»Oletteko todellakin Kenton?» huudahti Jack tarttuessaan metsästäjän ojennettuun käteen, jota hän sydämellisesti pudisti. »Olin jo melkein varma, että jouduitte silloin tuhon omaksi. Mutta tehän vasta huonon näköinen olette! Kaiketikin olette saanut kestää kamalia kärsimyksiä sen jälkeen kuin sinä onnettomana aamuna lähditte luotani Cumberland-joella!»
»Kärsimyksiäkö!» toisti metsästäjä ilmeisellä mielenliikutuksella. »Yksin Jumala tietää, mitä kaikkea olen saanut kestää punanahkojen kynsissä, herra Alleyne. Viikkoina, kuukausina ei henkeni ollut äyrinkään arvoinen. Olen kärsinyt enemmän kuin sata kuolemaa! Mutta kerron teille koko jutun joskus toisen kerran, jos vain haluatte kuulla», lopetti hän äkkiä.
»Olisin kovin halukas siihen», vastasi Jack lämpimästi, »ja ehkäpä teette sen minun mielikseni», lisäsi hän, »niin pian kuin olen tervehtinyt päällikköä.»
»Ja olette saanut jotakin syödäksenne vaelluksenne jälkeen ja kertonut minulle omat seikkailunne», jatkoi Kenton. »Monasti olen teitä ajatellut, herra Alleyne, ja ihmetellyt, kuinka mahtoi teidän käydä sitten kuin olin joutunut noiden shawnee-pirujen vangiksi.»
»Shawneitten, sanoitte?» huudahti Jack. »Ah, sittenkin oli otaksumani oikea. Haluaisin tietää —»
»Kapteeni tulee tuolla», keskeytti Kenton. »Puhukaa hänen kanssaan ensin. Herra Alleyne ja kapteeni Boon», esitteli hän samassa.
Kääntyessään päin näki Jack edessään pitkän, jäntevän ja noin neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen, jonka tummat ja terävät silmät näyttivät katsovan aivan läpi. Tämä oli siis Daniel Boon, kuuluisin metsästäjä ja tutkija aarniometsissä, ensimmäinen mies, joka johdatti joukon todellisia uudisasukkaita Kentuckyn kaukaiselle ja hedelmälliselle alueelle, kaukaiseen Länteen, ja perusti sinne ensimmäisen itsehallintoyhteiskunnan. Nuori luutnantti oli usein kuullut hänestä, ja hän oli todellakin ylpeä saadessaan tutustua sellaiseen mieheen.
»Hyvää päivää ja tervetuloa Boonsboroon!» sanoi Boon katsellen nuorta vierastaan ystävällisesti ja samalla tutkivasti. Sitten hän kyseli Harrodin vointia ja tiedusteli talven kulumista Suolaisen joen varrella, lisäten: »Jos tahdotte ruokaa ja lepoa matkanne jälkeen, niin seuratkaa minua.»
Ja mennen edellä suurimpaan mökkiin hän käski erään miehen tuoda vieraalleen lautasellisen paahdettua maissia ja puolikkaan hirvenvasikan reidestä. Sitten päällikkö näytti hänelle pienen huoneen, joka oli erotettu samasta huoneesta, jossa he nyt olivat, ja ilmoitti sen olevan Alleynen käytettävänä niin kauan kuin hän viipyi kylässä. Toivotettuaan sitten hyvää yötä poistui päällikkö. Noin puoli tuntia hänen lähtönsä jälkeen ja juuri kun aurinko laskeutui etempänä olevan metsän taakse, sillä Boonsboro oli aukealle rakennettu, tulivat Kenton ja kolme muuta miestä isompaan huoneeseen, jossa he asuivat. He istuutuivat liedessä palavan tulen ääreen ja ryhtyivät sytyttelemään piippujaan. Jonkun aikaa Alleyne otti osaa yleiseen keskusteluun huonekumppaneittensa kanssa, mutta sitten hän meni omaan makuusuojaansa pyytäen Kentonia yötoverikseen, jolle hän lyhyesti kertoi seikkailunsa, kuten viimemainittu oli pyytänyt. Sitten hän pyysi metsästäjää vuorostaan täyttämään lupauksensa, ja hän sai kuulla kertomuksen, joka piti häntä jännityksessä enemmän kuin tunnin ajan.
XVI.
KENTONIN SEIKKAILUT.
»Kun tuona onnettomana aamuna lähdin leiriltämme Cumberland-joella», alkoi Kenton, »niin olin tuskin kulkenut puolta penikulmaa, kun satuin puhvelin jäljille. Seurasin niitä ja menin erään pienen puron yli ja aavistamatta mitään vaaraa tunkeuduin varovasti toisella puolella olevien pensastojen läpi. Intiaaneista en ollut nähnyt vilaustakaan.
Silloin äkkiä kajahti kamala ulvonta korvissani ja samassa olin punanahkajoukon saartamana. Jokaisen puun ja pensaan takana oli täytynyt olla intiaani piilossa, ja vaikka tappelin hurjasti lyöden ympärilleni raskaalla pyssylläni, voitettiin minut viimein ja jouduin vangiksi.
Vangitsijani osoittautuivat olevan nuoria shawnee-sotureita, jotka palasivat eräältä ryöstöretkeltä Nashboron uudisasutukselle, vaikka on otaksuttu heidän heimonsa elävän sovussa valkoisten kanssa Kanawhan taistelun jälkeen. Mutta sellaisia ovat intiaanein sopimukset aina. Vanhemmat ja vastuunalaisemmat päälliköt eivät kykene pitämään kurissa tuollaisia nuoria hurjapäitä, jotka murhaavat raja-asukkaita ja tekevät kaikenlaista väkivaltaa. Täten joutuvat usein hyvin nopeasti he itse tahi aivan viattomatkin intiaanit koston uhriksi. Siten on epäsopu ikuinen, vaikka en tahdo väittää, että yksin intiaanit olisivat aina alkuunpanijoita.»
»Ah, niin juuri Harrodkin sanoo!» huudahti Jack. »Syytä on yhtä paljon molemmissa, ja raja-asukasten joukossa on niin monta roistoa, että minä uskon sen täydellisesti. Niinmuodoin näyttää aivan toivottomalta saada pitemmäksi aikaa rauhaa maahan. Mutta nyt keskeytin kertomuksenne. Pyydän teitä jatkamaan.»
»No hyvä», jatkoi metsästäjä, »pahaksi onneksi sattui vielä niin, että eräs päällikkö tunsi minut samaksi mieheksi, joka oli joitakin kuukausia aikaisemmin ryöstänyt heidän hevosensa. Tiesin silloin, ettei minulla ollut armoa odotettavissa, ja se olikin totta. Kirkuen ja huutaen he hyökkäsivät päälleni ja hakkasivat minut siniseksi ja punaiseksi. Väsyttyään siihen sitoivat he minut yöksi paaluun niin tiukasti, etten voinut hituistakaan liikahtaa. Mutta vieläkin kauheampaa oli, kun minut sidottiin matkalle lähdettäessä opettamattoman hevosen selkään. Kädet sidottiin selän taakse, joten en voinut ollenkaan varjella kasvojani puiden oksilta tahi vesoilta. Sitä kesti kolme päivää, kunnes vihdoinkin saavuttiin Chillicotheen, heidän pääkaupunkiinsa.»
»Enemmän kuolleena kuin elävänä, ajattelen», sanoi Jack osaaottavaisesti.
»Olin hyvin kipeä ja verissäni, voitte uskoa, mutta shawneen rinnassa ei ole hiventäkään sääliä. Vietettyäni kurjan yön vietiin minut aamulla kujanjuoksuun.»
»Mitä se on?» kysyi Jack, kun Kenton pysähtyi hetkeksi. »Minulla on ainoastaan hämärä aavistus tuon sanan merkityksestä.»
»Toivon, ettei kokemus sitä teille milloinkaan selittäisi», vastasi metsästäjä. »Se on kauhea koetus ja aniharvat suoriutuvat siitä hengissä. Kuvitelkaapas, että kylästä tuonne jalavaan ulottuisi kaksinkertainen noin neljänsadan kyynärän pituinen rivi miehiä, naisia ja lapsia, jokaisella aseena nuija, sotatappara tahi piiska, joilla he koettavat lyödä teitä, kun juoksette rivien välitse!»
»Tahtoisin tulla heti ammutuksi, ennenkuin ryhtyisin siihen urakkaan», sanoi Jack.
»Niinpä kyllä, mutta intiaanit ovat siitä asiasta aivan eri mieltä», vastasi Kenton. »He koettavat saada teistä mahdollisimman paljon hupia, ennenkuin teidät surmataan. Ellei teitä voida pakottaa kujanjuoksuun, niin teidät poltetaan kidutuspaalussa tahi keksitään jotakin muuta pirullisuutta tyydyttämään heidän kidutushaluaan.»
Alleyne ei vastannut. Hän ainoastaan ajatteli, kuinka tavatonta ja kamalaa oli, kun ihmiset voivat löytää jotakin hupia toisten kuolevaisten kärsimyksistä. Mutta niinhän sanotaan, että ihminen on julmin ihmistä kohtaan!
»Vaikka olinkin jäykkä ja hellä joka paikasta», jatkoi metsästäjä, »päätin myydä henkeni kalliisti. Kun lähtömerkki oli annettu, syöksyin tuota elävää kujannetta myöten, joka ulottui neuvottelutalolle saakka, hurjasti eteenpäin, sillä tiesin, että jos voisin päästä neuvottelutaloon, olisin turvassa jonkun aikaa. Mutta välimatkat riveissä olivat liian pitkät. Olin varma siitä, etten pääsisi puolimatkaankaan, ennenkuin joku vainoojistani iskisi minut maahan. Sentähden tein nopeasti rohkean suunnitelman. Kun sopiva tilaisuus tuli, niin käännyin äkkiä syrjään ja, murtautuen vartioston lävitse, syöksyin pakoon koko heimon seuraamana. Juoksin henkeni edestä, ja väistäen jokaista, joka koetti estää minua, selvisin laumasta. Jättäen takaa-ajajat jälkeeni syöksyin erään aukean poikki ja menin neuvottelutaloon. Olin sillä kerralla päässyt leikistä muutamalla iskulla.»
»Hyvin tehty!» huudahti Alleyne päästäen helpotuksen huokauksen.
»Niiden olisi pitänyt päästää teidät vapaaksi tuon urotyön jälkeen.»
»Ah, sitä he eivät todennäköisesti halunneet tehdä kaiken harmin jälkeen, mitä olen heille tehnyt!» vastasi Kenton, »mutta siksi päiväksi minut jätettiin rauhaan. Seuraavana oli aivan hiuskarvan varassa, ettei minua poltettu paalussa. Piirissä istuen pitivät päälliköt lyhyen neuvottelun minun kohtalostani, josta äänestettiin sotanuijan avulla. Niiden mielipide, jotka löivät nuijan lujasti maahan, oli se, että minut oli viipymättä poltettava, kun taas ne, jotka vain kevyesti koskettivat nuijaa, olivat sitä mieltä, että sillä kertaa oli sopivampi säästää minun henkeni. Onneksi näillä viimeisillä oli enemmistö.
Sitten minua kuljetettiin kylästä toiseen kaikkien pohjoisessa asuvien heimojen hupina», jatkoi Kenton. »Jokaisessa pysäyspaikassa minut sidottiin paaluun, jossa sain olla naisten ja lasten pieksettävänä. Minua rääkättiin kaikin tavoin. Ruudilla ladattuja pyssyjä laukaistiin minun paljasta ruumistani vasten, silmiini heitettiin hiekkaa, kunnes olin melkein sokea.
Eräänä päivänä tein epätoivoisen pakoyrityksen. Riistäydyin matkalla vartijoiden käsistä ja juoksin penikulman metsien halki, mutta onni näkyi minut hylänneen. Juuri kun olin täydellisesti jättänyt vartijani jälkeeni, jouduin toisen intiaanijoukon kynsiin. Silloin vaivuin lopultakin epätoivoon. Intiaanit maalasivat kasvoni mustiksi merkiksi siitä, että minun oli kuoltava, ja minut tuomittiin paalussa poltettavaksi. Melkein viime hetkellä kuitenkin pelastuin, kun vanha ystäväni Logan, irokeesi, tuli avukseni puhuen puolestani niin kauniisti, että shawneet taipuivat hänen pyyntöönsä sillä kerralla. Erään toisen kerran sattui Simon Girty, tuo valkoinen petturi, olemaan saapuvilla. Olimme kerran maailmassa työskennelleet yhdessä lordi Dunmoren tiedustelijoina, ja harvinaisen myötätunnon liikuttamana auttoi hän nyt minua.
Vähän aikaa sen jälkeen tarjosivat muutamat kauppamiehet, jotka olivat sattuneet kuulemaan tukalasta tilastani, houkuttelevat lunnaat intiaaneille, jos he päästäisivät minut vapaaksi. Kuitenkin epäilen, tokko he olisivat päästäneet minua sillä, ellei eräs nuori shawnee-päällikkö, suuren Cornstalkin poika, olisi saapunut kotiin ja vaatinut, että minut vapautettaisiin.
»Hyvä!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään iloaan, jota hän tunsi saadessaan niin pätevän ilmoituksen punaisen ystävänsä uskollisuudesta ja kuullessaan hänen saapuneen onnellisesti shawneitten alueelle. »Niin, se oli Ellinipsico», jatkoi hän, »muudan nuori päällikkö, joka niin pitkät ajat jakoi metsän vaivat ja vaarat kanssani ja joka lupasi tehdä kaikkensa vapauttaakseen teidät, jos vielä olisitte siellä hänen saapuessaan Chillicotheen.»
»Sitten on hän pitänyt lupauksensa», vastasi Kenton, »ja kertomastanne selviää nyt minulle hänen mielenkiintonsa minua kohtaan. Nyt muistan todellakin hänen puhuneen jostakin valkoiselle veljelleen antamastaan lupauksesta koettaa pelastaa minut, mutta olin niin kiihtynyt poispääsyn mahdollisuudesta ja innoissani voidakseni päästä mahdollisimman pian pois shawnee-kaupungista, että pelkään kiinnittäneeni ainoastaan vähäistä huomiota nuoren päällikön sanoihin. Kestämäni kärsimykset olivat panneet hermoni aivan piloille. Hän on mitä kaunein intiaanien edustaja. Hänen vartalonsa on suora ja notkea kuin pähkinäpuun vesa ja kasvojen ilme on niin avonainen ja kaunis, etten ole milloinkaan nähnyt sellaista toisilla intiaaneilla, paitsi Loganilla.»
»Niin, päällikkö oli varmasti Ellinipsico; olette kuvannut hänet täydellisesti», vastasi Jack riemuiten ja lisäsi pienen vaitiolon jälkeen: »Nyt haluaisin kuulla loput kertomuksestanne.»
»Siitä ei ole enää paljon jäljellä», vastasi metsästäjä. »Kauppamiehet käyttivät hyväkseen heikkoa tilaani, sillä olin niin ruhjottu ja pieksetty, että tuskin kykenin kävelemään, ja veivät minut englantilaisten linjojen sisäpuolelle Detroitin luona. He toivoivat saavansa palkinnon, kun toivat sellaisen vangin, joka kykeni antamaan arvokkaita tietoja rajaseudun siirtokunnista. Kuitenkin oli se minun onneni, että he niin menettelivät. Englantilaisten päällikkö oli kelpo mies, ja häntä alkoi säälittää kurja tilani. Huomattuaan, etten ollut halukas antamaan mitään uudisasutuksia koskevia tietoja, ei hän tehnyt minulle mitään sen pahempaa, vaan määräsi minut sairaalaan, jossa haavani parannettiin ja vammani hoidettiin. En voinut käyttää toista kättäni, sillä eräs intiaani iski olkapääni vialle sotatapparallaan juostessani kujaa eräässä miami-kylässä. Kun haava oli ollut hoitamatonna niin kauan, niin tarvitsi se viikkoja parantuakseen.»
»Se on minusta kaikista ihmeellisintä, että kaiken kokemanne jälkeen olette vielä elävien kirjoissa ja tässä kertomassa seikkailujanne», huudahti Jack.
»Niin, se onkin ihmeellistä», vastasi Kenton vakavasti, »kun otatte huomioon, että kaiken kaikkiaan olen ollut kolme tuntia paaluun sidottuna poltettavaksi tuomittuna ja yksitoista tuntia juossut kujaa!»
»Teille on suotu monta henkeä, kuten sananlaskussa sanotaan», huomautti tuo nuori upseeri taistellen liikutustaan vastaan ja koettaen pysyä rauhallisena. Hän oli todellakin enemmän liikutettu Kentonin kertomuksesta kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kun tuo kuuluisa metsästäjä neljä kuukautta aikaisemmin oli lähtenyt heidän leiripaikaltaan Cumberland-joella, oli hän miehuutensa voiman ja notkeuden kukoistuksessa. Nyt oli hän, vaikka oli saanut nauttia jonkun viikon hyvinvointia, vain varjo entisestään. »Mutta toivon hartaasti», jatkoi Alleyne koettaen hillitä ääntään, että voisin taivuttaa teidät jättämään tämän vaarallisen elämän ja ottamaan paikan kuninkaan palveluksessa. Menen takuuseen siitä, ettei isäni hukkaa yhtään tilaisuutta voidakseen auttaa teitä eteenpäin. Ja oli miten oli, niin kuninkaan puolue on mahtavan Englannin valtakunnan puolue, ja yhtä hyvin amerikkalaisen kuin englantilaisenkin puolue», lopetti Jack.
»Hst! Ei ole hyvä puhua noin jossakin uudisasukkaan majassa», kuiskasi Kenton. »Jos joku noista tuolla olisi kuullut sananne, niin voisi siitä koitua ikävyyksiä. Itse olen minä ensi sijassa amerikkalainen ja toiseksi englantilainen. Niin kauan kuin kuningas ei sorra meitä, niin kauan voi hän pitää minua kuuliaisena alamaisenaan, mutta jos häntä haluttaa rajoittaa vapauttamme, niin minä ja jokainen tosi amerikkalainen on nouseva ja puolustava sitä kuolemaan saakka!»
Ei voinut erehtyä noiden sanojen merkityksestä, ja ensi kerran Jack käsitti, kuinka auttamattomasti asiat oli saatettu kansalaissodan partaalle, sen täydellisimmässä, laajimmassa ja katkerimmassa merkityksessä. Jos huhuun saattoi uskoa, niin vihollisuudet olivat todellakin alkaneet itäisissä maakunnissa, ja kerrottiin suuren taistelun tapahtuneen Bunker Hill-nimisen paikan luona lähellä Bostonia.
Nuo huhut olivat onnettomuudeksi liiankin tosia, kuten Jack myöhemmin sai tietää.
Kuten jokainen koulupoika tietää, oli riita alkanut siitä, että Englannin hallitus koetti saada siirtokunnat maksamaan veroa. Kun moitittava leimaverosääntö oli peruutettu, niin tehtiin uusi riidanaihe panemalla tullimaksu kaikille tavaroille, joita ulkomailta tuotiin maahan. Ne poistettiin jälleen vähän myöhemmin, paitsi teen tullia.
Tyytymättömyyden henkeä, joka oli kerran päässyt nousemaan, ei niin helposti tukahdutettu. Siirtolaiset päättivät olla ennen ilman teetä kuin maksaa mitään veroa siitä, ja huippuunsa kärjistyivät asiat, kun muutamat uskalikot, intiaaneiksi puettuina, hyökkäsivät Bostonin satamassa olevien teelaivojen kimppuun. He heittivät mereen kolmesataa neljäkymmentä kolme laatikkoa tätä kallista tavaraa tuottaen siten niiden omistajille kahdeksantoista tuhannen punnan vahingon!
Rankaisutoimenpiteitä seurasi ja Boston miehitettiin, mutta jos Englannissa olisi ollut vallassa viisaampia neuvonantajia, olisi sota ollut vieläkin vältettävissä. Kokoontuneet säädyt laativat tuon kuuluisan »Declaration of Right», jossa vaadittiin etuoikeutettua asemaa muiden Englannin kansalaisten rinnalla. Myös päätettiin lopettaa kaikki kauppayhteys Englannin kanssa, kunnes heidän kärsimänsä vääryydet oli hyvitetty.
Tämän kongressin päätöksiä, jotka esitettiin kuninkaalle, kannattivat Englannin huomatuimmat valtiomiehet Chatham, Burke ja Fox, mutta se ei merkinnyt mitään. Kuuluisa Benjamin Franklin, joka oleskeli Lontoossa »Massachusetts House of Assambly» kauppayhtiön asiamiehenä, teki kaiken voitavansa saadakseen sovinnon aikaan siirtokuntain ja Englannin hallituksen välillä, mutta turhaan. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään.
Ja niin kävi, että huhtikuussa vuonna 1775 sota toden teolla alkoi, kun kenraali Gage hyökkäsi Concord-kaupungin kimppuun, johon siirtokunnat olivat koonneet aseita ja joukkoja. Tässä taistelussa nähtiin selvästi, minkälaiseksi sodankäyntitapa oli tässä sodassa kehittyvä. Taistelutapa erosi hyvin paljon sodankäynnistä Euroopassa, jossa taistelut yleensä käytiin vain hyvin opetettujen ja hyvään kuriin tottuneiden joukkojen kesken. Amerikan vapaussodassa taistelivat harjoitetut joukot oppimattomia joukkoja vastaan, ja musketit ja pajunetit metsästäjäin kuolemaa tuottavia rihlapyssyjä vastaan.
XVII.
YLLÄTYKSIÄ.
Cherokeesien perääntymisen jälkeen olivat Watangan uudisasukkaat käyneet käsiksi tavallisiin tehtäviinsä. He raivasivat peltoa ja hoitelivat maitaan tahi metsästivät elatuksekseen, kunnes tähkät tulivat täysikasvuisiksi ja käyttökelpoisiksi.
Päivä toisensa jälkeen meni menojaan, ja siitä nuoresta englantilaisesta, joka oli ratsastanut ulos piiritetystä kylästä apua hakemaan, ei ollut kuulunut mitään. Kaikki pitivät häntä kuolleena. Kaikkiko? Kylässä oli vain yksi, joka ei uskonut, että tuo kaunis nuorukainen oli kuollut. Johanna Harrod uskoi vieläkin, että hänen rakastettunsa palaa hänen luoksensa. Ja vielä viikkojen ja kuukausien kuluttuakin, kun hänen silmänsä väsyivät vartioimaan metsäpolkua kaikkina vapaina hetkinä varhaisesta aamun koitosta myöhäiseen iltaan saakka, odotti hän yhä. Toivon aina pettyessä tuli hänen sydämensä sairaaksi, ja hitaasti mutta varmasti kuihtuivat ruusut hänen poskiltaan, ja hänen käynnistään katosi tuo iloinen joustavuus.
Eräänä päivänä tuli kylän entisen päällikön vaimo tervehtimään vanhoja ystäviään. He asuivat nykyään seitsemän tahi kahdeksan penikulman päässä Pohjois-Carolinaan menevän tien varrella. Huomattuaan Johannan muuttuneet piirteet, sillä hän oli tuntenut tytön pienestä pitäen, tahtoi hän saada Johannan luoksensa kotiinsa valmistaakseen tytölle vähän vaihtelua. Niinpä eräänä kauniina päivänä, kun puut olivat puhjenneet uuteen lehteensä ja lukemattomat kukkaset täyttivät ilman tuoksuillaan, lähtivät he tuon hyvän vaimon urhoollisen pojan saattamina matkalle. Robertson oli itse mennyt asioilleen erääseen Holstonin kylään. Kun käytettävänä oli vain kaksi hevosta, istui Johanna patjalla ystävällisen emäntänsä takana.
Kirkas päivä elvytti pienen joukon mieltä. He pakinoivat hilpeästi keskenään kulkiessaan eteenpäin, ja Johannakin näytti unhottaneen surunsa iloisesti ratsastaessaan ja katsellessaan kauniita maisemia. He olivat kulkeneet melkein puolet matkasta uudistalolle, jossa Robertson asui, kun heidän viaton ilonsa äkkiä muuttui kauhuksi ja tuskaksi. Ei kuulunut muuta kuin vähäistä risahtelua pensaikosta, ja samassa olivat he intiaanijoukon saartamina!
»Creekejä, seuratkaa minua!» huusi nuori Robertson kannustaen hevostaan ja hyökkäsi suoraan tiellä olevien intiaanein päälle, laukaisten pyssynsä joukon keskelle.
Tämä äkillinen ja hurja hyökkäys pelasti hänen henkensä. Muudan intiaani sai kuulan lävitsensä ja kaatui, toiset väistyivät syrjään hurjistuneen hevosen tieltä. Rouva Robertson koetti seurata poikaansa, mutta sukkelaan kokoontuneet intiaanit tarttuivat hevosen suitsiin ja vetivät naiset satulasta, minkä jälkeen lähdettiin kiireesti taivaltamaan metsien halki. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että ennenkuin nuori Robertson ennätti pysähtyä ja palata kumppaniensa avuksi, olivat kaikki sekä naiset että heidän vangitsijansakin kadonneet tiheään metsään. Nuori Robertson tiesi hyvin, että olisi ollut tahallinen itsemurha lähteä yksin viidakkoon intiaanein jälkeen, sillä isänsä opetuksista, joka oli kuuluisimpia raja-asukkaita ja intiaanitaistelijoita, ja omasta kokemuksestaankin tunsi hän intiaanein sotatavat sangen hyvin. Hän ei voinut tehdä muuta kuin mennä hakemaan veljiään ja sitten kiiruhtaa takaisin Watangaan haalimaan kokoon mahdollisimman paljon miehiä ja lähteä takaa-ajamaan naisten ryöstäjiä. Tehtyään nopeasti päätöksensä painoi tuo nuori uudisasukas kannukset hevosensa kylkeen ja ratsasti pois täyttä laukkaa.
Sillä aikaa kuljettivat intiaanit noita onnettomia naisia kiireesti poispäin, ja heidän oli pakko rientää yhtä nopeasti kuin heidän julmien vangitsijainsakin. Lopulta olivat he aivan menehtyä uupumuksesta. Vihdoin, puolen päivää kuljettuaan vaipuivat nuo molemmat naiset pyörtyneinä maahan. Kun creekit eivät tahtoneet tappaa heitä eivätkä myöskään jättää heitä siihen, nostettiin heidät oman hevosen selkään, joka siihen saakka oli ollut joukon johtajan käytettävänä. Tällä tavoin ja matkaten yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin kulkivat intiaanit joutuisasti eteenpäin. Heidän takaa-ajajansa voivat sitävastoin ainoastaan päivän aikaan seurata jälkiä. Väsyneistä vangeista tuntui matka aivan loppumattomalta, vaikkakin he kestivät ihmeteltävällä urhoollisuudella sen vaivat. Rouva Robertson rohkaisi nuorta kumppaniaan vakuutuksilla, että heidän kohtalonsa, joka nytkin oli tarpeeksi pulmallinen, olisi ollut paljoa toivottomampi, jos he olisivat joutuneet jonkun pohjoisiin heimoihin kuuluvan ryöstäjäjoukon kynsiin.
»Nämä creekit», kertoi hän eräänä yönä sopivan tilaisuuden sattuessa, »ovat melkein puolisivistynyttä väkeä. Mieheni tuntee heidät hyvin ja on usein sanonut, että on paljon parempi joutua creekien kuin minkään muun intiaaniheimon vangiksi. He asuvat hyvin rakennetuissa puisissa majoissa ja viljelevät maata melkein eurooppalaiseen tapaan. Sitäpaitsi sanotaan heidän ylimmän päällikkönsä olevan enemmän valkoinen mies kuin intiaani, ja hänen nimensä väitetään olevan — M'Gillioray.»
»Mitä, sehän on skotlantilainen nimi!» huudahti Johanna suuresti hämmästyneenä ystävänsä kertomuksesta.
»Niin, hän on todennäköisesti puolirotuinen. Mieheni voi meidät kyllä vapauttaa, sillä hän kykeni taivuttamaan cherokeesitkin rauhaan, kun he olivat juuri hyökkäämäisillään uudisasutusten kimppuun vimmoissaan siitä, että muutamat valkoihoiset konnat olivat hillittömästi murhanneet heidän heimoonsa kuuluvia intiaaneja. Luulen, että tämän creekien ylimmän päällikön isä oli samaa kansallisuutta kuin mieheni.»
»Niin, luonnollisesti, herra Robertsonhan on skotlantilaista sukua», sanoi Johanna toivorikkaana. »Ja hän on varmaan kiiruhtava apuun, kun hän kuulee vaimonsa olevan creekien vankina.»
»Siitä ei ole epäilystäkään», vastasi tuo hyvä nainen lämpimästi. »Pelkään vain sitä, ettei häntä päästetä tänne, kun hän on amerikkalainen ja creekit ovat englantilaisten liittolaisia.»
»Mutta eiväthän englantilaiset sodi naisia vastaan!» väitti Johanna kiihtyneesti ajatellessaan rakastettuaan englantilaista upseeria. Hän oli kiitollinen, että pimeys esti hänen punastumisensa näkymästä.
»Eivätkö he tee sellaista, kun he liittoutuvat intiaanein kanssa, jotka kiduttavat ja tappavat naisia ja lapsia yhtä hyvin kuin miehiä?»
Johanna-parka ei voinut vastata tähän kiusalliseen kysymykseen, vaikka hän oli varma siitä, että ne, jotka olivat sellaisesta menettelytavasta vastuussa, eivät tienneet mitään intiaanien sodankäyntitavoista.
Päiviä ja viikkoja kului, ennenkuin oltiin pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen perillä Cowetassa, creekien linnoitetussa pääkaupungissa Chattahoochee-joen varrella. Siellä majoitettiin vankiparat neuvottelutalon yhteydessä olevaan mökkiin odottamaan milloin päällikkö suvaitsisi kuulustella heitä. Lukuunottamatta sitä, että he olivat vankeja, joilla ei ollut mitään paon mahdollisuutta, ei heillä ollut mitään valittamista. Ruokaa ja juomaa tuotiin kahdesti päivässä, ja heille annettiin puhvelin ja karhunnahkoja vuodevaatteiksi. Peitteiksi heille tuotiin harvinaisia ja kauniita, villien kalkkunakukkojen höyhenistä valmistettuja peittoja.
Ruokana ei ollut ainoastaan härän- ja hirvenlihaa, vaan maissileipää ja maissipuuroa tarjottiin myöskin, ja juomaksi tuotiin hunajalla sekoitettua vettä. Runsas ravinto ja toivorikas mieliala vaikuttivat ihmeellisesti molempiin naisiin, ja muutamissa päivissä he olivat entisensä näköisiä. Eräänä kauniina iltana heidän istuessaan jutellen keskenään paaluaitauksen ympäröimällä pihalla, joka ympäröi heidän majaansa, alkoi kaupungilta kuulua äänekästä melua. Melu läheni nopeasti, ja säikähtyneet vangit kuulivat joukon alkuasukkaita tulevan majaa kohti. Rumpujen pärinän ja metelin keskeltä voitiin helposti erottaa naisten, lasten ja miesten ääniä. Mitä se mahtoi merkitä?
Kauan ei heidän kumminkaan tarvinnut olla tietämättömiä asiasta. Kun huudot kuuluivat lähempää, niin olivat ne ilmeisesti riemun eivätkä vihan ilmauksia, ja pian tuo riemuitseva joukko pysähtyi vähän matkan päähän pihasta.
Hetkeä myöhemmin ovi avattiin, ja kaksi alempaa päällikköä tuli sisään soturijoukon seuraamina. Edelliset olivat kirjavassa sota-asussa, kasvot maalattuina, ripsutetuissa säärystimissä ja valkoisilla höyhentöyhdöillä koristettuina, mutta ei heillä eikä heidän seuralaisillaan ollut aseita.
Molemmat päälliköt tulivat naisten luokse ja antoivat näille merkin nousta ylös ja seurata heitä. Kääntyen ympäri menivät he sitten pihasta neuvottelutalolle, joka oli lähellä vähän korkeammalla paikalla, ja koko joukko seurasi jäljessä.
Kulkiessaan käsi kädessä päälliköiden takana ihmettelivät vangit, mikä heitä oikein mahtoi odottaakaan. Otettuaan parikymmentä askelta tulivat he sen arvokkaan rakennuksen eteen, jota he olivat niin usein katselleet vankilastaan. Sen ulkopuoli oli merkillinen sen taidon takia, jolla suunnattomat honkaiset hirret oli salvettu yhteen ilman minkäänlaisia nauloja tahi rautavaarnoja. Jyrkkähuippuinen katto oli ladottu kypressien kuoresta.
Astuessaan sisään huoneeseen hämmästyivät he sen suuruutta. Se oli melkein pyöreä ja noin kaksikymmentä kyynärää läpimitaten. Välikattoa ei ollut ja orsia kannattivat korkeat ja vahvat pähkinäpuiset pilarit. Seiniä pitkin kiersi puinen koroke tahi kunniaistuin, jota kömpelösti leikatut ja väritetyt miesten tahi eläinten, enimmäkseen pantterien, kuvat koristivat. Siinä olivat päälliköiden ja soturien paikat.
Vasta jonkun ajan kuluttua sattui Johannan hämmästynyt katse erääseen kauniiseen, melkein eurooppalaisessa puvussa olevaan mieheen. Hän istui tuolissa, joka ilmeisesti oli maan valtaistuin, sillä se oli koristeltu maalatuilla kotkankuvilla ja sitä varjosti suunnaton puusta muovailtu kuu. Hänen tummat ja pienet silmänsä olivat kuin naulattuina Johannaan, aivan kuin hän olisi tahtonut katsoa tytön lävitse.
»Tämä on varmaankin tuo kuuluisa puolirotuinen M'Gillioray, nuoren creek-kansan ylin päällikkö?» ajatteli tyttö, ja häntä värisytti aavistaessaan vaistomaisesti tuon miehen kylmän ja rautaisen luonteen.
Tytön otaksuma oli oikea. M'Gillioray oli mies, joka ei sallinut minkään muun kuin omien etujensa vaikuttaa itseensä, kaikkein vähimmän sellaisten seikkojen, joita hän piti heimolleen vahingollisina. Kumminkin oli Alexander M'Gillioray, sanoaksemme hänen koko nimensä, todellakin huomattava henkilö. Intiaanin oveluus yhtyneenä eurooppalaisen sivistyksen henkisiin kykyihin ja synnynnäiset johtaja-ominaisuudet tekivät hänestä lahjakkaimman miehen, mikä milloinkaan lienee syntynyt Alabaman auringon alla.
Niin oudolta kuin se kuulostaakin, syntyi tämä kylmä, harkitseva ja ankaraluonteinen mies mitä romanttisimmasta avioliitosta. Hänen isänsä, Lachlan M'Gillioray, tuli creekien maahan kulkukauppiaana ja hankki siellä luontaisilla kyvyillään rikkautta ja vaikutusvaltaa. Vielä aivan nuorena miehenä rakastui hän erääseen kauniiseen puolirotuiseen Schoy Marchand-nimiseen tyttöön, jonka isä oli ollut ranskalainen upseeri ja äiti kuului erääseen mahtavimpaan creek-perheeseen. He menivät naimisiin ja heille syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika. Alexander, kuten hänen nimensä oli, kasvoi neljänteentoista ikävuoteensa saakka toisten intiaanipoikain lailla, jolloin hänen isänsä vei hänet Charlestoniin saamaan hyvän kasvatuksen. Hän oli etevä poika, joka oppi pian latinaa ja kreikkaa englannin kielen lisäksi ja tutki historiaa.
Kun hän palasi syntymäseudulleen, valitsivat creekit hänet ylimmäksi päällikökseen, ja niin saivat hänen loistavat lahjansa ja synnynnäinen kunnianhimonsa esteettömästi kehittyä. Intiaanein kannalta katsoen osoittautui valinta olevan paikallaan. M'Gilliorayn tarmokas hallitus ja väsymätön valppaus tekivät creekit kykeneviksi vastustamaan uudisasukasten kasvavaa valloitushalua voimakkaammin kuin yksikään toinen Lännen heimo.
Sellainen oli mies, joka alipäälliköineen ja päällysmiehineen oli
Johanna-raukan ja hänen kumppaninsa edessä.
»Ei mitään pelkoa», kuiskasi vanhempi nainen, »minusta hän on enemmän jonkun piiriluutnantin kuin intiaanin näköinen.»
Asianlaita oli niin kuin hän sanoi. Kookkaana, kaunisvartaloisena ja näöltään ylhäisenä olisi M'Gillioray sopinut mainiosti mihin korkeaan virkaan hyvänsä.
»Valkoiset naiset tulkoot lähemmäksi», sanoi hän kirkkaalla ja sointuvalla äänellään.
Silloin nuo molemmat vapisevat vangit menivät huoneen poikki muutaman askeleen päähän korokkeesta, lattialle istuvien intiaanein antaessa tietä.
Päälliköiden ja soturien joukosta kuului hyväksyvää mutinaa, kun tuo tyyni ja arvokkaan näköinen vanhahko nainen, rinnallaan solakka ja suloinen tyttö, astui esiin. Tytön rohkea, mutta ujo käytös samoinkuin hänen ihmeellinen kauneutensa näyttivät vaikuttavan itse järkkymättömään ylipäällikköönkin.
Nousten seisoalleen ja kumartaen melkein kohteliaasti sanoi hän katsoen ihaillen Johannaa: »Jollei muun, niin teidän kauneutenne tähden», ja sitten rouva Robertsonin puoleen kääntyen, »ja teidän suurenmoisen tyyneytenne takia, rouva, pahoittelen yhden alamaiseni teitä kohtaan osoittamaa harkitsematonta ja sopimatonta käytöstä.»
»Herra varjelkoon!» huudahti rouva Robertson vilpittömästi hämmästyneenä tästä puheesta. »Tehän ette olekaan intiaani. Olette varmaan joku Englannin hallituksen asiamies, ehkä yksi niitä harhaanjohdettuja miehiä, joiden tehtäväksi on annettu creekien ja cherokeesien kiihoittaminen veriseen sotaan uudisasutuksia vastaan! Te olette —»
»Muistakaa Herran tähden missä olemme ja olkaa vaiti!» keskeytti
Johanna.
Mutta tuo kunnon vaimo oli päässyt suuttumaan, ja epäilemättä hän olisi jatkanut valituin sanoin syytöksiään niin luonnotonta ja niin jumalatonta liittoa vastaan, jossa raakalaiset ja kristityt olivat yhtyneet sotaan kristityitä vastaan, ellei olisi jotakin odottamatonta tapahtunut.
Kokoontuneesta joukosta kuului vihaista mutinaa, kun äkkiä kaiken ylitse kuului pitkäveteinen, mutta kaukainen huuto. Kaikkien katsellessa hämmästyneinä toisiaan seurasi sitä nopeassa tahdissa muita huutoja. Ensin kuului yksinäinen huuto ja heti sen jälkeen seurasi kirkunaa ja ulvontaa, joka nopeasti tuli äänekkäämmäksi ja lähemmäksi, kunnes se lopulta kuului aivan läheltä. Mitähän se mahtoi merkitä?
Ensin seurasivat päälliköt ja soturit kylmäverisen johtajansa M'Gilliorayn esimerkkiä ja jääden paikoilleen eivät he olleet metelistä tietävinäänkään. Mutta silloin katosi heidän välinpitämättömyytensä, kun eräs mies, — valkoinen mies, syöksyi sisään hakien turvaa vainoojiltaan.
»Sisäänkäytävä kiinni!» karjaisi M'Gillioray, ja samassa hyppäsi parikymmentä soturia paikoiltaan ja asettuivat riviin portin eteen.
Sillävälin oli pakolainen horjuen päässyt päällikön eteen ja vaipui uupuneena maahan juuri kun erään naisen säikähtynyt huuto kajahti huoneessa.
Mies oli James Robertson, ja hän oli kaatunut melkein puolisonsa jalkain juureen.
Muutamat päälliköt tunsivat heti tuon kuuluisan uudisasukkaan ja kiiruhtivat auttamaan häntä. Kun hän oli tullut tuntoihinsa ja hänen asiansa tiedoksi, niin vankeja ei enää uhannut mikään vaara. Neuvottelijat hajausivat ja itse M'Gillioray saatteli nuo kolme valkoihoista omaan asuntoonsa, jossa hän piti heitä luonteenomaisella vieraanvaraisuudella luonaan muutamia päiviä.
XVIII.
WATANGASSA.
»Onkohan kukaan kuolevainen ollut tämmöisessä pulassa?»
Eräs urhoollinen, päivän paahtama ja pölyn peittämä nuorukainen, joka juuri oli kumppaneineen hypännyt satulasta Watangan paaluaitauksen sisäpuolella, lausui hirveää tuskaa ilmaisevalla äänellä nuo sanat. Suitset käsivarrellaan ja rutistaen virkakirjeen näköistä paperia kädessään seisoi hän siinä kuin tuskasta jähmettyneenä. Häntä ympäröivästä miesjoukosta kuului osaaottavia ääniä.
»Olen varma siitä, että tuo paperi tiesi kertoa huonoja uutisia, herra Alleyne», huudahti eräs vastatullut astuen eteenpäin, »mutta jos haluatte nähdä neiti Harrodin jälleen», jatkoi hän, »on sen parempi kuta pikemmin lähdemme intiaanein jälkeen.»
»Aivan niin, niillä on jo yhden päivän etumatka», tarttui puheeseen eräs vanhempi Watangan asukas.
Jack, sillä tuo nuori luutnanttihan siinä todellakin oli, heräsi kuin unesta.
»Antaisin oikean käteni, jos voisin tulla mukaanne ajamaan intiaaneja takaa ja vapauttamaan Johannaa, mutta minä en voi tulla!» sanoi hän katkerasti. »Tämä kiireelliseksi merkitty asiakirja, jota pidän kädessäni, määrää minut ilmoittautumaan ja yhtymään rykmenttiini mahdollisimman pian.»
»Kaikkea muuta! Jos minä olisin tuon tiennyt, nuori mies, niin luulenpa, että olisin unhottanut antaa sen teille!» huudahti eräs vanha mies, jonka valvonnan alla kylä oli päällikön poissaollessa. Päällikkö oli muutamien toisten kylän asukasten kanssa lähtenyt ajamaan intiaaneja takaa.
»Ette olisi voinut tehdä minulle suurempaa palvelusta», sanoi Jack surullisesti. »Mutta nyt», sanoi hän hilliten itsensä, »minun täytyy rientää Virginiaan heti kun hevoseni on vähän levännyt, ja kaikki henkilökohtaiset huolet on syrjäytettävä.»
»Mitä, aiotteko jättää oman sydänkäpysenne punanahkojen armoille?» huudahti vanha uudisasukas ivallisesti, ja äänekkäitä, pilkallisia huomautuksia kuului ympäröivästä joukosta.
Nuorelle luutnantille oli kaksinverroin kovaa, että nuo karkeat rajamaan miehet pakottivat hänet tekemään päätöksen, että hänen täytyi, vaikkakin vastenmielisesti, tehdä velvollisuutensa. Jos läsnäolijat olisivat voineet arvata hänen ajatuksensa, olisivat he saaneet tietää, minkälaisen taistelun jälkeen hän voitti halunsa tahi, paremmin sanoaksemme, kiihkeän toivonsa voida kiiruhtaa intiaanein jälkeen kihlattuaan vapauttamaan. He olisivat saaneet tietää, millaista katkeraa tuskaa hänelle tuotti totella määräystä ja lähteä Virginiaan. Alleyne oli semmoinen mies, että kun hän oli kerran päättänyt tehdä niin kuin hänen mielestään oli oikein, ei toisten pilkka voinut häneen vaikuttaa. Päinvastoin teki se hänen päätöksensä vieläkin lujemmaksi.
Hänen silmänsä leimahtivat pahaaennustavasti ja hänen huulensa ilmaisivat ylenkatsetta, kun hän kääntyi ivailijoiden puoleen, jotka kaikki, paitsi yhtä, kavahtivat tuota rohkeaa ja pelotonta katsetta ja luikkivat vaieten tiehensä. Tämä poikkeus oli eräs pitkä ja luiseva, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli laiha, jäntevä ja arpia täynnä, ja koko asutuksen suurin kerskuri. Nuoruudestaan huolimatta oli hänellä jo pysyväinen maine, että hän oli rajaseudun parantumattomin roisto, ryöväri ja murhamies.
Tämä arvon herra paljasti äkkiä metsästyspuukkonsa ja karjaisten: »Mikä herra sinä luulet olevasi, mokomakin papukaija?» hyökkäsi hän raivokkaasti Jackin kimppuun.
Vaikka nuori englantilainen ei aavistanut ollenkaan tämmöistä odottamatonta ja aiheetonta hyökkäystä, oli hän kumminkin samassa silmänräpäyksessä valmis toimintaan. Päästäen suitset käsivarreltaan ja hypäten hiukan sivulle väisti hän tuon murhaavan hyökkäyksen. Sitten hän kääntyi äkkiä ja iski nyrkillään roistoa korvan juureen sellaisella seurauksella, että tämä iskusta huumaantuneena kaatui maahan kuin tukki. Katsojien hyvä-huutojen kaikuessa väänti hän veitsen maassa makaavan puolipyörtyneen ahdistajaansa kädestä.
»Oikein, nuorukainen! Hyvin tehty, herra englantilainen!»
Tämmöisiä huutoja kuului joka puolelta, sillä kylässä oli tuskin ketään, joka ei olisi ollut vilpittömästi iloinen siitä, että suurkerskuri sai selkäänsä.
Täytyy myöntää, että tuolla roistolla oli hyvä annos hurjaa rohkeutta, raakaa voimaa ja hillitöntä julmuutta, ja vaikka hän ei ensi hyökkäyksessä onnistunutkaan, ei hän ollut ollenkaan masentunut vielä. Hän tointui sukkelaan iskun tuottamasta huumauksesta ja nousten seisoalleen katseli hän hurjistuneena Alleynea. Jack katsoi rävähtämättä takaisin ja oli varuillaan.
Silloin Boon ja toiset metsästäjät, joiden seurassa Jack oli tullut Kentuckystä, katsoivat ajan tulleen sekaantua asiaan ja astuivat esiin, mutta hurjimus ei aikonutkaan niin helposti antaa perään. Huomatessaan miesten tarkoituksen teki hän äkkiä uuden hyökkäyksen, ennenkuin he ehtivät estää sitä. Alleyne oli juuri antamassa riistämäänsä veistä kylän päällikölle säilytettäväksi varmassa tallessa, kun varoittava huuto ilmoitti hänelle, että uusi vaara uhkasi. Katsahtaen taaksensa näki hän roiston tulevan kohti jonkun askeleen päässä, pää alhaalla kuin raivostuneella härällä. Hyppäys syrjään vei vain silmänräpäyksen, ja käyttäen samassa hyväkseen erästä vanhaa jalkapalloilijan temppua potkaista hyökkääjän kantapäät yhteen hän kaatoi tämän suinpäin maahan.
Hyväksyvä mumina tervehti jälleen tätä kylmästi tappelevan nuoren englantilaisen toista voittoa, ja nähdessään, että hän tuli toimeen vastustajansa kanssa ilman heidän apuansa, eivät katsojat enää yrittäneetkään mennä väliin.
Tuo ilmeinen iloitseminen hänen tappiolleen teki roiston aivan hulluksi raivosta, ja päästyään jaloilleen syöksyi hän sokeasti Alleynen päälle. Nyt oli Jack kuitenkin aivan valmis vastaanottamaan hyökkäystä, ja hän puolusti itseään parhaimpansa mukaan häntä kohti suunnatuilta raskailta iskuilta. Tämmöinen itsepuolustus ei ollut onneksi vaikeaa niin taitavalle nyrkkeilijälle kuin Jack, joka odottaen sopivaa tilaisuutta äkkiä antoi alhaaltapäin oikealla kädellään hirvittävän iskun vastustajansa leukaan. Isku pani roiston horjumaan ja pakotti hänet peräytymään. Pian hän koetti juosta hillittömästi pakoon, sillä Jack täydensi notkeasti ja voimakkaasti voittoaan.
Koettaessaan päästä selkäsaunaa pakoon kompastui tuo nöyryytetty urho muutamiin risukimppuihin ja kaatui raskaasti maahan nyrjäyttäen nilkkansa niin pahasti, että hän ei kyennyt nousemaan ylös. Siitä oli seurauksena, että hänet oli saranoiltaan otetun oven päällä avutonna ja aivan masentuneena kannettava majaansa. Ei yksikään hänen vanhoista tovereistaan tarjoutunut tekemään hänelle tätä palvelusta, jonka Alleyne ja muutamat metsästäjät tekivät sulasta armeliaisuudesta pilkkasanojen ja ivanaurun saatellessa sortunutta tyrannia.
Tämän pienen yhteiskunnan kunnioitettavampi osa ilmaisi vain tyytyväisyyttään, että heidän pitkäaikainen kiusankappaleensa ja rauhanhäiritsijänsä oli nyt tehty vaarattomaksi. He tiesivät vallan hyvin, että kerskurin valta Watangassa oli ainiaaksi päättynyt ja ettei hän hukkaisi hetkeäkään lähteäkseen muille markkinoille niin pian kuin hän kykenisi matkalle.
Tämä läpeensä jännittävä ottelu kesti tuskin kymmentä minuuttia, ja vaikka se olikin ikävä tapaus, niin oli siitä voittajallekin yhtä paljon hyötyä kuin koko yhteiskunnalle yleensä. Ensinnäkin karkoitti se hetkeksi Jack-paran surun ja tuskan Johannan tähden, ja toiseksi se vilpitön ihailu ja myötätunto, jonka hän oli herättänyt yksinkertaisten raja-asukasten sydämissä, näytti olevan terveellistä lääkettä hänen mielentilaansa. Eikä siinä kaikki, vaan Boon, joka useat kerrat oli ollut näkemässä suojattinsa urotöitä, käytti tilaisuutta hyväkseen selittääkseen Jackin voiton siveellistä merkitystä.
»Hyvä on, nuori mies, teissä on selkärankaa tarpeeksi asti», sanoi hän ottaen Jackin käden känsäiseen kouraansa. »Minä olen iloinen, että opetitte tuolle lurjukselle vähän ihmisyyttä. Juuri hänenlaisensa roistot turmelevat elämän täällä rajalla.» Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten pudistaen sydämellisesti Jackin kättä: »Nyt te annoitte hänelle jotakin sulatettavaa. Hän ja hänen kumppaninsa eivät ymmärrä mitään paremmista vaikutteista, mutta heillä on suuri kunnioitus voimakkaita lihaksia kohtaan. Ha, ha! Hän luuli teitä neitoseksi, jonka kanssa kävisi laatuun leikitellä, mutta te iskitte hänestä pöyhkeilijän pellolle kuin erehdyksessä!»
»Minä vain puolustauduin parhaimpani mukaan», vastasi Alleyne vaatimattomasti. »Olen iloinen, että ystäväni Watangassa ovat tulokseen tyytyväisiä.»
»Olen pahoillani, että tuomitsin teitä väärin», huudahti uudisasukas, joka oli antanut asiakirjan Jackille. »Minun olisi pitänyt tietää, että mies, joka pani henkensä alttiiksi hankkiakseen apua cherokeesien piirittäessä meitä, ei nytkään voisi olla pelkuri!»
»Se on totta, että usein kysyy enemmän rohkeutta tehdä vain velvollisuutensa kuin hyökätä taisteluun. Mies, joka ei tottele päällikkönsä määräyksiä, ei kelpaa mihinkään!» sanoi Boon lämmöllä.
»Niin se on», vastasi toinen, ja ympäröivästä joukosta kuului hyväksyvää muminaa. »Tulkaa nyt sisään», jatkoi tuo vanha mies mennen edellä lähellä olevaan mökkiin, jossa pöydällä oli kylmää hirvenlihaa, karkeata ruisleipää ja maissikeksiä. »Käykää sisään ja syökää itsenne kylläiseksi. Tänä iltana on liian myöhäistä jatkaa matkaa, ja te, samoinkuin hevosennekin, tarvitsette lepoa.»
Siihen ei ollut vastaanväittämistä, sillä aurinko läheni jo läntistä taivaanrantaa ja Boonin joukko oli ollut levähtämättä taipaleella melkein aamunkoitosta saakka haluten päästä Watangaan ennen pimeää. Boonsborosta lähdettyään nukkuivat he nyt ensi kerran katon alla. Mutta heidän ilonsa siitä, että tämä ensimmäinen ja kaikkein vaarallisin osa heidän matkastaan Pohjois-Carolinaan oli suoritettu, oli häiriintynyt kokonaan heidän kuultuaan, että Johanna Harrod ja rouva Robertson olivat joutuneet intiaanijoukon vangeiksi.
Heti illallisen syötyä meni Boon nuoren englantilaisen luo, joka istui suruissaan kovaa onneaan miettien ja kuvitellen mielessään kaikkia mahdollisia pirullisuuksia, joiden uhriksi hänen rakastettunsa oli voinut joutua.
»Rohkeutta, herra Alleyne», sanoi metsästäjä ystävällisesti. »Tyttö olisi voinut joutua paljon huonompiin käsiin kuin creek-intiaanein, joiden päällikön kerrotaan olevan yhtä sivistynyt kuin kuka valkoinen mies hyvänsä. Tytölle ei ole tapahtuva sen suurempaa vahinkoa kuin että häntä pidetään siellä vankina jonkun aikaa. Robertson on lähtenyt matkalle creekien pääkaupunkiin, kuten minulle on kerrottu, eikä kukaan voi vaikuttaa intiaaneihin enemmän kuin hän. Voitte olla varma siitä, että hän on pinnistävä kaiken tarmonsa ja koettava kaikki keinot päästä M'Gilliorayn puheille, saadakseen vaimonsa ja tämän kumppanin vapaiksi. Ja vielä enemmän merkitsee se», jatkoi Boon, »että jollei James Robertson rauhallisin keinoin onnistu vapauttamaan vangittuja naisia, niin minä, Daniel Boon, en hukkaa hetkeäkään kootakseni joukon metsästäjiä, joiden avulla pakotan intiaanit vapauttamaan vangit. Vannon sen juhlallisesti.»
»Kiitän teitä!» vastasi Jack tarttuen liikutettuna metsästäjän ojennettuun käteen. »Olette keventänyt sydämeni raskaasta taakasta, sillä nyt tiedän asiani olevan varmoissa käsissä ja kaiken, mitä suinkin voidaan tehdä, tulevan toimitetuksi. Tiedän, että asiaa ajavat semmoiset miehet, jotka ovat siihen minua monin verroin sopivammat.» Hän otti määräyksen käteensä ja kirjoitti sen takasivulle seuraavasti:
»Kallis Johannani! Tästä asiakirjasta käy selville, minkätähden en voi millään muotoa seurata jälkiänne ja yrittää vapauttaa Teitä. Velvollisuus ja kunniantunto vaativat minua viipymättä lähtemään rykmenttiini, ja minä tiedän, että Te olisitte ensimmäinen käskemään minua kuuliaisuuteen. En ole milloinkaan ollut niin kiusattu kuin nyt laiminlyömään velvollisuuttani ja kiiruhtamaan avuksenne. Tämän kirjeen tuoja on Daniel Boon, jonka nimellä on aivan kuin taikavoima näissä vaarallisissa erämaissa. Hän on jalosti luvannut auttaa meitä, ja jollei Robertson onnistu, on Boon ehkä ainoa toinen, jolla on menestyksen mahdollisuuksia. Luotan siihen, että jommankumman näiden miesten on sallittu vapauttaa Teidät ja Teidän toverinne. Vaikka kaikki näyttää nyt olevan meitä vastaan ja saattaa kulua kuukausia ja vuosiakin, ennenkuin jälleen voimme tavata toisemme, niin kenties odottaa meitä suuri onni tulevaisuudessa, kunhan vain pysymme itsellemme ja toisillemme uskollisina. Kuolemaan saakka Teidän oma Jackinne.»
Alleyne taittoi arkin kokoon ja pani sen viralliseen kuoreen takaisin, jonka hän sitten ojensi Boonille. Hiukan myöhemmin makasivat molemmat miehet ystävällisen ja vaatimattoman isäntänsä valmistamilla karkeilla vuoteilla.
Varhain aamun valjetessa lähti Jack matkalle Virginiaan sanansaattajan mukana, joka oli tuonut määräyksen. Boon ja hänen seuralaisensa olivat hajaantuneet ympäriinsä uudisasutuksille kokoamaan vapaaehtoisia sotaretkelle Cowetaan.
XIX.
LÄNSI HERÄÄ.
Englannin ja Amerikan välinen taistelu oli pitkällinen ja sitkeä, ja sitä käytiin molemmin puolin vaihtelevalla sotaonnella. Englantilaisilla kenraaleilla oli erikoisia vaikeuksia voitettavanaan. Harvaan asutut ja usein melkein läpitunkemattomat, tiheät, äärettömät metsät estivät sotatoimia, ja näännyttävän kuumat kesät ja hirvittävät talvipakkaset lamaannuttivat miehistöä. Suurimmat vastoinkäymiset johtuivat amerikkalaisten harvinaisesta sodankäyntitavasta. Niissä taisteluissa, joissa tuleen lähetettiin kummaltakin puolelta suhteellisesti yhtä paljon suuria joukko-osastoja, oli englantilainen jalkaväki aina voitolla, kuten selvästi todettiin Bunkers Hillin, Brooklynin ja Brandewinin luona käydyissä ratkaisevissa taisteluissa, huolimatta amerikkalaisten osoittamasta urhoollisuudesta kuuluisan kenraalinsa Washingtonin johdolla. Kokemuksesta viisastuneina ja oppien käyttämään hyväkseen maansa kaikkia luonnollisia etuja ja Washingtonin lannistumattoman rohkeuden ja neuvokkuuden johtamina siirtokuntain asukkaat suurin piirtein katsottuna korvasivat nämä tappiot myöhemmillä voitoilla, joista huomattavin on kenraali Burgoynin armeijan saarto silloin kun se marssi Kanadasta yhtyäkseen New Yorkista tulevaan armeijaan. Hänet pakotettiin antautumaan kaikkine sotatarpeineen ja aseineen.
Tällä tappiolla oli paljon vakavampiakin seurauksia kuin tämä noin viidentuhannen miehen suuruisen armeijan menetys varustuksineen, sillä se saattoi Ranskan liittymään amerikkalaisiin, jota esimerkkiä Espanja ja Hollanti vähän myöhemmin seurasivat, Venäjän, Ruotsin ja Tanskan asettuessa hyvin vihamieliselle kannalle Englantia kohtaan.
Siitä on nyt kysymys, kiiruhtivatko kaikki nämä seikat niinkään suuresti Englannin lopullista häviötä kuin eräs uusi sota-ase, jonka Amerikan siirtolaiset ensi kerran ottivat tässä sodassa käytäntöön ja joka tulevaisuudessa oli muuttava sodankäyntitavan täydellisesti. Ase oli rihlattu luodikko eli rihlapyssy.
Lännen metsästäjien taitavuus tämän tuhoisan aseen käytössä yhtyneenä viekkailta punanahoilta oppimaansa sotatapaan aiheutti raskaita tappioita noille ainoastaan musketeilla ja pajuneteilla aseistetuille joukoille, joiden täytyi toimia tiheämetsäisissä seuduissa. Englantilaiset sotamiehet olivat tottumattomia toimimaan tarkka-ampujina kukin kohdastaan ja käyttämään hyväkseen luonnollisia turvapaikkoja. He olivat melkein avuttomia, kun heidän kimppuunsa hyökkäsi joukko taitavia aarniometsäin rihlakkomiehiä jollakin metsätaipaleella. Nämä metsien toimeliaat ja sitkeät pojat asettuivat väijyksiin teiden varsille, ja piilotellen puiden, pensaiden ja kaatuneiden runkojen takana voivat he ampua ohikulkevia sotamiehiä antautumatta itse mihinkään vaaraan. Toimeliaimmat ja neuvokkaimmat englantilaiset kenraalit muodostivat kyllä myöhemmin ratsastavia rihlakkomiesjoukkoja, joiden tehtävänä oli puhdistaa päävoimien edellä olevat alueet, ja tämä menettelytapa teki todellakin monet amerikkalaisten suunnitelmat tyhjiksi.
Sitävastoin olivat Lännen metsästäjät parempia tarkka-ampujia ja moninverroin englantilaisia etevämpiä käyttäessään hyväkseen maanlaadun tarjoamia turvapaikkoja. Elämä aarniometsissä oli pakottanut heitä oppimaan luottamaan itseensä ja toimimaan itsenäisesti, ja sentähden saattoivat he pieninkin joukoin toimia laajalla alalla, kun miehet voitiin hajoittaa niin pitkille välimatkoille, että kosketus juuri säilyi. Erittäinkin Lännen uudisasukkaat olivat taitavia tämmöisessä sodankäynnissä, jonka he olivat oppineet villeiltä naapureiltaan intiaaneilta monessa samanlaisessa taistelussa. He oppivat käyttämään ratsuhevosia päästäkseen nopeasti paikasta toiseen, mutta taisteluun mentiin aina jalkaisin. Itse asiassa he olivatkin meidän ajanmukaisen ratsastavan jalkaväkemme todellisia edelläkävijöitä, ja jos heillä olisi ollut hyvä kuri, jota nyt epäilemättä puuttui, olisivat he saavutuksilleen muodostaneet päämaalin tahi esikuvan, johon nykyajan ratsuväen tulisi pyrkiä.
Vasta sitten kuin sota oli kestänyt noin neljä tahi viisi vuotta, alkoivat Watangan ja Holstonin miehet suoranaisesti tuntea sen vaikutuksia. Tähän saakka oli se ollut niin kaukana heistä, että sitä oli vain pidetty noiden ainaisten intiaanisotaretkien veroisena kamppailuna. Mutta lopulta he heräsivät, kun näkivät englantilaisten olevan melkein heidän porteillaan.
Se tapahtui vuonna 1780. Georgia oli kukistettu ja Charlestonin antautumisen jälkeen oli koko Etelä-Carolinan käynyt samalla tavalla ja Pohjois-Carolinaa ahdistettiin ankarasti. Silloin lähetti siirtokunnan sotavoimien paikallinen päällikkö kiireellisen sanan Alleghany-alueen uudisasukkaille pyytäen heitä tulemaan apuun. Avunpyyntöön vastattiin lähettämällä Isaac Shelby, joka oli eräs Lännen kykenevimpiä sotapäälliköitä, kahdensadan ratsumiehen kera M'Dowellin joukkojen avuksi.
Nämä yhtyneet joukot pakottivat englantilaisten etujoukot perääntymään ja saivat pari muutakin pienempää voittoa, ennenkuin heidän täytyi kääntyä takaisin Fergusonin johdolla lähestyvän pääjoukon tieltä. Kun lordi Cornwallis heti myöhemmin aiheutti raskaan tappion amerikkalaiselle kenraalille Gateselle Comdenin luona ja hänen luutnanttinsa melkein samaan aikaan yllätti ja tuhosi Gunterin joukot, niin Shelbyn täytyi miehineen perääntyä vuoriston taakse mahdollisimman nopeasti.
»Niin on teidän ritarillisten ystävienne laita tuolta Sumuvuorten takaa!» huudahti kenraali Ferguson eräälle adjutantilleen, kun he yhdessä näkivät noiden villinnäköisten ratsumiesten katoavan etäisyyteen. Upseeri, jolle nämä sanat oli tarkoitettu, oli aivan nuori mies, mutta hänen ahavoittuneista kasvoistaan ja sotilaallisesta käytöksestään voitiin huomata hänen olleen kauan mukana tässä sodassa.
»He ovat vain varovaisia, herra kenraali», vastasi nuorukainen ripeästi, mutta kunnioittavasti, »ja minä epäilen, olemmeko nähneet heidät viimeisen kerran», lisäsi hän.
»Minua he eivät ole missään tapauksessa nähneet viimeistä kertaa, Alleyne», vastasi toinen hilpeästi. »Jos minun ratsuväkeni ei onnistu nyt yllättämään ja saartamaan heitä, niin ajan minä heitä takaa heidän kotikynnykselleen saakka. He tarvitsevat niin ankaran läksytyksen, että he eivät enää yritä sekaantua tähän asiaan.»
Sanottuaan tämän käänsi kenraali hevosensa ympäri ja nelisti maakartanoon, jonka hän jo oli valinnut asunnokseen.
Prikaatikenraali Patrick Ferguson, kuten hänen arvonsa ja koko nimensä olivat, oli epäilemättä englantilaisten parhaimpia ja tarmokkaimpia sotapäälliköitä. Aivan nuorena miehenä oli hän jo kunnostautunut kaikenlaisissa tehtävissä, ja nyt, ollen noin kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, oli hän lordi Cornwallisin upseereista etevin. Hänen tehtävänsä oli nyt voittaa ja tuhota amerikkalaisten lukuisat joukot kaikkialla etelässä, kuten hän aikaisemmin oli tehnyt pohjoisessa. Hän oli erinomainen ratsastaja, ollen ruumiiltaan keskikokoinen ja jäntevä, ja häntä pidettiin Englannin armeijan parhaana luodikon ja pistoolin käyttäjänä. Hänen työkykynsä ja neuvokkuutensa olivat hämmästyttävät, ja ollen aina varuillaan, ettei hänen omia joukkojaan yllätettäisi, suunnitteli hän alituisesti jotakin äkillistä hyökkäystä tahi odottamatonta yöllistä ryntäystä vihollisen kimppuun. Hänen rohkeutensa oli koeteltu suuressa tulisessa taistelussa ja hilpeällä ja varmalla käytöksellään nostatti hän miehissään mitä suurimman luottamuksen häneen ja heihin itseensä.
Kun ajattelee, että näihin sotilaallisiin lahjoihin ja tietoihin yhtyi viehättävän henkilön rauhallinen ja hieno käytös, niin täytyy myöntää, että Patrick Ferguson oli hyvin vaikutusvaltainen henkilö. Säästämättä mitään vaivoja voittaakseen puolelleen epäröivät oli hän kaikkien toimivien vihollisten kauhu ja leppymätön vainooja. Hän ei ollut hirmu siinä merkityksessä kuin eversti Torleton, joka kilpaili hänen kanssaan tarmokkuudessa ja sukkeluudessa. Jos Amerikan historia on luotettava, niin ansaitsee viimemainittu tuon nimityksen sen täydellisimmässä ja huonoimmassa merkityksessä. Ferguson sitävastoin kohteli aina armeliaisuudella voitettuja. Lukuunottamatta ammatillista taitoa ja kykyä olivat nuo molemmat päälliköt kaikessa muussa toistensa täydellisiä vastakohtia.
Osaksi isänsä vaikutuksesta ja osaksi Brandywinen taistelussa osoittamansa loistavan urhoollisuutensa takia sai Alleyne määräyksen lähteä adjutantiksi kenraali Fergusonille, joka oli erään lentävän kolonnan johtajana Charlestonin antautumisen jälkeen. Samaan aikaan ylennettiin hänet kapteeniksi. Molemminpuolinen kunnioitus, joka alusta alkaen oli vallinnut näiden molempien miesten välillä, muuttui vähitellen vilpittömäksi ja kestäväksi ystävyydeksi.
Alleynen huomautus osoittautui oikeaksi. Englantilainen kenraali ei ollut nähnyt viimeistä kertaa näitä vuoristolaisia, kuten heitä nimitettiin eroitukseksi tasangoilta kotoisin olevista miehistä. Sieltäpäin oli hänen tuhonsa tuleva.
Raivattuaan Carolinan ja Georgian melkein puhtaiksi vihollisista suunnitteli tuo englantilainen kenraali samanlaisia toimenpiteitä Virginiassa. Silloin kävi kuten sodassa usein. Se, jota kaikkein vähimmän voitiin aavistaakaan, tapahtui. Siitä on Roosevelt niin kuvaavasti kirjoittanut: »Äkkiä ja ilman minkäänlaista varoitusta ilmestyi erämaasta lauma urhoollisia ja jäyhiä pyssymiehiä, joiden olemassaolon englantilaiset olivat kokonaan jättäneet laskelmissaan huomioonottamatta.»
Nämä olivat läntisten uudisasutusten miehiä Sumuvuorten takaa, miehiä, jotka olivat tottuneet sotaan ja vaivoihin lapsuudestaan saakka. He elivät sivistyksen kaukaisimmilla rajamailla, aina alttiina intiaanein sota- ja ryöstöretkille. Usein käytiin siellä raivoisia ja verisiä sotia milloin minkin heimon kanssa. Kun vuoristolaiset kuulivat, että Ferguson oli saapunut vuoriston itäiselle puolelle ja että hän uhkasi tulla ylitse rankaisemaan ankaroilla toimenpiteillä heitä sen vuoksi, että jotkut olivat lähteneet taisteluun häntä vastaan, päättivät he rohkeasti käydä häntä vastaan ja hyökätä hänen kimppuunsa, ennenkuin hänen valmistuksensa vuoriston ylituloa varten ehtivät päättyä.
Heidän johtajansa kokosivat kiitettävällä ripeydellä sellaisen joukon rihlakkomiehiä, ettei sitten lordi Dunmoren sotaretken shawneita vastaan sellaista oltu nähty. Mutta muutamissa tärkeissä kohdissa erosi tämä joukko siitä joukosta, jota eversti Lewis oli komentanut. Lewisin miehet kulkivat jalkaisin, kuljettaen varastonsa kuormahevosilla. Melkein kaikki ne miehet, jotka nyt kokoontuivat Watangaan hyökätäkseen Fergusonin kimppuun, ratsastivat vilkkailla ja vahvoilla hevosilla, jotka kykenivät kulkemaan kolmekymmentä penikulmaa päivässä ja tarvittaessa enemmänkin. Kaikkiaan oli sinne kokoontunut noin tuhannen miestä, jotka kaikki olivat erinomaisia tarkka-ampujia. Johtajina oli sellaisia kokeneita miehiä kuin Campbell, Sevier, Shelby ja M'Dowell. Koko sodan aikana ei oltu ennen saatu kokoon parempaa vapaaehtoista armeijaa, joka oli näöltään hyvin kirjava. Miehillä oli yllään ripsutettu metsästysmekko ja vyöllään intiaanein tapaan sulilla ja helmillä koristeltu leveä vyö, josta riippuivat sotatappara ja metsästyspuukko. Jaloissa oli pukinnahkaiset säärystimet ja mokkasiinit. Kaikkein eriskummallisin oli heidän päähineensä. Se oli joko pitkäkarvainen nahkalakki, jota tavallisesti kaunisti sen eläimen häntä, jonka nahasta lakki oli tehty, tahi pehmeä huopahattu, johon oli pistetty viheriä oksa tahi pukinhäntä koristukseksi. Kädessään tahi selässään kantoivat he tuota amerikkalaisen metsästäjän ja uudisasukkaan erikoisasetta, pitkää ja pienireikäistä rihlakkoa, jonka käytössä nämä miehet olivat ihmeteltävän taitavia. Heillä oli pääasiallisena ruokana lihava häränliha, jota varten he kuljettivat mukanaan kokonaisen lauman näitä eläimiä. Ruokavarojen kuljetus ei siten ollut heille esteenä, ja he luottivat siihen, että vuoriston toisella puolen he kyllä voisivat saada ruokatarpeita siellä olevista maakartanoista, joiden ohi heidän tiensä johti.
Ankaran ja vaivalloisen marssin jälkeen lumisten vuorten harjanteiden ja jyrkkien louhikoiden ja syvien rotkojen poikki saapuivat vuoristolaiset lopulta hedelmälliseen seutuun, jonka läpi Catawban-joki virtaa. Siellä heihin yhtyi kolme tahi neljäsataa miestä tunnetun eversti Clevelandin johdolla, ja myöhemmin tuli vielä noin neljäsataa miestä useiden päälliköiden mukana. Riideltyään melkoisesti johtajista y.m. lähtivät nuo yhdistyneet sotajoukot etsimään Fergusonin armeijaa, jonka oli ilmoitettu perääntyneen itää kohti.
Kun oli saavuttu Cowpen-nimiselle paikalle, niin Campbell, joka lopulta oli valittu ylipäälliköksi, valitsi kaikki reippaimmat, parhaimmin aseistetut ja parhaimmilla hevosilla ratsastavat miehet jatkamaan mahdollisimman nopeata takaa-ajoa. Muut saivat tulla perässä parhaimpansa mukaan. Valitsemainsa miesten avulla toivoi hän saavuttavansa ja voittavansa englantilaisen joukon, ennenkuin se kerkeisi saada apua.
XX.
YÖLLINEN SEIKKAILU.
Jälkikesä oli ihana ja lämmin. Eräänä iltana istui kenraali Ferguson mietteissään teltassaan kuohuvan Catawba-joen rannalla, ja hänen ajatuksensa viivähtivät kauniin Skotlannin rannoilla ja jyrkänteillä. Se oli hänen syntymämaansa ja hän ajatteli kuinka häntä siellä epäilemättä kaivattiin. Hänellä oli ollut loistava menestys ja nyt, kun kaikki vakavampi vastustus näytti olevan murrettu, katsoi hän olevansa oikeutettu ajattelemaan paluutaan isiltä perittyyn linnaansa. Hän oli nimittäin lordi Pitfourin poika. Myöskin hän suunnitteli suloista ja nautintorikasta levon ja virkistyksen aikaa sodan rasitusten ja jännityksen jälkeen. Mutta valitettavasti nämä unelmat äkkiä ja säälimättömästi pirstaantuivat. Laukkaavan hevosen kavioitten kapse kuivuudesta kovettunutta maata vasten sai hänet äkkiä hyppäämään seisoalleen. Ja hän oli tuskin päässyt ulos, kun tomuinen nuori upseeri kiidätti huohottavalla ja vaahtoavalla ratsullaan hänen telttansa eteen.
»Halloo! Tekö siinä tulittekin, Alleyne?» huudahti hämmästynyt kenraali.
Adjutantti tervehti. Hän oli niin hengästynyt, että hän tuskin kykeni puhumaan.
»Olettepa kerrankin säikähtyneen näköinen. Mikä on hätänä, nuori mies?» jatkoi kenraali puhettaan tavalliseen hilpeään tapaansa. Hänen erinomainen itsensähillitsemistaitonsa ja hänen järkkymätön tyyneytensä ja rohkeutensa auttoivat häntä nopeasti selviämään hetkellisestä hämmästyksestä.
»Miehet järvien takaa ovat lähteneet sotaan. Niitä on sadoittain tulossa vuorten yli, ja jonkun ajan kuluttua he ovat täällä!» huudahti upseeri puhuen katkonaisesti, sillä hän oli kiihtynyt ja aivan hengästynyt hurjasta ajostaan.
»Totta tosiaan, tuohan kuulostaa vakavalta», vastasi kenraali tyynesti. »Meidän täytyy valmistaa noille ryöväreille sopiva vastaanotto!» Hän kääntyi muutamien lähettiensä puoleen, jotka saatuaan joitakin nopeita käskyjä kiiruhtivat eri suunnille.
Mennen telttaansa sanoi hän Alleynelle: »Kun olette levännyt, niin tulkaa takaisin tekemään täydellinen ilmoitus asiasta.»
Vaikka englantilainen kenraali ei näyttänyt sen enempää piittaavan uutisista, niin Alleynen luottamus häneen ei sen tähden millään muotoa vähentynyt. Ferguson erosi siinä monesta toveristaan, että hän aniharvoin oli tehnyt sen usein niin turmiollisen erehdyksen, arvioida vastustajansa liian vähäpätöiseksi. Hän oli saanut kokemusta monessa sitkeässä ottelussa ja useat raivoisalla taistelulla valloitetut taistelukentät olivat opettaneet häntä kunnioittamaan Amerikan miesten urhoollisuutta, vaikka näiden joukot olivat kyllä huonosti opetettuja eurooppalaisten näkökannalta katsottuna. Nyt hän ei ilmaissut minkäänlaista hermostumista, vaikka hän olisi tuntenutkin sitä, sillä se ehkä olisi voinut synnyttää häiriötä hänen pienessä joukossaan. Hän oli uskonut, että kaikki vakavampi vastustus oli tukahdutettu, ja hän oli sentähden laskenut suuren joukon miehiä lomalle koteihinsa, melkein kaikki Georgiasta ja Carolinasta aseisiin käsketyt lainkuuliaiset maanviljelijät. Tästä johtui, että hänen joukkonsa oli vähentynyt niin, että hänellä tällä haavaa oli käytettävänään vain muutamia satoja miehiä vakinaista ja nostoväkeä.
Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, jotka hän oli käyttänyt melkein yksinomaan hevosensa hoitamiseen, ilmoittautui kapteeni Alleyne päämajaan, jossa kenraali oli syventynyt vakavaan keskusteluun apulaisensa majuri De Peysterin kanssa. Heidän edessään pöydällä oli kömpelötekoinen etelävaltioiden kartta levällään, jota silloin tällöin tarkasteltiin öljylampun valossa, sillä Amerikan lyhytaikainen hämärä muuttui jo pimeäksi.
»Se on häpeällistä», huudahti Ferguson nousten seisoalleen Jackin astuessa sisään, »mutta mitään muuta keinoa kuin perääntyminen ei ole, ellei vihollisen lukumäärää ole suuresti liioiteltu.»
»Kapteeni Alleyne kai voi antaa siitä meille täydelliset tiedot», vastasi De Peyster, joka sattui istumaan oveen päin ja hymyillen nyökäytti päätään tuntiessaan nuoren adjutantin, joka seisoi asennossa kynnyksen sisäpuolella.
»Te ette ollut kauan poissa», sanoi Ferguson kääntyen ympäri ja tervehtien suosimaansa upseeria sydämellisesti, joka ei ollut hänen tapansa virantoimituksessa. »Istuutukaa ja kertokaa kaikki mitä tiedätte tästä ryövärijoukosta. Antaessani teille kolmen kuukauden loman, että menisitte Virginiaan isäänne katsomaan, en voinut ollenkaan aavistaa, että palaisitte takaisin neljän päivän kuluttua tämmöisiä uutisia tuoden!»
»En minäkään, kenraali», vastasi Alleyne. »Toisena päivänä lähtöni jälkeen täältä leiriltä kohtasimme kaksi oudon näköistä ratsastajaa vuoriston juurella, sillä oppaani tahtoi itsepäisesti kulkea mahdollisimman kaukaa lännen puolelta välttääksemme kapinallisten tiedustelijoita. Epäilemättä näkivät he univormustani, että olin englantilainen upseeri, koska he kysyivät minulta, mistä he voisivat löytää kenraali Fergusonin, jolle he sanoivat heillä olevan tärkeitä ilmoituksia. He vannoivat olevansa luotettavaa väkeä, mutta minä pelkäsin jotakin petosta enkä antanut heille mitään tietoja. Silloin he sanoivat, että jonkun tunnin kuluttua tulee heidän perässään tuhannen rihlakoilla aseistettua ratsumiestä, jotka aikovat hyökätä kimppuunne, kenraali, ja että he olivat henkensä uhalla rientäneet edelle varoittamaan teitä.
»Mutta mikä takaa meille, että he puhuivat totta?» kysyi Ferguson, ennenkuin Jack ehti henkäisemäänkään lopetettuaan puheensa.
»Näin joukon omin silmin, kenraali», vastasi Jack.
»Oletteko itse ollut tiedusteluretkellä? No sepä mainiota!»
»Jätin oppaani miesten seuraan, joiden hevoset olivat lopen uupuneet», jatkoi Jack kertomustaan, »ja lähdin menemään siihen suuntaan, jonka miehet olivat minulle neuvoneet. Oli noin keskipäivä silloin kun kohtasin miehet, ja minä ratsastin hämäriin saakka näkemättä merkkiäkään lähestyvästä vihollisesta. Juuri kun aioin kääntyä ja palata samaa tietä takaisin uskoen pettyneeni tahi kulkeneeni vihollisjoukon sivu, alkoi sataa raskaasti. Muistin, että olin vähän aikaa sitten sivuuttanut erään aution mökin ja laukotin takaisin toivoen löytäväni siellä sateen suojaa, kunnes myrsky oli mennyt ohi.
Pienoinen hirsimökki oli ahtaassa aukeamassa metsässä noin viidenkymmenen askeleen päässä tiestä puolittain villin viinin ja Virginian köynnöksen peitossa. Mökkiä tuskin huomasi enenevässä pimeässä ja köynnöskasvit peittivät ovi- ja ikkuna-aukot melkein kokonaan.
Laskeusin satulasta ja hapuilin ovea kohti. Vaivoin sain hevoseni seuraamaan minua, sillä pääsy tiheän pensaikon läpi oli vaikea. Päästyäni mökkiin sisälle huomasin sen olevan jotakuinkin siistin, vaikka yhdestä nurkasta vuoti vettä katossa olevasta reiästä. Sytytin fosforitikun ja tarkastin majan sisustan pikaisesti. Heikossa valossa näin yhdessä nurkassa kömpelön pöydän ja pari hirrenpätkää kahden puolen suurta ja avonaista tulisijaa.
Heitin suitset seinään kiinnitettyyn pukin sarveen ja vedin raskaan, hirrenpuolikkaasta tehdyn pöydän oviaukkoon ja suljin sillä sisäänpääsyn käyttäen toista hirrenpätkää pönkäksi. Muudan hirrenpätkä sai täyttää alkuperäisen tarkoituksensa istuimena, ja kietoen viittani ympärilleni aloin minä syödä evästäni, jota kaikeksi onneksi olin ottanut mukaani eräästä maatalosta varhain aamulla. Hevoseni pureskeli ahnaasti ikkunanaukosta sisään työntyviä villin viinin pehmeitä latvoja.
Syödessäni myrsky asettui vähitellen, mutta kun oli niin kovin pimeä, päätin pysyä paikoillani, kunnes kuu nousisi. Menettelin sinä viisaasti, kuten sitten kävi selville.
Olin nukahtanut ja näin unta, että joukko vihamielisiä metsästäjiä oli saartanut minut ja pako näytti mahdottomalta, kun heräsin hevoseni matalaan hirnahdukseen. Hyppäsin ylös ja näin hämmästyksekseni kuun olevan jo ylhäällä ja hevoseni katsovan ulos ikkunanaukosta kurotetuin kauloin ja korvat hörhöllään. Se oli lakannut syömästä ja näytti kiinteästi kuuntelevan.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että opas oli tullut minua etsimään peläten minun ehkä eksyneen tieltäni pimeässä. Mutta tuo ajatus haihtui heti syntyessään, sillä hevoseni korvat olivat kääntyneet aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin olin hänet jättänyt. Sitäpaitsi olin kuulevinani suuren ratsastajajoukon kaukaista ääntä. Silloin välähti mieleeni, että vuoristolaisten lähestyvä armeija oli tulossa ja uneni oli kuin olikin toteutumaisillaan.
Seisoin hetken tietämättä mitä tekisin. Oli vielä runsaasti aikaa päästä huomaamatta pakoon, mutta silloinhan olisi koko sinne saakka kulkuni ollut turha, ja minun olisi täytynyt palata ilman mitään tarkempaa tietoa vihollisjoukon suuruudesta ja kokoonpanosta. Sentähden tein nopean päätöksen pysyä paikoillani, ja luotin hyvän onneeni ja vaikeasti huomattavan piilopaikkani avulla pääseväni pälkähästä. Asianhaarat olivat minulle suotuisat siihen nähden, että mökki oli vielä takana olevan metsän synkässä varjossa, sillä kuu oli ollut ainoastaan vähän aikaa ylhäällä ja edessäni oleva tie oli kirkkaassa kuutamossa.
Asema oli todellakin ihanteellinen tarkastella kaikkea, mitä aukeamalla tapahtui, vaaran ollessa sangen vähäinen tulla itse huomatuksi. Suurin vaara oli luonnollisesti siinä, että hevoseni saattoi ilmaista minut hirnumalla ohi kulkeville hevosille, ja tämän vaaran torjuminen pani ajatukseni hetkeksi kiihkeään toimintaan. Lopulta päätin turvautua keinoon, kietoa viittani hevoseni pään ympärille. Ensin se kieltäytyi kärsimästä semmoisia temppuja, mutta hiukan mairiteltuani alistui se siihen verrattain rauhallisesti. Tuskin olin saanut tämän äkkiä valmistetun päähineen paikoilleen, kun hieno vihellys sattui korvaani, ja katsoessani ulos aukosta näin minä aavemaisen ratsumiehen pysähtyneen aukeaman etualalle.
Ensi silmäyksellä näin, että hän oli kotoisin vuoriston toiselta puolen, sillä Watangassa ja Kentuckyssä olin oppinut tuntemaan heidän omituiset, osaksi valkoihoisten ja osaksi intiaanien kuosiset pukunsa.»
»Olihan teille vallan mieluinen yllätys saada tavata vanhoja ystäviä!» keskeytti Ferguson hilpeästi vastustamattomalla iloisuudella.
»Päinvastoin, kenraali, se oli kovin vastenmielistä», vastasi Alleyne lämpimästi. »Olisin antanut paljonkin, jos olisin ollut sadan penikulman päässä siitä paikasta. Erittäinkin hetkistä myöhemmin, kun toinenkin ratsastaja ilmestyi näkösälle. Vaihdettuaan keskenään muutamia sanoja lähtivät molemmat tulemaan piilopaikkaani kohti.»