseppelettä. Mutta siitä kävelypuvusta, joka hänellä oli yllään hänen poistuessaan isänsä talosta, Ranskasta ja maan pinnalta, hän oli tehnyt mitä suinkin siitä voitiin tehdä. Ja hänen kauniisti aaltoilevat ruskeat hiuksensa ja kalpeat kasvonsa haaveellisine madonnansilmineen, joissa paloi tumma hehku, panivat Anderssonin nais-orvon sydämen pompahtelemaan rinnassa.
Mutta vaikka häntä voitiin sanoa sivistymättömäksi mieheksi, oli hän kuitenkin hyvien tapojen mies. Hän tiesi todistajavelvollisuutensa ja arvokkain askelin hän astui tilapäisen alttarin luo ja asettui juhlan johdosta hyvin siistittyine ryysyineen niiden kahden taa, jotka oli määrä liittää toisiinsa Hymenin siteillä.
Vanhukset, jotka istuivat neliössä valopaaden ympärillä, pyörittelivät silmiään ja muuttuivat hämmästyksestä kuparin vihreän värisiksi. Mitä kummaa nuo ihmeelliset oliot nyt puuhasivat?…
Mutta heidän vihreytensä muuttui suorastaan räjähtäväksi, kun musta mies koroitti äänensä tuolta vihreästä neliöstä. Hänen äänensä oli hiukan käheä aivan kuin harjoituksen puutteessa, mutta siinä oli kuitenkin syvä hengellinen sointu, joka kaikui ihanalta ukkojen korvissa. Ja nuori tyttö, joka kunnioittavasti oli painautunut nurkkaan, imeytyi katseellaan kiinni tähän Krysostomokseen, joka heikolla saarna-äänellä julisti erinäisiä aviosäädyn totuuksia yljälle ja morsiamelle. Saarnaaja turvautui pieneen mustaan kirjaan, jonka muoto sai tietäjät, mikäli mahdollista, vieläkin vihreämmiksi — uteliaisuudesta toivorikas väri. Mitähän maallista tyhmyyttä tämä oli olevinaan?… Mutta samalla he eivät voineet salata ihailuaan. Heidän asennoissaan oli jotakin, joka osoitti, että toimitus teki heihin syvän vaikutuksen. Joka tapauksessa kuuluivat nämä uudet maanasukkaat selvästi korkeampaan rotuun tai sivistyspiiriin kuin John Andersson. Ja tuo mustapukuinen kukoistavanenäinen mies oli epäilemättä maan viisaita. Hänen totisuudessaan ja arvokkuudessaan oli jotakin puoleensa vetävää. Hänellä oli silminnähtävästi se sielun nelisärmäisyys, jolla heidän keskuudessaan oli niin suuri merkitys.
Nuoren, pää kumartuneena seisovan naisen suhteen he olivat hiukan kahden vaiheilla. Hän ei tosin vastannut sitä nais-ihannetta, joka oli heidän sydäntään lähellä. Mutta tuossa solakassa, neitseellisessä ilmestyksessä oli jotakin, joka veti puoleensa ja teki heidät epävarmoiksi. He ihailivat — puolittain vastoin tahtoaan — hänen hipiänsä häikäisevää valkeutta ja hänen silmiensä loistetta.
Mutta tähden oma asukas, nurkkaan painautunut nais-olento seurasi tuijottavin katsein tuota hänelle outoa juhlallisuutta, ja vaihtoi väriä joka sekunti. Vähän väliä hänen kasvoilleen ilmestyi kellertävä hohde, joka seuraavassa tuokiossa väistyi omituisen vaaleanpunaisen, lämpöisen värisävyn, tieltä. Tämä vaaleanpunainen teki hänet melkein kauniiksi. Ah, — naiset ovat tuuliviirejä, missä avaruuden kolkassa elänevätkin. Nyt hän ei enää vilkaissutkaan John Anderssoniin. Aivan kuin tämä karkeapartainen ruotsalainen keltaisine partoineen olisi yhtäkkiä kadonnut olemattomiin tuon kukoistavanenäisen arvokkaan herran rinnalla, herran, jolla oli tuo omituinen musta esine ja joka suuntasi silmänsä ylös multakattoon ja jonka ääni porisi kuin isojen kanavien vesi…
Vanha juoppo pappi olikin verraton tässä pienessä majassa. Hän voitti entiset saavutuksensa. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä paisui. Hän sekoitti omia sanojaan vihkimäkaavaan, hän puhui niinkuin omilla jaloillaan seisova mies — hienosti, viisaasti ja kehoittavasti.
Molemmat nuoret painoivat päänsä hartaaseen kumarrukseen kuunnellessaan hyvän vanhan kirkon lempeitä sanoja — he unohtivat kokonaan missä olivat, ja heidän korvissaan kaikui etäinen urkujensoitto, joka paisui paisumistaan täyttäen viimein korkeat kirkkoholvit. Ja tuo rohkea seikkailija, Thierryn linnan juoksuhautojen kuularuiskusankari, satojen taistelujen haavoittumaton lentäjä, tunsi raskaita kyyneleitä tippuvan silmistään, kun hän tarttui pieneen kätöseen, joka kevyesti puristamalla lupasi hänelle uskollista kumppanuutta — niin, aina äärimmäiselle rajalle saakka.
XX.
KUHERRUSKUUKAUSI.
Milloinkaan ei Claire Debusson tulisi unohtamaan tätä kaukana — kaukana suuren maailmanavaruuden yksinäisyydessä viettämäänsä kuherruskuukautta. Onni ikäänkuin kuristi häntä kurkusta.
Täällä ei mikään voinut uhata heidän avioliittoaan. Kääntyipä hän mihin tahansa, kaikkialla hän näki hyviä ja lempeitä silmiä. Eikä maailmassa ollut toista niin hellää ja huolehtivaa aviomiestä kuin oli John Lange. Sotilas ja seikkailija olivat tyystin kadonneet. Saaliin voittaminen ei enää houkutellut tuota ennen niin rohkeata ja pelotonta miestä seikkailujen epävarmoille poluille. Ei myöskään pelkkä seikkailujen uhkapeli. Hänellä oli Claire huolehdittavana — Claire oli nyt ja tästä lähtien aina hänen elämänsä ainoa ja kaunis seikkailu.
Mutta kaikesta huolimatta hänen sydänjuuriansa kalvoi eräs toukka — synkkä aavistus, että kerran koittaa päivä, jona maankaipuu taas herää heissä eloon.
Vain yksinkertaiset haaveilijat uskovat, että onni kasvaa ainoastaan yksinäisyydessä — että Robinson Crusoen saari on oikea paratiisi kahdelle rakastavaiselle sydämelle.
Me aiomme viimeiseen hengenvetoomme väittää, että rakkaus on yksinomaan maallinen tunne. Tosinhan arkkienkelitkin ja taivaallinen rakkaus ovat sangen kunnioitettavia asioita, mutta eivät ne riitä sille säteilevälle, äärettömälle, syleilevälle, tutkimattomalle tunteelle, jota sanotaan inhimilliseksi lemmeksi, kun se iskeytyy vastaanottavaan ja herkkään ihmismieleen. Kun ihminen rakastaa koko sielullaan, niin hän kenties loittonee Jumalasta, raamatusta ja katkismuksesta, mutta hän pääsee likemmäksi omaa ihanaa maallista kutsumustansa — saa kuunnella kaikkia kauniita vaistojansa, viettejänsä ja kuvittelujansa ja näyttää pitkää nenää Sokrateen Daimonille, joka muka aina valvoo ja säännöstelee ihmisen itsemääräämisoikeutta.
Rakastamiseen tarvitaan maallinen kehys: kukkia, aurinkoa, puita, hyviä päivällisiä, kaunista musiikkia, hyvin säilyneitä viinejä ja lintujen laulua.
Tuolla pienellä taivaankappaleella ei ollut mitään tästä kaikesta. Se oli runouden ja kauniin aineellisuuden hylkäämä maailma. Sieltä puuttuivat kaikki ne kauniit hyveet ja paheet, jotka antavat Maa-emolle erikoisen leiman — sikäläinen yhteiskunta oli keinotekoinen, rakennettu neliöistä, virheetön, kenties ilmiönä mielenkiintoinen, mutta sanomattoman yksitoikkoinen ja ikävä.
John Lange ei voinut rouvineen käydä teatterissa, ei lukea sanomalehtiä, ei romaaneja — kuinkahan moni kadehti heitä! Mutta hullumpaa oli, etteivät he voineet saada kenestäkään itselleen vihamiestä, eivätkä tuntea ihastusta kehenkään tai mihinkään oman maailmansa ulkopuolella. Mutta toistaiseksi tämä maailma riitti heille. Niin kauan kuin he tyytyivät lukemaan toistensa sielujen salaisuuksia, eivät he kaivanneet muuta, mutta saattoihan tulla päivä, jolloin molemmat halusivat rakkaudelleen maallista, sille sopivaa kehystä.
Luultavasti näistä aprikoimista johtui, että John Lange ihan ensimäisistä hetkistä lähtien ajatteli, kuinka pääsisi ennemmin tai myöhemmin maahan takaisin. Claire Debusson oli nainen ja ajatteli enemmän onnentunnetta, joka täytti hänen koko olemuksensa ja sai kaikki muut äänet vaikenemaan.
Jonkin verran kumminkin he molemmat syventyivät siihen avaruuden kolkkaan, johon heidät oli paiskattu. He käyttivät ravintonaan, kuten kaikki toisetkin, ruohoa ja juomanaan tuota alkoholipitoista vettä, joka tuntui antavan heille ikuista terveyttä. John Andersson opasti heidät siihen kielitaitoon, minkä hän itse oli saavuttanut vuoden kuluessa, ja sitten jokainen jatkoi opintojaan kärsivällisten alkuasukkaiden johdolla. Vuoren vanha tietäjä saapui joka päivä määrätyllä kellonlyönnillä kahden apulaisen seuraamana ja ohjasi opiskelua tavalla, joka olisi saanut kaikki maapallon opettajat kateudesta keltaisiksi.
Neljäntoista päivän kuluttua John Lange ilmoitti haluavansa lähteä jonkinlaiselle löytöretkelle, tutustuakseen lähemmin taivaankappaleeseen, johon ystävällinen kohtalo oli heittänyt heidät. Vanha hallitsija käsitti hänen tarkoituksensa, mutta ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan esitykseen. Norjalainen, jonka kasvonpiirreopinnot olivat melko pitkälle edistyneet, totesi että äijän hipiä muuttui ruosteenpunaiseksi — selvä tyytymättömyyden merkki. Andersson ei ollut kertaakaan tehnyt sen pitempää retkeilyä kuin että hän saattoi nähdä lähtökohtansa, ja hänen kauemmas tähtäävät toivomuksensa olivat herättäneet äijässä samaa ruosteenpunaista vastustusta.
Mutta John Lange oli itsepäinen kuin kuuman ilmanalan kärpänen. Hän tahtoi katsella ympärilleen. Ennen kaikkea hän halusi tutkia, eikö sieltä voinut mitenkään saada joko raakaöljyä tai bensiiniä lentokonetta varten. Säiliön pohjajäännöksestä hän oli laskenut bensiiniä erääseen maljaan ja antanut äijän haistaa sitä. Sitten hän oli sytyttänyt sen tuleen. Ukkoon ei tehnyt pienintäkään vaikutusta enempää bensiinin palaminen kuin tulitikkukaan. Hän vain ravisteli viisasta päätänsä.
Sitten hän otti esiin metallisauvansa, ojensi sen ulospäin itsestään ja puristi sitä jollakin merkillisellä tavalla. Silmänräpäyksessä tuikahti siitä näkyviin pitkä valkoinen sädekeihäs, joka heikosti sihisten kaivautui sienimäiseen ruohoon ja sai tämän paukahtaen syttymään ilmiliekkiin — joka kuitenkin heti taas sammui… Mutta sauvalla oli muitakin ominaisuuksia. Äijä suuntasi sen taivasta kohti ja painoi sitä toisella tavalla, ja punainen, lepattava liekki, jossa oli vihreitä juovia, kohosi ilmoille merkillisestä koneesta.
Annettuaan nämä taidon- ja voimannäytteet ukko pisti sauvan ruohopukunsa alle ja odotti salaa ylpeillen vieraittensa kiitosta.
Eikä sitä tarvinnut pitkään odottaakaan. Pikku Claire, jolla oli erinomainen kielikorva ja joka oli Anderssonin pieneltä ystävättäreltä saanut erikois-opetusta, yski ja pärski ihastustaan äijän mieliksi, John Lange hakkasi polviaan, mikä temppu täällä kuten muuallakin merkitsi erityistä kunnioitusta, ja pappi risti silmiään ja ajatteli pirua. Kaiken tämän äijä käsitti kiitokseksi. Ja siitä hetkestä hän alkoi mielistyä näihin muukalaisiin — olihan hauskempaa antaa näytöksiä näille kuin vanhoille aurinkovuoren vanhuksille ja tämän ikävän kaupungin kanavatyöläisille. Papista hän piti erikoisesti, mutta eipä hän enempää kuin toisetkaan tietäjät, voinut vastustaa John Langenkaan häikäilemätöntä tiedonhalua. Ovathan oppineet herrat säännöllisesti turhamaisempia kuin mikään muu maan pinnalla mateleva. Eikä tämä pieni ja hyvin järjestetty kiertotähti siinä suhteessa ollut mikään poikkeus säännöstä.
Kun siis norjalainen väsymättä pyyteli saada nähdä hiukan enemmän taivaankappaleen ihanuuksia, vaaleni tietäjän hipiä kerta kerralta yhä enemmän — pysähtyen lopuksi hyväntahtoiseen lohenpunaiseen. Samalla hänen nenänsä hikoili tavallista enemmän minkä Lange oli myös arvellut merkitsevän suopeutta… Hänen johtopäätöksensä osoittautuikin oikeaksi. Varhain eräänä aamuna tuli koiramainen olento ja herätti molemmat aviopuolisot kohteliaasti mutta samalla päättävästi.
John Lange rouvineen puki kiireesti vaatteet ylleen ja seurasi miellyttävää koiraa. Andersson seisoi jo ulkopuolella pimeässä. Hän selitti, että, mikäli hän ymmärsi koiraa, kutsun oli lähettänyt kiertotähden hallitsija. Samassa valot syttyivät. Ruotsalainen ei oikein pitänyt tästä aamuherätyksestä, joka oli vastoin maanalaisen kaupungin kaikkia tapoja ja tottumuksia.
Kaduilla ei näkynyt ainoatakaan sielua. Mutta hiukan etempänä he kohtavisat papin, joka näytti uniselta ja tyytymättömältä, ja pantterimaisen olennon, joka miellytellen ja mairitellen koetti häntä lohduttaa.
Pieni seurue lähti sitten, koira etunenässä, erään suuren kanavan luo, joka näytti olevan tavattomasti kuohuksissa. Iso neliönmuotoinen lotja, valettu jonkinlaisesta keltaisesta betonista, odotti heitä rannassa.
Koira hyppäsi siihen ja pyysi toisia tekemään samoin. John Lange rouvineen olikin heti perässä, mutta ruotsalainen ja pappi eivät näyttäneet halukkailta tähän aamuseikkailuun. Iso kissa kuitenkin tyrkkäsi heidät ystävällisesti alukseen, koira irroitti kiinnitysköyden ja seuraavassa tuokiossa oltiin keskellä kohisevaa virtaa.
Vauhdilla, jota ei kukaan heistä osannut mitata, he liukuivat pois. Valaistu kaupunki katosi melkein heti näkyvistä ja alus syöksyi natisten ja paukahdellen pikimustaan pimeyteen.
Niin kului puolituntinen, eikä mitään tapahtunut.
XXI.
AURINKOVUORI.
Sitten valostui yhtäkkiä. Ja valo oli niin voimakasta, että neljän maanasukkaan silmät sokenivat heidän saapuessaan tähän valkoisten säteitten mereen. Aluksen toiset matkustajat sensijaan eivät näyttäneet olevan millänsäkään tästä huikaisevasta valkeudesta.
Kesti useita minuutteja, ennenkuin John Lange keksi, mistä kaikki tämä valo johtui. Hän katui katkerasti, ettei ollut ottanut mukaansa lento-silmälasejaan. Mutta asia ei ollut autettavissa. Nyt alkoi vauhtikin huomattavasti vähetä, tuo paksu, vihreä vesi läikähteli somasti neliönmuotoisen lotjan sivuilla, ja ennenkuin aavistettiinkaan, oli vauhti lopussa.
Silloin vasta neljän muukalaisen silmät olivat sen verran tottuneet tuohon tavattomaan valoon, että saattoivat nähdä vilahduksia ympäristöstään. Heidän edessään kohosi korkea tunturi, joka näytti olevan kasautuma nelisärmäisiä lohkareita. Mutta oliko se keinotekoinen vaiko luonnon rakentama, sitä oli vaikea ratkaista. Korkeuden John Lange arvioi noin kahdeksituhanneksi jalaksi.
Tämä tunturi se oli kaiken tuon häikäisevän valon lähde. Joko nyt kalliolohkareet imivät jollakin omituisella tavalla auringonsäteitä itseensä taikka kivi itse valaisi — joka tapauksessa näytti ihan ihmeelliseltä tämä mahdoton valopyramiidi, jonka huippu oli ikäänkuin poikkileikattu ja joka kohosi autiosta tasangosta valtaisen majakkatornin tavoin.
Heillä ei kuitenkaan ollut pitkää aikaa ihmettelemiseen. Sillä seuraavassa tuokiossa alus liukui aivan kuin näkymättömän käden vetämänä vuoren sisään, tällä kertaa valaistuun tunneliin, johon näköjään ei ollut sovitettu inhimillisiä mittoja. Maapallon asukkaiden täytyi nim. painaa päänsä kumaraan, jotteivät kolhisi sitä tunnelin kattoon.
Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat pieneen altaaseen. Nyt he saattoivat vapaasti nostaa päänsä pystyyn, sillä yläpuolellaan he näkivät korkealla, hyvin korkealla itse sinihohtoisen taivaan.
Sammakkokoira aukaisi kitansa ja päästi ilmoille pitkän ulinan, joka ikäänkuin kohosi ylös ja heikkeni etäiseksi muminaksi jääden sille tielleen.
Muutamia minuutteja kului, sitten alkoi vesi taas kiehua veneen ympärillä. Ja yhtäkkiä se rupesi nousemaan. Oli selvää, että altaaseen pumpattiin mahdottomia vesimääriä ja nämä nostivat venettä ylöspäin uskomattomalla vauhdilla. Ei mikään New Yorkin pilvenpiirtäjäin hisseistä kyennyt nousemaan niin nopeasti kuin tämä alkeellinen vesi-elevaattori, joka kiiti läpi tuon nelikulmaisen aukon äärettömällä kiireellä. Pieni kappale sinistä taivasta, joka aluksi oli ollut postimerkin kokoinen, likeni kamalaa kyytiä ja sai samalla kunnolliset mitat. Kanava leveni levenemistään samalla kun vauhti hieman väheni.
Yhtäkkiä kohoaminen pysähtyi erään suuren pylvässalin kohdalla. Oltiin silloin kymmenkunta metriä suuren tunturiaukon alapuolella. Kun matkustajat olivat toipuneet huimauksentunteestaan, huomasivat he että pylvässali, joka sai valonsa pienistä tunturiseinässä olevista nelikulmaisista luukuista, vilisi pieniä vanhoja olentoja, jotka seisoivat kuin kivipatsaat ja pyörittelivät hyväntahtoisia silmiään. Ja tämän pienen koetellun vanhus-armeijan edessä seisoi aurinkovuoren äijä, hyväntahtoisen vaaleanruskeana. Hän heitti niskojaan taaksepäin, kun nuo neljä valkoista ihmistä nousivat aluksesta ja alkoivat hieroa silmiään ja jäseniään, joita merkillinen matka oli raukaissut. Tämä päänliike oli kai olevinaan tervehdys, sillä kaikki toisetkin olennot tekivät nyt saman niskaheiton. Se näytti hyvin naurettavalta, mutta John Lange seuraajineen oli jo aikaisin oppinut "olemaan sutena sutten kanssa". Joten he kaikki "nyökkäsivät" taaksepäin, kuka onnistuneemmin kuka huonommin.
Eläinolennot — kissa ja koira — eivät nähtävästi viihtyneet tässä hienossa seurassa. He lausuivat muutamia kunnioittavia sanoja ja katosivat aluksineen syvyyteen.
Vanhat tietäjät tuntuivat hekin hieman ujostelevan. He tekivät eräitä omituisia liikkeitä ja olivat muutaman sekunnin kuluttua poissa. He ryömivät kukin omaan nelikulmaiseen koloonsa.
Mutta iäkäs äijä itse jäi paikoilleen. Hänen leveä suunsa muuttui vieläkin leveämmäksi — näytti melkein siltä kuin hän olisi nauranut, ja hänen hipiänsä sai heikon opaalinvärisen hohteen, joka tuolla omituisella ihokielellä merkitsi, että hän tunsi olevansa hieman ylpeä tarjoamistaan nähtävyyksistä.
Claire oli sillä aikaa mennyt erään valoreiän luo, eikä hän voinut olla ihastuksesta huudahtamatta.
"Tulkaahan katsomaan", huusi hän. "Tämän ihmeellisempää en ole ikänäni nähnyt."
Toiset syöksyivät hänen luokseen. Nuoren rouvan ihastus olikin selitettävissä. He olivat nähtävästi jonkin korkean tunturin huipulla, joka kohosi suuresta, silmänkantamattomiin leviävästä tasangosta. Näköala ei tarjonnut maalauksellista vaihtelua silmälle — ainoastaan aution, yksitoikkoisen, neliöihin jaetun maan. Mutta aurinko, joka nyt oli kohoutunut korkealle, oli läpitunkevilla säteillään ikäänkuin työntänyt hetkeksi syrjään nuo ainaiset vesihöyryt, jotka tavallisesti peittivät näköalan ja antoivat mahtaville tasangoille vaalean sinipunervan, omalla tavallaan ihmeenkauniin värivivahduksen.
Ei pieninkään elonmerkki katkaissut tätä omituisesti höyryävää kuvaa. Ei näkynyt lintua, ei hyönteistä, ei hymyilevää niittyä, ei taloa eikä tehtaan savutorvea — ainoastaan loputon, sinipunainen erämaa, joka häipyi heikosti sinertäviin taivaanrantoihin.
Mutta äijäpä ei antanutkaan heidän kauan hämmästellä tätä mittaamatonta näköalaa. Näkyi selvästi että hänellä oli jotakin sydämellään. Hän osoitti kädellään erästä pylvässalin nurkassa olevaa aukkoa ja sai heidät rykäisyillä ja kurnutuksilla, jotka tavallaan muistuttivat vanhaa flaamilaista murretta, ymmärtämään haluavansa näyttää heille jotakin.
Andersson, jolla luonnollisesti oli paras kielitaito, arveli ukon aikovan näyttää heille jotakin, joka oli maasta kotoisin. Eikä hän erehtynytkään.
He konttasivat vanhan herran jäljissä aukon läpi ja tulivat toiseen, äskeistä vähän pienempään pylvässaliin.
Hämmästyneinä he jäivät kynnykselle seisomaan.
Tämä oli epäilemättä aurinkovuoren anatoominen museo. Esineiden suuri lukumäärä ei siinä hämmästyttänyt, vaan sitä enemmän niiden laatu. Ihan ensiksi osui heidän silmiinsä jonkin jättiläiskokoisen eläimen luuranko, joka ei muistuttanut ainoatakaan nykyään maapallolla elävää eläintä. Sillä oli pitkä joutsenenkaula ja verrattain pieni ruumis, vaikka tämänkin pituus oli noin 7 tai 8 metriä. Eläimen suruimpana merkillisyytenä olivat kuitenkin sen voimakkaat siipiluut. Varmasti se oli ollut ensiluokan lentäjä.
Claire katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.
"Muistuttaa jättiläiskokoista joutsenta", sanoi hän.
John Lange nyökkäsi.
"Luultavasti olet oikeassa. Se on kerran elänyt maapallolla. Mutta se on tapahtunut aikaa ennen kuin Aatami ja Eeva söivät omenia tiedonpuusta. Epäilemättä se on antediluviaanisen ajan eläin. Mahdollisesti jokin joutsenlisko. Se on ollut muita lintuja kunnianhimoisempi ja lentänyt ulos maan ilmakehästä. Katsohan noita siipinikamia! Kyllä se on ollut harvinainen taivasten tavoittelija."
Tämän valtaisen eläimen takana he näkivät suuren linnun luurangon. Sen levitettyjen siipien kärkien väli oli noin neljä metriä.
"Tuo on mahtanut olla kotka", arveli Claire. "Kamalan iso kotka: katsos sen mahtavaa, käyrää nokkaa."
"Minä luulen, että se on ollut kondori", sanoi John Lange. "Maapallon suurin lintu. Ja tavattoman kookas lajikseen. Aution ylätunturin hallitsija. Se lentelee omia teitään yli Kordillerien korkeimpien huippujen. Siis sekin on löytänyt tien tänne… Mutta mikä tuo on?"
He pysähtyivät tahtomattaan.
Sillä pylvässalin perällä, puolittain piilossa, he näkivät jotakin, joka sai Clairen säikähtyneenä tarttumaan miehensä käsivarteen.
Siellä oli ihmisen luuranko.
XXII.
LUURANKO.
Ihmisluuranko on syystä tai syyttä luettu maapallon kamalimpien esineiden joukkoon.
Ihan täytyy ihmetellä, että tuo sama laitos, joka niin erinomaisella tavalla pönkittää ja kannattaa meidän elimiämme ja jonka varassa me — kuka onnellisemmin, kuka onnettomammin — vaellamme läpi elämän, herättää meissä vastenmielisen tunteen. Syynä on kenties se, etteivät ihmiset enempää kuin eläimetkään ole luurankoina juuri hauskan näköisiä. Eivät edes suurimmat sankarit — Ramses toisesta Kaarle kahdenteentoista — esiinny edukseen luurankoina. Etenkin pääkallossa on jotakin epämiellyttävää, silloinkin kun sen kaikki 32 hammasta ovat tallella. Ja miksi Herran nimessä luurangon pitää irvistää…
Monet ovat kiinnittäneet huomionsa tähän kysymykseen. Edgar Poe oli, kuten tunnettua, ihastunut kaikkeen, mikä koskee luurankoa. Ja hänen on onnistunut lisätä kammoa pääkalloa kohtaan. Eikä hänen oppi-isänsä Hoffmann ollut hidas hänkään säikyttelemään aikuisia ihmislapsia fosforihohtoisilla luilla.
Mutta nehän kuuluivat maapallolla oleviin luurankoihin. Kuinka toiseksi muuttuukaan asia, kun tapaa ihmisluita ja muita jäännöksiä, melkein kuuden jalan korkuisia, etäisellä taivaankappaleella!
Älköön siis kukaan ihmetelkö, vaikka Clairen kasvot kalpenivatkin hänen nähdessään tämän tähtimuseon kalleimman ja harvinaisimman esineen.
Äijä näytti katselevan sitä jonkinlaisella viileällä, tieteellisellä silmällä. Hän luonnollisesti osoitti sille yhtä suurta anatoomista kunnioitusta kuin eurooppalainen professori Neanderthal ihmiselle, tähän ensi kertaa tutustuessaan.
Pappi risti silmiään herkeämättä. Hän ei pitänyt tästä huvimatkasta.
Hän ikävöi takaisin elämänveden partaalle ja tunsi jo kamalaa janoa.
Sitäpaitsi hän oli tottunut tarinoimaan sen nuoren tytön kanssa, joka
kohdisti hänen henkilöönsä niin suurta ja kunnioittavaa luottamusta.
Mutta John Lange ei tuntenut mitään pelkoa luurankoa kohtaan. Mitä suurimmalla harrastuksella hän tutki tuota merkillistä oliota. Hän totesi pian, että siinä oli mies, joka oli menettänyt henkensä parhaassa miehuuden kukoistuksessa. Aivokoppa oli hyvin jalon muotoinen, voimakkaine eteenpäin pistävine niemekkeineen, jotka usein todistavat rohkeutta ja päättäväisyyttä.
Mikähän ihme oli tuonut pois maapallon radalta tämän nuoren miehen, joka epäilemättä polveutui menneiltä ajoilta, jolloin lentäminen vielä kieriskeli kapaloissaan?
Tähän kysymykseensä hän kuitenkin sai osittaisen vastauksen. Sillä kylkiluiden välistä löytyi pieni musta esine, jonka lähempi tarkastelu osoitti meidän isovanhempiemme aikuiseksi lompakoksi. Vuodet olivat pidelleet nahkaa kovin kourin, mutta eivät kuitenkaan niin pahasti, että lompakon entinen komeus olisi kadonnut jäljettömiin. Se sisälsi kymmenen kuningasvallan aikaista kultafrangia sekä paperin, jossa oli hiukan haalistunut mutta silti selvä kirjoitus:
Täten kehoitetaan kaikkia, joiden puoleen insinöörikapteeni Eugene Pierre Suffrenin täytyy kääntyä, auttamaan häntä parhaan kykynsä mukaan neuvoilla ja teoilla isänmaan hyödyksi.
Pariisissa tammikuulla 1871.
Trocher
John Lange loi ihmettelevän katseen vaimoonsa ja ojensi paperin tälle.
"Hän on teikäläisiä ja on viisikymmentä vuotta sitten eksynyt tänne ylös. Tämäkin on niitä arvoituksia, joita ei kukaan osanne koskaan selittää. Pariisin piirityksen aikana vuosina 1870 ja 1871 lähetettiin kaupungista, kuten tunnettua, ilmaan monta ilmapalloa. Yksi niistä, 'Ville d'Orleans', ajautui Li-tunturille Norjaan. Se oli muuten ihan luonnollista. Kapteeni Suffrenilla ei ole ollut samanlaista onnea. Hän on kohonnut ilmaan, on ehkä yläilmoissa joutunut hirmuisen pyörremyrskyn kynsiin ja tavalla tai toisella paiskautunut toisen kiertotähden radalle ja pudonnut tänne ruumiina — kuollut joko nälkään tai ruhjoutumalla. Edellinen on minusta luultavampaa, sillä luurangossa ei näy mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä. Suuren, väkevän ja rohkean miehen kenraali Louis Jules Trocher onkin keksinyt lähetikseen, jonka oli pyrittävä ulkomaailman yhteyteen. Suffren — sehän on loistava nimi Ranskan historiassa?"
"Eräällä merisankarilla oli tuo nimi", vastasi Claire. "Hän taisteli englantilaisia vastaan Intian vesillä."
John Lange jäi pitkäksi aikaa syviin mietteisiin. Viimein hän lausui:
"Kaikki tämä herättäisi vanhassa Camille Flammarionissa ihmettelyä, ja nykypäivien astronoomit sanoisivat tätä valheeksi. He ovat väkeviä sanoissa ja he osaavat laskea, että muka tarvittaisiin niin ja niin paljon aikaa kahden kiertotähden välisen matkan kulkemiseen. Mutta he kai tekevät sen virheen, että perustavat laskelmansa maapallolla vallitsevaan painolakiin. Sillä eihän kukaan tiedä, minkälaisiksi painosuhteet muuttuvat ilmaköyhässä — tai ehkä ihan ilmattomassa avaruudessa. Ja onhan sitäpaitsi vanha Newton ihan virkansa menettämäisillään."
"Avaruudessa pitäisi olla myös jokin märkä ilmakehä, kokoonpantu aineista, jotka eivät saa aikaan suurtakaan vastusta. Mutta minä en, Jumalalle kiitos, ole tiedemies. Muutenhan nämä kysymykset voisivat viedä ihmiseltä järjen… Ja missä ihmeen paikassa me olemme? Marsissako, Merkuriuksessako, vaiko Venuksessa, taikka jollakin irtitempautuneella auringonsirpaleella, joka omia aikojaan kiertää ja on valmistanut itselleen oman ilmakehän. Olisipa hauskaa haastella vanhan Simon Newcomben kanssa asiasta. Ellei hän nyt jo ole kuollut."
Äijä, joka tämän pitkän yksinpuhelun aikana oli alkanut näyttää tiilenvärisen malttamattomuuden merkkejä, otti nyt johdon käsiinsä. Ja tällä kertaa tavalla, joka osoitti, että saadaan nähdä vielä suurempia ihmeitä.
Hän astui erään suuren kalkkiseinässä olevan aukon luo, josta silmien eteen avautuivat jyrkät portaat. Pikku vanhus kiipesi hyvin ketterästi näitä myöden ylös ja toiset seurasivat parhaan taitonsa mukaan. Ainoastaan pappi napisi ääneen. Hänen janonsa oli nyt melkein huipussaan ja hän ikävöitsi noille vienosti liriseville lähteille. Toisten kadotessa ylös korkeuteen hän jäi istumaan alimmalle portaalle ja koetti saada sielunsa askartelemaan syvissä hengellisissä kysymyksissä. Sillä aikaa toiset olivat nousseet yläilmoihin. John Lange laski askelten luvun 44:ksi, ja kun kukin porras oli toista kyynärää korkea, niin maan asukkaat läähättivät raskaasti lähestyessään aurinkovuoren tornin huippua. Äijällä mahtoi olla hevosen keuhkot, sillä häneen ei vaellus näyttänyt vaikuttavan vähääkään.
Tämä pylvässali ei ollut edellisten kaltainen, jotka selvästi olivat koverretut vuoren sisään, vaan oli tämä rakennettu samasta kellanruskeasta kautsumaisesta aineesta kuin tiet ja kanavatkin. Tässä olivat myös sivuluukut suuremmat, muistuttaen entisaikojen tykkiportteja. Mutta huone näytti pimeämmältä, mikä johtui joko siitä että katto oli alempana tai että rakennusaine imi sisäänsä valoa.
Tämän pienen tornikamarin merkillisimpänä nähtävyytenä oli kuitenkin rivi metrinkorkuisia, nelisärmäisiä, väriltään jotakin vaaleata metallia muistuttavia kivilohkareita, jotka näyttivät olevan määrätyssä suhteessa toisiinsa. Ne olivat yhdistetyt toisiinsa jonkinlaisten nelitahkoisten putkien avulla. Nämä putket yhtyivät torveksi, joka pisti ylös tornista muistuttaen mahtavaa kiikaria.
"Tämä mahtaa olla tähtitorni", arveli Claire.
Mutta hän erehtyi.
XXIII.
NÄYTÖS.
Nyt oli äijä otteissaan. Näytti siltä kuin hän olisi ollut pakahtumaisillaan pelkkään tärkeyteensä. Rypytkään eivät esiintyneet nyt yhtä selvinä kuin muulloin. Hän oli ikäänkuin muuttunut nuorukaiseksi, ja silmät loistivat hänen leveässä naamataulussaan.
Hän käveli kuin mikäkin taikuri tuossa pienessä pylväshuoneessa ja haisteli kaikkia noita eriskummaisia neliöitä ja laitteita, jotka antoivat huoneelle salaperäisen leiman. Jos näkyvissä olisi vielä ollut joku lasinen keittoastia jollakin hyllyllä tai jos ahjossa olisi palanut sinertävä liekki, niin varsin hyvin olisi voinut loihtia mieleensä kuvan jostakin kullantekijän työpajasta tai Tycho Brahen Uranienborgista.
Mutta äijällä ei tuntunut olevan kiirettä antamaan vierailleen selitystä siitä, mitä merkillistä hän aikoi heille näyttää. Taikurit, näyttelijät ja romaanien kirjoittajat tietävät, mikä merkitys on paussilla. Sen avulla saadaan odotus jännittäväksi, eli, käyttääksemme jokapäiväistä vertausta, kasataan hehkuvia hiiliä kuulijakunnan jalkapohjien alle. Se on temppu, jonka arvoa ei voi kyllin korkeaksi arvioida. Paussilla on sama merkitys henkiseen vajavuuteen nähden, kuin erinäisillä liikkeillä ruumiilliseen.
Arvatenkin vanha tietäjä oli täysin perillä näistä pienistä yhteiskunnallisista asioista. Hän oli herkeämättä liikkeessä, toisinaan hän tirkisteli ylös kattoon ja toisinaan hieroi nenäänsä karvaisilla käpäläsormillaan. Ja suu kävi koko ajan, niinkuin vanhuksien tavallisesti. Oli ihan kuin vanha Cato olisi päässyt irti. Hänen kuulijansa eivät ymmärtäneet tavuakaan hänen pakinastaan. Se liikkuikin ilmeisesti tavallista korkeammissa käsitepiireissä, joilla ei juuri ollut yhteyttä lauseparsien "hyvää päivää", "hyvästi" ja "kuinka vatsanne laita on?" — tai muiden yhtä ylväiden neronleimausten kanssa.
John Anderssonin korvat olivat höröllään jännityksestä, mutta eipä hänkään — vaikka olikin verrattain vanha tämän taivaankappaleen asukas — pystynyt saamaan selvää tästä epäilemättä hyvin perusteellisesta tieteellisestä esitelmästä, joka äijän hipiän vaihteluista päättäen liikkui eri aloilla. Ukon yskivä puhe päättyi eräisiin sammakon kurnutusta muistuttaviin kurkkuääniin, jonka jälkeen puhujan leuat paukahtivat yhteen. Näin hän ikäänkuin halusi ilmoittaa, että hän oli nyt sulkenut puhevirran.
Sitten hän siirtyi tekoihin. Vieraansa hän sijoitti yhden suuren ampumaloven viereen ja rakensi pienen vallin heidän ympärilleen nelisärmäisistä loistavista kivistä. Hän selitti viittomalla ja murisemalla heille, etteivät he missään tapauksessa saaneet astua tuon vallin yli. Päästyään varmuuteen siitä, että hänen määräystänsä noudatettiin, hän astui suuren kivikoneiston ääreen ja pyöräytti yhtä kiveä. Joko nämä olivat äärettömän keveitä, tai niihin oli sovitettu jokin nerokas tasapainojärjestelmä, niin vain oli, että äijä kosketti niitä ainoastaan sormiensa kynsien kärjillä.
Alkoi kuulua suhinaa ja kohinaa, kuten kanavan sulkulaitoksen toimiessa. Koko vuori kiehui ja porisi. Tätä kesti muutamia minuutteja, sitten äänet muuttuivat tasaiseksi, hiljaiseksi jyminäksi.
Äijä seisoi kauan ja kuunteli. Pieni kuihtunut mies näytti kasvavan heidän silmissään. Tai ehkä tämä johtui siitä, että hänen hipiänsä vähitellen muuttui tavalliseksi vaaleanpunaiseksi, tuo omituinen nenä nokimustaksi, ja että hänen päänsä paisui.
Sitten hän katsahti vieraisiinsa ja sanoi:
"Propl, fritl, pjo!"
"Hän pyytää meitä istumaan hiljaa", tulkitsi Andersson.
Sitten ukko nousi yhtä porrasta ylemmä ja kosketti erästä kiviryhmää, jossa kivet nojasivat toisiinsa ja olivat eri tasoissa. Kuului räiskinää, kivet liikahtivat ja yhtäkkiä singahti valosäde suurta kiikaria muistuttavan torven suusta.
Säde — sanoisimmeko säde? Jättiläissalama se oli, salama, joka säkenöitsi kirkkaassa päivänvalossa ja hopeanvalkoisella loistollaan huikaisi auringonpaisteenkin. Vakaisena keihäänä se syöksyi taivaan kupulakeen ja katosi väräjävänä sädeheijastuksena eetteriin. Ei mikään maanpäällinen valonheittäjä olisi saanut niin voimakasta vaikutusta aikaan sysimustassa yössäkään. Väkevä auringonvalo muuttui suorastaan pimeydeksi tämän häikäisevän valkoisen, avaruuteen ammutun säteen rinnalla.
Maapallolaisten oli ehdottomasti pantava kädet silmilleen. Kun he ottivat ne pois, oli kaikki ennallaan. Mutta äijä ei vielä hellittänyt. Oikeana Jupiterina hän seisoi siinä. Nyt hän kosketti toista kiviryhmää, ja tällä kertaa lennähti putkesta mahdottoman suuri pallosalama. Se kiiri ylös taivaalle niin kuin valkohehkuinen tykinkuula. Näin kai olisi Birkelandin sähkötykki toiminut, jos se olisi ollut valettu kyllin suureen mittakaavaan.
"Miltähän tämä olisi näyttänyt yöllä?" mutisi Claire ja hieroi silmiään. "Valo oli niin voimakas että nytkin silmiä kirveli".
"Me emme maapallolla oikeastaan tiedä, mitä sähkö onkaan", säesti
Lange.
"Ne on pirun vehkeitä", sanoi pappi. "Joutukaamme täältä pois."…
Miesparan kurkku hehkui kuin leivinuuni.
Mutta falunilainen John Andersson ei sanonut mitään. Taivas olisi saanut sortua hänen niskaansa, eikä hän olisi pannut sitä pahakseen. Sillä hänen sydäntänsä raateli kirvelevä ikävä pienen taalalaisen tytön luo. Ja sitten vielä toinenkin asia täytti hänet jonkinlaisella pelolla. Hänen hipiänsä alkoi vähitellen muuttaa luonnettaan. Näytti siltä kuin olisi orvas ruvennut lakastumaan pois. Hän oli asunut täällä niin kauan, että ravinto ja ilma olivat alkaneet vaikuttaa hänen elimistöönsä. Hämmästyksekseen hän oli jo toisinaan huomannut nenänsä vahvasti hikoilevan — ihan niinkuin täällä syntyneiden. Nyt puuttui vain, että hän vaihtaisi ihonsa väriä aina mielialojen mukaan. Niin, että jos hänen oli palattava takaisin — sen täytyi tapahtua pian.
Siksi ei tämä suunnaton sähköpurkaus tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän antoi aviopuolisoiden tulkita ihastustaan tavalla, joka oli aito-maanpäällistä.
Ja äijä, joka oli omaksunut koko joukon maanpäällisiä tapoja ja eleitä, käyttäytyi niinkuin se jumalaistarujen sankari, jonka päähän oli pälkähtänyt varastaa Zeuksen vasama.
Mutta enempää hän ei toistaiseksi halunnut näyttää vierailleen. Nämä lähtivät heti paluumatkalle, joka tapahtui hyvässä järjestyksessä. Tunnin kuluttua he jo istuivat syömässä keittoansa työläiskaupungissa, tutun perheen piirissä.
Samana yönä tapahtui jotakin Lange-puolisojen makuukamarissa.
He nukkuivat rauhallisesti ja turvallisesti toistensa syleilyssä aina aamupuoleen yötä. Silloin John Lange yhtäkkiä heräsi ja hieroi silmiään.
"Mikä nyt tuli?" kysyi hänen vaimonsa ja kiersi ihastuttavan pyöreän ja rauhoittavan käsivartensa toisen kaulaan.
"Olen sen keksinyt", lausui John Lange yhtä ponnekkaasti ja vakuuttavasti kuin aikojen aamupuhteella Arkimedes.
"Minkä?" kysyi Claire.
"Ratkaisun ja viivat."
Silloin nuori rouva rupesi pelkäämään miehensä järkeä. Olikohan John saanut auringonpiston?
"Ah, sinä olet nähnyt unta", koetti hän tyynnyttää.
"Mahdollisesti", vastasi mies hieman hermostuneesti. "Mutta se on ollut hyvä uni. Ja minä toivon, että siitä tulee todellisuus."
Sitten hän suuteli huolet pois vaimonsa huulilta ja silmistä.