XXIV.

MORSE-SÄHKÖSANOMA.

Seuraavana päivänä oli mahdotonta tuntea John Langea. Tuo tyyni ja maltillinen aviomies oli kuin sähköllä ladattu. Ei kylläkään ole luultavaa, että aurinkovuoren tavaton purkaus olisi siirtynyt hänen ruumiiseensa. Mutta siltä melkein näytti.

Sillä tuo nuori norjalainen loisti. Hänen silmänsä paloivat, eikä hän voinut pysyä rauhallisena. Oli kuin hän olisi painiskellut jonkin mielenkiintoisen arvoituksen kanssa. Luultavasti Isaac Newton oli saman näköinen silloin kun hän istui omenapuun juurella ja hänen jalkainsa eteen putosi se merkillinen omena, josta tuli hänen painolakiensa alkusyy.

Nuorta rouvaa alkoi ihan peloittaa. Hän ei ollut unohtanut yöllistä näytelmää. Ja muutenkin hän tunsi olevansa huonolla tuulella. Hän oli nähnyt unta isästään, ja uni painoi hänen mieltään. Tätä ennen ei hän ollut ikävöinyt maata eikä isäänsä. Mutta nyt oli ikävä tullut vastoin hänen tahtoaan. Ja hän oli ajatellut Ivryn kirsikkapuita, nähnyt kukkien kumartavan metsissä ja kuunnellut lapsen jokellusta ja lapsen itkua.

Ja menneiden aikojen muistot saivat hänet vaistomaisesti ajattelemaan tulevaisuutta. Hän melkein kauhistui loihtiessaan silmiensä eteen sen hetken, jona hänestä oli tuleva äiti. Ah, — täällä ylhäällä ei ollut minkäänlaista tilaa lapsen itkulle eikä naurulle.

Hän taisteli ankarasti näitä ajatuksia vastaan, mutta ne olivat jo pureutuneet kiinni hänen olemukseensa eikä niitä ollut helppo karkoittaa pois. Pahinta oli, että hänen täytyi suorittaa tämä taistelu yksin. Sillä John Lange oli jo varhain lähtenyt aurinkovuorelle äijän seurassa. Mies parka, kai ne oli hänelläkin omat taistelunsa taisteltavina, vaikkei hän milloinkaan ollut sanaakaan niistä maininnut. Ja isä sitten, joka istui yksin kotona suruissaan ja lapsensa menettäneenä!… Pikku Clairen oli yhtäkkiä mahdoton pidättää kyyneleitään, ja hän nyyhkytti aivan kuin sydän olisi ollut halkeamaisillaan…

Myöhään iltapäivällä John Lange tuli takaisin. Uusi välke oli hänen silmissään, kun hän astui heidän köyhään huonepahaiseensa.

"Sinä näytät väsyneeltä", sanoi hän huolestuneesti. Claire oli tehnyt kaikkensa poistaakseen kyynelten jäljet, ja urhoollisesti hän kyllä hymyilikin painautuessaan kiinni mieheensä.

"Nyt on paljoa parempi", vastasi hän. "Minusta tuntuu kuin täkäläinen ilma olisi raskasta. Mutta kun sinä olet luonani, niin kaikki on taas hyvin."

"Pikku Claire-rukka", virkkoi toinen hellästi ja silitti varovasti hänen hiuksiaan. "Tämä ei ole sitä elämää, joka sopii sinulle. Sinä menehdyt ikävään tällaisessa yksitoikkoisuudessa."

"Älä sellaisia ajattele, John. Sinä olet minun elämäni. Niin kauan kuin me pysymme yhdessä, ei ole mitään vaaraa. Mutta — — —"

"Mutta mitä?" kysyi mies jännittyneenä. "On siis olemassa jokin 'mutta'. No minä ymmärrän sinua. Sinä ajattelet meidän pikkupoikaamme tai tyttöämme, joka ehkä on tulossa. Eikö totta, Claire?"

Nuori rouva punastui niinkuin oppilas, joka joutuu kiinni vilpistä.

"John", kuiskasi hän, "miksi sinä joutavia lörpöttelet… Me emme ole sitä lajia, joka helposti taittuu. Me kyllä suoriudumme — kaikesta."

Mies tuijotti jäykästi eteensä.

"Meillä ei ollut valitsemisen varaa", mutisi hän. "Maa oli käynyt minulle liian kuumaksi. Mutta ihmiset unohtavat pian. Me voimme päästä takaisin."

"Uskotko sinä?"

"Melkein. Katsos, sitä juuri minä olen ajatellut näinä viimeisinä neljänäkolmatta tuntina. Me lähetämme sanan maahan, pyydämme toimittamaan meille sieltä apua — nyt kun kerran tiedämme että matka voi onnistua."

"Mutta millä tavalla?…"

John Lange siirtyi istumaan likemmä vaimoansa ja tarttui tämän käteen.

"Katsohan, yksi mahdollisuus on olemassa. En tiedä, huomasitko sinä lähinnä viimeisenä sotavuonna sanomalehtiselostuksia muutamista omituisista ääni- ja valoilmiöistä, jotka yhtaikaa havaittiin usealla Marconi-asemalla. Taivas oli ikäänkuin kapinassa. Tapahtui seikkoja, joita ei voitu selittää tavallisen langattoman lennättimen aiheuttamiksi. Ja nähtiin valoja, jotka olivat ihan uutta, ennen tuntematonta tyyppiä. Suuri Marconi itse kiinnitti niihin huomionsa. Hän varusti retkikunnan asiata lähemmin tutkimaan. Ja mikäli tiedän, hän rakennutti itselleen huvipurren, johon sijoitettiin tavattoman voimakkaat langattomat vastaanottovehkeet — kaikki tietysti aivan uusinta mallia."

"Sillä kertaa ei tuon nerokkaan italialaisen onnistunut keksiä näiden salaperäisten ilmiöiden syytä. Hänen oli pakko pysähtyä oletuksiin, joihin hän tuskin itsekään uskoi. Lontoossa kuulin henkilöiden, jotka olivat hänelle läheisiä, arvelevan, että todennäköisemmin nuo salaperäiset valot johtuvat toisissa taivaankappaleissa asuvien järkiolentojen tieteellisistä yrityksistä päästä yhteyteen toisten maailmojen kanssa. Hän oli siis oikeassa, mikäli valosta on kysymys. Sen me näimme eilen. On varmaa varmempi asia, että aurinkovuoren sähkövalo-aallot, joiden voimaa ei voida mitata maallisilla mitoilla, vaikeuksitta ulottuvat maahan asti. Ja niiden näkeminen sai aikaan riidan, johon sekaantuivat kaikki maapallon tähtitieteilijät ja fysiikantutkijat."

John Lange pysähtyi hetkeksi. Hänen silmiinsä oli tullut ihmeellinen, kauastähtäävä ja uneksiva katse.

"Näihin valoaaltoihin", jatkoi hän sitten, "minä perustan toivomme. Niissä on meidän mahdollisuutemme… Ja viime yönä minä ikäänkuin näin sen tien, jota meidän on vaellettava päästäksemme takaisin maan päälle".

"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka…"

"Niin. Katsos, oli kerran eräs amerikkalainen, joka harrasti maalaustaidetta ja fysiikkaa. Molempia yhtä paljon. Hän syntyi Charlestownissa Ranskan vallankumouksen aikaan ja kuoli seitsemänkymmenen ikäisenä. Lystikäs mies. Hänen nimensä oli Samuel Morse. Hän se keksi viivat ja pisteet. Kaikenlaatuinen sähkötys on tähän päivään asti nojautunut tähän järjestelmään. Ne ovat epämukavia nämä lyhyet ja pitkät merkit, mutta ne ovat varmoja."

Claire katsoi haltioituneena mieheensä.

"Ja nyt sinä siis aiot lähettää Morse-sähkösanoman maahan aurinkovuoresta?"

"Niin", vastasi mies lyhyesti, "se on aikomukseni. Olen entinen sähköittäjä. Ja kone toimii tyydyttävästi. Sen sain tänään selville kokeilemalla. Mutta ihmeellisintä on, että äijä käsittää tarkoitukseni. Ja nyt hän lataa minkä ennättää akkumulaattorejansa. Koko aurinkovuori on kuin noidankattila. Sihisee ja kiehuu kaikissa kanavissa, ja kipinöitä lentää jokaisesta kivestä. Sain tänään nähdä vilahduksen siitä työstä, mitä täällä tehdään. On siinä vauhtia! Pitäisi lähettää maasta muutamia stipendiaatteja tänne oppimaan, kuinka työtä on tehtävä. Eikä täällä ole mitään tyytymättömyyttä, ei palkkatariffeja eikä suurlakkoja. Nuoret puskevat, vanhat johtavat. Kaikki tähtää yhteiseen hyvään. Oikea idylli, mutta ikävin idylli, minkä olen eläissäni tavannut. Niin, että mieluimmin minä sittenkin toivon maapallon vihollisuuksia, taisteluja, kateutta, riitoja, liikemiesmoraalia ja Rasmussenin tapaisia tirehtöörejä."

"Sinä haaveilet", sanoi Claire hymyillen. "Mutta mitä aiot sähköittää?"

"Se on jo täällä", vastasi John Lange ja iski rintaansa povitaskun kohdalle. "Sanomassa on monta sataa sanaa. Ja koska jokaiseen kirjaimeen tarvitaan monta merkkiä; niin salamoita siinä kysytään. Mutta äijä varustelee parhaan kykynsä mukaan. Ja viiden päivän perästä räiskyy."

"Mutta kenelle sähkösanoma on osoitettu?"

"Marconille."

KOLMAS OSA

KOTIINPALUU

XXV.

AVARUUDEN HALKI.

Hänen korvissaan suhisi, ja hän tunsi kamalaa oksetusta. Oli kuin olisi hän ollut pyörivässä tynnyrissä.

Mutta Simon Newcombe Harriman oli sitkeä junkkari. Hän imasi silloin tällöin maitopullosta aivan kuin rintalapsi. Se piti hänet tosin pystyssä, mutta oli sellaisiakin välihetkiä, jolloin tajunta erkani hänestä. Ehkä hän silloin jotenkin nukkui. Kuka tietää… Pienen kiertotähden tavalla hän pyöriskeli avaruudessa ja hitto tiesi, minne sitä oltiin matkalla. Varmaankin monta päivää sitten hän oli seisahduttanut koneen. Yksitaso oli joutunut niin ilmaköyhiin kerroksiin, etteivät potkurit enää löytäneet mitään purtavaa.

Hänen jäsenensä olivat sen makuiset, kuin ne olisivat olleet kotoisin jostakin keinotekoisten jalkojen valmistuspajasta. Hänen vatsansa kiljui, hänen päätänsä särki — ylimalkaan hän ei ollut ensinkään kadehdittavassa tilassa!

"Piru vieköön kaiken", mutisi nuori ylioppilas ja katseli pulloa. Mutta sterilisoitu maito alkoi saada hapantumisen vireitä ja maistui kitkerältä.

Sitten Harriman katsoi taakseen. Tämän liikkeen hän teki joka kerta kun hän vaipui liialliseen surumielisyyteen. Sillä hänen takanaan, istuimeen kiinni köytettynä, istui Pinkertonin toimiston salapoliisi, Joshua P. Niggitts, pää heilahtaen toisesta olkapäästä toiselle aina sitä mukaa kuin lentokone kallistelihe avaruudessa. Ellei mies jo ollut kuollut, niin eipä paljoa puuttunutkaan. Hänen pähkinänsärkijä-naamastaan oli kadonnut kaikki arvokkuus. Hän muistutti Pariisin kapakkatytöille virnistelevää presidentti Wilsonia.

Lentokoneessa-oleskelu ei ollut voinut olla kovinkaan lyhyt, sillä Niggittsin parransänki oli harrillaan kuin piikit siilin selässä. Hän oli kalpea ja nälkiintynyt mutta vielä näkyi heikko elonmerkki. Niggitts piti nimittäin kädessään revolveria. Ja siinä se oli ollut useita vuorokausia.

Harriman piti silmällä tätä revolveria. Ei kuitenkaan siksi, että hän olisi pelännyt sitä. Ei kukaan voi käyttää browninkia ilmaköyhässä avaruudessa, penikulmien päässä maasta. Mutta hän tiesi, että Niggitts hellittää sen kädestään vasta sitten kun hän on ihan kuollut.

Niggitts ei sitä vain kuitenkaan hellittänyt vaikka hänen fyysillinen tilansa ei suinkaan ollut kehuttava. Ilma tuossa melkein hermeettisesti suljetussa hytissä oli kamala, huolimatta ilmakoneiden virheettömästä toiminnasta. Väkisinkin kerääntyi liian paljon typpeä. Harrimanin teki kovasti mieli tuulettaa, mutta hän voitti kiusauksen. Hän osasi nimittäin laskea, että tuollainen tuuletus helposti tekisi lopun ennestäänkin heikosta elämänlangasta.

Amerikkalaisen kärsivällisyys oli kuin panssariholvi. Ja oikeastaanhan oli kaikki laskelmien mukaista. Eikä se mies, joka nimitti itseään John Langeksi, tietenkään valehdellut. Ainoastaan maapallolla valehdellaan. Ennemmin tai myöhemmin yksitaso saisi ilmaa siipiensä alle ja silloin olisi aika toimia.

Sitten hän pisti suuhunsa lihaleivoksen. Se maistui pahalta. Mahtoi tuo raskas, keinotekoinen ilma saastuttaa kaiken. Hän koetti liikahtaa, mutta jalat eivät tahtoneet totella. Käsissä oli jonkin verran eloa, vaikka niilläkin oli lyhyitä tunnottomuuden hetkiä. Mutta hän keskittikin koko tarmonsa tähän kohtaan. Sillä käsien oli oltava kunnossa sinä suurena silmänräpäyksenä, jona hän joutui jonkun toisen kiertotähden ilmakehään ja saattoi liukua alas tuon uuden taivaankappaleen pinnalle, jossa ei ollut vankiloita, vanhoja rakastuneita leskiä, sähkötuoleja eikä etiikan professoreja.

Ja mikähän mahtoi olla miehiään tämä John Lange? Kuulotiedoista päättäen hän ei voinut olla tavallinen pölkkypää. Entä hänen vaimonsa?

Simon Newcombe Harriman antoi tosiaankin palttua naisväelle. Hän inhosi naisia, niin kuin inhotaan sammakoita, matoja ja sisiliskoja. Mutta toiselta puolen naiskauneus ei jättänyt häntä kylmäksi. Ja hänen näkemänsä nuoren rouvan valokuva pani hänet ajattelemaan jotakin viheliäistä, huonon amerikkalaisen "mestarin" töhertämää öljymaalausta. Se oli juuri sitä lajia, joka vaikuttaa kullankaivajiin ja lähetyssaarnaajiin.

Hän huokasi tahtomattaan. Kaunein nainen, minkä Simon tähän saakka oli nähnyt, oli eräs alaston naikkonen, joka pesi varpaitaan viimeisellä liikavarpaiden patenttilääkkeellä. Nyt hän alkoi kallistua siihen käsitykseen, että vanhan Debussonin tytär oli vieläkin kauniimpi.

Mutta juuri kun ne perhepiirien ulkopuolella olevat naiset, joihin hän oli elämänsä varrella osunut tutustumaan, paraillaan marssivat hänen silmiensä ohi — siinä oli vaaleanpunaisiin trikoihin puettuja varieteelaulajattaria, lonkattomia ja piipunrassijalkaisia tanssijatyttösiä, katunaikkosia leposohvineen ja löyhkäävine pitsi-alusvaatteineen — sai hytin ikkunan ulkopuolella oleva eetterimaisema yhtäkkiä uuden valaistuksen. Entinen kristallikirkas valkoisuus vaihtui harmaaksi, melkein villaa muistuttavaksi vivahdukseksi. Näytti siltä kuin pieniä ilmahöyryjä olisi lentänyt häntä vastaan. Ja samalla hän huomasi, että lentokone oli saanut hitaamman, heilahtelevan liikkeen. Hän laski korkeusperäsintä hieman alemmaksi, ja aivan oikein, pieni alus totteli verkkaan ja melkein vastahakoisesti määräystä. Oli selvää, että hän oli saapunut jonkin uuden ilmakehän ulkoreunaan.

Harriman nykäisi erästä venttiiliä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Oli kuin parvi jääpuikkoja olisi lentänyt hyttiin. Ne pureutuivat hänen ihoonsa ja tunkeutuivat vaatteiden läpi. Vaikka hän oli luullut ruumiinsa melkein turtuneen pitkällisestä samassa asennossa istumisesta, niin tämä osoitti ettei niin ollut laita. Hän kirjaimellisesti ulvoi tuskasta. Tuntui siltä kuin häntä olisi pistetty tuhansilla naskalinterävillä neuloilla.

Myöskin Niggitts näytti saavan osansa. Mutta hän oli niin heikkona, että jääneulat eivät hänelle tuottaneet tuskaa, vaan hyödyllistä virkistystä. Hän avasi silmänsä puoliväliin, yskähti heikosti ja puristi luisilla sormillaan tiukemmin revolveria.

Tämän nähdessään Harriman rypisteli kulmiaan. Hän ei ollut erikoisen ihastunut tähän iilimatoon, joka roikkui hänen kinterillään läpi koko taivaan avaruuden. Silmänräpäyksen ajan hän ajatteli sitäkin, että hän voisi kääntää Niggittsin kädessä olevan revolverin toisin päin ja teettää itsemurhan. Tämä olisi ollut helposti aikaansaatu, sillä salapoliisin vastustusvoima ei merkinnyt enempää kuin kaunis sana valtiomiehen suussa. Mutta samalla kertaa hänen oli mahdoton vapautua siitä tunteesta, että Niggittsin taistelu hengissä pysyäkseen tuotti hänelle huvia. Hän suorastaan iloitsi nähdessään, kuinka Pinkertonin mies ponnisteli henkikultansa säilyttämiseksi — vaikka häneltä puuttuivat kaikki elämän mahdollisuudet ja vaikka hän jo oli melkein mäsänä.

Nuori ylioppilas tuli usein ajatelleeksi anglo-amerikkalaista sisua, kun hän vilkaisi Niggittsiin. Sisua, joka voi saada ihmisen verikoiran tavoin vahvoilla leuvoillaan pureutumaan elämän häntäpuoleen ja roikkumaan siinä kunnes hampaat lähtevät suusta. Meistä toisista hyökkäävä ja omahyväinen elämän arviointi on vähemmän miellyttävä piirre… Miksi tyhmät, hassahtavat ja ikävät ihmiset eivät kuole hiukan ahkerammin?

Niggittsin ihmisarvo oli — kuten kai on selville käynyt — vähäinen, mutta elämään hän silti oli hyvin innokas. Ja tämä se herätti Harrimanissa kunnioitusta. Eihän hänelle suotta oltu syötetty helposti sulavaa amerikkalaista filosofiaa. Kuinka sanookaan tuo suuri kauneussielu, professori Hannibal W.C. Johnstone Massachusettsista: Ei millään maailman kansalla ole niin suurta elinvoimaa kuin amerikkalaisella. Jos kaikki muu pettää, niin amerikkalainen pureskelee kynsiään ja nielee sylkeä ja tulee erinomaisesti toimeen!

Parempaa suositusta, kuin minä Niggitts oli, ei tämä Johnstonen mehevä väite kaivannut.

Mutta pian Harriman sai kohdistaa ajatuksensa toisiin asioihin. Saattoi selvästi huomata, että yksitaso alkoi tuntea olevansa taas omassa elementissään. Se ei enää hoippunut sinne tänne, vaan totteli kaikkia peräsinten liikkeitä.

Silloin hän pani koneen käyntiin. Paljoa voimaa ei ollut jäljellä Erkon akkumulaattorissa, mutta se toimi. Ja Harriman havaitsi tyydytyksekseen, että potkurit ilkeästi vingahdellen pieksivät harmahtavaa ilmaa.

Nyt hän käänsi koneen keulan alas päin ja näki yhdellä ainoalla nopealla silmäyksellä vähäisen tasangon allansa. Näky melkein sokaisi hänen väsyneet silmänsä. Tasanko oli ohuen usvan peitossa, mutta sumun läpi saattoi kuitenkin selvästi eroittaa ne monet ohuet viivat, jotka jakoivat vihreänsinipunaisen tanteren shakkilautaa muistuttavaksi neliöksi. Mutta keskeltä tuota tasankoa kohosi valkoinen tunturi, jonka sumuton huippu muistutti majakkatornia. Kiertotähti itse oli näköjään eloton. Ei ainoakaan lintu kirkunut hänelle tervetuliaisia, eikä yhtään kalalokkia lentänyt häntä vastaan.

Harrimanin selkää karmi. Sitten hän ohjasi kulkunsa päin aurinkotunturin juurta ja avasi venttiilit selko selälleen.

Silloin Joshua P. Niggittskin aukaisi silmänsä ja töllisteli ympärilleen suu auki ja silmät pyöreinä.

XXVI.

PELASTAJA.

Ei ollut mikään erikoisen lohdullinen asema se, joka ilmeni Harrimanin eteen. Hän oli laskeutunut sienimäistä, harmaansinipunervaa ruohoa kasvavalle kedolle, joka poikkesi kaikesta hänen ennen näkemästään. Mikäli hän saattoi nähdä, ei ollut elävää olentoa missään päin havaittavissa. Vaikka aurinko paistoi niin että hänen ihoansa pisteli, ei lämpö sentään ollut ihan sietämätön. Heikko kostean höyryn sekainen ilmanvirta vilvoitti hänen väsynyttä päätänsä ja sai hänet muutamassa minuutissa virkistymään sen verran, että hän saattoi ajatella ulosryömimistä. Mutta pienikin liikahdus aiheutti suurta kidutusta. Ikäänkuin pikku eläväisiä olisi alkanut marssia pitkin hänen koipiaan, mutta hän tervehti sitä iloiten. Sillä se osoitti, että verenkierto otti uutta vauhtia ja voimaa.

Hän vääntäytyi verkkaan kyljelleen ja kohoittautui käsivarsiensa varassa ylös hytin ovelle. Mutta kun hän aikoi vivuta itseään ulos, kuuli hän äänen, joka oli kuin heikko tuulien humina metsässä, lausuvan seuraavat käskevät sanat: "Kädet ylös!"

Harriman kääntyi vastahakoisesti katsomaan taakseen. Hänen katseensa osui suoraan Niggittsin revolverin piipusta sisään. Salapoliisi ei ollut viidenkymmenen pennin arvoinen. Hänen päänsä keikkui edelleen hervotonna hänen kaulansa yläpäässä.

Silloin entinen jalkapalloilija nauroi, ja tämä oli luultavasti ensimmäinen kerta hänen elämässään, jolloin hän suvaitsi päästää ilmoille moisen kurkkuäänen. Sitten hän tarttui hellästi Niggittsin ranteeseen, ja väänsi helposti aseen tämän kankeasta kädestä.

"Lain nimessä…" mutisi salapoliisi, mutta sitten hän ei jaksanut enempää. Ja mitä sen jälkeen tapahtui, se oli jäävä hänelle ikuiseksi salaisuudeksi. Hän pyörtyi, ja nyt ihan tosissaan. Oli kuin revolveri olisi viimeiseen asti pitänyt häntä pystyssä. Nyt kun se oli poissa, ei hän viitsinyt ponnistella enää.

Mutta Harriman kävi järkiperäisesti kiinni asiaan. Hän otti esiin elintarvesäästöt ja pisteli poskeensa kohtuullisen määrän. Sitten hän hieroi jalkojaan, jotka olivat turvoksissa ja hellät. Ja lopuksi hän konttasi erään kanavan partaalle, jonka veden lirinä niin kiehtovasti kaikui hänen korvissaan. Ihmeekseen hän näki, että kanava oli rakennettu jostakin kellahtavasta aineesta. Mutta hän ei suonut itselleen aikaa tämän ilmiön seikkaperäiseen tutkimiseen. Hän kumartui kanavan reunan yli ja härppi sisäänsä tuota vihertävää vettä suorastaan ahmien. Eikä hän huomannut, ettei tämä neste laisinkaan maistunut siltä vedeltä, joka pulppuilee maapallon lähteissä. — Hän vain joi ja joi, kunnes hän tunsi kaikkien elämäntoimintojen alkavan työskennellä säännölliseen tapaan.

Sitten hän lähti juoksemaan. Ensin tämä kävi vaivaloisesti, mutta pian yhä helpommin. Silloin hänelle äkkiä selveni, että vesi, jota hän joi, mahtoikin olla tavattoman elähyttävää laatua.

Hän mietti hetken, sitten hän meni lentokoneen luo ja etsi käsiinsä pullon, jonka hän täytti tuolla omituisella vedellä. Pullossa se näytti toisia ihmeellisiä ominaisuuksiaan. Se oli kuparinvihreää, mutta sai ajoittain muita värivivahduksia. Tämä värivaihtelu antoi nesteelle erittäin eloisan ulkonäön.

— Kumma juoma — ajatteli Harriman yrittäessään pistää pullonsuuta puolikuolleen Niggittsin hampaitten väliin. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä amerikkalaiset leuat muistuttavat kassakaapin lukkoja. Mutta nuori yankee oli liikkeissään niin taitava, että hänen maamiehensä sai nieluunsa pisarat, jotka tarvittiin hänen tajuntansa palauttamiseksi. Vesi vaikutti eetterin nopeudella. Niggitts repäisi silmänsä auki, rypisti kulmakarvojaan, nähdessään kuka hänen edessään oli, mutta otti vihdoin yhden lihakorpun ja nakersi ahneesti sitä.

"Missä on revolverini?" kysyi hän äkisti, ja tällä kertaa huomattavasti ponnekkaammin kuin äsken.

Harriman nyökkäsi hänelle rauhoittavasti ja osoitti housuntaskuaan. Niggitts murahti, mutta sammutti pettymyksensä kulauttamalla uudelleen kurkkuunsa vettä. Hän yritti sitten poistua lentokoneesta, mutta siihen hän oli liian heikko. Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä. Vasta Harrimanin auttamana hänen onnistui vääntäytyä ulos hytistä ja laskeutua maahan. Sitten hän asettui kanavan reunalle ja katseli tutkivasti ympärilleen.

"Soma maa tämä", mutisi hän.

"Eipä hullumpi", säesti Harriman ja kaivoi sisätaskustaan esille piipun. "Tällainen kai maa oli ennen syntiinlankeemusta. Kuulkaahan, ei suinkaan teillä ole tupakkaa matkassanne?"

"En polta", vastasi Niggitts.

"Totta", sanoi Harriman miettiväisenä. "Tupakka selvittää aivoja. Se ei sovi Pinkertonin väelle… Luultavasti kuulutte 'Puzzifob-liittoon' tupakan, alkoholin ja purukummin vastustamiseksi?"

"Paikalleen arvattu."

"Tämä ilahduttaa minua. Sen ohjelman avulla voidaan päästä Yhdysvaltain presidentiksi. Mutta täällä se luullakseni ei tepsi."

"Täällä? Missä on lähin poliisiasema ja missä me olemme?"

"Vaikea sanoa. Missä itse luulette?"

"Helvetissä", paukautti Niggitts ratkaisevasti. "Minä kylläkään en tästä pidä. Mutta ei teitä nyt suunsoittonne auta. Nyt te olette minun miehiäni. Parasta on, että antaudutte hyvällä. Ja vaikka minun pitäisi kiskoa teidät ylös oikeastakin helvetistä, niin New Yorkiin teidän on minua seurattava!"

"Toistaiseksi me olemme taivaassa", keskeytti hänet Harriman. "Ja sieltä on pitkä huippaus sekä helvettiin että New Yorkiin."

Niggitts katsahti arasti ensin häneen ja sitten tuohon lohduttomaan maisemaan. Hänen silmänsä pysähtyivät puolihurjina mahtavaan aurinkovuoreen, joka kohosi heidän päittensä yläpuolella.

"Mikä perhana tuo on?" kysyi hän.

"Paapelin torni", vastasi ylioppilas kuivasti.

Niggittsin kulmakarvat rypistyivät ja hän näytti yhtäkkiä ikäänkuin heräävän. Se on varma tyhmyyden merkki. Hän alkoikin juuri sanoa jotakin äärettömän yksinkertaista, mutta sanat takertuivat hänen huuliinsa.

Tuolta tulla lönkötti nimittäin jokin ihmeellinen pieni olento heitä kohti — tuskin neljän jalan korkuinen, puoleksi eläin, puoleksi ihminen.

Harriman tarttui vaistomaisesti Niggittsin revolveriin, mutta malttoi kuitenkin mielensä. Hän muisti John Langen sähkösanoman. Ja katsellessaan tarkemmin tuota pientä ryppyistä olentoa, hän keksikin heti viisaan ja hyväntahtoisen välkkeen noissa suurissa silmissä. Samalla ukon sienimäisen hipiän vaalean punainen väri teki katsojaan lämpöisen, sydämellisen vaikutuksen.

Vanhus ojensi yhtäkkiä käpälämäisen kätensä Harrimanille.

Hetken epäröityään tämä kohentautui ja tarttui ojennettuun käpälään, vaikka selkää vähän karmi. Olihan tuolla herralla ainakin hyviä, ihmismäisiä käytöstapoja.

"Oletteko John Lange?" kysyi hän. Noihin vanhoihin kuihtuneisiin kasvoihin syttyi ihmeellinen elo, ja äijän hipiä sai äkkiä vihreähkön vivahduksen.

Sitten äijä sai pienen yskäkohtauksen ja kävi arvokkaan näköisenä kanavan reunalle istumaan.

Mutta samassa heidän edessään oleva ruohosto heilahti ja eräs nuori, kuluneisiin vaatteisiin puettu mies saapui rientomarssissa lentokoneen luo. Ihan hänen jäljissään tuli nuori nainen. Harriman näki, että tämä oli harvinaisen kaunis. Ja hän ymmärsi saapuneensa sinne, minne oli aikonutkin.

Tavallaan liikutettuna hän otti rillit pois nenältään.

"Oletteko te John Lange?" kysyi hän ja tarttui toisen ojennettuun käteen.

"Olen", vastasi mies. "Entä te?"

"Tuon terveisiä teille Marconilta. Hän kiittää teitä sähkösanomasta. Te pyysitte sähkö-lentokonetta. Tässä se nyt on!"

Sitten Simon Newcombe Harriman eli hetkiä, joita hän ei koskaan unohda.

Nuori nainen syöksyi riemusta kirkaisten hänen luokseen, kiersi kätensä hänen kaulaansa, ja kyynelten silmistä vuotaessa suuteli häntä molemmille poskille.

XXVII.

AINOASTAAN KOLMELLE TILAA.

Harriman oli niin hölmistynyt, ettei osannut puhua mitään moneen minuuttiin. Mutta harvoinpa sitä sattuukin nuorelle kömpelökäytöksiselle miehelle sellaista, että joku kuvankaunis rouva noin liikuttavalla tavalla tulee syleilemään häntä. Hän hankasi hämillään sarvirillejään kirkkaiksi, pani ne nokalleen, selvitteli kurkkuaan ja silitteli sänkipartaansa. Se oli karkea kuin siilin selkä ja mahtoi tuntua tuosta nuoresta naisesta hirveältä. Missähän hitossa hänellä oli taskupeilinsä?

Mutta Niggitts töllötti selällään ruohossa suu auki. Tämä oli monta penikulmaa hänen ymmärryksensä yläpuolella. Hän salli käsiään puristettavan, itseään nimitettävän ystäväksi ja pelastajaksi, ja tuo pieni ryppynaama ojensi hänelle kulhollisen jotakin vihreätä ruohoa, jota hän ensin kohteliaisuudesta maistoi ja jonka hän sitten ahneesti hotki suuhunsa. Nuoruudessaan hän oli kuullut jotakin vanhaa lörpötystä ambrosiasta ja nektarista — tämä merkillinen vihreä puuro mahtoi olla jotakin sentapaista, jumalien ruokaa. Niggitts kuului johonkin kristillismieliseen Brooklynin seurakuntaan, jonka uskontunnustuksessa oli monta ihmeellistä asiaa ja joka muun muassa odotti innokkaasti viimeistä tuomiota. Sielujen vaellus oli myös heidän ohjelmassaan. Jospa tämä jo oli alkusoittoa vieläkin korkeampiin asioihin…? Mutta saatuaan taas silmiinsä Harrimanin, alias Smithin, hän halveksien hylkäsi viimeisen ajatuksen. Taivaaseen ei missään tapauksessa matkusteta tuollaisen syntipukin seurassa. Tämä murhaaja, jalkapalloilija ja ylioppilas oli kypsä helvettiin. Joten Niggitts lopetti mietiskelynsä ja siirtyi tavallisiin tosiasioihin.

"Missä on lähin kaupunki?" kysyi hän John Anderssonilta, joka myös oli saapunut paikalle ja näytti järkevältä ihmiseltä, vaikkei käyttänytkään partaveistä.

Ruotsalainen ymmärsi huonosti amerikkalaista murretta, mutta tämän hän sentään ymmärsi.

Hän osoitti sormellaan alas. Niggitts tutki tarkkaan ruohokenttää, mutta ei keksinyt mitään kaupungin näköistä tuosta sinipunervasta sienimäisestä maisemasta.

Lange ehätti ystävänsä avuksi.

"Hän tarkoittaa", sanoi hän, "että tuolla on kaupunki maan alla. Auringonpaiste on täällä niin terävää, että tässä pinnalla voidaan oleskella korkeintaan pari tuntia kerrallaan. Ainakaan me ihmiset emme kestä enemmän."

Niggitts nyökkäsi.

"Onko täällä poliisiasemaa?" kysyi hän jännittyen.

"Mitä ihmettä — poliisiasemaako?"

Harriman sekaantui taas keskusteluun.

"Ystävälläni on soma päähänpisto", virkkoi hän. "Hän luulee vielä olevansa maapallolla."

Silloin kaikki nauroivat.

Mutta Niggitts ei. Tehtiinkö hänestä pilaa…? Ja sitten hän iski leukansa yhteen. Mutta nuori kaunis rouva tuli hänen luokseen ja lausui äänellä, joka helisi kuin pääsiäiskellojen soitto:

"Tahdotteko tarttua minun käsipuoleeni? Minä mielelläni tuen teitä. Tässä on lähellä vene, joka vie meidät kaupunkiin. Te tarvitsette lepoa ja hoitoa."

Niggitts oli sen näköinen kuin hän olisi koettanut saada nielusta alas 'magnum bonum'-perunan. Mikä tässä kaikessa oli totta?

Mutta hän ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi syventymään näiden mysterioiden pohjaan saakka, ja taipui siis nuoren naisen johtoon.

Puolen tunnin perästä he kaikki istuivat altaan ympärillä John Langen majassa, pantterikissan ja sammakkokoiran häärätessä heidän ympärillään ja koettaessa parhaan kykynsä mukaan täyttää jokaisen toiveet.

Äijä oli yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut nuorukaiseksi. Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet siitä kun John Lange oli lähettänyt maahan merkillisen valosähkösanomansa, hänet oli perehdytetty inhimillisiin asioihin. Kieli oli hänelle kova pähkinä, mutta eleet ja ilmehtiminen hän oli oppinut uskomattoman lyhyessä ajassa. Aurinkovuoren viisasten seura ikävystytti häntä. Heidän viisautensa oli, kun ympäri käytiin, rajoitettu jokseenkin ahtaisiin puitteisiin. Eikä heillä ollut sitä joustavaa ajatuskykyä, eikä niitä monipuolisia hauskoja harrastuksia, jotka tekivät näistä ihmisistä niin mukavia ja herttaisia seurustelutovereita. Ainoastaan falunilainen John Andersson oli hänelle pettymys. Mies oli vaipunut harmaaseen surumielisyyteen. Mutta oliko tuo mikään ihme? Olihan tämä iloinen ruotsalainen, vietettyään kiertotähdessä puolitoista vuotta, ruvennut havaitsemaan itsessään julmia ilmaston vaikuttamia muutoksia. Hän huomasi, kuinka esimerkiksi hänen ihonsa päällimmäinen ketto kuihtui pois ja iho itse vähitellen muuttui täkäläisten alkuasukasten ihon kaltaiseksi. Ensimmäisestä lentokoneesta oli löytynyt vähän öljyä. Sillä hän oli voidellut koko ruumiinsa. Mutta se auttoi vähän, tai ei ensinkään. Hänen vaalea skandinaavialainen hipiänsä, valkoisen miehen kaunis erikoistunnus, kului ja muuttui harmahtavaksi. Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä hän huomasi vaihtavansa väriäkin. Ei niin rajusti kuin kameleontti, mutta selvästi joka tapauksessa. Tehtyään tämän huomion hän koetti kaikissa mahdollisissa tilanteissa hillitä tunteitaan, jotteivät toiset alkaisi aavistella, mikä kohtalo odotti heidänkin hipiäänsä. Mutta John Lange oli jo ajat sitten nähnyt tuon, ja se oli täyttänyt hänet levottomuudella ja pelolla. Vain äärimmäisin ponnistuksin hän saattoi salata huolensa ja epäilyksensä, samalla kun hän kuukausi kuukaudelta yhä suurenevin sähkölatauksin lähetti epätoivoisia hätähuutojaan maahan.

Mutta nyt oli apu tullut. Tuolla ulkona kekotti se sähkö-ilmalaiva, joka oli vievä hänet ja hänen vaimonsa takaisin metsiin, tuntureille ja loistaviin kaupunkeihin. He pääsivät kohta taas kuulemaan suurten kaupunkien melua ja Fontainebleaun metsässä visertävän satakielen laulua. Ja Claire saisi synnyttää lapsensa sillä maakamaralla, johon kohdistuneen rakkautensa syvyyden he nyt vasta tunsivat.

"Kuinka kauan olette ollut täällä?" kysyi Harriman päästyään kahden kesken John Langen kanssa.

"Kuusi kuukautta."

"Tuo olisi ollut pitkä aika, ellei teillä olisi ollut niin kaunista vaimoa."

Norjalainen nyökkäsi ja katsoi kiinteästi amerikkalaista silmiin.

"Teidän täytyy viedä meidät pois täältä", sanoi hän innokkaasti. "Ei niin paljoa minun vuokseni kuin hänen — tehän ymmärrätte. — — — Meidät vihittiin täällä ylhäällä", jatkoi hän ja osoitti sormellaan pappia, joka autuaasti hymyillen ja silmät ummessa loikoili maassa, tämän vieraan kiertotähden nuoren tytön kahnutellessa hänen päätänsä. — — — "Ja me odotamme lasta muutaman kuukauden perästä. Tulitte siis yhdennellätoista hetkellä. Itse matkaa minä en nyt niinkään pelkää — kunhan akkumulaattori kestää. Se mahtaa olla ihmeellinen keksintö. Edisoninko?"

"Ei. Edison luopui yrityksestään. Keksijä on eräs suomalainen. Hänen nimensä on Ilmari Erkko. Eläneekö enää… Mutta hänen akkumulaattorinsa elää halki aikojen. Varmasti sillä vieläkin voisi lentää useita tunteja. Ja te arvelette, että se voidaan ladata uudelleen täällä ylhäällä?"

"Ehdottomasti. Tämä kiertotähti on suorastaan tehty sähköstä. Vuori, jonka näitte, on läpeensä sähköinen. Kanavat ovat voimalähteitä."

"Niissähän ei ole minkäänlaista putousta!"

"Entä sitten? Sulkulaitteet ovat sellaisia, ettei itse Niagara kaikessa komeudessaan voisi saada syntymään niin paljoa sähköä. Täällä ei tarvita lainkaan maaperän kaltevuutta, sillä nousu- ja pakovettä käytetään täällä tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Tämä on älykkäiden ja terävien aivojen vuosituhansia kestäneen ajattelun tulos. Mutta huonon palkinnon ovat täkäläiset asukkaat kaikesta tästä saaneet. Heidän elämänsä on muuttunut hedelmättömäksi — heiltä puuttuu nykyään suuria ilon ja surun aiheita. Heidän harrastuspiirinsä on laakea niinkuin heidän maansakin. Inhimillisen ja eläimellisen välillä ei täällä ole jyrkkää rajaa. Kaikki puhuvat samaa kieltä ja syövät samassa pöydässä. Alempia eläinlajeja ei ole. Toisinaan melkein kaipaa jotakin verenhimoista kirppua tai itikkaa. Omituinen, lohduton, mutta silti onnellinen maa. Kaikki huonot vaistot ikäänkuin tukehtuvat täällä. Liekö tuo sitten ilman, auringon, veden vai ravinnonko vaikutusta? Jos ihminen jäisi tänne kyllin pitkäksi aikaa, niin kyllä hänen mielestään kuihtuisi pois maankaipuu — samalla kuin muutkin inhimilliset vaistot. En ole milloinkaan nähnyt kenenkään syntyvän tai kuolevan täällä. Suvun jatkaminen on salaisuus, josta täkäläiset eivät anna meikäläisille tietoa. Mutta täällä ei todellakaan ole lapsia, ja tuo vanha äijä on varmasti ollut tuollainen ukonrähjä satoja, etten sanoisi tuhansia vuosia… Kuten näette, tämä on pieni taivaankappale. Mutta miksi tähtientutkijat tätä nimittävät, en tiedä. Kanavathan viittaavat Marsiin päin, mutta nämä ovat asioita, joihin minun ymmärrykseni ei ylety Varmaa on, että se, joka tunkeutuu maan ilmakehän läpi, putoo tänne, ja päinvastaisessa tapauksessa…"

Sillä aikaa oli John Andersson lähtenyt käväisemään lentokoneen luona. Siellä mahtoi olla yhtä ja toista joka kiinnitti hänen mieltään. Hän nousi toiselle siivelle ja kurkisteli hyttiin. Se muistutti ilmanpitävää rasiaa. Mutta olipa eräs toinenkin asia, joka piti hänen mieltään jännityksessä: kysymys, oliko hytissä tilaa hänellekin. Hänen silmänsä suorastaan pullistuivat ulos kuopistaan… Hänen laskeutuessaan maahan valuivat kyynelet virtoina niistä. Hän oli nähnyt kohtalonsa. Tuossa pikku huoneessa oli tilaa vain kolmelle!

Silloin John Andersson alkoi huohottaa. Hän heittäytyi pitkäkseen ruohoon ja nyyhkytti kuin lapsi ja hänen sydäntänsä viiltelivät Siljanin rannoilla vietettyjen nuoruuden- ja lemmenpäivien muistot.

XXVIII

JÄÄHYVÄISET.

Ja niin sitten tuli se aamu, jona Kervelin kone täytetyin akkumulaattorein seisoi valmiina lähtemään tuolle vaaralliselle retkelle halki avaruuden.

Vanha tietäjä-äijä oli viimeisinä viikkoina ollut väsymättömän innokas. Eikä John Langelta voinut jäädä näkemättä, että tuo kunnianarvoisa viisas herra alkoi päivä päivältä yhä enemmän omaksua vieraittensa käytös- ja ajatustapoja. Ääntiö ääntiön jälkeen ilmestyi hänen murinaansa, tuohon kerake-siansaksaan. Päivät päästyään hänen korvansa kuuntelivat uusia ääniä ja uusia ilmaisutapoja. Erikoisen mielellään tuo vanha Gamaliel istui nuoren Deborahin jalkain juuressa ja taivutteli satavuotista viisasta kieltänsä jäljittelemään kauniin pariisittaren pehmeitä nenä-ääntiöitä. Ja silloin äijän ryhmyinen ja sienimäinen hipiä muuttui heikosti vaaleansinertäväksi, aivan kuin hänellä olisi ollut jokin etäinen kaipaus tai hämärä, ihmeellinen unennäkö. Ja hänen syvät, valonarat silmänsä saivat etsivän ilmeen. Ne ikäänkuin etsivät kauan sitten sammuneita muistoja niiltä ajoilta, jolloin sielut lentelivät siemenjyvinä avaruuksien halki ja asettuivat kiertotähtiin asumaan — sielut, joiden kylväjä oli maailmantahto, suuren Jumalan ja kylvömiehen siunattu käsi.

Norjalainen ei voinut olla huomaamatta tuota omituista muutosta, joka tapahtui tämän pienen kiertotähden iäkkäässä hallitsijassa. Hän puhui siitä Harrimanille. Ja amerikkalainen, joka nyt voi niinkuin sammakko mutalammikossa ja kuitenkin oli heittänyt pois luureunarillinsä, myönsi hänen olevan oikeassa.

"Hänen seuransa tuottaa minulle iloa", sanoi hän. "Kun olen perehtynyt kieleen paremmin, niin luulenpa hänen pystyvän kertomaan minulle sähköstä enemmän kuin itse Marconi."

"Aikomuksenne on siis jäädä tänne? Mutta siinä tapauksessahan meillä ei ole oikeutta ryöstää teiltä konetta."

Amerikkalainen kohautti olkapäitään.

"Tehän tunnette minun historiani", sanoi hän. "Minä en halua tutkia sähköä maan päällä enkä siinä muodossa jossa sitä minulle tarjoo Sing-Singin vankilan sähkötuoli. Toisena syynä on tämän Niggittsin juttu. Me puhuimme asiasta eilen. Hän ei tahdo erota minusta. Vaikka saisimme koko ikämme syödä ruohoa yhdessä, niin ei hän tahdo kadottaa minua näköpiiristään. Ei, matkustakaa te, ja ottakaa ruotsalainen mukaanne. Tämähän sopii muuten erinomaisesti. Sillä pappi jää hänkin meidän luoksemme. Häntä ette saisikaan houkutelluksi täältä mihinkään niin kauan kuin täkäläiset joet kuohuvat ambrosiaa ja nektaria. Se maistuu hänestä paremmalta kuin kaikki Ranskan konjakit ja liköörit. Ja sitten minä melkein luulen hänen olevan pihkaantuneen tuohon pieneen tyttöön, jolla on kaniinin silmät. Siitä saa eläintiede arvoituksen."

Harriman naurahti kyynillisesti. John Lange pyörähti ympäri ja lähti John Anderssonin luo, jonka surumielinen olemus ja huono ihonväri alkoi herättää hänessä levottomuutta. Ruotsalainen istui lempikivellään ja vuoleskeli lastuja jonkinlaisista kummallisesti vääntyneistä juurentapaisista. Silloin tällöin häneltä pääsi huokaus, joka muistutti palkeen ääntä.

"No, oletteko valmis?" kysyi Lange.

Andersson kohotti katseensa maasta.

"Valmisko? Mihin?"

"Matkustamaan. Puolen tunnin kuluttua lähdemme."

"Pääsenkö minä mukaan?" huohotti ruotsalainen.

"Tietysti."

"Mutta nuo toiset?"

"He jäävät tänne vapaasta tahdostaan. Sitäpaitsi meillä on puolen vuoden päästä vakinainen liikenne tähän kiertotähteen."

John P. Andersson Falunista hypähti seisaalleen. Hänen käsistään kirposivat puunjuuri ja puukko, ja itse hän lehahti tulipunaiseksi. Aivan kuin veripisaroita olisi pusertunut hänen velton ihonsa huokosista ulos.

Lange katseli häntä tarkkaan.

"Kylläpä taitaakin jo olla aika", sanoi hän. "Mikä teidän hipiäänne vaivaa?"

"Hitto sen tietäköön", mutisi ruotsalainen hämillään. "Minä alan vaihtaa väriä niinkuin täällä syntyneetkin. Se kai johtuu kaikesta siitä vihreästä, jota sullon sisääni. Mutta nyt se lopetetaan", karjaisi hän ja suoritti ilmahypyn, joka olisi kelvannut mihin olympialaiseen tahansa… "Nyt menen kotiini, Taalainmaahan, ja siellä kiinnitän ankkurin koipiini, niin ettei minun enää tarvitse pelätä lentäväni tähän kirottuun, paratiisilliseen helvettiin!"…

Näin haasteli John Andersson, eikä tätä voida sanoa kauniiksi haasteluksi, kun otetaan huomioon se ystävällinen kohtelu, joka oli tullut hänenkin osakseen. — — —

Mutta pieni Claire Debusson, maapallon herttaisin nainen, tarttui kuihtuneen äijän sienimäisiin käsiin ja puristi niitä — niin, silmänräpäyksen ajan hänen teki mielensä suudella tuon ijäkkään hallitsijan surullisia silmiä, mutta hän hillitsi itsensä. Sitten hän hyvästeli kaikki toisetkin ja nousi pieneen hyttiin, veti kummivaatteet ylleen ja köytti itsensä kiinni istuimeen. Andersson seurasi nopeasti häntä — peläten, että toiset kukaties katuvat ja pyrkivät mukaan.

Mutta nämä kolme eivät olleet niinä miehinäkään. Joshua P. Niggitts oli pannut oikean kätensä Harrimanin olalle, ikäänkuin mahdollisen paon varalta, ja käsiraudat kalisivat hänen taskuissaan.

Ja juoppo pappi Jacques Rigault, usean ranskalaisen maalaiskylän kauhu ja varoittava esimerkki, kohotti oikean kätensä siunaus-asentoon poislähteviä kohti ja äänellä, joka uhkui apostolista voimaa, luki latinaksi rukouksen merihädässä olevien puolesta. Hänen vasen kätensä silitteli koko ajan häneen kiinni painautuneen naisolennon tuuheata tukkaa.

Sitten John Lange, hyvästeltyään viimeisen kerran, sulki hytin ilmatarkan oven ja loi yleissilmäyksen tilanteeseen. Kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa. Ravintosäiliöt olivat täynnä vihreätä elämännestettä ja ilmantekijä-koneet toimivat erinomaisesti. John Lange suuteli vaimoaan hellästi ja lemmekkäästi, viittasi rohkaisevasti Anderssonille ja pani moottorin käyntiin. Kone hyppeli hetken pitkin ruohomättäitä ja kohosi vähitellen suurissa kierteissä ilmaan. Aurinkovuoren jyrkiltä loistavilta rinteiltä seurasivat sadat valppaat ruskeat silmät tuon harmaan koneen häipymistä ikuisesti hohtavaan valkeuteen. — — —

Mutta alhaalla tasangolla seurasi kiertotähden vanha hallitsija surusta raskain katsein Kervelin korkeuslentäjää, kunnes se oli pienestä värähtelevästä pisteestä häipynyt avaruuteen näkymättömiin. Silloin hän murheellisena lähti astelemaan pois. Hänestä oli yhtäkkiä tullut niin pieni ja harmaa ja kumara — kauhean vanha mies, jolla oli vuosisatojen paino hartioillaan ja outo riuduttava kaipaus sydämessään. Hän ei nähnyt aurinkovuoren upeita neliöitä eikä kuullut kanavien sointuvaa kohinaa. Kenties hän muisti, mitä valkoiset miehet olivat puhuneet suuresta hävityksestä — kuolemasta, joka kerran tulee väkeville ja heikoille, lapselle ja vanhukselle, hullulle ja viisaalle. Hän pysähtyi äkisti ja kuunteli. Ilmaa tärisytti pitkä, suden ulvontaa muistuttava, ulina. Koiramainen olento se siten huusi ilmoille surunsa, ja huuto kiiri yli äärettömien tasankojen.

XXIX.

ATLANTIN RANNIKOLLA.

Bahian englantilainen konsuli istui lepotuolissa saksalaisen täysihoitolan edustalla Atlantin meren rannalla ja poltti Dannemannia, erästä maailmankuulua sikaaria. Tämä oli väkevä sikari, kotoisin San Felian tunnetuilta viljelmiltä, joilla kasvaa maailman parasta tupakkaa. Mutta whisky lasissa vieressä olevalla pöydällä ei ollut yhtään heikompaa. Ja pieni, punaiseen täplikkääseen hameeseen puettu neekerityttö tuli ja meni aina tuon tuostakin ja huolehti siitä, että lasi pysyi samassa tasossa kuin Sareptan kuuluisa öljyruukku.

Konsuli Simpson oli verrattain nuori mies, mutta kuumat seudut olivat jokseenkin pahasti pidelleet hänen ulkomuotoaan. Hänellä oli kaunis kasvojenväri, jossa auringosta johtuva ruskea taisteli punaisen kanssa — viimeksi mainittu kai whiskyn ansiota. Mutta sydänvikaan ja verisolujen huonoon tasapainoon viittaavien hieman pullistuneiden silmien ympärillä oli runsaasti ryppyjä. Valkoinen mies ei elä rankaisematta kymmentä vuotta päiväntasaajan kynnyksellä.

Simpson asui varsinaisessa Bahiassa, aivan sataman vieressä, jossa koko viikon kuhisi meriläisiä ja neekerejä. Ei ole niinkään helppoa valkoisen miehen pitää arvoansa yllä kaupungissa, jossa on 350,000 värillistä ja ainoastaan 10,000 valkorotuista. Se koettelee hermoja. Mutta jokaisen viikon lopussa hän otti elevaattorikyydin ylös valkoiseen kaupunkiin, joka hohtaa ylväänä kallion laelta kauas siniselle Atlantille. Kaupungista hän ajoi raitiotievaunulla ulos sen mahtavan valkoisen majakan luo, joka näyttää tietä joen suussa olevaan kahvi- ja tupakkakaupunkiin.

Täältä hän löysi keltaisen rannan ja rannalta sen pienen täysihoitolan, jota ei helposti unohda yksikään Bahiassa käynyt valkoinen mies. Ehkä siitä syystä, että täysihoitolan saksalaisella emännällä oli kolme erittäin kaunista tytärtä, jotka sopivat niin hyvin tuohon kansainväliseen maisemaan, että he kaikki olivat englantilaisten kanssa naimisissa.

Konsuli Simpson ei kuitenkaan tällä hetkellä välittänyt rotukysymyksestä eikä kauniista tytöistä. Hänellä oli tapana olla ajattelematta mitään — tapa, joka melkein yksinomaan esiintyy viisailla miehillä. Useampien vain pitäisi omaksua itselleen tämä erinomainen tapa.

Muutenkaan hän ei vaivannut päätään mitenkään. Hän purjehti pitkin Nirvanan virtaa, ja olisi tarvittu monta käärmettä ja myrkyllistä sisiliskoa, jotta hän olisi muuttanut asentoaan.

Mutta kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, ettei konsuli Simpson saisi — päätöksistään, periaatteistaan ja elämäntavoistaan huolimatta — nauttia rauhassa whiskylevähdystänsä.

Ja näin siinä kävi.

Hänen tirkistellessään, silmät puolittain ummessa, sinitaivaan valtavaa kupulakea ja kärpästen askarrellessa hänen kukoistavan nenänsä kimpussa, hän sai äkkiä näköpiiriinsä jotakin, joka ei ollut hyönteinen eikä sinitaivas.

Simpson tarttui whiskylasiin puolta minuuttia ennen aikaansa ja koetti aimo kulauksella hajoittaa sumut silmistänsä. Mutta harmaa pilkku ikäänkuin sukelsi ulos sinisestä ja kasvoi peloittavalla nopeudella. Konsuli huokasi. Tämä huokaus kuulosti melkein kiroukselta… Ei sitten koskaan saanut olla rauhassa! Ilmankin saastuttivat kaiken maailman ilmiöt, jotka tarvitsivat konsulinviraston apua. Tämä oli tietysti jokin lentokone — jokin eurooppalainen, anglosaksilainen ennätyksen tavoittelija, joka halusi silminnäkijän todistusta. Ja hän oli vasta päässyt kolmanteen whiskyyn!…

Simpson ummisti silmänsä ja antautui kohtalon valtaan. Kun hän muutaman minuutin kuluttua avasi ne jälleen, tuli ruutuhameinen neekerityttö ja valmisti hänelle neljännen whiskyn, mutta silloin olivat kaikki hänen pahat aavistuksensa muuttuneet surulliseksi todellisuudeksi. Ilmataso tuli komeata liukulentoa suoraan häntä kohti eikä hän silmänräpäystäkään epäillyt sitä, ettei se laskeutuisi maahan ihan hänen jalkainsa eteen. Keltainen hiekkaranta oli nimittäin ainoa laskeutumispaikka näillä seuduin.

Ei kukaan voine väittää Simpsonia turhan uteliaaksi. Vaikka lentokone hyppeli rantahietikolla tuskin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä, niin hän vain istui paikoillaan.

Tuopa kumman näköinen kone: siivet lyhyet ja tanakat ja runko kookas. Kului muutamia minuutteja. Ei ketään ilmestynyt ulos. Konsuli Simpson katsahti ympärilleen. Ei ainoatakaan ihmistä ollut likimailla. Mihin hitolle neekerit olivat lähteneet? Olihan heidän tapansa muulloin aina olla halkeamaisillaan uteliaisuudesta. Hän odotti vielä hetken. Ei tullut ketään ja lentokonekin näytti olevan ihan kuollut.

Silloin Simpson tyhjensi viimeisen whiskynsä ja nousi kolisten. Hän oli iso, paksu mies ja otti asian rauhalliselta kannalta. Mutta jokin vaisto sanoi hänelle, että jotakin salaperäistä mahtoi piillä tässä pitkänmatkankulkijassa. Ja vaikka hän oli vetelys, ei hän ollut vailla inhimillisiä tunteita.

Lentokone näytti olevan täysin vahingoittumaton, mutta suljetussa hytissä ei näkynyt ihmisiä. Ähkien ja puuskuttaen hän kiipesi pienelle ovelle ja tarttui sen ripaan. Mutta ovi ei liikahtanut. Näytti siltä kuin kaikki vehkeet olisivat ruostuneet kiinni käytännön puutteessa. Silloin Simpson tunsi itsensä Simsoniksi. Hän kiskoi ja veti niin että otsasuonet pullistuivat. Hän käänsi ja väänsi monen whiskyryypyn voimalla.

Yhtäkkiä ovi myötäsi ja irtosi saranoistaan. Simpson lennähti takaperin ja teki kuperkeikan alas pehmeään hiekkaan.

Hän nousi pystyyn silmänräpäyksessä, ja velttous oli nyt kadonnut hänen silmistään. Sillä hän oli tuossa pienessä hytissä nähnyt jotakin, joka olisi voinut säikäyttää kenen tahansa.

Sekunnin murto-osa oli riittänyt näyttämään hänelle kolme jäykästi tuijottavaa, vihreänkalpeaa naamaa. Sellaiselta mahtoi lentävän hollantilaisen miehistö aikoinaan näyttää.

Simpson jäi neuvotonna seisomaan ja pitelemään pientä alumiini-ovea. Mutta pitkään hän ei aprikoinut. Sillä hän tiesi, että nuo ihmiset elivät. Hän oli nähnyt sen heidän silmistään, joissa oli apua rukoileva ilme, sanaton tuskanhuuto.

Silloin syöksähtivät neekeritkin suin päin paikalle, huutaen ja kirkuen. Ja täysihoitolan ulkoparveke alkoi yhtäkkiä elää.

Simpson oli nyt taas oma itsensä. Hän jakeli lyhyitä, niukkasanaisia määräyksiä ja kiipesi takaisin siivelle. Sitten hän kiskoi nuo kolme matkustajaa yksitellen ulos hytistä ja lähetti jäykät ruumiit edelleen alhaalla odottaviin avuliaisiin käsiin.

"Viekää ne ylös siimekseen — äkkiä!" karjui hän, niin että neekerit muuttuivat luokiksi alamaisesta avuliaisuudesta. Muutaman minuutin perästä nuo kolme ruumista lepäsivät kukin vuoteessaan vierasvaraisessa täysihoitolassa ja puhelimella kutsuttiin lääkäri paikalle.

Odottaessaan Simpson leikkeli saksilla auki matkustajain kummipukuja antaakseen heille enemmän ilmaa, mutta pienimmän ruumiin ääressä hän yhtäkkiä keskeytti hommansa, sillä hän tuli vilkaisseeksi silmäpariin, joka sai hänen sydämensä jyskyttämään.

"Jumala auttakoon, tässähän on nainen", mutisi hän ja peitti kainosti puoleksi paljastuneen rinnan.

Lääkäri tuli pikemmin kuin odotettiinkaan. Hän tarkasti nopeasti kankeat ruumiit ja loi harhailevan katseen ympärilleen.

"Katsokaas", sanoi hän Simpsonille, "heidän silmänsä elävät. Sydän toimii, vaikkakin enää heikosti. Mutta ruumis on jäykistynyt heiltä kaikilta. Matka on mahtanut olla pitkä, taikka tässä on omituinen myrkytystapaus. Annetaan heille lämmin kylpy!"…

Silloin se mies, jonka kädet Simpsonin oli täytynyt repiä irti ohjauspyörästä, kohotti päätään — hänen kurkustaan tuli muutamia kurahtavia ääniä.

Konsuli kumartui hänen ylitseen. Ei milloinkaan ennen hän ollut nähnyt noin komeata vartaloa: alaston yläruumis, voimakkaat lihakset, syvät ruskeat silmät, jotka paloivat sysimustien kulmakarvojen varjossa.

"Mistä te tulette?" kysyi hän lempeästi.

Mies teki leuvoillaan epätoivoisen liikkeen. Sitten kuului kuin etäinen kuiskaus:

"Äärimmäiseltä rajalta!"

XXX.

TAKAISIN ELÄMÄÄN.

"Tämä on omituinen myrkytyksen muoto", sanoi englantilainen lääkäri…
"Siitä voitaisiin kirjoittaa vaikka väitöskirja."

John Lange nyökkäsi, mutta ei näyttänyt olevan valmistunut lähemmin selittämään, mikä oli syynä tähän kummalliseen päihtymykseen.

"Liian paljon happea luultavasti", sanoi hän vältellen. "Ja liian suuri korkeus".

Lääkäri oli syvämietteisen näköinen. Hän oli nuori mies ja halusi palavasti tulla kuuluisaksi. Hänen kolme potilastaan olivat muutaman tunnin kuluttua aivan terveet. Mutta oli kuitenkin heidän fysiologisessa tilassaan jotakin, joka arvelutti häntä. Tuo kookas vaaleanverinen ruotsalainen näytti potevan jotakin verenvuototautia. Hänen ihonsa oli ylen omituinen — melkein loppuun kulunut. Näki selvästi että orvaskeden solut olivat tuhoutuneet. Mutta nämä Pohjolan asukkaat olivat vaiteliaita kuin hautakappeli eivätkä näyttäneet haluavan ryhtyä enempiin selityksiin kuin oli välttämätöntä.

"Kuinka vaimoni jaksaa?" kysyi John Lange ja käänsi huolestuneet silmänsä lääkäriä kohti.

"Hän on mitä parhaissa käsissä. Talon naisväki on ottanut hänet hoitoonsa. Hänen tilansa ei anna aihetta minkäänlaiseen levottomuuteen. Nuori rouvanne on jo ruvennut ajattelemaan pukuansa. Ja se on hyvä merkki."

Lange ponnistautui istumaan. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän äsken noussut Niagaran kuohuaalloista. Kaikki hänen jäsenensä olivat kankeat, eikä hän saanut sormiansa suoristumaan siitä asennosta, missä ne olivat pidelleet ohjauspyörää. Mutta muuten tuntui hänen olonsa hyvältä. Lääkärin neuvon mukaan hän oli juonut ainoastaan lämmintä maitoa, ja tämä oli kuin tulta hänen suonilleen tuon yksipuolisen ravintojärjestyksen jälkeen. Jumalan kiitos — nyt hän oli taas maan päällä ja tunsi olevansa tavallinen kuolevainen ihminen eikä enää puolittain kuolematon kiertotähden asukas. Heikko paistetun lihan käry osui hänen nenäänsä ja sai hänet vaistomaisesti hymyilemään.

"Minä näen, että alatte toipua", sanoi lääkäri hyväntahtoisesti. Hänen oli vaikea pidättyä tekemästä kaikkia niitä kysymyksiä, jotka välähtelivät hänen aivokopassansa — — — "Ettekö halua lähettää sähkösanomia? Konsuli Simpson on pyytänyt minua sanomaan teille, että meidän Marconi-asemamme on käytettävänänne."

Silloin John Lange kohottautui ihan pystyyn vuoteessaan.

"Marconi-asema", kivahti hän nopeasti. "Onko sillä suurikin säde?"

"Se on Etelä-Amerikan suurimpia. Me lähetämme joka päivä sähkösanomia
Oportoon ja Finisterreen."

Norjalainen mietti hetken.

"Tahtoisin mielelläni saada sähkösanoman lähetetyksi Marconille", sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.

"Te tunnette hänet?"

"En, mutta hän tuntee minut."

"Tiedättekö hänen osoitteensa?"

"En, mutta pitäisi kai sähkösanoman osata hänen luokseen lähimmältä eurooppalaiselta asemalta. Tahtoisitteko omissa nimissänne sähköittää hänelle, että John Lange on tullut Bahiaan ja tuo terveisiä Harrimanilta."

Lääkäri kirjoitti nimet tarkasti muistiin ja riensi ulos.

"Teidän on parasta pysytellä alallanne pari päivää", virkkoi hän varoittaen ovelta.

Mutta hän ei tuntenut potilastaan. Muutamia sekunteja sen jälkeen kuin hänen askeleensa olivat lakanneet kajahtelemasta pitkässä käytävässä kapusi norjalainen alas vuoteeltaan. Hän oli saanut parin Simpsonin nimettömiä jalkaansa, ja ne reuhottivat kuin säkit hänen yllään. Mutta ei hän siitä välittänyt. Jalat tuskin kannattivat häntä, mutta hän huomasi että lihakset olivat taas alkaneet toimia. Hän hoippui ovelle, avasi sen koukkuisilla sormillaan ja astui ulos pitkälle ulkoparvekkeelle. Aurinko paistoi häntä suoraan silmiin, mutta se ei häntä kiusannut. Hän oli tottunut väkevämpään auringonpaisteeseen. Suu auki hän imi sisäänsä voimakasta, tuoksuvaa ilmaa. Hän ikäänkuin pumppasi keuhkoihin maan raikasta, mutta vaarallista henkeä. Ja silmillään, jotka olivat tottuneet suureen mahtavaan yksitoikkoisuuteen, hän ahmi tropiikin värejä ja noita sinisiä, ihmeellisiä laineita, jotka pitkin, paisuvin hengenvedoin huokuivat autereista iloansa keltaiselle rantapenkerelle.

Ah, kuinka maa sentään oli kaunis ja kaivattava!

Hän jäi siihen hetkeksi seisomaan. Hän tunsi, kuinka veri taas alkoi kohista koskena suonissa… nyt hän oli uudelleen päässyt lapseksi siihen maahan, joka on luotu kauneuden hyvästä ja pahasta, elämän ja kuoleman kiertotähteen, aionien maailmanvaltakunnan kummalliseen päiväkorentoon…

Silloin hän yhtäkkiä kuuli heikkoa laulua aivan auki olevasta ikkunasta. Ne tulivat kuin lempeä, rakastava kuiskaus.

Laulaja oli hänen vaimonsa — hänkin ylisti maata ja elämää. Laulu oli eräs vanha ranskalainen hymni sille väkevälle Herralle, joka ohjailee kiertotähden kulkua.

Lähtipä silloin edelleen hoippumaan John Lange, löysi erään ovenrivan — ja nyyhkytti muutaman sekunnin kuluttua vaimonsa vuoteen ääressä.

"Rakas John", kuiskasi vaimo ja hapuroi heikoilla valkoisilla kätösillään toisen tukkaa… "minä olen niin onnellinen, niin onnellinen. Nyt olemme maan päällä. Kotonamme."

"Tai vankilassamme", mutisi mies.

Mutta vaimo ei kuullut, mitä mies sanoi.

"Voi kuinka olenkin kaivannut kukkien tuoksua, lintujen laulua ja hyönteisten surinaa! Ja kuulehan, kuinka kaikki kuiskii meille: tervetuloa, tervetuloa! Ja täällä on meidän lapsemme syntyvä ja elävä!… Älähän itke, ystäväiseni. Nyt vasta meidän onnemme kesä alkaa."

Mies koetti hymyillä.

"En ymmärrä, kuinka selvisimme hengissä siitä matkasta", jatkoi vaimo innostuen. "Alku oli niin hyvä. Mutta sitten yhtäkkiä kaikki ikäänkuin katosi. Oli melkein kuin olisi ollut oopiumihuumauksessa. Ympärillämme oli pelkkää aurinkoa ja valoa… Kuule, John, kuinka osasit laskeutua vahingoittumatta maan pinnalle?"

"En tiedä itsekään", vastasi mies väsyneesti. "Minussa mahtoi olla jokin vaisto, joka ohjasi käsiäni. Kuulin usein sen tapaisista ilmiöistä sodassa ollessani. Eräskin ystäväni oli tähystelemässä. Hänet keksi pieni saksalainen taube-laivue, joka alkoi ajaa häntä takaa. Kuula lävisti hänen päänsä. Ehdottomasti kuolettava kuula, joka silmänräpäyksessä oli iskenyt hänet tajuttomaksi. Mutta tästä huolimatta hän toi koneen takaisin omaan päämajaansa ja laskeutui maahan viidenkymmenen metrin päähän omasta lavastaan. Kun me jouduimme hänen luokseen, istui hän kädet ohjauspyörässä ja tuijotti suoraan eteensä. Hän oli kuollut. Hänen poistuva tajuntansa oli sanonut hänelle, että hänen oli pelastettava kone. Kuinka paljon enemmän olikaan minun vastuullani, kun minun oli pelastettava se, jota rakastin!"

Vaimo silitti hellästi miehensä tuuheata tukkaa.

"Rakas, rakas John", kuiskasi hän.

"Mutta nyt meidän on oltava lujina", jatkoi mies melkein torjuen. "Ei ole välttämätöntä, että puhut kenellekään meidän matkastamme. Se saisi aikaan liian paljon hälinää. Ainakaan toistaiseksi. Sitä suuremmalla syyllä, koska se voisi maksaa minun henkeni."

Vaimo katsoi pelästyneenä häneen.

"Mutta minä luulin kuulleeni sinun sanovan, että Harrimanille oli isäni kertonut Jacques Dufresnesin olevan ainoan, joka tiesi jotakin salakuljetusjutusta. Ja hänhän on sekapäinen."

"Niin oli siihen aikaan", vastasi Lange. "Ei kukaan tiedä, mitä myöhemmin on tullut ilmi. Ilmiantajia on kaikkialla. Moni nimittäisi tuota niin kutsuttua kuularuiskusankaria murhaajaksi. Ehkäpä syystäkin."

Claire otti hänen päänsä molempiin käsiinsä ikäänkuin suojellakseen häntä joltakin tuntemattomalta vaaralta.

"Ei ikinä kukaan uskalla sitä", huusi hän. "Minä tunnen sinut. Ei ole olemassa parempaa ihmistä, ei jalompaa sydäntä. Sinä taistelit rakkautesi puolesta — omalla tavallasi. Aivan niin kuin taistelit Ranskankin puolesta."

"On vielä olemassa lakeja, jotka välittävät viis ihmisen tunteista ja vaikuttimista", mutisi toinen väsyneesti… "Mutta kaikki päättyy kyllä hyvin. Minun elämäni kaunein seikkailu ei ole vielä lopussa."

Sitten mies ponnistautui jaloilleen ja suuteli pois tuskan toisen ihanista, kyyneleisistä silmistä.

Mutta langaton tikitti jo pitkiä 1,200-metrin aaltojaan tavatakseen käsiinsä Guiglielmo Marconin.