Aarresaari

Kylmä iltatuuli, josta olen maininnut, puhalsi sisään harvaan majaamme jokaisesta raosta ja lakkaamatta ripotteli lattialle hienoa hietaa. Sitä tunkeutui silmiin, suuhun ja ruokaamme, sitä kihisi lähteessä kattilan pohjalla ja koko maailma näytti muuttuvan kiehuvaksi hiekkamereksi. Savupiippuna meillä oli neliskulmainen reikä katossa. Vain pieni osa savusta osui sen kautta ulos, ja loput aaltoili huoneessa pannen meidät yskimään ja silmämme vetistelemään.

Lisään vielä tähän, että Graylla, uudella liittolaisellamme, oli pää siteissä sen haavan vuoksi, jonka hän oli saanut riistäytyessään kapinoitsijain käsistä, ja että Tom Redruth parka makasi vielä hautaamattomana seinän vierustalla jäykkänä ja kylmänä, kansallislippu peitteenään.

Jos olisimme saaneet istua joutilaina, olisi varmaankin jokainen meistä vaipunut synkkiin mietteisiin. Mutta se ei ollut kapteeni Smollettin tapaista. Hän kutsui kaikki eteensä ja jakoi meidät vahtivuoroihin. Tohtori, Gray ja minä muodostimme toisen, junkkari, Hunter ja Joyce toisen niistä. Vaikka olimmekin perin väsyneitä, lähetettiin kaksi meistä keräämään polttopuita, toiset kaksi kaivamaan hautaa Redruthille, tohtori nimitettiin kokiksi ja minut asetettiin vartijaksi ovelle. Kapteeni itse kulki jokaista puhuttelemassa koettaen pitää mieliä vireinä ja avustaen siellä missä apua tarvittiin.

Tuon tuostakin pistäytyi tohtori ovelle hengittämään raitista ilmaa ja lepuuttamaan silmiään, jotka savu uhkasi korventaa melkein sokeiksi, ja silloin hän aina virkkoi jonkin sanan minulle.

"Tuo Smollett", hän kerrankin sanoi, "on parempi mies kuin minä olen. Ja kun minä sen sanon, niin merkitsee se sangen paljon, Jim."

Toisella kertaa hän ensin oli hetken vaiti. Sitten kallisti hän päätään ja katsoi minuun.

"Onko se Ben Gunn järkimies?" kysäisi hän.

"Enpä oikein tiedä, tohtori", vastasin minä. "Minä en ole vallan varma hänen järjestään."

"Jos sitä voi vähänkin epäillä, niin on hän täysjärkinen", tohtori puhui. "Mies, joka on kolme vuotta asustanut autiolla saarella, Jim, ei voi juuri näyttää niin tervejärkiseltä kuin sinä tai minä. Se ei ole ihmisluonteen mukaista. Juustoako sinä sanoit hänen kaivanneen?"

"Niin, tohtori, juustoa", vastasin.

"Katsos nyt, Jim", virkkoi hän, "miten hyvä on olla kohtuullinen ruoissaan. Olethan nähnyt nuuskarasiani, vai mitä? Mutta sinä et ole nähnyt minun kertaakaan siitä nuuskaavan. Syy on siinä, että minulla on nuuskarasiassani palanen parmalaista juustoa — juustoa, joka on valmistettu Italiassa ja on hyvin ravitsevaa. Sen saa nyt Ben Gunn!"

Ennen illallista me hautasimme Tom-vanhuksen hietikkoon ja seisoimme hetkisen avopäin haudan reunalla. Polttopuita oli jo kerätty suuri kasa, mutta se ei kapteenin mielestä riittänyt. Hän pudisti päätänsä ja sanoi, että "huomenna meidän täytyy reippaammin työhön ryhtyä." Kun sitten silava oli syöty ja kukin oli saanut suuren lasin viinagroggia, vetäytyivät päällikkömme kaikin kolmin nurkkaan asemastamme keskustellakseen.

Selvää oli, että heidän oli perin vaikea keksiä keinoja, kun ruokavaramme olivat niin vähissä, että nälkä pakoittaisi meidät antautumaan jo paljon ennen kuin apua voitiin odottaa. Mutta parhain toivomme oli siinä — niin päätettiin — että koettaisimme kaataa rosvoista niin monta, että loput joko antautuisivat tai pakenisivat merelle Hispaniolalla. Yhdeksästätoista he olivat jo vähenneet viideksitoista, joista vielä kaksi oli haavoitettua ja ainakin yksi — tykin ääressä ammuttu mies — pahasti haavoitettu, ellei jo ruumiina. Milloin vain saisimme tilaisuuden ampumiseen, niin oli meidän käytettävä sitä hyväksemme, samalla mitä tarkimmin varoen omaa henkeämme. Sen lisäksi meillä oli kaksi väkevää liittolaista — rommi ja ilmasto.

Mitä ensinmainittuun tuli, niin kuulimme heidän, vaikka olimmekin noin puolen mailin päässä, räyhäävän ja hoilaavan myöhään yöhön; ja ilmastoon nähden taas tohtori vakuutti varmaksi että he, suolla kun majailivat ja olivat ilman lääkkeitä, vajaassa viikossa hupenisivat puoleen nykyisestä miesluvustaan.

"Jos he siis eivät ensin saa meitä kaikkia ammutuksi", hän lisäsi, "niin he kiittävät onneaan, jos pääsevät takaisin kuunariin. Onhan se laiva kuin laiva ja ainahan he voivat luullakseni jälleen turvautua rosvoilemiseen."

"Se olisi ensimmäinen laiva, jonka minä tähän asti olen menettänyt", virkkoi kapteeni Smollett.

Minä olin lopen väsynyt, kuten käsittänette, ja kun vihdoin kotvan heittelehdittyäni vaivuin uneen, niin nukuin kuin pölkky.

Toiset olivat jo kauan olleet jalkeilla, syöneet aamiaisen ja lisänneet puuvarastoamme kaksinkertaiseksi, kun minä heräsin askelten töminään ja äänten sorinaan.

"Neuvottelulippu!" kuulin jonkun sanovan; ja samassa lisäävän hämmästyksestä huudahtaen: "Siellähän on Silver itse!"

Silloin minä hypähdin ylös ja silmiäni hieroen juoksin seinässä olevalle ampumareiälle.

20 Luku.
Silver lähettiläänä.

Aivan oikein! Aitauksen takana seisoi kaksi miestä, joista toinen heilutteli valkoista vaatetta, ja toinen, ei sen vähäpätöisempi kuin itse Silver, seisoi liikkumattomana hänen vieressään.

Aamu oli vielä varhainen ja kolein mitä koskaan olen tuntenut; kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin. Taivas oli kuulakka ja pilvetön ja puiden latvat rusottivat punaisina nousevan auringon hohteessa. Mutta paikka, missä Silver luutnanttineen seisoi, oli vielä varjossa, ja he seisoivat polviaan myöten valkeassa sumussa, jota suo yön aikaan oli henkäillyt. Kylmyys ja sumu yhdessä olivat huonoja merkkejä saaren ilmastosta. Tämä oli epäilemättä kostea, kuumeinen ja epäterveellinen paikka.

"Pysykää seinien suojassa, miehet", kapteeni virkkoi. "Uskallan kymmenen yhtä vastaan siitä, että tässä piilee joku konnankoukku."

Sitten hän huusi rosvoille:

"Ken siellä? Seis, taikka ammumme."

"Neuvottelulippu", huusi Silver vastaukseksi.

Kapteeni oli eteisessä ja pysyttelihe huolellisesti suojassa siltä varalta, että aikomuksena olisi salakavala hyökkäys. Hän kääntyi meihin päin ja virkkoi:

"Tohtorin vahti käy paikoilleen. Tohtori Livesey ottaa pohjoissivun, Jim itäisen, Gray läntisen. Muut lataavat pyssyt. Joutuin, miehet, ja varovaisesti!"

Sitten hän kääntyi jälleen kapinoitsijoihin.

"Mikä sitten on neuvottelulippunne tarkoitus?" hän huusi.

Tällä kertaa toinen mies vastasi:

"Kapteeni Silver haluaa tulla sinne ehdoista pakisemaan."

"Kapteeni Silver! En tunne sitä miestä. Ken hän on?" huusi kapteeni. Ja me kuulimme hänen itsekseen lisäävän: "Kapteeni, totta tosiaan. Onpa sekin virkaylennys!"

Pitkä John vastasi omasta puolestaan.

"Minä, herrani. Nämä miespoloiset ovat valinneet minut kapteenikseen, kun te hylkäsitte laivan, herrani", — hän pani erityisen painon sanalle "hylkäsitte." — "Me olemme taipuvaiset alistumaan, jos ehdoista voidaan sopia. Minä pyydän ainoastaan teidän kunniasanaanne, kapteeni Smollett, siitä että laskette minut ehjin nahoin tästä aitauksesta ja annatte minulle yhden minuutin poistumisaikaa ennenkuin ammutte."

"Minulla ei ole, mies hyvä", kapteeni Smollett lausui, "vähääkään halua puhella kanssanne. Mutta jos teillä on jotakin minulle sanottavaa, niin tulkaa vain. Mutta jos tässä piilee joku juoni, niin on se teidän syynne ja Herra armahtakoon silloin teitä."

"Se riittää, kapteeni", John Silver huudahti iloisesti. "Teidän sananne on kylliksi. Minä tunnen herran, totta totisesti."

Me näimme, että lippua pitelevä mies koetti pidättää Silveriä. Eikä se niin ihmeellistä ollutkaan, kun otti huomioon kapteenin ynseän vastauksen. Mutta Silver nauroi hänelle ja taputti häntä hartioille, aivankuin olisi hänestä ollut mieletöntä puhua vaarasta tässä tapauksessa. Sitten hän lähestyi aitausta, heitti sauvansa toiselle puolen, sai koipensa ylös ja hyppäsi tavattoman ketterästi ja taitavasti aitauksen yli.

Minä tunnustan peittelemättä, että tuo kaikki kiinnitti huomioni niin kokonaan, ettei minusta vartijana ollut vähääkään hyötyä. Olinpa jo jättänyt itäisen ampumareikänikin ja hiipinyt kapteenin selän taakse. Hän istui nyt mietteissään kynnyksellä, pää käsien varassa ja kyynärpäitään polviin nojaten ja katse tähdättynä veteen, joka hiljakseen pulppusi rautakattilasta hietikolle. Hän vihelteli itsekseen jotain laulun pätkää.

Silver sai kauheasti ponnistella päästäkseen ylös kummulle. Kun rinne oli jyrkkä ja täynnä paksuja kantoja ja hieta pehmeätä, oli hän sauvoinensa siinä yhtä avuton kuin laiva vastatuulessa. Mutta hän laahusti äänettömänä ylöspäin ja pääsi viimein kapteenin eteen, jota hän tervehti komeimmalla tavallaan. Hänellä oli mitä upein puku yllään; suuri sininen takki, täynnä messinkinappeja, ulottui melkein polviin asti. Takaraivolla komeili nauhoitettu lakki.

"Siinähän te olette", kapteeni virkkoi päätään kohottaen. "Parasta on istuutua."

"Ette siis aio laskea minua sisään, kapteeni", valitteli Pitkä John. "Aamu on sangen kylmä näin ulkona hiekalla istua."

"Ei se muuta asiaa, Silver", kapteeni vastasi. "Jos teitä olisi haluttanut pysyä kunniallisena miehenä, istuisitte nyt keittiössänne. Oma syynne! Te olette joko laivakokkini — ja silloin teitä kohdellaan hyvin — taikka kapteeni Silver, halpa kapinoitsija ja merirosvo, ja silloin saatte mennä hiiteen!"

"No, no, kapteeni", kokki vastasi istuutuen hietikolle, kuten oli pyydetty, "mitäpä siitä; saattepahan ojentaa minulle kätenne auttaaksenne minut jälleen ylös. Onhan teillä aika soma paikka tässä asuttavana. Ahaa, tuolla on Jim! Hyvää huomenta, Jim! Tohtori, kohteliain tervehdykseni! Kas, siellähän te olette kaikki kuin herran kukkarossa, niin sanoakseni!"

"Jos teillä on jotain asiaa, mies, niin parasta on se sanoa", kapteeni virkkoi.

"Oikeassa olette, kapteeni Smollett", vastasi Silver. "Velvollisuus ennen kaikkea, siitä ei pääse mihinkään. Tuota — se oli ovela temppu, se viime-öinen, teidän puoleltanne. Joku teistä käsittelee hyvin taitavasti käsikankia. Enkä minä aio kieltää, ettei joku meikäläisistä vähän säikähtänyt — taikka ehkä kaikki säikähtivät ja minä myös, ja se ehkä on syynä siihen, että minä olen tässä sovintoa hieromassa. Mutta huomatkaa, kapteeni, se ei ole toiste onnistuva. Me pidämme vahtia ja vähennämme hiukan rommiannoksia. Te kai luulette, että me olimme hutikassa joka mies. Minä sanon teille, että minä olin selvä, olin vain lopen väsynyt; ja jos minä olisin sekuntiakaan aikaisemmin herännyt, niin olisin tavannut teidät teossa. Se miesrukka ei ollut vielä kuollut, kun kierroksellani saavuin hänen luokseen."

"Entä sitten!" kapteeni Smollett virkkoi järkähtämättömän tyynenä.

Koko Silverin puhe oli hänelle alusta loppuun arvoitus, mutta sitä ei olisi voinut huomata hänen äänestään. Mutta minulle alkoi asia valjeta. Ben Gunnin viimeiset sanat johtuivat mieleeni. Minä aloin aavistaa, että hän oli käynyt tervehtimässä merirosvoja, kun he kaikki makasivat juovuksissa nuotion ympärillä, ja minä laskin mielissäni, että meillä ei ollut enää kuin neljätoista vihollista vastassamme.

"Tällainen on nyt asia", virkkoi Silver. "Me haluamme aarteen ja me tahdomme sen — se on meidän vaatimuksemme.

"Te, luullakseni, haluatte pelastaa henkenne, se on teidän vaatimuksenne.

"Teillähän on kartta, vai mitä?"

"Ehkä", vastasi kapteeni.

"Niin, niin, teillä se on, minä tiedän sen", vastasi Pitkä John. "Ei teidän tarvitse olla noin äreä minulle, siitä ei ole hyötyä vähintäkään, uskokaa pois! Minä tarkoitan, että me tahdomme karttanne. Minä en ole omasta puolestani aikonut teille mitään pahaa."

"Sellaista puhetta älkää minulle syöttäkö, mies hyvä", keskeytti kapteeni. "Me tiedämme tarkoilleen mitä te aiotte tehdä, mutta me emme siitä välitä; sillä nyt te näette, että ette voikaan aikomustanne toteuttaa."

Kapteeni silmäili häntä tyynesti ja alkoi täyttää piippuaan.

"Jos Abe Gray —" Silver huudahti.

"Seis, mies!" kapteeni ärjäsi. "Gray ei ole kertonut minulle mitään ja minä en ole häneltä mitään kysellyt, ja minä soisin teidät ja hänet ja koko tämän saaren hiiden kattilaan. Nyt sen kuulit, mies."

Tämä pieni vihanpuuska näytti jäähdyttävän Silveriä. Hän oli jo alkanut puhua pöyhkeästi, mutta nyt hän hillitsi kieltään.

"Saman tekevä", hän virkkoi. "En tahdo määritellä, mitä herrat pitävät meritapoihin sopivana ja mitä eivät. Huomaan, että aiotte panna piippuun, kapteeni. Anteeksi, jos seuraan esimerkkiä."

Hän täytti piippunsa ja sytytti sen, ja sitten he istuivat kotvan aikaa äänettöminä piippuaan imeskellen vuoroin toisiinsa tuijottaen, vuoroin taas piippujaan painellen ja kumartuen sylkäisemään. Heitä katseli kuin ilveilijöitä.

"Kuulkaas nyt", Silver jälleen aloitti. "Te annatte meille kartan, aarteen löytääksemme, ja lakkaatte ampumasta merimiespoloisia ja rusikoimasta nukkuvien kalloja. Jos te siihen suostutte, niin annamme me teidän valita. Joko te tulette kerallamme laivaan, sittenkun aarre on sinne saatu, ja minä vannon kunniani kautta, että teidät lasketaan kaikessa rauhassa jossain maihin; taikka jos se ei teille ole mieleen, kun muutamat miehet kantavat teitä vastaan kaunaa torumisistanne, niin saatte jäädä tänne. Me jaamme ruokavarat kanssanne miestä myöten ja minä vannon kuten äskenkin lähettäväni ensimmäisen laivan, jonka vain tapaamme, noutamaan teitä täältä. Teidän täytynee myöntää, että tämä on suoraa puhetta. Edullisempaa ehdotusta ette voine toivoakaan. Ja minä toivon" — hän koroitti ääntänsä — "että kaikki tässä majassa miettivät sanojani, sillä minkä olen yhdelle sanonut, se on tarkoitettu kaikille."

Kapteeni Smollett nousi istualtaan ja kopisti tuhkat piipustaan vasempaan kämmeneensä.

"Siinäkö sanottavanne?" hän kysyi.

"Viho viimeiseen sanaan, tuhat tulimmaista!" vastasi John. "Kieltäkääpä vain, niin puhelen teille ainoastaan musketin kuulilla."

"Hyvä on", kapteeni virkkoi. "Kuulkaa nyt mitä minä sanon. Jos te tulette tänne yksitellen ja aseettomina, niin lupaan minä panna teidät jok'ainoan rautoihin ja viedä kotia Englantiin asianmukaisesti tutkittaviksi. Jos siihen ette suostu, niin lähetän minä, niin totta kuin nimeni on Aleksander Smollett ja taistelen hallitsijani lipun alla, teidät kaikki ahvenien valtakuntaan. Te ette voi löytää aarretta. Te ette pysty kuljettamaan laivaa — teissä ei ole ainoatakaan siihen kykenevää. Te ette ole taistelussa meidän veroiset — Gray näytti pitkää nenää viidelle teikäläiselle. Teidän laivanne on tyynessä, te olette tyynellä rannalla, kuten itsekin tulette huomaamaan. Minä seison tässä ja sanon sen teille, ja ne ovat viimeiset hyvät sanat, jotka minulta saatte; sillä totta totisesti minä lähetän kuulan selkäänne ensi kerran teidät jälleen tavatessani. Tiehesi, mies! Korjaa luusi täältä ja pian."

Silverin naama oli näkemisen arvoinen, hänen silmänsä leimusivat raivoisina. Hän pudisti piippunsa tyhjäksi.

"Auttakaa minut ylös!" hän huudahti.

"En minä ainakaan", vastasi kapteeni.

"Ken tahtoo auttaa minut ylös?" hän karjui.

Ei kukaan meistä liikahtanut. Syytäen suustaan mitä kauheimpia sadatuksia hän ryömi pitkin hietikkoa siksi kunnes sai kiinni eteisen pylväästä ja sen avulla jälleen pääsi seisoalleen. Sitten hän sylkäsi lähteeseen.

"Tuoss' on!" hän huusi, "tuoss' on ajatukseni teistä. Ennenkuin on tunti kulunut, minä korvennan teidän töllirähjänne tuhannen nuuskaksi. Naurakaa, vietävät, naurakaa vain! Ennenkuin tunti on kulunut, nauratte te toisessa maailmassa. Ne, jotka kuolevat, saavat silloin pitää itseään onnellisina!"

Ja kauheasti kiroten hän nilkutti tiehensä. Neljän tai viiden epäonnistuneen yrityksen perästä neuvottelulippua kantanut mies auttoi hänet aidan yli ja seuraavassa tuokiossa hän hävisi metsään.

21 Luku.
Hyökkäys.

Heti kun Silver oli hävinnyt, niin kapteeni, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, kääntyi ja näki ettei meistä kukaan, Graytä lukuunottamatta, ollut paikallaan. Ensi kerran silloin näimme hänen vihastuvan.

"Paikoillenne!" hän ärjäsi. Ja sitten hän lisäsi, meidän hiipiessä takaisin asemillemme: "Gray", hän sanoi, "minä panen nimesi päiväkirjaan, sinä olet täyttänyt velvollisuutesi oikean merimiehen lailla. Hra Trelawney, teidän käytöksenne hämmästyttää minua. Tohtori, minä kuulin teidän kantaneen kuninkaan asepukua! Jos te tällä tavalla täytitte tehtävänne Fontenoyn luona, niin parempi olisi teidän ollut pysyä kotonanne."

Tohtorin vahdit seisoivat jälleen asemillaan, muut latasivat ylimääräisiä musketteja, ja kaikilla punoittivat posket häpeästä.

Kapteeni katseli meitä hetkisen äänettömänä. Sitten hän puhui:

"Minä olen nyt, pojat", hän virkkoi, "antanut Silverille oikein isän kädestä. Olen tahallani kiihoittanut hänen kiukkunsa kuumimmilleen, ja ennenkuin tunti on umpeen kulunut, kuten hän sanoi, on vihollinen kimpussamme. Me olemme miesluvussa heikommat, sen tiedätte, mutta me taistelemme suojassa, ja vielä minuutti sitten olisin sanonut, että me taistelemme hyvän kurin alaisina. Minä en ollenkaan epäile, ettemme voisi antaa heille selkään, jos vain te teette tehtävänne!"

Sitten hän teki kierroksen katsoakseen, kuten hän sanoi, että kaikki oli kunnossa.

Mökin molemmissa lyhyissä seinissä, itään ja länteen, oli vain kaksi ampumareikää; eteläseinässä, jossa oli ovi, samoin kaksi ja pohjoisessa viisi. Meidän seitsemän käytettävänä oli kokonaista kaksikymmentä muskettia. Halot oli ladottu neljään pinoon, joista yksi oli kunkin seinän keskipaikoilla ja kullakin näistä pinoista — pöydiksikin niitä voisi nimittää — oli ampumatarpeita ja neljä muskettia valmiina puolustajien käytettäviksi. Lyömämiekat oli ladottu keskelle.

"Sammuttakaa valkea", kapteeni virkkoi. "Kylmyys ei ole enää haittana ja savua ei saa olla silmiämme häiritsemässä."

Herra Trelawney kantoi rautakourun sellaisenaan ulos ja hajotti tuhkat hietikolle.

"Hawkins ei ole saanut aamiaistaan. Hawkins, etsi itsellesi ruokaa ja syö asemillasi", jatkoi kapteeni Smollett. "Joutuin nyt, poikaseni, tarpeen se on sinulle, ennenkuin leikki on lopussa. Hunter, tarjoa lasi viinaa joka miehelle."

Tällä välin kapteeni järjesti puolustuksen oman mielensä mukaan.

"Tohtori, te otatte oven", hän jatkoi. "Katsokaa, ettette paljasta itseänne; pysykää sisässä ja ampukaa eteisen läpi. Hunter ottaa itäsivun, sinne niin. Joyce, te seisotte länsipuolella, oikein. Herra Trelawney, te olette taitavin ampuja — te ja Gray otatte tämän pitkän pohjoissivun, jossa nuo viisi ampumareikää ovat; sieltä päin se vaara uhkaa. Jos he sieltä käsin pääsevät kimppuumme ja alkavat ampua meitä omista aukoistamme, niin ovat asiamme hullulla tolalla. Hawkins, ei sinusta eikä minusta ole suurta hyötyä ampujina; me lataamme pyssyjä ja autamme toisia."

Yökylmä oli ohi, kuten kapteeni huomautti. Kohottuaan ympärillämme kasvavan metsän yläpuolelle kohdisti aurinko kaiken helteensä aukeamaan ja tuossa tuokiossa imi sen höyryt kuiviin. Pian oli hietikko polttavan kuuma ja pihka suli hirsimajan seinissä. Takit ja jakut heitettiin pois, paidankaulukset avattiin ja käärittiin alas hartioille; ja me seisoimme asemillamme kuumuuden ja jännityksen rasittamina.

Kului tunti.

"Hitto heidät vieköön!" kapteeni huudahti. "Tämähän on yhtä kiusallista kuin päiväntasaajan tyynessä. Gray, vihellä vähän tuulta."

Samassa saimme ensimmäisen huomautuksen lähestyvästä hyökkäyksestä.

"Saanko luvan kysyä, herra", Joyce virkkoi: "onhan minun ammuttava heti, kun näen jonkun?"

"Se oli käskyni!" kapteeni huudahti.

"Kiitoksia, herrani", Joyce vastasi tyyneen ja kohteliaaseen tapaansa.

Kotvaan ei kuulunut mitään; mutta äskeinen kysymys oli saanut meidät valppaiksi ja me jännitimme näkö- ja kuulohermojamme. Pyssymiehillä oli aseet valmiina käsissään ja kapteeni seisoi keskilattialla suu tiukasti suljettuna ja otsa rypyssä.

Kului vielä muutama silmänräpäys, kunnes Joyce äkkiä kohotti pyssynsä ja laukaisi. Pamahdus oli tuskin kajahtanut, kun ulkoa joka suunnalta kuului vastaukseksi sarja laukauksia. Useita kuulia sattui hirsimajaan, mutta ei yksikään osunut sisään, ja kun savu häipyi, näytti paaluvarustus ja sitä ympäröivä metsä yhtä rauhalliselta ja tyhjältä kuin ennenkin. Ei ainoakaan oksa liikahtanut eikä pieninkään pyssynpiipun välkähdys ilmaissut vihollistemme läsnäoloa.

"Osuitko mieheesi?" kysyi kapteeni.

"En", vastasi Joyce. "En ainakaan ole varma siitä."

"Parastahan on sanoa totuus", mutisi kapteeni Smollett. "Lataa hänen pyssynsä, Hawkins. Kuinka monta luulette niitä teidän puolella olleen, tohtori?"

"Voin sen sanoa täsmälleen", vastasi tri Livesey. "Kolme laukausta tuli tältä puolelta. Minä näin kolme leimahdusta — kaksi lähekkäin ja kolme vähän lännempää."

"Kolme!" toisti kapteeni. "Montakos teidän puolellanne oli, herra Trelawney?"

Siihen ei ollut yhtä helppo vastata. Pohjoispuolelta oli kuulia tullut useita — seitsemäksi junkkari ne arvioi, Gray taas kahdeksaksi tai yhdeksäksi. Idässä ja lännessä oli vain yksi laukaus pamahtanut. Selvää siis oli, että hyökkäys oli pohjoispuolelta odotettavissa, ja että muilla sivuilla meitä häirittiin vain näön vuoksi. Mutta kapteeni Smollett ei muuttanut suunnitelmaansa. Jos kapinoitsijat onnistuisivat pääsemään aitauksen yli, valtaisivat he jokaisen puolustamattoman ampumareiän ja ampuisivat meidät kuin rotat omaan linnoitukseemme.

Pitkää miettimisaikaa ei meille annettukaan. Päästäen kovan huudon ilmestyi äkkiä parvi merirosvoja pohjoisesta metsänreunasta ja juoksi suoraan aituukselle. Samassa alkoi jälleen ammuntaa metsästä, ja muuan kuula vonkui oviaukosta sisään murskaten tohtorin musketin palasiksi.

Ryntääjät kapusivat aitaukselle kuin apinat. Junkkari ja Gray ampuivat ehtimiseen, ja kolme miestä kaatui, yksi aitauksen sisäpuolelle ja kaksi ulkopuolelle. Näistä toinen kuitenkin oli nähtävästi enemmän säikähtynyt kuin haavoittunut, sillä hän ponnahti samassa jaloilleen ja hävisi metsään.

Kaksi makasi maassa, yksi oli paennut ja neljän oli onnistunut päästä aitauksen sisäpuolelle. Samaan aikaan seitsemän tai kahdeksan miestä, joista kullakin selvästi oli useampia musketteja käytettävänä, piti yllä kiivasta vaikkakin tehotonta tulta puiden suojasta hirsimökkiä kohti.

Aidan yli päässeet miehet läksivät huutaen juoksemaan suoraan rakennukseen päin ja metsässä olijat kiihoittivat heitä huudoillaan. Useita laukauksia ammuttiin, mutta pyssymiesten kiire oli niin suuri, ettei yksikään laukaus näyttänyt sattuneen. Merirosvot olivat tuossa tuokiossa kaikki neljä ylhäällä kummulla ja meidän kimpussamme.

Job Andersonin pää ilmestyi keskimmäiseen ampumareikään.

"Iskekää miehet — iskekää", hän karjui voimiensa takaa.

Samassa silmänräpäyksessä toinen merirosvo tarttui Hunterin pyssynpiippuun, väänsi aseen hänen käsistään ja sysäten sen ampumareiän läpi kaatoi hänet yhdellä iskulla tiedottomana lattialle. Sillä välin kolmas, joka häiritsemättä oli juossut mökin ympäri, ilmestyi äkkiä oviaukkoon ja hyökkäsi, miekka kädessä tohtorin kimppuun.

Asemamme oli kokonaan muuttunut. Hetki sitten me ammuimme suojasta suojatonta vihollista; nyt me olimme ilman suojaa emmekä kyenneet puolustautumaan.

Hirsimaja oli savua täynnä ja se oli meille hyvänä apuna. Korvissani kaikui huutoja ja temmellystä, pistoolien paukahduksia ja äänekästä ähkyntää.

"Ulos, pojat, ulos; käykää heidän kimppuunsa ulkona! Miekat esiin!" huusi kapteeni.

Minä sieppasin miekan halkokasalta ja joku toinen, joka samassa myöskin otti miekan, sivalsi haavan käteni selkään, vaikka sitä tuskin huomasinkaan. Minä juoksin suin päin ulos kirkkaaseen päivänvaloon. Joku seurasi kintereilläni; en tiennyt kuka se oli. Edessäni tohtori ajoi hänen kimppuunsa hyökännyttä miestä kummunrinnettä alas, ja samassa kun heidät huomasin, saavutti hän vastustajansa ja komealla iskulla vasten kasvoja löi hänet selälleen.

"Toiselle puolen majaa, pojat, toiselle puolen!" huusi kapteeni, ja mellakasta huolimatta minä huomasin oudon soinnun hänen äänessään.

Minä tottelin koneellisesti, käännyin itäänpäin ja miekka koholla juoksin mökin nurkkauksen ympäri. Seuraavana tuokiona Anderson oli vastassani. Hän karjahti hurjasti ja kohotti auringonpaisteessa välkkyvän miekkansa päänsä yläpuolelle. Minulla ei ollut aikaa pelästymiseen, ja — iskun vielä viipyessä — minä silmänräpäyksessä hypähdin syrjään ja, kompastuen pehmeässä hietikossa, kellahdin nurin niskoin vierimään rinnettä alas.

Ovesta ulos juostessani toiset rosvot jo kiiruhtivat paaluaidalle lopettaakseen meidän vastustuksemme. Muuan heistä, punainen yömyssy päässä ja miekka hampaissa, oli jo päässyt aidan harjalle ja heittänyt toisen jalkansa sen yli. Niin lyhyt oli väliaika ollut, että kun jälleen pääsin jaloilleni, kaikki olivat vielä samassa asennossa, punamyssyinen mies oli vielä aidan harjalla ja toisen pää näkyi yhä paalutuksen ylitse. Ja sittenkin, tämän hetkisen kuluessa, oli taistelu suoritettu ja voitto oli meidän.

Gray, joka oli seurannut kintereilläni, oli kaatanut suuren ylilaivurin, ennenkuin tämä oli ennättänyt tointua harhaan menneestä iskustaan. Toinen oli ammuttu ampumareiästä samassa silmänräpäyksessä kuin hän laukasi pistoolinsa majan sisään ja makasi nyt hietikolla tuskissaan kiemurrellen ja vielä savuava pistooli kädessään. Kolmannen olin nähnyt tohtorin lähettävän toiseen maailmaan. Niistä neljästä, jotka olivat tulleet aitauksen sisään, oli jäljellä vain yksi, ja hän kapusi nyt, jättäen miekkansa tantereelle, henkensä edestä takaisin paalutuksen toiselle puolelle.

"Ampukaa — ampukaa majasta!" huusi tohtori. "Pojat takaisin suojaan!"

Mutta hänen käskynsä jäi täyttämättä. Ei ainoatakaan laukausta ammuttu, ja viimeinen ryntääjistä sai häiritsemättä paeta ja hävisi muiden mukana metsään. Kolmen sekunnin kuluttua ei hyökkääjistä näkynyt muuta jälkeä kuin viisi kaatunutta, neljä sisä- ja yksi ulkopuolella aidan.

Tohtori, Gray ja minä juoksimme kiireimmiten majan turviin. Henkiin jääneet ennättäisivät pian muskettiensa luo ja ammunta voisi jälleen alkaa milloin tahansa.

Majasta oli savu tällä välin vähän haihtunut, ja yhdellä silmäyksellä me näimme voittomme hinnan. Hunter makasi ampumareikänsä ääressä tainnoksissa. Joyce oli saanut kuulan päähänsä eikä liikahtanutkaan enää, ja keskellä lattiaa junkkari tuki kapteenia, molemmat yhtä kalpeina.

"Kapteeni on haavoittunut", virkkoi Trelawney.

"Ovatko ne juosseet pakoon?" kysyi kapteeni Smollett.

"Kaikki, jotka vain kykenivät, sen takaan", tohtori vastasi, "mutta viisi heistä ei enää juokse."

"Viisi!" kapteeni huudahti. "Sehän kuuluu joltakin. Viisi heillä ja kolme meillä; jäljelle jää siis meitä neljä yhdeksää heikäläistä vastaan. Suhde on parempi kuin aloittaessamme. Meitä oli silloin seitsemän yhdeksäätoista vastaan, taikka luulimme olevamme, mikä ei paranna asiaa."

Kapinoitsijat olivat pian huvenneet kahdeksaksi, sillä se mies, jota Trelawney oli laivaan ampunut, kuoli samana iltana haavaansa. Tätä me emme kuitenkaan saaneet tietää ennenkuin jäljestäpäin.

VIIDES OSA:
SEIKKAILUNI MERELLÄ.

22 Luku.
Miten aloitin seikkailuni merellä.

Kapinoitsijat eivät palanneet — ei edes yhtään laukausta kuulunut metsästä. He olivat, kapteenin sanan mukaan, "saaneet osansa siksi päiväksi." Me saimme olla rauhassa paaluvarustuksessa ja häiritsemättä hoidella haavoittuneita ja aterioida. Junkkari ja minä keitimme ruoan ulkona vaarasta välittämättä, ja sielläkin me olimme vallan pyörällä päästä kuullessamme tohtorin potilaitten kauheita valitushuutoja.

Kahdeksasta kaatuneesta oli kolme vielä hengissä — ampumareiässä ammuttu merirosvo, Hunter ja kapteeni Smollett. Kahdesta ensinmainitusta ei enää ollut parantumisen toiveita. Rosvo kuolikin jo tohtorin häntä käsitellessä ja Hunter taas ei, kaikista ponnistuksestamme huolimatta, enää tullut tuntoihinsa. Koko päivän hän makasi tainnoksissa, hengittäen yhtä raskaasti kuin entinen merirosvo vanhassa kodissani. Isku oli taittanut hänen kylkiluunsa ja kaatuessaan hän oli musertanut päänsä; ja seuraavana yönä hän ääntä päästämättä meni Luojansa luo.

Kapteenin haavat olivat kyllä vaikeat, mutta eivät vaaralliset. Elimet eivät olleet pahemmin vahingoittuneet. Andersonin kuula — Job oli näet ensiksi häntä ampunut — oli musertanut hänen lapaluunsa ja vikuuttanut vähän keuhkoa; toinen kuula oli vain repinyt pohjelihaksia. Tohtori oli varma hänen parantumisestaan, mutta muutamiin viikkoihin hän ei kuitenkaan saisi kävellä eikä liikuttaa kättään, ei edes puhella, ellei se ollut aivan välttämätöntä.

Minun tapaturmaisesti käden selkämään saamani haava oli kuin hyttysen pistos. Tohtori Livesey paikkasi sen laastarilla ja nipisti minua korvasta kaupan päälliseksi.

Aterian syötyä junkkari ja tohtori istuutuivat kapteenin viereen neuvottelemaan. Kun he olivat kyllikseen puhelleet, niin tohtori, vähän jälkeen puolen päivän, otti hattunsa ja pistoolinsa, vyötti miekan kupeelleen, pisti kartan taskuunsa, ja heittäen musketin olalleen kapusi paaluaidan yli ja läksi nopeasti astumaan läpi metsän pohjoiseen päin.

Gray ja minä istuimme hirsimajan etäisimmässä nurkassa, ettemme kuulisi päällikköjemme neuvottelua, ja Gray otti piipun suustaan eikä ollenkaan muistanut panna sitä takaisin suuhunsa, kun hän näki tohtorin lähtevän.

"No vie sun hitto!" hän virkkoi, "onko tohtori hullu?"

"Enpä luulisi", vastasin. "Kyllä kai hän viimeiseksi meistä kaikista järkensä menettää."

"Ehkä olet oikeassa, toveri", Gray sanoi; "mutta joll'ei hän ole hullu, niin — pane sanani mieheesi — olen minä hullu."

"Minä luulen", vastasin, "että tohtorilla on omat tarkoituksensa; ja ellen erehdy, niin menee hän nyt tapaamaan Ben Gunnia."

Minä arvasin oikein, kuten jälkeenpäin sain tietää. Mutta mökissä oli ilma tukahuttavan kuuma, keskipäivän aurinko paahtoi pieneen hietakenttään aitauksen sisäpuolelle ja uusi tuuma alkoi nyt kehittyä aivoissani. Minä rupesin kadehtimaan tohtoria, joka lintusten seurasta ja mäntyjen tuoksusta nauttien asteli metsän viileässä varjossa, sen sijaan että minä paistuin elävältä istuessani siinä vaatteet kuumaan pihkaan pikeytyneinä ja ympärilläni niin paljon verta ja kuolleiden raatoja, että paikka herätti minussa inhoa ja melkein kammoa.

Hirsimajaa siistiessäni ja ruoka-astioita pestessäni tuo inho ja kateus minussa kasvoi kasvamistaan, kunnes minä leipäsäkin lähelle osuttuani otin kenenkään huomaamatta ensimmäisen askeleen pakoon, täyttäen molemmat taskuni korpuilla.

Hullu olin kai mielestänne, ja epäilemättä olikin aikomani yritys mieletön ja uhkarohkea; mutta minä olin päättänyt suorittaa sen niin varovaisesti kuin suinkin voin. Nuo korput ainakin pelastivat minut, jos jotain odottamatonta sattuisi, nälästä seuraavan päivän loppupuolelle asti.

Seuraava tehtäväni oli anastaa pistoolipari, ja kun minulla ennestään oli ruutisarvi ja kuulia, pidin minä varustuksiani asestukseen nähden riittävinä.

Suunnitelmani ei sellaisenaan ollut hulluimpia. Minä aioin kulkea pitkin sitä hiekkaniemekettä, joka idässä erottaa satamapaikan aavasta merestä, etsiä käsiini sen valkean kallion, jonka edellisenä iltana olin huomannut, ja ottaa selville oliko Ben Gunn sinne piiloittanut veneensä. Olen vieläkin sitä mieltä, että se yritys maksoi vaivan. Mutta kun olin vakuutettu, etten saisi lupaa poistua aitauksesta, niin oli tarkoitukseni jättää lupa pyytämättä ja livahtaa ulos kenenkään huomaamatta, ja tämä täytäntöönpanotapa se juuri turmeli koko suunnitelmani. Mutta minä olin vain poikanen ja päätökseni oli tehty.

Kohtalo tarjosi pian minulle erinomaisen tilaisuuden. Junkkari ja Gray auttoivat kapteenia kääreiden muuttamisessa. Tie oli vapaa. Minä juoksin minkä jalat kannattivat yli aitauksen tiheimpään metsikköön, ja ennenkuin poistumiseni huomattiin, olin jo niin kaukana, etteivät toverieni huutelut enää minulle kuuluneet. Tämä oli toinen mieletön tekoni ja paljon pahempi kuin edellinen, sillä minä jätin nyt vain kaksi tervettä miestä rakennuksen vartijoiksi. Mutta samoin kuin edellinenkin, tämä mielettömyyteni joudutti vain meidän kaikkien pelastumista.

Minä suuntasin kulkuni suoraan saaren itärannikkoa kohti, sillä olin päättänyt mennä niemekkeen merenpuolitse, ollakseni aivan varma, ettei minua satamasta huomattaisi. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, vaikka vielä oli lämmin ja valoisa. Tunkeutuessani korkeakasvuisen metsän lävitse kuulin kaukaa edestäpäin rannikkotyrskyjen yhtämittaisen jyminän ja myöskin lehtien sohinaa ja oksien rapinaa, joka osoitti, että merituuli puhalsi tavallista voimakkaammin. Pian tunsin sen viileitä henkäyksiä, ja muutamia askeleita asteltuani saavuin metsikön aukeampaan reunaan ja näin sinisen ulapan aurinkoisena leviävän silmän kantamiin ja tyrskyjen vaahtoisina myllertävän rannikkoa vasten.

En ollut vielä koskaan nähnyt merta tyynenä Aarresaaren ympärillä. Vaikka aurinko olisi kirkkaimmillaan paistanut, ilmassa ei olisi henkäystäkään tuntunut ja vedenpinta olisi ollut peilityyni, niin sittenkin nuo mahtavat mainingit vyöryivät pitkin ulkorantaa lakkaamatta, jymisten yöt ja päivät; ja minä luulen, ettei koko saarella ollut ainoatakaan paikkaa, jonne niiden pauhu ei olisi kuulunut.

Minä kävelin pitkin rannikkoa nauttien täysin rinnoin, kunnes arvelin tulleeni tarpeeksi kauas etelään. Käyttäen muutamia tuuheita pensaita suojanani ryömin nyt varovasti ylös niemekkeen harjalle.

Takanani oli meri, edessäni satama. Merituuli oli jo tyyntynyt, aivankuin olisi se tavattomaan raivoonsa sisunsa purkanut. Etelästä ja kaakosta tuli nyt vain kepeitä henkäyksiä, jotka kuljettivat mukanaan suuria sumuvalleja. Satama lepäsi Luurankosaaren suojassa tyynenä ja lyijynharmaana, aivankuin sinne saapuessammekin. Sen peilikirkkaaseen pintaan kuvastui selvään Hispaniolan jokainen piirre vesirajasta aina suurmaston huippuun saakka, jossa riippui merirosvojen lippu. Laivan vierellä oli toinen laivaveneistä ja sen perätuhdolla istui Silver — hänet minä aina tunsin. Laivan peräreunustaa vasten nojasi kaksi miestä, toisella punainen lakki päässään — sama roisto, jonka minä muutama tunti sitten olin nähnyt hajasäärin istuvan paaluaidalla. Nähtävästi he puhelivat nauraen, vaikka minä niin pitkältä matkalta — runsaan mailin päästä — luonnollisesti en voinut erottaa sanoja. Äkkiä kuului sieltä mitä kauhein ja luonnottomin rääyntä, jota minä ensin pahasti säikähdin. Pian kuitenkin muistui mieleeni Kapteeni Flintin ääni ja luulinpa jo näkevinäni itse tuon räikeävärisen linnunkin istumassa isäntänsä ranteella.

Hetken kuluttua vene läksi liikkeelle rantaa kohti ja punalakkinen mies meni alas kajuuttaan.

Jotenkin samaan aikaan aurinko vaipui Tähystäjän taakse, ja kun sumu sakeni nopeasti, alkoi ilta toden teolla pimetä. Minä huomasin, että jokainen hetki oli käytettävä, jos mielin sinä iltana veneen löytää.

Valkealle kalliolle, joka selvästi näkyi pensaikon ylitse, oli matkaa vielä noin kahdeksasosa mailia, ja kesti kotvan, ennenkuin olin ryöminyt, usein nelinkontin, sen luo. Oli jo melkein täysi yö, kun käteni kosketti sen ryhmyiseen pintaan. Kallion juurella oli hyvin pieni sammaleen peittämä notkelma, jonka salasivat pengermät ja polviin asti ulottuva sankka pensaikko, ja keskellä tätä notkoa seisoi todellakin pieni, vuohennahoista kyhätty teltta, jotenkin samanlainen kuin mustalaisten teltat.

Minä pudottauduin notkoon ja kohotin teltan laitaa, ja siellähän se Ben Gunnin vene oli kuin olikin — oikea kotitekoinen kapine. Sen muodosti kömpelö, sitkeästä puusta kyhätty, luisulaitainen runko, jonka päälle oli pingoitettu vuohennahkoja, karvat sisäänpäin. Se oli kovin pieni minullekin, enkä voi käsittää, että se olisi voinut kantaa täysikasvuisen miehen. Sisustuksena olivat mahdollisimman alhaalle asetetut tuhdot ja keulapuolella eräänlainen jalan vastin, ja melomista varten oli siinä kaksilapainen mela.

En ollut vielä silloin nähnyt "korakelia", joita brittiläiset ennen muinoin rakensivat, mutta myöhemmin näin sellaisen, ja parhaiten kuvannen Ben Gunnin veneen, kun sanon, että se oli ensimmäinen ja kehnoin korakeli, jonka ihminen on koskaan kyhännyt. Mutta se korakelin suuri hyväpuoli sillä kieltämättä oli, että se oli erittäin kepeä ja helppo kantaa.

Kun nyt olin löytänyt veneen, niin olisi minun seikkailuhaluni kai teidän mielestänne pitänyt jo olla tyydytetty. Mutta tällävälin oli päässäni syntynyt uusi tuuma, ja minä olin mieltynyt siihen niin itsepäisesti, että olisin sen luullakseni toteuttanut itse kapteeni Smollettin kiellostakin huolimatta. Aikomukseni oli yön turvissa soutaa Hispaniolan luo, katkaista sen ankkuriköydet ja antaa aluksen omin päinsä ajautua rannalle. Minä olin päätellyt, ettei kapinallisilla, aamullisen vastoinkäymisensä jälkeen, voinut olla mitään muuta mielessä kuin nostaa ankkuri ja purjehtia matkoihinsa. Tämä oli mielestäni estettävä, ja kun äsken olin nähnyt, miten he jättivät vartijat veneettä, niin arvelin voivani toteuttaa tuumani jotenkin helposti.

Minä istuuduin odottamaan pimeän tuloa ja söin vankan aterian korppujani. Yö oli mitä soveliain aikomuksilleni. Sumu oli nyt peittänyt koko taivaan, ja kun viimeinenkin päivänkajastus oli hälvennyt, sulki synkkä pimeys Aarresaaren mustaan syliinsä. Nostettuani vihdoin korakelin olalleni ja haparoituani ylös kuopasta, jossa olin aterioinut, erotti silmä vain kaksi pistettä koko satama-alueella.

Toinen oli suuri nuotio suolla, jonka ääressä tappiolle joutuneet merimiehet mellastivat. Toinen taas, joka vain heikkona kajastuksena pilkotti pimeässä, ilmaisi ankkuroidun laivan aseman. Hispaniola oli luoteen vaikutuksesta kääntänyt keulansa suoraan minuun päin, ja valoa laivalla oli vain kajuutassa. Siten oli näkemäni valaistus vain peräikkunasta tulvivan valon heijastusta sumuun.

Luodetta oli kestänyt jo kotvan aikaa ja minun oli kuljettava leveän ja vetisen hietikon yli, johon jalkani usein upposivat yli nilkan, ennenkuin saavutin pakenevan vesirajan. Jonkun matkaa kahlattuani minä päättäväisesti laskin korakelini veteen.

23 Luku.
Luodevesi.

Korakeli oli — kuten selvästi huomasin, ennenkuin siitä erosin — sangen turvallinen alus minun kokoiselle ja painoiselle henkilölle ja suoriutui kepeästi laineikossa; mutta ohjattavaksi se oli mitä oikullisin ja itsepäisin kulkuneuvo. Teinpä mitä tahansa, niin se vain kulki tuulen ja virran mukana enemmän kuin muuhun suuntaan, ja sen vahvin puoli oli pyöriä ympäri. Itse Ben Gunnkin myönsi, että se on "oikullinen ohjattava, ellet tuntene sen tapoja."

Kaikesta päättäen minä en tuntenut sen tapoja. Se kääntyi kaikkiin muihin suuntiin paitsi sinne, minne minä tahdoin. Enimmäkseen se kulki sivuittain ja varmaa on, etten minä koskaan olisi päässyt laivalle ilman vuoroveden apua. Onneksi luode painoi minua oikeaan suuntaan, meloinpa miten tahansa, ja siellä suoraan edessäni seisoi Hispaniola, niin etten sitä vähällä olisi voinut väistääkään.

Aluksi se häämötti jonakin yön pimeyttä tummempana esineenä, sitten alkoi sen mastojen ja rungon muoto erottua, ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kuten näytti (sillä mitä kauemmaksi minä jouduin, sitä nopeampana luodevesi virtasi), olin jo sen ankkuriköyden kohdalla ja pitelin siitä kiinni.

Köysi oli kireällä kuin jousen jänne — niin voimakas oli virran paine. Laivan sivuilla virtaava vesi liplatti ja solisi pimeässä kuin vuoripuronen. Yksi ainoa sivallus vain merimiesveitselläni, niin Hispaniola lähtisi ajautumaan virran mukana.

Siihen asti oli kaikki niinkuin ollakin piti, mutta samassa juolahti mieleeni, että pingoitettu köysi äkkiä katketessaan on yhtä vaarallinen kuin potkiva hevonen. Vallan varmaa oli, että jos minä olisin kyllin uskalias leikatakseni Hispaniolan irti ankkuristaan, niin sekä minä että venhoni saisimme heittää huiman kuperkeikan. Se hillitsi käteni, ja jos onni ei olisi taaskin minua erikoisesti suosinut, niin olisi minun täytynyt luopua aikeestani. Mutta heikot tuulen henkäykset, jotka olivat alkaneet puhallella kaakosta ja etelästä, olivat yön tultua kääntyneet lounaaseen. Parhaillaan asemaa mietiskellessäni tuli puuska ja painoi Hispaniolaa vastavirtaan; ja suureksi ilokseni minä tunsin ankkuriköyden höltyvän ja käteni, jolla siitä pitelin kiinni, painuvan silmänräpäykseksi veteen.

Silloin tein päätöksen, otin veitsen taskustani, avasin sen hampaillani ja leikkasin säikeen toisensa perästä, kunnes vain kaksi oli enää jälellä. Siihen keskeytin hommani katkaistakseni viimeiset säikeet vasta sitten kun uusi tuulenpuuska taas vähentäisi pingoitusta.

Koko ajan olin kuullut äänekästä puhelua kajuutasta, mutta mieleni oli niin täynnä toisia ajatuksia, etten sitä ollut paljon huomannutkaan. Nyt joutilaana istuessani kävin tarkkaavaisemmaksi.

Toisen tunsin äänestä alilaivuriksi, Israel Handsiksi, joka ennen oli ollut Flintin tykkimies. Toinen luonnollisesti oli punamyssyinen ystäväni. Molemmat miehet tuntuivat olevan sangen juopuneita, ja juominkeja yhä jatkui, sillä siinä kuunnellessani toinen miehistä avasi peräikkunan ja heitti ulos jotakin, jonka arvasin tyhjäksi pulloksi. Mutta he eivät olleet vain juovuksissa; kuulin selvästi, että he olivat myöskin kauhean vihaisia. Kirouksia sinkoili kuin rakeita ja tuon tuostakin syntyi sellainen rähäkkä, että minä jo odotin tappelua. Mutta kerta kerralta riita loppui ja äänten murina jatkui hiljaisempana, kunnes uusi meteli taas syntyi ja vuorostaan loppui pahemmitta seurauksitta.

Rannalla minä puiden lomista näin suuren nuotiovalkean yhä iloisena leimuavan. Joku lauloi pitkäveteistä, kulunutta merimieslaulua, jonka jokainen värssy loppui venytettyyn loppuliritykseen ja jota selvästi voi jatkaa niin pitkälle kuin laulajain kärsivällisyys riitti. Minä olin matkalla sen monesti kuullut ja seuraavat säkeet muistuivat mieleeni:

Minusta tämä surullinen runonpätkä liiankin hyvin soveltui seurueeseen, joka äsken oli niin tuntuvia tappioita kärsinyt; mutta päättäen kaikesta, mitä näin, olivat nuo merirosvot yhtä tunteettomia kuin meri, jolla he purjehtivat.

Viimeinkin tuli odottamani tuulenpuuska, kuunari kallistui ja painuin lähemmäksi. Minä tunsin köyden taas höltyvän ja voimakkaalla sivalluksella katkaisin viimeiset säikeet.

Tuulen vaikutus veneeseeni oli perin vähäinen ja virta painoi minut melkein samassa tuokiossa Hispaniolan keulaa vasten. Samalla kuunari alkoi hitaasti kääntyä asettautuen poikkivirtaan.

Minä ponnistelin henkeni edestä, peläten joka silmänräpäys alukseni kaatuvan; ja huomattuani, etten kyennyt työntämään sitä suoraan ulos, kuljetin sen pitkin laivan sivua peräpuolelle. Viimeinkin olin vapaa vaarallisesta toveristani, ja juuri kun minä viimeisen kerran tyrkkäsin venhettäni ulos laivan kyljestä, koskettivat käteni köyteen, joka riippui kuunarin peräkaiteista. Silmänräpäyksessä minä tartuin siihen.

Vaikea minun on syytä tähän tekooni selittää. Alunpitäen tein sen vaistomaisesti, mutta kun köysi oli kädessäni, ja minä huomasin sen laivaan kiinnitetyksi, niin alkoi uteliaisuus saada minussa vallan ja minä päätin vilkaista kajuutan ikkunasta sisään.

Minä vedin hiljakseen köydestä, ja kun arvelin olevani tarpeeksi lähellä, kohottauduin suuresta vaarasta huolimatta puoleksi seisoalle ja näin siten kajuutan katon ja osan sen sisustusta.

Kuunari ja sen pieni toveri soluivat nyt sangen hyvää vauhtia virran mukana ja me olimme jo joutuneet nuotion kohdalle. Pienet, lukemattomat laineet loiskivat sangen äänekkäästi laivan keulaa vasten, enkä minä ymmärtänyt miksi se ei herättänyt vartijoissa epäilystä, ennenkuin sain silmäni ikkunareunan yläpuolelle. Yksi ainoa silmäys olikin tarpeeksi ja epävakaisessa venhossani en uskaltanutkaan temppua uudistaa. Minä näin Handsin ja hänen toverinsa, toinen toistaan kurkusta kuristaen, kamppailevan henkensä edestä.

Minä laskeuduin takaisin tuhdoille ja viime hetkessä sen teinkin, sillä olin joutumaisillani suoraan mereen. Vähään aikaan en nähnyt mitään muuta kuin nuo kaksi hurjistunutta, tummanpunoittavaa naamaa, jotka yhdessä huojuivat savuavan lampun valossa. Minä suljin silmäni, totuttaakseni ne jälleen pimeyteen.

Päätön laulu oli lopultakin päättynyt ja koko nuotioseurue oli yhtynyt kuoroon, jonka niin usein olin kuullut: