Kuuluu olevan ainakin kymmenen tai kaksitoista. — He eivät olleet vielä kaikki saapuneet.

ANNA

Menen heti, vaikka olenkin tottumaton, niin jossain määrin kuitenkin voin olla apuna. — Pukee kiireesti päällystakin yllensä, — Mennessään viittaa jäähyväisiksi Kalskeelle ja poistuu kiireesti.

AARNE KALSKE menee ovelle ja katsoo Annan jälkeen. Sitten palaa hän verkalleen ja miettivänä takaisin, istuutuu pöydän ääreen nojaten päätänsä käsiinsä. Hetken kuluttua ponnahtaa ylös.

Ei, ei tämä kelpaa! Nyt ei ole aika vaipua lemmenhaaveiluihin. —
Kuuntelee.

— On kuin tykkien jyske kaupungin suunnalla olisi jälleen kiihtynyt.
Tilanne näyttää kärjistyvän nopeammin kuin luulinkaan. —

Alkaa kiireesti hankkiutua lähtemään. — Kolkutusta ovella.

AARNE KALSKE

Sisään!

Elsie tulee tiheä harso kasvoilla.

AARNE KALSKE katsoo tutkivasti Elsietä, heti häntä tuntematta, —
Hämmästyneenä.

Ah, neiti Ståhle…

Kumartaa kohteliaasti, hieno ivan vivahdus äänessä ja käytöksessä.

— Millä voin teitä palvella? — Istukkahan, jos suvaitsette.

ELSIE tuskallisena ja hämmentyneenä, mutta arvokkaasti ja jonkunlaista ylemmyyttä tavoitellen.

Ah, pyydän…jättäkää tuo, puhukaamme asiallisesti.

AARNE KALSKE

Aivan mielelläni. Tehkää hyvin, esittäkää asianne.

ELSIE kokien tukehuttaa nyyhkytystään.

Mitä te olette tehnyt isälleni?

AARNE KALSKE hämmästyneenä.

Isällenne? Mitä tarkoitatte? Selittäkäähän tarkemmin!

ELSIE

En ole nähnyt isää sen jälkeen kuin hän muutamien muiden herrojen kera tuli tänne konttoriin, ja kohta sen jälkeen tulivat tänne punaiset ja ottivat tämän haltuunsa.

AARNE KALSKE

Ahaa…nyt ymmärrän. Isänne on todennäköisesti lähtenyt vähän ennen meidän tänne tuloamme pakenemaan. Hän ei ollut jäällä kun tulimme tänne. — Nuo toiset herrat kyllä olivat.

ELSIE

Missä ovat nyt nuo toiset herrat?

AARNE KALSKE

Lähetin heidät vartioston saattamana koteihinsa. He eivät saa toistaiseksi poistua asunnoistaan. — Annoin sellaisen määräyksen.

ELSIE katkerasti.

Mihin te oikeastaan pyritte tällä kaikella? Onko teillä mitään päämäärää, vai onko tarkoituksenne saada aikaan vain kauhua, sekasortoa ja hävitystä?

AARNE KALSKE

Jotta te ymmärtäisitte nykyisien tapahtumien luonteen, niiden alkutekijät ja puhkeamisen syyt, olisi teidän oltava monista, teille tuntemattomista seikoista selvillä, ja niiden ylimalkaiseenkaan selostamiseen ei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta.

ELSIE

Olette oikeassa, minä en tunne niitä seikkoja, mutta eräästä seikasta olen selvillä. — Alentaen ääntänsä.

— Kuulkaahan! Teidän yrityksenne tulee epäonnistumaan. Te ette tiedä…mutta voin vakuuttaa, että se tulee epäonnistumaan.

AARNE KALSKE huolettomasti.

Tällä kerralla se ehkä epäonnistuu, mutta kyllä se vielä tulee onnistumaankin.

ELSIE

Miksi siis uhraatte itsenne yrityksen vuoksi, jonka epäonnistumisesta olette itsekin selvillä? Luopukaa siitä! Antakaa kaiken jäädä tähän ja pelastakaa itsenne!

AARNE KALSKE terävästi.

Mitä tarkoitatte, neiti? En ymmärrä teitä.

ELSIE kiihkeästi.

Paetkaa, ennenkuin se on myöhäistä! Kohta olette valkoisten piirittäminä ja kuu he saavat teidät käsiinsä, olette hukassa. —

Kuiskaten.

— Minä auttaisin teitä pakenemaan.

AARNE KALSKE terävästi.

Minkätähden? Olenhan niinä, samalla kuin olen koko sen luokan vihollinen, johon te kuulutte, myöskin teidän vihollisenne.

ELSIE taistellen itsensä kanssa; epätoivoisesti', intohimoisen kiihkeästi.

Voi, hyvä jumala! ettekö te käsitä…ymmärrä…? Aina siitä asti kuin näin teidät viime syksynä tässä samassa huoneessa ja kuulin teidän puhuvan; ja siitä asti kuin te seisoitte täällä isäni edessä ja teidät eroitettiin tehtaasta…Aina siitä ajasta asti olen rakastanut teitä…rakastanut teitä…

Kalske ponnahtaa rajulla liikkeellä ylös, mutta hillitsee itsensä ja palaa jälleen istumaan.

ELSIE tarttuen intohimoisesti Kalskeeseen.

Kuulkaahan! Paetkaa…tai paetkaamme yhdessä…Minä kyllä tiedän keinon kuinka pääsemme pakenemaan…Sitten menemme jonnekin…jossa kukaan ei tunne teitä, eikä tiedä mitään entisyydestänne eikä nykyisyydestänne… Ja kenties voisin isäni ja muiden vaikutusvaltaisten sukulaisteni avulla hankkia teille armahduksenkin, jos kääntyisitte pois nykyisestä elämästänne ja jättäisitte koko entisyyden taaksenne. Te voisitte saada edullisen paikan isäni luona, jos niin tekisitte. — Kohtalonne, jos joudutte valkoisten käsiin, on kauhea. Teillä ei silloin ole mitään armoa odotettavissa eikä mitään pelastumisen mahdollisuutta. Minäkään en enää silloin voisi teitä pelastaa. Nyt sen vielä voisin tehdä. Olen monet kerrat kuullut heidän vannovan kaikkien punasten ja varsinkin johtajien kuolemantuomion…

AARNE KALSKE on kuin lumottuna kuunnellut Elsien intohimoista puhetta; hämmentyneenä.

Te siis voisitte minut vielä pelastaa?

ELSIE

Voisin.

AARNE KALSKE ikäänkuin itsekseen.

Paeta…Jättää kaikki. Unohtaa kaikki…pettää asia, jonka edestä olemme taistelleet, jonka edestä tuhannet jo ovat henkensä uhranneet ja vertansa vuodattaneet…pettää toverit ja liittyä heidän sortajiinsa…Ei, ei! Se olisi teko niin musta, niin katala, että sitä ei voisi sovittaa millään…ei millään…

ELSIE

Ajatelkaahan! Te olette vielä nuori…elämä loppumattomme mahdollisuuksineen on edessänne…Valinnan ei pitäisi olla vaikeata. Toisella puolen kuolema, varmana, väistämättömänä…toisella puolen elämä, taistelijan, mutta myöskin voittajan ihana, rikas elämä — ja minun rakkauteni.

AARNE KALSKE kuin huumeessa.

Teidän rakkautenne — — —

ELSIE

Niin, minun rakkauteni…tai ei, ei yksin minun, vaan meidän molempien…sinun ja minun rakkaus.

AARNE KALSKE aikoo sulkea Elsien hurjasti syliinsä.

— Elsie…

Ponnahtaa rajusti erilleen pyyhkien kuumeesta polttavaa otsaansa.

— Minua kurjaa… mitä minä teen…mitä minä teen?

Yrittäen äärettömällä voimanponnistuksella irtautua lumouksesta. — Kuin itsekseen.

— Minä kuolisin sinun puolestasi…niin juuri Minä kuolisin sinun puolestasi!

ELSIE

Noudattakaa pyyntöäni ja ajatelkaa millaisiin uhrauksiin olisin valmis teidän tähtenne alistumaan.

AARNE KALSKE lyöden nyrkillä otsaansa äkillisen mielijohteen valtaamana. Itsekseen.

Minä houkka…

Elsielle.

— Haa, te kaunis sireeni…Teidän ihanat lumolaulunne… Kuka takaa, että ne ovat vilpittömiä?

ELSIE

Ah…Te epäilette minua…

AARNE KALSKE

Kenties te vain näyttelette…Olette ehkä valkoisten kätyri…heidän lähettämänsä…

ELSIE

Ei, ei…kuinka te voitte…? Minähän rakastan teitä… Oh, hyvä jumala, kuinka saisin teidät vakuutetuksi… uskomaan…

AARNE KALSKE katsoen Elsietä hyvin läheltä ja kiinteästi silmiin.

Kaunis te olette, neiti Ståhle, ihana kuin itse valkeuden enkeli. Ja nyt kun katson teidän silmiinne, en epäile vilpittömyyttänne. Mutta sittenkään…sittenkään en voi suostua ehdotukseenne. Minä en petä tovereitani enkä yhteistä asiaamme edes siitäkään hinnasta, niin häikäiseviä tulevaisuuden kuvia kuin ehdotukseenne suostuminen minulle tarjoaisikin.

ELSIE väsyneesti.

Te siis hylkäätte…tarjoukseni?

AARNE KALSKE

Niin teen. Teidän maailmanne olisi minulle niin outo… vieras…Minä en sovi siihen maailmaan.

ELSIE

Mutta, hyvä jumala, ettekö sitte pidä henkeänne missään arvossa?
Hyljätessänne tarjoukseni tuomitsette itsenne varmaan kuolemaan.

AARNE KALSKE

Parempi kuolema kuin häpeällinen elämä.

ELSIE nousee äkillisellä liikkeellä.

Jääkää hyvästi!… Minä menen nyt. Minä kuvittelin tänne tullessani…mutta ei siinä ollutkaan mitään…ei mitään…Se oli vain harhakuva, jolla ei ollut mitään vastinetta todellisuudessa. Ah, jumalani! jos te tietäisitte…ymmärtäisitte…mutta ei, sittenkään ei se hyödyttäisi mitään…Hyvästi!

Poistuu kiireesti.

Kalske istuu pitkän ajan liikkumatonna ja tuijottaen ikäänkuin lumottuna jonnekin kaukaiseen etäisyyteen, jossa hänen silmiensä eleen näyttää avautuvan aivankuin toisia maailmoja, outoja, ennen tuntemattomia, loistavine ja häikäisevinä näköaloilleen.

Sitten ponnistautuu hän nähtävällä tahdon ponnistuksella todellisuuteen, ponnahtaa äkillisellä liikkeellä ylös ja ovesta ulos. — Näyttämö hetken tyhjänä. — Tykkien jyske on kiihtynyt kuuluen nyt varsin selvänä ja voimakkaana, mutta verraten etäältä.

Sarkki, Kohonen ja Pohja tulevat. Elsie on heidän keskellään.

SARKKI kiihoittuneena.

Hän on lahtarien vakooja, sanon minä! Vieköhön minut piru, ellei asia ole niinkuin sanon.

KOHONEN

Sinun mielentilasi on äärimmilleen kiihoittunut. Se saa sinut näkemään lahtarien vakoojia ja kätyreitä joka paikassa.

POHJA

Säilytähän kylmä verisyytesi, poika. Nyt sitä tarvitaan,

SARKKI

Menkää hiiden kuiluun kylmäverisyyksinenne ja mielentiloinenne! En minä aavehia näe. Lahtarien vakoojia on nyt melkein joka paikassa. — Elsielle. — Miksi hiiviskelitte täällä näin myöhällä?

ELSIE

Kävin täällä Kalskeen luona. — Tahdoin saada jotakin tietoa…isäni kohtalosta.

KOHONEN

Hänen kohtalostaan emme tiedä mitään.

SARKKI

Tietysti isänne on tuolla… lahtarien rintamalla…tai rintaman takana, luonnollisesti. — Oliko Kalske täällä?

ELSIE

Oli.

SARKKI

Missä hän on nyt?

ELSIE

Hän jäi tänne minun täältä lähdettyäni. Enempää en tiedä.

POHJA

Odotetaan kunnes Kalske tulee. Hän voi selittää tämän asian

AARNE KALSKE tulee, kiivaasti.

Mitä tämä merkitsee…?

Huomaa Elsie. — Hämmentyneenä, jota ei voi kokonaan peittää.

— Neiti Ståhle…Te täällä!

SARKKI

Tapasimme hänet hiiviskelemässä tässä ympäristöllä. On enemmän kuin luultavaa, että hän kuljeskelee lahtarien asioilla.

AARNE KALSKE tyynesti.

Erehdyt, Sarkki. Hän kävi minun luonani.

SARKKI ilkeästi.

Vai niin, vai sinun luonasi. Jopa alan ymmärtää. Herra päällikkö kuhertelee täällä vain lahtarinarttujen kanssa, sillä aikaa kuin jne toiset tappelemme henkemme edestä rintamalla lahtareita vastahan.

AARNE KALSKE tuskallisesti.

Vaikene…

KOHONEN JA POHJA

Lopeta. Sarkki, tahi…

SARKKI

Te ette ole minun suuni tukkijoita. Minulla on oikeus…

Kalskeelle.

— Sinun lahtarien kanssa veljeilystäsi…

AARNE KALSKE astuu askeleen Särkkiä kohti vaarallinen väike silmissä. — Hillitysti, melkein kuiskaamalla, mutta hirvittävää uhkaa ja voimaa äänessä ja olemuksessa.

Hillitse aikoinaan kielesi, Sarkki!

Sarkki vaikenee. — Tuskallinen äänettömyys.

AARNE KALSKE tyynesti, luonnollisesti.

Päästäkää neiti Ståhle menemään. Minä vastaan hänestä. —

Elsielle.

— Pyydän, menkää suoraan kotiinne, välttyäksenne enemmiltä ikävyyksiltä.

ELSIE poistuu äänettömänä, luoden mennessään pikaisen ristiriitaisia tunteita kuvastavan katseen Kalskeeseen.

AARNE KALSKE

Selitähän, Sarkki, minkätähden olet poistunut rintamalta? Ja te toiset, miksi olette jättäneet vartiopaikkanne? Olette sen näköisiäkin kuin olisi kokonainen komppania lahtareita kintereillänne.

SARKKI

Ja niin, piru vie, onkin! Eikä vain yksi komppania, vaan kokonainen armeija; olemme kokonaan lahtarien piirittämiä. Mennessämme rintamalle, tuli vastallamme kaksi lähettiä, jotka ilmoittivat, että punaisten rintama on kokonaan murtunut. Menimme siitä huolimatta etehenkin, mutta pian kohtasimme pakenevat punaisten etujoukot, jotka sanoivat samaa, ja että lahtarit hyökkäävät solkenaan etehenpäin, punaisten peräytyessä täydessä epäjärjestyksessä heidän edellähän.

POHJA

Myöskin kaupungissa kuuluu pohjoiset kaupunginosat olevan jo lahtarien hallussa.

AARNE KALSKE

Rintamamme murtunut! Näin äkkiä! Vielä äskettäinhän oli punaisilla erinomaisen hyvät asemat juuri tällä rintamalla. — Ei, se on mahdotonta!

SARKKI

Oli miten tahansa, mutta kyllä asia on niinkuin kerroin.

KOHONEN

Lahtarit ovat sitäpaitsi saaneet aivan viime aikoina suuria apujoukkoja kaikille rintamille.

Joukko punaisia syöksyy sisälle. Jotkut näyttävät olevan peloissaan, mutta useimmat ovat levollisia ja päättävän näköisiä.

ÄÄNIÄ kiihoittuneita, uhkaavia.

— Meidät on petetty!

— Myyty lahtareille!

— Voi meitä!

— Mitä nyt teemme?

— Niin…mitä…mitä?

AARNE KALSKE levollisesti.

Mitäkö teemme…? Ryhdymme tietysti vihollista vastaanottamaan.

ENSIMÄINEN PUNAINEN

Emme halua mennä enää teurastettaviksi.

TOINEN PUNAINEN

Palkkammekin on vielä saamatta.

KOHONEN

Kurjat raukat!

POHJA

Oletteko te miehiä?

ÄÄNIÄ

— Hävetkää, hävetkää!

AARNE KALSKE astuu aivan miesten eleen luoden heihin läpitunkevan hallitsijaa ilmaisevan katseen. Lujasti ja päättävästi.

Pelkurit raukat jääkööt, muut seuratkoot mukana!

Lähtee päättävästi ja taakseen katsomatta. Kaikki toiset seuraavat epäröimättä, vain ensimäivenn ja toinen punainen epäröivät ja jäävät vihdoin jälelle. — Äänettömyys.

ENSIMÄINEN PUNAINEN

Minua onnetonta kun ollenkaan ryhdyin tällaiseen!

TOINEN PUNAINEN

Hulluja olimme!

ENSIMÄINEN PUNAINEN

Mitä nyt teemme? Kuutithan, että lahtarit voivat olla täällä minä hetkenä hyvänsä.

TOINEN PUNAINEN

Minä ainakin menen kotiini.

ENSIMÄINEN PUNAINEN

Myöskin minä.

TOINEN PUNAINEN

Ja väkisin minä kaartiin otettiinkin.

ENSIMÄINEN PUNAINEN

Samoin minä.

— Lähtevät.

ESIRIPPU.

NELJÄS NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ:

Tirehtööri Ståhlen palatsin pihamaa, joka on samalla konttorirakennuksen pihamaa. Osittain metsää, osittain puistoa; hiekoitettuja käytäviä risteilee siellä täällä. Etäämmällä näkyy sankka havumetsä ja sen takana järvi. Vasemmalla palatsin pääty, jossa on suuret kaksoisovet ja johon harmaat kiviportaat johtavat. Suurenpuoleinen veranta ympäröi rakennusta. Oven yläpuolella palaa sähkölamppu. Aika-ajoin kuuluu kiivasta kuularuiskuja kivääritulta ja silloin tällöin tykkien kumeita, juhlallisia jymäyksiä. Tulipalojen loimua ja kajastusta ympäristöllä. Iltayö. Vuodenaika: Varhaiskeväl.

Aarne Kalske ja Anna tulevat oikealta. Kalskeen käynti on ryhdikästä ja joustavaa kuten tavallisesti; kasvot ovat kalpeat ja synkät, multa kuvastaen samalla raudanlujaa päättäväisyyttä ja tarmoa.

AARNE KALSKE synkästi ja surullisesti.

Näinkö siis yrityksemme raukesi tälläkin kerralla… Rivimme ovat jo alkaneet horjua…kohta ne murtuvat kokonaan. Sen lisäksi on joukkojemme innostus alkanut laimentua ja se on pahin kaikista. — Vieläkään emme kyenneet murtamaan kahleitamme, entistä lujemmalle niitä vain kiristimme.

ANNA rohkaisevasti.

Voimme vielä voittaakin. Vaikka tämä paikkakunta menetettäisiinkin, niin onhan punaisilla vielä koko eteläinen osa maata.

AARNE KALSKE

Jos tämä paikkakunta ja läheinen kaupunki antautuvat, niin on punaisten ylivoima murtunut. Tämä seutu on punaisen Suomen lukko.

ANNA tuskallisesti.

Ah' hyvä jumala, kuinka hirveätä! — Ja kohtalomme… millainen se lienee heidän valloittaessaan tämän paikkakunnan?

AARNE KALSKE tyynesti.

Kohtalommeko…? Omasta kohtalostani kyllä olen selvillä. Voin vannoakin, että elämäni rata päättyy silloin kuin valkoiset saavat minut käsiinsä.

ANNA rajusti nyyhkien: epätoivoisesti ja intohimoisesti syleillen
Kalsketta.

Sinä et saa antautua heidän käsiinsä…et…et… Epäonnistukoon yrityksemme…tuhoutukoon kaikki muu… mutta sinä et saa joutua heidän käsiinsä!

AARNE KALSKE

Mutta Anna…

ANNA kuten edellä.

Ehkä olen mieletön…hupsu…mutta rakkauteni sinuun on tehnyt minut siksi. — Jumalani, kuinka onnellinen…niin äärettömän onnellinen olen ollut siitä asti kun sain varmuuden, että sinäkin rakastat minua. Tuo tietoisuus on tunkeutunut vereeni…koko elimistööni kuin huumaava, päihdyttävä viini…ja nyt…nyt… Vaipuu maahan polvilleen epätoivoisesti ja rajusti itkien.

AARNE KALSKE hyväillen hellästi Annan päätä ja hiuksia; hiljaa, vienosti.

Sinä rakas…rakas…rakas…

Sieppaa äkkiä Annan syliinsä syleillen ja suudellen häntä rajusti, intohimoisesti ja tulisesti, — Molemmat katsovat toisiaan kauan loistavin, säteilevin silmin. — Äänettömyys.

AARNE KALSKE innostuneesti, elämänhaluisesti ja kuohuvan ponnekkaasti.

Jos sittenkin vielä yrittäisimme, Anna!

ANNA

Mitä yrittäisimme? Mitä tarkoitat?

AARNE KALSKE

Murtautua vihollisen rintaman läpi omien joukkojemme luo.

ANNA

Minkä kautta sinne pääsisimme?

AARNE KALSKE

Tuon järven yli, jäätä myöten. He ovat tuolla järven toisella puolella, siis verrattain lähellä. Kuuluuhan niiden tykkien jyskekin tänne varsin selvästi. — Tule! Mennään! — Aikovat lähteä. — Sarkki ja Kohonen tulevat oikealta synkkinä, epätoivoisina ja masentuneina.

SARKKI

Itse pirukaan ei voi meitä enää pelastaa. Yli-inhimillisillä ponnistuksilla yritimme torjua vihollisen hyökkäyksen, mutta turhaan…Jokainen mies joukossamme taisteli kuin sankari ja mieshukka oli kumminkin puolin hirveä. Siitä huolimatta tunkeutuvat lahtarit yhä eteenpäin. Ennenkuin tunti on kulunut, ovat ne jo täällä.

ANNA

Ah, jumalani, jumalani!

KOHONEN synkästi.

Kaupunkikin on jo lopullisesti antautunut.

AARNE KALSKE

Jo sekin…

SARKKI

On pian tehtävä jotakin, mutta mitä?

AARNE KALSKE päättävästi.

Me joko taistelemme viimeiseen mieheen tai yritämme paeta tästä rotan loukusta. — Tulkaa! Tai odottakaahan! Olisiko tuonne jäänyt vielä mitään…?

Sarkki ja Kohonen juoksevat konttorin rappuja ylös verannalle ja ovesta sisälle.

AARNE KALSKE

Annalle.

Kenties erehdyimme ryhtyessämme puolustamaan asiaamme aseilla — useat omastakin joukostamme niin väittävät — mutta työväenluokan yhteinen onni ja ne korkeat päämäärät, joihin sillä olemme pyrkineet, on lieventävä, ellei kokonaan poistava historian tuomion.

ANNA

Aseihin tarttumisemmeko erehdys? — — Se olisi hirveätä!

AARNE KALSKE

Niin, en osaa sanoa…Itse sodankäynnissä olemme tosin tehneet paljon kohtalokkaita erehdyksiä: venäläiseen sotaväkeen turvautuminen oli yksi sellainen. Myöskin kurittomuus, joukkojen kehittymättömyys ja raakuus sekä kykenevien johtajien puute ovat olleet suurimpia syitä turmioomme. — Tekemiemme erehdyksien korjaaminen on kuitenkin myöhäistä. Nyt on kiinnitettävä kaikki huomio nykyiseen tilanteeseen.

Sarkki ja Kohonen tulevat konttorista.

KOHONEN

Ei siellä enää ole mitään.

SARKKI

Kaikki tärkeimmät hävitimme. Sitäpaitsi…jos sytyttäisimme tuleen koko roskan.

AARNE KALSKE

Ei, ei…mitä se hyödyttäisi? — Tulkaa!

Menevät kiireesti oikealle. Näyttämö pitkähkön ajan tyhjänä. Lähimmässä ympäristössä vallitsee täydellinen hiljaisuus.

Sitten alkaa läheltä kuulua kiivasta melua ja huutoja sekä muutamia kiväärin laukauksia. Kohta sen jälkeen syöksyy 6 tai 8 punaista sotilasta näyttämölle, vasemmalta rakennuksen takaa. Heidän pukunsa ovat repeytyneet riekaleiksi, muutamat heistä ovat haavoittuneet ja kaikki hyvin nääntyneitä, Parilla kolmella on vielä kiväärit ja sotilasreput, toiset ovat heittäneet ne pois. Kaikilla punainen nauha lakissa. Heidän joukossaan on suutari Pohja. — Heti punaisten jälkeen hyökkää joukko valkoisia kaikki asestettuna ja sotilaspuvuissa, jokaisella valkea käsivarsiside ja kuusenhavu lakissa. — Heidän joukossaan ovat myöskin tirehtööri Ståhle, pastori Loimaranta, tilanomistaja Falck ja tehtaan insinööri.

Joukon etupäässä on muuan valkoisten päällikkö, jääkäriluutnantti Frey. Hän on käskevä, kopea, ylimielinen ja ylpeäryhtinen, maailmanmiehen huolettomuutta käytöksessä ja puheessa; pohjimmalta vilahtaa silloin tällöin vaikutuksille altis, tunneherkkä luonne esiin; nuorehko.

HUUTOJA VALKOISTEN JOUKOSTA

— Pysähtykää roistot!

— Heti paikalla pysähtykää!

Valkoisten saavutettua punaiset, syntyy lyhyt, mutta kiivas taistelu; pian ovat punaiset nääntyneinä, osittain haavoittuneina ja aseettomina pahoitetut antautumaan. Muutamat pahimmin haavoittuneet ovat lysähtäneet maahan miltei tajuttomina.

LUUTNANTTI FREY potkaisee erästä haavoittunutta.

Ylös, koirat, siitä!

Haavoittuneet yrittävät nousta, mutta vaipuvat hiljaa voihkaisten jälleen maahan.

LUUTNANTTI FREY

Kuka on päällikkönne? — Ei vastausta.

LUUTNANTTI FREY

Kuulilleko, koirat, missä on päällikkönne?

POHJA

Emme tiedä. Jouduimme erilleen pääjoukosta, emmekä ole heitä sen jälkeen nähneet.

PASTORI LOIMARANTA

He valehtelevat, herra luutnantti. Pakoittakaa vain heidät tunnustamaan.

LUUTNANTTI FREY

Jos ilmoitatte, missä piileksii päällikkönne…

PASTORI LOIMARANTA

Kalske, Aarne Kalske.

LUUTNANTTI FREY

… päällikkönne Aarne Kalske esikuntineen, niin heti kun olemme saaneet heidät ilmoituksenne perusteella käsiimme, pääsette vapaiksi, muutoin teidät ammutaan.

POHJA

Me emme tiedä…

TIREHTÖÖRI STÅHLE

Te tiedätte, mutta ette tahdo ilmoittaa. Te olette tämän paikkakunnan punaisia…minä kyllä tunnen…ja kuulutte Kalskeen joukkoihin.

PASTORI LOIMARANTA

Pohjalle.

Aa, nyt tunnenkin! Te itse olette yksi Kalskeen läheisimpiä apureita.
Meitä vangitsemassakin olitte.

LUUTNANTTI FREY punaisille.

Onko punaisilla vielä suuretkin joukot tässä ympäristöllä?

POHJA

Kuinka me sen tietäisimme?

LUUTNANTTI FREY vetää esiin revolverinsa ja painaa sen suun Pohjan otsalle. — Uhkaavasti ja kiihtyvällä raivolla.

Tahdotko vastata kysymykseeni, sinä kirottu?

POHJA tyynesti, levollisesti.

Minä en tiedä…

LUUTNANTTI FREY laukaisee, ja hiljaa huokaisten vaipuu Pohja maahan.

ERÄS NUORI PUNAINEN

Oh, te verikoirat…te…te… Purskahtaa äänekkääseen itkuun.

— Hän oli isäni, ainoa omaisistani, joka oli jäänyt eloon. Heittäytyy ruumiin viereen tuijottaen jäykkänä ja tajuttomana sen veren tahraamiin kasvoihin.

— veljeni kaatui rintamalla ja nyt sinäkin, isä… Puhkeaa ajottain hillittömiin nyyhkytyksiin.

LUUTNANTTI FREY hiukan hämmentyneenä, mutta kokien sitä salata. —
Valkoisille.

Viekää vangit pois…jonnekin sinne tehtaaseen. Ja osa teistä lähtee nyt heti etsimään lähimmässä ympäristössä piileviä punaisia. Jos saatte yhdenkin käsiinne, on teidän hänet heti tuotava tänne. — Oletteko ymmärtäneet?

VALKOISET sotilaallisesti tervehtien.

Kyllä, herra luutnantti!

LUUTNANTTI FREY

Eteenpäin…Mars!

Osa sotilaista tarttuu vankeihin vieden heidät puolittain laahaamalla mukanaan. Toinen osa hajautuu ympäröivään metsään. Jälelle jäävät luutnantti Frey, tirehtööri Ståhle, pastori Loimaranta, tilanomistaja Falck, tehtaaninsinööri ja muutamia tehtaan herroja ja tilanomistajia.

PASTORI LOIMARANTA

Uppiniskaisia roistoja!

LUUTNANTTI FREY

Oikeita piruja, mutta kyllä minä saan masentumaan. — Ottaa taskustaan pullon ja ryyppää siemauksen.

Tirehtööri Ståhlelle.

Koska me näin äkkiarvaamatta ja vielä poikkeuksellisissa oloissa olemme joutuneet vieraiksenne, niin mitään vierasvaraisuuden vaatimuksia emme ole oikeutetut tekemään, mutta jos Teille, hra tirehtööri, olisi sattunut jäämään jonnekin kätköpaikkaan pieni tilkkanen vähän jalompaa nestettä kuin tämä pahalle löyhkäävä paloviina, niin olisi ilomme täydellinen.

TIREHTÖÖRI STÅHLE

Odottakaa hetkinen! — Poistuu vasemmalle rakennuksen taitse.

PASTORI LOIMARANTA

Kun ajattelemme viimeaikaisia elämän kokemuksiamme, niin on meidän puhjettava kuningas Davidin tavoin lausumaan: »Kiitä sieluni Herraa ja kaikki mitä minussa on Hänen pyhää nimeänsä!» — sillä ihmeellisesti, todella ihmeellisesti on Hän johtanut meidän vaellustamme punaisen hirmuvallan kaikkien kauhujen keskeltä laillisen yhteiskuntajärjestyksen turvalliseen ja oikeutta rakastavaan helmaan.

LUUTNANTTI FREY

Hm…hm…aivan oikein, aivan oikein. — Kun vain pian saataisiin punaisten lopullinenkin valta murrettua.

TILANOMISTAJA FALCK

Ja maksaa heille ansaittu palkkansa.

PASTORI LOIMARANTA innostuen.

Aivan niin…maksaa ansaittu palkkansa…Veli sanoi hyvin sattuvasti. — Maksaa ansaittu palkkansa! — Jokainen on saapa ansionsa mukaan, sanoo raamattukin.

TIREHTÖÖRI STÅHLE tulee. Hänellä on muutamia etiketeillä varustettuja ja huolellisesti korkattuja pulloja mukanaan sekä muutamia laseja.

Onneksi eivät punaiset olleet löytäneet kätköpaikkaani, voimme siis nyt vähän kilistää Valkoisen Suomen menestykseksi. Vie pullot ja lasit verannalla olevalle pöydälle, viitaten kädenliikkeellä toisia seuraamaan mukana. Täyttää lasit.

LUUTNANTTI FREY maistaa lasistaan.

Kerrassaan mainiota! Hienointa ainetta mitä tuskin ikänäni olen maistanut. Ja se on paljon sanottu, se. — Vapaan valkoisen Suomen malja! — Eläköön valkoinen Suomi! Eläköön!

YHTEINEN HUUTO

Eläköön!

PASTORI LOIMARANTA

Ja kuolema punaroistoille!

YHTEINEN HUUTO raivoisa, vertajanoava.

Kuolema, kuolema!

LUUTNANTTI FREY

Ja maljat pohjaan! Ryyppää ja kaikki seuraavat hänen esimerkkiänsä.

LUUTNANTTI FREY

Hyvät herrat! — Meidän on nyt tehtävä selvää kun on hyvä tilaisuus. Sosialismin haave on lopullisesti ja perinpohjin tässä maassa tukahutettava, jotta se ei enää myöhemmälläkään pääse versomaan ja mieliä myrkyttämään. — Suomeen on saatava luja ja järjestystä rakastava hallitus. — Suomelle on saatava kuningas…kuningas, hyvät herrat. — Eläköön Suomen kuningas! Eläköön!

YHTEINEN HUUTO

Eläköön!

ELSIE tulee rakennuksen takaa.

LUUTNANTTI FREY astuu alas verannalta ja tervehtii Elsietä maailmanmiehen tavoin, sulavan hienosti ja kohteliaasti.

Ah, olenko joutunut lumotulle saarelle ja tuleeko kaunis Kirke muuttamaan minut noitasauvallaan röhkiväksi siaksi?

TIREHTÖÖRI STÅHLE kiirehtii esittelemään.

Tyttäreni. — Luutnantti Frey.

LUUTNANTTI FREY kumartaa syvään.

Nöyrin palvelijanne, neiti…

TIREHTÖÖRI STÅHLE Elsielle.

Miksi olet tullut tänne, lapseni, ja jättänyt turvapaikkasi?

ELSIE

Olin niin levoton ja kun kuulin täältä ääniä, en malttanut olla hiipimättä ottamaan selvää mitä täällä tapahtuu. — Huomaa maassa makaavan Pohjan verisen ruumiin ja pysähtyy kauhistuneena.

Jumalani, mitä tuo on…kuka hän on?

PASTORI LOIMARANTA

Älkää siitä' välittäkö, neiti. Se on vain muuan noita saastaisia punikkiroistoja, joka on saanut ansaitun palkkansa.

LUUTNANTTI FREY kumartaen kohteliaasti.

Sallittehan, neiti, että juomme valkoisen Suomen naisen maljan. —
Täyttää lasinsa ja toiset seuraavat hänen esimerkkiänsä.

— Eläköön valkoisen Suomen nainen!

YHTEINEN HUUTO

Eläköön!

ELSIE kuiskaten.

Isä, onko punaisia tässä lähistöllä paljonkin kaatunut ja otettu vangeiksi?

TIREHTÖÖRI STÅHLE

Onhan niitä tietysti kaatunut ja myöskin vangittu. — Mutta miksi sellaista kysyt, tyttöseni?

ELSIE

Muuten vain tahdoin tietää…

TIREHTÖÖRI STÅHLE

Menehän nyt takaisin turvapaikkaasi ja nuku rauhallisesti. Nyt ei meitä enää uhkaa mikään vaarakaan. Olemme onnistuneet karkoittamaan kaikki punaiset koko tehtaan alueelta. — Menee verannalle.

PASTORI LOIMARANTA rientää alas, imelän hellästi.

Te olette tavattoman kalpea, neiti Elsie. Voitteko pahoin? — Osoittaa ruumiita.

— Tuollainen näky ei ole suinkaan miellyttävä teidän kaltaiselle hennolle olennolle. Enkelien silmät eivät voi katsoa maan alhaista saastaa ja likaa. — Saatan teidät pois täältä, jos suvaitsette. — Tarjoo käsivartensa.

ELSIE kylmän ylenkatseellisesti.

Oh, jättäkää minut rauhaan!

PASTORI LOIMARANTA koomillisuutta lähentelevällä hämmästyksellä.

Mutta, neiti Elsie, en ymmärrä…

LUUTNANTTI FREY kiiruhtaa esiin tarjoten sirolla liikkeellä käsivarttansa. — Vähän humalassa.

Pyydän…sallikaahan minun neiti…

ELSIE kylmästi.

Älkää vaivautuko, herra luutnantti. — Poistuu kiireesti. — Pastori
Loimaranta ja luutnantti Frey menevät jälleen verannalle.

TIREHTÖÖRI STÅHLE

Mennäänpä hetkiseksi tuonne sisälle levähtämään. Siellä voimme myöskin keskustella lähimmistä tehtävistämme. — Kylmäkin alkaa jo ahdistaa. — Menevät.

Näyttämö hetken tyhjänä. Tulipalojen loimu on himmennyt ja muutenkin vallitsee melkein täydellinen hiljaisuus lähimmässä ympäristössä. Etäämmällä, järven takaa, kuuluu kuitenkin yhtämittaista ja kiivasta tykkien jyskettä. — Metsästä oikealta alkaa kuulua ääniä, jotka yhä lähenevät. — Kuuluu huutoja:

— Nopeammin, astu nopeammin, vetelys!

Kohta sen jälkeen tulee näyttämölle äskettäin punaisia etsimään menneitä sotilaita. He tuovat keskellään Kohosta ja Annaa. Kohonen kävelee horjuen, nähtävästi haavoittuneena ja muutoinkin hyvin näännyksissä. Anna sitävastoin astuu kevyesti ja joustavasti; kasvot vain ovat tavallista kalpeammat ja silmissä omituinen hehku. Tarkemmin katsoen näkyy hänen kasvoillaan ja koko olemuksessa hillitty, muita ääretön tuska, epätoivo ja kurja viha.

ÄÄNIÄ

— Seis!

— Tähän pysähdytään!

Luutnantti Frey, pastori Loimaranta, tirehtööri Ståhle y.m. tulevat konttorista ja pysähtyvät verannalle.

LUUTNANTTI FREY tulee ensimäisenä. Hän on paljain päin, polttelee sikaaria. — Puoliääneen, itsekseen.

Aa, taaskin nainen, ja kautta jumalan, täydellinen kaunotar…millainen vartalo…millaiset muodot…ja silmät sitten…Hän ei ole missään suhteessa äskeistä kehnompi. — Sotilaille.

— Tuokaa tyttö tänne, kuulustelemme häntä täällä sisällä…tuon äijänrahjuksen…hänet voitte pitemmittä mutkitta ampua…Viekää tuonne sivummalle…metsän reunaan.

ANNA tarttuen epätoivoisesti isäänsä.

Ei, ei…me emme eroa…

LUUTNANTTI FREY käskevästi, osoittaen ovea.

Viekää tyttö tuonne. — Kuulustelemme häntä sitten.

ANNA

Ei, ei…en tahdo… Sotilaat vievät Annan väkivallalla sisälle.

LUUTNANTTI FREY astuu alas verannalla pysähtyen Kohosen eteen.

Hei, sinä koira, seiso suorana! Pää pystyyn ja rinta ulos…Jumal'auta, oletko sinäkin olevinasi kaartilainen!

TIREHTÖÖRI STÅHLE pirullisella ivalla.

Osat kai vaihtuivat, vai miten? Tällä hetkellä ei Kohosta taida lakkoon kiihoittaminenkaan haluttaa.

PASTORI LOIMARANTA

Missä ovat toiset pääkapinoitsijat…Kalske ja Sarkki? Kohonen ei vastaa.

PASTORI LOIMARANTA

Teidän on vastattava kun kysytään. — Missä ovat rikostoverinne Kalske ja Sarkki?

KOHONEN

En tiedä…ehkä ovat päässeet yli järven…pakenemaan.

PASTORI LOIMARANTA raivosta tukahtuneella äänellä.

Pakenemaan!

LUUTNANTTI FREY

Joutavaa puhetta tuo. Kukaan ei pääse sen renkaan sisäpuolelta, jonka valkoisten joukot ovat tämän paikan ympärille muodostaneet.

PASTORI LOIMARANTA

Tuon järven yli kenties…jäätä myöten…

LUUTNANTTI FREY osoittaen saaria.

Kaikki nuo saaret olemme miehittäneet ja varustaneet kuularuiskuilla ja kivääreillä. Sille, joka yrittää sitä tietä, on se viimeinen matka.

KOHONEN tekee tuskaa ja epätoivoa ilmaisevan liikkeen.

TIREHTÖÖRI STÅHLE

Kuulette nyt, että mitään pakenemisen mahdollisuuksia ei teillä eikä rikostovereillanne ole; on siis parasta, että ilmoitatte missä he piileksivät.

LUUTNANTTI FREY

Älkäämme välittäkö hänen rikostovereistansa tällä hetkellä, ne kyllä saamme käsiimme ennemmin tai myöhemmin. Katsotaanhan nyt äijän omaa syntiluetteloa, millainen se on.

PASTORI LOIMARANTA innokkaasti.

Pääroistoa Kalsketta lukuunottamatta on hän pahimpia kiihoittajia koko tällä paikkakunnalla.

TIREHTÖÖRI STÅHLE

Se on totta! Tehtaan työläisten keskuudessa on hän lietsonut tyytymättömyyttä, yllyttänyt lakkoon ja itse aina ollut etunenässä rettelöimässä.

TILANOMISTAJA FALCK

Paikkakunnan kapinallisille on hän myöskin hankkinut aseita ja ollut mukana ryöstöretkillä — päällikkönä. Minunkin luonani he kävivät.

LUUTNANTTI FREY pirullisesti.

Vai niin, vai olet sinä sitä lajia. Ulkomuotoosi ja ikääsi katsoen ei sitä oikein uskoisi. —

Joukkoonsa kääntyen.

— Siis selvä ilman muuta? — Vai kuinka?

ÄÄNIÄ

— Niin, niin!

— Selvä on!

LUUTNANTTI FREY Kohoselle.

Riisu päällysvaatteesi!

KOHONEN tajuamatta, mitä on tekeillä, typertyneenä.

Mitävarten…riisua…minkätähden?

LUUTNANTTI FREY

Tee niinkuin käsken…nopeasti!

TEHTAAN INSINÖÖRI vähän arasti.

Älkäämme olko tarpeettoman ankaria. Hän on haavoittunutkin ja hän ei suinkaan ollut pahimpia…ahkera ja säännöllinen työmieskin, vaikka sosialismin myrkky oli päässyt viimeaikoina häntäkin jonkunverran pilaamaan.

PASTORI LOIMARANTA

Luvallanne sanoen, herra insinööri, teidän Saalinne ei ole tässä tapauksessa lainkaan paikallaan; se on sivusuuntaista ja sellaisenaan turmiollista ja hyljättävää.

TEHTAAN INSINÖÖRI

Muistattehan kai, kuinka säädyllisesti hän meitä kohteli ollessamme punaisten vankeina?

LUUTNANTTI FREY

Hän on jokatapauksessa kapinoitsija, ja jos tahdomme puhdistaa tätä maata roistoista ja hylkiöistä, niin silloin on liiallinen hempeämielisyys paheksuttavaa, jopa rikollistakin. — Kohoselle.

— Riisuudu ja nopeasti!

KOHONEN alkaa koneellisesti riisuutua, mutisten puoliääneen.

Hyvästi, toverit…hyvästi! — Lujalla ja varmalla äänellä.

— Vaikka te rakentaisitte kokonaisia vuoria murhattujen ruumiista ja vuodattaisitte merellisen verta sen tien tukkeeksi, niin sittenkin se kulkee eteenpäin. Se on vastustamaton…voittamaton…ja vielä kerran se murskaa teidät, te kirotut…

LUUTNANTTI FREY vihan vimmassa iskee Kohosta nyrkillään.

Vaikene!… Eteenpäin…Mars!

Viittaa pari miestä mukaansa ja menevät vähän etäämmälle metsän reunaan. Siellä luutnantti Frey komentaa miehensä pysähtymään ja Kohosen jatkamaan jonkunverran matkaansa ja sitten hänetkin pysähtymään ja kääntymään rintama-asentoon. Hetken seisovat he näin ryhmitettynä, sitten järjestyvät sotilaat komennuksen mukaan ampuma-asentoon. — Seurannassa hetkessä he laukaisevat. — Hentona vaipuu Kohosen ruumis maahan, vavahdellen siinä hetken, mutta pian makaa hän jäykkänä ja liikkumattomana. — Luutnantti Frey palaa miehineen etualalle.

ELSIE JA ELLI tulevat.

ELSIE vähän hermostuneesti.

Kuulimme täältä aivan äskettäin kaksi laukausta…mitä ne merkitsevät?
Mitä täällä on tapahtunut?

LUUTNANTTI FREY tehden kunniaa

Ei mitään tärkeätä…Maksoimme vain eräälle kapinoitsijalle ansaitun palkkansa.

ELSIE

Mitä maksoitte…Mitä tarkoitatte?

ELLI huomaa ruumiit. Elsielle puolittain kuiskaten.

Katso, Elsie…ne ovat punaisia…niillä on punainen nauha lakissa.

Menee lähimmän ruumiin luo ja katsoo sitä uteliaana, mutta samalla kauhua ja inhoa ilmaisevin elein.

— Uh, kuinka se on raa'an ja julman näköinen!

ELSIE kiiruhtaa Kohosen ruumiin luo; itsekseen.

Jumalani, hänhän on Kohonen! — Palaa etualalle kalpeana ja kauhistuneena; osoittaen Kohosen ruumista.

— Ah, miksi hänet olette surmanneet? Hänhän oli rehellinen, kelpo työmies…vanhimpia työläisiä isäni tehtaassa. Olen tuntenut hänet siitä asti kuin muistan.

KAIKKI katsovat hämmästyneinä Elsietä.

TIREHTÖÖRI STÅHLE ankarasti.

Elsie, varoitan sinua…älä sekaannu näihin asioihin…Sinä et niitä ymmärrä!

ELLI

Mutta ajattelehan, Elsie, millaisia roistoja punaiset olivat! He valelivat tässä ympäristölläkin rakennuksia paloöljyllä ja sytyttivät ne sitten palamaan. — Näin itse omin silmin.

PASTORI LOIMARANTA

Niin, ja monissa paikoin kuuluivat ne naulanneen kokonaisia perheitä ristille. — Luotettavat henkilöt ovat kertoneet.

TILANOMISTAJA FALCK

Elintarpeita ne myöskin haaskasivat suunnattomat määrät. He rakensivat niistä, kokonaisia rovioita, valelivat ne paloöljyllä ja sytyttivät sitten palamaan.

ÄÄNIÄ

— Ah, millaisia konnia!

— Kirotut roistot!

PASTORI LOIMARANTA

Ja nämä tällaiset kuuluvat nyt kun ovat joutuneet vangeiksi valittavan, että heitä muka kiusataan nälässä. Odottakoot vielä muutaman kuukauden, niin sitten ehkä tulevat tietämään, mitä on nälkä.

LUUTNANTTI FREY

Heille olisi syötettävä polttamiensa elintarpeiden tuhka eikä mitään muuta.

PASTORI LOIMARANTA

Kuularuiskujen ja konekiväärien eteen ne pitäisi asettaa koko roska ja tehdä puhdasta jälkeä. He tahraavat ilmankin hengitykseltänsä.

LUUTNANTTI FREY

Myöntänette siis, neiti Ståhle, että punaisten kaltaisille roistoille tuollainen kohtalo on täysin oikeudenmukainen. — Osoittaa ruumiita.

ELSIE osoittaen Kohosen ruumista.

Hän ei ollut roisto…

ELLI

Mutta, Elsie, olihan hän myöskin kapinallinen ja vielä jonkinlaisena päällikkönäkin!

ELSIE Sittenkään hän ei ollut roisto. Minä tunsin hänet…

TIREHTÖÖRI STÅHLE kylmästi, masentavasti.

Elsie, sinun puheesi osoittaa hämmästyttävää lyhytnäköisyyttä ja arvostelukyvyttömyyttä. — Luulisi melkein jonkun heidän hengenheimolaisensa puhuvan, eikä suinkaan Erik Ståhlen tyttären. Minä varoitin sinua jo äsken, kerran ennemmin olen sinua jo varoittanut. Nyt varoitan sinua kolmannen kerran ja se on myöskin viimeinen varoitukseni. Kehoitan sinua välttämään neljättä varoitustani — — sen seuraukset saattavat olla sinulle itsellesi ikävämpiä kuin luuletkaan.

ELSIE Ellille.

Tule, Elli! Mennään! — Lähtee.

ELLI seuraa Elsielä, vaikka vastahakoisesti. — Äänettömyys.

AARNE KALSKE tulee metsästä oikealta parin sotilaan saattamana. Hän on kalpea, puku epäjärjestyksessä ja tukka liimautunut hikiselle otsalle. Väistymätön tahdonvoima ja päättäväisyys, tuska, viha ja epätoivo kuvastavat hänen kasvoillaan.

Tulin vapaaehtoisesti pelastaakseni morsiameni…Sotilaat tässä voivat sen todistaa…

LUUTNANTTI FREY

Kuka te olette…? Mitä tarkoitatte?

PASTORI LOIMARANTA kuiskaten innokkaasti luutnantti Frey'lie.

Siinä hän nyt on…Kalske…punaisten päällikkö.. itse pääroisto.

LUUTNANTIT FREY tekee nopeasti ja salaa merkin sotilaille, jotka huomaamattomalla liikkeellä ympäröivät Kalskeen.

AARNE KALSKE joka ei kiinnitä huomiota sotilaiden liikkeeseen, melkein nöyrästi.

Missä hän on…se nuori tyttö, jonka vangitsitte isänsä keralla tuolla metsässä…?

Huomaa Kohosen ruumiin kauempana näyttämön taka-alalla, ja ponnahtaa nopealla hypyllä sotilaiden keskeltä ja juoksee ruumiin luo. — Tukahtuneesti, käheällä äänellä.

— Ah, jumalani…Kohonen…! Hyökkää rajusti etualalle silmissä pelottava hehku, suunniltaan tuskasta.

— Missä hän on…se nuori tyttö…Mitä olette tehneet hänelle?

ANNA joka on kuullut Kalskeen äänen, syöksähtää konttorin ovesta verannalle, ojentaen epätoivoisella, muita samalla riemullisella liikkeellä kätensä Kalsketta kohti.

AARNE KALSKE unohtaen kaiken muun, kuohuvalla riemulla.

Anna! —

Muutamalla askeleella juoksee hän ylös verannalle sulkien Annan rajusti syliinsä.

LUUTNANTTI FREY raivosta kuohuen sotilaille.

Te nahjukset, puuhevoset…Ottakaa kiinni hänet heti…ja tyttö viekää takaisin sisälle.

AARNE KALSKE

Miksi sellainen kiire, hyvä herra, Näettehän etten pääse pakenemaan, enkä sitä yritäkään. Minä tiedän, että elämäni viimeiset minuutit ovat kulumassa, elämäni tuulilasin hiekka on juossut loppuun…Mutta nyt ei ole siitä kysymys. En pelkää kuolemaa. Minä melkein toivon sitä nyt, sillä kuolema…se on unohdus…lepo…ikuinen rauha…Mutta tämä nuori tyttö…Säästäkää hän…Sitä vain teiltä pyydän…

ANNA

Ei, ei, jos he eivät sinua säästä, en tahdo jäädä minäkään elämään. olkaamme sitten yhdessä!

LUUTNANTTI FREY sotilaille.

Viivyttelette? Ettekö kuulleet käskyäni? Sotilaat aikovat hyökätä.

AARNE KALSKE

Seis! Malttakaahan hetkinen! Minä yksin olen syyllinen. Antakaa tämän tytön mennä. Hän on vielä niin nuori…vasta elämän alussa…ja mitä hyötyä teille on hänen surmaamisestansa? Isänsä makaa tuolla ja vanha äitinsä, pieni sisarensa ja veljensä tarvitsevat hänen apuansa. Antakaa hänen mennä ja minulle saatte silloin tehdä mitä ikinä haluatte?

LUUTNANTTI FREY Kalskeelle.

Te tulkaa alas sieltä!

ANNA tarttuen rajun tuskan vallassa Kalskeeseen.

Ei…ei…Elä mene, en päästä sinua. Kuolkaamme yhdessä! — Ojentaen rukoilevasti käsiänsä: liikuttavasi! ja tullen alas verannalla.

Jos ette häntä säästä, surmatkaa silloin minutkin…surmatkaa minutkin…Ah, kuulkaa minua hyvät herrat, jos te olette ihmisiä ja jos rinnassanne on vielä jotakin inhimillistä tunnetta jäljellä! Sallikaa meidän elää, poistua täältä, ja me vannomme, ettemme ikinä tule vähimmälläkään tavalla teitä häiritsemään. Sillä katsokaahan, me rakastamme toisiamme, jos te tietäisitte kuinka me rakastamme…Emme ole tehneet mitään yksityisiä rikoksia, olemme vain puolustaneet ihmisoikeuksiamme. Rikollisella tavalla ehkä, mutta meidän asemassamme olisitte te tehneet aivan samoin, hyvät herrat! Isäni te ammuitte, eikö se jo riitä? Oi, olkaa inhimillisiä, ja sallikaa meidän mennä!

AARNE KALSKE

Ah, lopeta…Ei se hyödytä mitään. Ennemmin voisit saada nuo kivetkin heltymään.

LUUTNANTTI FREY puoliääneen.

Kautta jumalien, eipä paljoa puutu, etten toivo tällä hetkellä olevani tuon punaroiston tilalla, niin järjetön kuin sellainen toivomus itse asiassa onkin. — Annalle, osoittaen Kalsketta.

— Häneen nähden on pyyntönne aivan mahdoton, meillä on ankarat ohjeet siinä suhteessa…mutta mitä Teihin itseenne tulee…niin siitä voimme puhua myöhemmin…riippuu kokonaan Teistä itsestänne —

AARNE KALSKE kiihtyvällä raivolla.

Vaiti, roisto…!

LUUTNANTTI FREY kiinnittämättä huomiota Kalskeen huudahdukseen, edelleen Annalle… toivoakseni sovimme ehdoista…ne eivät ole lainkaan ankarat…Nuoruudelle ja kauneudelle annetaan paljon anteeksi. — Kalskeelle leikillisien ivallisesti.

— Älkää siis murehtiko! Tyttönne jää hyviin käsiin.

AARNE KALSKE suunniltaan raivosta.

Ah…katala…— Hypähtää notkealla hypyllä alas verannalta katse tähdättynä luutnantti Frey’hin uhkaavana ja läpitunkevan terävänä.

LUUTNANTTI FREY sotilaille.

Ottakaa kiinni hänet!

AARNE KALSKE vetää taskustaan revolverin, jonka lipasimen hän vetää vireeseen.

LUUTNANTTI FREY vetää myöskin revolverinsa, mutta ei rohkene käydä avoimeen taisteluun, vaan yrittää pysyä sotilaiden takana. Sotilaille.

Ampukaa hänet…nopeasti…

AARNE KALSKE asettuu suojelevaan puolustusasentoon Annan rinnalle, revolveri toisessa kädessä ja toisella tukien Annaa, joka tuskasta miltei tajuttomana nojaa Kalskeeseen. — Sotilaat kohottavat vastahakoisesti kivääreittänsä.

PUOLIÄÄNEKKÄITÄ HUUDAHDUKSIA

Tuollainen se ois oikea suomalainen, olipa hän sitten punainen tai valkoinen!

TIREHTÖÖRI STÅHLE Kalskeelle.

Vaikkakin kunnioitamme teidän pelottomuuttanne, niin kohtaloanne se ei millään tavoin tule muuttamaan. — Sotilaille. — Täyttäkää tehtävänne!

AARNE KALSKE omituisesti naurahtaen.

Ei tietystikään, sellainen ajatuskin olisi jo mahdoton

LUUTNANTTI FREY jälleen tointuneena Kalskeelle.

Päästäkää tyttö irti ja lukekaa viimeinen rukouksenne! —

AARNE KALSKE levollisesti.

Olen valmis ilman mitään viimeisiä rukouksia. Kuulkaa kuitenkin viimeiset sanani. Minä näen uuden ajan kultaisen salon kaukaisen kajastuksen. Ja se aika tulee pyyhkäisemään pois kaiken sen, mihin te, hyvät herrat, nyt vääjäämättömästi uskotte. — Pysäyttäkää sen tulo, jos voitte!

LUUTNANTTI FREY sotilaille.

Ampuma-asento!

AARNE KALSKE

Täyttäkää siis lahtarivelvollisuutenne! — Annalle.

— Hyvästi, Anna, Hyvästi! —

Tirehtööri Ståhlen, Loimarannan ja muutamien muiden revolverin kuulien lävistämänä vaipuu Kalske kuolettavasti haavoittuneena maahan. — Pitkä äänettömyys.

TEHTAAN INSINÖÖRI kunnioittavasti osoittaen Kalskeen ruumista.

Hän tuossa oli tosin kapinallinen ja lailliselle yhteiskuntajärjestykselle vaarallinen henkilö, mutta sittenkin surettaa minua hänen kohtalonsa, sillä hänen kaltaisissaan kadottaa koko kansa parhainta ja jalointa omasta itsestään… ikäänkuin pisaran sydän vertansa…

PASTORI LOIMARANTA

Sanottupa mitä tahansa, herra insinööri, niin sitä ette voine kuitenkaan kieltää, että hän, jos kukaan, oli ansainnut palkkansa.

ANNA joka edellisen repliikin aikana on seisonut ikäänkuin kivettyneenä, mielipuolinen ilme kasvoilla, puristaa hirvittävän tuskan ja kauhun vallassa ohimoitansa. Näin seisoo hän hetken, sitten heittäytyy hän Kalskeen ruumiin viereen ja alkaa silitellä sen kasvoja, kuiskien vienolla hellällä äänellä.

Herää rakas…herää…herää…Sinunhan tulee kylmäkin siinä, kätesikin ovat aivan jääkylmät…Kääntyen poispäin ruumiista: vaikeroivasti.

— Ah, hyvä jumala, hän ei kuule minua…ei kuule minua…

LUUTNANTTI FREY sotilaille.

Viekää tyttö pois! — Sotilaat yrittävät temmata Annan erilleen Ruumiista, mutta hän on tarttunut lujalla, suonenvedontapaisella otteella ruumiin vaatteisiin.

ANNA yhä ruumiille.

Etkö sinä tunne minua? Minähän se olen, sinun oma tyttösi, joka huudan sinua…Herää jo, ja lähdetään pois tästä kamalasta paikasta…Oh, kuinka sinä olet veressä…Maltahan, minä pesen veren pois kasvoistasi. Sitten lähdemme! Tai minäkin jään tähän…tähän vierellesi…Sotilaat yrittävät temmata Annan pois. — Katsos noita kauheita verikätisiä miehiä, jotka yrittävät eroittaa meidät, mutta ethän sinä luovuta minua niille, ethän…Pidä lujasti kiinni, etteivät ne saa minua. Minä en tahdo mennä heidän mukanaan, en…en…tahdon jäädä tähän…sinun vierellesi.

LUUTNANTTI FREY sytyttäen hermostuneesti sikaarin.

Viekää hän nyt jo vihdoinkin!

ANNA syöksähtää nopeasti luutnantti Freyn luo ja tarttuu häneen lujalla, kiinteällä otteella. Hartaasti ja liikuttavasti.

Hyvä herra, ampukaa minutkin! Olkaa armollinen ja ampukaa minutkin! Me menemme yhdessä…hän ja minä…Jos ette minua pian ammu, jättää hän minut. — Ponnahtaa yhtäkkiä erilleen luutnantti Freystä kuin teräspontimen viskaamana, — Ah, katsokaahan käsiäni! Kuinka ne ovat veriset…ne ovat aivan punaiset verestä…Sitä valuu maahan asti…Nyt siitä on muodostunut kokonainen virta, ja itse te olette ylt'yleensä veren tahraama!

LUUTNANTTI FREY vie tahdottomalla hermostuneella liikkeellä kätensä takin taskuihin.

ANNA kääntyen ympärillä oleviin.

Teidänkin kätenne ovat veressä, toisten enemmän, toisten vähemmän; mutta kaikki te olette veren tahraamia! — Osoittaa luutnantti Freytä, pastori Loimarantaa, tilanomistaja Falck'ia ja tirehtööri Ståhlea. — He ovat kuitenkin verisimmät teistä kaikista. He aivan kahlaavat lämpimässä veressä…pian he uppoavat siihen. — Kaikki katsovat Annaa kalpeina ja kauhistuneina.

LUUTNANTTI FREY yrittää saada äänensä varmaksi ja käskeväksi, vaikka siinä värähteleekin vastustamaton kauhu; sotilaille.

Korjatkaa tyttö pois joko elävänä tai kuolleena! Meillä on muutakin työtä kuin katsella hullun naisen esittämää komediaa.

ANNA on jälleen mennyt Kalskeen ruumiin luo. Hän hyväilee ja silittelee sen kasvoja, kuiskien hellästi ja hiljaisella äänellä sen korvaan katkonaisia lauseita. — Sotilaiden tarttuessa häneen seuraa hän vastustelematta ikäänkuin unessa. Sotilaat vievät hänet pois tehtaalle päin. — Pitkä painostava äänettömyys.

LUUTNANTTI FREY sotilaille.

Kahden tunnin kuluttua jatkamme jälleen matkaamme, saatte siksi aikaa mennä lepäämään. — Meille tulee vielä kuumat paikat tänä päivänä tuolla järven takana. —

Sotilaat menevät tehtaalle päin. — Äänettömyys.