Aaro

VII.

Rannikkokaupungissa vietettiin sunnuntaita.

Aaro oli aamukorvaa viettäessään pistäytynyt satamassa. Siellä oli paria laivaa parhaallaan lastattu. Muutamia miehiä oli työssä, toiset seisoskelivat seinävarsilla ja loikoivat nurmikkokentän liepeillä.

Aaro tuli torille. Torin reuna vilisi tiheänä kihermänä samaista työväestöä. Siinä oli useita laudoista rakennettuja puoteja, joissa myytiin ruokaa, leipää ja voita, keittoa ja munia. Paljon oli siinä syömämiehiä. Toiset kävelivät ja seisoskelivat lähistöllä jo itsensä ravinneina, toiset paistattivat päivää puistossa puotien takana, istuksien ja loikoen pitkällään puiston penkeillä.

Aarollakin oli nälkä ja se kiihtyi vaan nähdessään toisten syövän. Mutta ruokaillessaan eilisiltana ja ruuan päälle juodessaan vehnäpullan kanssa kahvit, oli hän menettänyt viimeiset penninsä. Eikä hänellä ollut enää mitään semmoista tavaraakaan, joka olisi toiselle kelvannut.

Miten onnellisia olivatkin hänen mielestään nuo, joilla oli rahaa siksi, että pääsivät vielä ruualle. Kun olisi hänelläkin ollut edes viisitoista penniä! Viidellä pennillä olisi saanut leipää ja kymmenellä kupin keittoa.

Mutta Aarolla ei ollut, ja hänen vatsansa alkoi valittaa ja vonkua yhä tyytymättömämmin, mitä pitemmälle päivä kului.

Puolen päivän seuduissa läksi hän kaupungista astelemaan maantietä myöten.

Tien varsilla olivat niityt niin aution näköisiä, sillä niistä olivat heinät niitetyt ja latoon korjatut. Ruispelto hovin kartanon ympärillä oli puolitiehen leikattu ja lyhteet kuhiloille pystytetty. Leikkaamattomalla puoliskolla näytti lakoon painautunut, vaalea vilja ainoastaan sirppiä odottavan ja elokuun öiden kuoleuttamassa pientaren nurmikossa hassotti siellä täällä myöhästynyt ja kuoleutuva kukkanen. Lehtojen lehdiköissä näytti olevan semmoista yli aikansa elähtäneen kalseutta, ja ne kaipasivat vaan vähän entistä ankarampaa hallaa ja syysmyrskyjä kellastuakseen ja karistakseen.

Ja kalpealla taivaalla ullotti elokuinen aurinko luoden lakastuksen leimaa kantavalle maisemalle kultaisen katoksen.

Aaron vatsassa asusti armoton nälkä. Ja päivä paistoi häneen kuten maisemaankin.

Aaro asteli utakasti edelleen, vaikka jäsenissä tuntui kuin niistä olisi nyhdetty elonvoimaa vatsaan päin. Tuntui kuin hän olisi ollut tuommoinen kasvi, jonka kesä on keskoiseksi synnyttänyt ja jättänyt ennen aikojaan koleain kylmien käsiin.

Aaron täytyi juosta, juosta semmoista toivottoman tuskallista juoksua, joka ei välitä mihin menee, kunhan taival katkeaa.

Mutta pian hän kyllästyi, sillä ruumis alkoi vapista. Hänessä tuntui valtaavan yhä enemmän alaa semmoinen huikaiseva heikkous, jota vastaan vähenevät voimat taistelivat kuin entistä enemmän terästyneinä.

Aaro tunnusteli tarkkaan, olisiko hänellä enää minkäänlaista kaupaksi käypää tavaraa. Ei ollut muuta kuin vyöllä nahkainen vyö, kotikylän perua.

Hän päästeli sen vyöltään ja meni tien viereiseen mökkiin. Mökissä oli mies pienoisen poikansa kanssa kotona.

— Ettekö ostaisi vyötä?

Välinpitämättömästi vilkasi mies, käänsi sitten katseensa pois ja veteli piipustaan savuja, kyynäskolkkasin polviinsa nojaten.

— Kun antaisitte vaan vähän leipää…

Mies otti vyön epäkehtoisesti käteensä ja silmäili siihen. Ojensi sitten pojalleen.

— Anna hänelle kantura.

Poika kävi hakemassa leivän puolikkaan.

— Annetaanko tämä?

— Anna hänelle.

Aaro kiitti oikein nöyrällä äänellä ja pujahti ulos. Kun hän vähän matkaa oli kulkenut tietä, ei hänellä ollut enää mitään leivän puoliskosta.

Vähän ajan perästä rupesi niin kovasti raukaisemaan, että täytyi mennä metsään lepäämään. Heittäytyi sinne nurmikolle tuuhean lepikon reunaan. Päivä paistoi siihen niin lämpimästi ja nurmikossa surisi muutama syksyinen, veltto kärpänen.

Aaro otti oikein pitkät unet. Herätessä tuntui raukaisevan melkein enemmän kuin nukkumaan ruvetessa. Mutta aurinko oli jo aivan laskuaan lähellä, ja rupesi huolettamaan yösijan etsiminen.

Kun oli vähäsen matkaa kävellyt, oli tienvarressa vakavannäköinen talo.
Aaro pyrki yöksi ja sitten alkoi kysellä leikkuutyötäkin.

Kuului olevan työtä, kun vaan on miestä tekemään.

Kovin olivatkin hyviä siinä talossa. Mittasivat etukäteen kokonaisen leivän ja hailia, vieläpä voitakin. Keittoakin antoivat iltasella. Aaro söi kuin mies ja syödessä herkkeni hänen rintansa lämpimään kiitollisuuteen talonväelle.

Syötyä tuntui niin hyvälle painautua nukkumaan lämpimän tuvan penkille. Siinä taasen muodostui mieleen vähän valoisampi tulevaisuuden kuva pitkien aikojen perästä. Hän olisi oikein kova työmies, ja jos sitten pääsisi vielä rengiksi näin hyvään taloon.

Mutta kuva oli niin kovin hämärä, että uni sotki sen aivan sekaisin.

Aamulla lähetti isäntä Aaron yksin kauraa leikkaamaan pienelle perkkiön pyörämälle haka-aitauksen takana. Jos tahtoisi, saisi Aaro koko halmeen leikata urakalla. Siitä oli muulloin maksettu kuusi markkaa.

Yöllä oli ollut niin kova halla, että maa oli valkoisessa kuurassa.
Isäntä antoi Aarolle vanhat kengät jalkaan.

Kovalla vauhdilla ryhtyi Aaro työhön. Isännän käskyn mukaan leikkasi hän hajalleen aamukasteen aikana, sitten päivällä sitoisi ja panisi kuhilaille. Tuommoisen pyöräkkeen hän toki leikkaisi parissa päivässä.

Päätäänkään ei Aaro malttanut nostaa, kaverteli vaan olkia sirpillä poikki. Koko halmeessa oli ainoastaan kaksi sarkaa ja toinen oli jo melkein puolitiehen leikattu, kun talossa soi ruokakello. Aarokin rupesi silloin syömään.

Syötyään painautui hän nurmikolle ruokalevolle.

Kun hän heräsi, oli aurinko tehnyt jo pitkän matkaa taivalta. Mutta päivä oli hänet laulanut niin pehmoiseksi, että tuntui kovin sääliltä nouseminen. Aaro antoi sirpin odottaa ja nukkui, käänti monta kertaa kylkeä ja yhä nukkui.

Oli päivä jo sivuitse puolen, kun hän vihdoinkin nousi ylös ja yritti työhön. Mutta voi, miten raukealta taasen tuntuikaan ruumis! Tuskin olet pysyivät kourassa, tuskin jaksoi sirppi niitä katkaista.

Hän rupesi sitelemään. Sitoi kymmenen lyhdettä ja tekasi kuhilaan, mutta sitten ei siitäkään tuntunut tulevan mitään. Lopputulos oli se, että hän pisti sirpin kuhilaan päähän, jätti leikatut lyhteet levälleen ja läksi.

Maantietä myöten kaupunkiin päin astuessaan huomasi perunapellon mökin luona maantien varressa. Vesakkoa myöten kiersi pellon takapuolelle, painautui pitkälleen ja hiipi pellon reunaan. Sieltä kaiveli suurimmia mukuloita varsien juurilta, keräsi perunat hattuunsa ja mateli metsään. Velttous oli hävinnyt kuin puhaltamalla ja kaikki aistit olivat vireillä.

Onneksi oli tulitikkuja takin taskussa ja metsän juuresta kyllä löysi puita. Aaro teki tulet ja paistoi perunat.

Olipa se herkullinen ateria. Leipäkannikka ja voi menivät loppuun. Parisen hailia jäi, mutta Aaro tarttui niiden häntään ja sirotti metsään mokomat elukat.

Aaro oli oikein hilpeällä mielellä sitten kaupunkiin mennessä. Oikeinpa pisti lauluksikin. Olihan hän oppinut Lemperin rengiltä hauskoja lauluja ja tukkijoella oli varastoaan lisännyt…

VIII.

Vähän ennen auringon laskua sattui Aaro menemään kaupungin ja merenlahden väliselle vuorelle.

Miten uhkealta sinne näytti ulappa! Vettä, vettä vaan niin kauvaksi kuin silmä kantoi ja tuolla täällä joku pulleapurjeinen pursi, ja höyryvenheitäkin parinen tuhkamassa. Ja tuolla kauvempana näytti meri viettävän näkymätöntä syvyyttä kohden ja kaareva taivaan ranta vaipui syvyyteen.

Sieltä syvyydestä alkoi vastamäkeä myöten nousta suuri summaton laiva. Ensin pilkoitti vain mastoja vedestä, mutta vihdoin kohosi kokonaan näkyville loistava hirviö. Mahtavalla vauhdilla se tuli osottaen kokkaansa salmeen, saaren ja kallion välillä. Voimakkaina aaltoina vyöryi merenlahden pinta salmen molemmille rantamille.

Kun pääsisi tuonne, merta kyntämään, kauvaksi tuntemattomille aloille!

Aamulla aikoi Aaro käydä pyrkimässä laivaan, ensiksikin tuohon suureen, joka tuolta tulla pauhasi, näkyen kuin kuningas muiden purjelaivojen keskeltä, jotka oksattomana hongikkona täyttivät laajalle kaupungin sataman.

Mutta nyt täytyi lähteä yösijaa etsimään. Sinne meni hän, jossa oli ennenkin saanut nukkua, erään työmiehen asunnossa, uunin juurella.

— Saatkin nyt mennä jo etsimään yösijaasi muualta, sanoi työmiehen vaimo.

Aaron täytyi tyytyä. Monesta paikasta kävi hän kysymässä, mutta kaikkialta vastattiin ynseästi:

— Ei meille sovi. Vihdoin alkoi jo ilta pimetä.

Ihmiset asettuivat nukkumaan ja sulkivat ovensa.

Kauvan vielä käveltyään pistäytyi Aaro pienestä portista pihaan. Lähinnä porttia oleva ulko-ovi oli avoinna ja siitä pistäytyi hän eteiseen. Mutta kyökin ovi oli kiini.

Hän painautui lattialle ja koetti nukkua, mutta siinä tuli niin kylmä, että täytyi taasen lähteä taipaleelle.

Pihan perällä oli pieni rakennus, näytti niin työmiesten asunnolta.
Aaro koetti ovea ja se aukeni. Samoin aukeni toinenkin ovi.

Sisällä oli pimeä, mutta sieltä lemahti niin suloinen lämpimä vastaan.
Parista kolmesta kohdasta kuului nukkuvain sihisevää hengitystä.

Aaro seisoi oven suussa hetkisen. Sitten rykäsi, rykäsi pari kolme kertaa, mutta sihinä ei siitä häiriytynyt. Aaro aikoi hiljakseen painautua lattialle nukkumaan, mutta samassa huomasi hän että ikkunan edessä oli pöydällä ruokia. Hiljaa hiipi hän pöydän luo, teki voileivän ja söi.

Pöydällä oli tulitikkuja. Aaro raapasi tulen ja tarkasteli huonetta. Huoneessa oli kolme sänkyä ja parissa niissä näkyi olevan nukkujat, mutta yhdessä ei. Sänkyjen päällä oli vaatteita nauloissa. Eivät olleet asukkaat aivan tavallisia työmiehiä, koska heillä oli noin hyviä vaatteita.

Mitähän jos niiden taskuissa olisi rahaa!

Hiljaa hiipi Aaro kopeloimaan ovea lähinnä olevan sängyn yllä riippuvain housujen taskuja. Siellä oli rahakukkaro ja kukkarossa rahaa. Aaro kuulosti tarkasti… säännöllisesti nukkujat hengittivät. Kopalsi silloin kukkarosta kolme viisimarkkaista ja painoi sen takaisin taskuun.

Ja sitten pois!

Sänky siinä oven poskessa oli niin viettelevän näköinen, mutta Aaron täytyi ulos pimeään yöhön. Ovenposkesta kopalsi hän vielä takin kainaloonsa ja kulki hiljaa ovesta.

Tuntui kuin takana olisi huudettu ja häntä kiini tavoiteltu. Puoliksi syrjittäin juoksi hän kadulle ja katua myöten edelleen. Täytyi nähdä taakse, ajetaanko jälestä.

Kun siellä ei näkynyt ketään, uskalsi jo kävellä. Kapeaa syrjäkatua meni Aaro aivan toiseen laitaan kaupunkia. Sieltä löysi taasen erään talon kyökin oven auki, meni sisään ja rupesi lattialle makaamaan. Kauvan sai hän levotonna valvoa, mutta vihdoin tuli uni silmiin.

— Mikä rutjake sinä olet?

Aaro oli nähnyt unta. Oli pistäytynyt Lemperin naurishalmeessa kotilahden niemessä ja käärme oli sieltä kietoutunut jalkaan. Aidan takaa kuului ääni, kuuluivat selvät sanat:

— Mikä rutjake sinä olet?

Mutta sitten hän heräsi ja huomasi missä oli. Huutaja ei ollut aidan takana, vaan seisoi kyökin lattialla ja potkasi häntä huutaessaan.

— Mitä sinä tänne olet ajautunut?

Aaro hyppäsi pystyyn.

— Tulin yöllä kaupunkiin, enkä päässyt mihinkään sisään. Pistäysin tänne, kun oli ovi auki.

— Marssi matkaasi! Ei täällä saa vetelehtää.

Aaro meni torille päin ja aikoi siellä myödä takin, ennen kuin omistaja ennättäisi kaivata.

Torilla ei vielä ollut ihmisiä. Mutta torinvarrella oli jo lihakauppa auki. Vahva mies, valkoinen esiliina edessä, hakkasi siellä raavaan raajaa paloiksi, ja joku herrahtavampi mies seisoi tiskiä vasten. Aaro pistäysi sisään.

— Ettekö osta takkia?

Aaro pyysi ensin kahdeksaa markkaa, mutta kun miehet vain tarkastelivat häntä kuin kummitusta, alensi hän heti neljään.

Mutta kun ei näyttänyt olevan toivoakaan kauppojen syntymisestä, katsoi
Aaro parhaaksi lähteä pois.

— Poika, elähän mene!

Herrasmies oli puodista tullut jälkeen. Aaro koetti ajatella, että mies tahtoi ostaa takin, mutta kuitenkin heräsi outo pelko mielessä. Mies tuli luo ja Aaro aivan ehdottomasti astui takaperin muutamia askeleita miehen lähetessä. Mies tarttui takkiin.

— Mistä te saitte tämän takin?

— Mistäkö sain?

Aaro koetti näyttää ihmettelevänsä tuommoista kysymystä.

— Niin, sanoi mies varmasti.

— Mitä se teihin kuuluu?

— Minä olen poliisi.

— Po…

Aaro menetti aivan kokonaan rauhallisen mielensä, vaikka hän oli jo ollut oikein hyvillään, kun voi olla niinkin levollisen näköinen.

— Mutta eihän teillä ole poliisin pukuakaan.

— Voimme me joskus pitää vähemmän huomattavaakin pukua, sanoi poliisi.
Mutta sanokaahan nyt, mistä takki on kotoisin.

— Oma takkini on.

Poliisi silmäili Aaroa aivan pitkin pituuttaan ja sanoi:

— Ainakaan tuo muu pukusi ei sitä todista.

Aaro hämmästyi yhä enemmän ja hetken tapailtuaan sopersi:

— Heinässä olin ja sain palkastani.

— Mistä te olette?

Aaro keksi, ettei tämmöisessä tapauksessa ole hyvä oikeaa kotipaikkaansa sanoa. Mutta kun ei siinä niin äkkiä muutakaan kotipaikkaa itselleen muistanut, sanoi hän kotipitäjäänsä nimen.

— Vai sieltä asti! Sitten kaiketi on matkatodistus taskussa.

— Se putosi, sanoi Aaro.

— Siinä tapauksessa on paras lähteä minun mukaani.

Aarolle tuli hätä. Katkonaisia lauseita hän sopersi sekaisin ja vihdoin huomasi hädissään sanoa:

— Viekää takki, vaikka omani se on.

— Tulkaa mukaan vaan.

Aaro muisti taskussaan olevat setelit ja kaivoi ne käsiin.

— Saatte nämä, jos laskette.

Poliisi otti sekä rahat että takin, mutta samalla tarttui yhä lujemmin pojan käsivarteen.

Aarolla kun ei ollut toivoakaan vapautumisesta, heittäytyi hän aivan vastustelematta poliisin käsiin. Tehköönpä mitä tahtoo.

Poliisikonttoorissa oli toinen poliisi, jonka kanssa Aaron kuljettaja tiukkoi Aaroa tunnustamaan, mutta Aaro väitti vaan takkia omakseen.

Mutta sitten poliisikonttoorilla vahdissa oleva poliisi näytti muistavan jotakin ja sanoi huomionsa hiljaa Aaron tuojalle.

— Ehkäpä, vastasi siviilipukuinen.

Vahtipoliisi meni huoneen keskellä olevan pöydän ääreen selailemaan suurta mustakantista kirjaa. Väliin vilkasi hän Aaroon ja väliin kirjaansa, sitten nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja meni välinpitämättömän näköisenä puiselle sohvalle istumaan.

Siviilipukuinen tähtäsi tarkasti Aaron kasvoihin ja kysäsi:

— Tunnettekos erästä isäntä Kuosmasta S—n pitäjäässä?

Aaron päähän syöksähti veri, että se näytti tahtovan aivan pisaroina kasvoista tipahdella. Vaalean ja punaisen sekasotkuna väreilivät hänen kasvonsa. Lattia tuntui huojahtelevan hänen allansa eikä hän osannut muuta kuin ykistä mitään sanaa suustansa saamatta.

— Kashan vaan! Tuttupas se näyttää olevan. Ehkäpä tunnette sepänkin, joka poloinen hänen työssään ollessaan kuuluu menettäneen vaatteensa.

— Mistä te sen tiedätte?

Aarolta pääsi tuo hämmästynyt kysymys aivan tietämättään.

— Ehkäpä takki onkin sieltä kotoisin?

— Ei ole, vastasi Aaro varmasti.

— Mistäs sitten?

Aaro oli niin hämmästynyt, ettei hän osannut enää kierrätellä. Hän aivan luuli, että ne tietävät kaikki hänen jälkensä ja tunnusti molemmat kysymyksessä olevat varkaudet.

Aaro pantiin putkaan viskaalin tuloa odottamaan. Ensimmäiseksi vilahti hänen silmäänsä pieni, rautaristien peittämä ikkuna ylhäällä katon rajassa. Leveällä puisella laverilla istui keski-ikäinen mies, jolla oli musta pujoparta leuvassa.

— Tästä saatte nuoren voron-oppilaan, jolla näyttämistään kokeista päättäen on taipumusta ammattiinne.

— Kiitos olkoon, sanoi pujoparta ja nauroi halveksivasti.

Poliisi sulki oven ja rautakanki kuului romahtavan paikoilleen oven eteen.

Aaro vilkasi ympärilleen puolipimeässä, kolkossa putkassa, heittäytyi sitten pitkälleen puiselle laverille ja purskahti itkuun.

Hän ei tietänyt miksi hän itki, mutta tulvanaan kyyneleet vuotivat. Muistui mieleen äiti ja vihainen isä, ja jos he olisivat olleet täällä, olisi hän tahtonut syöksyä heidän syliinsä ja itkeä oikein…

Mutta tuo ajatus johti mieleen sumean kuvan. Jos olisi ollut vähän nuoraa, eikä tuota miestä täällä, niin…

Hän pyörähti ympäri kuin tuskainen ja löi päätään laveriin.

— Ole ulvomatta, poika! sanoi huonetoveri kolealla äänellä. — Eihän tuommoista jaksa hittokaan kuunnella.

Aaro kuulosti, vaan purskahti sitten kahta valtavampaan itkuun.

Mies tarttui silloin hänen takkinsa kaulukseen ja sanoi:

— Näytäpäs poika naamaasi, minkänäköinen sinä olet. Oh, nulikkahan mikä nulikka! Kenenkä omenapuutarhassa sinä olet tallustellut, kun tänne jouduit. Tietääkö vielä äitisikin?

Aaro riuhtaseiksen irti kuin karhun kynsistä ja heittäytyi suulleen laverille. Itku pyrki aivan väkivoimalla ulos, mutta sen täytyi tyrehtyä rajuihin, nikotuksen tapaisiin huokauksiin.

— Hahhah! nauroi mies, käveli hetkisen lattialla ja puheli sitten vähän lauhkeammalla äänellä:

— Kylläpä näytät olevan ensi kertaa pappia kyydissä, koska noin tihertelet. Kävisithän täällä kerran vekselin väärennyksestä ja sen matkan seurauksena parista muusta varkaudesta, kuten minä, niin tulisit vähän miehekkäämmäksi, ettet turhia uliseisi.

Aaro kammostui tuosta puheesta niin, että itku aivan unhottui. Hän käänsi päätään vähäsen ja katsoa siristi mieheen toisella silmällään. Sillä olivat niin valkoset herrasmiehen kasvot ja herrahtavalta näytti pukukin. Tuo musta pujoparta oli vaan niin oudon näköinen. Kädet näkyivät olevan niin pienet, kapeat ja valkoset.

— Niin. Tyynny vaan pois, niin teet paljon viisaammin, jatkoi mies. Ja usko minua kun sanon, että se, joka kerran vankilan seimen sisälle astuu, ei jätä toistakaan kertaa sinne astumatta, Tämä kyllä nyt on niin siivoton paikka, ettei se, joka kerran on tottunut olemaan niinkin siivoisessa paikassa kuin oikeassa vankilassa, todellakaan tämmöisestä oikein pidä. Mutta tokko tuo sinunlaisesi mies lienee paljon paremmissa oloissa ollutkaan. Katsopas "papin poikaa" — eikö nimitys helähdä komealle, vai niitä? — mitenkä hän osaa olla tyytyväinen. Kiitä siis kauppojasi, että olet jo tämänkin verran alulla. Ja jos on jo niin paljon tekoja takanasi, että voit toivoa tällä tiellä puhtaampiin asunnoihin pääsemistä, niin kiitä vielä enemmän. — Elä minuun töllistele, en minä aijo tällä kertaa tämän etemmäksi, toivat vaan tänne yöllä, etten tänä aamuna saisi aikanaan kohmeloryyppyä. — Mihinkäs jäinkään? Niin, niin, että kun vasta joudut suojattomaksi ja syömättömäksi — syömisen puutteessa tietysti — niin astu vaan lain ojennusnuoran ylitse — tunnethan siksi lakia? — niin kyllä on taas leipää ajaksi, pitemmäksi tahi lyhemmäksi.

Aaroa yhäkin vähän kammottivat tuommoiset tuumat, mutta kuitenkin hän kuunteli tarkasti. Tunsi hän tyydytystäkin, kun tuli ajatelleeksi, etteihän hän täällä yksinään ole. Kyllä se sittenkin vihlasi niin kipeästi sydäntä, kun muisti millaisella ylönkatseella oli kotikylällä puhuttu Timo Töyreläisestä, jota oli käytetty vedellä ja leivällä siksi, että oli markkinoilla ruvennut sujuttelemaan tiukuja turkkinsa hihaan. Mutta eihän hän nyt toki ollut kotikylässä! Täällä ei kukaan häntä tunne, eikä osaisi halveksia. Tuli siinä ajatelleeksi sitäkin, etteihän täällä oikeastaan niin huono olo ollut. Paremmilla patjoilla ei hän ollut koko kesänä nukkunut, ja antavat ne kaiketi ruokaakin.

— Onko siellä linnassa parempaa kuin täällä? tuli Aaro kysäisseeksi.

— Ojaa, kyllä siellä sinunlaisesi toimeen tulee. Semmoinen komea talo jo päällepäinkin, että nosta vaan pääsi pystyyn, jos sinne pääset. Kun nuo "yhteiskunnan onnelliset" keräävät kaikki omaisuuden omiin käsiinsä ja sitten komeasti elävät, laittavat he meikäläisiä varten vahvat talot, jos rupeamme tasajakoa tekemään. Siten saavat he olla rauhassa ja me saamme kiittää kauppojamme, kun saamme muhkean asunnon. — Elä yhtään töllistele siinä! Sinullaisesi mies, joka ei ole saanut haistaakaan heidän viisauksiaan, saa tietysti pitää suurimpana onnenaan vankilassa asumisen. Ja kun kerran sinne joudut, on heillä keinonsa, joilla otsasi merkitsevät, että pääset sinne takaisin. Ja sinun varsinkaan ei tarvitse ottaa omalletunnollesi, jos siellä ikäsikin viettäisit. Kun he eivät ole sinua neuvoneet hyvällä, suojelevat he itseään sinulta pakkokeinoilla.

Mies oli aivan tuohtunut puhuessaan.

Mutta silloin aukeni ovi ja Aaroa kutsuttiin viskaalin luo. Viskaali tutkittuaan passitti Aaron kuvernöörin luo ja kuvernööri lääninvankilaan.

IX.

Aaron mieli oli matkan monissa vaiheissa niin vilpastunut, että hän aivan nauratteleiksenkin vankilaan tullessaan.

Vangin pukuun pukeutuessa tuntui hiukan kammottavan. Semmoinen
liinainen juovikas takki ja päällyshousut! Mutta ehyet ne olivat.
Alusvaatteet olivat puhtaat, sukat lämpimät ja kengät aivan uudet.
Mutta vangin vaatteet! No, semmoisethan noilla näkyi olevan muillakin.

Toiseen kerrokseen veivät, sillä siellä pidettiin tutkintovankeja. Alhaalla kuuluivat olevan muut rangaistusvangit, paitsi vesileipäläiset kolmannessa kerroksessa.

Erityisen huoneen antoivat. Olihan se aika kookas, ja pöytä oli seinän vieressä. Siro pöytä, harmaaksi maalattu, ja pöydällä lamppu. Semmoinen siro lamppu, oikein lasiniekka ja tuolla takanapäin tuommoinen heijastuspeili. Olisipa äidilläkin tuommoinen, niin näkisi hän puhteellakin aivan hyvin panna itse neulansilmään rihman, ettei tarvitseisi muilla panettaa. Ikkunakin oli niin suuri kuin Lemperin tuvan ikkunat, mutta oli niin ylhäällä, ettei nähnyt ulos. Aaro vei tuolin ikkunan alle ja tarttui rautaristikkoon. Näkipäs sitten, näkikin kauvaksi yli kaupungin, saarisen lahdelman ja metsien.

Vahvat kiviseinät olivat maalatut alhaalta keltaisen harmaaksi ja ylempää vaaleammaksi. Aivan kuin kotipitäjän kirkonkylän kansakoululla, jossa Aaro kerran oli pistäytynyt.

Mikäs rautainen häkki siinä on tuossa seinää vasten? Sänky totta tosiaankin taitaa olla! Siinä yläreunassa oli säppi, ja sen kun aukaisi, niin sänky laskeutui alas ja vuode oli valmis. Aaro koetti minkälainen siinä olisi loikoa. Olihan se aika mukava, olilla täytetty mantteli ja tyyny, puhdas lakana ja peitevaate.

Aaro mietiskeli siinä pitkällään loikoen monellaisia asioita, etenkin sitä pujopartaista miestä siellä poliisikamarin putkassa ja sen miehen sanoja. Mahtoikohan olla perää siinä puheessa, kun hän sanoi, että toistekin joutuu vankilaan, joka on siellä kerran käynyt. "Laiskuus on kaiken pahuuden alku", oli äiti sanonut. Mutta minkätähden hänestä aina rupesi tuntumaan työnteko niin sietämättömän vaikealta, kun muilla ei näkynyt olevan puoltakaan pakkoa?

Mutta siinä mietiskellessä rupesivat silmäripset tinkimään ristiin. Aaro oli jo aivan nukkumaisillaan, kun oven takaa kuului ramina ja ovi aukeni.

— Sängyn pitää antaa olla ylhäällä päivän aikana, sanoi kynnykselle tullut univormuun puettu vartija.

— Eikös se ole nukkumista varten? kysyi Aaro.

— Mutta tänne ei tuoda pitkin päivää loikomaan.

— Eikö lattiallakaan saa?

— Ei saa.

— Minkätähden ei…

— Ei saa, kuulittehan. Sänky ylös vaan.

Aaron täytyi totella. Mutta kun siinä oli päässyt alkuun, teki mieli niin vastustamattomasti pitkälleen. Asfalttilattialle heittäytyi Aaro selälleen ja pisti päänsä alle kätensä ristiin. Jos kuulisi vartijan tulevan, hyppäisi kohta ylös.

Kohta se ramuuttikin taasen avaimiaan ja Aaro kimmahti pystyyn.

— Täällä ei saa loikoa, sanoi vartija jäykästi, virallisesti.

— Enhän minä…

Vartia painoi vaan oven kiini.

Mistähän ihmeestä se mokoma tiesi, että hän oli pitkällään. Kashan vaan! Oveen oli laitettu pieni pyöreä reikä, jossa oli lasi. Ulkopuolella näkyi olevan edessä vaskinen läplä, ettei pyöreästä ikkunasta nähnyt pitkään käytävään. Tottapa se vartija aukasi läplän, kun katsoi sisään. Kaikkiakin kiusankappaleita ne keksivät… Muuten näkyi olevan ovi rautalevyllä vuorattu.

No, piti sitten istua, koska eivät antaneet pitkällään kelletellä.

Pöydällä oli kolme kirjaa, ja Aaro pöydän eteen istuttuaan rupesi niitä silmäilemään. Virsikirja oli niin liijan tuttu, että Aaro sen ulkomuodon nähtyään antoi mokoman levätä liikuttamatta. Eikä hän välittänyt Uudesta Testamentistakaan. Alimmainen oli saarnakirja erikoisesti vankeja varten. Sen Aaro avasi ja koetti tavailla: — Sinä viheliäinen vanki… Aaro unehtui miettimään noita ensiksi eteen avautuneita kirjan sanoja. Olikohan hän nyt niin viheliäinen. Paljo pahempiakin kaiketi täällä on ja olihan täällä ollut papin poikakin! Mahtaneekohan olla yhtään murhamiestä…

Ja toisekseen, varastivathan monet muutkin, mutta miksi ei heitä viety linnaan. Isäkin oli pitänyt löytämänsä harjuvenäläisen naskalikäärön, ja varkautta kaiketi se oli sekin. Vapi Husso oli varastanut vasaran. Eivät tainneet ne olla niin suuria kuin hänen varkautensa, koska eivät linnaan vieneet.

Mutta kamplasihan Aapon Tiina syksykaudet ihmisten perunakuopissa! Monta kertaa olivat kotikyläläiset häntä ahdistelleet, mutta miksi eivät toimittaneet linnaan? Mutta hän, Aaro, oli nyt täällä…

Erri oli sanonut kerran, kun hän oli sitä vähän muserrellut, että häntä ei haudattaisi vankilan limpun syömätönnä. Nyt hän oli täällä, vaikka oli silloin suuttunut Errin puheesta.

Kun olisi jättänyt ottamatta sen takin siitä tyhjän sängyn päästä… mutta mistäpä hänet arvasi, että siitä juuri joutuu kiikkiin.

Mutta miksi sitten kuitenkaan ei panna linnaan kaikkia niitä, jotka varastavat! Se ajatus tuli uudestaan mieleen.

Miksi ei hänen isänsä ollut talon isäntä, ettei olisi tarvinnut lähteä maailmaan? Silloin olisi ollut itsellä naurishalmekin, ettei olisi tarvinnut mennä muiden halmeeseen, kun mieli teki. Ja silloin olisi saanut olla muiden talollisten lasten parissa, eikä olisi tarvinnut yksin metsissä maleksia. Ja sitten eivät ihmiset olisi ensinkään pitäneet pahana, jos ei tehnyt työtäkään…

Ovella ramahtelivat avaimet. Eivät avanneetkaan ovea, vaan ainoastaan ovessa olevan luukun.

— Ruokaa! sanoi vartija.

Aaro meni ottamaan. Kaksi kuppia antoivat, toisessa puuroa ja toisessa maitoa, leipäkyörikän ja lusikan. Tuommoinen valkoinen posliinikuppi. Kotona oli vaan yksi savinen ja muut vuoltuja koivun pahkasta. Eikä koko kotikylällä ollut kellään tuommoisia kuppeja.

Aaro alkoi syödä, mutta samassa aukeni luukku uudestaan.

— Tuli lamppuun.

Aaro ei tahtonut osata panna lasia paikoilleen, mutta sattui se kuitenkin. Kylläpä tuli huone kirkkaaksi — kotimökkiin verraten.

— Milloinka sitä saa ruveta nukkumaan?

— Kyllä sanotaan.

Syötyään alkoi Aaro kävellä edestakaisin lattialla. Hän huomasi sen sitten vasta, kun oli jo hetkisen toikkaroinut, ja silloin häntä vähän nauratti. Aivanhan hän marssi kuin kotikylän räätäli-Taneli, joka humalassa ollessaan lattialla edestakaisin kävellä köykytellen kertoi mitenkä sitä ennen vanhaan ruotusotamiehenä ollessa elettiin. Aaro muisti niin elävästi mitenkä Taneli aina sanoi "tuta tuta" kielensä kammerrellessa, ja mitenkä he lapset olivat aina Tanelia apinoineet.

Kyllä siinä olikin aikaa miettiä ja tuumailla jos mitä. Aina vähän väliä ajatuksen juoksu katkesi silmätessä eikö jo ovi aukeneisi ja tultaisi käskemään nukkumaan.

Aivan alkoi tuntua ijankaikkisuudelta yksi ainoa ilta. Aaro istui pöydän ääreen ja rupesi lukemaan Testamentista Johanneksen ilmestystä. Sehän näemmä oli kuin satua.

Vihdoin lukko romahti.

— Sänky alas ja lamppu sammuksiin.

X.

— Sänky ylös ja kasvojen pesulle.

Aaro kimposi ylös säikähtäen ja sukasi sängyn säppiinsä seinälle.
Sitten meni seisomaan ovelle, jonka vartija oli jättänyt auki.

— Käykää pesemään kasvojanne.

— Tarvitseekos ne…

— Täällä täytyy pestä, kuulittehan.

Aaro meni pesemään, vaikka se hänestä tuntui niin turhanpäiväiseltä. Eihän hän muulloinkaan kasvojaan pessyt eikä kaltannut, niin eivätkö ne nyt täällä kelpaisi.

Takaisin tullessaan hän seisottui katsomaan, mitä hänen huoneensa oven päällisessä taulussa oli kirjoitettuna.

— V-a-r-var-k…

Aaro arvasi lapun.

Samoin näkyi olevan viereisissäkin tauluissa. Päivemmällä romahti taasen lukko.

— Kirkkoon.

— Onkos nyt pyhä?

— On.

Aaro meni ovelle ja jäi odottamaan minne päin vartija neuvoo menemään.
Vartija aukoi ovia ja äännähti kunkin avattuaan:

— Kirkkoon.

Sieltä vetäytyi monen näköistä juurikkata esille. Aaro meni muiden mukana ja sieltä se löytyikin pimeän käytävän sokkelon perältä huone, jossa jumalanpalvelusta pidettiin.

Miehet painautuivat istumaan. Tuskin yksikään painoi päätänsä kumarruksiin, kuten Aaro oli nähnyt kotipitäjäänsä kirkossa tehtävän.

Monen näköistä oli siinä miestä! Siinä vanhaa, siinä nuorta, siinä keskinkertamaista, ja kaikki samallaisissa rannukkaissa puvuissa. Kuitenkaan ei näkynyt olevan ketään Aaron nuoruista.

Tuossa oli karkeakasvoinen ja parroittunut mies, mies vahva kuin karhu, ja suuri arpi paistoi parran lävitsekin toisesta poskesta. Hän "hymyili" niin halveksivan ivallisesti kirkon penkkiin istuessaan, että Aarosta näyttivät oikein kamaloilta nuo raaistuneet kasvot. Mies kaiketi tahtoi toisille näyttää, ettei hän ole semmoinen kirkkomies, joka taivaasta vähääkään välittäisi.

Pappi alotti saarnan.

Virallisella ja ankaralla äänellä hän teroitti mitenkä ihmisraukoilla yleensäkin on voimattomuus kaikkeen hyvään ja halu kaikkeen pahaan. Mutta nämä onnettomat vangit olivat uponneet kaikkein syvimmälle turmeluksen saastaiseen lammikkoon, olivat alentuneet eläinten tasalle. Esivallan oli heidät jo täytynyt ottaa rangaistakseen. Heidän oli nöyrryttävä Jumalan edessä paljon enemmän kuin muiden ihmisten. Heidän, jos kenen, on kuin Jobin hyljättävä kaikki lihalliset ja pyydettävä Herralta armoa tomussa ja tuhkassa.

Pitkä oli saarna ja läpikäyvänä tarkoituksena oli saada selitetyksi, mitenkä alhaalle oli kuulijakunta vajonnut. Mitkään omat pyrinnöt, omat harrastukset eivät heitä enää voisi auttaa, vaan on heidän polvistuttava Golgatan ristille, Kristuksen veren kautta pyydettävä Jumalalta armoa.

Pastori tahtoi kerralla murskata kuulijakuntansa kivikovat sydämmet.

Mutta arpikasvoinen mies ja pari muutakin näyttivät julkista tyytymättömyyttään toisille kuulijoille salaisin puolin ivallisesti irvistelemällä.

Useat muista katselivat heitä.

Loppupuolla saarnaa eivät arpikasvoinen ja ne toiset jaksaneet irvistellä, vaan koettivat etsiä mukavinta asentoa. Useat torkkuivat, torkkuivat sen verran kuin arvelivat tohtivansa, sillä oven molemmin puolin istuivat vartijat pitäen kuulijakuntaa silmällä, ja vartijoilla olivat sapelit vyöllä…

Saarnan loputtua marssitettiin miehet kammioihinsa. Arpikasvoinen sanoi vartijalle käytävässä:

— Sietäisipä olla hyvä rokka puoliseksi semmoisen löylyn siedettyään.

Vartija nauraa kyhäytti.

Mutta Aaron mielen olivat papin saarnaa kuunnellessa täyttäneet synkät ajatukset. Hän taisi todellakin jo olla mahdoton ihmisiksi elämään, koska papin poika ja pappi olivat niin vakuuttaneet.

Tuota ajatusta hän jatkoi huoneessa yksin ollessaan. Ja miten ollakaan, vihdoin siitä muodostui kokonainen elämän suunnitelma.

Hän tekisi oikein suuren varkauden. Jos ei onnistuisi, pääsisi tänne kentiesi elinajakseen. Mutta jos onnistuisi, rupeisi sitte elämään oikein herroiksi ja matkustaisi tuntemattomille seuduille.

Suunnitelma täytti mielen kokonaan ja selvisi eläväksi yksityiskohtiaan myöten. Aaro käveli tuohtuneena edestakaisin lattialla ja mietti tulevaisuuden kuvaansa. Äskeisestä saarnasta tuntui korvissa humisevan jotakin semmoista, että "ainoastaan Jumalan avulla voipi se olla mahdollista". Ja illan pimetessä tapasi Aaro itsensä hartaana ojentamassa käsiään ylöspäin huoaten:

— Annathan sen onnistua!

Mutta lukko rämähti, oven luukku aukeni ja vartija äännähti:

— Ruokaa.

XI.

Lukko rämähti.

Se oli maanantaina, aamupäivällä. Aaro kääntyi uteliaana katsomaan, että mitä ne tähän aikaan tulevat, sillä aamiainenkin oli jo annettu.

— Kouluun.

— Minnekä?

Aaro kuuli kyllä, mutta ei tahtonut uskoa korviaan.

— Kouluun, kuulittehan.

— Mihin kouluun?

— Tuosta.

Ja vartija viittasi pitkin pitkää käytävää, oveen, josta näkyi muutamia miehiä parhaallaan menevän sisälle.

Täälläkö on koulukin… ja hänkinkö kouluun… Aaro oli melkein kuin puusta pudonnut. Minkähänlainen koulu tuo…

Aaro meni muiden perästä. Siellä oli opettaja, nuori mies, vastassa ja niin ystävällisesti viittaili istumapaikkoja koululapsille. Aaro huomasi, että opettaja katsoi häneen kauvemmin kuin muihin, katsoi niin lämpimästi ja säälivästi. Kun kaikki koululapset asettuivat istumaan, tuli opettaja Aaron luo.

— Milloinkas se tämä nuorin mies on tänne saapunut?

— Lauvantaina.

— Mikäs teidän on nimenne?

— Aaro.

— Entäs sukunimenne?

— Mali.

Opettaja antoi Aarolle kirjan, "Oppikirjan luonnontieteessä" ja meni sitten kaikkien luokse samallaisia kirjoja jakamaan.

Aaron katse ei eronnut tuosta miehestä sen perästä kuin hän oli huoneeseen astunut. Hänen kasvoissaan oli semmoista hehkua, joka Aaron aivan lumosi ja veti väkisinkin silmät puoleensa. Ja silloin katsoessaan Aaro tunsi sydämmessään niin suloista arkuutta ja arkaa nöyryyden halua.

Kun opettaja oli jakanut kirjat, meni hän oppilaitten eteen pöydän viereen seisomaan ja puheli niin yksinkertaisella ja ystävällisellä äänellä. Ja hänen silmissään oli niin kaunista kiiltoa, kun hän puhui valistuksen arvosta, että jokainen sana herätti harrasta kasvamisen halua kuin poudan kiduttamaan nurmikkoon pudonneet sadepisarat.

Lopummalla lausui hän:

— Meillä on niin paljon kaunista ja hyvää ympärillämme, että sieltä voisimme jokaisena päivänä oppia, kun vaan saisimme silmämme niin näkeviksi, että voisimme kaiken tuon kauneuden käsittää. Ja jos me sen opimme oikein käsittämään, saamme me vastustamattoman halun pyrkimään sen perään, joka on hyvää ja kaunista. Silloin on toivoa meissä itsessämmekin asuvan kauneuden kirkastumisesta, silloin me tunnemme halua liittyä tämän kaiken kauniin hyvään Luojaan ja Hänen edessään nöyristyä. Silloin, ainoastaan silloin meillä on voimaa tulla hyväksi ja taistella pahaa vastaan.

Vielä hän puhui niin kauniisti kaikista Luojan luomista, nurmen kukkasista ja tähdistä avaruudessa, että Aaro tahtoi jokaisen sanan kätkeä muistoonsa.

Sitten ruvettiin lukemaan kirjaa, "josta luontoa ja sen suurta järjestystä opitaan tuntemaan", kuten opettaja sanoi. Hartaasti jokainen kirjaansa katsoi, koettaen seurata mukana toisten sanoja kokoon tavatessa.

Eivät ne olleet kaikkein parhaimpia lukumiehiä nuo suuret koululapset. Kankeasti ja haparoiden kävi lukeminen useimmalta ja vähänväliä täytyi panna tavaamalla. Mutta vilkaisematta oikealle tai vasemmalle oppilaat kirjaansa tähtäsivät ja aivan hiessä otsin koettivat kirjaimia tavuiksi ja tavuja sanoiksi kokoilla.

Aaro oli kaikista hartaimpia.

Kyllä siinä kirjassa olikin niin ihmeellisiä asioita, ettei Aaro ollut osannut aavistaakaan, kun oli nähnyt samannimisen kirjan Anttilan tuvan pöydällä käydessään piennä poikana kirkolla. Mitenkähän ne ovat saaneetkaan noin tarkat tiedot tähdistä, niiden etäisyyksistä ja muista niitä koskevista seikoista. Ja ettäkö maakin näyttäisi vain pieneltä tähdeltä, jos sitä mentäisiin toisista samallaisista tähdistä katsomaan!

Mutta ivallinen "hymyily" väikkyi arpikasvoisen miehen huulilla.

Luettua kolmatta sivua ruvettiin kirjoittamaan. Opettaja kysyi Aarolta:

— Osaattekos te kirjoittaa?

— Osaan nimeni.

— Ettekö muuta?

— En.

Aaro koetti puhella yhtä pehmeällä äänellä kuin opettajakin sekä katsoa häntä kasvoihin, vaikka hänen silmänsä tahtoivat väkisinkin kääntyä lattiaan.

Opettaja jakoi oppilailleen kiviset taulut, teki kirjaimia mustalle puutaululle, ja luokka alkoi "kirjoittaa", koettaen kukin tehdä tauluilleen samannäköisiä koukeroita kuin opettaja suurelle taululle. Voimakkaiden käsien kuljettamina karahtelivat rihvelit kivisissä tauluissa, että olisi luullut huoneessa kivikkopaloa kynnettävän.

Vielä luettiin maantietoa kirjoittamisen jälestä. Ja sitten opettaja antoi läksyt huomiseksi.

Mutta muiden mentyä pidätti opettaja Aaron kahdenkesken luokseen. Hän kyseli niin osanottavasti Aaron vanhemmista, lapsuusajasta ja maailmalla olosta, että Aaro aivan lämpeni ja kertoili avomielisesti.

Kun he erosivat, antoi opettaja Aarolle mukaan vihkon, jossa oli kirjainten malleja ja kivitaulun. Paitsi sinä päivänä koulussa käytettyjä kirjoja, antoi opettaja vielä pari muutakin.

Kun Aaro meni huoneeseensa, valtasi hänen mielensä niin herkkä haikeus, että täytyi aivan itkeä. Kirkkaat kyyneleet kimaltelivat hänen silmistään kirjan lehtiä silmäillessään, ja se tuntui tekevän niin hyvää rinnalle.

Opettaja ei ollut häntä sanallakaan nuhdellut, mutta sittenkin tuntui hänellä olevan niin harras halu tulla oikein hyväksi — opettajan tähden.

Eikä Aarolla ollut yksinäisessä asunnossaan sen jälestä ollenkaan ikävä.

XII.

Muutamien päivien perästä oli Aaro oikeuden edessä syytettävänä varkaudesta.

Tuomion tekoa lykättiin kuukausi eteenpäin, että ennätettäisiin hankkia syytetyn mainetodistus asianomaiselta kirkkoherralta. Syytetty passitettiin lääninvankilaan tuomiopäivää odottamaan.

Saman päivän iltapuolella kävivät vankilan saarnaaja ja opettaja vankeja katselemassa. Pastori seisottui totisen ja synkän näköisenä kynnyksen ulkopuolelle.

— Hyvää päivää, Aaro! sanoi opettaja sisään astuessaan ja kyseli mitenkä oikeudessa oli käynyt.

Opettaja näytti olevan iloinen, kun nuorukainen tuli niin kauvan vankilassa viipymään.

Oven ulkopuolella ollessaan oli pastori silmännyt Aaron oven päälliseen tauluun ja opettajan takaisin tultua virkahti hän melkein kauhulla:

— Varkaudesta! Noin nuori poika ja niin paatunut!

— Paatunut hän ei suinkaan ole, virkkoi opettaja. Poloinen vaan on saanut jäädä sisällöttömäksi ja ponnettomaksi kasvatuksen puutteessa, ja maailmasta saanut semmoista sisältöä, joka taudin tavalla on henkeä kuihduttanut.

— Niin, niin, huokaili pastori. Syntiä on täynnä tämä maailma, ja päivä päivältä se tuomiotaan lähenee. Vähän voivat vankilatkaan noita paatuneita nöyryyttää. Useimmat heistä ovat hyvinkin tyytyväisiä, kun pääsevät tänne näinkään hyviin oloihin. Ankara on Jumala niille, jotka hänen käskynsä rikkovat, kostaen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta ihmiset synnillisen säälin vuoksi eivät ymmärrä niitä, jotka Jumalan ovat, eivätkä käytä oikein hänen aseitaan. Siksi täytyy Hänen ankarasti rangaista kaikkia kansoja.

Opettaja ja pastori olivat olleet vähän eri mieltä tästä asiasta ja siksi pastori taasen tahtoi tuoda vakaumuksensa esille. Pastorin mielestä opettaja kohteli liijan lievästi noita paatuneita.

Opettaja ei tällä kertaa ruvennut jatkamaan entistä väittelyä. Hän oli jo itsekin ruvennut osiksi epäilemään uskoaan, uskoa, että rakkaus yksin voi riittää pahaa vastustamaan. Hän oli nähnyt vuosikauden pituisella vankilan opettajana olo-ajallaan, etteivät muutamat kaikkein hellimmästäkään kohtelusta lämmenneet, vaan voivat ivallisesti nauraa vasten kasvoja sillekin, joka niin täydestä sydämmestään olisi suonut heille ainoastaan hyvää. Mutta ehkäpä hän ei oikein rakastanutkaan tai ehkei hänellä ollut voimia…

— Kun saataisiin koko kansa valistetuksi, jokainen nukkuva henki hereille, niin jospa ne sitten vankilat alkaisivat olla vähemmän tarpeellisia, lausui opettaja.

— Tai kun saataisiin jokaiseen sydämmeen kipinä rakkautta, jatkoi hän vähän ajan perästä.

Pastori kuului puhuvan jotakin vastaukseksi. —

Opettaja piti koko kuukauden ajan Aarosta erityistä huolta. Vankilan kirjastosta ja kotoaan puuhasi hän kirjoja, ettei Aarolta koskaan puuttunut lukemista. Ja usein he istuivat kahden kesken Aaron vankihuoneessa, jolloin opettaja kertoi mitä hänellä oli parhainta kertomista, ja Aaro kuunteli.

Aaro tunsi sillä kuukaudella itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen ja kiitollinen rakkaus liitti hänet opettajaansa. Hänestä tuntui kuin hän tähän asti olisi ollut eksyksissä ja nyt löytänyt kotinsa vankilasta.

Kuukausi kului kuin siivillä, ja kuukauden perästä tuomittiin Aaro kahdeksaksi vuorokaudeksi vesileipävankeuteen.

Aaron vankilasta lähtiessä antoi opettaja hänelle puolikymmentä kirjaa mukaan, puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja toivotti onnea. Aaron silmistä herahtelivat kirkkaat kyyneleet.

Mutta hänen rintansa täytti sulorunsas riemu, kun hän vankilan portista ulos astuttuaan taasen vapaudessa ilmaa hengitti. Ja syksyisessä luonnossakin tuntui vallitsevan voimakas juhlatunnelma. —

Mutta Aaro ei tietänyt minnekä hän menisi. Vankilan saarnaajalla kuului olevan talo lähellä kaupunkia. Ehkäpä hän ottaisi työhön… Aaro meni sinne ja tapasi pastorin pellolla ojankaivajien töitä katselemassa. Hän pyrki niin nöyrästi, vaikkapa vaan ruokapalkoilleen, sillä hänellä ei ollut missään mitään turvaa. Pastori sanoi, ettei hän tarvitse. Mutta kun Aaro vielä uudestaan rukoili, pikastui pastori ja tiuskasi:

— Häpeä toki, rosvo, pyrkiessäsikin!

Aaro vavahti, ja masentuneena hän mateli tiehensä.

Hänet valtasi niin kammottava tunne. Tuntui kuin hän olisi ollut vangin rannukkaisissa vaatteissa ja kuin hänellä olisi ollut leveä, musta viiva otsassaan.

Hänen mieleensä muistuivat kaikki ne, jotka vankilasta palanneina ja ihmisten hylkiminä hautaansa kohden hoippuivat. Ja sitten ajatteli hän hyvää opettajaa siellä uudessa kodissa, josta hänet äsken oli ulos sysätty, ja hän tahtoi päästä jälleen sinne.

Ja täällä ulkona oli syksyinen päivä niin harmaa ja sumuinen.
Auringosta ei näkynyt haamuakaan.