RAHIKKA. Selma! Minä en tunne sinua nyt.—Miksi et puhu suoraan. Etkö sinä luule minulta saavasi luotettavaa vastausta.
SELMA. Mutta etkö sinä suutu… Minä tuntisin itseni niin rauhalliseksi, niin onnelliseksi, jos voisin miehistä puhuttaessa ajatella itsekseni: »Minun Pekkani ei ole sellainen kuin muut».
(Nojaa päänsä Rahikan olkapäähän.)
RAHIKKA. Miks'et heti sillä tavalla sanonut. Minä tahdon sinulle selittää millainen minä olen… Olisin sen tehnyt kysymättäsikin… Sinä muistat sen kirjan jonka revin——No! Kun minä aloin mieheksi varmistua, rupesin tuntemaan kummallisia haluja, jotka minua painajaisen tavoin ahdistivat. Yöllä näin pahoja unia,—päivällä olin alituisessa taistelussa mielikuvitukseni kanssa… Naisia minä rupesin pian kammoamaan, mutta pakosta kun heidän seuraansa jouduin, olin siellä mielelläni. Mutta mielikuvitukseni oli yhä vihollisenani. Minä rupesin itseäni inhoamaan, sillä minä tunsin itseni saastaiseksi. Tuo kirja, joka sinua niin säikytti, oli juuri varoitus sellaisille, jotka veltosti heittäytyvät heränneitten halujensa uhriksi. Mutta neuvoina ovat siinä uhkaukset, mitä hirmuisimmat esimerkit sellaisista onnettomista, jotka paheen olivat valloilleen päästäneet.
SELMA. No sellaistako se miesten turmelus sitten on aina?
RAHIKKA. Löytyy toista lajia myöskin. Ne jotka tahtovat tuosta sisällisestä epäsoinnusta päästä siten, että he luopuvat yleisistä siveellisyyden laeista ja tukkien omantunnon äänen heittäytyvät samallaisten naisten seuraan.
SELMA. No ja sinä——
RAHIKKA. Minä asetuin pahetta vastaan, niin voimattomaksi kuin itseni näinkin.
SELMA. Sinä et siis——ole sellainen
RAHIKKA. En, kumma kyllä…
SELMA. Kumma kyllä?
RAHIKKA. Niin, sillä luulen, että jos minä olisin viekoitukseen joutunut, olisin yhtä vähän kuin kukaan muukaan säilynyt. Mutta älkäämme siitä enää puhuko. Tiedäthän sinä nyt entisyyteni. Sinussa löysin kaipaamani puhtaan kuvan, joka karkoitti painajaiseni, sinusta sain ystävän, joka voit sieluni uuteen eloon herättää.
(Syleilee.)
SELMA. (Huokaa syvään.) Voi, kun ei kenraalska vaan tulisi.
RAHIKKA. No tulkoon sitten! Harmittaa tuollainen! Luulevat, ettei köyhässä ole ollenkaan siveellisyyden tuntoa. Aivankuin ei palvelustyttö voisi puhtaasti rakastaa.
SELMA. (Miettiväisenä.) No sanopas sitten minulle mitä sinusta rakkaus oikeastaan on.
RAHIKKA. Mitäkö se on? Rakastathan sinä minua?
SELMA. No tietysti!
RAHIKKA. Etkö sitten itse voi sitä tunnettasi selittää?
SELMA. Niin no—! Miksikä en… Mutta onko se sanottu, että se juuri on sitä oikeata?
RAHIKKA. Mutta selitähän.
SELMA. (Tuumailee.) Kun sitä on ihan yksinään, ei ole ketään jonka kanssa voisi puhua paremmista asioista, kun toisen ikeen alla huokailee, niin tietysti tuntuu se hyvältä löytäessään sellaisen, jonka sanoihin voi luottaa, jolle sydämmensä voi tyhjentää ja josta tuntee turvaa saavansa——ja—
RAHIKKA. Riittää! Se se juuri ensi rakkautta onkin. Siksi ei, kuten isällesi itse sanoit, koskaan huoleton, elämäänsä tyytyväinen voikaan rakkaudessa samaa onnea löytää kuin köyhä, onneton.
SELMA. Niin, Pekka, niin se on. Sehän se on rakkautta. Me rakastamme toisiamme.
RAHIKKA. Kuinka sitä enää epäillä voisimme. Mutta rakkaudella on vielä toinen ominaisuus. Ihminen ei tunne ainoastaan kiitollisuutta, hän vaatii myös… Niinpä tunnen minä itseni siksi hyvin, että jos—jos se kerran tapahtuisi, että sinä pettäisit minut, voisin tulla hurjaksi, niin minä pelkään voivani kostaa—
SELMA. Sehän on hirmuista!
RAHIKKA. Minä en helpolla tulistu, minua ei hevillä kiihkoon saa, mutta jos se kerran tapahtuu, unohdan itseni, minä voin joutua hillitsemättömään raivoon.
SELMA. Tiedätkö mitä, Pekka…
RAHIKKA. No?
SELMA. Minä pidän sinusta! Juuri tuollaisen pitää miehen olla. Tyynellä kirkas kuin meren pinta, mutta myrskyllä kiehuva pilviin asti. Me naiset olemme toista lajia, minä epäilen, kuvittelen mielessäni kaikenlaista, olen epävarma, häilyväinen.——Voi! Joku—Etkö kuullut?— Ei se tainnut sentään kukaan olla!
RAHIKKA. Jospa voisimme vaan naimisiin pikemmin mennä,——mutta kun minun tuloni tuskin vaatteisin riittävät.
SELMA. Ja minulla on vielä vähemmän——Mutta rukoilkaamme taivaalliselta isältämme apua——
RAHIKKA. Niin, tee se. Minä en osaa rukoilla.
SELMA. Etkö osaa rukoilla?
RAHIKKA. En.
SELMA. Kuinka et——
RAHIKKA. Minua ei kukaan ole opettanut——
SELMA. No mutta—
RAHIKKA. Enkä minä voi pyytää, kerjätä. Mitä itse en voi hankkia, sitä olen vailla.
SELMA. Mutta onhan Herra sanassaan käskenyt itseään rukoilemaan.
RAHIKKA. Minä en ole ollut hänen sanojaan kuulemassa.
SELMA. Pekka! Kuinka sinä voit?
RAHIKKA. Älä suutu minuun. Ne ovat minulle vieraita asioita, minä en niihin pysty.
SELMA. Mutta kuinka et?
RAHIKKA. Minulla ei ollut jumalista äitiä, niinkuin sinulla.
SELMA. Opetettiinhan meille Jumalan sanaa koulussa.
RAHIKKA. Siellä opin pelkäämään tuota äkästä vanhusta, mutta en rakastamaan, pakenemaan häntä, enkä lähestymään.
SELMA. Pekka parka. Niin, sinulla ei ole ollut sellaista äitiä kuin minulla. Jospa olisit ollut kuulemassa kuinka hän puhui kauniisti Jumalasta, kuinka laupiaaksi hän häntä kuvasi.
RAHIKKA. Jos hän laupias, hyvä on, niin kuinka hän sallii tuhansien lasten kasvaa kurjuudessa, kuinka sallii hän vanhempain turmella viattomain lastensa sydämmet, juurruttaa heihin paheita, joista he sitten ei enää voi irtaantua, jotka heidät tavallisesti vievät auttamattomaan turmelukseen. Kuinka sallii hän sen? Mitä minä sille voin, ettei minua koskaan ole opetettu Jumalaa rakastamaan. Vai itsestäänkö ihmisen on sitä opittava. Jos niin on, niin ovat pakanat, jotka ei koskaan ole sanaakaan kuulleet Jumalasta, myöskin rikoksellisia.
SELMA. Voi kuinka sinä puhut! Usko minua, hyvä hän on, hyvä ja laupias.
Luota häneen, niin pääset katkerista ajatuksistasi.
RAHIKKA. (Katkerasti.) Siinä tapauksessa on häntä minulle väärin kuvattu, sillä jos hän hyvä on, jos hän kaikille, onnettomillekin hyvää suopi, niin eiköhän hän antane siellä leveän ja kaidan tien ristissä saarnata vielä sellaisille. Ehkä minäkin saan siellä muitten takana kuunnella, oppia häntä tuntemaan ja rakastamaan.
SELMA. Lakkaa jo! Kuinka voit sinä tuolla tavoin puhua.
RAHIKKA. Minä tulen aina katkeraksi, kun rupean noita asioita ajattelemaan.
SELMA. Minua kammoksuttaa sinun ivallinen äänesi, minä en voi käsittää kuinka ihminen voipi tuolla tavoin Jumalasta puhua. Mutta minä iloitsen kuitenkin siitä, että sinä noin avonaisesti ilmaiset minulle sielusi tilan,—sillä—sillä minussa herää tunne, jota minulla ei ennen ollut. Minä huomaan jossakin olevani etevämpi sinua.
RAHIKKA. Sen minä kyllä tiedän. Kuinka voisin sinua rakastaa, jollen sinulla näkisi ominaisuuksia, joita sinussa voin ihailla.
SELMA. Äitini rakasti isääni, mutta hän valitti kuitenkin usein sitä, ettei isäni häntä ymmärtänyt. Mitähän jos nyt meillä kävisi samoin jollen minä ymmärtäisi sinua tahi sinä minua.
RAHIKKA. Olkaamme avosydämmisiä ja antakaamme kunnioitusta toistemme mielipiteille, niin pysyy sopusointu aina.
SELMA. Kunnioitusta! Aivan oikein! Mutta sinun täytyy sitten myöskin myöntää, että ainakin tahdot oppia Jumalaa tuntemaan.
(Joku katsoo ikkunasta.)
RAHIKKA. Niin, koeta minua opettaa!
XVII:s KOHTAUS.
R. SILAN. (Tulee vasemmalta.) Vai niin! Niinkö suuresti olen erehtynyt?
Ja minä kun luulin niin luotettavan, niin siveellisen tytön saaneeni.
RAHIKKA. Arvoisa rouva—!
R. SILAN. Vieläkö tässä puollusteleimaan rupeaisitte. Minä sanon sinut irti heti paikalla.
SELMA. Armahtakaa, hyvä kenraalska.
R. SILAN. Ei sanaakaan! Pois silmistäni!
(Menee oikealle.)
XIX:s KOHTAUS.
SELMA. Hyvä Jumala!
(Itkee.)
RAHIKKA. Vereni rupeaa kiehumaan! Mokomaa hävyttömyyttä—!
Siksi, että me—
SELMA. (Heittäytyy hänen kaulaansa.) Minne joudun minä nyt?
RAHIKKA. Kirottua siveellisyyden valvontaa. Syöksevät nuoren tytön tällä tavalla kadulle.
SELMA. (Panee tavaransa pussiin, itkeä tihustaen.) Mikä minusta vielä tulleekaan! Mitä ihmiset sanovat? Missä yösijan saan? Kotiin en lähde, en voi sinne mennä.
RAHIKKA. Rohkeutta, Selma.
XX:s KOHTAUS.
(Rouva tulee takasin.)
RAHIKKA. Tiedättekö, mitä te teette? Tiedättekö mikä vaara köyhää, nuorta tyttöä uhkaa, kun hän tällä tavoin leivättömäksi, kodittomaksi joutuu?
R. SILAN. Minä—.
RAHIKKA. Ja kehtaatte sitten puhua siveellisyydestä! Saarnaatte epäsiveellisyyttä vastaan, huudatte turmelusta, turmelusta! Koettaisittepa laskeutua korkeudestanne katsomaan elämää täällä alhaalla, täällä köyhän väestön kesken!
R. SILAN. Ulos, ulos!
SELMA. Pekka!
RAHIKKA. Tule Selma. Älä pelkää.
(Menevät.)
KOLMAS NÄYTÖS.
(Katujen kulmaus: perällä suurempi kivitalo, jossa on kaksoisovi, oikealla sekä vasemmalla pienempiä taloja, jotka perällä poikkipäin käyvään leveämpään katuun päättyvät. On paraillaan iltahämärä, perällä oleva talo on jo valaistu.)
I:n KOHTAUS.
(Ihmisiä tulvaa perällä olevan talon ovesta, pyhävaatteissa, virsikirjat kainalossa.)
LIISA. (Huokaa syvään.) No, se on mies hampaan rakoon, ei.
MIINA. Niin, kyll' on hänellä puheenlahja.
LIISA. Ja mikä henki, mikä syvyys hänen saarnassaan!
MIINA. Kun ei vaan änkyttäisi niin pahasti.
LIISA. Se on totta, niin, änkkää tuo vähäsen, änkyttää. Mutta mitä
Luoja on kerran ihmiselle antanut, siihen saa hän tyytyä.
MIINA. Siihen saa hän tyytyä, siihen.
LIISA. Oikein minua välistä rupesi vavistamaan, kun hän oikein haltioihinsa pääsi ja äänensä paisumaan laski.
MIINA. Minä kun olin hänen edessään aivan, tuli vähän—
(Pyyhkii silmiään.)
Voisihan sitä toki vähemmälläkin saada sanansa kuulumaan.
LIISA. Niin, kyllä sinä olet oikeassa. Minä jo itsekseni samaa ajattelin, että riittäisi tuo vähempikin. Niin, perää siinä on——
MIINA. Mutta aika hyvin sen sanat muuten osuivat, kieltämättä oikein hyvin. Se ei ollut tavallista—.
LIISA.—mitä papit saarnaavat.
MIINA. Hän puhuu niinkuin tavallinen ihminen eikä kääntele ja vääntele edestakasin evankeliumia, milloin sitä, milloin tätä puolta; hän puhuu, mitä hän sielunsa silmillä on Jumalan sanassa löytänyt.
LIISA. Niin sinä puhut aivan kuin minä aioin sanoa: hän puhuu, mitä hän——Jumalan silmillä——kuinka se nyt olikaan——
MIINA. Mutta yksi paha vika hänellä on.
LIISA. Paha vika? Tarkoitatko——tuota——
MIINA. Hän ei ole millänsäkään harpatessaan silloin tällöin vähän liian kauas tekstistä. Siinä ei tosin olisi mitään pahaa. Eipähän ole sitten tuota papillista—velliä.
LIISA. (Käy nauramaan.) Velliä! Papillista velliä! No sinä löydät kanssa sanan, mikä paikalle sopii.
MIINA. Mutta hän ei pysy aina edes raamatun pohjallakaan. Kun hän esim. puhui Bileamin aasista——
LIISA. Niin no, luiskauttaahan sitä innoissaan sanan, toisen syrjäänkin, mutta eihän hän olekaan saarnaansa koko viikkoa valmistanut ja sukinut.
MIINA. Ei se ole hyvä. Tuhma kansa tarttuu aina mielellään tuoreesen palaan ja painaa mieleensä juuri nuo liiat sanat.
LIISA. Niin, niin. Kyllä se totta on. Aina se tuores pala paras on.
II:n KOHTAUS.
IINA. (Tulee oikealta. Itsekseen.) Tässä ruvetkoon! Nyt hänen täytyy lähteä vaikka mikä olisi. Eikö hän jo tule sieltä.
(Katselee perällepäin.)
LIISA. Eikö naapuri kirkossa käykään.
IINA. Siirappikirkossa!
LIISA. Tyttö! Kuinka uskallat sinä Herraa pilkata?
IINA. Kumpiko teistä on herra?
LIISA. Voi hyvä ihminen sitä synnin turmellusta! Mutta älähän huoli sinä paatunut sielu. Kyllä sen vielä sulattaa helvetin hehku.
IINA. Oho! Kyllä se siksi jäähtyä ehtii, ennenkuin minä sinne tulen.
Kunhan nyt kaikki teikäläiset siellä ensin korvennetaan.
MIINA. Kuule tyttö! Minä tahdon sinulle sanoa äidillisen sanan.
IINA. Toisen kerran, emäntä, toisen kerran. Minulla on nyt tärkeämpää tehtävää!
LIISA. Sulhasia etsimään.
IINA. Tahdotteko tulla mukaan.
(Menee perälle.)
LIISA. Hävytön tyttö! Vanhempia ihmisiä vastaan tuolla tavoin käyttäytyy.
MIINA. Paatunut on tyttö raukan sydän.
LIISA. Tyttö rankan. Sanotko rankan. Sinä et taida tietääkään mitä lajia hän on.
(Menevät jutellen oikealle taloon.)
III:s KOHTAUS.
IINA. (Katselee avoimesta ovesta sisään perällä.) Mitä hän viipyy siellä. No kas, johan hän tuleekin. Varovasti on alotettava.
SELMA. (Tulee ovesta ulos) Kas Iina. Ketä sinä odottelet?
IINA. Päätäni rupesi särkemään, niin ajattelin mennä vähän kävelemään.
SELMA. Vai niin.
IINA. Etkö tahdo tulla mukaan.
SELMA. Rahikka tulee pian luokseni.
IINA. Mennään vaan kerran edestakasin esplanaadilla. Kyllähän Rahikka sen aikaa odottaa.
SELMA. Kuinka antaisin minä hänen kadulla—
IINA. Voithan toki sen verran kärsivällisyyttä häneltä vaatia, jos hän todella ystäväsi on.
SELMA. Olisihan se hirveän epäkohteliasta.
IINA. En minä juuri yksin voi näin pimeällä mennä. Ja pitäisihän sinun toki jotain minunkin tähteni—
SELMA. No mutta—!
IINA. Olenhan minä tavallani hyväntekijäsi.
SELMA. Hyvä Iina! Enhän minä toki sitä kielläkään, päinvastoin! Ethän sinä suutu? Mutta kun minä kerran——Ja miksi sinulta salaisinkaan. Me rakastamme toisiamme, me olemme oikein kihloissa. Todentotta minä en voi ajattelekaan muita kun vaan häntä.
IINA. (Itsekseen.) Kas niin! Sitä vielä puuttui. Mutta älähän—! (Ääneensä.) No kun sinä olet niin suora minua kohtaan, niin en tahdo minäkään olla sinulle tunnustamatta——. Minulla on kosijoita suuri joukko, mies vähintään joka sormea kohden. Hulluina ne juoksevat esplanaadilla minua etsimässä. Tänne eivät, näet, saa tulla, sillä olen heitä kieltänyt.—Se voisi herättää huomiota. Paitsi milloin annan jonkun tulla itseäni saattamaan.
SELMA. Kosijoita niin paljon, ja sinä pidät kaikki!
IINA. Niin, kun en ole voinut valita vielä yhtä itselleni. Minä tahtoisin siksi näyttää niitä sinulle. Mitä sinä arvelisit—!
SELMA. Vai niin.—Mutta tiedätkö tuo tuntuu minusta niin kummalliselta.
IINA. Onnellinen sinä, jolla vaan on yksi. Pääsit vaikeasta vaalista.
Mutta sen sijaan on minulla oikein somia herrojakin.
SELMA. Sinulla herroja.
IINA. Niin. Näetkös niitä on paljon tähän aikaan sellaisia herroja jotka ovat kyllästyneet noihin salonkityttöihin. He pitävät enemmän meikäläisistä vapaista,——Tuletko?
SELMA. Jos minä sitten tulisin. Mutta minullahan on virsikirjakin vielä—
IINA. Että sinä viitsiät mennä tuollaiseen kirkkoon.
SELMA. Kuinka niin?
IINA. Kävisit sitten aamulla Nikolainkirkossa, Siellä saisit toki kuulla mahtavaa urkujen soittoa, kaunista messua. Ja itse kirkko, kuvat, kaikki siellä on niin juhlallista! Mutta täällä——
SELMA. Katso, minä kävin ennen oikeassa kirkossa, mutta minusta ei pappi saarnannut oikein. Jumala ei ole niin kovasydämminen kuin he sanovat, se on mahdotonta.
IINA. No kerran kuulen sinulta viisaan sanan. Eihän ne olekaan muuta kuin pappien peloituksia.
SELMA. Mutta ei täälläkään.—
IINA. Vie nyt pian virsikirjasi pois tahi ota se vaan mukaan—vielä parempi.—Se näyttää.—
SELMA. Kuinka voisin sen mukaan ottaa. Minä pistän sen pois.
(Menee oikealle.)
IV:s KOHTAUS.
IINA. Ennenkuin tuosta enkelistä kalua saapi.——Että hän nyt on ehtinyt oikein pikiintyä tuohon retkaleesen.—Tässä ikänsä ruvetkoon neulan kanssa temmeltämään.——Yksin se nyt ei käy.—Tuon naaman kun kyltiksi saan.—Mutta ensin on Rahikka tieltä pois saatava.
V:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee takasin.) No mennään. Mitäs pahaa siinä olisi.—Ja ehkä
Rahikka sattuu vastaan tulemaan.
IINA.
Tiedätkö, mitä minä tahtoisin sinulta kysyä?
SELMA. Mitä?
IINA. Oletko sinä ihan varma, että hän rakastaa sinua.
SELMA. Ei minulla ole ainakaan mitään syytä sitä epäilemään.
IINA. Oletko häntä jo koetukseen pannut?
SELMA. Koetukseen! Mitä sillä tarkoitat?
IINA. Kuinka kokematon sinä vielä olet. Ei miesten rakkaudesta milloinkaan saa ihan varma olla.
SELMA. Niinkö arvelet. Ei Iinaseni. Minä olen kyllä jo tuota asiata ajatellut. Tosin ei Rahikka alinomaa toitota korvaani rakkauttaan, hän on tyyni ja rauhallinen, mutta kun hän puhuu, tulee se hänen sydämmensä pohjasta.
IINA. Ja siitä päätät sinä, että hän sinua rakastaa. Tahdotko että minä teen sinulle rakkauden tunnustuksen kauniin sanoin. Luuletko ett'en voisi puhua paljon kauniimmin kuin hän. Tahdotko?
SELMA. Sinä olet niin kummallinen… No!
IINA. (Tekeytyy kosijaksi.) Rakas neitini. Löytyy ihmisiä, jotka jokapäiväisyyden melskeeltä eivät laisinkaan muista enään runollisuutta löytyvän. Me miehet näytämme kylmiltä, yksitoikkoisilta, me puhelemme usein joutavista asioista. Mutta tiedättekö mikä siihen on syynä? Me emme voi tuhlata runollisuuttamme kaikkialle, me pidämme liian pyhinä hellemmät tunteemme voidaksemme niitä aina purkaa. Mutta, neitini, kun kerran tilaisuus tarjoutuu, kun tunteemme tulvimaan rupeavat, silloin on niillä vastustamaton voima. Kun lemmen vihuri liitää sydämmen ylitse, ei myrsky ole kaukana: se rupeaa kuohumaan, raivoamaan. Yksi ainoa silloin vaan voi sen tyyneeksi saattaa, yhden ainoan haltiattaren ojennettu kätönen voi sen kuohut rauhoittaa. Ja vavahdellen tyytyväisenä painuu se vähitellen peilikirkkaaksi, kuvastaen haltiattaren ihanuuden syvyydessään.
SELMA. No riittää, riittää. Mistä olet sinä tuollaista oppinut?
IINA. Minäkö? Sehän on runollisuutta. Kirjoissa, teatterissa sitä kuulla saa. Kosijoiltani sitä olen kyllikseni kuullut. Mutta mitä arvoa on tuollaisilla sanoilla. Tuuli ne mukanaan viepi heti. Ei Selmani, ei kauniilla sanoilla nykyaikana ole mitään merkitystä.
SELMA. Mihinkä sitä sitten luottaa saa jollei sanoihin?
IINA. Töihin, töihin!
SELMA. Töihin?
IINA. Minä tahdon sinun parastasi. Eikö olisi hauskaa, kun ei tarvitsisi koskaan vastaisuudessakaan sulhonsa rakkautta epäillä, vaikka mitä sattuisi.
SELMA. Tietysti.
IINA. Pane hänet sitte koetukseen.
SELMA. Niin no, mitäs pahaa siinä olisi. Mutta kuinka?
IINA. Sen kyllä keksimme.
SELMA. Olisihan sitten hauskaa ojentaa hänelle kätensä ja sanoa: »Nyt olen varma sinusta!» Enkä minä laisinkaan pelkää häntä koetukseen pannessani, kunhan ensin—
IINA. Mutta mennään nyt. Tekeyt vaan kylmäksi häntä vastaan joksikin aikaa ja——
(Menevät.)
VI:s KOHTAUS.
(Miina ja Liisa tulevat talosta.)
LIISA. Miksi antaisit paheen valtaan päästä, kun sen estää voit.
MIINA. Niinhän se kyllä on. Vai siksikö se toisen hankki.
LIISA. No miksikä sitten. Selväähän se on kuin päivä.
MIINA. Voimmehan mennä lankoni luo. Kyllä hän tietää keinot.
LIISA. Kukas sitten tietäisi, jollei konstaapeli.
MIINA. Talossani minä sallisin sellaista—En! Mennään.
(Katsoo kivijalan ikkunaan.)
Eivät näy olevan kotona kumpikaan.
LIISA. Arvaahan sen.—Sunnuntai-iltana!
(Menevät.)
VII:s KOHTAUS.
(Kalle ja Wille juoksevat vasemmalta, kummallakin kädessä
nahkavyö, jonka päähän on kivi köytetty.)
WILLE. Nyt emme pakene enää. Mene sinä pakoon jos tahdot. Minä jään vaikka yksin.
KALLE. En minä heitä pelkää, mutta—
WILLE. No mitä?
KALLE. Katsos, jos rupeammekin tappelemaan, niin en minä uskalla lyödä tällä——
WILLE. Et uskalla!—Kasvoihin sinun pitää koettaa, että mustenemat jäävät.
KALLE. Mutta kun heillä ei ole nahkanauhoja, eikä kiviä. Se olisi vääryyttä, jos me——
WILLE. Sinä nyt aina.——Olkoot tulematta sitten.
KALLE. Sinähän se heitä ensin haukuit.
(Kolme herraspoikaa juoksee esille. Wille ja Kalle rupeavat nahkanauhoillaan viuhtomaan. Yksi herraspojista rupeaa voivottelemaan, silmäänsä hieroen.)
WILLE. Ähä! Siinä on sinulle.
VIII:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Tulee oikealta.) Mitä, mitä tämä on. Pojat! Onko tuo nyt laitaa.
(Tarttuu Willen kaulukseen, herraspojat juoksevat pois.)
WILLE. Anna minun olla. Nuohan ne meidän päällemme—.
KALLE. Hyvä herra, laskekaa hänet!
RAHIKKA. (Katsoo tutkivasti Kallea.) Missä olen tuon pojan nähnyt! Kuka sinä olet?
KALLE. Minä olen Kalle, Selman veli.
RAHIKKA. Niin, niin.
KALLE. Olettehan te Selman sulhanen?
RAHIKKA. Olen.
KALLE. (Katsoo epäilevästi Rahikkaa.) Herra, saisinko minä sanoa teille jotakin.
RAHIKKA. Sano vaan.
KALLE. (Pienen tuumailun jälkeen.) Vaikka minä olen niin paha, pidän minä kuitenkin suuresti, niin suuresti sisarestani. Hän on niin hyvä, niin herttainen. Minulla on niin hirveän ikävä häntä.——Ettehän te tee pahaa hänelle. Olettehan te hyvä häntä kohtaan. Teidän pitää olla hyvä.
RAHIKKA. (Silittää Kallen päätä.) Sinä olet hyväsydämminen poika. Sääli että olet kadulle joutunut. (Itsekseen.) Tuostakin voisi kelpo mies tulla, jos hänestä huolta pidettäisiin.
KALLE. Lupaatteko olla hyvä häntä kohtaan?
RAHIKKA. Ole huoletta. Kyllä minä——
KALLE. Ihanko varmaan.
RAHIKKA. No ihan varmaan.
(Antaa Kallelle kättä.)
KALLE. Minä en tiedä edes missä asutte.
RAHIKKA. Minäkö?
KALLE. Ja Selma myös.
RAHIKKA. Selma asuu tuossa.
(Osoittaa taloa oikealla.)
KALLE. Tässäkö! Voi, voi! Hyvä ettei hän nähnyt.
RAHIKKA. Hän ei ole nyt kotona.
KALLE. No minä tulen huomenna. Tule Wille nyt tahi mamma—. Hyvästi!
(Rahikka nyykkää hajamielisesti päätään, pojat lähtevät.)
IX:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Kävelee kadulla ajatuksiinsa vaipuneena.) Odota minua siellä, kyllä minä palaan. Se oli hänen vastauksensa tervehdykseeni. Ei edes kättä antanut. Minne olisi hänellä sellainen kiire ollut? Ja tuon toisen kanssa näin myöhään? Kummallista! Olisiko minun Selmani—? Mitä joutavia! Ei hän ole sellainen.—Ei hänen vaan olisi tuon tuulenpyörtämän seuraan pitänyt joutua. Häneen voipi niin helposti vaikuttaa—No odotanpahan. Mitä suotta päätäni vaivaa. Lie leikkiä ollut kaikki tyyni.—Mutta loppu tästä pitäisi tehdä.——Se nyt on kumma, ettei ihminen voi työtä, ansiota saada. Voi yhteiskunta, yhteiskunta! Sinä teet vääryyttä! Minä olen valmis uhraamaan itseni hyväksesi, anna minulle tilaisuus siihen, anna minulle työtä. Sinulta en pyydä muuta kuin leipää. Miksi pakoitat minua toivomaan muinaisia aikoja, miksi pakoitat minua kiroamaan tuhatvuotista sivistystäsi. Hahhahhaa! Kerskataan maailman suuresta edistyksestä ja kuitenkin ryöstetään syyttömiltä tärkeimmät, pyhimmät oikeudet. Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus mennä naimisiin kuin rikkaalla laiskurilla. Raha, raha!—
(Katsoo talon kulman taakse.)
Ketä nuo ovat?
(Katsoo tarkemmin.)
Ei siellä näy huolia olevan.—Mitä näen!——Iina——ja——ja Selma. Minun Selmani! Kumpikin vieraan herran kanssa. Pettävätkö silmäni! Hän se on! Mitä tämä nyt on?
(Piiloutuu taloon vasemmalla.)
X:s KOHTAUS.
(Selma ja Iina tulevat kahden herran kanssa
parittain talon kulman takaa.)
SELMA. (Lähestyy Iinaa.) Hän se oli. Kuule, jos hän suuttuu. En minä voi enää.
IINA. Oletko sinä—? Nythän sen juuri saat nähdä, rakastaako hän sinua, vai ei! Piiloutui luultavasti tuonne porttikäytävään.
SELMA. Mutta tällä tavoin vieraitten herrojen kanssa—!
IINA. Kummallinen sinä olet. Onko tuo nyt niin hirmuisen rasittavaa, jos minun tähteni hetken pidät heille seuraa. Sinun pitää nyt arvostella heitä. Eikö he ole siistiä, kohteliaita herroja.
SELMA. Ovat, ovat.
ENSIMMÄINEN HERRA. (Hiljaa toiselle.) Hiiden soma tyttö.
TOINEN HERRA. Mutta tee kuten Iina käski. Ei mitään sopimatonta! Aivan kuin olisimme.—Ymmärräthän?
IINA. Jos herrat tahtovat pistäytyä juomaan kupin kahvia, niin ei meillä ole mitään sitä vastaan.
ENSIMMÄINEN HERRA. Oo, liian suuri kunnia.
IINA. Me olemme vapaamielisiä tyttöjä, jotka emme huoli ämmäin loruista.
TOINEN HERRA. Kyllähän teitä, hyvä neiti, toki sen verran tunnemme.
(Selmalle.)
Olkaa niin hyvä.
(Selma menee sisään.)
IINA. (Herroille.) Minulla on kahvi valmiina ja konjakkia.
TOINEN HERRA. Hitto vieköön tätä sukkeluutta!
(Menevät sisään.)
XI:s KOHTAUS.
RAHIKKA. Mitä hiiden kujeita tämä nyt on? Olisko ne Iinan tuttavia ja hän siksi—?—Ei, kyllä minun pitää tässä selville saada. Voipihan ihminen tuollaisesta ruveta jo ajattelemaan mitä hyvänsä. Menisinkö sisään aivankuin ei mitään olisi tapahtunut.—Tahi odotanpahan. Kai hän sieltä tulee. Käskihän hän minua odottamaan.—No hän tuleekin, kuulen ma.
XII:s KOHTAUS.
IINA. (Tulee ulos.) Kuka se siinä ikkunan alla—?
RAHIKKA. Hyvää iltaa. Minähän tässä olen.
IINA. Kuka? Vai niin. Mitä on teillä täällä tekemistä?
RAHIKKA. Mitäkö minulla—?
IINA. Menkää matkoihinne nuuskimasta nuorten naisien ikkunoita.
RAHIKKA. Mitä te puhutte? Minä olen Rahikka.
IINA. Kyllä minä teidät jo tunnen. Mitä on teillä asiaa?
RAHIKKA. Käskekää Selma hetkeksi ulos.
IINA. Hän ei jouda nyt. Meillä on vieraita…
RAHIKKA. No mutta pitäähän hänen toki tulla minun kanssani—
IINA. Pitääkö! Vai pitää? Teidän kanssanne. Saatte mennä tiehenne. Selma ei tahdo tietää teistä mitään. Hän on liian hyväsydämminen sanoakseen sen itse teille. Mutta hän tahtoo päästä rauhaan teistä.
RAHIKKA. Selmako? Minun Selmani!
IINA. Mokoma retkale. Siksi että sattumus hetkeksi antoi niin kauniin, niin hienon tytön käsiinne, luulette voivanne pitää hänet ikuisesti kynsissänne.
RAHIKKA. Onko nyt maailma nurin kääntynyt. Hankkikaa heti Selma tänne.
Minä vaadin hänet puheilleni, tahikka—
IINA. Oo, uhkailemaanko rupeatte. Minä puhun Selman puolesta; hän lähetti itse minut sanomaan teille, että saatte lähteä tiehenne.
RAHIKKA. Mutta tietääkö hän minne hän minut lähettää?
IINA. Minkä kauemmas, sen parempi.
RAHIKKA. Hänkö pyysi, Selma itse, teitä niin sanomaan?
IINA. Sen jo kuulitte. Olisi hän itse tullut, jos voisi teitä edes silmissään nähdä. Hänellä on parempia sulhasia.
RAHIKKA. Mitä tämä on! Vereni kiehuu, silmäni tummenevat. Selmani, oma kunnon Selmani olisi voinut—näin odottamatta—hyljätä minut. Eikä sanaakaan jäähyväisiksi, sanaakaan lohdutukseksi.
IINA. (Itsekseen.) Jollei hän nyt lähde, menee kaikki myttyyn. (Ääneensä.) Mitä siinä molisette! Ettekö laita jo luitanne siitä, tahi kutsun—
RAHIKKA. Minä menen, minä menen.
(Lähtee menemään.)
IINA. Kas niin. Nyt on siitä päästy.
(Menee sisään.)
XIII:s KOHTAUS.
RAHIKKA. Selma, Selma!—Varo itseäsi! Tilille sinut vielä vaadin. Tällä tavoin loukkaat pyhimpiä tunteitani. Narrinako minua pidät?——Jospa ymmärtäisin mistä syystä hän sen tekee, sillä onhan hän kuitenkin Selma, tuo jumalinen, helläsydämminen tyttö.—Mutta ei! Se ei sittenkään voi mahdollista olla. Hänen omasta suustaan tahdon sen kuulla.—Nytkö?—En! Nyt en voi.
(Menee kiiruusti pois.)
XIV:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee ulos.) Olisiko se mahdollista. Hän ei siis olisi kestänyt koetusta. Hän ei rakastaisikaan minua.—Mutta julmaa leikkiähän se olikin. Minun ei olisi pitänyt Iinan neuvoa noudattaa. Hän on sitten niin kummallinen vielä——Voi, voi!
(Katselee joka taholle.)
Kun hän nyt palaisi kuitenkin. Hyvä Pekka, tulehan, anna anteeksi minulle!—Häntä ei näy. Olisinko siis todellakin erehtynyt.—Mutta ehkä hänellä oli kiire jonnekin.——Minua peloittaa!—Näin ei Paul olisi tehnyt. Hän olisi ainakin selitystä ensin vaatinut.——Poskiani kuumottaa. Niin kuumaa se kahvi!—Hm! Hän voisi minusta niin pahaa uskoa. Olisihan hänen pitänyt arvata, että sen tein Iinan tähden. Oliko se nyt niin hirveätä.—Äiti, äiti! Sinä puhuit totta, kenraalska oli oikeassa. Miehiin ei voikaan luottaa. Hupsu tyttö! Ja minä kun luulin. —Kuinka olisikaan hän voinut niin pian minuun rakastua. Tuolta tulee ihmisiä. Ei minun sovi kadulla näin paljain päin olla.
(Menee sisään.)
XV:s KOHTAUS.
(Miina, Liisa, konstaapeli.)
MIINA. Sinä sen kai paraiten tiedät. Siellä on tuli.
LIISA. Kuulkaa, miesten ääniä. Paraasen aikaan tulimme.
KONSTAAPELI. Ja tässä asuu kaksi nuorta naista vaan—ompelijattaria?
LIISA. Ennen oli vaan yksi. Viikko sitten hankki hän toverin itselleen. Pari viikkoa sitten näin omin silmin hänen tulevan kello 1:n ajoissa kotiin ja useana iltana olen sieltä nähnyt miehen tulevan.
KONSTAAPELI. Niin. Ei tässä muuta ole tehtävää, kuin ryhtyä asiaan.
(Viheltää kadun kulman kohdalla.)
LIISA. Sitä heille pitääkin.
MIINA. Kuka heitä käskee kunniallisen ihmisen talossa.—Sääliksi heitä tosin käypi.
LIISA. Sääliksikö?
MIINA. Niin, kun noin nuoret ihmiset joutuvat turmeluksen tielle.
LIISA. Mitenkä hän pilkkasi äsken Jumalaa. Oliko se enää kristityn ihmisen puhetta!
(Eräs poliisi saapuu, konstaapeli menee hänen kanssaan oikealle. Ihmisiä kokoontuu vihellyksen johdosta näyttämölle, myöskin vielä yksi poliisi.)
MIINA. Mitä siinä töllötätte! Ei täällä teitä tarvita laisinkaan.
XVI:s KOHTAUS.
(Selma syöksyy ulos, hänen perässään poliisi,
sitten herrat ja Iina konstaapelin kanssa.)
SELMA. Hyvä Jumala! Mitä tämä nyt on? Minne olen minä joutunut.
Auttakaa hyvät ihmiset. Minä olen ihan viaton!
LIISA. Viaton! Sitä sinulle pitääkin!
IINA. Hävyttömät koirat! Mitä olemme me tehneet. Hyökkäävät kuni pedot turvattomain tyttöjen kimppuun!
KONSTAAPELI. Hiljaa. Mitä siinä kirutte!
IINA. Selma. No mitä nyt sanot? Mikä jalosydämminen sinun Rahikkasi!
SELMA. Mitä sanot?
IINA. Tämä on hänen työnsä. Meni heti kostoksi panettelemaan!
SELMA. Voi surkeutta!
KONSTAAPELI. Mars!
XVII:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Tulee.) Mitä minä kuulen?——Selma?
SELMA. Voi sinä kurja mies!
RAHIKKA. No mutta—
SELMA. Pois näkyvistäni.
(Lähtee menemään, muut seuraavat.)
RAHIKKA. (Jää seisomaan.) Selma, Selma! Suuri on rikoksesi, mutta vielä kovempi rangaistus. Jospa olisit turvissani ollut. Noin käypi nuoren immen,—siksi että hänet syöstään turvattomana oman onnensa nojaan… Kirottua!
NELJÄS NÄYTÖS.
(Kaupungin torin kulma: oikealla taloja ja kadun pää, vasemmalla rivi toriämmäin pöytiä, perältä näkyy mastoja purjeineen. Ihmisiä liikkuu ristiin rastiin.)
I:n KOHTAUS.
(Toriämmiä.)
ENSIMMÄINEN TORIÄMMÄ. Kuulitteko te sitä, että Helenius on tehny konkurssin?
TOINEN. Älä herran tähden!
ENSIMMÄINEN. Tämän päivän Huvustasplaatissa se seisoi.
KOLMAS. Menköön vielä korttia pelaamaan.
TOINEN. Olisko tuo kortissa menettänyt. Älähän nyt!
KOLMAS. Siellä yhdessä sen sanovat olleen, vaikk'ei tilin tekoon kutsuttu, kun häneltä oli voitettu.
ENSIMMÄINEN. Hihhii! Kumma sattumus, että rikkaat vaan oikeuteen vedettiin.
TOINEN. Mistäpä siltä köyhältä ottaisikaan. Eipä ruunu siitä suuresti hyötyne, jos vedelle leivälle paneekin.
KOLMAS. Mutta olettekos te siitä kuulleet, mitenkä kaksi tyttöä joutuivat kiinni juuri kun heidän luonaan oli herroja——hihhihhii!
ENSIMMÄINEN. Nytkö vasta. Johan se on vanha asia. Niin, niin sinä et tainnut sitä vielä kuullakaan kun kipeänä olit.
KOLMAS. Mitenkä se kävi oikein.
ENSIMMÄINEN. No se oli kuukausi sitten.
TOINEN. Liisa-matami sitä meille kertoi jo seuraavana aamuna.
ENSIMMÄINEN. Toinen niistä oli Kaukosen Saaran tytärpuoli—muuten hiiden nätti tyttö.
TOINEN. Niin oikein soma tyttö!
ENSIMMÄINEN. Ja toinen oli ompelijatyttö, Iina hänen nimensä. Se sama justiin joka oli silloin Silanin kyökissä—muistatko—kun me viime keväänä veimme potaattia sinne. Etkö muista. Ne jotka ostimme yhdessä siltä Espoon punapartaselta mieheltä—tuolla torin reunassa aivan, ennenkuin se ehti hinnoistakaan tietoa saada.
KOLMAS. Ahaa, muistan, muistan—se pikkunen, joka puhui vähän lipsaattamalla.——
ENSIMMÄINEN. No justiin.
(Ostajalle.)
Kaksikymmentä penniä tuoppi. Ne on oikein hyviä, makeita, erittäin makeita. Nämä tässä ovat vähän happamia, mutta nekin erinomaisia.
(Ostaja menee kauemmas.)
Mokoma, tulee vaan keskeyttämään.—No!—Sen potaattia kun me—
KOLMAS. Muistan, muistan. Nyt muistan. Silanin luo ne veimme. Ja siellä kyökissä oli nuori tyttö—noin kahdenkymmenen vaiheilla—kyllä muistan.
ENSIMMÄINEN. Se sama se oli nyt toinen—
TOINEN. Liisa-matami ja Rikalan Miina jonka talossa ne tytöt asuivat— ilmoittivat asiasta poliisille ja niin säälimättä ne vietiin.
(Ostajalle.)
Kolmekymmentä penniä. Ja nämä kaksikymmentä!
ENSIMMÄINEN. Kaukosen tytärtä ei ole sen koommin näkynyt. Sanovat sen hukuttaneen itsensä. Mutta en minä usko.
KOLMAS. Hukuttaneen! Herra jesta!
TOINEN. Ei se ole totta. Äsken kuulin puhuttavan, että olivat nähneet hänet täällä torilla.
KOLMAS. Mutta mitäs niille sellaisille sitten tehdään. Eikö häntä pantu edes istumaan … putkaan.
ENSIMMÄINEN. Se se kumma olikin. En ole tavannut pitkään aikaan
Liisa-matamia, kuuluu menneen maalle sisarensa luo.
TOINEN. Ei niitä aina toki putkaan panna. Merkitään vaan kirjaan.
KOLMAS. Merkitään kirjaan?
TOINEN. Niin. Ne pannaan muitta mutkitta sellaisten pahamaineisten luetteloon.
KOLMAS. No, ja sitten?
TOINEN. Sitten?—Sitten päästetään vapaaksi. Saavat olla ja elää kuten tahtovat.
KOLMAS. Mitenkä?
TOINEN. Mitenkä! En minä ole ollut heidän elämätään katsomassa.
(Ostajalle.)
Ostakaa neiti näitä. Kyllä ne ovat hyviä—ovat oikein makeita.—
Tuopinko?
ENSIMMÄINEN. (Kolmannelle.) Näetkös, poliisi pitää niitä kyllä sitten aina silmällä ja lääkäri tutkii aina välistä—niinkuin muutakin kauppatavaraa tutkitaan, ettei mitään pahaa olisi—mutta muuten annetaan niitten olla rauhassa.
KOLMAS. Vai niin! Ja se oli Kaukosen Saaran tytär se toinen?
ENSIMMÄINEN. Niin oli—tytärpuoli, hänellä on itsellään vaan poika.
KOLMAS. Hyvä että sain tietää. Meillä on vähän vanhaa vihaa, minun ja Saaran välillä, Sanoin häntä kerran pesukarhuksi ja hänkös tuosta suuttui ja haukkui pahanpäiväisesti. Kyllä minä annan nyt takasin.
ENSIMMÄINEN. Pistä, pistäpäs pakanaa… Tulis lysti nähdä. Se on pirua se akka.
KOLMAS. Kyllä minä annan—tietysti noin sivumennen vaan mutta niin, että se tuntuu.
ENSIMMÄINEN. Hihhihhii.
(Rupattavat ja naureskelevat aina joutoaikoina.)
II:n KOHTAUS.
(Kalle ja Wille tulevat.)
KALLE. (Kori käsivarrella.) Mitäs sille tekee. Äiti on aina täällä aamusta varhain, isä ja minä vaan kotona.
WILLE. Keittäköön isäsi.
KALLE. Hänen nyt minä kahvia antaisin keittää. No ja eihän siinä niin paljo vaivaa olisi, kun ei tänne kantaa tarvitsisi.
WILLE. Tuoss' on omenia.
KALLE. Katso sinä Wille joudut kiinni vielä.
WILLE. Älä höpise… Mitä maksaa omenat?
ENSIMMÄINEN TORIÄMMÄ. Mitä sinä sillä tiedolla—?
WILLE. Heh!
(Menee toisen luo.)
Tuoppi näitä. Tässä on markka… Takasin!
TOINEN. Mistä pojat niin paljon rahaa ovat saaneet?
KALLE. (Säpsähtää.) Mistäkö?
WILLE. Mitä se teitä koskee!
KOLMAS. Kas mikä ylpeys.
WILLE. Jokainen omallaan ylpeilee.
III:s KOHTAUS.
SAARA. (Tulee perältä.) Kalle, tuhisija, kuinka kauan saan täällä odottaa.
KALLE. Johan minä—
SAARA. Vai omenia te ostatte junkkarit! Mistä rahaa saitte? Häh!
(Lähestyy uhkaavasti Kallea, Kalle jättää korin maahan ja pakenee Willen kanssa.)
Äh sinä veitikka pääsit karkuun.
KOLMAS. Tienaahan teidän tyttärenne rahaa, riittää kai siitä pojallekin.
SAARA. Suus kiinni, akka.
KOLMAS. Suus kiinni itse. Ei minun tyttäreni käykään poliisikammarissa visiiteillä.
SAARA. Mölise sinä, väkäleuka, mitä sulla muutakaan tekemistä on.
KOLMAS. Kai se käy sentään vähän sydämmelle, kun ei voi sanallakaan puollustaa itseään.
TOINEN. (Kolmannelle.) Mitä hänestä suotta ärsytät.
ENSIMMÄINEN. No se on tietty. Ajattelehan, kun nyt tytär joutuu—
SAARA. Sinun tyttäresi hän on, ei minun.
ENSIMMÄINEN. Ei kiitoksia siitä kunniasta.
(Saara menee.)
IV:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee.) Siis tässä näin!—Oli se nyt sekin keksintö. Eikö hän voinut kotiinsa kutsua.
(Katselee odotellen ihmisjoukkoon.)
ENSIMMÄINEN. (Kolmannelle.) Kas, katso tuota.——Se se on—tuo juuri!
KOLMAS. Mikä sitten?
ENSIMMÄINEN. No se on Saaran tytär. Tuo tuossa.
(Näyttää sormellaan.)
KOLMAS. Vai tuo. No ei ole hullumpi tuo herrojen hentuksi. Kyllä sen vielä hienossa leningissä kerran näemme.
TOINEN. Mutta sääliksi, tiedättekö, minun häntä sentään käypi. Katsokaa kuinka viattoman näköinen hän vielä on.
ENSIMMÄINEN. Moni kakku päältä kaunis—
KOLMAS. Mutt'on silppua sisällä. Niin, niin.
(Nauraa hohottaa.)
SELMA. (Itsekseen.) Ne puhuvat minusta. Oh, en voi tätä kärsiä. Eikö enää saa missään rauhassa olla.
(Menee.)
ENSIMMÄINEN. Varmaankin etsii herroja.
KOLMAS. Aamusta työ alettava.
(Ryssä menee sivuitse porsaita säkissä kantaen.)
ENSIMMÄINEN. (Nauraen.) Sto stoit, ryssä.
(Yleistä hohotusta.)
V:s KOHTAUS.
(Rouvat Silan ja Sten.)
STEN. Minä tietysti »sanoin ylös» hänet kohta. Nyt kävikin puheilleni uusi tyttö, mutta sillä ei ollut mitään todistuksia, kaikkein vähimmin naisyhdistyksen toimistolta.
SILAN. Tietysti et ottanut?
STEN. Hän näytti hyvin onnettomalta ja samalla—sitä en voi kieltää— miellyttävältä. Varmaa vastausta en kumminkaan antanut. Lupasin täällä tavata häntä, jott'ei sattuisi yhteen entisen piian kanssa.
SILAN. Niin, niin. Kyllä sitä on vältettävä. Niistä tarttuu niin helposti toisiinsa.
STEN. Hänen nimensä on Selma, joka mielestäni todistaa hienompaa—
SILAN. Selma! Kaukonenko?
STEN. Niin hän muistaakseni sanoi.
SILAN. Vai niin. No siitä voin sinulle antaa tarkkoja tietoja. Äsken juuri puhuin hänestä makkaramatamini kanssa. Kelvoton tyttö kokonaan.
(Menevät jatkaen keskustelua.)
VI:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee) Isäni! En tahdo häntä tavata.
NIILO. (Tulee Selman jälestä.) Selma! Selma! Kuulehan! Miksi pakenet sinä.
SELMA. (Seisattuu.) Mitä sinä minusta. Anna minun olla.
NIILO. Tyttö raukka! Pelkäätkö sinä minua, omaa isääsi?
SELMA. Mene isä, minä pyydän. Katso kuinka he tirkistävät sinuun.
NIILO. Toisen parasta ajattelet sinä vaan onnettomuudessasikin.
SELMA. Anna minun kantaa yksin häpeäni. Et sinä kuitenkaan voi kuormaani huojentaa.
NIILO. Mutta Selma! Enkö minä voi saada vähintäkään selitystä. Minä en ymmärrä kuinka—, minä en voi ymmärtää kuinka sinä; minun Selmani olet voinut. Hirveätä!
SELMA. Isä kulta! Jätä minut. Sinä olet kunniallinen mies, älä tahraa mainettasi minun tähteni.
NIILO. Mutta enkö voi edes jollakin tavoin auttaa sinua. Rahaa ei minulla ole—mutta——Minä säälin sinua, minä suren kovaa kohtaloasi.
SELMA. En minä mitään tarvitse. Mene jo. Jos vaimosi sattuisi näkemään, että puhuttelet——
NIILO. Pilkkaat minua. Niin, niin! Minä ansaitsen pilkkaasi. Olen heikko! Mutta onko se minun syyni? Kun Herra kerran on minut sellaiseksi—
SELMA. (Katkerasti.) Niin. Herra on sinut sellaiseksi luonut. Mutta minä olen itse syypää häpeääni.
(Menee.)
VII:s KOHTAUS.
NIILO. Helenani kuva tuollaisessa tilassa. Kiitos Luojan, että hän jo nukkuu rauhassa maan povessa. Hän ei tätä häpeätä kestäisi. Minullekin käy tässä liian raskaaksi——Miksi päästin hänet silloin luotani! Olisihan hän kuitenkin häpeästä silloin minut ja itsensä pelastunut.—
(Menee.)
VIII:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee takaisin, katsoo Niilon jälkeen.) Isä raukka! Sinä kärsit häpeästäni!
(Katkerasti.)
Häpeästä! Kuinka julmia ihmiset voivat olla!—Menisinkö hänen jälkeensä, sanoisin——Ei! En tahdo hänelle sanoa. Kärsiköön! Voi sentään! Kuinka vähän nuori tyttö tarvitsee kunniansa menettääkseen. Kaikki tuttavat minua inholla kohtelevat, kaikki ivalla katselevat, näyttävät sormellaan.—Ja hän, hän on tähän kaikkeen syypää, hän, jota niin täydellisenä, niin jalona pidin. Että hän edes voi hetkeäkään ajatella.——Ja sitten niin kurjasti sitä kostaa. Kauheata! Kuinka ihminen voi erehtyä!——Mutta se on sittenkin mahdotonta. Minkä enemmän sitä ajattelen sitä——Minä tahdon häneltä itseltään kysyä. Valehdella ei hän ainakaan voi.—Jumalani, Jumalani! Anna minulle Rahikkani takasin. Muuta en sinulta pyydä!
(Katselee ihmisjoukkoon.)
Eikö se rouva jo tule? Lähdenkö etsimään—
IX:s KOHTAUS.
IINA. (Tulee vastaan hyvissä vaatteissa, vilkuen ympärilleen.) Selma! Missä olet sinä ollut… Minkä näköinen!—Katsos kuinka hyvin minä voin.
(Tuijottaa häneen ylenkatseellisesti.)
Hullu, et ymmärrä omaa parastasi. Onko sinun pakko olla tuollaisissa vaatteissa, kun voit tälläiset hankkia.
SELMA. Häpeä Iina!
IINA. Minäkö? Hehheh! Minä tein aikanani työtä leipäni edestä, olin nälissäni tuota kunniatani säilytellessäni, josta sinä näyt niin suurta huolta pitävän, mutta turhiksi huomasin vaivani, kärsivällisyyteni rupesi päivä päivältä loppumaan. Näin kuinka toverini tepastelivat kadulla hienoissa vaatteissa huolettomina, iloisina. Tulit sitten sinä luokseni. Olit vielä suuremmassa hädässä kuin minä. Teinkö muka sinulle väärin, että koetin osoittaa sinulle tien vapauteen. Sinä et ymmärtänyt tarkoitustani, mutta itse tulin temmatuksi kaikesta epäilyksestä. Nyt olen vapain, huolettomin ihminen maailmassa. Tuleppas katsomaan, kuinka kaunis kortteeri minulla on.
SELMA. (On kuunnellut kummastellen Iinan kertomusta.) Oletko lakannut kokonaan ompelemasta?
IINA. Hupsuko minä olisin, kun vähemmälläkin ansaitsen enemmän kun tarpeeksi. Tulepas illalla luokseni, niin saatpa nähdä, kuinka kauniita herroja——
SELMA. Iina raukka!
IINA. Minäkö Iina-raukka! Sinä raukka olet, kun et voi vapautua kahleistasi. Saat tulla vieläkin toverikseni, jos tahdot. Maksan sinulle hyvän palkan ja vapaan ylöspidon, eikä sinun tarvitse muuta tehdä kuin——Sinä olet kaunis—
SELMA. Älä luule voivasi minua viekotella. Mutta sano, eikö sinua omatuntosi soimaa laisinkaan. Kuinka sinä saatat,—eikö todella omatuntosi——
IINA. Hm! Minä tukkean omatuntosi suun.
SELMA. Kuinka?
IINA. Kuinka?—Hm! Viinillä, oluella—laululla ja—
SELMA. Mutta se herää uudelleen.
IINA. Minä tukkean taasen,—kunnes se ei herää enää.
SELMA. Mutta ajatteletko sinä laisinkaan, mitä sinä teet? Minne joutuu sellainen, joka on pakoittanut omantuntonsa äänen vaikenemaan?
IINA. En minä viitsi kuulla mokomaa. Kun et tule, niin ole tulematta.
(Pyörähtää pois.)
X:s KOHTAUS.
SELMA. Kuinka voipi ihminen olla noin ajattelematon! Onko siihen luonto syynä,—vai kasvatus,—vai oma tahtoko sellaiseksi tekee? Kiitos Luojan, äitini on opettanut minut hyvän pahasta erottamaan. Uskollisena pysyn sinun neuvoillesi, äiti. Minä tottelee omantuntoni ääntä.
(Menee.)
XI:s KOHTAUS.
NIILO. (Tulee Rahikan kanssa.) Tässä näin.
RAHIKKA. Minnepäin läksi hän? Miksi päästitte menemään?
NIILO. Miksikö päästin? Mitäs minä voin!
RAHIKKA. Mutta olettehan hänen isänsä.
NIILO. Kun tuskin tahtoi puhuakaan kanssani.
RAHIKKA. Rakastihan hän teitä ennen niin—
NIILO. Niin, ennen. Miksi viekoittelitte hänet luotani?
RAHIKKA. Julman vaimonne kourissa oli hän—
NIILO. Julman! No, en minä kielläkään, että vaimoni oli kova häntä kohtaan, mutta ei hän hänen silmiensä alla ainakaan olisi tähän häpeään joutunut.
RAHIKKA. Kun minä vaan saisin häntä itse puhutella. Minä en usko, minä en voi uskoa, että se on mahdollista.
NIILO. Hän näyttää kyllä sitä katuvan, mutta kyllä hän sen itse myönsi.
RAHIKKA. Myönsikö? Hän itse?——Vai niin! Hän olis siis——Mutta olkoon! Minä en hylkää häntä sittenkään. Minä rakastan häntä kuitenkin. Me emme saa jättää häntä oman onnensa nojaan.
NIILO. Mutta mitä voimme me, sanokaa?
RAHIKKA. Vaikkapa sitten takasin teidän kotiinne, jollei—
NIILO. Millä minä hänet elätän. Työtönnä vaimoni armoilla olen jo ollut toista kuukautta, ja näyttää siltä kuin vielä kovemmat ajat olisi tulossa.
RAHIKKA. Minä annan teille kaikki mitä vaan voin hankkia. Toimitan hänelle sitten palveluspaikan.
NIILO. Turhaa vaivaa! Ei hän suostu kumminkaan.
RAHIKKA. Minä saan hänet taipumaan. Katsokaa, eikö hän tuossa tulekin—?
NIILO. Hän se on.
RAHIKKA. Väistykää. Minä tahdon yksin häntä puhutella.—Tyttö parka!
(Niilo väistyy.)
XII:s KOHTAUS.
SELMA. (Itsekseen.) Minne liekin kadonnut.
RAHIKKA. Selma!
SELMA. Hän!
RAHIKKA. Olen etsinyt sinua kaikkialta, mutta turhaan tähän asti.
(Selma tuijottaa häneen äänettömänä.)
Miksi hylkäsit sinä minut niin äkkiä, niin odottamatta? Et sanaakaan selitykseksi, et sanaakaan jää hyväisiksi.
SELMA. Mitä tahdot sinä?
RAHIKKA. Mitäkö minä tahdon?
SELMA. Välimme on kuitti.
RAHIKKA. Mutta miksikä? Selitähän.
SELMA. Mitä selitystä sinä vielä kaipaat.
RAHIKKA. Selma. Miksi kohtelet sinä minua tällä tavoin? Sanohan edes, mitenkä olen minä sinua vastaan rikkonut; minä en toden totta tiedä sitä.
SELMA. Etkö tiedä? Etkö sinä tiedä kuinka olet minua vastaan rikkonut? (Itsekseen.) Olisiko mahdollista. (Ääneensä.) Mitä teit sinä iltana, kun et saanut minua puhutella.
RAHIKKA. Mitäkö minä tein? En mitään. Menin vaan epätoivoisena kotiini.
SELMA. Sinä puhut totta, se on ihan varma, hän puhuu totta. Voi kuinka hyvälle se tuntuu. Hän ei ole sitä tehnyt! Kuin olisi hän sitä voinutkaan! Kiitos, Rahikka, kiitos siitä!
(Ojentaa kätensä Rahikalle.)
RAHIKKA. (Antaa kummastuneena epäillen kättä.) Minä en ymmärrä.
SELMA. Niin, niin kuinka sinä voisitkaan ymmärtää. Eihän se ole ihmekään.
(Tempaa kätensä.)
Rahikka, minä pyydän, mene luotani. Katso ihmiset näkevät sinun puhuttelevan minua, sinä menetät kunniasi. Jätä minut. Mene sinä omia teitäsi, pysy yhtä rehellisenä, yhtä kelpo miehenä kuin tähänkin asti. Minä vapautan sinut sanastasi. Sinä olet vapaa, ei sinun tarvitse huolia minusta.
RAHIKKA. Mutta Selma. Sinä et ole terve.
SELMA. Ole huoletta!
RAHIKKA. Etkö sinä luule minun ottavan osaa kohtaloosi, etkö luule minun säälivän sinua——
SELMA. (Katkerasti.) Sinä otat osaa kohtalooni, sinä säälit minua.
Onhan se hyvin kiltisti tehty… Sinä siis säälit——.
RAHIKKA. Mitä tarkoitat? Mikä katse, mikä katkeruus äänessä!
SELMA. Niin, niin! Onhan se kumma, etten minä kiitä kauniisti osanotosta, kun sinäkin otat osaa tälläisen tytön kohtaloon——
(Huokaa syvään.)
RAHIKKA. Onko tuo minun Selmani, se puhdas, hellä, jumalinen impi, joka sammuvan sieluni äkkiä uuteen eloon viritti, tuo—tuo—Tämä on jotakin niin kauheata,——niin—ylenluonnollista. Ja kumminkin on se totta. Tuossa hän seisoo edessäni: hänen hellyytensä on muuttunut katkeruudeksi, viattomuutensa häpeäntunteeksi, jumalisuutensa—
SELMA. (Katkeralla ivalla.)—paatumukseksi.
RAHIKKA. Oh, mitä minä tässä lörpöttelen. Selma sinun täytyy seurata nyt minua.
SELMA. Täytyykö? Vai niin!—Oh, minä en jaksa enää!
(Aikoo lähteä.)
RAHIKKA. (Viittaa syrjässä seisovalle Niilolle.) Sinä lähdet nyt isäsi luoksi. Sitten hankin minä sinulle jotakin työnansiota—
(Selma tuijottaa häneen velttona, sanattomana.)
Sinä et vastaa.
NIILO. Rakas Selmani. Minä en voi sinua oman onnesi nojaan jättää. Tule minun kanssani. Sinähän väriset vilusta, raukka.
RAHIKKA. Menethän, Selma.
SELMA. Viekää minut minne tahdotte.
XIII:s KOHTAUS.
R. STEN. (Tulee rouva Silanin kanssa.) No tuossa hän onkin.