»Hitto vieköön! Se oli todellakin tukala paikka!» huudahti De Peyster kohauttaen merkitsevästi leveitä hartioitaan.
»Merkillistä kerrassaan», myönsi kenraalikin lisäten: »Kertokaa edelleen, kapteeni. Olen hyvin utelias kuulemaan, kuinka pääsitte tänne tätä kertomaan. Oletan, että ammuitte miehet kuoliaaksi.»
»En tehnyt niin. Olen iloinen voidessani sanoa, ettei minun tarvinnut ryhtyä niin äärimmäisiin toimenpiteisiin», vastasi Alleyne vilpittömän tyytyväisesti. »Laskeuduin polvilleni turvelattialle ja käyttäen ikkunan lautaa tukena suuntasin pyssyni ensin toista ratsastajaa kohti ja sitten toista. Mutta miten olikaan, en voinut painaa liipasinta. Minusta tuntui niin raukkamaiselta ampua heidät piilopaikasta kuoliaiksi. He olivat kauniita miehiä istuen hevosen selässä kuin kentaurit ja olivat ilmeisesti tiedustelumatkalla pääjoukon edellä, jonka lähestyminen kuului jo selvästi.
Olin kauheassa pulassa. Huomasin valppaudesta, jolla he vahtivat oikealle ja vasemmalle rihlakot valmiina, että minulla oli hyvin pienet mahdollisuudet onnistua, jos olisin koettanut estää heitä tulemasta eteenpäin. Tiesin, että minun oli vältettävä vangiksi joutumista niin paljon kuin suinkin ja kaikin mahdollisin keinoin kyetäkseni varoittamaan teitä vihollisen hyökkäyksestä.»
»Aivan niin!» huudahti Ferguson, joka oli sen ajan ihmeellisimpiä sotilaita. »Oli ehdoton velvollisuutenne kuningastanne ja isänmaatanne kohtaan, ettette jättänyt käyttämättä mitään kunniallisen sodankäynnin hyväksymää keinoa, jonka avulla voitte päästä pakoon.
»Tiesin sen, kenraali», oli ripeä vastaus. »Kun tiedustelijat ratsastettuaan mökin ympäri tulivat muutaman kyynärän päähän ikkunasta, paadutin minä sydämeni ja tähdäten lähinnä olevaa päätin laukaista, jos he yrittäisivät tulla sisään. Jonkun aikaa he liikkumattomina tarkastelivat paikkaa, ja sitten sanoi toinen, osoittaen sormellaan suoraan sitä paikkaa kohti, jossa olin piilossa lehvistön takana vahtimassa: 'Näetkö tuota aukkoa, Bill? Jos pidät hevostani jonkun minuutin, niin menen kurkistamaan siitä sisälle.'
'Turha vaiva! Mitä semmoinen ajanhukka hyödyttäisi? Onhan helppo nähdä, ettei tuossa mökissä ole asuttu vuosikausiin!'
'Kuka sen tietää', sanoi toinen itsepäisesti irroittaen toisen jalkansa jalustimesta valmiina laskeutumaan satulasta. 'Ja toiseksi, tämä ei olisi mikään huono leiripaikka sillä päälliköthän voisivat asustaa mökissä.'
'Joku tunti sitten olisivat he yöpyneet vaikka sikolättiin', vastasi hänen toverinsa, 'ja me olemme kaikki levon ja ravinnon tarpeessa pitkän marssin jälkeen, mutta tälle aukealle eivät Campbellin miehet mahdu, puhumattakaan Shelbyn, Sevierin ja M'Dowellin miehistä. Ette voi sijoittaa tuhatta ratsastajaa uudisasukkaan maissipellolle!'
'Se on kylläkin totta', myönsi ensimmäinen puhuja pannen jalkansa takaisin jalustimeen, 'niin että menkäämme eteenpäin.' Ja suureksi helpotuksekseni nuo molemmat ratsastajat kääntyivät ympäri ja nelistivät verkalleen tiehensä.
Vaara ei ollut kuitenkaan vielä ohi, kuten pian huomasin, sillä tuskin olivat tiedustelijat alkaneet perääntyä,; kun hevoseni, joka siihen saakka oli käyttäytynyt merkillisen hyvin, rupesi kuopimaan maata ja koetti päästä irti.
Pelätessäni, että melu voisi vieläkin kaiken jännityksen jälkeen ilmaista minut, kiiruhdin minä rauhoittamaan levotonta eläintä, joka ilmeisesti luuli minun lähteneen mökistä, sillä heti kun puhuttelin sitä ja kävin suitsiin, se herkesi kuopimasta ja rauhoittui kokonaan. Hyppäsin ikkunaan ja päästin helpotuksen huokauksen, sillä tiedustelijoita ei näkynyt enää. Lähestyvän pääjoukon synnyttämä melu oli epäilemättä tukahduttanut mökistä kuuluneen kuopimisen.»
»Mikä ihmeellinen pelastus!» huudahti Ferguson De Peysterin huokaistessa helpotuksesta ja toistaessa: »Ihmeellinen, ihmeellinen!» »Kaikista parasta oli», jatkoi Ferguson, »että tiedustelijat itse tietämättään antoivat teille haluamanne tiedot. Sentähden otaksun, ettette hukannut aikaa lähtiessänne paikalta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.»
»Valitettavasti sellaista ei tahtonut ollenkaan tulla», kuului odottamaton vastaus. »Ennenkuin kerkesin päästää hevoseni pään viitasta ja raivata pois esteen oviaukosta, ratsasti useampia tiedustelijoita näkösälle. He eivät näyttäneet huomaavan mökkiä ollenkaan, vaan menivät ohitse toisten ratsastajien nopeasti seuratessa. Miehet ratsastivat yksinään tahi kaksi vieretysten, ja pian oli tiellä loppumaton jono hyvillä hevosilla ratsastavia hyvin asestettuja raja-asukkaita.»
»Eikö kukaan käynyt teitä tervehtimässä?»
»Ei, kenraali, ei kukaan, niin oudolta kuin se kuulostaakin», vastasi Alleyne. »Joskus joku päällikkö aikoi pysähtyä tarkastamaan paikkaa tahi poikkesi hiukan syrjään tieltä voidakseen nähdä paremmin vanhan mökin, mutta kukaan ei näyttänyt pitävän sitä enempien tutkimuksien arvoisena nähdessään miten paikka oli köynnöskasvien vallassa ja aution näköinen.»
»Teitä pidettiin yhtä kaikki jatkuvasti kidutuspenkissä», sanoi kenraali myötätuntoisesti. »Eikä ollut ihmeellistäkään, että olitte hieman hermostunut ja kiihtynyt semmoisen koetuksen jälkeen!»
»Ja sellaisen ratsastuksen jälkeen!» ihmetteli majuri.
»Niin se oli kaunis urotyö, joka ansaitsee erikoisen mainitsemisen päiväkäskyssä», sanoi Ferguson lämpimästi. »Menkää nyt nukkumaan», lisäsi hän ystävällisesti. »Me lähdemme päivänkoitossa.»
»Olen silloin valmis, kenraali», vastasi Jack ripeästi nousten punastuvin kasvoin ja poistuen tervehtien teltasta.
XXI.
AMPUKAA, POJAT, AMPUKAA!
»Kaunis urotyö!» — »Erikoinen mainitseminen päiväkäskyssä!» Nämä sanat kaikuivat suloisesti Jackin korvissa, kun hän verkalleen käveli teltalleen. Tuo kunnianhimoinen nuori kapteeni piti ylemmältä upseeriltaan ja erittäinkin Fergusonilta saamaansa kiitosta suuremmassa arvossa kuin mitään muuta maailmassa. Vaikka hän olikin menettänyt tilaisuuden päästä kotona käymään, niin kenraalin lausumat muutamat kiitossanat ja tietoisuus, että oli täyttänyt velvollisuutensa, korvasivat sen täydellisesti.
Mutta eräs ajatus ei antanut hänelle lepoa. Hän ei ollut yhteen vuoteen kuullut Johanna Harrodista sanaakaan. Heti Brandywinin taistelun jälkeen oli hän saanut Johannan omakätisen kirjeen, joka sisälsi sen tervetulleen uutisen, että creekit olivat vapauttaneet hänet ja hänen toverinsa ja että he olivat jälleen turvallisesti Watangassa. Myöhemmin hän oli saanut Johannalta tietoja silloin tällöin, mutta milloinkaan ei tietojen välillä ollut kulunut kuutta kuukautta pitempää aikaa. Siihen aikaan oli yhteys niin etäisten paikkojen välillä äärimmäisen vaikea ja epävarma. Mutta kun kuukausi kuukaudelta kului eikä mitään tietoja hänen rakastetultaan saapunut, niin luonnollisesti kasvoi tuon nuoren sotilaan levottomuus kasvamistaan. Todellisuudessa oli hän pääasiallisesti siinä tarkoituksessa pyytänyt ja saanut päälliköltään lomaa käydäkseen Virginiassa, arvellen, että hän siellä voisi todennäköisesti saada joitakin tietoja tytöstä. Nyt luonnollisesti oli siitä tuumasta luovuttava, sillä Lännen miesten äkillisen hyökkäyksen tähden oli kaikki lomat peruutettu, ja oli saatava koolle mahdollisimman paljon miehiä torjumaan tätä uutta vihollista. Fergusonin lähetit kiertelivät maassa penikulmia laajalta käskien lomalla olevat sotilaat takaisin palvelukseen ja koettaen koota kaikki lainkuuliaiset asukkaat Englannin lipun alle. Niin sytyttävää kehoitusta, jonka Ferguson pani kiertämään, ei kukaan toinen englantilainen kenraali ole todennäköisesti milloinkaan kirjoittanut. Sen elävä kaunopuheisuus ja kiihkeät kehoitukset olivat niin hehkuvat, että välinpitämättömät ja epäröivätkin noudattivat kutsua. Lomalla olevat miehet olivat hajaantuneet sinne tänne ympäri maata, mutta toisia alkoi lukuisasti saapua täyttämään hänen harvenneita rivejään ja pian hän olisi ollut kyllin vahva jälleen alkamaan hyökkäyksensä.
Antaakseen sotilailleen tarpeeksi aikaa kokoontua oli hän ensin perääntynyt Gilbert Towniin ja sieltä Kuninkaan vuorelle, johon hän päätti jäädä asemiin. Siinä oli luja asema, joka olisi ollut melkein valloittamaton, jos olisi tehty vallituksia turvaksi ja kukkulan rinteiltä raivattu metsä ja pensaikot pois. Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan piti Ferguson varmana, ettei hänen kimppuunsa hyökättäisi, kun lordi Cornwallis oli läheisyydessä englantilaisen pääarmeijan kanssa. Hän tunsi liian vähän niitä miehiä, joiden kanssa hän oli joutunut tekemisiin, ja viivytteli tarpeellisiin varokeinoihin ryhtymistä, kunnes se oli liian myöhäistä.
Ferguson asettui asemiinsa Kuninkaan vuorelle lokakuun 6:n päivän iltana 1780, ja melkein seuraavana päivänä ilmoitettiin vihollisen lähestyvän hänen leiriään lännestä käsin. Mutta se ei häntä suurestikaan säikähdyttänyt, sillä hän odotti vahvoja apujoukkoja päivän tahi kahden kuluttua. Vakoojiltansa oli hän myöskin saanut tietää, että hyökkääjät ja varsinkin heidän hevosensa olivat hyvin uupuneet pitkän ja vaivalloisen marssin jälkeen vuorien ja aavikoiden yli niukoin ruoka-annoksin. Hänen mielestään oli aivan mahdotonta, että he lähtisivät hyökkäämään semmoisessa kunnossa. Mutta Campbellin, Shelbyn ja Sevierin kaltaiset johtajiksi syntyneet miehet eivät vähästä säikähtyneetkään. Englantilaisten perääntymisen rohkaisemina päättivät he kaiken uhallakin ajaa heitä takaa ja jos mahdollista tuhota heidät, ennenkuin apujoukot ehtisivät saapua. Siinä tarkoituksessa järjestettiin joukko aivan uudelleen jättämällä pois kaikki väsyneet miehet ja uupuneet hevoset, ja takaa-ajoa jatkoivat kaikista reippaimmat ja vahvimmat miehet parhaimpien tiellä joukkoon yhtyneiden voimien auttamina. Ja niin oli asian laita, että englantilaisen kenraalin tietämättä oli noin yhdeksän sataa hyvillä hevosilla ratsastavaa rihlakkomiestä yötä myöten ajettuaan vain jonkun penikulman päässä hänen leiristään.
Kuultuaan tiedustelijan ilmoituksen, kääntyi Ferguson Alleynen puoleen, joka sattui olemaan paikalla, ja sanoi hänelle:
»Kapteeni Alleyne, ratsastakaa ottamaan selvää, niissä vihollinen on ja ilmoittakaa minulle, jos satutte näkemään niitä.»
Jack tervehti ja meni suoraan hevosensa luo, jota hänen palvelijansa juuri satuloitsi ja hypäten ripeästi satulaan hän ratsasti pois.
»Heidän otaksutaan tulevan cherokeesien kahlaamolta päin!» huusi kenraali hänen jälkeensä.
Oli ilmeistä, että kenraali ei uskonut tiedustelijan ilmoitusta. Ehkä hän epäili miehen luotettavaisuutta, sillä tämä oli aivan vasta palvelukseen otettu metsästäjä, tahi todennäköisesti hän arveli miehen erehtyneen ja luulleen odotettua apujoukkoa viholliseksi. Mutta Alleyne ei ollut niin epäluuloinen. Mikäli hän tunsi aarniometsäin uudisasukkaita, oli hänen mielestään tuommoinen rohkea ja nopea marssi, josta kenraalille oli ilmoitettu, semmoinen teko, jota voi odottaa juuri näiltä miehiltä. Joka tapauksessa oli hänelle annettu tehtävä hyvin sopiva hänen seikkailunhaluiselle luonteelleen ja hän päätti suorittaa sen parhaimman kykynsä mukaan.
Saavuttuaan kukkulan juurelle käänsi hän hevosensa lounaiseen, ja nelistäen nopeasti eteenpäin etsi hän tarkasti jotakin merkkiä vihollisista. Aamulla sade oli liottanut maan pehmeäksi, joten hän ratsasti aivan äänettömästi harvan metsän lävitse. Kuljettuaan noin pari penikulmaa näki hän edellään pitkän jonon ratsastajia menevän pienen aukean poikki, joka oli hänen tiestään hiukan vasemmalle. Kääntäen hevosensa muutamien lähellä kasvavien akaasioiden suojaan odotti hän, kunnes viimeinen mies oli kadonnut metsään, ja lähti sitten varovasti seuraamaan heitä.
Mikäli Jack ymmärsi, niin siinä oli juuri tuo vihollinen, jota hän oli lähtenyt etsimään ja jota hän ei ollut todellakaan odottanut tapaavansa näin pian.
Tultuaan tielle huomasi hän lukuisten ratsujen polkeneen maan liejuksi, ja kavioiden jäljistä päättäen tuskin yksikään hevonen oli ollut kengitetty. Se vahvisti hänen mielipidettään, että tämä suuri ratsastajajoukko oli tullut Suurten Sumuvuorten takaa, sivistyksen äärimäiseltä rajalta.
Seuraava tehtävä oli saada selville vihollisen likimääräinen lukumäärä ja näyttikö siltä, että he aikoivat viipymättä hyökätä englantilaisten leirin kimppuun.
Noin penikulman päässä vuoren juurelta juoksi isompi puro, ja Alleynen mieleen johtui, että siellä hän voisi erinomaisesti nähdä vihollisen joukot lähempää. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja riensi täyttä laukkaa takaisin sille paikalle, jossa hän äsken oli mennyt puron yli. Puro katkaisi tien melkein suorassa kulmassa virraten pohjoisesta etelään. Kun oli kuivan ajan loppupuoli, oli sen kovalla hiekkapohjalla vain pari tuumaa vettä. Äyräät olivat jyrkät ja pensaiden reunustamat, joten oli mahdollista ratsastaa puron pohjaa myöten tarvitsematta pelätä tulevansa huomatuksi, ellei joku sattunut olemaan aivan lähellä muutaman kyynärän päässä.
Alleyne laskeutui puroon semmoisesta paikasta, josta vankkureita oli viety ylitse, ja ratsasti vastavirtaan mahdollisimman nopeasti noin puoli penikulmaa. Hän tiesi silloin tulevansa lähelle toista kahlaamoa, jota hän luuli vihollisen käyttävän, sillä sieltä päästiin kukkulan metsäisimmälle rinteelle, ja hän eteni yhä varovaisemmin, pysähtyen aina sadan kyynärän päässä kuuntelemaan.
Äkkiä hevosten kavioiden läiskähdykset ja veden loiskinta ilmaisi hänen otaksumansa olleen oikean, että vihollinen oli parhaillaan menossa puron yli odotetulla paikalla. Satulasta laskeutuminen ja hevosen kiinnittäminen yläpuolella riippuviin pensaisiin oli silmänräpäyksen työ, ja kiiruhtaen eteenpäin sai tuo amatööritiedustelija pian ratsastajat näkyviinsä. Ryömien vielä vähän etemmäksi kätkeytyi hän puron poikki kaatuneen puun taakse, josta hän näki vuoristolaisten pääjoukon näiden tietämättä siitä mitään. Muutamat olivat jo menneet puron yli, mutta Jack oli ehtinyt paikalleen ennen pääjoukon saapumista, josta hän sai kiittää hevosensa erinomaista nopeutta, sillä hänen tekemänsä matka oli aivan tarpeellinen välttääkseen huomatuksi tulemista. Kun nuo pitkät ja tuimannäköiset rajaseutujen miehet sitkeiden, mutta uupuneiden hevostensa selässä hajallaan pyrkivät kahlaamon ylitse hänen edessään, ensin kolme tahi neljä miestä yhdessä, ja sitten ryhmissä ja komppanioissa, niin hän ei voinut olla hämmästymättä heidän rohkeuttaan tunkeutua alueille, jotka olivat uskollisia Englannin hallitukselle ja jossa häviö ja perääntyminen merkitsisivät heille täydellistä tuhoa.
Ensimmäisten joukossa, jotka menivät puron yli, oli kaksi ylhäisemmän näköistä miestä, ilmeisesti päälliköitä, jotka pysähtyivät puron toiselle rannalle ja antoivat neuvoja ja käskyjä komppanioittensa etunenässä saapuville alemmille upseereille.
Muutamista kuulemistaan sanoista ymmärsi Jack heti, että oli päätetty viipymättä hyökätä Fergusonin leirin kimppuun, ja hän päätti hukkaamatta hetkeäkään ilmoittaa kenraalille uhkaavasta vaarasta. Mutta siinäpä olikin pulma, kuinka päästä pois vihollisen huomaamatta. Häntä melkein vastapäätä olevat päälliköt näkivät paikoiltaan pitkän matkaa puron uomaa pitkin. Jack tunsi, että olisi sulaa hulluutta lähteä piilopaikasta niin kauan kuin molemmat päälliköt olivat paikoillaan. Juuri kun hänen kärsivällisyytensä alkoi aivan loppua ja hän jo suunnitteli jotakin aivan vimmattua, syöksyivät muutamat ratsastajat esiin eräs vanki mukanaan. Tämä mies joutui heti molempien päälliköiden ristikuulustelun alaiseksi, ja he tahtoivat erittäinkin saada selville Fergusonin voimat ja hänen todellisen asemansa.
Siten saadut tiedot olivat ilmeisesti hyvin tärkeitä, sillä lyhyen neuvottelun jälkeen molemmat päälliköt pysähdyttivät miehensä ja alkoivat järjestää niitä taistelujärjestykseen. Jokaiselle uudelle komppanialle, joka tuli esiin, osoitettiin paikkansa suunnitellussa hyökkäysketjussa. Onnettominta oli, että tämä sattui Jackin ja englantilaisten leirin väliin. Hänen asemansa tuli todellakin joka hetki yhä vaarallisemmaksi. Hän ja hänen hevosensa olivat alituisessa vaarassa tulla huomatuiksi, kun joukko joukon perästä saapui ja kääntyen oikealle tahi vasemmalle kulkivat puron toista rantaa paikoilleen.
Eipä voi kuvitella tukalampaa tilannetta, kuin missä englantilainen upseeri nyt oli, sillä hän tiesi, että jos hänet huomattaisiin, ei hänellä olisi liioin armoa odotettavana. Mutta hän ei antanut pelolle ja vielä vähemmän toivottomuudelle valtaa. Tyyneys ja rohkeus olivat pelastaneet hänet ennenkin ainakin yhtä vaarallisista tilanteista kuin tämä, ja kun ratkaiseva hetki oli käsissä, niin myisi hän henkensä kalliisti. Pelko henkensä puolesta ei todellakaan huolettanut häntä niin paljon kuin tehtävänsä suorittaminen. Kaikkein tärkeintä oli, että englantilainen kenraali sai tiedon uhkaavasta hyökkäyksestä, ja Alleyne ymmärsi täydellisesti vastuunalaisuutensa.
Vihdoinkin oli viimeinen ratsastaja kahlannut puron poikki ja etenemiskäsky oli annettu. »Nyt jos milloinkaan!» ajatteli Jack, kun vihollinen lähti eteenpäin. Juostuaan hevosensa luo heittäytyi hän satulaan. Hänen aikomuksensa oli rientää vihollisen perään toivoen löytävänsä sen ketjussa jonkun aukon, josta hän voisi hyökätä läpi ja nopealla ratsullaan pelastua kuolemasta tahi vangiksi joutumasta. Hän oli huomannut, että kaatunut puu, jonka takaa hän oli katsellut vihollista, ei sulkenutkaan kokonaan puron uomaa, ja sentähden hän päätti ratsastaa vihollisen käyttämälle kahlaamolle ja nousta siellä vastapäiselle rannalle. Tuskin oli hän päässyt esteen toiselle puolelle, kun hän säikähtäen kuuli erään miehen huutavan:
»Hei, vieras! Minne matka?»
Kääntyen puolittain ympäri näki hän läntisellä rannalla metsästäjän asuun puetun pitkän miehen rihlakko kädessään katselevan häntä. Samalla alkoi kuulua melkoisen miesjoukon tahdikasta astuntaa, joka kaikui pahaa ennustavalta hänen korvissaan. Siinä tuli jälkijoukko, joka seurasi vihollisen pääjoukon perässä. Ilmeisesti oli hän lähtenyt piilopaikastaan liian aikaisin, ja nyt oli perääntyminen myöhäistä. Saapuvien rihlakkomiesten ensimmäiset ruodut alkoivat laskeutua alas puron äyräältä kahlaamoa kohti, joten hänen tiensä olisi pian suljettu. Takaisinkääntyminen ja pako samaa tietä myöten, jota hän oli tullut, näytti tuskin vähemmän vaaralliselta. Tuo valpas tiedustelija, joka oli häntä puhutellut, ja hänen toverinsa, jotka kiiruhtivat paikalle huudon kuultuaan, voivat yhtä hyvin ampua hänet siinäkin tapauksessa.
Viivyttely merkitsi perikatoa, mutta Alleyne ei viivytellytkään. Kannustaen hevostaan syöksyi hän kahlaamon yli toiselle rannalle, ennenkuin lähinnä olevat viholliset kerkesivät sitä estää.
»Ampukaa, pojat, älkää päästäkö häntä!» huusi heidän pitkä päällikkönsä, ja näyttäen esimerkkiä nosti hän pitkän pyssynsä poskelleen ja laukaisi pakenevan ratsastajan jälkeen.
Nyt alkoivat toistenkin pyssyt kiivaasti paukkua.
Ampumiskäsky varoitti samalla Jackia ja hän kumartui alas hevosensa kaulalle. Metsästäjien pitkät rihlakot olivat kylläkin tuhoisia aseita, kun oli aikaa tarkkaan tähdätä, mutta tämmöisessä tilaisuudessa tarpeellista pika-ammuntaa varten ne olivat aivan liian raskaat ja kömpelöt. Kuulat lensivät ylitse ja tuo nuori upseeri pääsi muuten aivan vahingoittumattomana leikistä, paitsi että hän kadotti lakkinsa, joka tarttui puunoksaan hänen tunkeutuessaan suojaavaan metsään. Hän ei ollut vielä läheskään turvassa, sillä hänen edessään oli satoja vihollisia, joiden kintereille hän hyvin pian joutui. Hänen vaaransa tuli siitä vielä suuremmaksi, että ampuminen oli varoittanut edellä olevia vihollisia, jotka nyt olivat valmiit hänen hyökkäyksensä varalta, sen sijaan että hän olisi yllättänyt heidät.
Kuullessaan hevosen kavioiden kapseen kääntyivät muutamat vuoristolaiset ympäri ja nostaen pyssynsä käskivät hänen pysähtyä. Mutta Alleyne kumartui vain alas ja hyökkäsi esiin niin nopeasti kuin hänen hevosensa suinkin pääsi toivoen siten jälleen selviytyvänsä pulasta.
»Älkää ampuko! Ottakaa hänet kiinni! Pudottakaa hänet satulasta!» huusi eräs päällikkö ilmeisesti peläten, että ampuminen niin lähellä leiriä hälyyttäisi englantilaiset. Jack arvasi syyn tähän upseerin käytökseen, ja hän veti heti pistoolin kotelostaan päättäen itse antaa ystävilleen tuon tarpeellisen varoituksen, jos hän ei onnistuisi pääsemään perille heidän luoksensa. Hänen aikeensa olikin paikallaan, sillä oli aivan mahdotonta murtautua eteen ryhmittyneiden ratsastajien läpi. Hän taisteli vimmatusti, vaikka hän tiesikin sen olevan toivotonta. Ensimmäisistä vihollisista suoriutui hän poikkeamalla metsätien laitaan, ja sitten hän äkkiä ryntäsi hurjalla vauhdilla takana tulevien joukkoon ajaen yhden hevosen miehineen aivan nurin. Mutta ennenkuin hänen oma jalo hevosensa ehti selvitä törmäyksestä, hyökkäsi vuoristolaisten päällikkö paikalle ja tarttui sen suitsiin.
»Kädet ylös!» karjaisi Jack tähdäten pistoolillaan upseeria päähän.
Kuullessaan lukon pahaaennustavan napsahduksen, kun Alleyne vikkelästi jännitti hanan nostaessaan aseen, ja nähdessään pistoolin suun muutaman tuuman päässä kasvoistaan katsoi amerikkalainen parhaaksi olla halveksumatta käskyä. Hän hellitti heti suitset ja perääntyi pari askelta antaakseen englantilaisen mennä. Harmissaan tappiostaan hän sitten kohotti pitkän pyssynsä ja huolellisesti tähdäten laukaisi pakenevan ratsastajan jälkeen.
Esimerkki on vaikuttavampi kuin käsky, ja kun toiset näkivät päällikkönsä toimivan vastoin omia määräyksiään, niin he eivät viivytelleet tekemästä samoin. Samassa kun Alleyne hyppäytti hevosensa tien poikki kaatuneen puun yli, alkoivat pyssyt paukkua hänen takanaan ja kuulat vinkua hänen ympärillään katkoen puiden oksia. Hän tunsi yhden kuulan sattuvan reiteensä ja hänen jalo ratsunsa kaatui kuoliaana maahan sydän lävistettynä likistäen hänet allensa.
Riista oli satimessa. Vaikka tuo maassa makaava upseeri uhaten laukaisi pistoolinsa riemuitsevia vihollisiaan kohti heidän hyökätessään hänen kimppuunsa, niin hänet voitettiin helposti ja vangittiin.
»Minut voititte!» huudahti hän salamoivin silmin, »mutta samalla hälyytitte myöskin leirin. Kuuletteko tuota?» lisäsi hän riemuitsevasti, kun englantilaisten etuvartiain hälyytyslaukaukset kajahtelivat ympäri vuoren rinteitä ja kukkulalla torvet toitottivat ja rummut pärisivät: »Aseisiin, aseisiin!» Kuulkaa! Siellä on teille lämmin vastaanotto valmiina, jos tosiaankin olette niin hulluja, että hyökkäätte sellaisissa asemissa olevan armeijamme kimppuun!»
XXII.
JÄNNITTÄVÄ HETKI.
Jackin ivalliset sanat ja uhmaileva käytös näyttivät käyvän hänelle kalliiksi, sillä tätä osastoa johtava päällikkö, jonka hyökkäyksen Jack oli äsken torjunut, oli juuri tuo tunnettu Benjamin Cleavland. Hän oli luonteeltaan kiivas ja yhtä kuuluisa tekemistään veritöistä ja kostonhimostaan kuin väkevyydestään ja rohkeudestaan.
»Pois edestä!» karjui tuo jättiläinen, joka oli muutamien toisten vuoristolaisten mukana laskeutunut satulasta ja tunkeutui nyt vankia ympäröivän joukon läpi. »Pois tieltä, että saan antaa tuolle nuorelle kerskurille ansionsa mukaan!»
»Eversti, ette suinkaan tahtone lyödä aseetonta vankia, joka on sitäpaitsi haavoittunut!» vastusteli eräs ylhäisemmän näköinen luultavasti Carolinan nostoväkeen kuuluva ratsumies, joka juuri oli auttanut Jackin jaloilleen.
Mutta Cleavlandin luontainen raakuus ja hillitsemätön raivo purkautuivat vain kiivaammin tämän hyvää tarkoittavan vastaväitteen tähden.
»Onko teiltä neuvoa kysytty?» karjaisi hän. »Syrjään, tahi teidänkin korvanne menevät samaa tietä kuin tämän nuken!» ja vetäen esiin peloittavan suuren veitsen astui hän turvattoman vankinsa eteen.
»Mitä tarkoitatte, raukkamainen roisto?» huudahti Jack. »Koskekaahan vain minuun, jos uskallatte! Kenraali Ferguson on ankarasti rankaiseva hänen upseerilleen tehdyn tahallisen väkivallan!»
»Ha, haa! Kenraali Fergusonilla on piakkoin tarpeeksi tekemistä oman henkensä suojelemisessa», kuului ivallinen vastaus. »Nyt pojat», jatkoi hän katsoen uhkaavasti seuralaisiaan, jotka tyytymättöminä asian kulkuun olivat pysähtyneet etemmäksi. »Nuoraa tänne, sanon minä, ja sitokaa hänet tuohon vaahteraan! Haluan lähettää nuo korvat muistoksi hänen kenraalilleen!»
»Hävetkää!» mutisi äskeinen mies ja pari muuta nostoväen miestä, eikä kukaan totellut käskyä. »Saatte hävetä!»
Tämä kapinoiminen, kuten Cleavland sitä nimitti, saattoi hänet aivan suunniltaan raivosta ja kohottaen veitsensä hyökkäsi hän nostoväen miestä kohti.
Alleynen ensimmäinen ajatus oli karata tiehensä, mutta vaikka hänen haavoittunut reitensä olisi sallinutkin tämän pelkästään itsekkään teon, niin hänen luontainen ritarillisuutensa pani vastaan. Nähdessään vaaran, joka uhkasi hänen äskeistä urhoollista auttajaansa, päätti Jack mennä väliin kaiken uhalla.
Toimien uljaan päätöksensä mukaan kamppasi Jack taitavasti raivostuneen everstin nurin hänen hyökätessään Jackin ohitse. Tuo jättiläismäinen uudisasukas kaatui suulleen aiotun uhrinsa jalkain juureen sellaisella jysähdyksellä kuin olisi hirsi kaadettu metsässä.
Hetken seisoivat kaikki tyrmistyneinä tämän rohkean teon nähdessään, sillä raja-asukkaat tiesivät varmasti, että heidän päällikkönsä tulisi kostamaan sen hirmuisesti. Kun sekin oli jo kylliksi pahaenteistä että hän oli jo kerran voittanut tuon kostonhaluisen miehen, niin tämä nöyryytys omien miesten edessä oli saattava hänen kiukkunsa heitä ja vankiaan kohtaan ylimmilleen.
Se oli todellakin Jackin ja kaikkien läsnäolijoiden onni, että tuo rehevä metsämies kaatuessaan jotenkin löi päänsä kantoon ja pyörtyi hetkeksi. Onnellisinta oli, että miehet, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, poistuivat näkyvistä eivätkä kokonaan unhottaneet ritarillista vankiansakaan. Kaksi tarjoutui viemään hänet turvaan, mutta tuumasta täytyi luopua hänen haavoittuneen jalkansa takia. Hänen miekkansa jättivät he maahan hänen viereensä, johon he olivat pudottaneet sen koettaessaan auttaa häntä.
Tehtiinkö niin sattumalta vai tahallaan, ei Alleyne luonnollisesti voinut tietää, mutta kun eräs heistä, tuo nostoväkeen kuuluva mies yhtä hajamielisenä vei mukanaan päällikkönsä rihlakon, joka oli puuta vasten nojallaan, niin ei ollut vaikea tehdä johtopäätöstä. Mutta ennenkuin nuori upseeri ehti oikein käsittää muuttuneen tilanteen ja tarttua uskolliseen miekkaansa, oli hänen väkevä vastustajansa jo jalkeilla.
Silmänräpäyksen, vaikka se tuntui minuuteilta, seisoi raivostunut metsästäjä paikallaan eteensä katsellen, mutta äkkiä muistaen kaatumisensa yhteydessä olleet asianhaarat hyökkäsi hän Alleynen kimppuun karjuen kuin villipeto. Mutta hänen täytyi pysähtyä.
»Takaisin, hullu, tahi olet kuoleman oma!»
Nopeasti ja varmasti kajahtivat nämä sanat Cleavlandia vastaan, ja salamana välähti Jackin miekka, kun sen kärki suuntautui hyökkääjän rintaa kohti. Hänen hyökkäyksensä varmaa uhriaan kohti oli niin sokea ja kohtaamansa vastaanotto niin yllättävä, että hän juuri onnistui pysähtymään ja välttämään seivästyksen.
Hän oli Alleynen armoilla, ja uhkaava vaara teki hänet niin säyseäksi, että hän melkein vapisi tuon rauhallisen ja pelottoman englantilaisen lujan katseen ja kiiltävän teräksen edessä. Äkkiä näytti jotakin johtuvan hänen mieleensä, ja kostonhimoisen hymyn vilahtaessa hänen tummille kasvoilleen hypähti hän taaksepäin ja juoksi sinne, johon hän oli jättänyt pyssynsä. Mutta hänen riemunsa oli lyhytaikainen ja hänen raukkamainen aikeensa raukesi tyhjiin. — Ase oli poissa!
Eversti päästi oikein kirousten tulvan huomatessaan itsensä vielä kerran estetyksi aikeissaan, ja hän vannoi hirvittävää kostoa niille miehille, jotka olivat jättäneet hänet, ja erittäinkin niille, jotka olivat vieneet hänen pyssynsä. Siihen oli saapunut muutamia muita hänen osastoonsa kuuluvia miehiä, jotka ihmettelivät mitä heidän päällikölleen oli tapahtunut juuri hyökkäyksen hetkellä, sillä kenraalin lopulliset määräykset sitä varten oli jo annettu. Lukuunottamatta muutamia upseereita olivat kaikki miehet laskeutuneet satulasta, hevoset oli sidottu puihin ja oltiin valmiit etenemään jalkaisin.
»Pyssy tänne, sukkelaan!» karjaisi Cleavland, ja siepaten lähimmältä mieheltä pyssyn ojensi hän sen kiiltävän piipun Jack-parkaa kohti, joka seisoi vain muutaman askeleen päässä.
Kiireessään ja raivossaan hän ei muistanutkaan jännittää hanaa ja ennenkuin hän ehti korjata erehdyksensä, oli hänen tilaisuutensa mennyttä.
»Seis! Lyökää pyssy ylös!» huusi käskevä ääni, ja eräs ratsastaja syöksyi esiin ja yhdellä silmäyksellä käsitti tilanteen.
Aseen oikea omistaja ei odottanut toista käskyä. Hypäten eteenpäin hän pukkasi pyssynpiipun ylös juuri kun Cleavland koski liipasimeen.
Kuului pamaus, mutta kuula lensi korkealle Jackin ylitse.
»Oletteko hullu, eversti?» huudahti vastatullut, »vai kohteletteko vankejanne muulloinkin näin?»
Puhuja oli kaunis, vaaleatukkainen mies, kooltaan keskikokoista pitempi ja miellyttäväryhtinen. Hänen suora ja sotilaallinen käytöksensä, hieno puhetapansa ja siisti, somistava pukunsa olivat täydellisenä vastakohtana tavallisen metsästäjän karkealle ja sukimattomalle muodolle, ja hänen huoleton asentonsa ilmaisi täydellistä taitavuutta ratsastuksessa. Kaikki osoittivat häntä kohtaan suurta kunnioitusta, ja tuo rento ja kuumaverinen Cleavlandkin näytti nolostuvan hänet nähdessään.
»Jos vangit tahtovat hyvää kohtelua, on heidän laskettava aseensa», sanoi hän puolustelevasti. »Tahi muutoin —»
Mutta everstin puhe loppui lyhyeen, sillä samassa alkoivat musketit ja rihlakot paukkua hänen yläpuolellaan ja sivuillaan vuoren rinteillä, kun viholliset joukot tulivat kosketuksiin keskenään.
»Tuli ja leimaus!» huudahti hän. »Mukaan pojat! Toverit jo hyökkäävät.
Hei, missä on minun hevoseni? Eteenpäin! Eteenpäin!»
Ja Jackia muistamattakaan tuo meluava ja kiivasluontoinen carolinalainen hyppäsi satulaan tulisella kiireellä, tahtoen mitä nopeimmin päästä nujertamaan noita vihattuja englantilaisia Tehdäksemme hänelle oikein, niin täytyy sanoa, että Cleavland oli raakuudestaan ja karkeudestaan huolimatta yhtä rohkea kuin hän oli vankka ja kostonhimoinen.
Näytti jo melkein siltä, että alkavan taistelun aiheuttamassa kiihkossa Jack jätettäisiin pitämään huolta itsestään. Paitsi upseeria, joka oli pelastanut hänen henkensä, olivat kaikki muut menneet, ja upseerikin oli jo kääntänyt hevosensa kiiruhtaakseen oman osastonsa luo. Mutta muistaen turvattoman englantilaisen hän äkkiä pysäytti hevosensa ja kääntyen ympäri puhutteli Jackia näin:
»Olette englantilainen upseeri ja yhtä kunnioitettava kuin urhoollinenkin. Antakaa minulle kunniasananne, ettette poistu tältä paikalta ettekä yritä päästä yhteyteen ystävienne kanssa ennen auringonlaskua, niin en vaadi teiltä miekkaanne enkä pyydä teitä seuraamaan minua johonkin varmaan talteen.»
»Kiitän teitä», vastasi Jack suuresti mieltyneenä kohteliaaseen ja viehättävään keskustelukumppaniinsa. »En tunne teitä, mutta vaikka olettekin kapinoitsija, olette todellakin jalo mies, mitä ei suinkaan voi sanoa tuosta julmurista, joka juuri ratsasti tiehensä.»
»Mies oli Ben Cleavland, kuuluisa metsästäjä, intiaanitaistelija ja eversti Carolinan nostoväessä», vastasi amerikkalainen ja lisäsi: »ja minun nimeni on Sevier. Minulle on annettu kunnia johtaa hyökkäyksessä oikeaa siipeä. Mutta aika rientää», lopetti hän jotensakin äkkiä erään ratsastajan ilmestyessä näkyviin. »Sanokaa, hyväksyttekö ehdotukseni?»
Jackin mielessä välähti toivo, että ratsastaja voisi olla ystävä, jonka
Ferguson oli lähettänyt häntä etsimään, ja hän koetti voittaa aikaa.
»Sotilas taipuu vain ylivoiman edessä», sanoi hän katsellen kiihkeästi lähestyvää miestä.
»Luonnollisesti», vastasi Sevier ripeästi, kun samassa äkkiä ilmestyi eräs vuoristolainen, joka ajoi hänen viereensä. »Kaksi ratsastavaa pyssymiestä yhtä haavoitettua, miekalla taistelevaa jalkamiestä vastaan», jatkoi hän, »pitäisi olla kylliksi englantilaisellekin upseerille; siis: antautukaa!»
Ja antaen merkin seuralaiselleen kohottivat molemmat pyssynsä englantilaista kapteenia kohti.
»Siinä tapauksessa», vastasi viimemainittu, »että viette minut sellaiselle paikalle, josta voin seurata taistelun kulkua. Kun niin onnettomasti on käynyt, että olen estetty ottamasta osaa taisteluun, tahtoisin ainakin nähdä sen. Jumala oikeata asiata puolustakoon!»
»Amen!» vastasi Sevier juhlallisesti. »Teidän pyyntönne täytetään.»
Jack nilkutti eteenpäin luovuttaakseen miekkansa hänelle, mutta tuo ritarillinen amerikkalainen pyysi häntä pitämään sen vaatien ainoastaan lupauksen, että hän seuraisi rauhallisesti ratsumiestä erääseen edulliseen paikkaan, jonka Sevier osoitti, eikä yrittäisi paeta, ellei hänen puolensa näyttäisi voittavan. Annettuaan miehelleen muutamia määräyksiä ja kohottaen hattuaan kunnioittavan myötätuntoisesti urhoolliselle mutta onnettomalle vangilleen, lähti tuo kaunis ja hyväsydäminen kentuckyläinen paikalta täyttä laukkaa johtamaan miehiään hyökkäykseen.
Englantilaisen, tahi oikeammin amerikkalaisten kuningasmielisten sotajoukon asema, sillä siinä oli vain runkona vakinaista sotaväkeä suurimman osan miehistöä ollessa paikallista nostoväkeä, oli jonkunlaisella vuorenharjanteen haarautumalla, jota nimitettiin Kuninkaan kukkulaksi. Tämä kukkula tahi vuorenharjanne oli noin neljäsataa kyynärää leveä, ja sen rinteet olivat melkein kauttaaltaan enemmän tahi vähemmän tiheän metsän tahi pensaikon peitossa. Tämä seikka vaikeutti näkemästä tarkoin mitä rinteillä tapahtui. Kuitenkin oli se paikka, johon Alleyne vietiin Sevierin käskystä, todennäköisesti kaikkein paras, mikä voitiin valita näissä olosuhteissa. Se oli eräällä yksinäisellä kukkulalla, josta voi nähdä Fergusonin lounaiset asemat. Ratsastaen seuralaisensa hevosella pääsi Jack kukkulalle suuremmitta vaikeuksitta, miehen hyväntahtoisesti kävellessä hänen vierellään suitset käsivarrellaan. Englantilaiset etuvartijat oli tällä välin ajettu pakoon ja taistelu oli täydellä todella alkanut. Siitä, mitä voi nähdä, saattoi päättää, että amerikkalaiset olivat ketjussa ympäröineet koko leirin, joka tässä metsäisessä seudussa saattoi vaikeuksitta tapahtua.
Vastaukseksi Alleynen kärsimättömiin kysymyksiin selitti hänen oppaansa, joka oli päällikkönsä luottamusta nauttiva, ymmärtäväinen mies, lyhykäisesti hyökkäyssuunnitelman. Se oli pääasiallisesti seuraava: »Amerikkalaisten ylipäällikkönä oli eräs etevä William Campbell-niminen uudisasukasten johtaja rajaseuduilta. Hänellä oli raudanluja tahto ja jättiläismäiset ruumiin voimat, ja hän johti koko hyökkäystä. Hänen alipäällikkönsä Isaac Shelby ja John Sevier, jotka olivat rajalla yhtä kuuluisia, johtivat vasenta keskustaa ja oikeata siipeä. Vasemman siiven johto oli uskottu tuolle kiivaalle ja peloittavalle Cleavlandille. Oikean siiven äärimmäiseen päähän oli sijoitettu pienempi, hyvin valikoitu, majuri Winstonin johtama joukko ratsumiehiä, joiden tehtävänä oli kiertää englantilaisten taakse ja sulkea heiltä pakotie, kun perääntyminen alkaa.
»Sulkea heiltä pakotie, kun perääntyminen alkaa», toisti Alleyne harmistuneena, ja hän tunsi itsensä loukkaantuneeksi tuosta letkauksesta, joksi hän sitä luuli. »Siitä vaivasta he säästyvät. Ferguson kuolee, ennenkuin hän lähtee asemistaan. Uskallan antaa sanani siitä!»
»Ei ollut tarkoitukseni loukata», vastasi metsästäjä, »mutta kun kenraalinne valitsi itselleen tuon puolustuspaikan, niin hän ilmaisi, ettei hän tuntenut meidän lännessä opittua sotataitoamme ja meidän rihlakkojemme tuhoisaa vaikutusta, joka kyllä nähdään puolen tunnin kuluttua.»
»Ja minä uskon, että teidän liiaksi itseensä luottavaiset intiaanitaistelijat ovat samassa ajassa oppineet kunnioittamaan englantilaisten pistintä», vastasi Jack, joka ei pitänyt oppaansa järkkymättömästä kannasta ja siitä huonosta arvostelusta, jonka hän oli antanut tuosta ritarillisesta Fergusonista.
Vangin ja hänen vartijansa väli alkoi tulla kireäksi, mutta onneksi heidän keskustelunsa äkkiä keskeytyi. Kajahduttaen intiaanein hurjan sotahuudon aloittivat vuoristolaiset hyökkäyksensä, ja englantilaiset eivät viivyttäneet vastaustaan. Heidän yhteislaukauksensa ja muskettitulensa jyrähteli vuorelta tukahduttaen ajoittain kokonaan rihlakkojen epäsäännöllisen, terävän rätinän. Amerikkalaiset ilmestyivät äkkiä metsän peitosta, ja silloin kuninkaan joukot hyökkäsivät kaikuvin hurraahuudoin heitä vastaan.
»Pistimet kiinni!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään itseään tällä jännittävällä hetkellä ja kuvitellen olevansa komppaniansa etunenässä. »Pistimet kiinni, ja —!»
Pyssynpiipun kylmä suu painui samassa hänen ohimolleen enemmän uhkaavan kuin kohteliaan varoituksen seuraamana, joka äkkiä saattoi kiihoittuneen englantilaisen todellisuuteen ja lopetti lyhyeen hänen huutamisensa.
XXIII.
RATKAISEVA TAISTELU.
Suurin ponnistuksin hillitsi Alleyne tunteittensa kaikki kiivaat purkaukset, mikä oli kovin vaikeaa, kun Englannin kunnia ja valta olivat kyseessä ja ystävät ja toverit vuodattivat jo vertaan sen puolesta.
»Eteenpäin!»
Jack kuuli selvästi tuon huudon, jota nopeasti seurasi englantilaisten joukkojen jymisevä hurraahuuto, kun he välähtelevin miekoin ja pistimet tanassa hyökkäsivät vihollisen kimppuun.
»Hurraa, hurraa!» huusi Jack jälleen kykenemättä hillitsemään itseään tuota jännittävää näkyä katsellessaan hyvästä tahdostaan huolimatta. »Hurraa! He tulevat nopeasti kuin kauriit, ja vihollinen pakenee kuin —»
Oli onni, että vartija oli tällä hetkellä niin syventynyt seuraamaan heidän edessään riehuvaa kiihkeää taistelua, että hän oli kaikelle muulle sekä kuuro että sokea. Nojaten pitkään pyssyynsä, kädet ristissä sen suuta vasten, katseli hän kiinteästi taistelevia joukkoja. Kykenisivätkö hänen harjaantumattomat maanmiehensä seisomaan tuota murtavaa hyökkäystä vastaan? Se kysymys liikkui koko ajan hänen mielessään. Ja se oli kyllä ymmärrettävissä, sillä mitä merkitsi henkilökohtainen vahvuus ja urhoollisuus noiden tiheiden rivien konemaista voimaa vastaan?
Senpävuoksi ei sekään ollut ihmeellistä, ettei Alleynekaan voinut hillitä itseään nähdessään, kuinka hänen urhoolliset toverinsa, itse Ferguson etunenässä, hyökkäsivät eteenpäin ja kuinka hetkistä myöhemmin heidän vastustajansa kääntyivät pakoon välähtelevän teräksen edestä.
Mutta toisen alakuloisuus ja toisen riemu olivat molemmat yhtä lyhytaikaiset. Vuoristolaiset olivat niin vikkeliä ja heidän pakonsa oli niin äkillinen, että ainoastaan muutamia kaatui tai joutui vangiksi. Niin pian kuin torven ääni oli kaiuttanut: »Takaisin asemiin!» ja englantilaiset olivat menneet takaisin linjoilleen, alkoivat amerikkalaiset, jotka päälliköt olivat ponnistuksin jälleen järjestäneet, hiipimisensä kukkulaa kohti ja avasivat puiden suojasta rihlakoillaan tuhoa tuottavan tulen.
Eräs mies hyökkääjien joukossa oli erittäin huomiota herättävä. Hän ratsasti kahakäteen miestensä edellä ilmeisesti yllyttäen heitä pyrkimään eteenpäin, ja kun lopulta hänen hevosensa kaatui joko ammuttuna tahi uupumuksesta, läksi hän juoksemaan ja johti hyökkäystä jalkaisin.
»Kuka tuo urhoollinen mies on?» huudahti Jack ihaillen hänen urhoollisuuttaan niin vihollinen kuin hän olikin.
»Eversti Campbell, meidän ylipäällikkömme», vastasi vartija. »Siinä se on vasta mies, vaikka ovathan Shelby ja Sevier aivan yhtä hyviä joka suhteessa», lisäsi hän anteeksi annettavalla tyydytyksellä.
»Viimemainittu miellytti minua suuresti, mutta minulla ei ole kunnia olla Shelbyn tuttava», vastasi Jack.
»Hän on tuolla, elleivät silmäni petä», sanoi vartija osoittaen erästä nopsaliikkeistä miestä, jonka muoto kuvastui selvästi taivasta vasten vastapäätä olevalta kukkulalta, johon toisiakin miehiä alkoi samassa ilmestyä. »Aivan oikein, se on Shelby miehineen», jatkoi hän innostuneena. »He ovat kiertäneet ympäri ja hyökkäävät englantilaisten selkään! Kas nyt —»
»Heidän uhkarohkeutensa käy kalliiksi!» huudahti Jack, ja hänen kumppaninsa riemuitsevat selitykset loppuivat äkkiä, sillä samassa kuului kimeä vihellys ja miekat välähtelivät, kun tuo nopea Ferguson hyökkäsi sinnepäin torjumaan tätä uutta hyökkäystä. Rihlakot paukkuivat, kaikuva hurraa-huuto kuului hyökkäävien punatakkisten riveistä ja hetken pysähdyksen jälkeen Shelbyn miehet kääntyivät ympäri ja pakenivat vuoren rinnettä alas, jossa heidän lannistumaton johtajansa järjesti miehensä heti uuteen hyökkäykseen, kun takaa-ajo lakkasi.
Siten taistelu raivosi. Milloin saivat Sevierin tahi Cleavlandin miehet, milloin Campbellin tahi Shelbyn miehet jalansijaa jossakin vuorenharjanteella, mutta heidät ajettiin kaikki vuoronsa perään pistinhyökkäyksillä takaisin yhtä nopeasti kuin he olivat tulleetkin. Hyökkääjien sitkeys ja heidän päälliköidensä itseuhrautuva sankarillisuus oli yhtä ennenkuulumaton kuin puolustajien väsymätön tarmo ja lannistumaton urhoollisuus oli suurenmoinen.
Noista kahdesta katselijasta, jotka jännityksellä seurasivat taistelua, tuntui joskus siltä kuin manalan hirmuhenget olisivat päässeet valloilleen. Muskettitulen kumea jyske, rihlakkojen taukoamaton räiske, taistelevien huuto ja ärjyntä ja torvien toitotus, yhtyivät kaameaksi meteliksi. Kukkula peittyi joskus niin tiheään ruudinsavuun, että sieltä näkyi vain tuliaseiden leimahdukset, kunnes tuulenpuuskaus vähän hajoitti leijailevaa savupilveä, jolloin alhaalla riehuva taistelu jälleen tuli näkyviin. Nyt Alleyne sai nähdä, kuinka urhoollisesti hänen rakastettu kenraalinsa taisteli. Missä vaara kävi uhkaavaksi, niin siellä hän oli miekka kädessään sanoilla ja esimerkillä rohkaisemassa ja yllyttämässä sotilaitaan. Hän johti hyökkäyksiä ja hän ehti joka paikkaan korjaamaan asemia, kun vaara oli tarjona. Kun hän vain ilmestyi paikalle tahi hänen hopeankirkas vihellyksensä kuului, niin sotilaat kävivät uudella rohkeudella vihollisen kimppuun ja ajoivat sen takaisin. Amerikkalaisille tarkka-ampujille oli Ferguson hyvä maali, sillä hän oli aina näkyvissä miestensä luona kauas näkyvästä puvustaan välittämättä, ja useamman kerran Jack luuli hänen kaatuneen, kun mies ja hevonen vierähtivät maahan. Mutta joka kerralla olivat kuulat sattuneet vain hevoseen, ja toisen hevosen saatuaan oli kenraali yhtä vilkkaassa toiminnassa kuin ennenkin. Osoittaen sankarillista urhoollisuutta teki hän yhä uudelleen ja uudelleen mitä raivokkaimpia hyökkäyksiä pakottaen vihollisen perääntymään joka puolella. Lopulta hänelle kuitenkin kävi onnettomasti. Kun hän riensi erään avonaisen paikan ohi kukkulalla, niin suuntasi joukko rihlakkomiehiä kiivaan tulen häntä kohti, ja hän putosi satulasta kuulien lävistämänä. Alleynen oli ensin melkein mahdoton uskoa, että hänen kenraalinsa oli todellakin saanut surmansa, mutta nähdessään hänen liikkumatonna makaavan maassa ja hänen hevosensa laukkaavan säikähtyneenä tiehensä, täytyi hänen uskoa niin olevan. Ferguson, tuo ritarillinen Ferguson oli kuollut!
Voidaanko nyt ihmetellä, että nuorelta upseerilta pääsi tuskallinen huudahdus ja että hän, unhottaen kaiken muun, aikoi rientää kaatuneen päällikkönsä luo. Hänen ajatuksensa olivat vain sen miehen luona, jonka hieno käytös, ystävällinen luonne ja verraton rohkeus olivat tehneet hänet seuralaisilleen niin rakkaaksi ja joka oli hänen adjutanttinsa silmissä kaiken hyvän ja sankarillisen ihanne.
Mutta tuo kiivas kapteeni ei päässyt pitkälle. Hänen haavoittunut jalkansa oli seisomisesta jäykistynyt ja hänen ensimmäinen askeleensa oli myös hänen viimeisensä. Tuskasta huudahtaen kaatui hän raskaasti maahan, ja kivusta ja verenvuodosta pyörtyneenä hän oli pitkät ajat tiedotonna siitä, mitä ympärillä tapahtui. Vaikka hänen haavansa ei ollutkaan vaarallinen, oli sopivan hoidon puute hänet lopulta kumminkin kokonaan heikontanut. Saada olla tietämätön kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui, oli pikemmin onni kuin onnettomuus näissä olosuhteissa. Tuolta herkkätunteiselta nuorelta englantilaiselta säästyi siten monet sielun tuskat. Englantilaisen kenraalin kaatuminen lisäsi amerikkalaisten rohkeutta, ja he alkoivat jälleen joka puolelta hyökätä. De Peyster ja toiset upseerit pakottivat useamman kerran hyökkääjät perääntymään raskain tappioin, mutta heidän ponnistuksistaan huolimatta tunkeutuivat amerikkalaiset vähitellen ja vakavasti eteenpäin.
Taistelun kauhua ja raivoa lisäsi se seikka, että englantilaisten riveissä taistelevat kuningasmieliset amerikkalaiset sattuivat usein vastatusten jonkun vanhan ystävänsä tahi naapurinsa kanssa, joka oli liittynyt itsenäisyyden puolesta taisteleviin joukkoihin. Sattui niinkin, että sukulaiset tapasivat toisensa, jolloin taisteltiin katkeralla vihalla, veli veljeään tahi sisarusten lapset toisiaan vastaan!
Hyökkäykset olivat niin raivokkaat ja puolustus niin jäykkä, että tunnin kestäneen taistelun jälkeen olivat tappiot erittäinkin puolustajien riveissä sangen vakavat. Heidän päävoimansa, muutamat komppaniat englantilaista vakinaista sotaväkeä, olivat tuhoutuneet melkein viimeiseen mieheen. Puolet oli kaatunut tahi haavoittunut, ja jäljellä olevat olivat uupuneina ja hajaantuneina kadottaneet merkityksensä. Heidän ponnistuksensa olivat olleet melkein yli-inhimilliset ja englantilaisen jalkaväen vanhan hyvän maineen arvoiset. Ameriikkalaisten kuningasmielisten parhaiten harjoitettujen joukkojen, Etelä-Carolinan ja Georgian nostoväkikomppanioiden tukemina ja englantilaisten upseerien johtamina olivat he yhä uudelleen torjuneet rajaseudun miesten ja heidän liittolaistensa raivokkaat hyökkäykset. Vasta sitten kuin puolustajat olivat kärsineet raskaita tappioita ja hyökkääjien menettelytapa oli heidät täydellisesti uuvuttanut, onnistuivat nämä pääsemään kukkulan laelle.
Nostoväki ei enää kyennyt vastustamaan amerikkalaisten ryntäystä, vaan heidän rivinsä murtuivat, ja he pakenivat kuormastovaunujen turviin, kun Shelbyn ja Sevierin osastot alkoivat rynnätä esiin heidän selkänsä takaa. Heidän upseerinsa saivat heidät vielä kerran järjestykseen, mutta pienelle alalle ahdettuina ja joka puolelta murhaavan rihlakkotulen alaisina heillä ei ollut enää mitään voiton mahdollisuutta. De Peyster, joka oli osoittanut suurinta rohkeutta, käski vastahakoisesti nostaa valkoisen lipun ja lakata ampumasta, sillä hän huomasi enemmän vastustuksen turhaksi ja hyödyttömäksi ihmishenkien hukkaamiseksi.
Tätä seuraavan sekamelskan aikana pääsi joitakin kuningasmielisiä amerikkalaisia livahtamaan pakoon panemalla valkoisen paperilapun hattuunsa, siten jäljitellen vihollisen nostoväen tuntomerkkiä. Mutta niitä oli vain harvoja verrattuna taisteluun osaaottaneiden lukumäärään. Englannin lipun alla taistelleista tuhannesta miehestä joutui noin viisi- tahi kuusisataa vangiksi, ja noin kolmesataa oli kaatunut tahi haavoittunut. Amerikkalaisia oli taistelussa melkein yhtä paljon, ja on todettu, että heidän tappionsa kaikkine kuolleineen ja haavoitetuineen nousi korkeintaan sataanviiteenkymmeneen mieheen.
Tämän taistelun tulos olisi luultavasti ollut aivan toinen, jos englantilaiset olisivat laittaneet itselleen rintavarustukset ja raivanneet metsää pois vuoren rinteiltä. Silloin olisivat puolustajat olleet suojassa ja hyökkääjien olisi täytynyt suojattomina tunkeutua eteenpäin. Mutta vaikka aikaa olisikin ollut riittävästi näihin valmisteluihin, niin on epävarmaa, olisiko ne suoritettu tarpeellisella huolellisuudella, sillä Fergusonille apulaisineen oli Lännen miesten omituinen sodankäynti tapa aivan outo. Voitto oli todellinen yllätys, ei ainoastaan englantilaisille, vaan myöskin koko maailmalle. Se näytti selvästi, mitä taitavat rihlakon käyttäjät, jotka osaavat käyttää hyväkseen jokaista maanlaadun tarjoamaa suojaa, voivat saada aikaan, kun taistelupaikka on tämänkaltaiselle sodankäynnille sopiva ja johdossa on tunnetut ja luotetut upseerit. Ettei Kuninkaan vuorella saatu opetus ollut mennyt hukkaan, nähtiin noin sata vuotta myöhemmin Majuba Hillin luona.
XXIV.
VAE VICTIS — VOI VOITETTUJA!
Kun Alleyne tuli tuntoihinsa, oli taistelun melu laannut ja joku seisoi kumartuneena hänen puoleensa antaen käskyjä ympärille kokoontuneelle joukolle. Ääni kuulosti tutulta, ja katsahtaessaan ylös tunsi Jack saman päällikön, jolle hän oli antautunut vähän aikaa sitten, John Sevierin.
»Oi, kertokaa minulle —» alkoi hän, mutta vaikeni heti. Ei tarvinnut kysyä, kuinka oli käynyt; yhdellä silmäyksellä hän näki, että amerikkalaiset olivat voittaneet. »Sanokaa minulle, mihin kenraalini on joutunut?» lopetti hän puheensa kääntyen suoraan Sevierin puoleen.
»Hän kuoli sotilaan kuoleman», vastasi Sevier jotensakin pikaisesti ja nousi satulaan ikäänkuin välttääkseen enempiä kysymyksiä.
»Minä haluaisin nähdä, mihin hänet on pantu», pyyteli Jack, »sillä hän oli lämmin ystävä ja ritarillinen upseeri.»
»Pelkään sen olevan mahdotonta», vastasi Sevier vältellen. »Tuskin ehdimme laittaa paareja haavoittuneillemme ennen pimeää, ja päivänkoitossa lähdemme täältä.»
»Mutta varmaankin —»
Aiottu muistutus jäi Jackilta sanomatta, kun Sevier hevostaan kannustaen kiiruhti sinne, missä toiset everstit parhaillaan järjestivät vankijoukkoa riveihin. Hän palasi takaisin juuri parahiksi pelastamaan oman vankinsa muutamien roistojen kynsistä, joita oli sekä kuningasmielisten että heidän vastustajainsa riveissä. He olivat semmoisia roistoja, että he olivat suurempana kauhuna omille tovereilleen kuin viholliselle.
»Nolichucky Jack», joksi Sevieriä tavallisesti nimitettiin, oli kaikkien pahantekijöiden kauhistus, ja hänen lähestyessään luikkivat tuon nuoren englantilaisen kiusaajat tiehensä.
»Tuommoiset konnat eivät ansaitsisi muuta kuin tulla hirtetyiksi näihin puihin!» huudahti Sevier kiukkuisesti. »He ovat vapauden puolesta taistelevan puolueen häpeä. Minä annan teille suojelusvahdin heti, kun minulta joutaa pari miestä», lopetti hän tyynempänä.
»Kiitos, olen siitä hyvin iloinen», vastasi Jack. »Niinkuin luultavasti tiedättekin, on meidän apujoukossamme runsaasti samaa lajia, ja Ferguson-paralle toivat ne paljon harmia.»
Mainitessaan rakkaan kenraalinsa nimen oli haavoittunut adjutantti vaipua surusta maahan, ja kun Sevier näki hänen tuskansa, koetti hän johtaa hänen ajatuksensa muihin asioihin tiedustelemalla hänen haavaansa ja luvaten lähettää hänen tykönsä englantilaisen lääkärin, jonka he olivat ottaneet vangiksi.
Amerikkalainen piti sanansa, ja vähää ennen auringonlaskua saapui lääkäri seuralaisineen. Englantilainen lääkäri tutki nopeasti Jackin haavan, joka oli vaaraton, ja sitoi sen mahdollisimman hyvin. Taistelusta hän antoi Jackille niin yksityiskohtaisia tietoja kuin hän suinkin kykeni.
Kävi selville, että kenraali Ferguson oli suuremmitta ponnistuksitta ehtinyt järjestää kaikki joukkonsa asemiin, ennenkuin vihollinen oli tullut pyssynkantomatkalle, vaikka koko hyökkäys oli hänelle täydellinen yllätys. Hänen sankarillinen rohkeutensa kiihoitti miehiä niin, että he torjuivat hyökkäykset voimallisesti. Nostoväen harjoitetut komppaniat ja vapaaehtoiset kilpailivat pistinhyökkäyksissä vakinaisen sotaväen kanssa kaikkialla, missä vihollinen ankarimmin ahdisti. Ferguson itse heilui aina eturintamassa käyttäen miekkaansa sellaisella vimmalla, että se lopulta katkesi kahvan juuresta.
»En voi ymmärtää sitä, että oli olemassa väkeä ja sitäpaitsi aivan harjaantumatonta, joka kykeni voittamaan Fergusonin joukon», huudahti Alleyne kiihkeästi.
»Mikään eurooppalainen joukko ei olisi niin itsepäisesti uudistanut hyökkäyksiään, tullakseen aina suinpäin ajetuksi takaisin», vastasi lääkäri päättäväisesti. »Yhä uudestaan me ajoimme heidät vuorenrinnettä alas», jatkoi hän, »mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tulivat he yhä rohkeammin takaisin!»
»On totta», sanoi Alleyne, »että nämä saloseutujen sotilaat ovat erinomaisia tulemaan toimeen omin neuvoin, etäällä tovereistaan. Kun he ovat lapsuudestaan saakka tottuneet taistelemaan salakavaloita ja petollisia intiaaneja vastaan, eivät he milloinkaan joudu neuvottomiksi. He tuntevat kokemuksesta rihlakkojensa tuhoavan vaikutuksen, eivätkä he milloinkaan hätäänny, kuten tottumattomat rekryytit. He ovat itse valinneet upseerinsa, jotka ovat tunnetuita ja useissa rajataisteluissa koeteltuja, suurinta luottamusta nauttivia miehiä.»
»Siltä näyttää», sanoi lääkäri. »Olin hämmästynyt nähdessäni, kuinka sukkelaan he kykenivät uudelleen kokoamaan joukkonsa jokaisen perääntymisen jälkeen. He tappelivat kuin jalopeurat, ja heidän seuralaisensa noudattivat uljaina heidän osoittamaansa esimerkkiä ja heidän kehoituksiansa, juosten puulta toiselle ja ampuen tuhoisalla tarkkuudella meidän suojattomia joukkojamme. Mutta sitten vasta kun kenraalimme oli kaatunut ja uljaista miehistämme melkein puolet oli tuhottu, alkoivat toiset, hurjista hyökkäyksistä uupuneina, väistyä, kun Pohjois-Carolinasta vasta tullut osasto ei ymmärtänyt tulla ratkaisevalla hetkellä avuksi. Nämä harjaantumattomat nostoväkikomppaniat taistelivat ensiksi urhoollisesti, mutta tuhoisa ampuminen ja vuoristolaisten pirullinen ulvominen saivat heidät pian pelkäämään.»
»Niin, nämä asuttujen seutujen miehet näyttävät pelkäävän noita villin näköisiä rajaseutujen miehiä», myönsi Jack.
»Sen voi hyvin ymmärtää», sanoi lääkäri. »On hyvin vaikea erottaa näitä miehiä intiaaneista, joiden taistelutapaa he matkivat. Monet hirttivät omin käsin amerikkalaisia vastustajiaan, jotka olivat joutuneet heidän vangikseen. Heillä ei näkynyt olevan kunnioitusta edes kenraalia kohtaan, jonka ruumis heitettiin samaan hautaan, johon hänen kaatuneet miehensäkin koottiin.»
»Mitä?» huudahti Alleyne harmista kiehuen. »Tarkoitatteko, että meidän kenraaliamme kohdeltiin kuin maantierosvoa?»
»Aivan niin», vastasi lääkäri. »Mitä muuta voi odottaa tuommoiselta roskajoukolta. Lukuunottamatta muutamia päälliköitä ovat he kaikki juuri maantierosvojen kaltaisia.»
»No malttakaahan nyt hiukan, lääkäri. Tuomionne on liian ylimalkainen», vastusteli Jack, joka tunsi kokemuksestaan rajaseutujen asukasten enemmistön kunnollisuuden. »He ovat käytökseltään kylläkin töykeitä, sen myönnän, ja valitettavasti on heidän keskuudessaan paljon pahantekijöitä ja lainrikkojia, mutta miesten kantaosa on yhtä uskollista ja rehellistä kuin se on sitkeätä ja urhoollista väkeä. Enimmän pelkään heidän nostoväkeään ja erittäinkin Cleavlandin joukkoa.»
»Ehkä olette oikeassa», kuului vastaus. »Mutta joka tapauksessa olemme joutuneet huonoihin käsiin ja saamme kärsiä seuraukset.»
Keskustelu taukosi, kun kaksi miestä saapui heille vartijoiksi tuoden mukanaan runsaasti ruokaa ja juomaa, mikä oli hyvin tervetullutta. Englantilaiset eivät kysyneet, mistä ja miten sitä oli hankittu, vaan syötyään vahvan illallisen laittautuivat he makuulle mahdollisimman lähelle heitä varten sytytettyä tulta ja vaipuivat pian sikeään uneen.
Sevier itse herätti heidät päivänkoitteessa. Hän ilmoitti, että Alleynea varten oli hankittu hevospaarit, koska hänen haavansa oli niin paha, ja lääkärille oli valmistettu tilaisuus ratsastaa vuorotellen erään nostoväkeen kuuluvan everstin kanssa, joka oli myöskin vanki.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin Jackilla oli aihetta onnitella itseään, että hän oli joutunut Sevierin huostaan, sillä ne raukat, joiden oli ollut pakko antautua taistelussa, olivat onnettomia. Heitä ajettiin eteenpäin kuin elukoita, ja sitäpaitsi heidän täytyi kantaa valloitettua suurta muskettivarastoa. Uupuneet ja nälkäiset vankiraukat jaksoivat tuskin pysyä voittajainsa mukana, ja jos joku uskalsi jättäytyä jälkeen, niin häntä lyötiin ja piestiin armottomasti. Heidän pahin kiusanhenkensä oli Cleavland, jonka olisi pitänyt arvoonsa nähden näyttää parempaa esimerkkiä. Lopulta Campbell ei voinut enää kauemmin sietää tuota halpamaisuutta, ja kun varoituksista ei ollut apua, niin hän uhkasi siekailematta rangaista uppiniskaista, ellei hän lopettaisi tuota raukkamaista ja epäinhimillistä käytöstään vankejaan kohtaan.
Tällä uhkauksella oli toivottu vaikutus, kunnes eräänä päivänä saapui uutisia, joilla oli ikäviä seurauksia. Eversti Cruger oli voittanut Augustaa piirittäneet amerikkalaiset ja noin kolmekymmentä vankia oli hirtetty. Tämä julma uutinen saattoi mielet raivoon, joka pian kohdistui vankeihin.
Taistelusta Kuninkaan vuorella oli kulunut kuusi tahi seitsemän päivää, ja vankien joukossa oli melkoinen joukko sellaisia, joiden tiedettiin tahi epäiltiin paenneen puolelta toiselle sodan menon mukaan. Nyt nämä pantiin kovalle, ja ei vähemmän kuin kolmekymmentä todistettiin syyllisiksi ja tuomittiin hirteen. Yhdeksän miesparkaa oli jo saanut surmansa, kun Shelby ja Sevier rohkealla väliintulollaan pelastivat toiset.
Tämän murhenäytelmän jälkeen palasivat rajaseutujen miehet vuoristolaaksoihinsa jättäen suurimman osan vankejaan Carolinan nostoväen huostaan. Alleynen sallittiin kuitenkin seurata voittajansa mukana tämän kotiin Nolichucky-joen varrella. Sevier asui omassa rakentamassaan vanhanaikaisessa puutalossa, jota hän oli aika-ajoin laajentanut, ja siellä nuori englantilainen sukkelaan parani. Hänen isäntänsä oli luonteeltaan uljas ja vieraanvarainen, ja Jackia kohdeltiin pikemmin kunnioitettuna vieraana kuin vankina, ja annettuaan kunniasanansa, ettei hän yrittäisi paeta, sai hän käydä metsästämässä ja kalastamassa, milloin häntä vain halutti.
Kuukausia oli kulunut Kuninkaan vuoren onnettomasta taistelusta ja Alleyne oli täydelleen saavuttanut entisen ketteryytensä ja voimansa, kun eräänä päivänä eräs sanansaattaja toi sellaisen hälyyttävän tiedon, että suuri joukko chickamanga-intiaaneja oli lähtenyt sotapolulle hävittämään ympäristössä olevia uudisasutuksia. Chickamangat olivat pelätyimpiä lounaisia heimoja.
Nämä uutiset vaikuttivat Sevier'iin kuin sotatorven toitotus. Sananviejiä lähetettiin kaikkiin suuntiin kokoamaan metsästäjiä vastaiskua varten, ja pian oli tuohon suureen puutaloon Nolichuckyn varrella kokoontunut noin sataneljäkymmentä hyvin aseistettua ja hyvillä hevosilla ratsastavaa vapaaehtoista.
Nämä sotaiset valmistukset kiihoittivat tuon englantilaisen sotilaan mieltä, ja hän olisi innolla tahtonut päästä retkelle mukaan. Hän oli ollut jo monta viikkoa levoton ja tuskissaan Johannan tähden, josta ei koko talvena ollut kuulunut mitään varmempaa.
Heti saavuttuaan oli hän saanut Johannalta lyhyen kirjelipun, jonka tyttö oli antanut Watangassa eräälle tuttavalleen, joka oli tuonut sen Nolichuckyyn, kuultuaan, että kapteeni Alleyne oli siellä vankina. Kirjeessään Johanna kertoi, että Robertson oli perustanut uuden uudisasutuksen Cumberland-joen varrelle, johon hän oli suostunut seuraamaan päällikön vaimon ja perheen mukana. Hän selitti, että hän olisi kernaimmin jäänyt Watangaan, kunnes intiaanisodat koillisella suunnalla olisivat asettuneet niin paljon, että hän olisi voinut päästä isänsä luo Harrodsburgiin, mutta kun hänellä oli ollut niin pitkät ajat koti Robertsonien luona, niin hän ei voinut olla suostumatta heidän hartaaseen pyyntöönsä jäädä heidän luoksensa kunnes rauhallisemmat ajat koittaisivat. Tämän johdosta hän vaatimattomasti lausui vakaumuksensa olevan, että heti kuin tämä kauhea sota olisi päättynyt, niin hänen rakastettunsa lähtisi häntä hakemaan ja löytäisi hänet joko Watangan, Cumberlandin tahi Suolaisen joen varrelta.
Sevierin toimeenpanemista tiedusteluista kävi selville, että siirtolaiset olivat lähteneet Cumberlandiin joitakin viikkoja ennen heidän saapumistaan Nolichuckyyn. Se oli katkera pettymys Jack-paralle, joka oli toivonut piankin saavansa kohdata armaansa, sillä kuultuansa Jackin romanttisen rakkaustarinan oli Sevier luvannut kutsua Johannan, jonka isän hän vallan hyvin tunsi, taloonsa vieraaksi.
Vielä saatiin selville, että Robertson itse oli matkustanut uuteen paikkaansa maitse melkoisen miesjoukon keralla karja mukanaan ja että naiset ja lapset oli eräs Robertsonin ystävä Donelson saatellut sinne vesitse.
Oli jo hyvin tavallista, että länteen päin pyrkivät uudisasukkaat, metsästäjät ja seikkailijat laskivat kanooteilla Tennessee-jokea alas, mikä oli mukavampaa kuin kulkea jalkaisin tahi hevosen selässä vuorien yli ja tiheiden metsien läpi. Siitä saattoi kyllä olla eri mielipiteitä, kumpi tapa todellakin oli suositeltavampi. Vesimatka oli helpompi, mutta ei ollenkaan vaarattomampi. Siellä uhkasivat intiaanit ja vaaralliset kosket ja virranpyörteet. Muutamien pahimpien koskien läheisyydessä olivat noiden sotaisien chickamanga-intiaanein kylät ja varustukset Cumberland-vuoriston synkkiin soliin ja onkaloihin piiloitettuina.
Kun Alleyne itsekin oli laskenut Tennessee-joen tuon kuuluisan metsästäjän Simon Kentonin seurassa, niin hän tiesi kokemuksestaan sen moninaiset vaarat. Erittäinkin taloustavaroilla ja ruokavaroilla raskaasti kuormitettujen veneiden, joissa sen lisäksi oli vielä avuttomia naisia ja lapsia, oli hyvin vaikea kunnialla suoriutua tuosta matkasta. Kun Jack ei ollut saanut mitään tietoja venheiden kohtalosta eikä Johannasta, niin hänen tuskansa kasvoi päivä päivältä, mikä ei ollut ollenkaan ihmeellistä. Hän oli useamman kerran pyytänyt Sevieriltä lupaa saada ottaa mukaansa muutamia miehiä ja mennä jokea alaspäin etsimään Johannaa ja hänen kumppaneitaan.
Tähän ei Sevier kuitenkaan suostunut, vaan lähetti erään palveluksessaan olevan puolirotuisen intiaanin, kuuluisan juoksijan, viemään aluepäällikkö Campbellille kirjettä, jossa hän kysyi, oliko siellä kuultu mitään kyseessä olevista matkustajista ja erittäinkin Robertsonin perheestä. Tämä sananviejä oli lähtenyt matkaan noin kahta viikkoa ennen kuin ilmoitus intiaanein sotaretkestä saapui, ja siinä kiireessä, kun vastaiskua valmistettiin ja miehiä koottiin, olivat melkein kaikki muut paitsi Alleyne unhottaneet hänet.
»Toivoisinpa, että Sevier sallisi minun tulla mukaan intiaaneja vastaan», puheli nuori englantilainen itsekseen katsellessaan avonaisesta ikkunasta pihalle kokoontuneita metsästäjiä. »Mikä hyvänsä olisi parempaa kuin tämä kiusallinen toimettomuus tällä hetkellä!» Ja kääntyen ympäri koetti hän rauhoittaa tunteitaan katsomalla suuressa avonaisessa takassa räiskyvää valkeaa ja seuraten silmillään ylöspäin lentäviä säkeniä.
Hänen ajatuksensa vaelsivat asiasta toiseen, ja hänen mieleensä muistuivat viimeisten vuosien jännittävät tapahtumat, ja häntä alkoi kyllästyttää nykyinen tilanteensa. Mutta pian hänen ajatuksensa palasivat siihen samaan kohtaan, jossa ne olivat tuskallisesti kierrelleet viime kuukausien ajan: — miten oli hänen kihlatulleen käynyt?
»Kapteeni Alleyne! Onko kukaan nähnyt kapteeni Alleynea?» kuului äkkiä
Sevierin hyvin tunnettu ääni huutavan ulkoa.
Jack juoksi ovelle silmänräpäyksessä. »Tässä olen!» huudahti hän astuen nopeasti kuistille Sevieriä vastaan.
»Tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne», sanoi hän laskien kätensä
Jackin olkapäälle ja kääntäen hänet takaisin huoneeseen.
Amerikkalaisen kasvoissa ja äänessä oli jotakin, joka pani nuorukaisen vavahtamaan tuskasta, jotakin, joka herätti pahoja aavistuksia.
»Mitä on tapahtunut?» huudahti hän. »Olette saanut huonoja uutisia, — teidän sananviejänne on —»
Hän koetti hillitä itseään ja vaikeni äkkiä.
»Hän on palannut ja tuonut uutisia», täydensi Sevier keskenjääneen lauseensa ilmeisesti taistellen liikutustaan vastaan. »Veneistä ei ole mitään varmaa tietoa», jatkoi hän, »mutta Campbell ilmoittaa, että Cumberlandista saamansa viimeisen tiedon mukaan ei matkalla olevasta joukosta ole vielä ketään saapunut perille uudisasutukselle, jonka vuoksi siellä ollaan suuresti levottomia. Pahoin pelkään, että noille ihmisraukoille on tapahtunut jokin vakava onnettomuus, sillä täällä on liikkunut itsepäinen huhu, että chickamangat olivat hyökänneet veneitten kimppuun. Suurin osa ihmisistä joko surmattiin tahi joutui vangiksi ja jäljelle jääneet hukkuivat alempana oleviin koskiin. Mutta luonnollisesti on tämä suuresti liioiteltua.»
Jackilta päässyt voihkaus todisti, millä sielun tuskalla hän kuunteli näitä hälyyttäviä ja kaameita uutisia. Sevierinkin oli hyvin vaikea tyynnyttää häntä.
»Ajattelin, että oli paras kertoa teille kaikki», sanoi hän, »sillä varmaankin olisitte itsekin kuullut sen ja luultavasti useilla valheellisilla lisäyksillä. Juttu on kulkenut mieheltä toiselle ja kasvanut kulkiessaan. Omasta puolestani voin tuskin uskoa, että niin suuri joukko olisi kokonaan tuhoutunut. Ei ole mahdotonta, että heillä on ollut viivytyksiä ja tappioita, joita vaarallinen kulkutie ja intiaanit ovat voineet heille aiheuttaa, mutta on melkein uskomatonta, että mitään vakavampaa onnettomuutta on voinut tapahtua matkueelle, jonka johtajana on niin kykenevä mies kuin Donelson.»
»Se voi olla mahdollista», vastasi Alleyne toivehikkaammasti, »mutta miten voimme saada varmuuden?»
»Lähdemme katsomaan», vastasi Sevier päättäväisesti. »Olen päättänyt hyökätä chickamanga-heimon varustuksiin sillä aikaa kuin suurin osa heidän sotureitaan on poissa uudisasutuksia ryöstämässä.» Ja katsoen nuorukaista, jota hän piti ystävänään eikä vankinaan, suoraan silmiin hän lisäsi: »Ja jos joku noista matkustajista on teille niin suuresti mielenkiintoinen, niin onhan ainoastaan oikeus, että saatte tulla mukaamme!»
»Mitä? Minäkö? Tarkoitatteko täyttä totta?» huusi Jack tarttuen Sevierin käteen ja pudistaen sitä suunniltaan ihastuksesta. »En voi teitä milloinkaan kyllin kiittää!»
»Niin todellakin tarkoitan», vastasi Sevier, »ja vieläkin enemmän. Jollemme saa tyydyttäviä tietoja retkellämme, niin lähetän oppaan viemään teidät Cumberlandiin. Mutta älkäämme hukatko aikaa. Laittakaa itsenne valmiiksi tänä iltana, sillä päivän koitossa lähdemme.»
Ja odottamatta enempiä kiitoksia kiiruhti tuo tarmokas uudisasukasten johtaja lopettamaan omat matkavalmistuksensa.