Kun tuollaiset ajatukset risteilivät Jackin kiihtyneissä aivoissa, niin ei ollut ihmeellistä, että hän alkoi joutua epätoivoon. Hän tiesi nyt aivan varmaan, että tuo kummitus, jonka kynsiin hän oli joutunut, johdatti joukkoaan juuri sitä yksinäistä asutusta vastaan, jossa hänen rakas Johannansa oleskeli. Ja ajatus, ettei hän voinut antaa pienintäkään varoitusta uhkaavasta vaarasta, saattoi tehdä hänet melkein hulluksi.
XXX.
EPÄILYTTÄVÄ MERKKI.
Laskeutuvan auringon viimeiset säteet välkkyivät eräiden hirsimökkien sateesta kiiltelevillä katoilla läntisessä Kentuckyssä. Myrsky oli lakannut, mutta ukkonen jyrähteli vielä etäisyydessä. Pitkä ja voimakkaan näköinen metsästäjä ilmestyi äkkiä metsän pimennosta ja lähti kulkemaan paaluaitauksella ympäröityä pientä kylää kohti.
Tuon urhoollisen metsästäjän, sillä sellainen hän oli asusta päättäen, ei tarvinnut pyytää pääsylupaa, sillä varustuksen haltijat olivat heti tunteneet hänet ja portti lensi auki.
»Tervetuloa, Simon Kenton, tervetuloa Harrodsburgiin!» huudahti eräs pitkä tummaihoinen mies astuen tulijaa vastaan. »Siitä on pitkä aika, kun metsästelimme yhdessä Cumberland-joella», lisäsi hän pudistaen sydämellisesti metsästäjän kättä.
»Niin, sen jälkeen olemme molemmat saaneet kokea yhtä ja toista», vastasi Kenton yhtä sydämellisesti tervehtien vanhaa kumppaniaan. »Ehkä emme olisi nytkään tavanneet toisiamme, mutta kun sattumalta kuulin teidän olevan kipeän, päätin tulla katsomaan teitä. Ja olen oikein iloinen, että olette parempi», lisäsi hän mennen isäntänsä mukana lähimpään majaan, jossa hän istuutui korkealle penkille.
»Minulla oli ankara horkan puuskaus», sanoi Harrod, »mutta olen iloinen voidessani sanoa sen menneen ohitse. Voimme puhella kuulumisista sitten kuin olette syönyt. Tänne on pitkä matka Boonsborosta ja luulen illallisen maistuvan.»
»Onhan siinä kävelemistä, mutta minulla on ollut runsaasti riistaa matkan varrella.»
»Tyttäreni toi tullessaan jonkun verran kahvia, niin että pian saamme kupin kuumaa —»
»Mitä! Onko Johanna täällä?» keskeytti Kenton kiihkeästi.
»Kyllä. Hän saapui vasta eilen Nashborosta, ja minä olin oikein iloinen hänet nähdessäni», vastasi Harrod. »Mutta miksi olette niin hämmästyneen näköinen?»
»Miksikö? Siksi, että Kentucky on tulvillaan vihamielisiä intiaanijoukkoja. Chickasawit, cherokeesit ja delawaret ovat kaikki sotapolulla ja on ilmoitettu, että myöskin shawneet ovat levottomia. On ihmeellistä, että tyttärenne pääsi onnellisesti perille, sillä hän ei ole milloinkaan ollut niin peloittavassa vaarassa.»
»Kuultuaan sairaudestani oli hän tullut hyvin levottomaksi», vastasi Harrod, »ja oli katsonut velvollisuudekseen tulla luokseni. Matkakumppanit olivat hyvät. Stoner ja muitakin eteviä erämiehiä oli heidän mukanaan. He olivat peloissaan naisten puolesta, sillä ympäristössä oli nähty lukuisasti intiaanein jälkiä, joten lähetin muutamia kanootteja loppumatkaa varten.»
»Senpätähden en tavannutkaan heitä», sanoi Kenton. »Mutta käskekääs neitonen tänne, minulla on hänelle jotakin, josta hän on iloitseva», lisäsi metsästäjä pistäen kätensä vyössään riippuvaan hirvennahkaiseen laukkuun, josta hän hetken hapuiltuaan veti esiin tahraantuneen ja rypistyneen kirjeen.
Paria tuntia myöhemmin olivat varustuksen kaikki asukkaat menneet levolle, paitsi tuota yksinäistä portilla seisovaa vahtimiestä, joka viljapellolla tehdyn kovan päivätyön jälkeen nyt nuokkui paikallaan. Niin, kaikki nukkuivat, mutta oli eräs, jonka silmiin ei uni tullut. Johanna makasi kovalla vuoteellaan muistellen erästä vaaleatukkaista, sinisilmäistä englantilaista nuorukaista, ja hän kertasi mielessään muutamia kohtia Kentonin tuomasta kirjeestä, jonka hän oli tallettanut tyynynsä alle.
»Hopeankirkas vihellys», lausui hän itsekseen toistaen kymmenettä kertaa kirjeen viimeisiä lauseita, »ei ole ainoastaan kallis muisto taistelusta ja rakkaasta kenraalistani, vaan se on myös ilmoittava, että olen läheisyydessä. Kun kuulet kirkkaan, värähtelevän vihellyksen toistettavan kolme kertaa, niin tiedät minun tulevan, ja armas uskollinen Johannani, tuo onnellinen hetki voi olla lähempänä kuin luuletkaan.»
»Sen Jumala suokoon!» kuului tytön puoliääneen lausuttu rukous, kun hän uudelleen koetti nukkua.
Mutta hänen ajatuksensa liitelivät siihen vaiherikkaaseen päivään Watangassa, jolloin Alleyne, ammuttuaan takaa-ajavan intiaanin, otti hänet syliinsä silloin kun hän hyppäsi alas varustuksen paaluaitauksesta. Vaikka piirityksestä oli kulunut vuosia, muistuivat kaikki sen vaiheet hänen mieleensä yhtä selvästi kuin eilispäivän tapahtumat ja erittäinkin se hetki, kun hänen uljas ritarinsa ratsasti pois apua hakemaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä — ei, viisi pitkää vuotta oli kulunut siitä, ja hän odotti yhä. Milloinka loppuu sota? Milloinka on tämä lamauttava, tuskallinen odotus päättyvä?
Terävä, kirkas vihellys rikkoi äkkiä hiljaisuuden ja keskeytti tytön yksinpuhelun saattaen hänet hämmästyneenä ja levotonna hyppäämään vuoteeltaan. Mutta ennenkuin hän kerkesi huoneensa ovelle herättääkseen isänsä, kuului toinen kimeä vihellys yön hiljaisuudessa.
»Se oli toinen!» huudahti hän »Oi, eikö kolmatta tulekaan!» Äkkiä syttynyt toivo saattoi hänet värisemään, ja hän seisoi kuin unikuva katsellen ulos pienestä ikkuna-aukosta.
»Ah, nyt se kuului kolmannen kerran!» huudahti hän. »Se on varmasti hänen merkkinsä! Oh!»
Tyttö vaikeni äkisti sillä tuo selvästi kuuluva vihellys keskeytyi samassa.
Mitä se merkitsi? Kuinka vihellys keskeytyi noin äkkiä?
»Intiaaneja! Intiaaneja! Miehet ampuma-aukoille!» huusi jyrisevä ääni alhaalla pihalla. Johanna hyökkäsi isänsä luo tuskasta ja pelosta suunniltaan.
»Oi isäni!» huusi hän tarttuen hänen käsivarteensa, kun hän syöksyi ovelle pyssy kädessään, »älkää antako ampua! Siellä on Jack — kapteeni Alleyne — eikä intiaaneja. Minä tunsin merkinannon!»
Samassa kuului muutamia pyssynlaukauksia, huutoa ja melua, joka kyllin selvästi ilmoitti, mitä ulkona tapahtui.
»Siinä kuulit vastauksen, lapsi!» sanoi metsästäjä irroittaen nopeasti, mutta hellästi hänen otteensa ja kiiruhtaen auttamaan hyökkäyksen torjumisessa.
Hämmentyneenä ja kauhuissaan seisoi Johanna vähän aikaa kykenemättä ryhtymään mihinkään, mutta sitten sieppasi hän suuren vaipan ympärilleen ja syöksyi ulos isänsä luo ampuma-aukolle.
Julmien punaisten soturien parveillessa varustuksen joka puolella ja koettaessa kaikin keinoin päästä aitauksen sisäpuolelle ei ollut aikaa surkutella hänen erehdystään ja pettymystään tuohon outoon merkinantoon nähden. Rohkea tyttö unhotti itsensä ja kaiken muun paitsi velvollisuutensa tuolla tärkeällä hetkellä. Hän kantoi esiin ampumatarpeita tahi latasi isänsä rihlakkoa sillä aikaa kuin tämä auttoi miehiään siellä ja täällä paaluaitauksella.
Jos intiaanit epäonnistuvat jonkun paikan valloittamisessa ensi yrityksellä, niin he tavallisesti eivät uudista hyökkäystään, vaan katoavat yhtä nopeasti kuin he ilmestyivätkin. Tällä kertaa he kuitenkin suuren lukumääränsä rohkaisemina ja pimeän yön tukemina hyökkäsivät yhä uudelleen. Rohkeimmat kiipesivät paaluaitauksellekin, toisten koettaessa särkeä porttia tahi sytyttää mökkejä tuleen heittämällä palavia tervastikkuja niiden katoille.
Mutta kaikki oli turhaa. Puolustajien tarmo, neuvokkaisuus ja rohkeus tekivät tyhjiksi kaikki yllätykset. Taitavan ja urhoollisen päällikkönsä johdolla löivät he kuoliaaksi tahi ajoivat takaisin jokaisen varustuksen sisälle tunkeutuneen intiaanin. Tulipalon yritykset ehkäistiin ja porttia vastaan hyökkäävät viholliset karkoitettiin.
Kun intiaanein hyökkäys oli kaikkialla epäonnistunut, niin he lopulta perääntyivät ja katosivat pimeyteen yhtä äkkiä kuin he olivat tulleetkin. Tapansa mukaan veivät he mukanaan useimmat kuolleensa ja haavoittuneensa. Varustuksen sisäpuolelle jäi muutamia kuolleita ja yksi pahasti haavoittunut soturi, jolta Harrod kuuli, että hyökkääjät olivat erään valkoisen Simon Girty-nimisen miehen johtamia shawnee-, mingo- ja delaware-intiaaneja.
Erään toisenkin asian Harrod kuuli, mutta sen hän piti tyttäreltään salassa. Intiaanein joukossa oli eräs toinenkin valkoinen mies, jonka he olivat ottaneet vangiksi joitakin päiviä sitten. Hän se juuri olikin viheltänyt herättääkseen varustuksen asukasten huomion, jotteivät hiipivät punanahat yllättäisi heitä yölevolla. Ja tämä rohkea teko oli käynyt kalliiksi tuolle urhoolliselle miehelle, sillä isku Girtyn pyssynperästä oli kaatanut hänet heti maahan.
Puolustajien tappiot olivat paljon pienemmät kuin hyökkääjien. Yöllisessä kahakassa oli yksi mies kuollut ja muutamia, niiden joukossa päällikkö, haavoittunut.
Koko yö vahdittiin, mutta hyökkäystä ei uudistettu ja varustuksen puolustajat alkoivat toivoa, että intiaanit olivat menneet kokonaan tiehensä. Mutta päivän valjetessa heitä odotti suuri yllätys. Huomattiin, että metsänreunassa kasvavan yksinäisen tammen ympärillä kähisi joukko kiihtyneitä intiaaneja ja sen oksasta riippui pitkä köysi.
Mitä se mahtoi merkitä?
Ihmettelevien miesten ei tarvinnut olla kauan epätietoisia. Äkkiä erosi tuosta tummasta joukosta eräs ratsumies, joka tuli täyttä laukkaa noin kivenheiton päähän paaluaitauksesta heiluttaen viheriöitsevää oksaa korkealla päänsä päällä.
»Hei siellä! Haluaisin puhua päällikön kanssa!» huusi hän hyvällä englannin kielellä pysäyttäen hevosensa vastapäätä porttia.
»Puhu sitten, petturi!» kuului tuima vastaus pyssynhanan napsahtaessa.
Sattui niin, että Kenton oli vahdissa ja hän tunsi ratsastajan heti vanhaksi toverikseen shawnee-sotaretken ajoilta. Viimemainitun onneksi tuli Harrod silloin paikalle käsi siteessä.
»Miten rohkenet tulla tänne, roisto!» huudahti hän nähdessään Girtyn. »Teidän tapaisille ei minulla ole mitään puhumista. Tiehenne, ennenkuin käsken jonkun miehen ampua teidät kuin koiran, mikä olettekin!»
»Mutta minulla on teille jotakin sanomista», kuului ujostelematon vastaus. »Te näette tuon puun!» hän jatkoi kääntyen satulassaan ja osoittaen yksinäistä tammea, jonka ympärille hänen punaiset seuralaisensa olivat kokoontuneet. »Ja tuon nuoran!» lisäsi hän merkitsevästi.
»Kyllä», vastasi Harrod. »Toivoisin teidän riippuvan siinä!»
»Kiitän, mutta se on erästä toista varten, joka on teille minua rakkaampi», kuului ivallinen vastaus. »Olen ottanut vangiksi tuon nuoren englantilaisen, jota tyttärenne odotti, ja ellette heti luovuta minulle tätä varustusta, niin hirtätän hänet tässä teidän ja tyttärenne silmäin edessä!»
Nämä sanat lausuttiin kovalla ja uhkaavalla äänellä. Samassa kuului tuskallinen huudahdus viereisestä puuvarustuksesta, ja yhdessä ampuma-aukossa näyttäytyivät erään naisen kalpeat ja kauhistuneet kasvot. Johanna oli rientänyt paikalle. Hän oli kuullut tuon vihaisen keskustelun ja raa'an uhkauksen ja hän tiesi hyvin, kuka tuo viaton uhri oli. Kukapa muu kuin Jack Alleyne, hänen urhoollinen sulhonsa, joka oli oman henkensä uhalla varoittanut heitä. Siksi häneltä pääsi tuskan huuto. Harrod seisoi hetken hämmästyneenä ja mykkänä asiain odottamattomasta käänteestä. Mutta ainoastaan hetken. Nopeasti tointuen vastasi tuo vanha metsästäjä kylmästi:
»Simon Girty. Minä tunnen sinut ja minä halveksin sinua. Koska et voinut valloittaa tätä varustusta rehellisellä tavalla, koetat nyt saada sen haltuusi häpeällisin keinoin. Mutta tässä eivät valheet ja uhkaukset auta. Tiehesi!»
Vastaukseksi Girty vihelsi pitkään ja kimeästi. Silloin tuli toinen ratsastaja näkyviin ilmestyen äkkiä metsän reunasta. Mutta niinkin pitkältä matkalta voitiin selvästi huomata, että se oli vanki. Kädet oli sidottu selän taakse, eräs intiaani talutti hevosta ja perässä kulki kuusi miestä vartijoina.
Joukko suuntasi matkansa suoraan tuota yksinäistä tammea kohti, jonka ympärille suurin osa intiaaneja jo oli kokoontunut, ja ratsastaja johdatettiin aivan puun alle. He alkoivat sitten huutaen ja kirkuen sovitella silmukkaa hänen kaulaansa.
»Oi, isäni, pelasta hänet! Jackhan siellä on — kapteeni Alleyne, tarkoitan!» huusi Johanna tuskallisesti. »Pelasta hänet, pelasta hänet!»
Hän oli nähnyt oikein, hänen naisellinen vaistonsa ei ollut erehtynyt. Jack Alleyne istui siellä silmukka kaulassaan kykenemättä välttämään tuota pahantekijän kuolemaa.
XXXI.
SANKARI JA SANKARITAR.
Girty puhkesi julmaan ja pilkalliseen nauruun nähdessään tytön tuskan.
»Tyttärellesi et voi olla niin kova kuin olet minulle!» huusi hän katsoen riemuitsevasti Harrodiin päin. »Laskekaa aseenne ja tulkaa ulos joka mies, tahi minä annan merkin ja nuorukainen on heti kiikkuva taivaan ja maan välillä!» lisäsi hän julkeasti.
»Se merkki on myös sinun kuolemasi», kuului luja vastaus, jonka luotettavaisuudesta kymmenkunta ampuma-aukoista ilmestyvää pyssynpiippua meni takuuseen.
»Saattaa olla», vastattiin kylmästi, »mutta se ei nuorukaista pelasta. Arvasin tämän, näetkös, ja annoin lähtiessäni ankaran määräyksen hirttää hänet heti kun yksikään pyssy pamahtaisi.»
Harrod puraisi huultaan harmistuneesti. Oli katkeraa ja raivostuttavaa olla Girtyn laisen roiston armoilla, ja hän alkoi käydä melkein toivottomaksi, sillä hän oli verenvuodosta hyvin heikko. Hän ei voinut keksiä mitään pelastuksen keinoa enää. Jos hän noudattaisi tuon roiston vaatimusta ja luovuttaisi varustuksen, niin mikä takaisi, ettei kaikkia murhattaisi? Yhden uhrin asemesta voisi mennä kaksikymmentä. Senkin hän tiesi aivan varmaan, että vaikka hän taipuisikin roiston vaatimukseen voidakseen pelastaa Alleynen hengen, niin hänen toverinsa eivät milloinkaan suostuisi siihen, sillä se oli melkein kuin itsemurha, ja sentähden se keino oli mahdoton.
Päällikön levottomat ajatukset keskeytyivät äkkiä, kun hänen vainoojansa kovalla äänellä tiedusteli, täytyikö hänen vielä kauankin odottaa vastausta. Johanna oli poistunut ampuma-aukolta parin minuutin ajaksi neuvotellakseen Kentonin kanssa, ja hän palasi juuri takaisin Harrodin vielä miettiessä vastausta ja alkoi puhua rosvolle sulhonsa puolesta. Yhtä hyvin hän olisi voinut puhua jollekin tukille paaluaitauksessa kuin vedota edessään olevaan paatuneeseen roistoon.
Johanna ei välittänyt miehen huomautuksista, vaan jatkoi puhettaan niin kiihkeästi ja itsepintaisesti, että Harrod, joka tunsi tyttärensä ylevyyden ja naisellisen ylpeyden, alkoi aavistaa, että Johannan todellinen tarkoitus oli kiinnittää miehen huomio kokonaan häneen, samalla kun jotakin tärkeätä oli toisaalla tekeillä. Hän arvasi oikein.
Johannan ja Kentonin välisen pikaisen neuvottelun tuloksena oli, että pieni, valikoitu joukko metsästäjiä hiipi juuri samaan aikaan tuon kuuluisan erämiehen johdolla ulos varustuksen toiselta puolen aikoen yrittää hyökätä intiaanein selkään. Metsästäjät tunsivat tiensä hyvin ja pysytellen jokitörmän suojassa metsänreunaan saakka pääsivät he perille ja onnistuivat aikeessaan.
Eikä hetkeäkään liian myöhään. Girty menetti kärsivällisyytensä viivytyksien takia ja laukotti miestensä luo, ja ellei hän olisi joutunut riitaan erään päällikön kanssa, kuten näytti, niin Jack-parka olisi heti menettänyt henkensä tuon roiston kostonhimoisten ja julmien tarkoitusperien uhrina. Miten olikaan, niin tuo viivytys soi Kentonille sen verran aikaa, että hän ehti sijoittaa miehensä mahdollisimman edullisesti metsän reunaan noin kuudenkymmenen askeleen päähän tuosta kohtalokkaasta puusta.
»Nyt toverit», hän sanoi, »tarkastakaa pyssynne älkääkä ampuko ennenkuin annan luvan! Kun se on annettu, niin tähdätkää alas ja antakaa paukkua!»
Harrod tyttärineen ei ollut myöskään toimeton. Hän oli koonnut jäljellä olevan puolustusväen ampuma-aukolle auttaakseen ammunnallaan tovereitaan tahi tarpeen vaatiessa tehdäkseen uloshyökkäyksen toveriensa paluun suojelemiseksi. Johanna oli pannut päällensä ratsastushameensa ja oli valmis heti tilaisuuden sattuessa avustamaan sulhonsa pelastusta.
Tuo urhoollinen tyttö oli yksinkertaisten ja ystävällisten metsästäjien suuri suosikki ja eräs heistä oli heti valmis satuloimaan hänen hevosensa ja pitämään sitä valmiina tytön tuskallisesti vahtiessa ampuma-aukolla. Hän pelkäsi että Girty ehtisi panna uhkauksensa täytäntöön ennenkuin hänen ja Kentonin suunnittelema sotajuoni oli loppuunsuoritettu.
Paikaltaan saattoi hän hyvin seurata, mitä intiaanein leirissä tapahtui, mutta hän ei voinut nähdä, miten pitkälle tuo vähäinen joukko oli päässyt, jonka piti hyökätä intiaanein selkään. Hän pelkäsi joka hetki näkevänsä sulhonsa hirmuisen kuoleman, mutta vuosien pituiset minuutit kuluivat ja tuo uljas sotilas istui vieläkin liikkumatonna hevosensa selässä hirsipuunsa alla. Hän oli joka puolelta intiaanein ympäröimä, mutta heidän huomionsa näkyi kiintyneen erääseen vähän matkan päässä seisovaan kiihoittuneeseen joukkoon, jonka päähenkilönä Girty näkyi olevan. Johanna tunsi vaistomaisesti, että hänen sulhonsa kohtalo oli tuon ilmeisesti kiihkeän väittelyn tuloksen varassa, ellei —! Mitä se oli?
Metsän reunassa leimahti äkkiä ja yhteislaukaus kajahti syvässä hiljaisuudessa.
»Eläköön! He ehtivät ajoissa!» huusi tyttö innoissaan ja katseli jännittyneenä intiaanein ilmeistä hämmästystä tämän odottamattoman hyökkäyksen johdosta.
Hetken seisoivat intiaanit ymmällään ja säikähtyneinä kuin maahan naulittuina, mutta sitten syöksyi suurin osa kauhun valtaamina pakoon ja jäljellä olevat heittäytyivät erään kookkaan päällikön johdolla suojaan muutamien hajallaan olevien pensaiden ja kivien taakse.
»Eteenpäin!» huudahti Harrod hyökäten miestensä eteen. »Nyt on aika auttaa tovereitamme!» Hän käski Johannan ja kolmen vanhemman miehen pitää huolta varustuksesta ja sulkea portin heidän mentyään. Sitten hyökkäsi tuo pieni joukko rajaseudun sitkeitä miehiä ulos varustuksesta urhoollisen päällikkönsä johdolla, ja pian ilmoitti heidän pyssyjensä pauke, että taistelu jatkui.
Palattuaan tähystyspaikalleen ampuma-aukolle näki Johanna taistelun riehuvan kiivaimmin tuon kohtalokkaan puun ympärillä. Hän ei voinut enää ollenkaan huomata Alleynea ja hän pelkäsi hänen jo saaneen surmansa kuulasta tahi sotatapparasta. Äkkiä ilmestyi ruudin savusta eräs mies, joka juoksi kuin henkensä edestä, ja hänen jäljessään tuli nopeasti toisia, jotka olivat ilmeisesti takaa-ajajia.
Johanna oli nähnyt kylliksi. Jokin vaisto ilmoitti hänelle, että pakenija oli hän, jota hän oli pitkät vuodet uskollisesti odottanut ja joka oli niin urhoollisesti taistellut hänen puolestaan. Nyt jos milloinkaan oli hänen toimintansa hetki tullut ja kiiruhtaen ulos hän hyppäsi hevosensa selkään ja päätti pelastaa sulhonsa tahi kuolla hänen kanssaan.
»Avatkaa portti!» huudahti hän.
Jykevä portti lennähti auki, sillä vahdit näkivät hänen suuren tuskansa ja ymmärsivät, että oli hyödytöntä häntä pidättää.
Leimauksena syöksähti tuo rohkea ratsastajatar porttikäytävän läpi avoimelle kentälle. Vielä vähän matkaa eteenpäin ja hän voisi tarttua sulhonsa käteen ja kiskaista hänet taaksensa satulaan kiidättääkseen hänet riemuiten varustuksen turviin. Mutta juuri kun hän oli saavuttamaisillaan hänet, syöksyi eräs ratsastaja hänen tiellensä.
Se oli Girty!
»Ohoh!» naurahti hän ilkeästi ja tarttui Johannan hevosen suitsiin. »Nythän minä sain teidät molemmat.» Hän viittasi lähimmän intiaanin luoksensa ja käski hänen ottaa kiinni Alleynen, joka oli pysähtynyt nähdessään Johannan joutuvan vangiksi, jota Girty nyt alkoi raahata mukanansa.
Nuorukainen oli voimaton estämään. Hänen kätensä olivat vielä sidotut selän taakse ja silmukka riippui hänen kaulassaan ja sitäpaitsi oli hän aivan menehtyä uupumuksesta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut.
Huomattuaan asian laidan turvautui Johanna-parka samaan keinoon kuin äskenkin alkaen liikuttavasti rukoilla roistolta armoa voittaakseen joka tapauksessa niin paljon aikaa, että hänen isänsä tahi joku toinen ehtisi tulla apuun. Mutta rukoukset vain raivostuttivat hänen vangitsijaansa ja olivat vähällä aiheuttaa Jackin tuhon.
»Lyö vankisi kuoliaaksi ja hyppää tämän lörpöttelijän taakse! Meidän täytyy kiirehtiä tahi meille käy huonosti!» huusi Girty. Kuullessaan tämän julman käskyn pääsi Johannalta sydäntäsärkevä ja epätoivoinen huuto, ja hän kääntyi viimeisen kerran tuohon sydämettömään roistoon päin silmissään liikuttava pyyntö. Mutta turhaan.
»Tee heti paikalla kuten käskin!» karjaisi Girty intiaanille pelosta ja raivosta puolihulluna, sillä katsahdettuaan ympärilleen näki hän Harrodin ja muutamien hänen seuralaistensa kiiruhtavan paikalle.
Intiaani, joka oli rotunsa uljas edustaja ja ilmeisesti päällikkö kotkansulkatöyhdöstä päättäen, ei liikauttanut kättänsäkään. Hän katseli Johannaa tarkkaavaisesti pitäen toista kättä Jackin olkapäällä ja nojaten toisella pitkään rihlakkoonsa. Tytön liikuttavat rukoukset, jotka olivat kaikuneet ihmisyytensä kadottaneen maanmiehensä kuuroille korville, olivat panneet jonkun hellän kielen väräjämään tuon punaisen miehen jalossa sydämessä.
»Ugh!» hän huudahti. »Logan on soturi. Hän ei sodi naisia vastaan eikä murhaa vankejaan!»
»Kuole sitten, uppiniskainen koira!» karjaisi Girty ja laukaisi rihlakkonsa suoraan päällikköä kohti.
Mutta hänen juuri koskettaessaan liipasinta löi tuo aina valpas Johanna pyssynpiipun ylös ja kuula lensi vahinkoa tekemättä ylitse.
»Hyvä! Hyvin tehty, sinä uljas Johanna!» huudahti Jack ihaillen, ja vaikka sanat tulivat katkonaisesti, sillä hän oli juoksustaan aivan hengästynyt, niin olivat ne kuin nektaria tuolle ylevälle tytölle hänen edessään.
Girtyn hajonneet ja lyödyt seuralaiset katosivat nopeasti näkyvistä, ja kun metsästäjät alkoivat juosten lähestyä, niin näki hänkin parhaaksi kääntyä pakoon. Väsyneet metsästäjät päättivät voittoisan hyökkäyksensä viemällä vapautetun englantilaisen ja hänen ihaillun kihlattunsa riemusaatossa varustukseen. Ja lienee tarpeetonta sanoa, että sinä iltana oli ilo ylimmillään Harrodsburgin yksinäisessä uudisasutuksessa.
Kertomukseni loppuu pian. Oli kulunut viikko kapteeni Alleynen saapumisesta Harrodsburgiin, kun amerikkalaisen linnoituksen päällikkö Point Pleasantissa lähetti hänelle sanan ja pyysi häntä tulemaan sinne vaihdettavaksi erääseen amerikkalaiseen upseeriin, joka oli englantilaisten vankina Detroitissa.
Asiat järjestettiin niin, että Harrod tyttärineen lähti saattamaan nuorta englantilaista Kentonin jäädessä hoitamaan varustusta. Matka suoritettiin turvallisesti kanooteilla ensin Suolaista jokea alas ja sitten Ohio-jokea ylös, mutta matkueen levätessä muutamia päiviä Point Pleasantissa ennen lähtöään saattojoukon mukana Detroitiin sattui surullinen tapaus.
Saavuttuaan linnoitukseen ihastui Jack suuresti tavatessaan siellä nuoren ystävänsä Ellinipsicon, jonka hän oli kerran pelastanut chickasawien kynsistä ja jakanut hänen kanssaan matkan vaarat Cumberland- ja Ohio-joilla. Kävi selville, että hän ja hänen isänsä, tuo kuuluisa Cornstalk, olivat tulleet linnoitukseen vapaaehtoisesti ja rauhallisissa asioissa, mutta heidät oli petollisesti pidätetty siellä panttivankeina heimonsa hyvän käytöksen takuuna. Eräänä päivänä Jackin ollessa veneretkellä Harrodin ja Johannan kanssa löydettiin eräs linnaväen sotilas murhattuna linnoituksen läheltä ja kuolleen toverit ryntäsivät raivoissaan erään Hall-nimisen roiston johdolla linnoitukseen kostaakseen panttivangeille.
Cornstalk kuuli heidän tulevan ja hän arvasi tarkoituksen. Hän sanoi pojalleen sen olevan Suuren Hengen tahdon, että he kuolisivat siellä yhdessä ja että hänen ei pitäisi pelätä sitä, ja nousten rauhallisesti seisoalleen murhaajiaan vastaanottamaan kaatui hän kuulien lävistämänä kuolleena maahan. Saman kohtalon saivat Ellinipsico ja eräs Punainen Haukka-niminen päällikkö, joka oli ollut myös mukana Ison Kanawhan taistelussa.
Se oli kunniaton teko, ja Alleyne seuralaisineen oli iloinen päästessään jatkamaan matkaa tuon murhenäytelmän paikalta. Hän oli sitä ennen sopinut linnoituksen päällikön kanssa, että noiden kuuluisien sotureiden haudalle pystytettäisiin heidän arvonsa mukainen muistokivi, johon hänen annettiin sepittää hautakirjoitus.
Pian Detroitiin saapumisen jälkeen vihki englantilainen kenttäpappi tuon uskollisen parin, ja he asettuivat lopulta asumaan Englantiin, eteläisessä Hampsheressa oleville Alleyne-suvun vanhoille perintötiloille. Sota loppui todellisesti silloin, kun Washington ja La Fayette pakottivat lordi Cornwallisin seitsemäntuhannen miehen keralla antautumaan syyskuun 19 p:nä 1781, vaikka Englanti jatkoikin sotatilaa vielä toista vuotta, siitä huolimatta että se oli samaan aikaan sodassa Ranskan, Espanjan ja Hollannin kanssa. Lopullisesti tunnustettiin Yhdysvaltojen itsenäisyys tammikuussa 1783, ja rauha solmittiin kuuluisalla Versaillesin sopimuskirjalla.
Harrodia ei voinut kukaan taivuttaa luopumaan rakkaista metsistään. Hän vei Detroitista palatessaan muistokirjoituksen murhattujen shawnee-päälliköiden hautakiveä varten, mutta itse hän kuoli erämaassa aivan yksinään kenenkään saamatta selville, olivatko intiaanit vai valkoihoiset murhanneet hänet vai oliko hän saanut surmansa taistelussa jonkun villin pedon kanssa.
Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, niin häntä muistellaan kunnioittaen miehenä, joka oli aina valmis auttamaan ja uskaltamaan henkensä toisten puolesta.
Kenton kuoli, kuten hän elikin, kuuluisana ja pelotonna metsästäjänä, erämiehenä ja intiaanitaistelijana. Hän oli yksinkertainen ja hyväntahtoinen mies, ja häntä rakastettiin ja kunnioitettiin kaikkialla, missä hänet tunnettiin. Uudisasukasten arvelun mukaan oli ainoastaan Boon hänen vertaisensa.
Muistokirjoitus, jonka Alleyne lähetti Harrodin mukana Point
Pleasantiin, oli mukailtu Davidin valitusvirrestä Saulista ja
Jonathanista ja kuului näin:
»In Memoriam.
Cornstalk,
shawnee-heimon päällikkö,
ja hänen poikansa
Ellinipsico.
He olivat urhoolliset ja ylevät eläissänsä, eikä heitä kuollessansakaan erotettu; he olivat kotkaa nopeammat ja jalopeuraa väkevämmät. Teidän kohtalonne tekee minut hyvin murheelliseksi, punaiset veljeni. Kuinka ovat sankarit kaatuneet ja mihin ovat sota-aseet joutuneet?»