XXXI.
KAKSI SÄHKÖSANOMAA
Siitä päivästä tuli suuren keksijän, Marconin, ehkä merkillisin ja vaiherikkain päivä.
Hän oleskeli kesähuvilallaan, Wightsaarella, lähellä Cowesia. Oli ihan tavallinen kesäpäivä, lämmintä oli vahvasti ja tuulta vähän ja suuren italialaisen tunnit kuluivat yksitoikkoisesti — niinkuin ohjelma vaati. Hänen lääkärinsä oli nimittäin juuri määrännyt hänelle annoksen säännöllistä yksitoikkoisuutta, jota kaikki hermojen erikoistuntijat pitävät parhaana parannuskeinona väsyneille aivoille ja loppuunkuluneelle hermostolle. Hän ajatteli lähteä pienelle purjehdusretkelle, mutta meri oli kuin ankkalammikko. Hän luki "Times"-lehdestä johtavan, joka kosketteli Leninin viimeistä puhetta. Ja koska Leninin puheet muodostavat kaiken ikävyyden huipun, teki tämä lukeminen toivottavasti hänelle hyvää. Sitten hän luki yhden luvun Joseph Conradin viimeisestä kirjasta. Se myös vahvisti häntä ja antoi hänelle sen verran rauhallisuutta kuin oli välttämätöntä, jotta hän kykeni ottamaan vastaan sähkösanomapojan, joka täyttä kyytiä polki pyöräänsä hänen huvilalleen.
Marconi vihasi hyvin ymmärrettävistä syistä sähkösanomapoikia. Ei sovi tarjota leipurille leipää eikä Marconille sähkösanomia. Ja sen vuoksi hän olikin määrännyt, että langaton maailma saa selviytyä omin nokkinsa sillä aikaa kun hän lepäilee ja että sähkösanomia saa tuoda hänelle vain välttämättömissä tapauksissa.
Mutta pyöräänsä polkeva sähkösanomapoika ei näyttänyt tällä kertaa vähääkään pelkäävän suuren italialaisen sisilialaista vihaa. Eikä hän säikähtänyt, vaikka Marconi uhkaavasti rypisteli kulmakarvojaan ottaessaan käteensä keltaisen paperin.
"Mistä tämä tulee?" kysyi italialainen äkäisesti ja paiskasi sähkösanoman pois.
"S:t Vincentistä", vastasi poika itsetietoisesti.
Marconin kulmakarvoista katosivat rypyt yhtäkkiä ja viestin tuoja näki jonkinlaiseksi tyydytyksekseen, että lennättimen suurmestari sai kamalan kiireen käsiinsä juuri hänen kääntyessään lähtemään.
Tämä S:t Vincentin juttuhan se oli pääasiallisesti aiheuttanut keksijälle monta unetonta yötä ja oli ehkä suurimpana syynä hänen nykyiseen maanpakoonsa. Kaikkien ystävien ja liiketuttaviensa ihmeeksi hän oli kuukaudesta kuukauteen palvonut tätä jumalien hylkäämää S:t Vincentin hiekkahelvettiä. Hänen ajattelijapäänsä kävi päivä päivältä harmaammaksi hänen joka yö väsyksiin asti tuijottaessaan läntiselle taivaalle, näkyisikö ehkä taaskin niitä sähköpisteitä ja -merkkejä, jotka olivat panneet Simon Newcombe Harrimanin mielikuvituksen mitä vilkkaimpaan toimintaan ja eräänä päivänä ajaneet hänet tuolle vaaralliselle retkelle kohti tähtiä ja suurta hiljaisuutta.
Viimein Marconi kyllästyi pitkään odotukseen, ja nyt istui aseman ison kaukoputken ääressä eräs hänen luotetuimpia ja vaiteliaimpia miehiään ja odotti irlantilaisen kärsivällisyydellä taivaan merkkejä.
Ja nyt —?
Marconi repäisi nopeasti sähkösanoman auki, luki sen läpi ja hänen mustat silmänsä tulivat ihmettelyä täyteen. Se kuului seuraavasti:
"Marconi
Cowes
Wight-saari.
Otin vastaan tänä yönä kello kahdentoista ja kahden välillä
seuraavan, hämmästyttävän selvän valosähkösanoman:
John Lange vaimoineen on odotettavissa maahan milloin tahansa. Olen käyttänyt aikani sähköopiskeluun. Tutkinut uutta siirtomenetelmää, jonka yksinkertaisuus takaa sille aavistamattoman kantavuuden ja luultavasti kiinnittää teidänkin mieltänne suuresti. Jos John Lange pääsee maahan, niin hän kenties voi suunnilleen kuvata teille keksinnön yleispiirteet. Teidän käsissänne se tulee mullistamaan maailman. Joshua P. Niggitts lähettää terveisiä Pinkertoneille. Hän on tehtävälleen uskollinen, mutta käsiraudat hän on kadottanut, niin että ne on seuraavan apuretkikunnan otettava matkaan. Muuten ei asialla ole mitään kiirettä. Me voimme hyvin.
Harriman."
Saattaa sattua lahjakkaimmillekin ihmisille sellaista, että he toisinaan näyttävät hämmästyttävän tyhmiltä. Ei ole ihan mahdotonta, että Marconi joutui tällä hetkellä näiden viisaiden päiden kohtalotoveriksi. Hänen silmänsä harhailivat sinne tänne, pysähtyivät kotvaksi itäiselle taivaalle, täynnä kysymysmerkkejä, ja palasivat takaisin maan pinnalle, jossa ne kiintyivät erääseen maantiellä näkyvään valkoiseen pilkkuun.
Tämä valkoinen pilkku suureni suurenemistaan. Eikä Marconi voinut ensinkään irroittaa silmiään siitä. Tämä oli tosiaankin ihmeellinen päivä, täynnä merkillisiä tapauksia, ja Jumala yksin tietää, eikö tämä kasvava valkoinen pilkku merkinnyt jonkin uuden sala-arvoituksen ratkaisua.
Suuri italialainen oli viimeisinä aikoina muuttunut hieman epäileväksi. Hänen virkatoverinsa Thomas Edison oli lähettänyt hänelle erään koneen, jonka avulla hän muka saattoi keskustella itseään etevämpien henkien kanssa. Mutta kone näyttäytyikin pelkäksi roskanpuhujaksi, joka oli ahdettu täyteen ihan tavallista inhimillistä humpuukia. Conan Doyle ja Camille Flammarion olivat kehuneet konetta, kunnes humpuuki oli tullut ilmi. Vanha Thomas Alva itse oli näet joutunut ovelien spiritisti-avustajiensa petkuttamaksi — — eipä, hitto soikoon, ole hauskaa tulla vanhaksi ja kuuroksi!…
Mutta mainitsemamme valkoinen pilkku oli vähitellen muuttunut lihaksi ja vereksi, toisin sanoen uudeksi valkopukuiseksi sähkösanomapojaksi.
Marconille alkoi tulla hiki. Mutta tyytymätön ryppy oli nyt kerrassaan kadonnut hänen silmiensä välistä ja sijaan oli ilmestynyt mitä innokkain odotus. Ja sanomapoika, joka aavistamattaan huomasi olevansa tervetullut, lisäsi äkkiä vauhtiansa ja jätti hymyillen ja kumarrellen päivän toisen sähkösanoman Marconille.
Ei kestänyt monta sekuntia, kun se jo oli avattuna hänen edessään. Hän näki hämmästyksekseen, että se oli lähetetty Bahiasta 2 1/2 tuntia sitten.
Se kuului näin:
"Eräs John Langeksi itseään nimittävä mies on saapunut ilmalaivalla tänne vaimonsa ja erään miesseuralaisen kera. Matka on selvästi ollut hyvin pitkä, sillä he ovat kaikki erittäin heikontuneessa tilassa. Hänellä on tervehdys joltakin Harrimanilta ja hän haluaa neuvotella kanssanne eräästä ylen tärkeästä asiasta. Matkustajien tila on nyt parempi. Hengenvaaraa ei ole. Odotan lähempiä ohjeita ja määräyksiä.
Simpson, konsuli."
Marconi jäi pitkäksi aikaa istumaan nuo kaksi sähkösanomaa käsissään. Hänen katseensa sai uneksivan ilmeen liukuessaan yli kanaalin pikkulaineiden, joita heikko iltatuuli keinutteli. Hänen silmänsä muuttuivat tummiksi ja rupesivat näkemään näkyjä. Tuossahan avautui maapallon porttien ulkopuolella ihan uusi seikkailumaa — maa, jossa ennen ainoastaan ihmisten haaveet olivat eläneet. Sama maailma, jonka Königsbergin erakko Immanuel Kant oli nähnyt, josta Cyrano de Bergerac oli uneksinut, johon Hoffmann, Poe ja Verne tuhlasivat mielikuvitustaan ja joka oli elänyt ihmiskunnan vaistoissa aina Veda-kirjoista ja kreikkalaisista luonnonfilosofeista lähtien hamaan Juvissyn tähtitornin vanhaan tietäjään, Flammarioniin, tähän suuren tähtitaivaan ihmeellisiä arvoituksia pakahtuakseen ikävöivään haaveilijaan saakka…
Näin istui Marconi kauan ja uneksi. Ja kun hän viimein nousi, kiiluivat jo tähdet vihreänharmaalla taivaalla. Ne ikäänkuin nyökkäilivät hänelle ja räpyttelivät smaragdisilmiään. Ne muistuttivat Rafaelin enkelejä, jotka istuen taivaan reunalla, ikuisen elämän valolähteillä, rohkaisevasti hymyilivät hänelle, pienelle maan matoselle…
XXXII.
MAAN IHMEITÄ.
Kuluu kuukausia.
Kiertotähti kiertää ja me mukana.
John Andersson Falunista kiertää hänkin, vieläpä rattailla ajaen, päin Moran pitäjää. Hän vaihtaa väriä herkeämättä, ja kansa ihmettelee häntä. He näkevät kyllä, että John on ollut pitkillä matkoilla, mutta hänen hipiänsä herättää huomiota. Tällä kertaa se on tummansininen, hiukan ruosteenpunaiseen vivahtava, — s.o. Andersson on loukkaantunut. Hänelle on nimittäin tehty veristä vääryyttä.
Mutta kuinka niin?
Tyytyväinenhän hänen pitäisi olla. Lepäsihän tuossa Siljan-järvi kirkkaana ja kimaltelevana tien vieressä, ja olivathan kaikki ne, jotka aikoinaan olivat itkeneet hänen kuolemaansa ja katoamistaan, tervehtineet häntä mitä ylitsevuotavimmin ystävyydenosoituksin. Udellakin he olivat koettaneet, mutta Anderssonilla oli selvät ohjeet, ja kun hän ei muutenkaan lörpötellyt sivu välttämättömyyden, niin ei kukaan aavistanut mitään hänen tähtimatkastaan.
Faluniin asti olikin kaikki käynyt mitä parhaiten. Mutta siellä oli tuomiopäivän moukari iskenyt häneen. Siellä oli häntä vastassa se kamala uutinen, että hänen morsiamensa Anna Maria — tai mikä se nyt olikaan nimeltään — oli itkenyt hänen kuolemaansa ja poismenoansa niin kauan että oli viimein kyllästynyt ja mennyt toisen kanssa naimisiin. Tämä kitkerä pilleri oli Anderssonin täytynyt niellä. Ja hän teki sen kuin mies.
Samalla hän päätti tehdä jäähyväisvierailun syntymäseudulleen ja sitten ainiaaksi kadota siihen maailmaan, jossa osattiin antaa arvoa kahdelle voimakkaalle käsivarrelle.
Hevonen pysähtyi äkisti erään pienen punaisen tuvan portille. Se mahtoi olla hyvin viisas ja tarkkavaistoinen eläin, sillä Andersson ei ollut vetänyt ohjaksista. Eikä hän omasta aloitteestaan olisi uskaltanutkaan pysähtyä tähän, mutta eläimet ovat toisinaan — vaikka tosin harvoin — päättäväisempiä kuin ihmiset. Ja tämä pieni takkuinen luuska oli nyt luultavasti saanut päähänsä sen, että tässä täytyi olla erinomainen paikka, jossa yksinäinen ajaja saattoi lepuuttaa ruosteenpunaista sieluaan.
Mutta Andersson oli jo vaihtanut väriä. Hän oli muuttunut kauttaaltaan vaaleansiniseksi ja vivahteli heikosti sinipunervaan. Tähän punaiseen tupaan hän oli, niin sanoaksemme, haudannut nuoruutensa ja miehuutensa ihanimman muiston. Se oli nimittäin Anna Marian koti.
Hetken arveltuaan hän laskeutui alas rattailta ja asteli hitaasti tuota pientä pyhättöä kohti, ja sydän takoi niin kummasti hänen rinnassaan.
Pihanurmella istui joku mies ja nautti sunnuntailepoa. Hän nyökkäsi nähdessään Anderssonin eikä ollut lainkaan hämmästyneen näköinen.
"Minä arvasin, että sinä vielä tulet", lausui hän rauhallisesti. "Ja me olemme tehneet sinulle vääryyttä. Anna Maria itki kauan, mutta elämä vaatii osansa. Me olimme varmat siitä, että olit kuollut. Saat antaa meille anteeksi John."
Kyyneleitä kihosi Anderssonin silmiin.
"Ei ole mitään anteeksiannettavaa", sanoi hän ja puristi tuon ryhdikkään taalalaisen kättä… "Mutta tuntuu kovalta… hyvin kovalta… Olin ajatellut…"
Mutta ei kukaan saanut tietää, mitä John Andersson oli ajatellut, sillä sanat, nuo tottumattomat sanat, takertuivat hänen kurkkuunsa.
Matalalle eteiskuistille oli tuvasta tullut nuori tyttö. Tämä oli terve ja suloinen ja täyteläinen kuin Zornin taulu.
"Mutta siinähän on Anna Maria", pääsi Johnilta. Ja hän loi tyttöön katseen, joka sai tämän punastumaan kaulaan asti.
Silloin iäkäs isä nauroi.
"Ehei, erehdytpä poikaseni. Tämä on Brita Sofia. Hän oli vielä lapsi sinun lähtiessäsi. Mutta oikeassa sinä olet. Tuon näköinen oli Anna Maria silloin kun sinä — katosit."
Andersson, tuo paljon matkustellut, muuttui tästä hetkestä hyvin ajattelevan näköiseksi. Hän painoi silmänsä maahan. Ja kun hän taas vilkaisi ylös, osui hänen katseensa hymyyn, joka pani hänen sydämensä jyskyttämään. Ja ennen kuin hän aavistikaan lehahtivat kaikki rakkauden värit hänen iholleen.
"Etkö tahtoisi syödä päivällistä meidän kanssamme", sanoi isä ja hymyili viekkaasti.
Ei ollut enää epäilyksen muruakaan John Anderssonin sielussa. Hän ikäänkuin tuli nuorukaiseksi taas, ja Brita Sofian silmät olivat vaaleansiniset, uskolliset ja lupaavat.
Ja näin falunilainen ystävämme John Andersson liukui siihen onneen, joka on kaunein jalokivi, minkä maa omilleen antaa.
Eikä kukaan kadehtine häneltä sitä…
* * * * *
Mutta melkein samanaikaisesti tapahtui toinen rakkauden ihme Ivryssä, pienessä Pariisin kaakkoispuolella olevassa kaupungissa. Siellä tuli maailmaan pieni poika, jolla oli mustat hiustupsukkeet ja ihan ihmeelliset sinisilmät.
"Ihossa on jotakin vikaa", sanoi lääkäri punnitessaan vastasyntynyttä käsivarsillaan. "Mutta se on ohimenevää", lisäsi hän ja laski uuden ihmislapsen äidin rinnoille.
Ja Claire hymyili onnellisena ja raukeana, samalla kun hänen vapaa kätensä hapuili erästä vuoteen laidalta katselevaa kalpeaa naamaa, jossa oli monen valvotun yön ja tuskan jälkiä.
"Ah, John", mutisi hän, "kuinka maa sentään on tuskaa ja ihanuutta täynnä!"
Sitten hän painoi pienokaisen rintaansa vastaan ja sulki silmänsä.
Mutta Lange käänsi hämmentyneenä päänsä pois. Hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä moista onnea, noin madonnamaista kauneutta kenenkään ihmisen katseessa.
* * * * *
Muutamia tunteja tämän jälkeen pysähtyi auto sen pienen linnan eteen, jossa Henry Debussonille, onnellisimmalle kaikista iso-isistä, oli juuri käyty näyttämässä pientä matkamiestä.
"Arvaan, että te olette Marconi", sanoi vanha kemisti… "Minä olen Henry Debusson. Mehän olemme paljon keskustelleet sähkösanomien välityksellä."
Marconi puristi lämpimästi hänen kättänsä.
"Sangen mieluisaa tavata teitä", lausui hän ja lisäsi äkkiä: "Sitäkin mieluisampaa kun John Langen nimeen liittyvät vaikeudet näyttävät kerrassaan kadonneen. Häntä ei epäillä mistään, kukaan ei kysele häntä, ei tällä eikä tuolla puolella kanaalin. Hän voi elää aivan rauhassa. Sitäpaitsi — mies, joka on elänyt niin suuria tapahtumia, ei kuulu ihmisten laeille vaan ihmiskunnalle. — Sillä ilmeinen ihme se on, minkä olemme kokeneet. Muutaman päivän kuluttua saapuu tänne kuusi maailman suurinta tiedemiestä keräämään talteen kaiken tuota taivaankappaletta koskevan uuden ainehiston. John Lange saa opastaa meidät inhimillisen tiedon ihmeellisimpään maahan. Uusi valtaväylä on avattu!… Mutta ei mitään hälynnostoa! Tämä ei ole pikapainokoneille sopivaa ruokaa. Tiede pitää tätä uutuutta omana tietonaan… ja muokkaa, kypsyttelee sitä… muutaman vuoden kuluttua se ehkä sitten on maailman tietona ja teidän vävynne yksi niitä, joiden maine kohoaa tähtiin."
End of Project Gutenberg's Äärimmäiseltä rajalta, by Øvre Richter Frich