XXV.
HYÖKKÄYS.
Seuraavana päivänä ratsasti Jack Sevierin rinnalla noin sadan viidenkymmenen ratsumiehen etunenässä, jotka olivat valikoitua väkeä Holstonin, Watangan ja Nolichuckyn uudisasutuksilta. Hän oli saanut pistoolinsa takaisin ja hänellä oli selässään keveä rihlakko, kuten toisillakin ratsumiehillä. Hänen ystävällinen isäntänsä oli antanut hänelle sekä aseet että sen pienen vilkkaan hevosen, jolla hän ratsasti. Jack tunsi jälleen elävänsä.
»Kuinka kauan luulette meidän viipyvän matkalla intiaanikyliin?» kysyi
Jack heidän ratsastaessaan hyvää vauhtia eteenpäin.
»Noin viisi tahi kuusi päivää», vastasi Sevier. »Linnuntietä ei sinne ole pitemmältä kuin sataviisikymmentä penikulmaa.»
»Viisi tahi kuusi päivää!» toisti Alleyne. »Kuinka se on mahdollista? Jos kuljemme tällä nopeudella, niin olemme puolessa ajassa kulkeneet sataviisikymmentä penikulmaa!»
»Niinpä kyllä, mutta vuoristoon tultuamme emme voi kulkea näin nopeasti. Kaksikymmentäviisi penikulmaa päivässä on hyvä ennätys, ellemme antaudu vaaraan saapua perille uupunein miehin ja hevosin.»
»Ja tappio merkitsee meidän täydellistä tuhoamme, luulen minä», sanoi
Alleyne miettiväisesti.
»Aivan varmasti, nuori mies», kuului vakava vastaus. »Chickamanga-soturit ajaisivat meidät surman suuhun leppymättömällä raivolla. He ovat sotaisia ja kostonhimoisia, eivätkä he heittäisi takaa-ajoaan, ennenkuin jokainen päänahka olisi nyljetty tahi harvat eloon jääneet olisi ajettu creekien ja cherokeesien kynsiin, jotka ovat heidän liittolaisiaan!»
»Minua ihmetyttää, että kenenkään mieleen voi johtua koettaa päästä semmoisen heimon alueiden läpi», sanoi Jack, »ja varsinkin, kun mukana on avuttomia naisia ja lapsia.»
»Kunhan olette nähnyt Cumberland-alueen, niin ehkä ajattelette toisin», vastasi hänen kumppaninsa.
»En milloinkaan!» huudahti Jack harmista kiehuen ajatellessaan, että hänen rakastettu Johannansa oli taivutettu lähtemään niin vaaralliselle matkalle. »Olkoon tuo alue kuinka hedelmällinen ja ihana hyvänsä, ei se ole sen arvoinen, että naiset ja lapset tapetaan matkustettaessa sinne.»
Sevier ei sanonut siihen mitään, vaan antoi sen sijaan Jackille muutamia tietoja chickamanga-intiaaneista. Hänen esityksensä oli tavallista mielenkiintoisempi, vaikka se olikin jotensakin katkonainen, johon tien laatu oli syynä.
Kävi selville, että tuo valkoisen miehen leppymätön vihollinen, cherokeesien iäkäs päällikkö »Kiitävä Kanootti» oli noin viisi vuotta sitten, tappionsa jälkeen Islandin luona, perustanut erään merkillisen intiaaniyhteiskunnan, jota sanottiin Chickamangaksi, s.o. leppymättömien liitoksi. Tässä »Kiitävän Kanootin» ympärille kokoontuneessa hurjassa joukkiossa olivat creekit, cherokeesit, choctawit ja chickasawit y.m. edustettuina, ja pian ulottuivat heidän kylänsä penikulmia laajalle alalle Tennessee-joen varrella, syviin vuorensoliin ja melkein luoksepääsemättömien vuorten taakse kätkettyinä.
Eräs suunnaton vuorenonkalo, Knick-a-Jack-luola, oli heidän kaikkein vahvin varustuksensa. Sen sanottiin ulottuvan penikulmittain vuoren sisään, ja vuolas joki virtasi esiin sen pimeästä ja kammottavasta aukosta. Jos huhuissa oli perää, oli moni vankiparka viety sinne ja kidutettu kuoliaaksi sen synkissä onkaloissa. Jack vapisi ajatellessaan, että juuri sillä hetkellä saattoi hänen rakas Johannansakin olla tuossa hirvittävässä paikassa.
Sentähden ei olekaan ihmeellistä, ettei matkasta näyttänyt tulevan ollenkaan loppua tuon levottoman nuorukaisen mielestä. Päivästä toiseen samottiin eteenpäin hiljaisten metsien halki, peuroja ja puhveleita säikytettiin liikkeelle niiden mielipaikoista ja lintuja peloitettiin lentoon purojen äyräiltä ja rämeiköiltä. Yö toisensa jälkeen vietettiin taivasalla.
Vihdoinkin pääsivät ratsumiehet päämaaliinsa seurattuaan erästä kaitaista polkua. Lukuisista majoista tyynesti kohoava sinertävä savu levisi hyväillen vuoren metsäisille rinteille, ja kaukaa taustalta näkyivät Cumberland-vuorten pilvien peittämät huiput. »Seis!» huudahti Sevier peräyttäen hevosensa kallioiden suojaan. »Kaikki laskeutuvat satulasta ja tarkastavat aseensa. Tiedustelijat ryömivät eteenpäin ottamaan selkoa asemasta!»
Käskyä toteltiin heti. Jokainen tarkasti pyssynsä ja irroitti metsästyspuukon nahkatupestaan käyttövalmiiksi. Muutamat intiaanisotiin tottuneimmat metsästäjät lähtivät tiedustelumatkalle leviten oikealle ja vasemmalle ja pysytellen hyvin piilossa puiden ja pensaiden suojassa.
He palasivat noin puolen tunnin kuluttua ja ilmoittivat intiaanein pääpaikan olevan noin puolen penikulman päässä eräässä kaitaisessa ja syvässä laaksossa kahden vuorenhuipun välissä. Naiset olivat parhaillaan päivällisruoan keitossa ja soturit vetelehtivät ympärillä aavistamatta mitään vaaraa.
»Siihen saakka näyttää kaikki olevan hyvin», sanoi Sevier. »Ettekö saaneet selville, oliko kylässä valkoisia vankeja, tahi ettekö huomanneet mitään merkkiä, josta olisi voinut päättää sellaista?»
Alleyne pidätti henkeään odottaessaan tuota ratkaisevaa vastausta.
Viimein sanoi Mansker, tiedustelijoista taitavin:
»Kyllä, kapteeni. Minä näin laakson yläpäässä joukon miehiä ja naisia, jotka olivat aivan tavattomasti valkoihoisten näköisiä. He olivat melkoisen matkan päässä majoista ja minusta liian kaukana, jotta olisin voinut nähdä tarkasti, mutta uskallan melkein vannoa, etteivät he olleet intiaaneja. Läheisyydessä seisoi muutamia punanahkoja, jotka näyttivät olevan vartijoita.»
»Minä näin heidät myöskin!» huudahti eräs toinen vakooja, lisäten:
»Eikä minun nimeni ole Callan, jollemme löydä sieltä valkoisia vankeja.»
Nämä ilmoitukset saivat metsästäjät intoihinsa ja monet äänet vaativat hyökkäyksen alkamista.
»Järjestykseen!» huusi Sevier. »Tiedustelijat ovat suorittaneet tehtävänsä hyvin ja minä suon heille muutaman minuutin levon sillä aikaa kuin selitän kaikille johtajille hyökkäyssuunnitelman, niin että toiminta alkaa joka puolelta yhtäaikaa.»
Nuorelle englantilaiselle oli uskottu tuo tärkeä tehtävä vapauttaa otaksutut valkoiset vangit. Tiedustelijain päällikkö Mansker ja kaksikymmentä valikoitua miestä lähetettiin hänen mukaansa auttamaan häntä tuossa vaarallisessa tehtävässä. Muu joukko jaettiin kolmeen komppaniaan. Yhden piti hyökätä Sevierin johdolla suoraan kylään toisten ahdistaessa molemmilta sivuilta.
Jättäen hevoset muutamien vähemmän kykenevien miesten hoitoon lähti joukko määrätyssä järjestyksessä varovaisesti etenemään, kunnes kaikki olivat päässeet paikoilleen kylän ympärillä. Sitten kuin Sevier oli antanut sovitun merkin, hyökkäsivät kaikki hurjasti huutaen hämmästyneiden punanahkojen kimppuun. Yllätys oli niin täydellinen, ettei vastustusta yritettykään. Soturit, naiset ja lapset koettivat kaikki päästä suinpäin pakoon.
Useita naisia ja lapsia joutui vangiksi, mutta suurin osa sotureita pääsi pakoon vuoristoon. Vain muutamat saivat surmansa tahi haavoittuivat.
»Naisille ja lapsille ei saa tehdä mitään pahaa!» huusi Sevier, »mutta ottakaa heitä vangiksi niin monta kuin kiinni saatte. He ovat hyviä panttivankeja, sillä noissa piilopaikoissa näyttää kaikesta päättäen olevan joukoittain valkoisia vankeja.»
Tämän neuvon ymmärsivät metsästäjät hyvin edulliseksi ja he ponnistivat voimiaan saadakseen mahdollisimman monta kiinni tuosta kirkuvasta ja säikähtyneestä joukosta. Mutta kiitävien kauriiden tavoin hajosi suurin osa joukosta ympäriinsä ja katosi näkyvistä ihmeteltävän lyhyessä ajassa kätkeytyen vuoren soliin ja piilopaikkoihin, joita ei kukaan muu tuntenut.
»Nyt pistetään tuleen jokainen mökki ja varastohuone tässä rosvojen pesässä!» huusi Sevier riemuiten, kun viimeinen vastaanrimpuileva vanki oli lujasti sidottu ja annettu vahtien haltuun.
Muutamassa minuutissa oli koko kylä hulmuavien liekkien ja tukahduttavan savun vallassa, kun heikot puiset majat toinen toisensa jälkeen syttyivät tuleen. Ainoastaan pari viljavarastoa jätettiin polttamatta muonaksi hevosille, sillä jokainen ratsastaja kuljetti mukanaan tätä ravitsevaa tavaraa pienen varaston, joka tilaisuuden sattuessa aina uudistettiin.
Sillä aikaa oli Alleyne miehineen käynyt kiinni tehtäväänsä, mutta hänellä ei ollut toivomaansa menestystä. Kun he saapuivat laakson yläpäähän, niin leveä, vuolas joki katkaisi heidän tiensä. Etempää ei sitä oltu voitu ollenkaan nähdä, sillä se virtasi melkein kohtisuorien äyräiden välissä.
»Taivasten tekijä! Miten pääsemme tämän yli?» huudahti Jack, onnistuen pysäyttämään vauhtinsa juuri parhaaseen aikaan, sillä muutoin hän olisi syöksynyt alhaalla kuohuvaan virtaan.
»Tämä on varmaankin niin sanottu 'Paholaisen rotko'», sanoi Mansker kuulematta Jackin kysymystä ja jääden hämmästyneenä katsomaan kuilua ja sen syvyydessä kuohuvaa virtaa.
»Olkoon mikä hyvänsä, mutta jotenkin meidän täytyy keinotella itsemme toiselle puolelle», vastasi Jack valmistautuen kiipeämään alas.
»Seis!» huudahti Mansker. »Ellen erehdy, niin tuolla alempana on parempi paikka, tulkaa perässäni!» Hän juoksi nopeasti alaspäin, kunnes joen uoma leveni ja äyräät muuttuivat loivemmiksi. Siellä joki virtasi tummana esiinpistävien kallioiden ja kivien välissä, ja hyppimällä kiveltä toiselle pääsi koko joukko onnellisesti yli. Mutta viivytys, niin lyhyt kun se olikin, aiheutti sen, että heidän koko yrityksensä epäonnistui. Heidän päästyään toiselle puolelle äyrään päälle annettiin merkki yleiseen hyökkäykseen. Hälyytetyt intiaanit koettivat luonnollisesti päästä pian pakoon ajaen otaksuttuja valkoisia vankeja edellään.
»Ne aikovat päästä suureen luolaan!» huusi Mansker. »Joutukaa pojat. Jos ne vain pääsevät kanootteihinsa, niin olemme joutuneet täydellisesti tappiolle.»
»Kanootteihinsa!» huudahti Jack. »Mitä hyötyä niillä on kanooteistaan, jos ne yrittävät päästä luoliinsa?»
»Suureen luolaan, minä sanoin. Knick-a-Jack-luolaan. Ettekö ole milloinkaan kuullut siitä puhuttavan?»
»Kyllä», vastasi Alleyne ja hänen sydäntänsä tuntui kouristavan, kun hän muisti Sevierin kertomuksen siitä. »Mutta minä luulin sen olevan vuoristossa!»
»Niin se onkin», kuului arvoituksellinen vastaus, »ja tämä joki tulee sieltä.»
Vanhan metsästäjän vastaus poisti kaikki epäilykset. Intiaanit todellakin pyrkivät n.s. Knick-a-Jack-luolaan, ja nuori englantilainen tiesi, että jos niin onnettomasti oli käynyt, että Johanna oli noiden vankien joukossa, niin hänen pelastuksensa kävi hyvin epävarmaksi, jos intiaanit ehtisivät tuohon maanalaiseen sokkeloon.
»Sitten kiiruusti eteenpäin tahi muuten tulemme liian myöhään!» huusi
Jack.
Vanhaa metsästäjää ei tarvinnut kiirehtiä. Hänellä oli kolmenkymmenen vuoden kokemus intiaanein sodankäynnissä ja hän oli saanut kestää monet katkerat tuskat intiaanein käsissä. Chickamanga-intiaaneja hän vihasi sydämensä pohjasta. Noin kaksi vuotta sitten oli Mansker erään toverinsa keralla joutunut heidän käsiinsä ja kärsittyään kauheaa kidutusta onnistunut pakenemaan, mutta hänen onneton ystävänsä poltettiin kidutuspaalussa.
Nuori upseeri ja vanha metsästäjä samosivat vieri vieressä eteenpäin kallioiden yli ja okaisten pensaikkojen halki, jotka repivät heidän vaatteensa ja viiltelivät naarmuille heidän kätensä ja kasvonsa. Lopulta he äkkiä saapuivat aukealle tasangolle, johon he pysähtyivät tähystelemään pakenevia intiaaneja ja odottamaan omia seuralaisiaan. Heidän edessään oleva verrattain tasainen aukea ulottui noin puolen penikulman päässä näkyvään korkeaan ja äkkijyrkkään kallionseinään. Sen juurella saattoi erottaa pimeän aukon, ikäänkuin tunnelin suun, josta tuo joki, jota he olivat seuranneet, tuli päivänvaloon. Siellä se ei enää kuohunut koskena kivien ja kallioiden ylitse, vaan virtasi tyynenä ja vuolaana uomassaan. Se oli muuttunut leveäksi ja kauniiksi joeksi, jonka laineet kimaltelivat kirkkaassa päivänvalossa.
»Tuolla he ovat! Olemme tulleet liian myöhään!» huudahti Jack osoittaen kädellään erästä joen mutkaa, joka oli noin puolimatkassa heistä tunnelin aukkoon.
»Niinpä näkyy! Ne aikovat päästä meidän kynsistämme, nuo hyenat!» vastasi Mansker raivostuneena, kun noin kuusi suurta kanoottia lähti rannalta vasten virtaa pyrkimään.
»Käyköön miten hyvänsä, mutta meidän täytyy jatkaa takaa-ajoa. On yritettävä kaikin mahdollisin keinoin vapauttaa vangit!» huudahti Jack tarmokkaasti.
Hänen hetkellinen toivottomuutensa oli muuttunut varmaksi päätökseksi suorittaa tehtävänsä loppuun saakka kaiken uhallakin. Pelkkä otaksuma, että Johanna saattoi olla noiden avuttomien vankien mukana, vaikutti sen, että ritarillinen englantilainen ei luopunut yrityksestään, ennenkuin tuo kysymys oli ratkaistu ja kaikki keinot koetettu onnettomien vankien vapauttamiseksi.
»Sanokaa vain sana, niin minä tulen kanssanne, kapteeni», sanoi Mansker pudistaen ruutisarvestaan ruutia vanhan ja uskollisen piilukkorihlakkonsa sytytinreikään, josta ruuti oli karissut pois hänen kiivetessään kallioiden yli. Mansker tahtoi olla varma siitä, ettei hänen vanha ystävänsä jättäisi häntä pulaan vaaran hetkellä.
Katsoessaan ympärilleen huomasi Jack, että kaikki hänen miehensä olivat saapuneet, ja hän näki kaikkien kasvoilla järkkymättömän päätöksen seurata häntä. Sevier oli ilmeisesti valinnut parhaat miehet tähän erikoistehtävään. Nämä auringonruskottamat rajaseudun miehet olivat kasvultaan pitkiä ja notkeita, ja heidän kasvojensa ilme oli tuima ja päättäväinen. He näyttivät olevan valmiit ryhtymään kaikkeen, mitä heidän päällikkönsä tulisi vaatimaan, oli se sitten mahdollista tahi mahdotonta.
Nuori sotilas havaitsi sen heti, ja hänen oma kiihkonsa leimahti äkkiä esiin vastustamattomalla voimalla.
»Miehet — toverit!» huudahti hän. »Tahdotteko seurata minua tuohon luolaan noita valkoisia vankeja vapauttamaan, tahi jätämmekö heidät menehtymään hätäänsä ja epätoivoonsa koettamattakaan auttaa heitä?»
»Eteenpäin vain, kapteeni, tulemme mukaan!» vastasivat ripeästi muutamat äänet.
»Aivan niin, tahdomme seurata teitä», sanoivat toisetkin, ja eräs mies
lisäsi vielä: »Onpa teissä sisua, vaikka olettekin englantilainen.
Näin teidän ottavan luonnon isolta Cleavlandilta samana päivänä kuin
Kuninkaan vuoren taistelu alkoi.»
»Nyt tahdotte siis auttaa minua ryöstämään näiltä chickamanga-roistoilta heidän saaliinsa», vastasi Jack hymyillen ja jatkoi: »Omasta puolestani vannon, ettei Knick-a-Jack-luola eivätkä sen kaikki rosvojoukotkaan voi minua estää eivätkä säikäyttää, kun minulla on parikymmentä erämiehen rihlakkoa tukenani!»
Hyväksyvä mutina seurasi näitä sattuvia sanoja, ja hän tiesi näiden miesten, hänen entisten vihollistensa, seuraavan häntä kuolemaan saakka.
XXVI.
LUOLASSA.
Alleyne kiiruhti miehineen mahdollisimman joutuin eteenpäin ja he saapuivat pian luolan suulle. Kanootit olivat jo kaukana pimeässä holvissa, mutta kumea ja kauas kuuluva melojen loiske kuului aivan selvästi, kun takaa-ajajat pysähtyivät kuuntelemaan sisäänkäytävän suulle.
»Eteenpäin! Kuta pikemmin menemme sisään, sitä pikemmin pääsemme sieltä ulos!» huudahti Jack syöksyen ensimmäisenä luolaan.
Mutta päästyään tuskin kuutta askelta pitemmälti tunsi hän raskaan käden tarttuvan hänen olkapäähänsä, ja karkea ääni lausui hänen korvaansa:
»Täältä ette pääse ulos milloinkaan, jos menette tätä tietä, kapteeni.
Katsokaa tuonne!»
Puhuja oli vanha Mansker, ja katsoen tarkkaavaisesti eteensä näki Jack kauhukseen seisovansa syvän kuilun reunalla. Kaksi askelta eteenpäin olisi saattanut hänet syöksymään alas, sillä tultuaan kirkkaasta auringonpaisteesta pimeään luolaan ei hän olisi huomannut kuilua ajoissa.
»On parempi, että kuljen edellä», sanoi Mansker lähtien kulkemaan melkein suorassa kulmassa siltä leveältä polulta, jota myöten Alleyne oli tullut ja joka osoittautui olevan tarkoituksella tehty johdattamaan tunkeilijoita äkkijyrkänteeltä alas. »Olen kulkenut tästä ennenkin», jatkoi metsästäjä, »vaikka viedessään minut tänne eivät viholliseni luulleet minun milloinkaan tulevan ulos täältä muulla tavalla kuin miten kaikki heidän vankinsa päästetään täältä.»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Jack pysähtyen hetkeksi selvitäkseen hiukan siitä pelästyksestä, jonka hänen äskeinen viime hetkellä väittämänsä vaara oli aiheuttanut.
»Tarkoitan, että ruumiina heidän vankinsa vain pääsevät täältä!» vastasi Mansker. »Näettekös, asian laita on niin», jatkoi hän, »että kidutettuaan jonkun valkonaamaraukan kuoliaaksi haluavat intiaanit päästä hänen ruumiistaan eroon, ja he panevat sen pölkyistä tahi risukimpuista sidotulle lautalle, jonka he päästävät menemään virran mukana alempana oleviin koskiin ja pyörteisiin katoamaan.»
»Vai sillä tavalla! Lähtekäämme eteenpäin!» vastasi Jack peläten, että tuo kuiva selitys vaikuttaisi lamaannuttavasti hänen kumppaneihinsa.
»Pysykää yhdessä ja seuratkaa minua niin lähellä kuin suinkin voitte!» sanoi Mansker lähtien kulkemaan toisten edellä.
Polku, jota myöten he kulkivat, ei noudattanut kaikkia joen mutkia, vaan näytti vievän suoraan maan uumeniin, ja Jack, joka seurasi aivan oppaansa kintereillä, kykeni tuskin erottamaan sitä luolan hämärässä. Kuta kauemmaksi he tunkeutuivat, sitä heikommaksi muuttui valaistus ja lopulta sanoi Mansker eksyneensä polulta. Mutta hapuillen käsin ja jaloin löysi tuo taitava metsästäjä aina sen uudelleen. He pelkäsivät tieltä eksymistä, sillä siinä tapauksessa olisivat he kaikki eksyneet toisistaan tuon ihmeellisen luolan kaameaan äärettömyyteen.
Oli aivan välttämätöntä, että he etenivät mitä suurimmalla varovaisuudella, sillä he eivät voineet tietää, mitä yllätyksiä intiaanit olivat heille valmistaneet. Millä hetkellä hyvänsä saattoivat he joutua väijytyksen tahi jonkun muun tuhoisan sotajuonen uhreiksi. Läpitunkematon pimeys ja syvä hiljaisuus, jota vain veden tipahtelu kalliopohjaa vasten häiritsi, alkoi vaikuttaa vahvimman ja rohkeimmankin hermostoon. Äkkiä vanha Mansker pysähtyi ja katsellen kiinteästi eteensä hän kuiskasi matalan ja varovaisen: »Hiljaa!» Jokainen tarttui lujasti pyssyynsä ja odotti hammasta purren äkillistä päällekarkausta.
Jännitys laukesi vasta sitten, kun he kuulivat erään äänen puhuttelevan heitä. Se oli naisen ääni ja tuntui kuuluvan aivan heidän jalkojensa juuresta.
»Valkoiset miehet, palatkaa takaisin! Ei ole viisasta seurata haavoitettua pantteria hänen luolaansa.»
»Kuka ja missä te olette?» kysyi Jack käheästi.
»Minä olen Nancy Ward, valkoisen miehen ystävä», kuului varma vastaus.
»Mitä! Sama intiaaninainenko, joka varoitti watangalaisia cherokeesien sotaretkestä?» huudahti Jack.
»Hän se on. Minä tunnen aivan hyvin hänen äänensä», keskeytti vanha
Mansker.
Ja heti alkoi metsästäjä cherokeesein kielellä hänen kanssaan keskustelun, jota metsästäjät tarkkaavaisina seurasivat, sillä useat heistä taisivat myöskin tätä murretta.
Keskusteltuaan vähän aikaa matalalla äänellä intiaaninaisen kanssa kertoi Mansker sen ydinkohdat Alleynille.
Siitä kävi selville, että heidän näkemänsä vangit olivat erään venheen ainoat elossa olevat matkustajat, jotka chickamanga-soturit olivat saaneet kiinni. Muut venheet olivat päässeet heidän kynsistään vähäisillä vahingoilla. Tämä ainoa oli tarttunut eräälle karille ja joutui ylivoimaisen intiaanijoukon kynsiin, jotka tappoivat melkein kaikki siinä olijat ja raastoivat eloonjääneet vankeina mukaansa. Muutamia kidutettiin myöhemmin kuoliaaksi ja noin kuusi nuorempaa naista ja lasta säästettiin orjiksi.
»Ja luuleeko hän meidän olevan semmoisia pelkureita, että palaisimme takaisin yrittämättä mitenkään pelastaa heitä?» kysyi Jack harmistuneena ja peloissaan, että Johanna olisi voinut olla juuri tuon karille ajautuneen venheen onnettomien matkustajien joukossa.
»Ei, kapteeni, sellaista ei hän luule», vastasi metsästäjä. »Mutta hän on tullut pelastamaan meitä melkein varmasta kuolemasta. Punanahat ovat valmistaneet meille väijytyksen tästä vähän matkaa eteenpäin, missä luola muuttuu sokkeloiseksi ja on täynnä kuiluja ja halkeamia. Siellä kuuluvat olevan melkein kaikki taisteluun kykenevät miehet piilossa, valmiina hyökkäämään kimppuumme ohitse hiipiessämme.»
»Tuopa ei kuulosta ollenkaan hauskalta! Mutta eikö hän suostuisi viemään meitä jotakin toista tietä sinne, missä vankeja säilytetään?» kysyi Jack.
»Hän tarjoutuu tekemään sen, jos vain haluamme» antautua vaaraan», vastasi Mansker.
»Vaaraan!» toisti Alleyne ivallisesti. »Minä ajattelen, että olemme kaikki valmiit uskaltamaan jotakin hädässä olevien lähimmäistemme puolesta.»
»Niin olemme», kuului lyhyt vastaus ja hyväksyvää mutinaa kuului miesjoukosta.
»Pyytäkää Nancya näyttämään tietä. Me aiomme uskaltaa, tuli mitä tuli», sanoi Alleyne.
Metsästäjä tulkitsi sanat, ja melkein heti ilmestyi kuin maasta nousten heidän eteensä eräs olento, joka viittasi heitä käymään eteenpäin. Edeten varovaisesti pääsivät Alleyne ja Mansker pian sen salaisuuden perille, miten tuo ystävällinen nainen oli voinut lähestyä heitä niin äänettömästi ja näkymätönnä. Heidän edessään oli jonkunlainen pääjoen kaitainen sivuhaara ja äyrään alla oli piilossa suuri kanootti. Nancy Ward seisoi siinä pitäen toisella kädellään kiinni kalliosta ja toisella melasta. Istuessaan kanootissa näkyi ainoastaan hänen päänsä äyrään ylitse, joten hän oli melkein näkymätön luolan pimeydessä.
»Ei ollut kummakaan, etten huomannut teitä!» huomautti Jack ihmetellen itsekseen, kuinka tuo ihmisparka oli sinne päässyt.
Sillä aikaa tiedusteli Mansker vakavasti intiaaninaiselta, kuten myöhemmin kävi selville, kuinka tämä oli uskaltanut panna henkensä alttiiksi varoittaakseen valkoisia miehiä vaarasta. Kuultuaan suunnitellusta väijytyksestä oli hän huomaamatta poistunut ja mennyt erääseen tyhjään kanoottiin, jonka hän päästi solumaan virran mukana. Hän käytti melaa vain pitääkseen kanootin keskellä virtaa, ja solui siten äänettömästi alaspäin, kunnes hänen tarkka korvansa erotti lähestyvien metsästäjien hiipivät askeleet. Muutamalla taitavalla melan vetäisyllä sujahdutti hän silloin kanoottinsa siihen pieneen poukamaan lähelle polkua, jota myöten miehet haparoiden pyrkivät eteenpäin. Vanha metsästäjä oli kuullut kanootin keulan keveän raapaisun kallion kylkeen ja sentähden oli hän niin äkkiä jäänyt paikalleen kuin naulittuna.
Tämän puhelun aikana oli Jack silmäillyt ympärilleen ja tilanteen outous ei voinut olla häneen vaikuttamatta.
Lukuunottamatta Manskerin ja Nancyn matalaa kuiskailua vallitsi luolassa syvä hiljaisuus, ja miesten hahmot olivat epäselviä ja aavemaisia tuossa synkässä hämärässä. Tunnelin suu pilkotti vain pienenä valopilkkuna kaukana heidän takanansa ja Jack alkoi tuntea itsensä melkein toivottomaksi käsittäessään heidän tilansa vaarallisuuden. He eivät voineet tietää, millä hetkellä heidän kimppuunsa hyökättäisiin, eivätkä he uskaltaneet raapaista tulitikkua, elleivät tahtoneet ilmaista olinpaikkaansa intiaaneille. Eihän ollut ihmeellistä, että hänen lujat hermonsa olivat nyt tavallista jännittyneemmät, ja hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan, kun Mansker äkkiä kääntyen kuiskasi:
»Kapteeni Alleyne! Nancy sanoo, että meidän täytyy mennä joen yli ja kulkea eteenpäin toista puolta, jos haluamme päästä vankien luo.»
»Menkäämme heti toiselle puolelle. Minä otaksun, että hän lainaa meille kanoottinsa», vastasi upseeri, jonka rohkeus palasi heti, kun toiminnan hetki tuli.
»Kyllä, mutta hän tahtoo itse meloa. Ajattelee valkoisen miehen meluavan liiaksi», sanoi Mansker.
»Hän on selvillä tilanteesta ja sentähden on parasta, että hän saa menetellä kuinka parhaaksi näkee», sanoi Jack astuen kanoottiin.
Mansker ja kolme muuta tulivat mukaan, jolloin nainen ilmoitti heitä olevan tarpeeksi ja tyrkkäsi kanootin virtaan. Muutamilla voimakkailla vedoilla kiidätti hän keveän venheensä mustan veden ylitse, ja keulan koskettaessa rantaan hyppäsi Alleyne kumppaneineen maalle, vaimon palatessa noutamaan toisia. Täten tuo vanha vaimo lauttasi nuo rohkeat tungettelijat maanalaisen virran yli kuin jokin nais-Charon. Sitten hän sitoi kanootin erääseen lähellä olevaan kallionkielekkeeseen ja lähti sen tehtyään opastamaan miehiä luolan etäisempiin sokkeloihin.
Äänettömästi kuin aaveet seurasivat mokkasiinijalkaiset metsästäjät ketterää opastaan, joka tuntui aivan vaistomaisesti pysyvän tiellä, sillä valoa ei ollut nimeksikään. Lopulta heidän eteensä tuli jyrkkä joen mutka, ja poiketen melkein suoraan kulmaan kulkemastaan suunnasta huomasivat he erään aukon, josta päästiin pienempään sivuluolaan. Tämä sisempi luola ei ollut niin pimeä kuin edellinen, vaan siellä oli himmeätä valoa, ikäänkuin jossakin vanhassa luostarikirkossa. Mistä valo tuli, oli arvoitus, sillä mitään aukkoa ulkoilmaan ei voinut huomata.
»Valkoiset miehet odottavat, punainen vaimo tulee pian takaisin», sanoi Nancy, ja viitaten kädellään häipyi hän äänettömästi tuohon aavemaiseen huoneeseen.
»Seis!» kuiskasi Jack käheästi, ja aivan hänen takanaan kulkeva Mansker nosti ylös kätensä merkiksi toisille, että he pysähtyisivät, minkä he tekivätkin, sillä vaikka he itse olivatkin vielä pimeässä, näkivät he kumminkin selvästi Manskerin käden valoisampaa taustaa vasten.
»Tämän takana on vielä yksi luola», kuului hän mutisevan itsekseen, »ja vangit ovat siellä tahi —»
»Tahi missä?» kysyi englantilainen harmistuneesti, sillä Manskerin keskeneräiseksi jäänyt lause ja hänen äänensävynsä ilmaisivat, että hän aavisti jotakin pahempaa.
»Tahi joen pohjassa!» vastasi metsästäjä viivytellen.
»Herra varjelkoon!» huudahti Jack tuskallisesti, sillä hän oli tullut aina vain varmemmaksi siitä, että Johanna oli noiden onnettomien joukossa. Sitten sanoi hän tyynemmin: »Eikö intiaanivaimo antanut mitään kuvausta vangeista?»
»Hän vain kertoi niitä olevan kaikkiaan kuusi, neljä lasta ja kaksi naista, ja että nuorempi nainen on pitkä ja solakka kuin pähkinäpuu.»
»Entä oliko hän tummatukkainen?» kysyi Jack äänellä, jossa kuvastui syvä tuska.
Mutta hän ei saanut mitään vastausta, sillä samassa vanhan Manskerin herkät korvat kuulivat outoa laahustavaa ääntä kuin hiipiviä askelia.
»Vaiti!» kuiskasi hän laskien kätensä Jackin käsivarrelle siten ikäänkuin painostaakseen varoitustaan, ja samassa hän veti Jackin erään kivipylvään taakse suojaan.
»Mitä se oli?» kysyi säikähtynyt englantilainen puristaen hermostuneesti pyssyään.
»Intiaaneja, niin —!»
Metsästäjän huudahduksen tukahdutti läpitunkeva huuto, joka samassa rikkoi luolassa vallinneen melkein kuoleman hiljaisuuden. Kaiku kierteli luolan kaikki sokkelot vähitellen hiljeten, kunnes se lopulta vaimeni kuin jonkun rauhattoman hengen valittavaksi huokaukseksi ja vihdoin häipyi kokonaan.
»Nancy parka!» läähätti Mansker, ja hänenkin rautaisia hermojansa näytti tuo äkillinen kuolonhuuto ja tämän kaamean paikan peloittavat vaarat järkyttävän. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen, ja kääntyen johtajansa ympärille kokoontuneiden tovereidensa puoleen huudahti hän:
»Seuratkaa minua, pojat! Tätä tietä, kapteeni!» ja syöksyen luolaan hän juoksi sen keskelle, jossa oli ryhmä kummallisen muotoisia kallion lohkareita.
Se oli ihmeellisen edullinen puolustuspaikka niille, jotka sen saavuttivat, mutta kaikki eivät olleet niin onnellisia. Nähdessään esiin hyökkäävät miehet ampuivat piilottelevat intiaanit yhteislaukauksen, ja kohottaen sitten sotahuutonsa syöksyivät he valkoisten miesten kimppuun.
Mansker-parka kaatui ensimmäisenä, suoraan sydämeen ammuttuna, ja lukuunottamatta Alleynea pääsi kymmenestä miehestä ainoastaan yhdeksän kallioiden suojaan. Sinne päästyään oli heillä edut puolellaan ja eloonjääneet voivat pitää vaikeudetta puoliaan. Siellä ja täällä oli korkeita tippukivipylväitä, mutta mikään muu ei suojellut vihollista heidän tuleltaan. Valo oli aivan riittävä sellaisille tarkka-ampujille kuin metsästäjät olivat. He ampuivat laukauksensa kuolettavalla tarkkuudella jonkun punanahkan yrittäessä mennä avonaisen paikan poikki. Chickamanga-soturit huomasivat sen pian ja katosivat nopeasti pimeyteen, josta he vaanien laukaisivat heti, kun joku sattumalta vilaukseltakaan näyttäytyi.
Lopettaakseen tahi vähentääkseen tätä kiusaa neuvoi Alleyne miehiään aina ampumaan sinnepäin, mistä tuli leimahti intiaanein pyssyistä, ja äkkiä kajahtava tuskan huuto todisti kokeen onnistuneen hyvin. Hetkellisestä turvallisuudestaan huolimatta ymmärsivät metsästäjät täydellisesti, että heidän tilansa oli toivoton. Heillä oli ainoastaan pieni varasto ampumatarpeita ja ilman mitään ruokaa ja juomaa eivät he voisi kauan kestää. Elleivät siis intiaanit vetäytyneet pois, niin miesten täytyi tapellen koettaa päästä ulos luolasta. Kun heidän lukumääränsä oli supistunut niin vähiin, oli toivotonta yrittää enää eteenpäin vankien avuksi. Siten päättelivät nuo masentuneet miehet, paitsi yhtä poikkeusta. Kapteeni Alleyne torjui ivaten perääntymisehdotuksen, koska ehkä vain sata kyynärää erotti heidät päämaalistaan.
Tuo englantilainen sotilas oli niitä harvinaisia ja ihailtavia luonteita, joiden rohkeus ja päättäväisyys kasvavat vaikeuksien ja vaarojen mukana. Hänen sotaiset vaistonsa olivat täydellisesti valloillaan, ja kohdattu vastustus ja tapahtunut verenvuodatus lujensivat vain hänen päätöstään suorittaa tehtävänsä loppuun saakka.
»Minkä tähden peräytyisimme nyt juuri, kun olemme melkein perillä? Jos niin teemme, ovat kaatuneet toverimme kuolleet turhaan. Eikö vanha Mansker sanonut meille, että luolan takana on vielä yksi, josta löydämme vangit, jos he ovat vielä elossa? Siellä keksimme ehkä myös vähemmän vaarallisen pakokeinon. Siellä ovat kanootit», lopetti Alleyne rohkaisevasti puheensa.
Tämä viimeinen tosiasia sai mielet rohkeammiksi päättäen vastauksen välittömyydestä.
»No sitten eteenpäin vain, kapteeni!» kuului huutoja.
»Eteenpäin, eteenpäin!» vastasi kaiku luolan seinistä, aivan kuin pilkaten heitä tässä äärimmäisessä hädässä.
Mutta kaikuun kuulosti sekaantuvan ikäänkuin vaikerointia ja avunhuutoja. Oliko se mielikuvitusta? Tahi murhasivatko nuo julmat chickamanga-soturit parhaillaan avuttomia uhrejaan, niinkuin he jo olivat murhanneet Nancy Ward-raukan!
XXVII.
HURJA TAISTELU.
Alleynen tuimat kasvot lientyivät iloiseen hymyyn ja hänen sydämensä sykki kiivaasti kuullessaan miesten rohkean vastauksen hänen pyyntöönsä.
»Eläköön! Tulkaa! Tulkaa!» huusi hän, juosten avonaisen paikan yli suoraan viimeistä luolaa kohti.
Metsästäjät kohottivat kaikuvan eläköön-huudon ja syöksyivät johtajansa jälkeen, mutta ennenkuin kaikki olivat päässeet avonaisen paikan poikki, ehtivät piilossa olevat intiaanit ampua muutamia heistä kuoliaiksi ja haavoittaa toisia. Paitsi pientä lihashaavaa pääsi Alleyne leikistä vahingoittumattomana viimeisen luolan pimeään ja kaitaiseen sisäänkäytävään, johon hän nopeasti hävisi.
Luola, johon käytävä päättyi, oli edellistä vieläkin ihmeellisempi. Siellä oli yhtäläinen salaperäinen valaistus, joka heijastui monivärisenä lukemattomista kaikenmuotoisista ja kokoisista tippukivimuodostuksista, joita riippui luolan huimaavan korkeasta kirkkaasta katosta. Toiset olivat läpikuultavia ja toiset himmeitä, ja muutamat säihkyivät aivan jalokivien lailla hajoittaen valon luolan kaikkiin sokkeloihin. Valo tuli ylhäältä, epäilemättä jonkun halkeaman kautta, ja alhaalla väreili tyynenä joen musta pinta.
»Tänne päin! Seuratkaa minua!» huusi Jack melkein riemuiten, kun hänen silmänsä keksivät pienen ryhmän naisia ja lapsia istumassa toisiinsa nojaten joen rannalla. He olivat ilmeisesti valkoihoisia.
Lähimpänä istuva nainen oli vartaloltaan solakka ja sopusuhtainen ja niin Johanna Harrodin näköinen, että tuo kiihkeä upseeri syöksyi häntä kohti kuulematta kumppaniensa varoittavaa huutoa takaapäin.
»Johanna, Johanna!» huusi hän. »Sinäkö siellä olet? Puhu, puhu! Olen tullut sinua —»
Hän oli ennättänyt ryhmän luokse ja kumartui katsomaan tyttöä, jonka pää oli vaipunut rinnalle ikäänkuin tyttö olisi uinaillut, kun samassa kauhu salpasi hänen hengityksensä. Hän huomasi, että tyttö oli hengetön.
Mutta hänen huulilleen noussut tuskan huuto muuttui helpotuksen huokaukseksi, kun hän näki, ettei ruumis ollutkaan Johannan, vaan jonkun toisen tyttöraukan, joka oli hänen näköisensä.
»Armollinen Jumala! Ovatko kaikki kuolleet?» huudahti hän kääntyen katsomaan toisia, jotka samoin istuivat kankeina ja liikkumattomina toisiinsa nojaten ikäänkuin tukea hakeakseen.
Nähtyään heidän tuijottavat silmänsä ja valkoiset kasvonsa oli hän varma siitä, että hänen edessään oli vain kuolleita ruumiita! Hämmästys ja kauhu, jota hän luonnollisesti tunsi tämän julman näyn nähdessään muuttui nopeasti kiitollisuudeksi sallimusta kohtaan, ettei Johanna ollutkaan mukana. Äkkiä hänen huomionsa kiintyi toisaalle.
Huomatessaan asian laidan pysähtyivät hänen etumaisina ryntäävät kumppaninsa sisäänkäytävän suulle, ja melkein samaan aikaan kuin he huusivat kapteeniaan tulemaan takaisin kajahti kaikuva sotahuuto luolan seinästä toiseen ja joka sokkeloon, ikäänkuin vahvistaakseen toverien varoitushuudon. Luola täyttyi ulvonnasta ja kirkunasta ja näytti muuttuneen todelliseksi pahojen henkien tyyssijaksi.
Alleyne yritti kiiruhtaa tovereittensa luo, sillä hän oli epävarma, kun yhtään vihollista ei vielä ollut näkyvissä, ja tuo kauhistava melu hämmensi hänet. Hän ei päässyt kuitenkaan puoliväliinkään, ennenkuin joukko chickamangasotureita juoksi häntä vastaan.
»Peräytykää! Kukin huolehtikoon itsestään!» huusi Alleyne miehilleen huomattuaan mahdottomaksi päästä heidän luokseen tahi miesten tulla hänen luokseen.
Mutta urhoolliset metsästäjät eivät hylänneet johtajaansa koettamatta pelastaa häntä. Iskien pyssyjensä perillä, sillä he eivät tohtineet ampua pelosta että osuisivat häneen, hyökkäsivät he intiaanein kimppuun. Mutta se oli turhaa, ylivoima oli liian suuri. Muutaman hetken raivosi hurja taistelu tuolla maanalaisella näyttämöllä, mutta yritys ei onnistunut ja valkoisten miesten täytyi verta vuotavina perääntyä sisäänkäytävään.
Sillä aikaa taisteli Alleyne urhoollisesti henkensä edestä. Vaikka hänen tilansa oli aivan toivoton, ei hän menettänyt rohkeuttaan, kuten moni heikompi varmaankin olisi tehnyt. Tyyntä ja harkitsevaa rohkeuttaan ei hän menettänyt milloinkaan, vaan kuta suurempi vaara oli sitä rauhallisemmin hän toimi. Hän juoksi nopeasti takaisin jokirantaan aikoen hypätä siellä näkemäänsä kanoottiin ja koettaa siten päästä pakoon.
Mutta kolme tahi neljä intiaania näytti päättäneen vangita hänet ja he ahdistivat häntä niin kiihkeästi, että hän ei voinut työntää vesille yhtään kanoottia. Hän paiskasi pyssyllään vihollisiaan ja syöksyi samassa jokeen sukeltaen syvälle. Ollen hyvä uimari sukelsi hän pitkän matkaa ja virran viemänä nousi hän veden pinnalle kaukana rannasta. Siitä huolimatta keksivät intiaanein tarkat silmät hänet heti, mikä ilmeni heidän päästämästään ulvonnasta ja häntä kohti ammutuista laukauksista.
Onneksi oli luolassa vallitseva hämärä niin pettävä, että Jack pääsi leikistä aivan ehyenä pientä naarmua olkapäässä lukuunottamatta. Voimakkain vedoin uiden ja myötävirran kiidättämänä hän pian katosi suuren luolan pimeyteen. Kuitenkin hän pelkäsi, että intiaanit ajaisivat häntä takaa kanooteillaan ja sentähden hän päätti näytellä kuollutta.
Juuri kun hän oli saapumaisillaan valoisan alan rajaan, hän päästi tuskallisen huudon, ikäänkuin hän olisi ollut kuolettavasti haavoittunut ja heittäen kätensä ylös vajosi hän veden alle eikä näyttäytynyt ennenkuin hän oli pimeyden suojassa.
Kepponen onnistui. Chickamanga-soturit luulivat hänet kuolleeksi eivätkä yrittäneetkään takaa-ajoa. Mutta tuo urhoollinen kapteeni ei ollut vielä vapaa vaaroista. Kaukana siitä.
Veden kylmyys alkoi pian vaikuttaa jäykistävästi hänen jäseniinsä ja heikontavasti hänen voimiinsa, kunnes hän lopulta pelkäsi saavansa suonenvedon tahi jonkun muun kuolettavan kohtauksen. Ainoastaan lannistumattoman luontonsa avulla kykeni hän kestämään loppuun saakka.
Vihdoin alkoivat hänen voimansa pettää, mutta samassa hän tuli sille paikalle, jossa Nancy Ward oli vienyt hänet ja hänen toverinsa joen yli. Kanootti oli vielä tallella ja uituaan maihin irroitti Jack kiinnitysköyden ja astui alukseen. Hän työnsi kanoottinsa keskelle virtaa ja käyttäen melaa vain peränpitoon antoi hän virran kuljettaa sitä eteenpäin. Siitä huolimatta tuntui venematka tuolla maanalaisella virralla kylläkin kaamealta, sillä muuta valoa ei ollut kuin luolan suulta pilkottava päivä. Siitä oli niin paljon apua, että hän parhaiksi kykeni pitämään kanoottinsa loitolla rannan kallioista, ja se viitoitti hänelle tien ulkomaailmaan. Häntä vahvisti sekin toivo, että jos hän pääsisi ulos, niin hän voisi pelastaa monen toverinsa hengen, sillä hän tiesi aivan hyvin, ettei Sevier jättäisi mitään keinoa käyttämättä koettaessaan pelastaa hänen toverinsa kuultuaan heidän tukalasta asemastaan.
Nuoren englantilaisen suurin vaikeus oli pysyä valveilla. Uhkaavasta vaarasta pelastuminen, pimeys ja kanootin hiljainen keinuminen vaikuttivat sellaisen uneliaisuuden, että kaikista ponnistuksista huolimatta hän silloin tällöin vaipui horroksiin. Hän havahtui aina, kun joku suuri yölepakko, joita luolassa oli runsaasti, sivu lentäessään hipaisi siivellään hänen kasvojaan. Aukon läheisyydessä virkistivät kirkas valo ja raitis ilma häntä niin, että hän alkoi voimakkaasti meloa ja saapui pian päivän valoon.
»Luojan kiitos, että pääsin sieltä», huudahti Jack hartaasti, kun hän vielä kerran täysin siemauksin hengitti ulkoilmaa. Virkistävä ja suloinen ilma sähkötti hänen hermonsa saattaen veren kiertämään vilkkaasti hänen suonissaan, ja häntä halutti hihkaista ilosta.
Mutta tämä ilo muuttui pian suruksi, kun hän muisti onnettomat toverinsa, jotka vielä taistelivat henkensä puolesta tuossa kamalassa paikassa ja joista kenties ei yksikään enää ollut elossa. Samassa tervehti häntä kaikuva eläköön-huuto, ja hän näki miesjoukon seisovan eräällä kummulla joen lähellä. Jack huusi vastaan ja käänsi kanootin keulan rantaan. Sevier oli häntä vastaanottamassa ojennetuin käsin, ja Jack kertoi hänelle muutamin lyhyin sanoin mitä oli tapahtunut ja kuinka tukalaan asemaan hänen toverinsa olivat jääneet.
Luonteenomaisella ripeydellään ja neuvokkuudellaan teki Sevier suunnitelman miesparkojen vapauttamiseksi. Neljä tahi viisi taitavinta ampujaa lähti hänen kanssaan kanootilla, ja viisikymmentä miestä eteni jalkaisin valmiina auttamaan heitä. Alleyne pyysi päästä heidän oppaakseen, sillä raitis ilma ja ravinto olivat kokonaan virvoittaneet hänet ja hänen haavansa oli huolellisesti sidottu. Kun kukaan muu ei tuntenut luolaa ollenkaan, niin Sevierin oli pakko, vaikkakin vastenmielisesti, suostua hänen pyyntöönsä, sillä hän ymmärsi hyvin minkälaiseen koetuksen Jack oli juuri läpäissyt.
Onnetar suosii usein rohkeaa, ja vaikka Jack otti tehokkaasti osaa taisteluun tovereidensa vapautuksessa, niin vahingoittumattomana hän palasi tältäkin retkeltä, joka tehtiin chickamanga-soturien linnoitukseen. Hän opasti retkikunnan viimeiseen luolaan ja siellä hyökättiin intiaanein kimppuun kahdelta taholta. Suurin osa intiaaneja oli jäänyt tähän luolaan, sillä Jackin eloonjääneet toverit olivat sulkeneet heiltä pääsyn toiseen luolaan. Kanootin väki iski heidän selkäänsä ja maitse tullut joukko hyökkäsi edestäpäin.
Huomattuaan olevansa kahden tulen välissä hajosivat intiaanit nopeasti ja pakenivat. Vapauttajat ja vapautetut palasivat häiritsemättä ulkoilmaan, mutta heidän rohkea tunkeutumisensa Knick-a-Jack-luolaan oli käynyt heille hyvin kalliiksi. Paitsi vanhaa Manskeria oli viisi muuta miestä kaatunut ja seitsemän haavoittunut.
XXVIII.
TURMIOLLINEN VIIVYTYS.
Seuraavana päivänä ilmoitti Sevier aikovansa palata vankeineen uudisasutukselleen ja täyttääkseen antamansa lupauksen salli hän Jackin lähteä Cumberland-joelle erään miehensä opastamana.
Matka oli hyvin vaarallinen, mutta Alleynella oppaineen oli niin hyvät hevoset, että he pääsivät joutuin eteenpäin ja saapuivat vihdoin vasta perustetulle Nashboro-nimiselle uudisasutukselle kertaakaan kohtaamatta vihamielisiä intiaaneja. Jack-parka oli kerran vieläkin pettyvä toiveissaan — Johanna ei ollut sielläkään!
Hänen pahin pelkonsa hävisi kuitenkin, sillä hänelle kerrottiin, että Johanna ja suurin osa hänen matkakumppaneitaan olivat saapuneet terveinä Nashboroon vaarallisen ja vaivalloisen matkan jälkeen, mutta myöhemmin oli Johanna lähtenyt Harrodsburgiin isänsä luo, jonka huhu oli tiennyt makaavan sairaana. Muutamia Daniel Boonin sukulaisia oli kulkenut sen kautta matkustaessaan Kentuckyyn ja tyttö oli lähtenyt heidän mukanaan.
»Kuinka kauan on kulunut heidän lähdöstään?» kysyi Jack murheellisena taputtaen väsynyttä hevostaan.
»Ei viikkoa enempää. Saavutatte heidät Pyövelin purolla», vastasi
Robertson hilpeästi.
Alleynesta tuntui nimi ilkeältä, mutta hän virkkoi ainoastaan:
»Viikko sitten, ja minun hevoseni on aivan uuvuksiin ajettu!»
»Ei mitään hätää», vastasi Robertson silmää iskien. »Saatte minulta tuon sijaan hyvän ja vahvan hevosen, jonka otin kiinni tänne tullessani. Mutta tulkaa sisään, olette sekä väsynyt että nälkäinen luullakseni», lopetti hän mennen edellä erääseen mökkiin.
Jack jätti oppaan hevosia hoitamaan ja seurasi isäntäänsä huoneeseen, joka oli erotettu seinällä suuresta tuvasta. Karkeatekoinen hirsipöytä ja puolitusinaa samanlaisia tuoleja muodostivat huoneen koko sisustuksen lukuunottamatta kolmea rihlakkoa, jotka riippuivat seinään kiinnitetystä hirvensarvesta. Mutta nuoresta sotilaasta tuntuivat tämän vaatimattoman majan tarjooma suoja ja turva ihanilta kahden viime viikon vaarojen ja rasitusten jälkeen. Tunne kohosi vielä, kun rouva Robertson kattoi pöydän hirven lihalla, karhun paistilla ja muilla sellaisilla aarniometsän herkuilla.
Syötyään itsensä kylläiseksi oli Jackilla ja hänen isäntäväellään paljon keskustelemista, ja rouva Robertsonin mentyä levolle hän ja herra Robertson istuivat monta tuntia ylhäällä keskustellen sodasta, sen mahdollisesta jatkumisesta tahi pikaisesta lopusta, punniten asioita kaikilta näkökannoilta. Englantilaiseen vaikutti syvästi se, että Robertson uskoi niin lujasti siihen, että amerikkalaisten asia oli oikea ja että hän tyynesti luotti sen lopulliseen, joskaan ei pikaiseen voittoon. Kuninkaan kuuliaisena sotilaana oli Jackilla luonnollisesti erilaiset käsitykset asioista, mutta hän ei voinut sille mitään, että tuon urhoollisen metsästäjän järkkymätön usko, lannistumaton rohkeus ja tarkoitusten rehellisyys antoivat hänelle paljon ajattelemista. »Jos kaikki kapinallisten johtajat ovat tämän miehen kaltaisia», mietti hän, »niin olemme ottaneet jättiläistyön tehdäksemme. Sellaiset miehet puolustavat vapauttaan kuolemaan saakka.»
Englannilla ei ollut ainoastaan Amerikka vastassaan. Ranska, Espanja ja Hollanti olivat julistaneet sodan, ja Venäjä, Ruotsi ja Tanska olivat tehneet aseellisen puolueettomuusliiton, kuten sitä nimitettiin, uskollisina periaatteelleen, että »vapaat laivat tuovat huokeita tavaroita». Englanti jatkoi kuitenkin tuota epätasaista taistelua noin kaksi vuotta, joutuen maasodassa häviölle, mutta pitäen sitä tiukemmin puoliaan merellä. Ranskalainen laivasto voitettiin perinpohjin Länsi-Intian vesillä Guadeloupen luona.
Kun Alleyne seuraavana aamuna isäntänsä mukana meni hevosten aitaukseen, kohtasi häntä siellä iloinen yllätys.
»Tuolla tulee teidän uusi ratsunne, kapteeni, ja jos se miellyttää teitä, niin pyydän teitä pitämään sen omananne», sanoi Robertson, kun kaunis, valmiiksi satuloitu hevonen tuotiin veräjälle.
»Oi kiitos» — aloitti Jack, katsoen suurin silmin kaunismuotoista eläintä, joka keveästi astellen tuli häntä kohti, mutta samassa hänen äänensä muuttui ja hän huudahti iloisesti: »Mitä ihmettä! Sehän on Rhona. Minun oma kaunis Rhona-heponi!»
Samassa näkyi tammakin tuntevan vanhan isäntänsä ja päästäen matalan hirnahduksen juoksi se hänen luoksensa ja painoi turpansa hänen poskeaan vasten Jackin ihastuneena hyväillessä ja taputellessa sen kaulaa.
»Arvasinhan minä, että tulisitte iloisiksi nähdessänne toisenne», sanoi
Robertson tyytyväisesti.
»Ainoastaan Johannan tapaaminen olisi ollut suurempi ilo, jonka olisitte voinut minulle valmistaa. Mutta kuinka ja mistä te löysitte hevoseni?» kysyi Jack.
»Se löysi meidät», kuului arvoituksellinen vastaus. »Kuten tiedätte, tulin minä miesten kanssa tänne maitse, ja eräänä yönä ilmestyi se hevostemme joukkoon majaillessamme Cumberland-solan alapuolella. Sen oli täytynyt olla läheisyydessä ja se kuuli tahi vainusi meidät.»
»Mikä onni!» huudahti Jack. »Nyt minä kyllä saavutan Johannan kumppaneineen, ennenkuin he kerkeävät tunkeutua Kentyckyn vaaralliselle alueelle. Hän oli hyvin ajattelematon lähtiessään niin pienen joukon mukana.»
»Minä ja vaimoni koetimme parhaamme mukaan taivuttaa häntä jäämään tänne», sanoi Robertson, »mutta hän oli hyvin levoton isänsä tähden ja katsoi ehdottomaksi velvollisuudekseen pyrkiä hänen luokseen mahdollisimman sukkelaan. Ja Johanna Harrod on semmoinen tyttö, että mitkään vaarat ja vastukset eivät voi estää häntä tekemästä sitä, minkä hän katsoo velvollisuudekseen», lopetti hän lämpimästi.
»Olette oikeassa», vastasi Jack hartaasti. »Johanna on aarre ja minun on häntä hyvin varjeltava.» Hän hyppäsi satulaan, ja heiluttaen kättään jäähyväisiksi nelisti hän varustuksesta uskollisen oppaansa seuraamana.
»Hyvästi ja Jumala varjelkoon teitä!» huusi Robertson, ja hänen vaimonsa huiskutti liinallaan majan ovelta.
Pimeän tullessa oli Alleyne oppaineen, joka myöskin oli saanut uuden hevosen, kulkenut noin viisikymmentä penikulmaa Harrodsburgiin päin.
»Tässä on hyvä laidun ja vesi lähellä», sanoi opas, kun he kahlasivat pienen joen yli, joka katkaisi heidän tiensä. »Emmeköhän leiriydy tähän ja jatka matkaamme päivänkoitossa?»
»Olkoon menneeksi!» vastasi Jack. »Olemmekin kulkeneet pitkän matkan ja hevosemme ovat levon ja ruoan tarpeessa.»
Muutamassa minuutissa riisuttiin satulat ja hevoset pantiin liekaan ja päästettiin syömään ja juomaan sydämensä halusta. Heidän yhtä väsyneet isäntänsä maistelivat Nashboron ystävällisen isäntäväen antamia eväitä, ja kääriytyen sitten vaippoihinsa vaipuivat he pian sikeään uneen.
Kun koko päivänä ei ollut näkynyt mitään merkkiä intiaaneista, ei opas pitänyt tarpeellisena ryhtyä mihinkään erikoisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Ainoastaan leiripaikaksi hän valitsi erään suojaisen paikan vähän matkaa virtaa ylöspäin ja ehkä noin kahdensadan kyynärän päässä tiestä. Hän sai kuitenkin kalliisti maksaa tämän välinpitämättömyytensä.
Alleyne näki parhaillaan suloisia unia, kun hänen hevosensa hirnunta herätti hänet. Hypäten ylös kuunteli hän tarkkaavaisesti vähän aikaa. Opas nousi myöskin ylös ja lähti tielle päin tiedustelemaan. Hän palasi pian takaisin ajaen hevosia edellään.
»Ei mitään vaaraa. Minun hevoseni oli kulkenut loitommaksi rannalta, jolloin teidän hevosenne tuli epäilemättä levottomaksi ja hirnahti», sanoi hän.
»En usko sitä, katsokaa nyt Rhonaa!» sanoi Jack.
Sen sijaan että se olisi ruvennut syömään kuten hänen sekarotuinen toverinsa irti päästyään teki, seisoi tamma ojennetuin kauloin ja korvat höröllään ikäänkuin kuunnellen jotakin.
»Mitä tyhjää! Se on hermostunut eläin ja vainuaa ehkä karhua.
Jatkakaamme untamme», sanoi opas välinpitämättömästi.
Ja laskeutuen maahan pitkälleen aikoi hän nukkua auringon nousuun saakka, sillä päivä alkoi vasta hiukan kajastaa.
»Minä satuloin kuitenkin hevoseni kaiken varalta», sanoi Jack.
Se olikin tarpeen.
Hän oli tuskin saanut viimeisen soljen kiinni ja Rhonan irti lieasta, kun hän kuuli pahaaennustavaa rapinaa pensaikosta. Vaistomaisesti tunsi hän punanahkojen olevan hänen kintereillään ja päätään kääntämättä hän hyppäsi satulaan.
Nyt ei tarvinnut kumppania enää varoittaa. Hänen tottunut kuulonsa oli jo huomannut uhkaavan vaaran ja hätäisesti huudahtaen: »Intiaaneja! Intiaaneja!» syöksyi hän ylös ja juoksi hevosensa luo koettaen hypätä sen satulattomaan selkään.
Mutta valitettavasti se oli liian myöhäistä! Pensaikosta kajahtava noin sadan intiaanin sotahuuto säikähdytti niin tuon eläinparan, että hänen oli mahdotonta saada liekaa irti. Potkien ja pystyyn hyppien koetti se riistäytyä irti ja kaatui viimein tuon onnettoman miehen päälle, joka nyrjäytti reitensä joutuessaan hevosensa alle.
Hyppäyttäen rohkeasti virran yli oli Alleyne juuri pääsemäisillään turvaan, kun hän kuuli surkean avunpyynnön, jota ei kukaan kunnon mies, kaikkein vähimmän tuo ritarillinen englantilainen, voinut olla noudattamatta. Hän käänsi hevosensa heti ja aikoi juuri hyökätä takaisin joen yli, kun hän samassa huomasi hämärästä huolimatta, että hänen yrityksensä olisi ollut hyödytön. — Intiaanit olivat jo surmanneet uhrinsa — tapojensa mukaan.
Katsoessaan vihollisten laumaa, joka susien lailla ähelsi uhrinsa ympärillä, ja kuunnellessaan noita peloittavia huutoja, jotka ilmoittivat hänelle kaiken olevan ohi, näki hän erään soturin nousevan tuon onnettoman miehen hevosen selkään ja heiluttavan päänsä päällä jotakin voitonmerkkiä.
Ympärillä seisovien intiaanein riemuitseva ulvonta seurasi tätä liikettä, ja ilman sitäkin oli helppo arvata mikä voitonmerkki oli. Se saattoi Jackin raivoihinsa. Vaikka hän ei ollut kyennytkään pelastamaan onnettoman oppaansa henkeä, oli hänen kuolemansa ainakin kostettava.
Tilaisuus oli kylläkin sopiva. Nuo kiihoittuneet punanahkat luulivat silminnähtävästi, että hän oli pakoon menossa pitkien matkojen päässä, ja surmattuaan hänen toverinsa he todennäköisesti lähtisivät ajamaan häntä nopeasti takaa. Todellakin kiiruhti jo muutamia sinnepäin, jossa Alleyne aivan oikein otaksui heidän hevostensa olevan, lähteäkseen tiedustelemaan, mihin suuntaan valkoinen mies oli kadonnut.
Vaikka Jack oli heistä vain sadan askeleen päässä, niin intiaanit eivät huomanneet häntä, sillä hänen edessään oleva lepikkoinen joen ranta ja tumma metsä takana tekivät hänet melkein näkymättömäksi. Hän irroitti rihlakon selästään ja pikaisesti tähdäten laukaisi sitä inhoittavaa ratsastajaa kohti, joka juuri heilutti veristä saalistaan päänsä päällä. Maali oli hyvä, mutta Rhona oli hirmustunut ja juuri kun Jack laukaisi liikahti hevonen. Hänen laukauksensa ei ollut kuitenkaan mennyt kokonaan syrjään siitä päättäen, että intiaanin ojennettu käsi putosi äkkiä alas raivokkaan huudon seuraamana, jossa ilmeni tuskaa ja hämmästystä. Hän oli kuitenkin kostanut. Mutta se näytti käyvän hänelle kalliiksi. Hänen rihlakkonsa pamaus oli tuskin lakannut kaikumasta metsässä, kun punanahkojen hurjat huudot ilmaisivat häntä välittömästi uhkaavan vaaran. Hän oli ilmaissut kätköpaikkansa ja intiaanit alkoivat takaa-ajon heti.
Onneksi oli niin valoisaa, että hän kykeni ratsastamaan metsän läpi, ja taitavasti ohjaten hevostaan ei hän hukannut hetkeäkään matkallaan takaisin kovalle tielle. Päästyään sinne ei tuo jalo Rhona tarvinnut kiirehtimistä viedäkseen herransa pois tuosta turmiollisesta paikasta, sillä villien hurjat huudot ja heidän hevostensa kavioiden jyminä kintereillään oli paljon vaikuttavampi kuin piiskat ja kannukset konsanaan.
Hänen hevosensa nopeus oli niin erinomainen, että hän jätti vihollisensa vaikeudetta jälkeensä jonkun ajan kuluttua, ja hän alkoi jo olla vähemmän pelokas seikkailun päättymisestä, kun tie äkkiä loppui tahi oikeammin hävisi louhikkoiseen ja puuttomaan aukeaan.
Siinä oli pulma! Hilliten hevostaan ratsasteli Alleyne hitaasti kivien ja kallioiden välissä löytääkseen jälleen tien, mutta kova ja kivinen maanpinta ei antanut mitään johtolankaa, ja aika oli täperällä. Muutamia intiaaneja kuului jo lähestyvän, ja minuutinkin viivytys saattoi olla turmiollinen.
Epäröimättä kauemmin poikkesi Jack sivulle ja kiertäen kivikon alkoi hän kiivetä oikealla puolella olevan kukkulan jyrkkää rinnettä ylös. Saavuttuaan laelle kuuli hän intiaanein huutoja alapuoleltaan, ja hän tiesi tulleensa huomatuksi, mutta hänen edessään oli pitkät matkat tasaista ruohikkoa, ja parempaa tietä ei Rhona kaivannutkaan.
Toivo virisi jälleen, kun tuo jalo eläin kiiti nopeasti eteenpäin.
Katsahtaessaan taaksensa huomasi Jack ensin yhden ja sitten useampien intiaanien kohoavan ylätasangon reunan yli, kunnes hänellä oli ainakin kaksikymmentä jäljessään. Mutta hän riensi jo etäällä, ja niin kauan kuin tasankoa riitti ei hänen tarvinnut pelätä, että hänet saataisiin kiinni.
XXIX.
ROHKEA HYPPÄYS.
Saapuessaan tasangon toiseen reunaan tuli Alleyne hiukan levottomaksi, sillä hän huomasi alapuolellaan laajan metsän ulottuvan niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoastaan pohjoisessa päin saattoi nähdä aukeaa maata, ja sinne päästäkseen oli hänen kierrettävä samaa tietä takaisin, suoraan vainoojiaan kohti. Hän päätti ennen tunkeutua tuohon melkein jalkainsa alla olevaan synkkään metsään.
Tämä päätös osoittautui onnettomaksi, sillä intiaanit huomasivat hänen tarkoituksensa ja hajautuivat heti oikealle estämään häntä. Jack katsahti nopeasti ympärilleen ja kääntyi vasemmalle ajatellen, että sieltä voisi yhtä hyvin päästä alas metsikköön, sillä hänen silmänsä keksivät siellä jonkunlaisen alaspäin viettävän kallionkielekkeen. Hetkeäkään hukkaamatta kiiruhti hän tuota tasangon viimeistä sopukkaa kohti intiaanein seuratessa hänen kintereillään. Heidän kiljuntansa oli riemuitsevampi kuin milloinkaan ennen.
Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä saavuttuaan tuon kaitaisen sopukan perille huomasi Jack olevansa saarroksissa. Ylätasangon rinteet viettivät kaikkialla loivasti alaspäin, mutta tällä paikalla putous oli melkein kohtisuora. Katsahtaen nopeasti molemmille sivuilleen huomasi Jack asianlaidan olevan saman, ja takana tulevien intiaanein riemuitsevista huudoista päättäen pitivät he häntä varmana saaliinaan.
Mutta englantilainen ei aikonut antautua tullakseen kuoliaaksi kidutetuksi. Hänen ensimmäinen aikeensa oli yrittää murtautua takaisin, mutta kahdenkymmenen intiaanin lisäksi, jotka sulkien paluutien olivat jo aivan hänen takanaan, oli tullut vielä kaksitoista. Perääntyminen oli siis mahdotonta.
Hetken pysyi Alleyne paikoillaan vihollisiinsa päin kääntyneenä aikoen myydä henkensä kalliisti, mutta huomatessaan, että viholliset olivat päättäneet vangita hänet, mitä hän oli yhtä lujasti päättänyt välttää, hän kääntyi äkkiä ympäri ja ratsasti kallion reunaa kohti.
Intiaanit huusivat pilkallisia sanoja hänelle ja seurasivat häntä aivan kintereillä ollen varmat siitä, ettei hän pääsisi pakenemaan, sillä he eivät voineet uneksiakaan, että hän todellakin uskaltaisi yrittää hyppyä jyrkänteeltä.
Kuvitelkaa siis heidän hämmästystään ja kauhistustaan, kun he näkivät hevosen miehineen katoavan reunalta ja kuulivat heidän putoavan alapuolella olevaan laaksoon!
Asian laita oli niin, että kuolema itsessään ei todellakaan peloittanut Alleynea niin paljon kuin pitkällinen ja tuskallinen rääkkäys kidutuspaalussa. Hyppäyksessäkin hän saattoi menettää henkensä, mutta se oli ainoa varma keino välttää vangiksi joutumista ja kidutusta. Siinä oli myös ainoa pakoon pääsyn mahdollisuus, vaikkakin se oli hyvin pieni.
Tuo nuori sotilas uskoi itsensä Jumalan huomaan ja kannusti hevosensa reunaa kohti semmoisessa paikassa, jossa putous näytti hiukan loivemmalta. Jyrkänne oli noin kaksisataa jalkaa korkea ja siinä ei ollut mitään lujaa jalansijaa, vaan ainoastaan irtonaisia kiviä, hiekkaa ja siellä täällä joku ruohomätäs. Ratsastajan taitavasti ohjaamana ja hänen äänensä rohkaisemana ei tuo jalo hevonen perääntynyt. Puolittain hyppien ja puolittain liukuen se tuli rinnettä alas ja irroittaen kiviä ja hiekkaa se syöksyi lähellä kukkulan juurta kasvavan viidakon läpi ja saapui laakson pohjaan todellisessa hiekka- ja kiviryöpyssä.
Jack oli niin piesty, revitty ja melkein hiekan tukahduttama, että hän tuskin tiesi, oliko hän loukkaantunut vai ei. Viidakon pensaat olivat melkein irroittaneet hänet satulasta, ja hän istui värisevän hevosensa selässä kykenemättä ryhtymään mihinkään. Vihdoin hän muisti tilanteen, ja selvittyään täydellisesti putouksen vaikutuksista hän kiiruhti jatkamaan pakoaan.
Tuo jalo eläin ei ollut onneksi saanut mitään vakavampaa vammaa, ja vaikka se oli tuon hirvittävän putouksen vaikutuksesta yhtä säikähtynyt ja huumaantunut kuin herransakin, niin se pian tointui; ja tuo ihmeellinen Rhona riensi jälleen tuulispäänä eteenpäin. Tihenevä metsä hidastutti pian kulkua ja Rhona kerkesi täydelleen tointua, ennenkuin saavuttiin aukealle jälleen.
Mutta hänen ei tarvinnut enää ponnistaa voimiaan uuteen koetukseen, sillä nuo hämmästyneet ja taikauskoiset intiaanit olivat luopuneet takaa-ajosta. Kun he näkivät Jackin äkkiä ilmestyvän tasangolle alhaalla ja kiitävän nopeasti tiehensä, niin he luulivat olevansa tekemisissä noitakeinojen kanssa ja jättivät hänet rauhaan. Jack ei kuitenkaan aavistanut tätä mielenmuutosta, vaan hän ratsasti pitkät matkat, ennenkuin hän viimein uskalsi pysähtyä lepäämään ja syömään jäljellä olevaa evästään. Rhona sammutti janonsa kirkkaassa purossa ja söi ahnaasti lähellä kasvavaa ruohoa.
Myöhemmin päivällä jatkaessaan matkaansa ilostui Jack suuresti tullessaan leveälle tielle, joka epäilemättä johdatti jollekin uudisasutukselle, ehkä juuri Harrodsburgiin, kuten Jack toivoi. Hän lähti siis ratsastamaan sitä myöten ja kulki aivan pimeään saakka, jolloin hän pysähtyi yöksi erääseen pieneen leppämetsikköön lähelle tietä. Hän oli varma siitä, että hän oli jättänyt vainoojat kauaksi jälkeensä, ja kun hän oli hyvin uupunut ja uninen, niin hän laskeutui pitkälleen nukkumaan ryhtymättä muihin varokeinoihin kuin että pujotti Rhonan suitset käsivartensa ympärille, jolloin Rhona hänet heti herättäisi, kun jokin saattoi sen levottomaksi. Sitten hän nukahti, mutta hän ei tiennyt sanoa kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että tamma korskui ja pureksi kuolaimiaan.
Oli täysi päivä ja Jack hyppäsi ylös tarkastaen sukkelaan ympäristöä. Lehto näytti rauhalliselta, mutta etempää kuului askelia. Hän katsahti tasangolle ja näki kauhukseen suuren intiaanijoukon lähestyvän. He marssivat tietä pitkin samaan suuntaan kuin hänenkin piti mennä, ja toivoen heidän menevän ohi häntä näkemättä palasi Jack takaisin leppien suojaan ja pani kätensä Rhonan sierainten päälle estääkseen sitä hirnumasta. Hänen varokeinonsa oli valitettavasti turha. Joukon johtaja, joka oli ainoa ratsumies, oli ilmeisesti kuullut hevosen korskahtelun tahi oli huomannut sen viimeöiset jäljet, koska hän lehdon kohdalle tultuaan kääntyi vasemmalle ja nelisti sitä kohti. Alleyne oli melkein aseeton, sillä hänen rihlakkonsa oli särkynyt tuossa hirvittävässä hyppäyksessä, ja nähdessään miehen tulevan lehtoa kohti, hyppäsi hän heti satulaan aikoen ratsastaa tiehensä vastapäiselle suunnalle ja pyrkiä Harrodsburgiin, joka ei voinut olla kaukana. Hän ei ajatellut ainoastaan omaa turvallisuuttaan, vaan hän tahtoi päästä perille voidakseen ajoissa hälyyttää varustuksen asukkaat, sillä hän uskoi varmasti, että intiaanit olivat sotaretkellä ja aikoivat hyökätä uudisasutuksen kimppuun. Mutta ennenkuin hän kerkesi selvitä pensaikosta, kuuli hän tuon tuntemattoman ratsastajan huutavan hyvällä englannin kielellä:
»Seis! Älkää paetko, me olemme ystäviä!»
Kuullessaan nämä sanat hän nopeasti pysähtyi, sillä hänen ylpeytensä heräsi. Hän ei ollut milloinkaan pelännyt yhtä vihollista ja kaikkein vähimmin luuloteltua. Kääntyen ympäri huomasi tuo nuori englantilainen äkkiä, että tulija ei ollutkaan intiaani. Hän oli valkoihoinen, mutta intiaanin asussa, ja hänen olemuksensa ei ollut ollenkaan miellyttävä. Hänen silmänsä olivat pistävät ja viekkaat, ja julma ja kostonhimoinen ilme väijyi hänen suupielissään. Hänellä oli käskemään tottuneen miehen käytös, joskin jotensakin julkea, eikä hän näyttänyt pelkäävän mitään.
»Olen pahoillani, että luulin teitä intiaaniksi, mutta hermoni ovat vielä kovin jännityksissä. Eilen, tähän aikaan, intiaanit tappoivat oppaani ja minä pääsin vaivoin pakoon», sanoi Alleyne.
»Vai niin! Puheenne ilmaisee, että olette englantilainen, ettekä amerikkalainen. Mistä tulette ja minne matka?» kysyi toinen katsoen häneen tutkivasti.
»Tulen Nashborosta ja menen Harrodsburgiin», vastasi Jack katsoen yhtä tiukasti takaisin.
»Mikä maanvaiva te olette!» huudahti mies melkein raivoisasti, mutta hilliten itsensä hän lisäsi äkisti: »No sepä oli hauskaa. Sittenhän voimme matkustaa yhdessä!»
»Enpä tiedä», vastasi Jack, jota miehen äänensävy ei miellyttänyt ja jonka aikeita hän epäili. »Minulla on niukalti aikaa, ja teidän miehenne ovat jalkaisin, kuten näen.»
»Vai et tiedä, kukonpoikanen!» kuului ivallinen vastaus. »Sitten kai minun on opetettava sinulle hiukan järkeä!»
Ja salamannopeasti tuo roisto heitti pyssyn olkapäätään vasten ja uhkasi ampua, ellei Alleyne hyvällä lähtisi rauhallisesti hänen mukaansa.
Nuori sotilas ei kadottanut mielenmalttiaan, vaikka tämä vihamielinen teko oli kokonaan saattanut hänet ymmälle. Vastustus olisi luonnollisesti voinut käydä aivan turmiolliseksi ja Alleyne näki parhaaksi taipua miehen vaatimuksiin. Mutta kiinnittäen katseensa tiukasti vangitsijaansa sanoi hän melkein kylmästi:
»Koska olen nyt joutunut armoillenne, niin minun kai täytyy totella käskyänne. Epäilemättä luulette minua joksikin englantilaiseksi vangiksi, joka on pakomatkalla Detroitiin, mutta se on erehdys. Minulla on lupakirja eversti John Sevieriltä, ja —»
»Mitä! Nolichucky Jackiltako? Ja missä erositte hänestä?» keskeytti amerikkalainen puolittain laskien pyssynsä.
»Cherokeesien kahlaamolla Tennessee-joessa, suurten koskien yläpuolella», vastasi Jack ja toivo heräsi hänen mielessään, kun mies osoitti sellaista mielenkiintoa tuota kuuluisaa päällikköä kohtaan. Jack jatkoi: »Jouduin hänen vangikseen taistelussa 'Kuninkaan vuorella', mutta hän on uljas vihollinen, ja annettuani kunniasanani olen saanut liikkua vapaasti mieleni mukaan.»
»Joka tapauksessa olette kulkenut pitkän matkan. Ehkä selitätte minulle, kuinka olette joutunut näin kauaksi länteen?»
»Olen matkalla tapaamaan erästä hyvin rakasta ystävää», värähti Jackin ääni, ja paljon sanova punastus lehahti hänen kasvoilleen.
»Kaikkea muuta! Varmaankin vanhan Jimmy Harrodin tytärtä. No hyvä. Olisin vain toivonut, että Nolichucky Jack olisi ollut mukananne, sillä niin totta kuin nimeni on Simon Girty olisin minä —»
Jack hätkähti huomatessaan miehen ilkeän kasvojenilmeen, ja mies vaikeni äkisti sen nähdessään. Häntä näytti kaduttavan, että oli ilmaissut nimensä, ja hetken epäröityään hän jatkoi kiireesti ja hyvin viekkaasti:
»Silloin meitä olisi ollut yhtä enemmän varustusta vapauttamassa.»
»Mitä varustusta?» kysyi Jack hätkähtäen.
»Harrodsburgia luonnollisesti. Ettekö ole kuullut, että joukko shawnee- ja delaware-intiaaneja piirittää sitä? Mihin sitten luulette minun vievän noita ystävällisiä intiaaneja?» kysyi hän julmasti hymyillen.
Jack ei ollut selvillä, mitä hänen oikein piti ajatella miehen kummallisista sanoista ja hänen vielä merkillisemmästä käytöksestään. Pitikö hänen uskoa miehen puhetta? Hän ei kerinnyt ajatella mitään sopivaa vastausta, ennenkuin mies vihelsi kimeästi. Tämän merkin kuultuaan juoksi heti kymmenkunta intiaania äkkiä heidän luoksensa ja Jack oli tuskin ehtinyt arvata heidän tarkoituksensa, kun hänen hevosensa oli ympäröity ja hänet vedetty satulasta.
Paria minuuttia myöhemmin asteli tuo onneton englantilainen taakse sidotuin käsin vangitsijoidensa keskellä, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli, että matkaa jatkettiin Suolaiselle joelle päin. Kaikkein enimmän kummastutti häntä se, että häntä kohdeltiin niin vihamielisesti, vaikka joukon johtaja väitti olevansa matkalla auttamaan Harrodsburgia.
»Girty — Simon Girty», kaikui nimi hänen mielessään astellessaan väsyneenä eteenpäin. »Missä kummassa minä olen ennen kuullut tuon nimen?»
Tuohon nimeen tiesi hän liittyvän jotakin epäilyttävää ja inhoittavaa, ja hän koetti muistella sitä tilaisuutta, joka oli luonut tuon häviämättömän tunteen. Hän muisti Girtyn ilmoituksen varustusta piirittävästä shawnee- ja delaware-joukosta ja nimestä shawnee johtuivat hänen ajatuksensa siihen suureen intiaanisotaan jossa hän itsekin oli ollut mukana, ja äkkiä hänen muistinsa selvisi.
Lordi Dunmorella oli ollut kaksi Simon nimistä tiedustelijaa — Simon Kenton ja Simon Girty. Kuinka erilaiset nuo miehet olivat, ja kuinka vastakkaiseen asemaan he joutuivat Suuren lännen tulevassa historiassa!
Simon Girty! Sama mies, joka oli ystävänsä ja sukulaisensa petettyään karannut punanahkojen joukkoon ja hävittänyt sydämestään kaiken ihmisyyden ja armeliaisuuden. Hän oli nyt johdattamassa intiaaneja veriselle hävitysretkelle uudisasutuksia vastaan!