XI.
ELLINIPSICO MAKSAA VELKANSA.
Monet ja vaihtelevat ajatukset risteilivät Jackin aivoissa hänen nopeasti ja tasaisesti juostessaan hämärän metsän läpi uuden tuttavansa seuraamana. Mihinkä kummalliseen tilanteeseen olivatkaan asiat kehittyneet muutamien tuntien kuluessa, ja mitä tästä oli lopulta tuleva.
Hänen halutti kysyä Ellinipsicolta, kuinka tämä oli joutunut niin kauas shawnee-heimon tavallisilta olinpaikoilta ja kuuluiko hän siihen joukkoon, joka oli salakavalasti hyökännyt Kentonin kimppuun ja ehkä vienyt mukanaan hänen ystävänsä. Se seikka, että intiaani oli juossut heidän tekemää polkua pitkin, viittasi siihen, vaikka Jackin oli vaikea uskoa tämän ylhäisen näköisen nuorukaisen kuuluneen tuohon roistojoukkoon. Hän päätti kysellä nuorukaiselta kaikki tähän kuuluvat seikat ja muita tärkeitä asioita, kun he olivat päässeet turvaan pienelle saarelle.
He olivat jo viidenkymmenen kyynärän päässä siitä paikasta, johon Jack oli kätkenyt kanoottinsa, kun Jack tunsi lamauttavan iskun oikeassa olkapäässään, ja melkein samalla kertaa pyssynlaukaus rikkoi metsän hiljaisuuden. Mitä se mahtoi merkitä?
Ensi hetkessä ajatteli Jack, että hänen kumppaninsa oli petollisesti ampunut häntä, sillä pamaus kuului takaapäin. Mutta kääntyen ympäri huomasi hän helpotuksekseen, että niin ei ollut asian laita. Ellinipsico oli hypännyt erään puun taakse ja tähtäsi sinne päin, josta he olivat tulleet. Kun hänen pyssynsä pamahti, niin hyppäsi muutamia intiaaneja puiden ja pensaiden takaa, ja he hyökkäsivät häntä kohti.
»Tätä tietä!» huusi Jack. »Juokse tuota pientä saarta kohti tuolla joessa!»
Ellinipsico kuuli hänen sanansa, ja nuo molemmat takaa-ajetut miehet saapuivat jokirantaan melkein yhtäaikaa. Heidän ensi ajatuksensa oli syöksyä jokeen ja uida yli, mutta kun Jack yritti kohottaa käsiään sitä varten, niin hän laski ne alas huudahtaen tahtomattaan tuskasta. Hänen olkapäänsä oli vioittunut.
Huomattuaan tämän veti tuo nuori päällikkö Jackin erään kaatuneen puun taakse ja otettuaan maasta pudottamansa pyssyn ojensi hän sen heti suoraan ensimmäistä vihollista kohti. Jack seurasi heti esimerkkiä. Chickasawit, jotka eivät pitäneet noiden uhkaavien pyssynsuiden ilmestymisestä, hakivat aikaa hukkaamatta suojaa lähimpien puiden takaa.
Se maassa makaava puu, jonka takana molemmat pakolaiset piilottelivat, ulottui kaikeksi onneksi siihen kaislikkoon saakka, jossa kanootti oli kätkettynä. Vihollisen satunnainen viivyttely antoi Jackille sen verran aikaa, että hän kerkesi huomata tämän ja käyttää sitä hyväkseen. Muutamin sanoin ilmoitti hän kumppanilleen asian laidan, ja tuo nerokas intiaani ymmärsi tilanteen heti.
»Hyvä on! Valkoinen veljeni pitäköön nyt pyssyjä näin.» Ja hän otti pyssyt ja näytti, kuinka yhden miehen oli mahdollista pitää molemmat pyssyt kohdallaan ja viholliseen päin tähdättyinä. Kun Alleyne oli ottanut pyssyt haltuunsa, niin intiaani virkkoi:
»Ellinipsico on notkea kuin pantteri. Hän pujotteleikse nyt kaislikon läpi ja laittaa kanootin valmiiksi. Kun ison huuhkajan ääni kuuluu, niin veljeni laukaisee pyssynsä ja kiiruhtaa vedenrajaan.»
Jack nyökkäsi, ja käden käänteessä tuo notkea intiaani ryömi tiehensä kaislikon läpi melkein yhtä äänettömästi kuin käärme.
Sillä aikaa eivät chickasawitkaan olleet toimettomina, ja kun tuo haavoittunut englantilainen, tuskia kärsien, piteli noita raskaita pyssyjä vaakasuorassa asennossaan, niin hän saattoi kuulla kahinaa ja risahtelua pensaikosta, joiden suojassa vihollinen hiipien eteni.
Oli tuskin kulunut kahta minuuttia nuoren shawneen lähdöstä, vaikka aika oli tuntunut Jackista monen tunnin pituiselta, kun matala, mutta selvä »huu-uuh!» rikkoi miltei luonnottoman hiljaisuuden. Tuon tärkeän merkinannon vaikutus Jackin kiihtyneeseen hermostoon oli niin yllättävä, että hän oli vähällä päästää käsistään molemmat pyssyt yhden sijasta. Koettaen kaikella muotoa säilyttää mielenmalttinsa hän tähtäsi ja laukaisi pyssynsä erästä pitkää intiaania kohti, joka hetkeksi näyttäytyi puiden välissä. Laukausta seuraava kiljaisu todisti luodin sattuneen, ja siepaten maasta toisenkin pyssyn hyppäsi Jack ylös ja syöksyi suin päin kaislikon läpi vedenrajaan.
Nuori shawnee oli asettunut istumaan kanootin keulapuoleen ja oli mela kädessään valmis heti lähtemään, kanootin keulan ollessa saarta kohti ja perän koskettaessa rantaan. Rannalla Jack hieman pysähtyi ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan tuon heikon aluksen pohjalla.
Melkein samassa painui mela syvälle veteen, ja kun veto seurasi toistaan nopeassa tahdissa, niin kiisi kanootti virralla elävän olennon lailla. Niin taitava ja vahva kuin shawnee olikin, tarvittiin kumminkin kaikki hänen taitonsa ja voimansa saattamaan heidät turvaan pienelle saarelle, ennenkuin chickasawit kerkesivät selvitä hämmästyksestään ja alkaa rannalta tuhoisan tulen heitä vastaan.
Kuularyöppy räiskähti kanootin ympärille niin pian kuin se kääntyi saaren pohjoisen kärjen taakse. Mutta onneksi ei kumpaankaan mieheen sattunut, vaikka kuulasade oli niin tiheä. Kanootti sai useampia pieniä vuotoja, sillä kuulat puhkoivat reikiä sen tuohesta tehtyihin laitoihin ja pohjaan. Mutta ne reiät tukittiin helposti Jackin takista revityillä tilkuilla. Pitäen saarta itsensä ja vihollisen välissä, olivat nuo kaksi matkustajaa pian turvassa, ja kun intiaanit aina käyttävät hyvin vähän ruutia pyssynsä panoksiin, niin kantomatkakin oli sangen lyhyt.
Päästyään keskelle virtaa Ellinipsico muutti suuntaa ja meloi jonkun matkaa virtaa ylöspäin, kunnes he olivat melkein kahden tiheämetsäisen saaren kohdalla, joista toinen oli hyvin pieni ja toinen oli alaltaan muutaman acren suuruinen.
»Täällä olemme turvassa», sanoi hän. »Molemmat tarvitsemme lepoa ja ruokaa. Haavat hyvin tuskallisia.»
»Olet oikeassa, ystäväni», sanoi Jack hartaasti, sillä hänen olkapäähänsä koski armottomasti, kun hän latasi pyssyään.
Intiaani oli heittänyt melomisen ja vetäisi melallaan vain silloin tällöin estääkseen virtaa viemästä kanoottia alaspäin. Kuullessaan Jackin sanat rupesi hän jälleen käyttelemään melaansa ohjaten lähinnä olevaa suurempaa saarta kohti. Muutaman minuutin kuluttua tulivat he erääseen kaitaiseen lahdelmaan, ja sitoen kanoottinsa veden yläpuolelle ojentuvaan puuhun he koettivat kavuta rannalle. Tämä ei ollut kuitenkaan niin helppo tehtävä kuin olisi voitu luulla, vaikka maihinlaskupaikka oli hyvin hyvä ja sopiva.
Asia oli siten, että Ellinipsicon reisi oli niin jäykistynyt hänen istuessaan kokoon kyyristyneenä kanootin pohjalla, että hän ei kyennyt ottamaan askeltakaan ilman apua, ja Alleyne voi vain yhdellä kädellä auttaa, sillä toista saattoi hän tuskin liikuttaakaan olkapäähän saamansa kuulanhaavan takia. Lopulta he pääsivät maalle muutamien epäonnistuneiden yritysten jälkeen, ja huomattuaan suojaisen sopen erään kallion kielekkeen alla ryhtyivät he laittamaan itselleen mahdollisimman mukavaa olinpaikkaa.
Nuoresta englantilaisesta eivät olosuhteet tuntuneet oikein hauskoilta. Aurinko alkoi jo laskeutua ja odotettavissa oli kylmä yö, sillä tuuli oli kääntynyt koilliseen. Ja mikä oli vieläkin pahempaa, heillä ei ollut mitään, jolla olisi tyydyttänyt hiukaisevaa nälkää, paitsi kourallista paahdettua maissia, jonka shawnee oli ottanut vyössään riippuvasta pussista. Heidän haavansa vaativat kiihkeästi hoitoa, mutta millä niitä voisi hoitaa?
Intiaanin huudahdus katkaisi nämä synkät mietelmät. Hänen pälyilevät silmänsä olivat koko ajan maihin nousun jälkeen tutkineet ympäristöä.
»Katso, tuolla on lääkepensas!» huudahti hän melkein iloisesti osoittaen pientä pensasta, joka kasvoi kallion jyrkänteellä heidän yläpuolellaan. »Valkoinen veljeni ottaa tämän kirveen ja taittaa tarpeeksi meille molemmille», jatkoi hän antaen sotatapparansa Jackille.
Luutnantti ihmetteli suuresti, mihin hyödylliseen tarkoitukseen tuommoisia oksia voisi käyttää, mutta tahtomatta ilmaista epäilyksiään otti hän kirveen ja ryhtyi tehtäväänsä. Tehtyään pienen kierroksen saapui hän pienen saaren korkeimmalle huipulle enemmittä vaikeuksitta. Tullessaan metsikköön huomasi hän, että sen muodostivat pääasiallisesti surkastuneet pyökkipuut, joiden alla oli läjittäin enimmäkseen puoleksi pilaantuneita terhoja tahi tyhjiä kuoria, joista oravat tahi muut metsän eläimet olivat syöneet sydämen. Mutta siellä ja täällä pahkaisten juurien suojassa oli paljon täysin hyviä pähkinöitä, jotka olivat makeita ja herkullisia. Pyökkipuiden ja kallion reunan välissä kasvoi lääkeyrttipensaita.
Koottuaan takkinsa taskut pähkinöitä täyteen ryhtyi Jack taittamaan itselleen aika kimpun lääkepensaan oksia luullen, että niitä levitettäisiin maan päälle tilapäiseksi vuoteeksi. Siihen meni aikaa jonkun verran, kun hän voi työskennellä vain toisella kädellään.
»Ugh! Valkoinen veljeni on tuonut tarpeeksi lääkettä moneen haavaan!» huudahti Ellinipsico, kun Jack pudotti kimppunsa maahan.
»Haavoihin!» kertasi Jack vilpittömässä hämmästyksessä. »Pelkäänpä, etten ymmärrä sinua oikein!»
»Ellinipsico on näyttävä valkoiselle miehelle, kuinka hänen punaiset veljensä haavojansa parantavat», vastasi hän, ja ottaen kourallisen noita oksia rupesi hän niitä nopeasti kuorimaan metsästyspuukollaan.
Alleyne auttoi, minkä osasi, ja intiaanin kehoituksesta antoi hän tälle lingossaan olleen ison pyöreän kiven. Nyt oli jo melkoinen läjä kuorta kiskottuna, ja ottaen sitä kourallisen pani Ellinipsico sen sileälle kalliolle. Sitten otti hän kiven oikeaan käteensä ja alkoi voimakkaasti hieroa kuorta hienoksi. Vasemmalla kädellään hän koko ajan pani uutta kuorta kiven alle, kunnes koko läjä oli muuttunut pehmeäksi massaksi.
Koska kuori on mehuisampaa keväällä tahi kesällä, niin oli se nyt Ellinipsicon mielestä liian kuivaa, ja Jackin piti tuoda vettä joesta, jotta kuorta voitiin kostuttaa. Jatketun hieromisen jälkeen muuttui taikina melkein yhtä sitkeäksi kuin kitti, jolloin intiaanilta pääsi tyytyväinen murahdus. Hän ryhtyi nyt valmistamaan paria käärettä, levittäen taikinaa kahdelle liinavaatekaistaleelle, joihin ynnä siteisiin Jack luovutti mitä hänellä oli paidastaan jäljellä.
Koko toimitukseen ei mennyt puoltatoista tuntia enempää, jonka kuluessa nuo puoleksi nälkiintyneet miehet tyydyttivät nälkäänsä paahdetulla maissilla ja pähkinöillä.
Luontaisella kohteliaisuudella tuo nuori shawneepäällikkö vaati saada ensiksi hoitaa Alleynen haavaa, joka onneksi olikin paljon lievempi kuin viimemainittu oli luullutkaan. Takkia riisuttaessa putosi kuula maahan, ja silloin nähtiin sen pysähtyneen takin kainaloon antaen sitä ennen olkapään lihaksille ankaran iskun rikkomatta ihoa juuri ollenkaan.
Kun kääre oli pantu paikoilleen ja siteillä kiinnitetty, salli Ellinipsico Jackin tehdä hänen haavoitetulle lanteelleen saman hyvän palveluksen. Tämän tehtyään nuo molemmat väsyneet ja haavoittuneet miehet laskeutuivat pitkälleen kuiville sanajaloille ja ruohoille, jotka Ellinipsico oli koonnut Jackin ollessa kalliolla. Ja niin lievittävä ja rauhoittava oli yrttitaikinan vaikutus, että molemmat nukahtivat sikeästi heti silmänsä suljettuaan.
Jack ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että joku ravisti häntä olkapäästä, ja aukaisten silmänsä näki hän nuoren päällikön seisovan kumartuneena hänen puoleensa.
»Hugh! Valkoinen veljeni ei ole kelvollinen kulkemaan erämaassa», sanoi hän. »Hän nukkuu liian kauan ja liian sikeästi. Ilman Ellinipsicoa hän ei olisi milloinkaan herännyt.»
»Kuinka! Mitä tarkoitat?» kysyi Jack nousten istumaan ja hieroen silmiään.
Hänen oli niin kylmä, että häntä värisytti, ja aluksi ei hän voinut muistaa, missä hän oli. Täysikuu kumotti pilvettömältä taivaalta ja sen valossa Jack yhdellä silmäyksellä tunsi paikan, ja hypäten pystyyn kiiruhti hän pyssy kädessään intiaanin jälkeen, joka ontui rantaa alas maihinnousupaikalle viitaten Alleynea seuraamaan.
»Katso!» huusi hän viitaten leveälle joelle, joka äkkiä ilmestyi heidän eteensä puiden välistä. »Mitä veljeni noista ajattelee?»
Jack katsoi sinne, minne hänen kumppaninsa ojennettu käsi osoitti, ja hämmästyksen ja pelon huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Kuusi tahi seitsemän tummaa esinettä näkyi kuun hopeoimalla virralla, ja nuo esineet näyttivät tulevan heitä kohti.
»Kanootteja, kautta Pyhän Yrjänän!» kerkesi hän vain sanoa, kun
Ellinipsico puolittain työnsi hänet heidän pieneen alukseensa.
Hetkistä myöhemmin kiisivät he mahdollisimman nopeasti pienempää saarta kohti, pysytellen sadan kyynärän päässä eteläisestä rannasta ja hiukan alempana. Ellinipsico meloi sen saaren synkässä varjossa, josta he olivat poistuneet, niin kauan kunnes sen metsä oli kokonaan heidän ja vihollisen laivaston välillä. Välimatka oli niin lyhyt, että pakolaiset pääsivät muutamilla rivakoilla vedoilla uuteen turvapaikkaansa. Tässä Jack ehdotti, että he jatkaisivat pakoaan mannermaalle, sillä hän ei pitänyt noin itsepintaisten vihollisten läheisyydestä.
»Odota», oli nuoren päällikön rauhallinen vastaus, »Ellinipsico tahtoo näyttää noille chickasaw-koirille, että haavoitettua pantteria ei ole hyvä seurata sen pesään!»
Ihmetellen, mikä julma suunnitelma oli mahtanut syntyä hänen ystävänsä aivoissa, hyppäsi Jack heti rannalle, kun he saapuivat saarelle. Hän oli ihmeissään, kun shawnee ei seurannut häntä, vaan jäi kanoottiin istumaan, mela kädessään.
XII.
SHAWNEEN KOSTO.
Alleyne ei ollut suinkaan epäluuloinen luonteeltaan, mutta hän ei voinut sille mitään, että hän oli levoton shawneen käytöksen takia. Tämä oli melonut kanootin erään jyrkän kallion synkkään varjoon ja istuen liikkumatonna kuin kuvapatsas katseli hän kiinteästi sitä saarta kohti, josta he olivat juuri lähteneet.
Minkähänlaista sotajuonta hän mahtoi suunnitella?
Ennenkuin Jack oli päässyt tyydyttävään päätökseen, sattui melojen selvä loiskinta hänen korvaansa, ja katsoen sinne päin, josta ääni kuului, näki hän noin kuusi kanoottia, jotka olivat täynnä intiaaneja, ilmestyvän suuremman saaren takaa. Ensin hän luuli niiden tulevan suoraan hänen piilopaikkaansa, ja hän heittäytyi pitkälleen muutamien mataloiden pensaiden taakse, mutta sitten hengitti hän jälleen, kun hän näki niiden nopeasti kääntyvän siihen pieneen lahdelmaan, josta he vasta olivat lähteneet. Jonkun aikaa heidän melansa välähtelivät kuutamossa, mutta sitten katosivat he kokonaan metsäisten rantojen tummaan varjoon.
Viimeinen kanootti oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Ellinipsico liukui varovaisesti piilopaikastaan ja tullen lähelle sitä paikkaa, jossa Alleyne makasi, sanoi matalalla mutta selvällä äänellä:
»Valkoinen veljeni pysyy nyt siellä, missä on. Chickasaw-koirat ovat nyt Ellinipsicon ansassa!»
Ja ennenkuin hämmästynyt englantilainen oli ymmärtänyt noiden kummallisten sanojen merkityksen tahi kerennyt mitenkään estää tuota uskaliasta nuorta päällikköä, meloi hän jo nopein ja äänettömin vedoin suurempaa saarta kohti. Kun hän katosi sen manalanmustaan varjoon, niin kamala yksinäisyyden tunne valtasi Alleynen. Hän tunsi itsensä niin äärettömän avuttomaksi, kun hän silmäili ympärilleen tuolla parinkymmenen kyynärän levyisellä autiolla kalliolla, ja hän ymmärsi olevansa kokonaan yhden miehen uskollisuuden varassa, erään intiaanin, jota hän ei ollut eiliseen päivään saakka milloinkaan tavannut! Eikä ainoastaan hänen uskollisuutensa, vaan myöskin hänen hyvän onnensa varassa, sillä jos tuo rohkea nuorukainen epäonnistuisi uhkarohkeassa yrityksessään, oli se nyt mikä hyvänsä, olisi hän siten ehdottomasti vahvistanut heidän molempien tuomion.
Näissä synkissä mietelmissä tarkasteli tuo onneton luutnantti sitä kapeata salmea, joka erotti saaret toisistaan. Joka hetki hän odotti kuulevansa hurjan ulvonnan ilmoittavan, että Ellinipsico oli joutunut vihollistensa kynsiin, samalla kun se olisi myöskin hänen kuolinsoittonsa. Vaikka intiaanit eivät löytäisikään häntä heti, niin kuinka voisi hän haavoitettuine olkapäineen uida pois saarelta? Hänellä olisi silloin edessään Hobsonin pulma. Joko yrittää paeta antautumalla hukkumisen vaaraan tahi jäädä sinne, missä oli, ja nääntyä nälkään.
»Halloo! Mikä tuo on?»
Tämä huudahdus pääsi hänen huuliltaan melkein tahtomattaan, kun pitkulainen, tumma esine vähitellen ilmestyi vastapäisen rannan synkästä pimennosta ja uiskenteli häntä kohti. Se oli kanootti, eräs tyhjä kanootti! Kun kuun kirkas valo vielä vahvisti sen todeksi, niin Jackin rohkeus vaipui. Näytti siltä kuin hänen pahimmat aavistuksensa olisivat käyneet toteen, ja hänen punainen ystävänsä olisi joutunut surman suuhun tahi vangiksi.
Huomatessaan, että kanootti ajelehti häntä kohti, juolahti epätoivoinen keino Jackin hämmästyneeseen mieleen. Hän aikoi hypätä jokeen ja vallata pienen kanootin sen ohikulkiessa ja siten varata itselleen yhden paon mahdollisuuden. Siinä samassa kanootti oli jo saaren kohdalla ja tuskin kymmenen kyynärän päässä siitä. Päästäen pyssyn kädestään syöksyi hän veden rajaan, mutta kun hän viipyi hetken arvioidakseen välimatkan ennen sukeltamistaan, niin toinen samanlainen esine kiinnitti hänen huomionsa. Ensimmäistä tyhjää kanoottia seurasi nyt toinen! Ja näkikö hän unta? Seisoessaan siinä vielä hämmästyneenä ja ihmeissään näki hän kolmannen, neljännen ja viidennen kanootin ajelehtivan kuun hopeoimaa virtaa alaspäin, kaikki yhtä tyhjinä ja hylättyinä kuin ensimmäinenkin.
Silloin hänelle selveni kaikki. Nuoren shawneen yritys ei ollut epäonnistunut. Hän oli kokenut, kuvaannollisesti puhuen, ansansa, jonka hän oli virittänyt vihollisilleen sillä aikaa kuin he olivat saarella etsimässä haluamiaan uhreja!
Ja ikäänkuin vahvistaakseen tämän johtopäätöksen ilmestyi tuo nuori päällikkö samassa nopeasti meloen saarta kohti jäljellä olevat chickasawien kanootit perässään.
»Hyvä, hyvin tehty!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään iloaan tämän tilanteen onnellisen käänteen johdosta. »Hyvä, sinä urhea punainen veljeni!»
»Voo—oo—hoop! Voo! Kajahti riemuitsevasti vastaan shawneen sotahuuto. Vaikka se olikin kaikuva ja kova, hukkui se kuitenkin siihen raivon ja pelon ulvontaan, joka samassa kuului viereiseltä saarelta.
Chickasawit olivat huomanneet heille tehdyn kepposen ja olivat melkein hulluina voimattomassa raivossaan ja pelossaan.
Riemuitsevalla katsannolla laski shawnee kanoottinsa saaren rantaan, ja hypäten rannalle hän tarttui sydämellisesti Jackin ojennettuun käteen.
»Ellinipsico on pitänyt sanansa», sanoi hän. »Chickasawit ovat satimessa. He eivät enää meitä häiritse.»
»Mutta ethän voi mitenkään jättää heitä nälkään kuolemaan!» huudahti Jack. Saman kohtalon oli Jack muutamia minuutteja aikaisemmin luullut lopulta odottavan itseään, ja se teki hänet ihmeellisen sääliväiseksi.
Nuori päällikkö hymyili ivallisesti.
»Chickasawit eivät ole lapsia», sanoi hän. »He uivat maihin. Mutta valkoinen veljeni kiiruhtakoon nyt, sillä he voivat vielä tavoittaa meidät.»
»Ugh!» huudahti Ellinipsico paljon merkitsevästi, juuri kun Alleyne aikoi vastata, ja kohottaen pyssynsä hän laukaisi nopeasti tähdäten joukkoon mustia päitä, jotka äkkiä ilmaantuivat kuun valaisemaan paikkaan virralla saarien välissä.
Jack tunsi vaistomaisesti, että ne olivat heitä kohti uivia intiaaneja, jotka epäilemättä nyt tekivät viimeisen epätoivoisen yrityksen yllättää nuorukaiset, ennenkuin he lähtivät saarelta, tahi joka tapauksessa koettaa vallata yhdenkään kanootin takaisin.
»Kunniani kautta, emme saa hukata hetkeäkään!» sanoi Jack, kääntyen ottamaan omaa pyssyään, samalla kun Ellinipsico kiiruhti irroittamaan nuoraa, jolla kanootit oli kytketty toisiinsa.
Alleynen ihmeeksi työnsi intiaani heidän oman kanoottinsa menemään ja istuutui paljon suurempaan Chickasawin sotakanoottiin viitaten Jackille, että hän tekisi samoin. Mutta aikaa ei voinut enää tuhlata selityksiin, sillä shawneen tulesta huolimatta vihollinen lähestyi nopeasti. Jack kapusi kiireesti vieraaseen kanoottiin ja istuutui perään pyssy kädessään.
»Hyvä on, antaa mennä!» huudahti hän katsellen pelokkaasti noita tummia uimareita, jotka olivat niin lähellä, että heidän silmänsä näyttivät tuijottavan suoraan häntä kohti.
Nuorella päälliköllä oli mela valmiina lähtöä varten, mutta pysyen aivan liikkumatonna katseli hän tarkkaavaisesti heitä seuraavia punanahkoja. Sitten kuin ne olivat noin keihään mitan päässä kanootista, meloi hän hitaasti keskelle jokea, huudellen heille pilkkasanoja heidän omalla kielellään.
»Chickasawit eivät ole viisaita ollessaan niin kovin vieraanvaraisia. He antavat parhaat kanoottinsa viholliselleen turvautuen itse veteen kuin myskirotat. Oh! He ovat aivan liian jalomielisiä, kun ovat niin kaukana kotoaan. Ellinipsico jättää heille oman kanoottinsa. Se on tosin pieni, mutta luultavasti he eivät halveksi sitä!»
Kiukkuinen ja raivostunut ärjyntä ilmaisi, kuinka katkerasti nuoren shawneen pilkka oli loukannut heitä, ja muutamat etummaisista koettivat aivan yli-inhimillisillä ponnistuksilla saada kiinni kanootista. Mutta Ellinipsico oli varuillaan, ja muutamin voimakkain vedoin teki hän kaikki yritykset tyhjiksi, samalla kun Jack oli pyssy kädessään valmis antamaan kuoliniskun jokaiselle, joka tuli liian lähelle.
Huomattuaan riistan olevan mennyttä kääntyivät nuo nolatut ja uupuneet chickasawit takaisin ja lähtivät uimaan pientä saarta kohti, samalla kun tuo riemuitseva shawnee päästi ilonsa valloilleen hermoja tärisyttävillä sotahuudoilla meloessaan verkalleen myötävirtaan.
Ennenkuin heidän saarensa uusine asukkaineen katosi näkyvistä, huomasi Jack intiaanien ottavan kiinni heidän sinne jättämän kanootin, ja hän oli siitä ikäänkuin hyvillään. Kun kanootti kantoi vain kaksi henkeä, niin sillä oli mahdotonta jatkaa takaa-ajoa, mutta sillä nuo masentuneet intiaanit saattoivat siirtyä onnellisesti, vaikka hitaasti, saaresta mannermaalle.
»Nyt minun valkoinen veljeni voi jatkaa yöllistä untaan», huomautti shawnee, kun hän lopulta väsyi huutamaan voiton huutojaan. »Meidän ei tarvitse enää pelätä noita chickasaw-koiria.»
Intiaani puhui totta, ja vaikka Jackia halutti kysyä häneltä Kentonin kohtaloa, niin hän ei voinut vastustaa kehoitusta levätä nyt, kun tilaisuutta oli, ja hän tarvitsikin lepoa. Jack uskoi Kentonin joutuneen jommankumman intiaanijoukon vangiksi. Sitä paitsi oletti hän aivan oikein, että tuo nuori päällikkö oli vielä liiaksi innostunut viimeisten tuntien jännittävistä tapahtumista voidakseen keskustella vakavasti hänelle aivan vieraan miehen kohtalosta. Näin ajatellen ja nähdessään, että intiaanilla oli täysi työ pitää vaaria ajelehtivista kanooteista, puunrungoista tahi muista kulun haittana olevista esteistä, hän päätti paneutua levolle, ja oikaisten itsensä täyteen pituuteensa kanootin pohjalle hän nukahti heti virkistävään uneen.
Nyt kului matka paljon nopeammin myötävirtaan, ja Jack oli tuskin vaipunut suloiseen tietämättömyyteen kaikesta, kun kanootti alkoi hypellä suuren Ohio-virran levottomilla laineilla. Ellinipsico ei ollut tuota jäntevää metsästäjää huonompi meloja, ja tämä kanootti oli suuremman kokonsa ja paremman muotonsa puolesta turvallisempi virran kiivaissa pyörteissä.
Kuinka vähän tuo nukkuva nuorukainen olisi voinut aavistaakaan, että kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua siitä, kun hän oli tuon urhoollisen Kentonin keralla pyrkinyt Cumberland-jokea ylös, hän nyt palaisi pääjoelle ilman uskollista toveriaan ja shawnee-intiaanin melomassa chickasawien sotakanootissa! Ja yhtä merkillistä oli se, että hänen ja tämän nuoren päällikön välille oli samassa lyhyessä ajassa kehittynyt mitä hellin ystävyys, jota yhdessä kestetty kuolemanvaara vieläkin lujitti. Se olikin liikuttava tapaus noiden Lännen erämaiden säälimättömissä ja kovissa oloissa.
Shawneen tarkoitus oli päästä omille alueilleen mahdollisimman pian, ja sentähden oli hän laskenut Cumberland-jokea myötävirtaan, kun taas Jackin matkan suunta olisi ollut päinvastainen, mutta siitä intiaani ei tiennyt mitään, sillä Jack ei ollut lausunut mitään toivomuksia matkan suuntaan nähden. Intiaani käänsi siis empimättä kanoottinsa vastavirtaan ja ohjasi keskelle leveätä Ohiojokea.
Hän tiesi aivan hyvin, että voidakseen päästä Pickaway-tasangolle ja heimonsa majoille, piti soutaa kiinteästi vastavirtaan niin kauan kunnes hän saapuisi Sciota-joen suuhun, jonka varrella noin sata penikulmaa ylöspäin Chillicothe sijaitsi.
Kun Alleyne vihdoin heräsi, paistoi aurinko vuodenajasta huolimatta kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Suloinen lounaistuuli puhalteli helpottaen aika lailla shawneen melomista, joka kiidätti kanoottia vakaasti pohjoiseen päin vastavirrasta huolimatta. Englantilaista ihmetytti, että intiaani jaksoi käytellä melaansa niin voimakkaasti ja uupumattomasti tunti tunnin perästä.
»Onko punainen veljeni melonut aina siitä saakka kuin paneuduin nukkumaan?» sanoi hän nousten istumaan ja katsoen ihmeissään tummaa nuorukaista.
Hymy häivähti viimemainitun kasvoille.
»Ellinipsico on sekä nukkunut että syönyt», vastasi hän, ja huomatessaan vilpittömän hämmästyksen valkoisen miehen kasvoilla jatkoi hän: »Kun kuu laskeutui, ohjasi hän kanoottinsa rantaan ja kiinnitettyään sen vedenrajassa kasvaviin puihin ja pensaisiin hän nukkui sikeästi aina auringon nousuun, heräten sitten vasta kuin ensimmäinen kirkas säde tunkeutui hänen ylitsensä riippuvien liikkumattomien oksien välistä. Silloin hän sieppasi pyssynsä ja hyppäsi rannalle riistaa etsimään.»
»Mutta mitä minä olen tehnyt sillä aikaa?» kysyi Jack harmistuneella äänellä.
Intiaani hymyili jälleen
»Valkoinen veljeni oli väsynyt. Hän nukkui sikeästi. Hän ei herännyt.»
»Kertokaa edelleen, olkaa hyvä», sanoi Jack hieman töykeästi.
Olihan todellakin hänen sotilasylpeydelleen hiukan nöyryyttävää ja aloittelevalle metsämiehelle sopimatonta osoittaa sellaisia urheilijalle arvottomia ominaisuuksia.
»Nyt, kun veljeni on valveillaan, menemme maihin ja keitämme jotakin ruokaa», vastasi nuori päällikkö tyynesti ja arvokkaasti kääntäen kanootin rantaan.
Puhe ruoasta sointui kauniilta Jackin korvissa hänen pitkän paastonsa jälkeen, ja tahtomattaan hänen silmänsä hakivat ikäänkuin jotakin vahvistusta lupaukselle tulevasta ateriasta.
Hänen ei tarvinnut katsoa kauan, sillä kanootin keulassa, puolittain piilossa shawneen notkean vartalon takana, oli hirvenvasikan ruho. Oliko ihme, jos vesi valahtikin tuon nälkäisen luutnantin suuhun hänen odottaessaan niin hienoa paistia.
Tuntia myöhemmin, kun he levähtelivät vähän aikaa vahvan aterian jälkeen, oli Alleynella sopiva tilaisuus tehdä punaiselle ystävälleen muutamia kysymyksiä.
XIII.
ERÄÄN HIRVIJAHDIN SURULLINEN LOPPU.
Tuloksena keskustelusta shawneen kanssa oli, että Jack tunsi olevansa paljon toivorikkaampi ystävänsä Simon Kentonin kohtaloon nähden ja että hänen kunnioituksensa intiaania kohtaan yhä kasvoi.
Kävi ilmi, että viimemainittu oli tullut suuren shawneejoukon kanssa Kentuckyn alueelle metsästämään. Metsästys oli onnistunut jotensakin hyvin, ja he olivat olleet paluumatkalla pohjoiseen päin, kun Ellinipsico kahden toverinsa keralla oli jäänyt lopettamaan erään pantterin nylkemistä, jonka he olivat tappaneet.
Heidän sitä tehdessään hyökkäsi joukko chickasaw-intiaaneja odottamatta heidän kimppuunsa. Nuoren päällikön molemmat toverit lyötiin heti kuoliaaksi, ja hän itse haavoittui vaikeasti sotatapparan iskusta murtautuessaan piirittävien vihollisten ketjusta karkuun. Iskien hyökkääjät syrjään onnistui hänen jättää chickasawit joksikin ajaksi jälkeensä, kunnes hän veren vuodosta heikontuneena ei jaksanut enää juosta kyllin nopeasti. Hän kääntyi päin vihollistaan, ja ampuen lähimpänä olevan vainoojansa kuoliaaksi hän pyrki taistellen eteenpäin toivoen kohtaavansa heimolaistensa pääjoukon. Mutta se meni hänen voimainsa yli, ja jos Jack ei olisi ajoissa joutunut apuun, niin hän olisi varmasti ollut mennyttä miestä. Hengestään sai hän kiittää tuota valkoista nuorukaista, eikä hän unhottaisi sitä milloinkaan.
Tällä sivistymättömällä intiaanilla oli eräs hyve, joka on hyvin harvinainen sivistyneidenkin ihmisten keskuudessa, nimittäin kiitollisuus. Siihen perustui se lisääntyvä toivo, joka oli herännyt Jackin sydämessä kadonneeseen metsästäjään nähden. Ei voinut juuri muuta epäillä kuin että hän oli joutunut shawnee-soturien vangiksi, ja Ellinipsico oli luvannut panna kaikki keinonsa liikkeelle saadakseen hänet vapaaksi. Hän tiesi, ettei metsästäjän tarvitsisi kärsiä mitään pahoinpitelyä matkan varrella Chillicotheen, tuohon suureen shawnee-kaupunkiin, ellei hän yrittäisi päästä vangitsijoiltaan pakoon. Viimemainituilla oli kannettavanaan paljon puhvelin ja hirven lihoja ja nahkoja ja muuta metsänriistaa, jota he olivat saaneet retkellään, jonka tähden he eivät voineet kulkea nopeasti. Ellinipsico luuli sentähden pääsevänsä Chillicotheen samaan aikaan kuin hekin, ja kun hänen isänsä Cornstalk oli heimon mahtavin päällikkö, niin hän toivoi isänsä vaikutusvallan avulla voivansa vapauttaa valkoisen metsästäjän.
Kaikilla tällaisilla tyynnyttävillä todisteluilla ja arveluilla vaikutti tuo nuori päällikkö syvästi valkoiseen ystäväänsä, kun he päivä päivältä ja viikko viikolta hitaasti mutta varmasti matkasivat Ohio-jokea ylöspäin.
Matka kului hitaasti, sillä kanootti oli raskas ja haavoittuneen olkapäänsä tähden Alleyne ei voinut ollenkaan auttaa melomisessa, ja hänen kumppaninsa haavoittunut lonkka esti myös melkoisesti heidän ponnistuksiaan päästä eteenpäin. Alituinen liikunto haittasi chickasawin kirveestä saaman haavan säännöllistä parantumista.
Mitä ruokaan tuli, niin Alleyne oli suuresti intiaanin varassa, sillä hän ei ollut tarpeeksi taitava metsästyksessä voidakseen hankkia puuttumattoman ravinnon itselleen, vaikkakin hän tavallisesti seurasi ja auttoi punaista ystäväänsä metsästysretkillä. Mitä pitemmälle aika kului sitä levottomammaksi alkoi Jack tulla ajatellessaan miten heidän matkansa päättyisi. Hän tiesi hyvin, että hänen isänsä oli hyvin pahoillaan hänen jatkuvan poissaolonsa tähden rykmentistä tämmöisenä vaarallisena aikana, etenkin kun hän ei voinut olla kovinkaan varma Jackin henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Mutta tilanne oli pian muuttuva.
He olivat taivaltaneet noin puolet matkasta Sciota-joelle, kun he eräänä iltana tulivat erään melko suuren Ohioon laskevan joen suuhun. Se virtasi idästä päin, ja Ellinipsicon väitteen mukaan oli sen nimi Suolainen joki, joka johtui siitä, että sen varrella oli muutamia suolalähteitä.
»Emmekö voisi meloa sinne vähän matkaa ja ottaa mukaamme hiukan suolaa?» kysyi Jack. »Minua alkaa kyllästyttää syödä ruokaani ilman suolaa!»
»Veljeni puhuu järkevästi», vastasi intiaani. »Me melomme niin kauas kuin ennätämme ennen yön tuloa, ja sitten yövymme etelänpuoleiselle rannalle. Päivänkoitossa saamme saalista ja haemme suolaa.»
Nuori päällikkö ohjasi puhuessaan kanootin Suolaiseen jokeen, ja pimeän tullessa he olivat tunkeutuneet melkein kolme penikulmaa tuohon metsäiseen seutuun. Yöpyen tapansa mukaan rannalle he lähtivät aamunkoitossa metsästämään.
Kuljettuaan noin penikulman verran he löysivät hirven jäljet. Vähän aikaa sitten oli siitä ilmeisesti mennyt etelään päin pienempi lauma noita ylväitä eläimiä. Nähdessään nuo tuoreet jäljet pääsi Ellinipsicolta tuo paljon sanova »ugh!» ja syöksyen juoksuun kiiti hän otusten perään. Jack pysytteli perässä parhaansa mukaan tiheikköjen ja aukeitten halki, purojen ja erämaiden poikki, kunnes hän oli vaipua maahan uupuneena ja hengästyneenä. Hänellä oli kova työ pysyä intiaanin näkyvissä, sillä niin taitava oli viimemainittu kulkemaan metsässä mistään esteistä huolimatta.
Syöksyen eteenpäin täten noin kaksikymmentä minuuttia alkoi Ellinipsico hiljentää vauhtiaan. Vasta taitetut oksat ja vielä tihkuvat jalan jäljet ilmaisivat hyvin selvästi, että he lähestyivät saalistaan. Notkeasti kuin pantteri hiipi tuo nuori shawnee eteenpäin. Kaikki hänen huomionsa oli keskittynyt tuohon pahaa aavistamattomaan hirveen, jonka pitkäkarvainen niska ja haaraiset sarvet olivat juuri näkyvissä erään suon laidassa kasvavan kuihtuneen leppäpensaan takaa.
Matkien punaisen ystävänsä liikkeitä mahdollisimman tarkasti Jack seurasi häntä viiden tahi kuuden askeleen päässä, kun samassa pyssynlaukaus häiritsi metsän syvää hiljaisuutta ja tuo nuori intiaani vaipui voihkaisten maahan.
Alleyne kiiruhti hänen luoksensa ja kerkesi juuri näkemään, että verta juoksi kuulan haavasta hänen kyljessään, kun eräs metsästäjien tapaan puettu valkoinen mies syöksyi esiin kirvestä heristäen. Ilmeisesti hän ei ollut huomannut valkoista nuorukaista ennenkuin nyt, sillä tämä oli ollut aivan piilossa tiheiden pensaiden takana tutkiessaan kumartuneena punaisen ystävänsä haavaa.
»Takaisin, roisto!» karjaisi Alleyne kohottaen pyssynsä poskelle, »tahi teen saman teille, minkä teitte minun toverilleni.»
Hänen ei kumminkaan tarvinnut toteuttaa uhkaustaan. Hämmästynyt metsästäjä laski heti aseensa ja äkkiä pysähtyen jäi ymmällään tuijottamaan puhujaan.
»Pyydän anteeksi, vieras; minä erehdyin kaikesta päättäen!» huudahti mies.
»Erehdyitte!» kertasi Jack vimmoissaan. »Te olette tappanut teitä paremman miehen ilman mitään syytä ja ilman minun väliintuloani olisi teillä nyt hänen päänahkansa! Hiljaa, senkin roisto!» jatkoi hän yhä yltyen, kun mies yritti selittää asiaa tahi jotenkin puolustella itseään. »Sellaista raukkamaista käytöstä ei voi puolustaa. Juuri tämmöiset häikäilemättömät murhat katkeroittavat punaisia miehiä ja aiheuttavat heidän keskuudessaan meitä kohtaan vihollisuutta ja kostonhimoa. Ei ole ollenkaan ihmeellistä, että he, villejä kun ovat, kostavat kaikenlaisilla väkivallan töillä ja murhilla milloin vain tilaisuutta sattuu!»
Metsästäjä seisoi hiljaa ja häpeissään uskaltamatta enää keskeyttää. Hän odotti vaieten kunnes nuori englantilainen oli purkanut enimmän vihansa ja kohdistanut huomionsa ja tarmonsa haavoittuneen auttamiseen. Karkean näköinen vieras mies otti uumiltaan silkkiliinan ja repäisten sen kahtia teki hän siitä siteen, jolla hän huolellisesti ja taitavasti sitoi kuulan tekemän haavan. Tämän tehtyään hän ryhtyi koettelemaan potilaansa valtasuonta ja laittoi hänet mukavaan asentoon. Jack kiiruhti sillä aikaa lähimmälle purolle vettä noutamaan, jota hän toi joen läheltä löytämässään puhvelin sarvessa.
»Hän on tullut tuntoihinsa ja kahden viikon kuluttua hän on terve», sanoi metsästäjä ottaen sarven Alleynen kädestä ja pirskoittaen vähän vettä nuoren päällikön kasvoille.
»Eikö hän olekaan kuollut? Uskotteko hänen todellakin paranevan?» huudahti Jack, ja kaikki hänen vihansa unhottui kuullessaan nämä toivorikkaat sanat, jotka kevensivät hänen mielensä ja tekivät hänet iloiseksi.
»Kuollutko! Ei hän ole kuollut», vastasi metsästäjä. »Intiaanit sietävät paljon ja onneksi minun kuulani ei ole rikkonut valtimoita. Mutta hän tarvitsee hoitoa. Viekäämme hänet uudisasutukselle», lopetti hän ratkaisevasti.
»Mille uudisasutukselle?» kysyi Jack kummastuneena. »Emme tiedä siitä mitään, niin että varmaankin laskette leikkiä!» sanoi hän terävästi ja hänen silmänsä leimahtivat vihaisesti tämän sopimattoman pilanteon tähden, kuten hän luuli.
»Se ei ole mitään pilaa, herra, vaan vahva hirsinen varustus, ensimmäinen Kentuckyssä. Päällikkömme mukaan nimitämme sitä Harrodsburgiksi.»
»Mitä! James Harrodko?» huudahti Jack iloisesti.
»Kyllä, juuri hän», oli ripeä vastaus.
»Ja te väitätte kuuluvanne hänen joukkoonsa?» kysyi Jack katsoen miestä läpitunkevasti.
»Niin, herra.»
»Onko hän käskenyt teitä ampumaan jokaisen intiaanin, minkä näette?»
»Ei, totta vieköön, ja jos syytätte minua semmoisesta pirullisuudesta, niin teette suuren erehdyksen», vastasi mies synkän näköisenä.
»Hyvä on, mutta mitä tämä sitten merkitsee?» kiivasteli Jack osoittaen heidän jaloissaan makaavaa puolitajutonta shawneeta.
»Se oli aivan sattuma, kuten olen teille kertova, jos vain tahdotte kuunnella minua», vastasi metsästäjä synkästi.
»En ole milloinkaan tahtonut tuomita ketään häntä kuulematta, joten saatte kertoa, miksi tämän teitte.»
»Hyvä! Poistuin Harrodsburgista noin viikko sitten», aloitti metsästäjä kertomuksensa, »ja olen metsästänyt matkan varrella virtaa alaspäin toivoen päästyäni Ohio-virralle tapaavani siellä jonkun alaspäin matkaavan veneen, jossa voisin päästä New Orleansiin. Sieltä pääsen laivalla pian Uuteen Englantiin ja sieltä Virginiaan, josta olen tullut. No niin. Olin noin neljännestunti sitten juuri kahlannut tuon puron poikki, kun löysin hirven jälkiä, ja otaksun, että ne olivat samoja eläimiä, joita tekin ajoitte. Seurasin jälkiä juosten», jatkoi metsästäjä puhuen harkitusti mutta jonkun verran kiihtyneesti, »ja pääsin lopulta viidenkymmenen kyynärän päähän otuksista. Kätkeydyin korkeaan heinikkoon ja tähtäsin juuri lähinnä olevaa, kun kuulin jotakin risahtelua selkäni takaa. Käännyin ympäri ja näin yhden intiaanin tulevan hiipien sitä paikkaa kohti, johon olin ryöminyt. Hänellä oli pyssy valmiina ja äkkiä pisti päähäni, että hän oli saalistamassa juuri minun päänahkaani, sillä tiedättehän, vieras, intiaanein mielityötä olevan metsästää meitä valkoisia miehiä samoin kun me metsästämme riistaamme. Siten joutui minun vanha toverini Bill Rawsonkin kuoleman omaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, että minä olin vähän liian hätäinen nähdessäni intiaanin tulevan.»
»Joka tapauksessa on nyt tapahtunut erehdys», vastasi Alleyne, ja mitä sukkelammin voimme saattaa toveriparkani johonkin majaan, niin sen parempi se on hänelle. Kuinka kaukana olemme Harrodsburgista?»
»Seitsemänkymmentä penikulmaa luultavasti. Mutta voisimme tehdä lautan ja viedä hänet perille jokea myöten. Se on kyllä kiertotie, mutta meille helpoin.»
»Meillähän on kanootti, jolla tulimme tänne», vastasi Jack. »Se on kätkössä jokirannassa törmän alla, niin että lauttaa meidän ei tarvitse tehdä.»
»Kas sellainen onnenpotkaus!» huudahti metsästäjä.
»Nyt laitamme paarit ja kannamme hänet takaisin. Metsästyksenne pilasin, nuori mies, mutta minulla on tuolla kalkkunakukko ja olen iloinen voidessani jakaa sen kanssanne.»
Sanottuaan sen meni metsästäjä heinikkoon ja palasi heti takaisin oivallinen villi kalkkunakukko olallaan. Tuon erinomaisen paistin näkeminen kiihoitti Alleynen ruokahalua ja kuin yhteisestä sopimuksesta molemmat miehet alkoivat laittaa tulta ja valmistaa kalkkunaa. Metsästäjä huomautti, että se voi kyllä paistua sillä aikaa kuin he laittavat paareja.
Puolipäivä oli jo mennyt, kun haavoittunut intiaani lopultakin oli hyvässä turvassa kanootissa, ja matka Harrodsburgiin aloitettiin. Matka osoittautui olevan enemmän hidas ja työläs kuin jännittävä, sillä virta oli vahva eikä mitään vihollisia näkynyt. Shawneen haavan parantuminen edistyi tyydyttävästi, ja neljäntenä iltana saavuttiin vastaperustetun uudisasutuksen lujille varustuksille.
Aurinko oli laskenut vähän aikaa sitten, ja kylän luja paaluaitaus näkyi epäselvästi sumuisessa hämärässä, kun väsyneet matkamiehet lähestyivät maihinnousupaikkaa. Metsästäjän kimeään vihellykseen vastattiin paaluaitauksen sisäpuolelta, ja hetkistä myöhemmin oli äänestä päättäen raskaasti teljetty portti auki päästääkseen heidät sisään. Kanootin keula oli noin kahden aironmitan päässä kaitaisesta puulaiturista, jota myöten pääsi syvän veden ja kuivan maan välissä olevan liejuisen paikan yli. Nuori shawnee lepäsi perässä muutamilla hirvennahoilla, ja Jack oli keulassa polvillaan valmiina tarttumaan laituriin heti kun hän ylettyisi, kun metsästäjä lakkasi äkkiä melomasta. Hän katseli kiinteästi jotakin heidän edessään ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän heittäytyi veteen, päästäen puolittain tukahdetun hätähuudon ja alkoi uida nopeasti vastapäiselle rannalle.
»Hei! Mikä on hätänä? Mihin menette?» huusi Jack toinnuttuaan hämmästyksestään.
Ainoastaan haavoittunut nuorukainen kanootin perässä vastasi hänelle.
»Valkoinen metsästäjä on pelkuri raukka», sanoi intiaani koettaen kohottaa päätänsä voidakseen nähdä laidan yli. »Hän näki jonkun vihollisen ja tahtoi pelastaa itsensä. Valkoinen veljeni ottakoon melan ja melokoon takaisin joelle.»
Sanat oli tuskin sanottu, kun Jackin korvaan sattui muita ääniä, ja katsellen rannalle hän huomasi tummia olentoja joukoittain hiipivän rannalle maihinnousupaikkaa kohti. Samassa huomasi hän muutamia pienempiä esineitä veden pinnalla, joiden hän otaksui olevan samanlaisten tummien uimamiesten päitä ja hartioita ja jotka olivat vain jonkun kyynärän päässä kanootista. Yhtäkkiä hänelle tämä kaikki selvisi kuin leimauksena. Olennot olivat intiaaneja, jotka valmistelivat hyökkäystä varustuksen kimppuun. Kanootin saapuminen valkoisine miehineen oli antanut intiaaneille aiheen muuttaa suunnitelmaansa hyökätä varustusta vastaan pimeän tultua. Sen sijaan he yrittäisivät päästä sisään saapuneille valkoisille miehille avatun portin kautta ja näiden mukana.
XIV.
RAIVOISA TAISTELU.
Alleynella oli jo mela kädessään, ja jos hän olisi seurannut nuoren päällikön neuvoa, olisivat he jo olleet keskellä jokea ja pelastuneet uhkaavasta vaarasta. Mutta tälläkin jännittävällä hetkellä kykenivät toiset asianhaarat eikä ainoastaan hänen oma henkilökohtainen turvallisuutensa vaikuttamaan häneen.
Oli aivan selvää, ettei pienen varustuksen asukkailla ollut aavistustakaan väijyvistä intiaaneista, sillä hän saattoi kuulla, kuinka heitä muutamia tuli puhellen ja naureskellen toveriaan vastaan. Ja epäilemättä oli tämän näköjään vaaraton paluu ja hyvin tunnettu merkinanto osaltaan vähentänyt heidän valppauttaan, karkoittaen hetkeksi tuon ainaisen epävarmuuden tunteen, joka on rajaseudun elämälle niin erikoista ja joka myös tekee sen vastenmieliseksi.
He eivät olisi suinkaan osanneet kuvitellakaan, että heidän uskottu toverinsa oli paennut antamatta heille vähintäkään tietoa heidän väijyvästä vihollisestaan, siten vain turvatakseen oman pakonsa. Voisiko hän, Jack Alleyne, englantilainen, erään kykenevimmän ja uljaimman kenraalin poika Englannin kuninkaan armeijassa, seurata noin huonoa esimerkkiä? Ei, vaikka hän siten olisikin voinut pelastaa omansa ja haavoittuneen kumppaninsa päänahat. Hän päätti jotenkin varoittaa noita ihmisiä, jotka eivät aavistaneet mitään pahaa, vaikka oman henkensä kaupallakin.
Semmoinen oli luutnantin sankarillinen päätös, mutta kuinka oli se pantava toimeen. Olisi ollut kylläkin helppoa ja verrattain vaaratontakin antaa hälyytys huutamalla: »Intiaaneja! Intiaaneja!» niin kovasti kuin vain jaksoi, ja se olikin hänen ensi ajatuksensa. Mutta mietittyään vähän pääsi hän yhä enemmän varmuuteen siitä, että voisi tapahtua kamala erehdys. Ensinnäkin hänen vieras äänensä hämmästyttäisi noita metsästäjiä tahi saattaisi heidät otaksumaan, että ainoastaan häntä vaara uhkasi joidenkin väijyvien intiaanein puolelta. Siten voisivat jo portin ulkopuolella olevat lähteä jokirantaan auttamaan häntä ja samoin houkutella varustuksen muutkin puolustajat paikoiltaan pois. Näin voisi hän, sensijaan että varoittaisi noita vaaran uhkaamia asukkaita, saattaa heidät varomattomuudellaan vihollistensa käsiin. Ehkä ei kävisikään näin onnettomasti, mutta hälyytys ilmoittaisi intiaaneille, että heidän läsnäolonsa oli huomattu, ja kiiruhtaisi heitä hyökkäämään juuri silloin kun puolustajat olivat siihen aivan valmistumattomia. Myöskin täten tuo hälyytys voisi syöstä heidät perikatoon.
Niin perusteltuja ja johdonmukaisia kuin nämä mietteet näyttävät olevankin, niin ne välähtivät Jackin päässä sillä lyhyellä ajalla, joka kului metsästäjän häpeällisestä paosta siihen, kun Jack tarttui melaan ja rupesi ohjaamaan kanoottia.
Jos tuo nuori sotilas olikin hieman hidas suunnitelman teossa, niin hän oli sitä nopeampi ja päättäväisempi sen toimeenpanossa, kun se kerran oli valmis. Sillä hetkellä ainakin oli hänestä vaikein kohta se, että hänen täytyi jättää punainen ystävänsä oman onnensa nojaan. Mutta ajateltuaan, että häntä ei voinut vaara uhata, sillä hän oletti aivan oikein, että hänen edessään olevat soturit kuuluivat joko miami, shawnee, wyondot, delaware tahi johonkin muuhun pohjoiseen heimoon, jotka kaikki olivat liitossa keskenään, rauhoittui hän aivan kokonaan. Kylän asukkaita uhkasi sitävastoin hirmuinen vaara.
Intiaanit eivät olleet kanoottia huomaavinaan ja se kuului epäilemättä heidän suunnitelmaansa saadakseen sen avulla houkutelluksi puolustajat varustuksesta ulos. Jos he olisivat hyökänneet kanootin kimppuun, niin heidän läsnäolonsa olisi tullut heti ilmi. Nuo kavalat intiaanit tiesivät vallan hyvin, että jos heitä ei huomattaisi ennenkuin lähestyvät miehet olivat saapuneet lähelle jokea, niin he voisivat ajaa nämä hurjassa paossa takaisin ja päästä heidän mukanaan portista sisään.
Alleynen tarkoitus oli tehdä tyhjäksi tämä turmiollinen suunnitelma jos suinkin mahdollista. Mutta tilanne oli melkein toivoton, sillä intiaanit olivat hänen ja niiden miesten välillä, jotka hän halusi pelastaa. Siitä huolimatta hänen päätöksensä ei horjunut, ja vaikka hänen sydämensä löi haljetakseen ja hänen kätensä vapisivat jännityksestä, niin oli hän, päästäen melan kädestään ja tarttuen pyssyynsä, valmis joko onnistumaan tahi kuolemaan. Samassa kun kanootti kosketti laituriin Jack hyppäsi kevyesti ylös, ja sidottuaan kanootin kiinni meni hän nopeasti kaitaista siltaa myöten maihin.
Sillalla ei näkynyt yhtään vihollista, sillä heidät olisi voitu huomata varustuksesta, ja oli niin valoisaa, että Jack näki useiden tummien olentojen väijyvän tien molemmin puolin.
Jack tiesi niiden olevan intiaaneja, jotka todennäköisesti vain odottivat hänen tulevan lähemmäksi, jolloin he hyppäisivät sillalle ja ottaisivat hänet vangiksi tahi tappaisivat hänet.
Se oli jännittävä hetki, mutta onni suosii usein rohkeaa, ja Jackin huimapäinen rohkeus auttoi häntä. Intiaaneille, jotka eivät milloinkaan tahallaan antaudu vaaraan, oli hänen rohkea tekonsa vallan käsittämätön. He olivat todellakin niin ihmeissään ja ymmällään, että he eivät ehtineet tehdä mitään, ennenkuin hän oli melkein päässyt heidän ohi. Sitten he äkkiä selvisivät hetkellisestä tylsyydestään, ja kiivettyään sillalle ja jokitörmää ylös he koettivat kaikella muotoa saada hänet vangiksi tahi tappaa hänet. Mutta Alleyne oli heitä vikkelämpi. Jokainen hermo jännitettynä seurasi hän piilottelevien vihollisten liikkeitä, säästäen voimansa siihen ratkaisevaan hetkeen, jolloin intiaanit, saaliinsa niskaan syöksyvän tiikerin lailla, hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Hyökkäys viivähti vähän kauemmin kuin hän oli laskenut, mutta samassa se alkoi, ja nuorukainen lähti hirven nopeudella juoksemaan varustusta kohti.
»Intiaaneja! Intiaaneja!» huusi hän niin paljon kuin hän jaksoi.
»Juoskaa takaisin henkenne edestä ja sulkekaa portti.»
»Intiaaneja! Intiaaneja!» kertasi huudon se pieni metsästäjäjoukko, joka oli saapunut melkein joelle saakka. Mikäli Jack saattoi nähdä sumuisessa ilmassa, niin joukko kääntyi heti takaisin ja syöksyi varustusta kohti. Nyt seurasi kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta.
Ensimmäisten intiaanein ja nuoren englantilaisen väliä oli tuskin keihään mittaa, ja hänen ja pakenevien metsästäjien väliä oli ehkä kaksi kertaa niin paljon. Paaluaitaukseen oli matkaa tuskin sataa kyynärää, ja niin vainotut kuin vainoojatkin jännittivät kaikki lihaksensa päästäksensä sinne.
Nyt oli Alleynelle hyväksi, ettei hän ollut laiminlyönyt kehittää luontaista juoksutaitoaan. Niin tässä kuin monessa muussakin tilaisuudessa oli se hänelle hyväksi avuksi. Ennenkuin oli juostu puolet matkasta, hän oli ensimmäisten metsästäjien tasalla ja porttikäytävään hän syöksyi jonkun kyynärän heidän edellään.
Portin sisäpuolella oli muutamia urhoollisia miehiä valmiina sulkemaan heti kun heidän toverinsa olivat päässeet sisään. Kaksi pääsi sisään onnellisesti, mutta takimmaisen intiaanit iskivät kuoliaaksi melkein kynnyksellä huolimatta kiivaasta tulesta, jonka muutamat puolustajat alkoivat hyökkääjiä vastaan heti kun he voivat erottaa ystävän vihollisesta.
Uskomattoman lyhyessä ajassa suljettiin ja teljettiin portti, ja jokainen mies kiiruhti ennen määrätylle paikalleen, kaikki noudattaen ripeästi päällikön käskyjä. Hänellä oli kirkas ja päättäväinen ääni sekä vaaroissa karaistuneen ja käskemään tottuneen miehen rauhallinen käytöstapa. Jackin ei tarvinnut kysyä miehen nimeä, vaikka tilaisuus olikin sopiva. Jokin vivahdus hänen kaunissointuisessa äänessään ja hänen tummien silmiensä välähdys loihtivat esiin Johanna Harrodin, Watangan kauniin tytön kuvan.
Mutta pyssyjen paukkeessa, kuulien viheltäessä ja intiaanein sotahuutojen kaikuessa hänen korvissaan ei ollut aikaa lemmen ajatuksille. Vähän aikaa näytti todellakin kuin manalan voimat olisivat päässeet valloilleen. Metsästäjien tuhoa tuottavasta tulesta huolimatta hurjat hyökkääjät kävivät kimppuun tavattomalla päättäväisyydellä ja tarmolla. Raivoissaan siitä, että heidän ensimmäinen yrityksensä hyökätä sisään oli epäonnistunut, ja havaittuaan heitä olevan paljon enemmän kuin puolustajia he uudistivat hyökkäyksensä yhä uudestaan. Mutta joka kerta metsästäjien tuhoisa tuli pakotti heidät perääntymään.
Vihdoin intiaanit tekivät erään rohkeimman päällikkönsä johtamina viimeisen raivoisan hyökkäyksen lannistaakseen pienen puolustusjoukon. He hiipivät pimeän turvissa noin kahdenkymmenen askeleen päähän paaluaitauksesta ja merkin saatuaan hyökkäsivät joka puolelta aitaukselle.
»Nyt, urhoolliset poikani, pysykää lujina! Tämä on heidän viimeinen ponnistuksensa!» huusi Harrod kirkkaalla, sointuvalla äänellään, joka kuului selvästi yli taistelun peloittavan melskeen. Intiaanein ulvonta ja valkoisten miesten uhkaavat huudot sekoittuneina pyssyjen paukkeeseen tekivät paikan todelliseksi helvetiksi.
Vielä hänen puhuessaan kuusi intiaania onnistui kiipeämään paaluaitauksen yli, ja toiset kasasivat kuivia oksia ja muita sytykkeitä portin eteen polttaakseen sen poroksi. »Heittäkää ne takaisin!» karjaisi päällikkö ja näytti esimerkkiä kaatamalla ensimmäisen tungettelijan yhdellä iskulla pyssynsä perästä.
»Tapelkaa miehet! Tapelkaa henkenne edestä!» kuului hänen rohkaiseva huutonsa.
Kaikki näytti todellakin olevan hukassa. Niin pian kuin puolustajat tuhosivat tahi ajoivat takaisin yhden hyökkääjäjoukon, ilmestyi toisia tilalle. Metsästäjät tiesivät, ettei heitä odottaisi ainoastaan kuolema, vaan myös kidutus, jos he joutuisivat raivoisan vihollisensa käsiin. Sentähden taisteli jokainen mies epätoivon vimmalla, ja Alleyne kilpaili urhoollisuudessa joukon parhaiden kanssa.
Kerrankin kun Harrod oli joutunut hirveään kaksinkamppailuun hyökkäystä johtavan päällikön kanssa, niin eräs intiaanisoturi syöksyi paikalle aikoen sotatapparallaan halkaista hänen kallonsa, mutta Jack teki hänen aikeensa tyhjäksi. Hän latasi juuri pyssyään paaluaitauksen pimeässä varjossa ja huomasi intiaanin julman aikeen tämän hyökätessä esiin. Hetkeäkään viivyttelemättä syöksyi Jack hänen tiellensä ja pisti pyssynsä piipun hänen jalkojensa väliin. Intiaani kaatui suinpäin maahan ja jäi puolipyörryksissä makaamaan paikalleen. Hän ei kerinnyt käyttää tapparaansa, joka kirposi hänen kädestään ja sattui hänen omaan päällikköönsä iskien hänet tainnoksiin. Tämän täytyi siten antautua valkoisen vastustajansa armoille.
»Kiitos avusta, ystäväni!» lausui Harrod tyynesti, mutta sydämellisesti
Jackin ryhtyessä jatkamaan pyssynsä latausta.
Heidän päällikkönsä kuolema oli hyökkääjille kova isku, ja kun melkein samalla aikaa ankara raemyrsky meni kylän ylitse sammuttaen portin eteen sytytetyn tulen, niin he pakenivat suinpäin taistelupaikalta.
»Joka mies ampuma-aukolleen ja antakaa heille pieni jäähyväistervehdys!» huusi päällikkö. Ensi kerralla ajattelevat he asiaa kaksikin kertaa, ennenkuin uudistavat hyökkäyksensä Harrodsburgiin.
Vähän myöhemmin paukkuivat pyssyt, kun jokainen ampuja kiiruusti tähdäten laukaisi pimeyteen, johon punanahat olivat jo kadonneet. Sitten he raivasivat risukasat portin edustalta pois ja veivät ne polttopuiksi majoihinsa.
Toisten hoidellessa haavoittuneita tovereitaan laittoivat toiset yksinkertaisen aterian karhunpaistista tahi hirvenlihasta. Korkea paaluaitaus oli ollut niin hyvä suoja, että vain neljä oli haavoittunut eikä yksikään vakavammin.
Asetettuaan vahdit porttitorneihin ja paaluaitauksen kulmauksiin valvoi Harrod, että heidän toveriparkansa, jonka intiaanit tappoivat portin edessä, sai kunnioittavan hautauksen. Hänelle valmistettiin soihtujen valossa viimeinen leposija jonkun askeleen päähän portista oikealle.
»Nyt, nuori ystäväni, saatte kertoa minulle, ketä minun on kiitettävä niin hyvään aikaan annetusta varoituksesta ja avusta?» sanoi Harrod hautaustoimituksen päätyttyä katsellen hilpeästi Alleynea.
»Nimeni on Alleyne», vastasi Jack tarttuen metsästäjän ojennettuun käteen. »Mutta ei kestä kiittää. Olen niin iloinen päästyäni jälleen valkoisten miesten seuraan ja erittäinkin Johanna Harrodin isän johtamalle uudisasutukselle.»
Tuo pitkä metsästäjä katseli kiinteästi vieraansa kauniita kasvoja hänen puhuessaan, mutta kuullessaan viimeiset sanat tuli hän huomattavan kiihkeäksi ja sanoi:
»Alleyne, Alleyne! Varmaankin olette se nuori englantilainen, josta tyttäreni on minulle kertonut. Luutnantti Alleyne? Mutta minä en voi käsittää, kuinka olette joutunut tänne», sanoi hän hämmästyneen näköisenä. »Pelättiin teidän joutuneen chickasawien vangiksi.»
»Otaksumanne on oikea, mutta tänne joutumiseni on pitempi juttu», vastasi Jack.
»Teidän täytyy kertoa se minulle tuolla karhunpaistin ääressä, sillä olen varma, että olette aikalailla nälissänne», vastasi Harrod mennen edellä isompaan, ampuma-aukoilla varustettuun hirsimökkiin, joka oli porttikäytävän vieressä. Tuli roihusi takassa, ja liekit valaisivat alastonta huonetta, jonka ainoana kalustona oli kömpelö pöytä, neljän tolpan nojaan kiinnitetty hirren puolikas sekä kaksi tahi kolme yhtä alkuperäistä tuolia.
»Tuli on houkutteleva», huomautti Jack, ja seuraten isäntänsä esimerkkiä pani hän pyssynsä nojalleen seinää vasten ja istui kömpelölle tuolille.
»Luulenpa, ettette ole pitkiin aikoihin ollut katon alla», vastasi Harrod täyttäen tina-astian kuumalla vedellä kattilasta, joka riippui kettingissä avarassa piisissä.
»En sen jälkeen kuin lähdin chickasawien kylästä. Olin siellä vankina», vastasi Jack.
»Sitten ette ole käynytkään Watangassa ettekä ole nähnyt Johannaakaan sen jälkeen kuin —»
»En sitten kuin piirityksen aikana», vastasi Jack melkein vapisten. Häntä halutti saada tietää kaikki rakastettunsa kohtalosta, mutta hän ei ollut oikein tahtonut uskaltaa kysyä tuolta kylmän ja tuiman näköiseltä mieheltä edessään. Nyt tämä kysymys soi hänelle toivotun tilaisuuden, ja hän jatkoi: »Uskon hänen voivan hyvin.»
»Niin luulen», vastasi metsästäjä lämpimästi. »Hän tulee tänne niin pian kuin hän pääsee toisten mukana. Muussa tapauksessa olen luvannut lähettää noutamaan häntä, kun varustukseni on valmis.»
»Mitä!» huudahti Alleyne kauhistuneella äänellä, »tuleeko tyttärenne tänne, jossa intiaanit aina mellastavat? Ette varmaankaan voi sallia, että hän antautuu niin hirveään vaaraan?»
»Oh, ennen kevättä olemme todennäköisesti karkoittaneet intiaanit, ja vanha ystäväni Boon on luvannut tuoda hänet mukanaan, kun hän palaa uudisasutukselleen oman perheensä kanssa. Niin kokeneen oppaan ja holhoojan mukana ja sellaisessa seurassa on tyttäreni oleva täysin turvassa. Sitäpaitsi tulee heitä olemaan niin suuri joukko, ettei mitään häiriötä intiaanein puolelta ole pelättävissä.»
»Mutta kun hän tulee tänne, niin hänelle ei ole ketään toisia naisia seuraksi», väitteli Alleyne edelleen, »ja minä pelkään hänen aikansa tulevan pitkäksi ilman sopivaa seuraa tässä yksinäisessä paikassa!»
»Samaa minäkin sanoin hänelle», vastasi metsästäjä, »mutta siitä huolimatta päätti hän tulla ja pyysi, etten kieltäisi häntä.»
»Hän on liian uhkarohkea ja liian velvollisuudentuntoinen!» huudahti
Jack kiivaasti. »Minä olisin —»
Keskustelu keskeytyi, sillä sisään tuli eräs mies kantaen toisessa kädessään paria puulautasta ja toisessa puumaljaa, jossa höyrysi joitakin paistin paloja, ja pian kävivät miehet metsästyspuukkoineen tarmokkaasti käsiksi maukkaaseen ruokaan.
Vaikka olikin nälkäinen, ei Alleyne kuitenkaan voinut täysin nauttia illallisesta ajatellessaan Johannan päätöstä seurata isäänsä tähän vaaralliseen paikkaan. Hän ei voinut unhottaa Ellinipsicoa, jonka puolesta hänen ei enää tarvinnut olla peloissaan, sillä Harrod oli sanonut, että hyökkääjät olivat miameja, siis shawneitten liittolaisia. Aamunkoittoon saakka ei päällikkö sallinut kenenkään poistua varustuksesta.
XV.
KADOKSISSA JA LÖYDETTY.
Pitkä talviyö kului häiriöttä ja päivänkoitossa Jack kiiruhti maihinnousupaikalle. Hän ei nähnyt mitään merkkiä kanootista, vaikka hän haki syvät rannat tarkkaan ja tutki laiturin päästä päähän. Kas tuossahan oli jotakin kanoottiin kuuluvaa: nahkahihnan pätkä, jolla Jack oli kiinnittänyt pienen aluksen laituriin, riippui vielä tukin ympärille sidottuna. Siinä oli selityksen avain. Hihna oli leikattu kaikesta päättäen suurella kiireellä poikki ja sen olivat intiaanit todennäköisesti tehneet hillittömästi paetessaan.
Nyt Jack varmaan tiesi, että nuoren shawneen olivat tämän ystävät miamit vieneet pois, eikä hän epäillyt ollenkaan, että miamit, saadessaan selville, kenen poika Ellinipsico oli, viipymättä veisivät tämän shawneitten mahtavan päällikön Cornstalkin luokse.
Hitaasti ja miettiväisenä palasi Alleyne varustukseen ja etsien käsiinsä päällikön hän kysyi neuvoa, kuinka parhaiten voisi päästä Watangaan. Päästyään kerran sinne toivoi hän voivansa vaikuttaa Johannaan niin että tämä siirtäisi matkansa Kentuckyyn, kunnes maa olisi tiheämmin asuttu. Myöskin toivoi hän voivansa saada kirjeitä tahi muita tietoja isältään.
»Kuinka parhaiten voisi päästä Watangaan ja Virginiaan!» kertasi Harrod hänen kysymyksensä. »Siten, että pysytte siellä missä olette kevääseen saakka ja sitten lähdette Boonin mukana, kun hän menee Pohjois-Carolinaan perhettänsä noutamaan, kuten muistaakseni viime yönä kerroin teille hänen tekevän.»
»Mitä! Jäädä tänne kuukausiksi?» huudahti Jack melkein suunniltaan kuullessaan tämän ehdotuksen. »Pitäisikö minun jäädä kolmeksi kuukaudeksi tähän synkkään erämaahan!»
»Synkkään!» toisti Harrod enemmän itsekseen. »Niin, ehkä se voi tuntua siltä teidänlaisesta nuoresta miehestä, joka on elänyt aivan toisenlaisissa oloissa, mutta minun kotoni on metsä. Minä en voi viihtyä muualla. Ainoa toivoni on saada siellä elää ja päiväni päättää.» Hän lopetti, mutta hetken vielä sen jälkeen kirkasti hänen kasvojaan synnynnäisen metsästäjän ja uudisasukkaan innostus. Jack muisteli vuosia jälkeenpäin hänen hehkuvia sanojaan, sillä tuon uljaan, mutta merkillisen vaatimattoman uudisasukkaan toivo oli täyttyvä. Hän kuoli erämaahan eikä yksikään kumppani ollut mukana hänen viime retkellään. Kukaan ei tiedä, miten kuolema hänet kohtasi, tappoivatko intiaanit hänet vai oliko hänen kuolemansa luonnollinen.
Jack ei yrittänytkään vastata, ja Harrod jatkoi puhettaan heti, mutta aivan toisella äänenpainolla.
»Mitäpä se puhumisesta paranee», sanoi hän. »Ei ole muuta neuvoa kuin pysyä täällä, ellette tahdo menettää päänahkaanne tahi menehtyä kylmään ja nälkään vuoristossa. Tähän vuoden aikaan tarvitaan sillä matkalla kokeneenkin metsästäjän koko kestävyys, joten teidän aikeenne nyt olisi sulaa hulluutta.»
Samassa saapui Boonsborosta kaksi tiedustelijaa aivankuin vahvistamaan hänen sanojaan. He ilmoittivat tavanneensa erään valkoisen miehen päänahattoman ja kankean ruumiin jonkun penikulman päässä virran toisella puolella. Tarkemmista yksityiskohdista päättäen, jotka tiedustelijat kertoivat vastauksina Harrodin kysymyksiin, oli ruumis epäilemättä sen metsästäjän, joka oli niin häpeällisesti jättänyt Alleynen pulaan huomatessaan väijyvät intiaanit. Paetessaan toista vaaraa oli hän selvästi antautunut toiseen pahempaan, kuten hänen onneton loppunsa todisti.
Se oli kaamea vahvistus päällikön sanoille, ja nuoreen englantilaiseen se teki syvän vaikutuksen. Hän päätti noudattaa Harrodin neuvoa ja taipua viisaasti tähän välttämättömyyteen sekä käyttää parhaiten hyödykseen tätä tilannetta, johon sallimus oli hänet asettanut.
Hän otti innolla osaa kaikkiin uudisasukasten harrastuksiin ja jakoi ilolla kaikki vaivat ja kieltäymykset, jotka kuuluvat sellaiseen elämään, kuin myöskin heidän yksinkertaiset hauskuutensakin. Jack ei ainoastaan voittanut puolelleen heidän kunnioitustaan ja rakkauttaan, vaan sai aikansa kulumaan nopeasti ja itselleen todelliseksi hyödyksi. Päälliköstä alkaen oli jokainen varustuksen mies valmis mielihyvällä opettamaan vieraalleen kaikkia eränkäynnin salaisuuksia, niin että sen kaivatun päivän tullessa, jolloin kaikki elvyttävä aurinko ja puhkeavat nuput ilmoittivat kevään saapuneen, Jack tunsi kaikki metsän merkit melkein yhtä hyvin kuin hänen opettajansakin, joista ei kukaan voittanut häntä ampumataidossa, ei ainakaan maaliin ampumisessa. Vaikka ruokajärjestelmä olikin kovin yksitoikkoinen hyvään ja vaihtelevaan ravintoon tottuneelle, niin sen korvasi luja terveys, jonka runsas liikunto ja yksinkertainen ruoka luovat.
Vihdoin koitti se hetki, jolloin Jackin oli sanottava jäähyväiset ystävilleen Harrodsburgissa. Hän teki sen suurella kaipauksella, ja hänen eronsa Harrodista oli erittäin vaikea. Seurusteltuaan läheisesti toistensa kanssa nämä kuukaudet, kaukana sivistyneistä ihmisistä, olivat molemmat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan toisiaan.
Boonsboron vallitettuun kylään oli Harrodsburgista linnuntietä noin kolmekymmentä penikulmaa. Sinne saakka oli Alleynella saattojoukkona kuusi rohkeaa metsästäjää, jotka Boonsboron perustaja, tuo kuuluisa metsästäjä ja tutkija Daniel Boon oli lähettänyt häntä noutamaan. Se oli Harrodin toimenpiteitä, hän kun ei tohtinut heikontaa omaa niukkaa varusväkeään käyttämällä miehiä tähän tarkoitukseen. Boonsboro oli perustettu varhain edellisenä keväänä, ja jonkun viikon myöhemmin oli Harrod alkanut rakentaa varustustaan kauemmaksi länteen päin. Edellinen oli rakennettu muutamien rikkilähteiden lähellä olevalle aukealle, jonka läpi tuo kaunis Kentucky-joki virtasi. Boon työskenteli erään Henderson-nimisen miehen kanssa. Hän oli eräänlainen maakeinottelija ja oli tehnyt intiaanein kanssa sellaisen sopimuksen, että hänelle luovutettiin koko asumaton alue Kentucky- ja Cumberland-jokien välistä. Tämän sopimuksen olivat cherokeesit tehneet kymmenestä tuhannesta punnasta tahi samasta arvosta kauppatavaraa. Toiset intiaanit panivat kuitenkin vastaan. Erittäinkin puhui eräs päällikkö ankarasti sitä vastaan.
»Ovatko cherokeesit todellakin niin hulluja», sanoi hän pontevasti, »että he vaihtavat vanhat metsästysmaansa valkoiselle miehelle, myyvät muukalaisille sen maan, jonka Suuri henki heille lahjoitti? Ugh! Ovatko he aina kauppamiesten ja muukalaisten narreja? Kerran cherokeesit olivat suuri kansa», jatkoi hän tulisella kaunopuheliaisuudella. »He omistivat kaiken maan merestä Ohio-virtaan saakka. Heidän majansa olivat tähtiä lukuisammat, ja viholliset eivät tohtineet ärsyttää heitä. Mutta vähitellen ja vastustamattomasti ovat valkoiset miehet työntäneet heidät takaisin, kunnes he ovat jo saavuttaneet vuoriston. Veljeni, olkaamme viisaita ja olkaamme vahvoja, ennenkuin on liian myöhäistä! Sen varassa on tulevaisuutemme! Jollemme nyt pysäytä valkoisia, valloittavat ja hävittävät he viimeisetkin metsästysmaamme. Riista tapetaan tahi karkoitetaan, ja millä sitten lapsenne elävät?»
Lopetettuaan puheensa kääntyi tuo tulinen päällikkö ympäri ja poistui kokouksesta, joka häpeissään hajausi. Tämä päällikkö saatiin vasta suurilla ponnistuksilla palaamaan takaisin ja suostumaan sopimukseen, joka päivää tahi paria myöhemmin muodollisesti allekirjoitettiin.
Näin se tapahtui siis, että Kentuckyn alue tavallaan avattiin uudisasutuksille. Toiset päälliköt kyllä varoittivat Boonia ja Hendersonia, että heidän ostamansa alue oli »kauhun ja veren maa», jota olisi hyvin hankala asuttaa. He sanoivat sen olevan koillisessa asuvien intiaanein ja cherokeesien asumuksien välillä, ja näiden heimojen välillä oli sota parhaillaan vireillä, niin että cherokeesit eivät menneet vastuuseen niistä tuhotöistä, joita pohjoiset intiaanit mahdollisesti tekisivät.
Nämä synkät ennustukset toteutuivat liiankin tarkkaan. Vasta vuosikausia kestäneen hurjan taistelun jälkeen saatiin intiaanit lopullisesti karkoitetuksi siltä hedelmälliseltä seudulta, joka nyt tunnetaan Kentuckyn ja Tennesseen valtioina. Näissä verisissä kahakoissa olivat hyökkääjinä milloin valkoiset, milloin intiaanit, mutta jälkimmäisten aloitteesta tehtiin siellä ensimmäiset murhat ja väkivallantyöt kun Hendersonin siirtolaiset ensiksi tulivat sinne cherokeesien kanssa tehdyn sopimuksen nojalla.
Näistä tapahtumista oli kulunut noin kaksitoista kuukautta, kun Alleyne saapui Boonin rakentamalle varustukselle. Oltiin huhtikuussa ja maa oli kauneimmillaan. Puut olivat täydessä lehdessä, kukat kukkivat ja ilma oli tuoksua täynnä. Maa oli kauttaaltaan ihana suurine karjanlaitumineen ja silmiä hivelevine kauniine näköaloineen. Jackin huomio kiintyi paaluaitauksen ulkopuolella olevaan erinomaisen suureen jalavaan, jonka oksat ulottuivat laajalle alalle. Se oli, kuten Jack myöhemmin sai selville, Transylvanian uuden siirtokunnan eri osastojen yhteinen neuvottelupaikka. Aluetta nimitettiin siihen aikaan Transylvaniaksi.
Mieluinen yllätys kohtasi Alleynea hänen päästyään portista sisään. Kokoontuneiden metsästäjien ja uudisasukasten joukossa oli eräs, joka oli huomattavasti erilainen ja kookkaampi kuin toiset. Mies ei ollut kukaan muu kuin Simon Kenton. Niin, tuosta jättiläiskoosta ja melkein kuninkaallisesta ryhdistä ei voinut erehtyä. Se oli tuo mahtava metsästäjä, jota Jack oli jo kuolleena surrut. Tosin hän oli nyt vain varjo entisestään. Hänen pukunsa riippui väljänä hänen pitkän ja laihan vartalonsa päällä, ja vaivat ja kärsimykset olivat painaneet syvät jäljet hänen kalpeisiin kasvoihinsa. Mutta hänen terävä katseensa ilmaisi, että miehen lannistumaton henki oli vielä jäljellä, ja hänen ystävällinen hymynsä oli yhtä kirkas kuin milloinkaan, kun hän, tuntiessaan englantilaisen ystävänsä, käsi ojona tuli tervehtimään häntä.