VI.
VAPAUS TAIKKA KUOLEMA
Vankien ei tarvinnut olla kauan tietämättömiä kohtalostaan. Kun päälliköt olivat neuvotelleet keskenään jonkun hetken, poistui Aconoasta miesten luota ja tuli Alleynen luokse.
»Miksi nuori valkonaama ei irroittanut suuren veljensä siteitä, kun olitte kahdenkesken majassa?» kysyi hän katsellen Alleynea tutkivasti silmiin.
Jack katsoi rävähtämättä takaisin, mutta ennenkuin hän keksi sopivaa vastausta, tuli Kenton väliin.
»Irroittaisiko cherokeesi jonkun creekin tahi shawneen siteet?» huudahti hän. »Amerikkalaisten ja 'pitkäpuukkoisten' välillä on sota. Luuletteko, että tämä englantilainen asiain niin ollen tahtoo auttaa vihollistansa pakenemaan?»
Kokoontuneesta joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, kun he kuulivat nämä metsästäjän cherokeesien kielellä pontevasti lausumat sanat.
»Onko totta, että nuori veljeni on 'pitkäpuukkoinen', — ehkä jonkun päällikön poika?» kysyi Aconoasta vilpittömästi hämmästyneenä.
»On!» sanoi Alleyne pontevasti katsoen vakavasti päällikköä kasvoihin rehellisin, sinisin silmin.
»Mutta kuinka jouduitte sotureitteni vangiksi vihollisen alueella?» kysyi Kiitävä Kanootti epäilevästi. Hän oli sotatappara kädessään tullut ylväänä lähemmäksi kuullakseen mitä sanottiin.
»Isäni, joka on päällikkö, lähetti minut viemään Virginian kuvernöörin määräyksiä amerikkalaisten päällikölle Watangaan. Olin paluumatkalla, kun miehenne salakavalasti vangitsivat minut», vastasi Alleyne ripeästi.
»Hm!»
Kiitävä Kanootti asteli hetken edestakaisin vankeinsa edessä syvissä mietteissä. Kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen sanoi hän:
»'Pitkäpuukkoiset' ovat cherokeesien ystäviä. He ovat yhdessä polttaneet rauhanpiippua; mutta kuinka voi intiaani tietää, että valkoinen mies puhuu totta?»
»Katsokaa tätä», vastasi Jack, näyttäen vyössään ja patruunakotelossaan olevaa messinkistä koristusta. »Näistä käy selville, että olen Englannin kuninkaan palveluksessa.»
Onneksi oli tuo vanha päällikkö useita kertoja nähnyt englantilaisten sotilaspukuja, ja tutkittuaan Alleynen osoittamia merkkejä näytti hän uskovan, että Alleyne oli kuin olikin englantilainen.
»Hyvä on», sanoi hän. »Nuori veljeni saa nähdä, kuinka Kiitävä Kanootti rankaisee 'pitkäpuukkoisten' ja cherokeesien vihollisia!»
Ja kääntyen ympäröivään joukkoon päin lausui hän miehilleen omalla kielellään muutamia täsmällisiä määräyksiä.
Joukossa syntyi heti levottomuutta ja hälinää. Soturit muodostivat piirin sen paalun ympärille, jota vasten Kenton nojasi, sillä aikaa kuin eräs alempi päällikkö sytytteli tulta kahdella piikivellä ja kuivalla taulalla, johon oli kaadettu ruutia. Lähellä oleva risukasa leimahti pian ilmituleen naisten ja lasten hurjasti ja soinnuttomasti kirkuessa. He voittivat miehetkin ilmaistessaan valkoisen miehen pian alkavan kidutuksen synnyttämää pirullista riemuaan.
Viimemainittua kuljetettiin sillä aikaa edestakaisin koko heimon mielenylennykseksi, ennenkuin hänet sidottiin paaluun. Tavallisesti täytyi poltettavaksi tuomitun vangin ennen kuolemaansa kärsiä mitä pirullisinta kidutusta. Vaimot ja lapset oikein hekumoivat niistä tuskista, joita he aiheuttivat onnettomalle uhrilleen pistelemällä hänen paljasta ruumistaan roviosta sieppaamillaan palavilla tikuilla. Mutta tämä alkukidutus ei saanut mennä niin pitkälle, että uhri olisi kuollut. Kun hän päälliköiden mielestä rupesi käymään kovin heikoksi, virvoittivat hänen vainoojansa hänet henkiin jälleen siinä tarkoituksessa, että hänet sitten hitaasti paistamalla vähitellen tapettaisiin. Sentähden oli polttoaineet kasattu hänestä jonkun välimatkan päähän, eikä niiden sallittu palaa liian nopeasti.
Näiden pahaa ennustavien valmistuksien aikana oli Jack-parka kauheassa tuskassa tuon rohkean miehen tähden, joka oli tuomittu sellaiseen julmaan kohtaloon. Hänen suureksi ihmeekseen ei Kenton kuitenkaan näyttänyt mitään pelon merkkiä, ja kun vihdoinkin kaikki oli valmista ja hänet vietiin takaisin kidutuspaalun luokse, säilyttivät hänen kauniit kasvonsa vieläkin miellyttävän ja puolittain ylenkatseellisen ilmeensä. Tämän miehen lannistumaton rohkeus ja hänen erinomainen tyyneytensä saivat osakseen myöskin hänen villien vihollistensa ihailun, lukuunottamatta Kiitävää Kanoottia. Metsästäjän uhmaileva käytös näytti ärsyttävän tätä amerikkalaisten uudisasukkaiden leppymätöntä vihollista.
»Valkonaama koira!» karjui hän mennen uhrinsa luo, »et kauan meitä pilkkaa, sillä ennen auringon laskua olet tuhkana ja päänahkasi on riippuva tässä vyössä.» Hän osoitti hirvennahkaista vyötään, jossa riippui lukematon joukko päänahkoja.
»Mitä vielä, cherokeesit ovat akkoja! Vain aseetonta miestä he uskaltavat pilkata», vastasi Kenton ivallisesti, kun soturit alkoivat kiinnittää häntä paaluun.
Ehkä enemmän metsästäjän halveksivan käytöksen kuin viimeisten sanojen ärsyttämänä joutui tuo ennestään kiihtynyt päällikkö nyt aivan suunniltaan, ja siepaten loimuavan risukimpun läheisestä nuotiosta iski hän sillä vangin kasvoja kohti. Mutta tämä oli häntä nopeampi. Hän painoi päänsä alas ja palava heittoase ainoastaan kosketti paalua kylväen säkeniä hänen päällensä ja samoin myöskin niiden intiaanein kasvoille, jotka olivat häntä kiinni sitomassa.
On vaikea sanoa, oliko se hänen alastomille hartioilleen pudonneitten hehkuvien säkenien tuottama tuska, sillä intiaanit olivat riisuneet hänet alasti vyötäisiä myöten, vai tietoisuus siitä, että toiminnan hetki oli tullut, joka pani vangin liikkeelle kostonhalun kiihoittamana. Ikäänkuin toinen Simson mursi hän keskeneräiset siteet, jotka kiinnittivät hänet paaluun, ja samalla reväisten irti kätensä heittäytyi hän kuin pantteri ällistyneen päällikön kimppuun, ennenkuin tämä ennätti siepata puukkoa tahi sotatapparaa kamalasta vyöstään. Hän sai intiaania kiinni vyötäisten kohdalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lensi tämä suinpäin palavaan nuotioon. Käyttäen sitten hyväkseen syntynyttä sekasortoa juoksi tuo rohkea ja reipas metsästäjä erääseen ympäröivässä joukossa olevaan aukkoon, ja iskien maahan jokaisen, joka yritti häntä pidättää, pääsi hän pakoon majojen takana olevalle aukealle.
Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta, että Alleyne oli hetken ajan kykenemätön mihinkään toimintaan. Sitten vasta kun muutamat soturit olivat kursailematta kiskoneet onnettoman päällikkönsä liekeistä ja loput olivat yhtyneet karanneen vangin yleiseen takaa-ajoon, johtui nuoren englantilaisen mieleen, että nyt hänkin voisi hyvin päästä karkuun. Olihan totta, että päällikkö oli antanut hänelle vapauden, mutta ei hänen aseitaan, ja oli hyvin epäiltävää, sallisiko päällikkö hänen lähteä kylästä. Kun asiat olivat kääntyneet näin (Jack oli näiden muutamien sekuntien aikana harkinnut kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja), ei hän kauan viipynyt rohkean päätöksen teossa. Hän oli aikonut käyttää sen pienen vaikutusvaltansa, joka hänellä ehkä olisi »pitkäpuukkoisten» edustajana, metsästäjän hengen pelastamiseksi ja oli koko ajan miettinyt keinoa, jolla hän voisi aikeensa parhaiten toteuttaa, kun meteli samassa alkoi. Nyt oli tilanne luonnollisesti kokonaan toinen. Kenton oli nyt joka tapauksessa vapaana, ja Alleynen oli vain huolehdittava itsestään. Katsoen nopeasti ympärilleen huomasi hän, että kylän ylempänä olevaan osaan johtava tie oli melkein tyhjä, sillä kaikki liikkumaan kykenevät miehet, naiset ja lapset olivat juosseet takaa-ajajien jälkeen.
Juosten eteenpäin ikäänkuin hänkin tahtoisi yhtyä ajoon ja odottaen tilaisuuttaan syöksyi Jack äkkiä lähellä olevan mökin taakse. Kiihtyneet intiaanit eivät huomanneet häntä, ja kun he kaikki olivat juosseet hänen ohi, hiipi hän hiljaa ympäri ja lähti päinvastaiselle suunnalle kuin Kenton oli mennyt. Aution kadun etäisimmässä päässä näytti olevan niitty tahi intiaanein maissipelto. Hän juoksi siis sinnepäin tietäen hyvin, että siellä oli mainio piilopaikka. Kaikki kamelia pienemmät olennot voi pellon pitkä ja tiheä vilja kätkeä niin hyvin, että huomaaminen oli mahdollista vasta muutaman askeleen päästä.
Lähemmäksi tultuaan huomasi hän, ettei hän ollut erehtynyt. Hän saattoi nähdä noiden kauniiden, kypsien tähkien silkinhienojen tupsujen huojuvan tuulessa, ja hän alkoi jo tuntea jonkinlaista vapauden tunnetta, sillä jos hän vain voisi päästä kenenkään huomaamatta maissipeltoon, voisi hän helposti piilotella siellä pimeän tuloon saakka. Aurinko alkoi jo lähestyä läntistä taivaanrantaa. Pimeän tultua voisi hän sitten hiipiä tiehensä ja suunnata matkansa Isoja Sumuvuoria kohti. Kulkien tietään tähtien mukaan koettaisi hän parhaimpansa mukaan suunnata matkansa pohjoiseen päin ja pysytellen laaksossa vuorijonon juurella päästä lopulta Virginiaan.
Se oli semmoinen matka, että monet miehet olisivat sitä kauhistuneet, mutta Alleyne ei ajatellut itseään, vaan Johanna Harrodia tovereineen Watangassa. Voisiko kukaan sanoa, kykenisikö hän vielä ajoissa johdattamaan apujoukkoa vapauttamaan heidät? Joka tapauksessa se ei olisi hänen syynsä, jollei hän onnistuisikaan uhkarohkeassa yrityksessään.
»Ugh! Mihin minun nuori veljeni kiiruhtaa?»
Nämä syvällä kurkkuäänellä lausutut sanat, jotka samalla kuulostivat hyvin pilkallisilta, täyttivät pakenijan sydämen kauhulla. Katsellen pelokkaasti ympärilleen huomasi hän Kiitävän Kanootin äkkiä ilmestyvän eräästä paremman näköisestä majasta, jonka hän juuri oli sivuuttanut Tässä oli pulma. Hän olisi kyllä voinut suoriutua päälliköstä suuremmitta vaikeuksitta, mutta se ei olisi hyödyttänyt mitään. Päällikön olisi vain tarvinnut viheltää, niin joitakin kuulomatkalla olevia sotureita olisi heti saapunut paikalle seuraamaan hänen jälkiään minne hän vain olisi mennytkin. Oli kuitenkin hyvin masentavaa nähdä suunnitelman pettävän juuri silloin kun menestys näytti varmalta. Jack oli kumminkin halukas juoksemaan tiehensä ajatellessaan, että jos hänet saadaan kiinni ja tuodaan takaisin, niin olkoon menneeksi. Onneksi viisaammat ajatukset voittivat. Hän päätti näyttää rohkeata naamaa, ja kääntyen kohtaamaan päällikköä huudahti hän:
»Valkoiset miehet eivät kiduta avuttomia vankejaan. Cherokeesit ovat villiä petoja. Kuinka voisi 'pitkäpuukkoisten' poika viihtyä heidän kylässään?»
»Koska Kiitävä Kanootti käskee niin!» sanoi päällikkö ylpeästi laskien jäntevän kätensä Jackin olkapäälle.
Viimemainittu huomasi intiaanin kasvojen julman ja kostonhimoisen ilmeen, ja hän päätti vapautua hänen kynsistään kaiken uhallakin. Saapuvilla oli ainoastaan muutamia pieniä lapsia ja niinmuodoin oli vain päällikkö hänen tiellään. Viimemainitulla oli sotatappara ja puukko, kun hänellä itsellään taas ei ollut minkäänlaista asetta. Yhtäkaikki ei hän epäröinyt hetkeäkään. Vapautuen äkillisellä liikkeellä päällikön otteesta ja samalla vieden oikean käsivartensa taaksepäin iski hän seuraavassa silmänräpäyksessä päällikköä leukaan niin paljon kuin hän jaksoi. Isku osui paikalleen ja Kiitävä Kanootti kaatui kuin pölkky majan seinustalle.
VII.
TURHA TOIVO.
Veripunainen aurinko laskeutui Watangan aarniometsien taakse luoden tyyneen ja utuiseen ilmaan punertavan vivahduksen. Yhdeksäntenä iltana Alleynen lähdön jälkeen istui Johanna katsellen kylän läntiseltä portilta lähtevää polkua. Lounaisessa kulmassa olevan hirsivarustuksen ikkunasta saattoi hän nähdä tien, jota myöten hänen rakastettunsa oli mennyt.
Hänen kauniissa silmissään oli kaipaava ilme ja kyynel vierähti hänen poskelleen katsellessaan autiota polkua.
»Intiaanit ovat vanginneet hänet», kuiskasi hän, »en saa milloinkaan enää nähdä häntä.»
Hän oli niin vaipunut suruunsa, ettei hän huomannut karkeatekoiselle ullakolle saapunutta keski-ikäistä, pitkää ja laihaa miestä, joka oli puettu metsästäjän mekkoon, nahkaisiin sääryksiin ja mokkasiineihin. Metsästäjä, sillä sellainen hän kaikesta päättäen oli, katseli hiljaisena tyttöä jonkun hetken, kunnes hymy hiipi hänen suupieliinsä ja kirkasti hänen säännölliset ja ystävälliset kasvonsa.
»Rohkeutta, tyttöseni, olen terveenä täällä jälleen!» sanoi hän mennen tytön luo, joka nousi äkkiä kuullessaan hänen äänensä.
»Mitä, oletko siinä todellakin, isä?» huudahti hän. »En ollenkaan voinut odottaa sinua takaisin näin pian? Ja kuinka —»
»Etkö odottanut minua takaisin?» keskeytti hän ilmeisesti hämmästyneenä. »No kenen poissaoloa itkit, kun astuin sisään?»
Petollinen puna syöksyi Johannan poskille ja heittäytyen isänsä kaulaan kuiskasi hän vastauksensa tämän korvaan.
»Alleyne, Alleyne!» kertasi metsästäjä, »varmasti olen kuullut tuon nimen ennenkin.»
»Hänen isänsä on englantilaisten joukkojen komentaja Virginiassa», vastasi Johanna hiljaa. »Hän toi tänne kuvernöörin määräyksiä.»
»Ole sitten varovainen, lapseni. Mitä on meikäläisillä ihmisraukoilla tekemistä hänenkaltaistensa kanssa?» Luota siihen, ettei hänellä ole hyvät tarkoitukset, sinut hän on jo kyllä unhottanut.»
»Oi, isä, älä sano niin! Hän pelasti henkeni paaluaitauksen luona, ja hänen täytyy olla uskollinen ja rohkea, sillä muuten ei hän olisi vapaaehtoisesti syöksynyt läpi intiaanein linjojen hakeakseen meille apua.»
»Hyvä, hyvä, tyttöseni, aikahan sen näyttää», vastasi Harrod miettiväisestä »Kuinka pitkän ajan sanoit olevan siitä, kun cherokeesit saartivat kylän?» lisäsi hän, muuttaen äkkiä keskustelun aihetta.
»Siitä on nyt kulunut neljättä viikkoa», vastasi Johanna. »Mutta, isä, kerro nyt minulle, kuinka niin pian palasit lännestä ja ennen kaikkea kuinka suoriuduit ympärillämme olevista intiaaneista ja pääsit sisään kylään. Melkein jokaisen, joka on uskaltanut lähteä kylästä ulos, ovat intiaanit tappaneet tahi ottaneet vangiksi.»
»No niin, kun olin tullut joen toiselle rannalle, tunsin heti vaistomaisesti, että jotakin oli hullusti, sillä kaikki oli niin kuoleman hiljaista. Katsellessani ympärilleni huomasin vähän ylempänä kanootin ja hiivin hiljaa sinne. Katkaistuani nuoran, jolla se oli kiinnitetty puuhun, nousin kanoottiin ja maaten pohjalla pitkälläni annoin sen ajelehtia virran mukana. Kuten olin odottanutkin vei virta minut hiljaa juuri paaluaitauksen alapuolelle. Samalla hetkellä kuin kanootti koski rantaan nousin ylös ja hypättyäni maihin juoksin niin paljon kuin jaksoin lähimmälle portille. Välimatka oli ainoastaan kuusikymmentä kyynärää, ja onneksi tunsi vahti minut ja aukaisi luukun. Vaikka olinkin niin joutuisa, ammuttiin kumminkin läheisistä pensaikoista muutamia laukauksia minua kohti, mutta ei yksikään kuula sattunut.»
»Jumalalle kiitos!» huudahti tyttö hartaasti. »Isä, uskon varmasti, että olet noiduttu! Myötäänsä olet vaaroissa ja aina selviydyt niistä onnellisesti.»
»Sallimus on ollut minulle hyvin suotuisa», vastasi Harrod hartaasti, »vaikka tällä viime matkallani Kentuckyyn ajattelin useasti, etten milloinkaan enää saisi nähdä sinua enkä Watangaa. Tuskin olimme saapuneet perille, kun huomasimme intiaanein jälkiä ympäristössä. Siitä huolimatta päätimme jäädä paikoillemme, kun kerran olimme tulleet niin kauas. Tiesimme hiukan, mitä tuleman piti.» Metsästäjä pysähtyi katsellen kysyvästi ympärilleen alastomassa huoneessa.
»Annan sinulle jotakin syötävää, isä», vastasi Johanna, »ja sitten kerrot sinä minulle kaikki. Olet kai hyvin väsynyt ja nälkäinen?»
Sanottuaan tämän asetti nuori tyttö maljan paahdettua maissia väsyneen ja nälkäisen miehen eteen. Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli tarjottavana.
»Tälläkö sinun on täytynyt elää?» kysyi Harrod.
»Niin», vastasi Johanna, »kolmeen viikkoon ei ole juuri muuta ollut. Cherokeesit yllättivät meidät, eikä siinä ollut aikaa hankkia varastoja.»
Sitten jutteli hän isälleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Hän kertoi omasta tuskallisesta paostaan unhottamatta ylistää ritarillista pelastajaansa, joka vapaaehtoisesti oli tarjoutunut menemään apua hakemaan, kun Robertson oli kehoittanut miehiään siihen. Kun Johanna oli lopettanut, oli Harrod vuorostaan valmis kertomaan, mitä oli tapahtunut hänelle itselleen ja hänen tovereilleen heidän matkallaan perustamaan uudisasutusta Kentuckyn laaksoon.
»Niin, lapseni», aloitti hän, »lähdettyäni täältä menin tovereineni vuorten yli Kentycky-joelle ja seurasimme sitä sen lähteiltä melkein siihen kohtaan, jossa se yhtyy Ohio-jokeen. Suurin vaikeus oli valita sopivin paikka kylällemme, kun sellaisia paikkoja oli siellä niin paljon. Lopulta kuitenkin valitsimme erään paikan, jossa oli lähellä lukuisia suolalähteitä jo jonkun matkan päässä pääjoesta. Siellä oli kaikenlaista metsänriistaa niin paljon, että melkoisen suuria aloja oli poljettu aivan mullikolle. Ympäristöstä tuli sellaisille paikoille teitä, jotka olivat leveitä kuin kujat.
'Täällä ei meidän ainakaan tarvitse nähdä nälkää!' huudahdin tovereilleni.
'Ei, näyttää ennemminkin siltä kuin villit pedot tallaisivat meidät kuoliaiksi', vastasi eräs Girty-niminen mies, joka sattumalta oli yhtynyt meihin päivää tahi paria ennen ja josta en ollenkaan pitänyt.»
»Kuinka oli hän siellä aivan yksinään?» kysyi Johanna.
»En voi sitä tarkalleen sanoa», vastasi hänen isänsä, »mutta hän on voinut tulla toisten metsästäjien mukana Ohio-jokea alas veneellä tahi kanootilla ja eronnut heidän seurastaan tahallisesti tahi sattumalta. En pitänyt tarpeellisena tiedustella sitä. Mutta miksi sitä kysyt?»
»Koska herra Alleyne mainitsi, että lordi Dunmoren sotaretkellä oli mukana eräs Simon Girty-niminen tiedustelija. Muistan nimen, koska se minusta tuntui niin merkilliseltä ja koska päällikkömme huomautti, että hän on hyvin vaarallinen mies, joka on mennyt intiaanien puolelle ja luopunut kansalaisistaan.»
Kuullessaan tämän nousi Harrod ja alkoi kävellä edestakaisin tuon pienen huoneen lattialla ilmeisesti kovin järkytettynä.
»Simon Girty!» huudahti hän. »Niin, hänen täydellinen nimensä oli todellakin sellainen ja hän otti osaa shawneesotaan. Mutta sanoiko Robertson varmasti niin, että hänestä oli tullut luopio?»
»Sanoi, isä, ja hän lisäsi vielä, että hän uskoi sen kyllä, sillä hän tunsi miehen lapsuudesta saakka. Hän tuntui olevan jonkun alhaissäätyisen irlantilaisen roiston poika, jonka intiaanit olivat tappaneet. Nämä ottivat pojan kasvatikseen ja varttuessaan heidän joukossaan tuli hän yleisesti tunnetuksi häikäilemättömästä rohkeudestaan ja julmasta viekkaudestaan.»
»Ah sitä roistoa!» huudahti Harrod nyrkkejään heristäen. »Nyt minä ymmärrän kaiken. Hän juuri toi intiaanit kimppuumme, ennenkuin olimme saaneet pienen varustuksemme valmiiksi, aiheuttaen siten yhden rohkeimman toverini kuoleman ja hajoittaen toiset. Se mustasydäminen petturi! Minä kyllä pidinkin sitä hyvin merkillisenä, että hän hävisi leiristämme juuri päivää ennen hyökkäyksen tapahtumista.»
»Minä olisin yhtä raivoissani tuolle heittiölle kuin sinä nyt», sanoi Johanna, »jollei juuri hänen roistomaisuutensa olisi saattanut sinua kotiin juuri silloin kun kipeimmin sinua tarvitsen. Oi, isäni», jatkoi tyttö kiertäen kätensä hänen kaulaansa, »minä toivon, että hylkäät tuon kuljeksivan elämäsi ja asetut johonkin asuttuun seutuun, johon kykenemme perustamaan oikean kodin kauaksi näistä ainaisista hälyytyksistä ja vaaroista.»
Tuo vanha metsämies ja korven raataja painoi tytön hellästi rintaansa vasten katsoen hänen suloisia ja miettiväisiä kasvojaan, ja näytti siltä, kuin Harrod sillä hetkellä olisi tahtonut myöntyä hänen kiihkeään pyyntöönsä. Mutta se oli vain sillä hetkellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä nuo karskit, ahavoittuneet kasvot saivat tavallisen vakavan ja tuiman ilmeensä.
»Toivon, että voisin totella sinua, lapsi kulta», vastasi hän surullisesti, »mutta on hyödytöntä taistella kohtaloaan vastaan. Minut on määrätty erämaiden voittajaksi ja samalla niiden vapauttajaksi intiaanein vallasta, sillä jokin sisälläni pakottaa minua alituisesti tähän uhkarohkeaan työhön. Riutuisin ja kuolisin, jos minun olisi pakko oleskella pitemmän aikaa asutuilla seuduilla.»
Johanna huokaisi, mutta luopui enemmistä yrityksistä saada isäänsä muuttamaan kantaansa, sillä hän tiesi olevan vain ajan hukkaa koettaa ajaa asiaa pitemmälle. Puhellen ja käyttäytyen niin iloisesti kuin mahdollista saattoi tuo velvollisuutensa, tunteva tyttö isänsä istumaan seinän vieressä olevalle penkille. Pitäen isänsä suurta ja jäntevää kättä omassaan pyysi hän tätä kertomaan, minkälainen se seutu oli, johon hän oli aikonut asettua asumaan.
Metsästäjän kasvot kirkastuivat heti.
»Se on todellinen 'Kaanaan maa', lapsi!» huudahti hän innostuneesti. »Juoksevien virtojen, viheriöitsevien niittyjen ja metsien maa. Se on täynnä metsänriistaa, julmia petoja ja kauniita lintuja. Siellä on suunnattomia puita ja riippuvia köynnöskasvia, siellä samoilevat suuret puhvelit ja jalomuotoiset hirvet laumoissa metsien ja ruohoaavikoitten halki, ja onpa siellä vielä runsaasti susia, karhuja ja muita petoeläimiä!»
Harrod pysähtyi äkkiä, ikäänkuin tämän odottamattoman kaunopuheisuuden purkauksen uuvuttamana, ja ojentaen oikean kätensä veti hän pitkän luodikkonsa, jonka hän oli pannut nojalleen seinää vasten, polviensa väliin.
»Isä, olet kuvaillut täydellisen metsästäjän paratiisin!» huudahti
Johanna. »En ollenkaan ihmettele, ettet tahdo luopua siitä.»
Tarkkasilmäinen raja-asukas ei vastannut. Hän katseli liikkumatonna ulos pienestä neliskulmaisesta aukosta, joka oli samalla ikkuna ja ampumareikä ja josta Johanna oli päivät päästään vahtinut rakastettunsa paluuta. Nousten seisomaan suuntasi Harrod pyssynsä aukon läpi, ja pyssyn perä poskella katsoi hän kiinteästi sen kiiltelevää piippua pitkin.
»Mitä siellä on, isä? Valmistautuvatko intiaanit hyökkäämään kylää vastaan?»
»Katso!» kuului tyyni vastaus.
Johannaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hänen sydämensä löi kiivaasti, mutta tukahduttaen pelkonsa katsoi hän kohotetun pyssyn osoittamaan suuntaan maissipellon yli. Ensin näki hän vain metsän tumman ääriviivan, joka etempänä yhtyi Watanga-jokeen. Amerikan lyhyt hämärä alkoi sukkelaan muuttua yöksi, ja ainoastaan tarkin näkö voi enää erottaa puiden kannot ja ihmiset toisistaan. Mutta kun hän jännitti katsettaan, huomasi hän metsäpolulla miehiä, jotka olivat ilmestyneet sille hyvin äkkiä.
»Ah, tuolla ammuttiin!» huudahti Johanna, kun äkillistä tulen leimausta seurasi terävä pamaus, »ja nyt taas, ja nyt taas!» kun vielä kaksi pamausta seurasi sukkelaan toisiansa.
»Nyt riemuitkaa!» jatkoi hän ilosta suunniltaan, »se on sovittu merkki.
Hän palaa nyt meitä auttamaan. Me olemme pelastuneet vaarasta.»
»Kunniani kautta, luulen että olet oikeassa, lapsi!» vastasi Harrod laskien hitaasti pyssynsä. »Intiaanit eivät olisi ampuneet. He olisivat pantterien lailla hiipien hyökänneet.»
Pian haihtuivat kaikki epäilykset, sillä heti kun kylästä vastattiin yhtä monella laukauksella, lähtivät nuo salaperäiset vieraat rohkeasti tulemaan lähintä porttia kohti iloisesti hurraten. Hurraahuutoihin vastaten aukaistiin portti, ja sisään marssi joukko vahvoja luodikoilla ja sotatapparoilla aseistettuja uudisasukkaita.
Kiiruhtaen ulos hirsivarustuksesta, yhtyi Harrod tyttärineen puoleksi nälkäännääntyneiden miesten, vaimojen ja lapsien joukkoon, joka oli kokoontunut vapauttajiaan tervehtimään. Liikutettuna tarkasteli Johanna-parka tarkoin sisään tulevien miesten kasvoja, toivon ja pelon vaihdellessa hänen povessaan. Niin, hänen toivonsa petti, sillä Jack Alleyne ei ollut mukana.
Joukon johtajana oli oikea erämaan metsästäjä, eräs iso, leveärintainen, tuiman näköinen ja ahavoittunut kolmenkymmenen ikäinen mies, eikä tuo vaaleatukkainen ja kaunis englantilainen sopusuhtaisine vartaloineen. Harrod tunsi miehen heti, ja raivaten itselleen tien joukon läpi tervehti hän sydämellisesti häntä.
Mies oli Simon Kenton.
VIII.
MERKILLINEN KOHTAUS.
Muutamin lyhyin lausein kertoi Kenton Harrodille, kuinka merkillisellä tavalla hän oli tavannut nuoren englantilaisen luutnantin cherokeesien kylässä ja häneltä kuullut Watangan asukasten tukalasta tilasta.
Mainiten vain ohimennen omasta ihmeellisestä paostaan intiaanein luota kertoi Kenton sitten suoraan kulkeneensa uudisasutukselle Holston-joella, ja koottuaan joukon pyssymiehiä viivyttelemättä lähteneensä Watangaan.
»Hyvin tehty, Simon!» kuului huutoja, ja monet tunkeutuivat eteenpäin puristaakseen hänen kättänsä tahi taputtaakseen häntä kiitollisesti olkapäälle.
»Täytyikö tapella?» kysyi Robertson täsmälliseen ja ratkaisevaan tapaansa.
»Ei, ainoastaan erään pienemmän intiaanijoukon kanssa vähän kahakoitiin kahlaamon luona. Heidän päävoimansa lienevät perääntyneet ennen meidän saapumistamme sinne.»
»Meidän pitäisi seurata niitä ja hyökätä heidän kimppuunsa heidän omalla alueellaan. Naseva vastaisku on tarpeellinen antamaan heille vähän ojennusta», sanoi Robertson.
Hyväksyvä mutina tervehti tätä yleisen mielipiteen rohkeata ilmaisua ja jotkut reippaimmat miehet vaativat, että cherokeeseja vastaan lähdettäisiin viivyttelemättä.
»Aikaa ei ole hukattava», vastasi päällikkö, »mutta meidän on toimittava yhdessä naapureimme kanssa. Tarvitaan ainakin parituhatta miestä takaamaan yrityksen onnistumisen.»
»Niin, eikä kahdenkertainenkaan määrä olisi vielä liikaa», vastasi Kenton. »Heidän kylänsä ovat suuret ja lukuisat, vaikka niitä ei olekaan vaikea lähestyä.»
»Isä, kysy häneltä, kuinka herra Alleynen on käynyt», kuiskasi Johanna isänsä korvaan, ja hänen äänensä vapisi pelosta ja tuskasta.
Täyttäen pyynnön heti sai Harrod vanhalta toveriltaan ripeän vastauksen.
»Hänellä ei ole mitään hätää, jollei hän vain yritä pakoa», sanoi
Kenton. »Selitin punanahoille, että hän on englantilainen.»
Johannan kasvot karahtivat punaisiksi tämän kuullessaan, mutta tietäessään, ettei se ollut mitenkään pahasti tarkoitettu, ja tuntiessaan, että kaikki läsnäolijat katselivat häntä, salasi hän suuttumuksensa, kun hänen rakastettuaan näennäisesti parjattiin punaisen miehen liittolaiseksi. Onneksi asettui Robertson poissaolevan sanansaattajansa puolelle.
»Englantilainen taikka ei», huudahti hän, »mutta hän uskalsi henkensä hakiessaan meille apua.»
»Olette oikeassa, päällikkö», vastasi Kenton pontevasti. »Mies ei ollut pelkuri. Hän oli tuskissaan vain sen tähden, ettei hän kyennyt ajoissa hankkimaan apua pelastaakseen Watangassa olevat ystävänsä. Sentähden koetin minä pelastaa hänen henkensä kertomalla intiaaneille, että hän kuului heidän ystäviinsä englantilaisiin. Ja onneksi», lopetti ystävällinen metsästäjä puheensa, »vahvisti hänen pukunsa selitykseni.»
Aikaa ei hukattu koottaessa kaikki käyttökelpoiset miehet naapurikylistä, Holstonista ja Clinchistä. Yhdessä Watangan miesten kanssa oli heitä nyt toista sataa. Kaikki sen puolen asukkaat olivat kiihtyneet intiaanien ryöstöretkien tähden ja sekä Virginia että Carolina lähettivät joukkoja kurittamaan näitä. Näistä muutamista valtioista oli koolla noin neljätuhatta miestä, joiden päällikköinä olivat everstit Rutherford ja Williamson. Yhdyttyään viimemainitun joukkoon Canueea-nimisellä paikalla syyskuun puolivälissä joutuivat Watangan miehet ottamaan osaa ankarimpaan taisteluun.
Kenraalin tietämättä oli viisisatamiehinen cherokeesijoukko asettunut väijytykseen Meween solaan. Niin pian kuin metsästäjät olivat päässeet solan puoliväliin, alkoivat piilossa olevat intiaanit tuhoisan tulen ahtaan laakson molemmilta puolilta. Täydellisesti yllätettynä joutui koko joukko äkkiä sekasortoon ja alkoi perääntyä. Kauhea tappio näytti välttämättömältä.
Tässä käännekohdassa koetti eräs urhoollinen upseeri, eversti Hammond, kuitenkin saada miehiä kokoon. Syöksyen miestensä eteen onnistui hän jossain määrin pysähdyttämään heidät esimerkillään ja puheellaan. Samalla kertaa sai luutnantti Hampton mukaansa noin kaksikymmentä rohkeinta sotilasta, ja juosten eteenpäin huusi hän:
»Ne, joilla on pyssyt latingissa, hyökkäävät eteenpäin, muut heittäytyvät maahan ja lataavat!»
Toisten seuraamana hyökkäsi tuo perikatoon tuomittu joukko päättäväisesti solaan piilossa olevan vihollisen tehdessä mitä voimakkainta vastarintaa. Ne olivat piiloutuneet laaksoa ympäröivien kallioiden suojaan ja olivat melkein voittamattomia.
Juuri tämän varalta oli kenraali lähettänyt joukko-osaston kiipeämään kalliolle solan toiselta puolelta ja hyökkäämään sivulta intiaanein kimppuun. Näiden tuimien saloseudun miesten etumaisten joukossa, jotka olivat ottaneet osalleen tämän vaarallisen tehtävän, oli Simon Kenton. Tavallisella uhkarohkealla urhoollisuudellaan eteni hän niin kauas, että hän joutui lopulta joukostaan erilleen, ja välttääkseen vangiksi joutumista kätkeytyi hän, juuri kun intiaanit alkoivat perääntyä, erään vuoren itäistä rinnettä myöten virtaavan pienen puron uomaan.
Kulkien varovasti ahtaassa uomassa aikoi Kenton päästä jollakin tavalla vuoren ympäri ja yhtyä joukkoonsa jälleen. Mutta kuta kauemmaksi hän tuli sitä jyrkemmiksi muuttuivat vuoren rinteet ja lopulta sulkivat hänen tiensä pystysuorat kalliot, jotka kohosivat hänen yläpuolellaan satoja jalkoja korkealle. Tässä pulassa päätti hän seurata jälkiään takaisin toivoen, että intiaanit olisi sillä aikaa ajettu pakoon ja tie olisi vapaa laaksoon, jossa hän voisi yhtyä kumppaneihinsa.
Mutta hän pettyikin toivossaan. Sillä niin pian kuin hän oli kääntynyt takaisin ja alkoi kavuta alaspäin ahdasta uomaa myöten, huomasi hän alapuolellaan kaksi perääntyvää intiaania. Sinne ei ollut menemistä, ja hän kiipesi mahdollisimman sukkelaan takaisin, ennenkuin intiaanit huomasivat hänet. Onneksi oli viimemainittujen huomio kokonaan kiintynyt muutamiin valkoisiin tiedustelijoihin, jotka vaikeuttivat heidän matkaansa ampuen heitä vuoren huipulla olevien kallioiden takaa.
Voidakseen päästä vuoren juurelle kääntyi Kenton etelään päin kulkien erään toisen puron reunaa pitkin. Käveltyään ja juostuaan vuorotellen noin kaksi penikulmaa saapui hän erääseen pajuviidakkoon. Siellä päätti hän piilotella ja levähtää jonkun aikaa ja samalla pitää intiaaneja tarkasti silmällä. Nämä näyttivät kuitenkin menneen päinvastaiseen suuntaan, ja hän sai olla toista tuntia rauhassa.
Ponnistuksistaan väsyneenä oli hän juuri vaipunut keveään uneen, kun hän äkkiä heräsi nauruun ja puheluun. Hypäten ylös ja varovasti kurkistaen oksien välistä näki hän kahden cherokeesin lähestyvän sitä paikkaa, jossa hän seisoi. Mutta enimmän hämmästytti häntä se, että heidän välissään asteli eräs valkoinen mies, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Hän oli ilmeisesti vanki ja näkyi olevan haavoitettu, koska hänen päänsä ympärille oli sidottu suuri liinavaate, joka samalla melkein peitti hänen kasvonsa.
Pelkäämättä mitään vaaraa kulkivat intiaanit välinpitämättöminä edelleen ja huvittelivat pilkkaamalla ja kiusaamalla avutonta vankiaan. Heidän luuloteltu turvallisuutensa oli äkkiä haihtuva.
Niinkuin pantteri vaanii uhriaan, niin Kentonkin odotti kunnes hänen vihollisensa olivat hänen piilopaikkansa kohdalla. Silloin hyökkäsi hän viidakosta karjaisten niin että kaiku vastasi läheisistä kallioista. Hämmästyneinä ja kauhistuneina eivät nuo molemmat cherokeesit yrittäneetkään puolustautua, vaan pakenivat suinpäin jättäen vankinsa jäljelle.
Kenton, jolle verenvuodatus oli vastenmielistä, ei koettanutkaan surmata heitä, vaan ampui ainoastaan pelotukseksi laukauksen heidän jälkeensä. Kun hän kääntyi kuulustelemaan pelastamaansa miestä, kuuli hän mainittavan omaa nimeään.
»Kenton! Miten maailmassa olette täällä?»
»Entäs te, herra Alleyne, missä olette te ollut?» vastasi hämmästynyt metsästäjä tuntiessaan haavoitetun miehen samaksi englantilaiseksi nuorukaiseksi, jonka kanssa hän oli vähän aikaa sitten ollut vankina cherokeesien kylässä.
»Inhoittavassa vankeudessa», vastasi Jack melkein synkästi. »Mutta kertokaa minulle ensin», jatkoi hän ja hänen äänessään oli jännittynyttä tuskaa, »mitä on tapahtunut Watangassa? Tuliko apu ajoissa?»
»Tuli», vastasi Kenton ripeästi, »ja nyt on cherokeeseilla itsellään kova työ omien kyliensä puolustuksessa. Mutta tulkaa tuonne viidakkoon», jatkoi hän katkaisten puukollaan nahkahihnat, joilla nuorukaisen ranteet oli sidottu. »Siellä olemme turvassa hiiviskeleviltä punanahoilta, ja teidän levätessänne voin kertoa kaikki.»
Jack ei vastustellut, vaan seurasi urhoollista opastaan tiheikköön. Totta puhuen oli hän hyvin iloinen saadessaan levähdyttää väsyneitä jäseniään ja hoitaa haavaansa, sillä hänen vartijansa olivat kiiruhtaneet kulkua välittämättä hänen kipeästä päästään ja hänen yleensä heikosta tilastaan.
»Tässä on hyvä olla», sanoi Kenton istuutuen pienen puron reunalle, joka mutkitteli viidakon läpi läheiseen jokeen. »Istuutukaa ja antakaa minun katsoa haavaanne sillä aikaa kuin kerron teille Watangan tapahtumista. Sitten pyydän teitä vuorostanne kertomaan, miten saitte tämän pahan iskun», sanoi hän muuttaessaan varovasti sidettä haavaan.
»Esimerkki on paljon vaikuttavampi kuin hyvät neuvot», vastasi Jack. »Kun näin teidän onnistuvan yrityksessänne, unhotin neuvonne vartoa aikaani vastustamattomasta vapauden kaipuustani huolimatta. Unhotin, etten ollut teidän laisenne eränkäyntitaidon mestari. Eksyin tieltäni ja kertoakseni pitkän jutun lyhyesti jouduin lopulta minua kiinni ottamaan lähetettyjen intiaanein leirinuotiolle. Ennenkuin kerkesin korjata erehdystäni, niin — todellakin, ennenkuin oikein huomasinkaan sitä, kaatoi sotatapparan isku minut maahan, ja jossakin cherokeesien varustuksessa tulin jälleen tajuihini. Siellä minä ehkä olisin saanut oleskella tarpeekseni, elleivät intiaanit olisi saaneet vihiä lähestymisestänne ja peläten minun pääsevän pakoon lähettäneet minua liittolaistensa creekien säilytettäväksi.»
»Oli onni, että satuin olemaan juuri siinä, mistä saattajanne olivat päättäneet kulkea», vastasi metsästäjä lyhyesti ja huuhtoi puhellessaan purossa verisen siteen.
Sitten hän kertoi muutamin sattuvin lausein suojatilleen, kuinka hän oli onnistunut selviytymään cherokeeseista ja kuinka hän, mentyään sitten suoraan Holstoniin, oli koonnut joukon vapaaehtoisia ja vienyt ne pikamarssissa Watangaan. Oli kuin balsamia Jackin haavalle saada tietää, että Johanna oli turvassa ja voi hyvin ja että Johanna oli erittäin kiihkeästi kysellyt häntä.
Puhdistettuaan huolellisesti puolittain parantuneen haavan ja pantuaan puhtaaksi huuhtomansa siteen paikalleen jätti Kenton potilaansa nauttimaan lyhyttä, mutta tarpeellista lepoa. Itse hiipi hän pois ottamaan selvää tilanteesta ja jos mahdollista hankkimaan jotakin syötävää. Kulkien varovaisesti joen rantaa pitkin tuli hän pian pieneen papawepuumetsikköön, jossa oli paljon herkullisia hedelmiä. Kooten niitä niin paljon kuin hän voi kantaa oli hän juuri kääntymäisillään takaisin, kun hän huomasi jonkun esineen kelluvan vedessä, puolittain piilossa korkean törmän alla. Mentyään aivan äyräälle huomasi hän ilokseen ja hämmästyksekseen, että esine oli intiaanikanootti. Tuon pienen aluksen pohjalla oli mela, jonka tuo varovainen metsästäjä otti heti haltuunsa.
Sitten hän kiiruhti takaisin viidakkoon kertomaan kumppanilleen kaksinkertaisesta löydöstään, ravinnosta ja kulkuvälineestä. Kenton oli todellakin vapautunut huolitaakasta löydettyään kanootin. Hänellä oli ollut paljon päänvaivaa, miten hän voisi viedä tuon sairaan ja heikontuneen luutnantin takaisin Watangaan tahi ainakin päästä onnellisesti tielle sinnepäin, ennenkuin taas lauma cherokeeseja olisi heidän kimpussaan.
»Mielestäni ei tuo kanootti voi meitä paljonkaan hyödyttää», väitti Alleyne ahmiessaan hedelmiä niin paljon kuin jaksoi, sillä kaikki lähistöllä olevat joet juoksevat joko länteen tahi etelään ja Watanga on, kuten sanoitte, melkein suoraan pohjoiseen täältä.»
»Totta on, toveri», vastasi metsästäjä; »mutta ettekö tunne vanhaa sananlaskua: 'Pisintä tietä kulkien päästään joskus nopeimmin perille'?»
»Kyllä, mutta en voi ymmärtää, miten se voi sopia nykyiseen tilanteeseemme», väitti Jack itsepäisesti vastaan, toivomatta kumminkaan mitään niin hartaasti kuin päästä mahdollisimman pian Johannan luo Watangaan.
»Niin, koska te ette tiedä, ette ainakaan tarpeeksi hyvin, suoran tien vaaroja», vastasi Kenton. »Jos olisitte vahva ja voimakas», hän jatkoi, »niin se olisi toinen asia. Silloin voisimme matkata yötä päivää ja uhmata muutamia punanahkoja, mutta nyt —»
»Nyt täytyy meidän siis kulkea jotakin vesitietä ympäri», huudahti Jack kärsimättömästi, kun hänen kumppaninsa hetkeksi vaikeni syödäkseen viimeisen hedelmän.
»Niinpä niin, ja jollen ole erehtynyt, juoksee tämä joki suoraan Tennessee-jokeen, jota myöten pääsemme suuremmitta ponnistuksitta Ohio-jokeen. Voimme sitten soutaa sitä ylöspäin päivän tahi kaksi, kunnes saavumme Cumberland-joen suuhun, johon me käännymme, ja lopulta saavutamme Watangan laakson kulkemalla Cumberlandin solan kautta!»
»Herran tähden, siihenhän menee kuusi viikkoa sen sijaan että maamatkan tekee yhdessä päivässä!» vastusteli Jack toivottomalla äänellä.
»Vaikkapa niinkin», vastasi Kenton rauhallisesti, mutta päättäväisesti, »muita sittenkin on tämä tie meille soveliain.»
Nähden, että enempi väittely asiasta oli hyödytön, täytyi Alleynen tyytyä päätökseen ja kysyä kumppaniltaan, milloin tämä aikoi lähteä.
»Yöllä, heti kuun noustua», vastasi metsästäjä, »ja siihen mennessä on meidän parasta nukkua joku tunti.»
IX.
KUULUISIA UUDISASUKKAITA.
Watangan piirityksestä oli tuskin kulunut kahta viikkoa, kun Harrod alkoi valmistella paluutaan Kentuckyyn, kuten aluetta, joka oli saman nimisen joen ja Cumberlandin välissä, jo silloin nimitettiin. Turhaan koetti hänen tyttärensä varoittaa häntä. Mitä enemmän hän puhui vaaroista ja mitä mahdottomampana hän piti yritystä perustaa uudisasutus sellaiseen paikkaan, jota intiaanit niin sattuvasti nimittivät 'Synkäksi ja veriseksi maaksi', sitä lujemmin päätti Harrod pysyä päätöksessään.
»Ei kannata puhua, lapsi», sanoi hän lopulta, »minä kuolisin, jos jäisin tänne pitemmäksi ajaksi. Erämaiden asuttaminen on vaarallista työtä, myönnän sen kyllä, mutta se on ainoa tehtävä, johon olen sopiva, ja on aivan yhdentekevää tappaako minut intiaanin kuula vai sotatappara tai kuolenko taudin riuduttamana vai vanhuuden murtamana sitten kuin minunkin aikani kerran tulee.»
»Isä, jos sinä menet, niin tahdon tulla mukaasi», vastasi Johanna. »Tahdon mieluummin jakaa vaarat kanssasi kuin kärsiä poissaolosi aiheuttamaa jännitystä ja tuskaa.»
Tähän tuo tuima metsästäjä ei kuitenkaan suostunut, vaan vastusteli sitä niin kauan, että lopulta tehtiin tällainen sopimus: Harrod itse ja niin monta seuralaista kuin voitaisiin taivuttaa hänen mukaansa lähtisivät heti tuohon uuteen maahan, ja niin pian kuin he olisivat rakentaneet kunnollisen varustuksen, tulisi Johanna sinne ensimmäisten uudisasukasten kanssa.
Eräs vanha uudisasukas oli kuvannut Kentuckyn yhtä kauniiksi ja ihanaksi kuin paratiisin. Siellä oli runsaasti erinomaisia laitumia ja viljalti riistaa. Eipä siis ollutkaan ihmeellistä, että kaikki rohkeat miehet tunsivat vetovoimaa sinne, kun kuulivat siitä puhuttavan. Tuo maa oli saanut sellaiset synnynnäiset johtomiehet ja metsästäjät kuin Daniel Boonin, John Floydin, Benjamin Loganin ja James Harrodin kokonaan lumoihinsa, jota vihamielisten intiaanein tuottamat vaarat näyttivät vain lisäävän.
Tämä hedelmällinen alue oli jonkinlainen isännätön, ympäristössä asuvien intiaanein yhteinen metsästysmaa ja kaikkien heimosotien näyttämö. Cherokeesit, mingot, shawneet, delawarit, irokeesit, miamit, wyandotit ja monet muut heimot riitelivät keskenään ja valkoisten kanssa sen omistamisesta, ja jokainen piti itseään alueen oikeana omistajana. »Synkkä ja verinen maa» oli sattuva nimitys, ja pitkät ajat oli maa täydellisesti nimensä kaltainen.
Boon oli jo koettanut perustaa uudisasutusta tälle alueelle. Kuultuaan eräältä Finley-nimiseltä metsästäjältä ja intiaanein luona kulkevalta kauppamieheltä, kuinka siellä vilisi otuksia aivan laumoittain ja kuinka hedelmällisiä laitumet olivat, lähti hän Yadkinissa olevasta kodistaan »mennäkseen Amerikan aarniometsän halki etsimään Kentucky-nimistä maata», kuten hänen kertojansa omituisesti kirjoittaa kirjassaan: »Entisen metsästäjän eversti Daniel Boonin seikkailut».
Finleyn opastamana saapui Boon muutamien rohkeitten sukulaistensa kanssa tuohon luvattuun maahan, jossa he viipyivät monta kuukautta pyytäen hirviä, karhuja ja puhveleita. Lopulta rupesivat intiaanit ahdistamaan heitä, ja Boon sekä eräs hänen Stewart-niminen kumppaninsa joutuivat vangiksi. He pääsivät pakoon, mutta vähän myöhemmin yllättivät intiaanit jälleen Stewartin, joka silloin menetti henkensä. Boon viipyi siellä kuitenkin noin vuoden, mutta lopulta pakotti alituisesti kasvava, ryöstöretkillä kuljeskelevien intiaanein aiheuttama vaara hänet palaamaan kotiinsa Cumberland-joen laaksoon.
Kaksi tahi kolme vuotta myöhemmin kokosi tuo väsymätön raja-asukas ympärilleen melkoisen joukon ja lähti vaimoineen ja lapsineen perustamaan uudisasutusta Kentuckyyn. Tämä yritys epäonnistui melkein alusta alkaen, sillä joukon saavuttua Cumberland-vuoriston halki johtaviin, outoihin ja vaikeakulkuisiin soliin hyökkäsivät nuo aina valppaat punanahkat heidän kimppuunsa, ja joukosta tapettiin kuusi miestä, muiden mukana Boonin vanhin poika. Karja ja hevoset joutuivat sekasortoon ja hajaantuivat sinne tänne, ja vaikka metsästäjät lopulta torjuivatkin hyökkäyksen, oli kotiinpaluu kuitenkin välttämätön.
Nyt, kun mahtavin heimo, shawneet, oli kärsinyt niin raskaan tappion Ison-Kanawhan luona ja cherokeesit oli ajettu takaisin ja piiritetty omiin kyliinsä, näytti sopiva aika tulleen uudelle yritykselle saada pysyvä asunto Kentuckyssä, ja Harrod oli mies, joka ei päästänyt tilaisuutta käsistään. Hän haki itselleen seuralaisiksi sellaisia kokeneita metsästäjiä, jotka osasivat ampua, ratsastaa, kaataa puita, kylvää maissia ja tehdä kaikenlaista hyödyllistä työtä, ja saatuaan kokoon pienen joukon aloitti hän vaarallisen yrityksensä.
Kun heillä oli tarkoitus perustaa kylä tahi pysyvä asutus sinne, täytyi heidän viedä mukanaan siemeniä maissin kylvöä varten, perunoita ja jauhoja, joita tarvittiin tärkeimmän ravinnon, kaadetun riistan, jatkoksi. Nämä ja muut välttämättömät tarpeet sälytettiin hevosten selkään. Ne saivat kulkea joukon edellä ja saattoivat heidän omistajilleen usein paljon vaivaa. Metsä oli niin tiheä, että alituiseen täytyi hakata tietä joukolle. Kääröt tahtoivat purkautua ja repeytyä auki, kun samoiltiin louhikkoisten ja suoperäisten alueitten poikki. Lukuisat joet, jotka sulkivat aina vähän väliä noiden sitkeiden metsästäjien tien, olivat pahimmat vastukset. Niiden rannat olivat yleensä hauraat ja pohja liejuinen, tahi ne olivat niin syvät, että kuormat oli purettava ja vietävä ylitse kiiruusti kyhätyillä lautoilla ja eläimet uitettava toiselle puolelle. Kaikkien näiden hankaluuksien lisäksi oli aina oltava varuillaan intiaanein varalta, erittäinkin öisin.
Päästyään vuorten yli ja kuljettuaan ensin pohjoiseen päin ja sitten länsipohjoiseen suuntasi Harrod matkansa suoraan sille paikalle, johon hän oli ensi kerralla yrittänyt asettua asumaan. Uuden vuoden alussa saapui hän erään pienen Salt River-nimisen Ohion sivujoen rannalle mitä vaikeimman ja uuvuttavimman matkan jälkeen.
Lyhyen levähdyksen jälkeen ja kun laakso oli pikaisesti tutkittu, valittiin hirsivarustukselle sopiva paikka muutamien suolalähteiden läheltä, ja työt aloitettiin. Kun tämä työ oli tekeillä, alkoi muitakin uudisasukkaita saapua tähän ihmemaahan, ja näiden joukossa oli Daniel Boonkin, joka toimi yhdessä erään hyvin etevän, Henderson-nimisen miehen kanssa. Todellisuudessa oli Henderson eräs muita rehellisempi, Pohjois-Carolinasta tullut maakeinottelija, jolla oli rikkautta ja vaikutusvaltaa. Hän oli onnistunut saamaan aikaan sellaisen sopimuksen vuoristo-cherokeesien kanssa, kuten heimon läntistä haaraa nimitettiin, että nämä luovuttivat heille koko sen alueen, joka oli Kentucky- ja Cumberland-jokien välissä. Nyt oli hän lähettänyt Boonin edeltäkäsin valmistelemaan asemapaikkaa ensimmäiselle uudisasukasjoukolle. Tämä Boon alkoi muutamien harhailevien intiaanijoukkojen vastustuksen jälkeen rakentaa Boonsboro-nimistä uudisasutusta eräälle aukealle paikalle, jonka läpi Kentucky-joki virtasi.
Boonilla oli seuralaisinaan joukko sitkeitä kirveillä ja luodikoilla varustautuneita metsästäjiä, jotka olivat hakanneet kaitaisen kujan tahi polun suoraan aarniometsäin halki. Se oli ensimmäinen tientekoyritys Cumberland-vuorten yli, ja tie tunnetaan myöhemmin »Boonin tien» tahi »Aarniometsän tien» nimellä. Jälkeenpäin tuli siitä todellakin Lännen äärettömiin metsiin ja aavikoille johtava valtatie. Lyhintä käyttökelpoista tietä myöten oli Boonsborosta Harrodsburgiin noin neljäkymmentä penikulmaa. Molemmat uudisasutukset olivat siis täydellisesti eristettyjä, yksinäisten salojen keskellä olevia paikkoja. Näiden erämaiden suunnattoman laajuuden voi vain sellainen käsittää, joka on kulkenut Suuren lännen aarniometsäin ja äärettömäin aavikoiden halki.
Vähän aikaa sen jälkeen kuin Harrod oli saanut varustuksensa valmiiksi ja kylvänyt muutamia maissipeltoja ja pannut perunan, tuli hänen mahtava kilpailijansa Boon vierailulle. Hän osoittautui olevan matkalla Pohjois-Carolinaan noutamaan perhettänsä siihen uuteen kotiin, jonka hän oli heille valmistanut erämaahan. Kuullessaan tämän esitti Harrod toivomuksensa, että Boon sallisi Johannan seurata hänen perhettään, kun hän palaisi takaisin Kentuckyyn, mihin tuo kuuluisa metsästäjä mielellään suostui vapauttaen siten Harrodin suuresta huolesta. Boon oli todellakin sellainen mies, johon voi luottaa. Koko hänen olemuksensa herätti luottamusta. Hänen hienojen, nerokkaiden kasvojensa jokaisesta piirteestä henki rohkeutta, päättäväisyyttä ja valppautta. Hänellä oli tuima katsanto ja varma käytöstapa, mutta hänen puoleensa vetävä hymynsä ja miettiväinen kasvojenilmeensä paljastivat jossakin määrin hänen synnynnäisen hyvyytensä ja hänen luonteensa eheyden.
Sellainen oli Daniel Boon, Amerikan metsästäjistä ja tutkijoista kuuluisin, jonka urotöistä ja seikkailuista tulisi paksu kirja. Hän ja Kenton olivat niitä harvoja valkoisia miehiä, jotka kykenivät voittamaan intiaanein taitavimmatkin näiden omassa sodankäyntitavassa, ja sen merkityksen ymmärtää kyllä, kun tutkii näitä tapahtumia Lännen aikakirjoista.
Puhukaamme aluksi Kentonista. Hän seurasi kerran Boonia eräälle rankaisuretkelle intiaaneja vastaan. Kulkien toisten edellä, huomasi hän kahden intiaanisoturin ratsastavan tiheässä pensastossa ponyhevosilla. Tähdäten tarkkaan ampui hän toisen kuoliaaksi ja pahoin haavoitti toista. Samassa kuuli hän kumminkin kahinaa pensastosta ja katsahdettuaan ympärilleen näki hän kahden intiaanin tähtäävän häntä ja toisia kiiruhtavan paikalle. Hän hyppäsi äkkiä syrjään ja molemmat intiaanit ampuivat ohi, ja Boonin ja toisten metsästäjien riennettyä apuun pääsi hän pälkähästä vahingoittumattomana.
Näytteeksi näiden intiaanitaistelijain tarmosta kerromme, kuinka Kenton, vähän aikaa tämän jälkeen, Boonin joukon peräydyttyä, aivan yksinään varasti noilta valppailta intiaaneilta neljä hyvää hevosta ja toi ne varustukseen. Koettaessaan harjoittaa tätä vaarallista työtä paljon suuremmassa mittakaavassa kävi hänen lopulta huonosti.
Todennäköisesti näyttää hänellä olleen näillä rosvoretkillään suurenmoinen menestys. Mukanaan ainoastaan kaksi apulaista onnistui hän »nipistämään» satakuusikymmentä hevosta ja ajoi ne varmaan säilöön aina Ohio-joelle saakka. Siellä onni, tuo »oikullinen impi», hänet hylkäsi. Myrskytuuli oli nostanut joessa niin ankarat laineet, etteivät he suurimmilla ponnistuksillakaan voineet kuljettaa noita pelästyneitä eläimiä joen yli. Kerta toisensa jälkeen ajettiin hevoset veteen, mutta ne kääntyivät aina takaisin, kun tulivat syvälle vedelle.
Tuotuaan ne niin kauas olivat nuo uskaliaat ryövärit haluttomia luopumaan saaliistaan ja odottivat, että myrsky asettuisi. Mutta he odottivat liian kauan! Shawneet olivat päässeet heidän jäljilleen ja ilmestyivät odottamatta. Valkoiset miehet yllätettiin, ja kun heidän ruutinsa oli kastunut, eivät he voineet puolustautua kyllin voimakkaasti. Muudan pääsi pakoon, toinen tapettiin ja Kenton itse joutui vangiksi — odottamaan kohtaloa, joka oli kuolemaakin kamalampi. Kun hän oli kärsinyt mitä kauheinta kidutusta ja jatkuvaa kuolintuskaa, lunastivat muutamat kulkukauppiaat hänet vapaaksi.
Rajaseutujen aikakirjoissa oli Kasper Mansker toinen kuuluisa metsästäjä ja intiaanitaistelija. Hän oli syntyperältään saksalainen, kuten voi päättää hänen nimestäänkin, mutta oli yhtäkaikki oikea metsänkävijä ja varsin taitava luodikon käytössä, jota hän ylpeillen nimitti Nancyksi, käsitellen sitä kuin elävää olentoa ja rakasta ystävää. Hän tunsi luonnon niin hyvin, että kaikki metsän äänet olivat hänelle tuttuja, ja villien lintujen ja eläinten äänten matkimisessa oli hän intiaaneja taitavampi, jotka siten houkuttelivat monta vähemmän taitavaa metsästäjää surman suuhun, voimatta pettää Manskeria.
Kerran oli hän kuitenkin joutua ansaan. Kuultuaan useat kerrat villin kalkkunakukon kotkotusta, lähti hän kulkemaan sinne päin, josta ääni kuului. Lopulta rupesi hän kumminkin epäilemään ja pian sai hän täyden varmuuden siitä, että joku intiaani matki tuota metsän ylpeätä lintua. Hän huomasi vihollisensa kätkeytyneen erään suuren puun taakse, ja ollen hyvin tottunut intiaanein tapoihin teki hän sukkelaan suunnitelman antaakseen intiaanille samalla mitalla takaisin. Luottaen omaan ampumataitoonsa ja tietäen, että intiaanit mielellään ampuivat vastustajaansa lyhyeltä välimatkalta, ei hän ollut vihollistaan huomaavinaankaan, vaan kulki edelleen ikäänkuin ei olisi tietänyt uhkaavasta vaarasta mitään. Metsästäjä varoi kuitenkin menemästä liian lähelle tuota merkillistä puuta ja kulki kaukaa sen ohi. Hän tiesi varmasti, että intiaani seuraisi häntä luullen saavansa saaliinsa helposti. Metsästäjä ei erehtynyt. Saavuttuaan erääseen aukeamaan metsässä eteni Mansker vähän matkaa haluten houkutella vihollisensa pois piilopaikastaan. Se onnistuikin ja äkkiä kääntyen ampui metsästäjä hänet kuoliaaksi.
X.
URHOOLLINEN JACK.
Eteläisen Kaukaisen lännen lyhyt talviaika oli saapunut. Metsät olivat autiot eikä tuuli huojutellut puiden oksia. Oli elotonta ja hiljaista.
Eräs yksinäinen kanootti, jossa kaksi miestä istui, viiletti Tennesseen joesta leveälle Ohiolle.
»Taivas, minkälainen joki!» huudahti nuorempi. »Onpa suuri ero tämän ja sen mitättömän puron välillä, josta aloitimme matkamme; ja totta puhuen, Kenton, tuntisin itseni paljon turvallisemmaksi tuolla rannalla kuin tässä kanootissa, joka on pieni kuin simpukan kuori.»
»Oh, kanootti on kyllä vakava, kun vain osaatte käyttää melaa», vastasi metsästäjä hilpeästi. »Siinä taidossa on minulla ollut hyvä harjoitus.»
»Niin, te olette merkillisen taitava kaikessa», vastasi englantilainen. »En voi kuvitella sellaista tilannetta tahi pulmaa, joka saattaisi teidät ahdinkoon. Olittepa vuoristossa tahi tasangolla, maalla tahi veden päällä, niin kaikkialla olette kuin kotonanne. Ja se, että olette onnistunut hankkimaan meille tarpeeksi syötävää matkan varrella ja samalla välttäneet ne vihamieliset intiaanit, joiden alueen halki olemme kulkeneet, kummastuttaa minua kaikista enimmän.»
»Sellainen ei tuntuisi teistä ollenkaan vaikealta, herra Alleyne, jos olisitte ollut täällä erämaassa yhtä monta vuotta kuin minä», vastasi metsästäjä kääntäen taitavasti kanootin keulan kirkkaana virtaavasta Tennesseen joesta Ohion mutaisille laineille.
»Ah, sitten se ei tapahdu milloinkaan», oli surullinen vastaus, sillä tuo erämaan kumma tenho ja tuo vapaa ja kahleeton elämä noilla autioilla saloilla olivat alkaneet vaikuttaa nuorukaiseen. »Tultuamme takaisin Watangaan», jatkoi nuorukainen, »on siellä minua odottamassa kutsukirje, joka määrää minut palaamaan Virginiaan ja yhtymään rykmenttiini. Siitä saan kiittää tätä kirottua sotaa. En voi ymmärtää, mitä meidän ministerimme Englannissa oikein ajattelivat, kun he alkoivat tämän surkuteltavan sodan siirtokuntia vastaan», jatkoi hän yltyvällä harmilla. »Minä olen varma siitä, että ainoastaan syvä kunnioitus lippuansa kohtaan on saanut isäni pysymään paikallaan Virginian armeijassa, sillä jollei hän olisi eronnut virasta ainoastaan sotaa kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden takia, niin hän olisi tehnyt sen niiden menettelytapojen takia, joilla sotaa käydään. Minä vakuutan teille, Kenton, ettei ainoastaan isäni, vaan sadat upseerit ja kaikki oikein ajattelevat englantilaiset paheksuvat tätä veljessotaa ja sitä mieletöntä politiikkaa, joka sen aiheutti. Nyt, kun taistelu on alkanut, pakottaa heidän velvollisuutensa, yhtä paljon kuin isänmaanrakkautensakin heitä pysymään maalleen uskollisina.»
»Minä uskon teitä, herra», vastasi metsästäjä vilpittömästi, »mutta luulen, että tästä sodasta on jotakin hyötyäkin. Sen katkeruuden poistamiseksi, jonka tämä sota jättää jälkeensä, tarvitaan kyllä yhden tahi kahden sukupolven aika, ja sen takia tahtoisin, että sota olisi jo ohi.»
»Niin, täällä minä olen vain teidän mukananne Kenton», lisäsi Jack iloisesti, »enkä ole ollenkaan varma siitä, etteikö teidän velvollisuutenne olisi viedä minut vankina johonkin amerikkalaiseen leiriin sen sijaan että nyt autatte minua yhtymään kuninkaan armeijaan.»
Sydämellinen nauru oli metsästäjän vastauksena tähän viattomaan pilapuheeseen, ja tarmokkaasti käytellen melaansa kiidätti hän kanoottia heikkoa virtaa ylöspäin. Tennessee- ja Cumberland-jokien suiden välillä on vain lyhyt matka, ja Kenton toivoi pääsevänsä viimemainittuun ennen yön tuloa. Tämä onnistuikin, ja kun ilma oli kirkas, niin laski hän Cumberland-jokea vielä pari penikulmaa. Matkailijat nukkuivat sinä yönä oikeanpuoleista rantaa lähellä olevalla pienellä saarella, ja seuraavana aamuna ennen matkalle lähtöä meni Kenton tapansa mukaan hakemaan jotakin metsänriistaa jättäen Alleynen valmistamaan aamiaista niistä jäännöksistä, joita oli tallella eilispäivältä. Jackin suureksi suruksi ja hämmästykseksi ei Kenton enää palannutkaan.
Kun tunti tunnin perästä kului eikä metsästäjää näkynyt eikä kuulunut, tuli Jack sangen levottomaksi. Hän ei ainoastaan pelännyt ystävänsä puolesta, vaan hänen oma tilanteensakin, yksinään ja aseetonna kaukana erämaassa, oli hyvin arveluttava. Häntä ei olisi ollenkaan huolettanut (ainakin hän itsekseen päätteli niin), jos hänellä olisi ollut pyssy, metsästyspuukko ja kyllin ampumavaroja ja varmuus siitä, että Kenton oli vahingoittumaton. Mutta nyt asiat eivät voineet juuri olla huonommin.
Tämmöisissä tilanteissa juuri koetellaan mitä juurta mies on, ja Alleyne kesti koetuksen loistavasti. Lyhenevät varjot ilmoittivat keskipäivän saapuneen, eikä nyt voinut enää olla mitään epäilyksiä siitä, että metsästäjälle oli sattunut joku onnettomuus, sillä muussa tapauksessa olisi hän palannut yhdeksän aikaan, kuten tavallisesti.
Oli selvää, että jotakin oli tehtävä, ja Jack ei kauan viivytellyt päätöksensä teossa. Hän tahtoi mennä etsimään rohkeata toveriaan, jollaisena hän piti Kentonia kaikkien koettelemuksien ja vaarojen jälkeen, jotka he olivat yhdessä kestäneet.
Hän hyppäsi kanoottiin ja meloi nopeasti kapean joen yli, ja kätkettyään aluksensa korkeaan kaislikkoon, josta se ei näkynyt jokitörmälle, astui hän rannalle. Mutta nyt muistui hänen äärimmäisen turvaton tilansa hänen mieleensä, ja hänen ensimmäinen toimenpiteensä oli varata itselleen jonkinlainen ase.
Katsellen ympärilleen huomasi hän rannalla piikiviä aivan kaislikon luona. Siinä oli tarpeita hyökkäyssotaa varten aivan kylliksi, ja lyhyessä ajassa oli hän täyttänyt taskunsa sileillä, pyöreillä ja noin verkkopallon suuruisilla kivillä. Kriketin pelaajana oli hän ollut kuuluisa tarkasta kädestään ja pitkistä heitoistaan, ja hän tiesi, että hänellä voisi olla paljon hyötyä näistä heittoaseista jossakin äkkiarvaamattomassa tapauksessa. Hän tarvitsi vielä jonkun puolustusaseen, jos hän sattumalta joutuisi taisteluun vihollisen kanssa. Jos hänellä olisi ollut veitsi, olisi hän tehnyt itselleen nuijan. Samassa huomasi hän lähellään muutamia puunvesoja, ja hänelle valkeni äkkiä, miten hänen oli meneteltävä. Vesat olivat vaahteran vesoja, ja hän tiesi, että niiden kuori oli hyvin sitkeätä ja taipuisaa. Jos sellaisesta kuoresta tehtyjä kaistaleita palmikoisi pyöreän kiven ympärille, niin siten voisi valmistaa erinomaisen lingon.
Mutta nyt ilmaantui uusi vastus. Miten hän voisi parhaiten irroittaa kuoren ja tehdä siitä tarvittavat kaistaleet? Hän etsi särmikkään piikiven ja valikoitsi suorimmat vesat. Sitten hän puri vesojen ympärille kaksi rengasta noin neljän jalan välimatkalle toisistaan ja yhdisti renkaat toisiinsa raaputtaen kuoreen halkeaman. Sitten oli helppo asia irroittaa kuori, ja kun hän oli halkonut sen sopiviin kaistaleisiin, niin hän palmikoitsi ne kiven ympärille ja sai siten itselleen aseen, joka oli peloittava käsikähmässä.
Varustettuaan itsensä näin alkuperäisellä, mutta kylläkin vaikuttavalla tavalla, ryhtyi Alleyne heti hakemaan metsästäjän jälkiä. Niitä ei ollut vaikea löytää, sillä joen läheisyydessä maa oli liejuista ja rämeistä.
Jack seurasi sukkelaan, mutta varovaisesti jälkiä ja tuli lopulta korkeammalle, jossa maanlaatu oli kovempaa. Siellä jälkien seuraaminen ei ollut enää niin helppoa, ja Jackin täytyi hiljentää juoksunsa hitaaksi kävelyksi. Näin oli hän luullakseen kulkenut noin penikulman verran, kun hän saapui tiheän lepistön reunustamalle purolle.
Mennen puron yli kaatunutta puuta myöten, johon jäljet johtivat, tunkeutui hän toisella puolella olevaan tiheikköön. Hän oli tuskin mennyt kahtatoista askelta, kun hän kompastui johonkin. Siinä makasi eräs kuollut intiaani.
Tahtomattaan huudahtaen juoksi Jack takaisin mitä suurimmassa jännityksessä. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli paeta koko paikalta niin nopeasti kuin suinkin. Mutta hän rohkaisi luontonsa ja hilliten pelkoaan kovalla ponnistuksella hän meni jälleen tiheikköön kivi toisessa kädessä ja linko eli kivinuija toisessa kaikkien odottamattomien hyökkäysten varalta. Pahoin aavistuksin ja liikkuen hyvin hitaasti ja varovaisesti tuli hän jonkinlaiseen aukeamaan tiheikössä. Se oli ainoastaan mitätön ympyrä, jossa taittuneet pensaat ja poljettu maa todistivat, että siinä oli äsken ollut ankara taistelu.
Vihasta ja pelosta väristen katseli Alleyne tutkivasti ympärilleen, ennenkuin hän uskalsi astua paikalle. Vallitsevaa kuoleman hiljaisuutta ei risahduskaan häirinnyt, ja niin kauas kuin nähdä saattoi ei mitään näkynyt. Mutta seis! Mitä oli tuolla puolittain lehvistön alle kätkettynä? Sieltä häämötti aivan kuin ihmisen ruumis, suullaan makaamassa! Eihän se vain ollut —? Tuo tuskallinen luulo, että se voisi olla hänen matkakumppaninsa ruumis, haihtui yhtä pian kuin se oli syntynytkin luutnantin kiihoittuneissa aivoissa. Jo ennenkuin hän oli kumartunut työntämään syrjään toisiinsa kietoutuneita köynnöskasvia, jotka osaksi peittivät kuolleen, oli hänen äkillinen pelkonsa haihtunut. Kirjava huopapeite ja ihmishiuksilla ripsutetut säärystimet ilmaisivat heti, että kuollut oli intiaanisoturi.
Jack jatkoi tutkimuksiaan keveämmällä mielellä. Siitä ei voinut olla mitään epäilystä, että Kenton oli joko joutunut väijytykseen tahi että joukko intiaaneja oli yllättänyt hänet, sillä maassa oli kaikkialla jalanjälkiä. Yhtä selvää oli, että metsästäjä oli pitänyt urhoollisesti puoliaan ja Jackilla oli hiukan toivoa, että metsästäjä oli päässyt pakoon.
Metsän läpi johti suora polku, jossa yhteenotto oli tapahtunut, ja Jack alkoi etempää seurata polkua. Mutta hän ei kulkenut kauas, sillä hänen mieleensä juolahti, että se oli aivan turhaa. Ensinnäkään ei ollut varmaa, oliko Kenton intiaanein mukana; yhtä hyvin hän oli voinut riistäytyä irti ja palata kiertoteitse leiripaikalle, ja toiseksi, jos intiaanit olivat vieneet hänet mukanaan, niin oli turhaa aseetonna yrittääkään vapauttaa häntä suuren joukon kynsistä.
Punnittuaan näitä tosiseikkoja mielessään päätti tuo nuori englantilainen lopulta palata omia jälkiään myöten joelle. Hän luotti melkein rajattomasti Kentonin urhoollisuuteen ja taitavuuteen ja lopultakin toivoi löytävänsä hänet leiripaikalta terveenä ja reippaana.
Jack teki melkoisen mutkan pohjoiseen päin välttääksensä puron varrella kasvavaa tiheää lepikkoa ja siellä ehkä piileskelevää julmaa viidakon väkeä, ja siitä syystä hänen täytyi tahtomattaan kulkea sangen pitkälle tähän suuntaan. Vihdoin hän tuli intiaanein tekemälle polulle, josta he olivat kulkeneet, ennenkuin he kohtasivat valkoisen miehen, ja seuraten sitä takaisin päin tuli Jack kahlaamolle, josta intiaanit selvästi olivat tulleet. Hän oli tuskin päässyt toiselle rannalle, kun metsästä kuuluva pyssynlaukaus pysähdytti hänet. Kukahan tuo ampuja mahtoikaan olla? Oliko hän valkoinen mies vai intiaani, ystävä vai vihollinen? Se oli tärkeä kysymys, johon Alleyne oli kuitenkin kykenemätön vastaamaan. Seisoen hetken kahdenvaiheella kuuli hänen tarkka korvansa askelia. Ne kuuluivat tulevan polkua myöten aivan häntä kohti. Mielenmalttinsa saavuttaen juoksi hän nopeasti syrjään pensaikkoon ja odotti mitä tuleman piti.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Katsellessaan lehtien välistä näki hän erään intiaanin juoksevan minkä jaloista pääsi kahlaamolle päin. Kun intiaani pääsi lähemmäksi, huomasi Jack, että mies koko ajan tähyili taaksensa, ikäänkuin peläten jonkun vihollisen tahi vihollisien ajavan häntä takaa. Polun käänne esti Jackia näkemästä pitkälle, mutta melkein heti perässä tuli kolme tahi neljä intiaania juosten.
Oli helppo huomata, että nämä kuuluivat eri heimoon kuin ensimmäinen mies, jota he ajoivat takaa. Vaikka suuresti hämmästyneenä tästä kaikesta, tunsi Jack rauhoittuvansa, sillä kaikesta päättäen hän itse ei ollut nyt missään vaarassa. Mutta tämä itsekäs päätelmä väistyi pian uljaampien tunteitten tieltä. Kun pakeneva oli juossut hänen piilopaikkansa ohi, niin Jack oli huomannut hänen olevan haavoittuneen ja verissään ja sitäpaitsi juoksusta väsyneen. Jack näki, että mies oli aivan nuori, melkein poika, mutta pitkä ja jäntevä ja ulkonäöltään kaunis ja ylväs. Hänen kotkan sulista tehty töyhtönsä ilmaisikin, että hän oli tavallista soturia ylhäisempi.
Äkkiä hänen tuli väsynyttä punaista veljeään sääli, ja samalla hetkellä hän hyökkäsi piilopaikastaan takaa-ajajien kimppuun. Hänen hyökkäyksensä oli niin odottamaton ja voimakas, että hän kaatoi linkonuijallaan kaksi intiaania, ennenkuin nämä ehtivät ollenkaan puolustautua. Kaksi muuta, jotka olivat vähän jäljempänä, pysähtyivät peloissaan uskoen joutuneensa noiden pelättyjen valkoisten miesten väijytykseen.
Alleyne oli sellainen henkilö, joka ei milloinkaan kadottanut mielenmalttiaan eikä milloinkaan jättänyt hyödykseen käyttämättä sellaisia sattumia, joilla onnetar usein suosii vaikeassa pulassa olevia. Hän tiesi, että nopea ja rohkea toiminta oli välttämätön, muuten hänen tilapäinen menestyksensä ei voisi pelastaa häntä ja hänen suojattiansa surman suusta. Molemmilla intiaaneilla oli pyssyt ja sotatapparat, ja luultavasti oli toisia tulossa heidän perässään, niin ettei saanut hukata hetkeäkään.
Jack muisti äkkiä erään sotajuonen, josta Kenton oli hänelle kertonut, ja Jack päätti heti koettaa sitä. Kääntyen puolittain pensaikkoon päin ja viitaten kädellään ikäänkuin vielä piilossa oleville tovereilleen hän syöksyi noiden epäröivien intiaanien kimppuun karjaisten niin, että kaiku kiiriskeli ympäristössä.
Nuo pelästyneet soturit eivät jääneet odottamaan useampien pitkäpuukkoisten ilmestymistä. He kääntyivät pakoon ja juoksivat tiehensä nopeammin kuin olivat tulleet, hyvin tähdättyjen kivien saattamina Jackin oivallisesta varastosta. Ne viheltelivät heidän päittensä ympärillä ja pudota moksahtelivat pensaikkoihin siten vain lisäten heidän pelkoaan.
Heitettyään viimeisen kivensä Jack jätti takaa-ajon, jonka hän oli toimeenpannut mahdollisimman suurella metelillä, ja kääntyi kahlaamolle päin suojattiansa etsimään. Jack tapasi hänet, uskollisena intiaanein tavoille, riistämässä päänahkoja kaatuneilta vihollisiltaan, joille hän oli jo antanut sotatapparallaan armoniskun.
Kun Jack tuli lähemmäksi, tervehti tuo nuori päällikkö vapauttajaansa seuraavin sanoin:
»Valkoinen mies, sinä olet oman henkesi uhalla pelastanut Ellinipsicon. Cornstalk, minun isäni ja shawneeheimon päällikkö, on kiittävä sinua, kun vapautit hänen poikansa näiden chickasaw-koirien kynsistä. Hugh! Nuori valkonaama veljeni on suuri soturi; hänellä ei ollut pyssyä ja kuitenkin voitti hän neljä chickasaw-soturia. Cornstalk tahtoisi ottaa hänet omaksi pojakseen.»
Yhtä tyytyväisenä kuin hämmästyneenä kuunteli Jack tätä odottamatonta puhetta. Paitsi sitä, että siinä kiitettiin häntä avunannosta, kävi puheesta vielä selville, että puhuja osasi englannin kieltä, josta Jack oli näissä olosuhteissa vieläkin iloisempi. Nuoren intiaanin käytös oli kauttaaltaan niin luontevaa ja arvokasta, että Jack rupesi pitämään hänestä yhä enemmän.
Mutta nyt ei ollut aikaa kohteliaisuuksien vaihdolle, sillä millä hetkellä hyvänsä chickasawit voivat hämmästyksestään toipuneina palata takaisin suuremman joukon kanssa. Ottaen maasta toisen kaatuneen soturin pyssyn, ruutisarven ja luotipussin käski Jack nuoren soturin seurata häntä ja lähti suoraan Cumberland-joelle.
Mutta heidän ei ollut sallittu saapua sinne ehein nahoin.