Aasian erämaissa: Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa

AASIAN ERÄMAISSA

Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomensi Uuno Helve

Werner Söderström, Porvoo, 1900.

SISÄLTÖ:

  1. Pekingiin.
  2. Kirgiisien aron yli.
  3. Pamirin poikki.
  4. Jakin selässä Mus-tag-ataa ylös.
  5. Vesillä pähkinänkuoressa.
  6. Aavikolle lähtö.
  7. Kuolonhiljaisuuden koti.
  8. Vedetönnä.
  9. Vettä.
 10. Kaksi viikkoa lehtimajassa.
 11. Viimeiset kameelit.
 12. Vaarallisia kulkupaikkoja.
 13. Muuan haudattu kaupunki.
 14. Kuoleva joki.
 15. Villin kameelin kotimaan poikki.
 16. Lopultakin Tarimin rannalla.
 17. Kuinka minä hankin Islamille hyvitystä.
 18. Muuan kanoottimatka Lop-vesillä.
 19. Muuan tyly herra.
 20. Muuan jälkilasku.
 21. Karkaus ja käräjät.
 22. Poikki villiaasin ja villijakin maiden.
 23. Tapaamme taas ihmisiä.
 24. Tanguuttilais-rosvoja.
 25. Määrän päässä.
 26. Kotoisille rannoille.

1.

PEKINGIIN.

Elokuun loppupäivinä 1893 istuin junassa, joka kulkea jyryytti Pietarista itään päin. Vaunun ikkunain ohi vilahteli rajattomia aroja, parrakkaita talonpoikia, joilla oli päässä karvareuhkat ja yllä sarkakauhtanat, valkosia kirkkoja, joissa jokaisessa oli vihreä lyökkikupooli, kyliä ja tuulimyllyjä. Lakkaamatta, päiväkausia vieri sama taulu matkustajan silmäin ohi.

Kun oli päästy tuolle puolelle Moskovan, väheni ahdinko vaunuissa. Itsekukin sijoittui nurkkaansa niin mukavasti kuin taisi, pantiin tupakaksi ja alettiin pakinoida. "Minne matka?" kyseltiin toisiltaan. Useimmat aikoivat lähiseudun kaupunkeihin. Tuli sitten minunkin vuoroni.

"Entä minnekkä teillä on matka?" kysyi muuan matkatoveri vastapäiseltä sohvalta.

"Pekingiin".

Kysyjä ei nähtävästi ollut kuullut sitä nimeä koskaan ennen.

"Pekingiin? Enpä ole kuullut sen nimistä asemaa. On kai jossain toisessa kuvernementissa".

Pari muuta matkustajaa, jotka kuulivat vastauksen, hymähtivät.
Nähtävästi he pitivät sitä hyvänäkin pilana.

Mutta, lukijani, ei se pilaa ollut, vaan täyttä totta. Minä todellakin olin menossa Kiinan pääkaupunkiin, sinne Keltaisen meren rannalle, hyvinkin tuhannen ruotsin peninkulman päähän niiltä seuduilta, missä nyt kulimme.

Olin tehnyt rohkean suunnitelman matkustaa halki koko Aasian, pitkin pituuttaan, Kaspianmereltä Tyynelle valtamerelle saakka.

Peking oli oleva tämän matkan loppupäänä, vaikkei varsinaisena määränä. Oikea matkani määrä oli se mahtava ylänkö, joka kohoo tämän maanosan keskustassa, jota kannattavat ja ristiin rastiin halkovat maailman korkeimmat vuoriselänteet ja jonka harjalla leviää avaroita aroja ja hiekka-aavikoita. Monet osat tätä Ylä-Aasiaa ovat vielä hyvin vähän tunnettuja tai aivan tuntemattomia. Näitä seutuja oli tarkoitukseni tutkia, uusilla löydöillä rikastuttaakseni tietoja maapallomme pinnasta.

Ei siis ollut tarkoitukseni matkustaa kuin sananlennättäjä, mahdollisimman suoraan, mahdollisimman lyhyessä ajassa. Päinvastoin, aijoin kulkea ristiin rastiin, tehdä lukemattomia mutkia, kiipeillä vuorien yli, vaeltaa tasankojen halki, milloin vesirikkaita, hedelmällisiä seutuja, milloin vedettömiä aroja ja aavikoita.

Monta eri kulkuneuvoa olin tällä retkelläni käyttävä. Kameelilla oli minun ratsastettava hiekka-aavikoiden halki, hevosella yli Pamirin ja Tibetin ylätasankojen, röhkijähärällä pitkin Mus-tag-atan jäätöyräitä, etuhevosten ja -kameelien vetämänä oli samottava yli arojen, kanootilla melottava Lop-järvien kaislametsien läpi ja vihdoin kantotuolissa suoritettava viimeinen osa pitkästä matkastani. Monenmoisiin seikkailuihin ja vaaroihin olin varmaankin joutuva, olin tuleva tekemisiin moniin kansallisuuksiin kuuluvien ihmisten kanssa, olin näkevä villin kameelin vapaana harhailevan Kerijan aroilla ja löytävä kaupunkien jäännöksiä, joissa on kerran ollut hyvätaitoinen asutus, mutta jotka ehkä jo vuosituhansia sitten ovat hautautuneet aavikkomeren hiekkavyöryihin; ja vasta kolme ja puolivuotisen retkeilyn suoritettua olin näkevä isänmaani.

Aasia ei minulle muutoin ollut tuntematon maa. Olin jo kahdella edellisellä matkallani tutkinut melkoisia osia sen läntisestä puoliskosta, käynyt Isfahanissa ja Bagdadissa, noissa itämaisten satujen kuuluisissa kaupungeissa, kavunnut korkean Demavendin, persialaisten pyhän vuoren yli, taivallettuani Venäjän Länsi-Turkestanin keitaiden ja arojen yli yllättänyt sen pääkaupungin Tashkentin, ja lopuksi olin pitkin äärettömän jyrkkää vuoren solaa, joka täältä johtaa Ylä-Aasiaan, kohonnut Kiinan Itä-Turkestanin läntisimpään kaupunkiin, Kashgariin.

Täältä olin nähnyt laidattoman aron, joka ulottui itään päin aavikon rajaan asti, ja tänne häämöittivät etelästä valtavat vuorijättiläiset, jotka, päälaellaan ikuinen lumi ja hartioilla ja kylillä teräs kirkas jääpantsari, vartioivat salaperäisen Tibetin portteja.

Mutta tässä, aivan Ylä-Aasian kynnyksellä, minä olin kääntynyt takaisin saatuani niin sanoakseni vain kurkistaa sisälle minulle tuntemattoman maailman ovesta, joka siinä avautui.

Kolmen vuoden kuluttua oli minulla nyt kuitenkin oleva tilaisuus ryhtyä tutkimuksiani jatkamaan aivan samasta kohti, missä ne olin lopettanut; ja niinpä mainittuina lokakuun päivinä istuin junassa, joka kiidätti minua hyvää kyytiä itään Orenburgia kohti.

2.

KIRGIISIEN ARON YLI.

Orenburgissa ollessa on jo toinen jalka Aasiassa. Kirgiisejä ja tataareja vilisee kadut kirjavanaan ja tataareilla on siellä oma kaupunginosansakin, missä aasialaisia tavaroita kaupitellaan. Useita kertoja viikossa saapuu sinne Länsi-Turkestanista suuria karavaaneja tavaroineen, jotka siellä vaihdetaan eurooppalaisiin. Eikä kaupunki olekkaan kaukana molempien maanosien rajalta.

Täällä astuin junasta, joka jatkoi matkaa itään päin Uralinvuorten yli, kun minun taas oli mentävä etelään päin aron poikki. Siellä ei ole rautatietä, ja matkustajan, jos ei tahdo ratsastaa hevosella tai kameelilla, täytyy käyttää aron tavallisia ajoneuvoja: tarantassia, nelipyöräisiä, linjaalittomia vaunuja, joita vetää kolme hevosta tai kameelia.

Pietarista Orenburgiin on 225 peninkulmaa, Orenburgista Tashkentiin 206 peninkulmaa, joten minun oli nyt ajettava vaunuilla melkein yhtä pitkältä kuin neljän vuorokauden rautatiematkallani — kaksisataa peninkulmaa tarantassilla, marraskuussa, kivikovaa, liottunutta tai lumista tietä, aro- ja erämaaseutujen poikki! Puistatti minua hieman tuo ajomatka, joka on yhtä pitkä kuin Tukholmasta Roomaan. Mutta tunsin jo ennestään rautatiematkankin Samarkandiin ja halusin sen vuoksi käyttää tilaisuutta nähdäkseni äärettömän Kirgiisien aron ja kirgiisiläisen Kara-kum-aavikon ("Mustan hiekan").

Ken tahtoo, voi ajaa postilaitoksen vaunuissa, mutta sitten saakin muuttaa ajoneuvoja joka asemalla, ja kun asemia on koko 96, saattaa käsittää, kuinka paljon vaivaa ja ajanhukkaa uudestaan pakkaamisesta on. Mieluummin sen vuoksi matkalle lähtiessä ostaa oman tarantassin, järjestää siihen kerran kaikkiaan matkakapineensa, panee pohjalle heiniä, huopapeitteitä ja mattoja, laittaa sen patjoilla ja turkeilla niin mukavaksi ja pehmeäksi kuin suinkin — tarantassissa ei näet ole istuinta eikä linjaaleja — ja sitten ei tarvitse muuta kuin asemilla hevoset muuttaa.

Ennen lähtöä täytyy hankkia joukko tarpeellisia tavaroita, etenkin ruokavaroja, sillä asemilla useimmittain ei ole mitään syötävää saatavissa. Edelleen täytyy olla varana köyttä, purjelankaa, nauloja, muttereja ja muuta semmoista, joilla pahimmat ajoneuvoja kohdanneet vahingot on korjattava, sekä vaunun voidetta, sillä joka kolmannella asemalla pitää pyörän akselit voitaa, jotteivät kuumentuisi. Orenburgista lähdettyään matkustaja sanalla sanoen jättää kaiken sivistyksen taaksensa, painautuu sitten yhä jylhempiin seutuihin ja on viimein kokonaan oman onnensa nojassa.

Orenburgissa minä ostin aivan uuden tarantassin, suuren ja lujatekoisen, pyörissä paksut rautakiskot, 75 ruplalla. Myödessäni sen sittemmin Margelanissa sain siitä vielä 50 ruplaa. Helposti mahduin siihen matkakaluineni (noin 300 kg) ja siinä oli minun nyt 19 vuorokautta yhtämittaa oleiltava.

Marraskuun 14 p. riehui Orenburgissa talven ensimäinen buraani (lumimyrsky). Kun kaikki oli kuitenkin järjestyksessä, en tahtonut lykätä lähtöä tuonnemmaksi. Matka-arkut ja ampumatarvelaatikot ommeltiin niinimattoihin ja nuorittiin lujilla köysillä kiinni tarantassin taakse ja kuskilaudan etupuolelle, kun taas kapsäkit, joita usein tarvitsi avata, valokuvauskoneet ja ruokatavaralaatikot ynnä matot, patjat ja turkit pakattiin vaunuun sisälle, pyörän akselit pantiin hyvään voiteesen, ja ensimäinen troikka valjastettiin. Vasta hämärän tullen oli kaikki kunnossa.

Raskaat vaunut vierivät talon portista ulos, ja kulkusten kilinä kaikui iloisesti Orenburgin kaduilla. Ennenkuin pimeä meidät yllätti, olimme jo asumattomilla seuduilla. Myrsky ulvoi ja vinkui kuomin ympärillä ja tuprutti sankkoja lumipilviä vastaamme. Vähitellen tuuli kuitenkin taukosi ja tähdet valasivat kaikkialla maata peittävää ohutta lumivaippaa.

Uraljoen, Kaspianmeren, Araljärven, Sir-darjan ja Irtyshjoen välillä avautuu valtava, tasainen Kirgiisien aro. Tällä arolla asuu harvassa kirgiisien paimentolaiskansaa ja hyvin harvat kasvi- ja eläinlajitkaan siellä viihtyvät. Sudet, ketut, antiloopit, jänikset y.m. harhailevat ympäriinsä laidattomissa erämaissa ja okaiset arokasvit kamppailevat tylyä luontoa vastaan. Missä maaperä on kostea, rehoittaa kamishiruoko läpipääsemättöminä viidakkoina ja kuivimmillakin hiekka-aavikoilla kasvaa saksaoli takkuisina pehkoina, jotka monesti ovat parin metrin korkuisia. Sen luukovia, tavattoman pitkiä juuria kirgiisit käyttävät polttoaineenaan, jonka vuoksi niitä syksyllä kerätään talojen tarpeeksi. Jokaisessa äidissä (telttakylässä) tietää varmasti tapaavansa näistä juurista tehtyjä kokonaisia pyramiideja, ja matkalla kohtaa tuon tuostakin niillä lastattuja karavaaneja.

Aron halki kulkee siellä täällä vesistöjä, jotka tähän vuoden aikaan ovat tavallisesti kuivillaan. Ne laskevat pieniin suolajärviin, joiden rannoilla lukemattomat muuttolinnut lepäävät keväällä ja syksyllä. Purojen rannoille kirgiisit laittavat aulinsa: mustia huopatelttoja, "ujta" eli "yjtä" ja kamishikatoksia. Talviasunnokseen he sitäpaitsi rakentavat mökkejä savesta tai mullasta. Kesällä he suurine karjalaumoineen siirtyvät pohjoiseen paetakseen painostavaa hellettä; siellä on laidunmaita, joita aurinko ei polta. Monella on 3,000 lammasta ja 500 hevosta ja pidetään silloin hyvin rikkaana. Talvella tässä seudussa, pohjois-Turgajssa, vallitsee pureva pakkanen ja tammi- ja helmikuulla pohjoismyrskyt alinomaa riehuvat. Kirgiisit silloin palaavat vanhoihin talvileireihinsä ja suojelevat lampaitaan tarhoissa ja ruokoaituuksissa.

Kirgiisit ovat puolivilliä, mutta kunnollista, tervettä ja säyseätä kansaa. He rakastavat nimittää itseään kaisakiksi, urhoolliseksi ja sotakelpoiseksi mieheksi, ovat tyytyväisiä yksinäiseen aroelämäänsä, jumaloivat vapautta, eivät siedä mitään esivaltaa ja halveksivat niitä, jotka asuvat kaupungeissa tai elävät maanviljelyksestä. Taistelu olemisesta on heille hyvin ankara. Heidän paras omaisuutensa on karja, joka varustaa heitä elatuksella ja vaatteilla; köyhästä kasvimaailmasta ja maanmullasta he saavat rakennusaineensa, ja saksaolin kauvan hehkuvat juuret suojelevat heitä talvipakkaselta.

He rakastavat hurmaantuneina aukeata aroa, missä esi-isät elivät vapaata elämäänsä; heistä se on kaunis ja vaihteleva, ja vieras siitä kuitenkin turhaan etsii esinettä, jossa voisi katsettaan lepuuttaa. Totta on että aro on suurenmoinen, samalla tavoin kuin meri, mutta äärettömän yksitoikkoinen se on. Ajoin yötä päivää huimaavaa vauhtia, mutta aina pysyi maisema samana. Aina pysyi tarantassi suuren maaympyrän keskipisteessä, jonka ranta näytti olevan saavuttamattomissa, ja tuolla kaukana oli silmä erottavinaan maan pallon muodon.

Vain keväällä saattaa vieraskin nauttia näillä seuduilla käynnistään. Suloinen kukkastuoksu täyttää silloin ilman, kasvit kehittyvät uskomattoman nopeasti käyttääkseen mahdollisimman tarkasti lyhyen elinaikansa, ennenkuin hehkuva kesäaurinko taas kuivaa ja polttaa kaikki.

Olin nyt niin tottunut tarantassiin, että saatoin vähimmättäkään vaivatta nukkua yöni turkkien ja huopapeittojen keskessä vaunun pohjalla ja heräsin vain, kun troikka (kolmivaljakko) pysähtyi uuden asematalon eteen, missä uudet hevoset neljännestunnissa pantiin valjaisiin. 15 asteen pakkasessa havahtuminen on kuitenkin semmoisen yön perästä kaikkea muuta kuin miellyttävää; tuntee olevansa kuin pieksiäisistä päässyt, kankea ja kohmettunut, ja ikävällä odottaa teetä. Viimeinkin aurinko nousee taivaanrannasta, valaa kultiaan yli aron, sulattaa huurteen, joka yöllä on härmännyt ruohon valkoisella untuvallaan, ja karkoittaa arosudet postitieltä.

Ja sitten mennään taas neliä. Viiden tienoilla laskeutuu aurinko. Himmeä purppuraloiste valautuu arolle, kun päivän tähti, tulipunaisena kuin hehkuva tykinluoti, tuokion viivähtää etäisellä taivaanrannalla. Omituisia valoilmiöitä syntyy auringon laskiessa; silmä tekee mitä hullunkurisimpia erehdyksiä arvioidessaan välimatkaa ja kokoa, kun ei ole mitään, johon esinettä voisi verrata. Pari viatonta varista, jotka tarinoivat vähän matkan päässä tiestä, näyttää kameelin kokoisilta, ja jalan korkuinen aromätäs kasvaa lehteväksi puuksi. Auringon kadottua purppura muuttuu punasinerväksi ja vaaleansiniseksi, sitten muutamissa minuuteissa yhä tummemmiksi vivahduksiksi ja lopulta häipyy yön varjoihin. Pimeys ei kuitenkaan pääse aivan synkäksi, sillä ilma on puhdas ja kirkas, tähdet tuikkivat kuin sähkölamput ja kuun valo väreilee yli kirgiisien kotimaan.

Kulettuamme kuusi virstaa Tereklistä pohjoiseen, saavuimme Kara-kumin (Mustan hiekan) aavikolle. Kasvullisuus yhä harvenee, ja vähän ajan päästä meitä ympäröi paljas hiekka. Olemme seudussa, jota muinoin Aralin ja Kaspianmeren vesivyöryt huuhtelivat. Kuutamoyönä saavuin keskellä hiekkamertä sijaitsevalle Konstantinovskajan pikku pysäkille, missä matkustajani "huoneena" oli kirgiisiläinen kibitka, joka tähän vuoden aikaan oli vähemmän miellyttävä. Täältä lähtien Kamishli-bashiin saakka, 12 peninkulman matkalla, käytetään baktrilaisia, kaksiryhäisiä kameeleja, koska hevoset ovat liian heikkoja vetämään raskaita ajoneuvoja hietikossa, joka monesti muodostaa pienempiä, lainemaisia särkkiä.

En ollut monta minuuttia odottanut Konstantinovskajassa, kun jo kuului hyvin tuttua mylvinää ja kurlutusta, ja kolmen majesteetillisen kameelin haaveelliset varjot kuvautuivat kuutamossa. Ne valjastettiin troikkaan tarantassin eteen ja lähtivät tasaisesti juosta hölkyttelemään jämshtshikan viheltäessä. Tasaista ja nopeaa juoksuaan ne sitte jatkoivat, mutta aina väliin puhaltuivat neliseen.

Yleensä kameelit olivat sävyisiä ja kilttejä, ja jämshtshikka saattoi istua silloin kuskipukilla; mutta pari kertaa kameelivaljakot juonittelivat ja tahtoivat myötäänsä kammeta omille teilleen, jonka vuoksi ajaja silloin asettui keskimäisen selkään. Ohjakset on kiinnitetty ylähuulen läpi pistettyyn puikkoon, ja tällä julmalla tavalla nuo suuret konit pakotetaan tottelemaan.

Vaikka olikin ollut huvittavaa ajaa kameeleilla, tuntui kuitenkin turvalliselta, kun taas kolme hevosta valjastettiin tarantassiin. Ilo katkesi kuitenkin lyhyeen, sillä emme olleet puolitiessä seuraavaa asemaväliä, kun vaunut tarttuivat kiinni suolalampeen, josta niitä ei saatu hievahtamaan eteen- eikä taaksepäin. Ajaja huusi ja läiskytti piiskallaan, hevoset kampesivat taaksepäin, nousivat pystyyn ja kiskoivat valjaat rikki. Ei ollut lopulla muuta neuvoa kuin lähettää mies selkähevosella asemalta apua hakemaan. Odotettuani pari tuntia sateessa, tuulessa ja pilkkopimeässä ja kummailtuani mikseivät seudun sudet pistäytyneet tuttavuutta tekemään, saapui kaksi kirgiisiä kahdella uudella hevosella; hevoset valjastettiin entisten lisäksi troikan eteen, josta nyt tuli "pätjorkka" eli viisivaljakko. Yhteisvoimin hevoset onnistuivat saamaan ajoneuvot ylös liejusta, johon ne olivat vajonneet yhä syvemmälle, ja kitkuen kieri sitten pyörien ympäri isoja savi- ja hiekkaköntäleitä, kun matkaa jatkettiin aroa pitkin.

Tie oli useampia kyytivälejä kulkenut oikeata erämaata, missä vain jokunen harva saksaoli jaksoi kitua, mutta nyt se kulki seutua, joka oli äskettäin ollut tulvan alla ja jossa kasvoi pitkää ja hyötysätä kamishia. Aina Fort Perovskista, Sir-darjan rannalla, Tjumen-arikin asemalle saakka on kasvullisuus hyvin rehevä. Siellä kasvaa kamishi, saksaoli ja okaisia pensaskasveja, jotka ovat paisuneet tiheiksi viidakoiksi, joiden välitse tie suikertaa kapeana kujana. Täällä on tiikereillä, metsäsioilla ja gaselleilla lempi-tyyssijansa, ja hanhia, sorsia ja varsinkin fasaaneja on siellä suuret laumat. Viimeksi mainitut ovat niin kainostelemattomia, että tien reunasta katselevat ohi kulkevia vaunuja, mutta niin pian kuin pysähtyy ampumaan, ne pyrähtävät lentoon suhisevin siivin ja viheltäen. Varsin tervetullutta ruokaa oli muutoin fasaanin hieno ja valkoinen liha loppumatkaksi, etenkin kun ruokavarat olivat kohtsillään lopussa.

On totta tosiaan mukavampaa ajaa rautatievaunussa kuin tarantassilla. Edellisen laatuisessa kulkuneuvossa ei tavallisesti tarvitse pelätä pyörien varistumista eikä akselien taittumista; mutta tarantassilla ajaessa saattaa kumpikin sattua, ja tuon tuostakin täytyy tutkia vaunuja. Ajateltakoonpa hämmästystäni, kun eräänä päivänä vaunuja tarkastaessani havaitsin, että etuakseli oli mennyt keskeltä poikki ja vain mutterit pitivät sitä kiinni. Asemapäälliköltä (starestalta) sain sen tuskin ilahduttavan tiedon, että Turkestanissa, 18 peninkulman päässä, tapaisin sepän; mutta hän arveli laitoksen kyllä pysyvän koossa, jos kuskit vain ajoivat ihmisiksi.

Viimeinkin näkyvät Turkestanin puutarhojen korkeat poppelit ja pitkät harmaat savimuurit, osaksi uusia, osaksi ja enimmäkseen ikivanhoja ja raunioiksi rauenneita, ja niin ajamme tänään, perjantaina (jouluk. 1 p.), tyhjien ja hylättyjen myymälöiden läpi asematalolle, missä kirgiisiläinen seppä heti saa ryhtyä parantelemaan rikkinäistä tarantassiamme.

Iltahämyssä saavuimme Tjimkentin kaupunkiin, ensi paikkaan, minkä tunsin edelliseltä matkaltani. Se näytti äänettömältä ja autiolta; kaikki elämä oli tauoksissa, mutta ikkunoista loistivat lamput ja kynttilät.

Mutta nyt lähestyimme kenraalikuvernöörin asuinpaikkaa; vielä pari hankalata kyytiväliä ja sitten on vain viimeinen enää jälellä. Se venyi minusta äärettömän pitkäksi, vaikka tie olikin varsin hyvää, mutta olin jo saanut tarantassissa ajosta kyllikseni ja mielihyvää tuntien pyörähdin heti puoliyön jälkeen jouluk. 4 p. vaunusta Tashkentin kadulle.

19 vuorokaudessa olin ajanut 206 peninkulmaa, sivuuttanut 11,5 leveysastetta ja 96 asemaa. Minua oli ollut kyyditsemässä 111 jämshtshikkaa ja vetämässä 317 hevosta sekä 21 kameelia. Olin huomannut kuinka päivät pitenivät, vaikka keskitalvi lähestyi. Olin lähtenyt seudusta, jota lumimyrskyt tuhosivat ja jossa täysi talvi vallitsi, — lähtöpäivänä oli ollut 19 asteen pakkanen — ja nyt joutunut maahan, missä kevät jo teki tuloaan, leppoinen ja ihana ilma teki ulkona oleskelun nautinnoksi ja lämpömittari osoitti 10 à 12 pykälää lämmintä.

3.

PAMIRIN POIKKI.

Tashkentissa viivyin lähes kaksi kuukautta tehden valmistuksia uutta matkaa varten. Aikomukseni oli ensin ollut lähteä täältä suoraan Kashgariin, jota olin aikonut Ylä-Aasian matkojeni lähtökohdaksi. Mutta tämän suunnitelmani nyt muutin. Päätin sen sijaan tehdä suuren mutkan etelään ja kaakkoon, Pamirin jylhään ja hyvin vähän tunnettuun vuorimaahan, josta sitten tehden suuren polven pohjoiseen saapuisin Itä-Turkestanin pääkaupunkiin.

Pamiri on mahtava vuorijoukko, joka suunnattomana niemenä äkkijyrkin seinin pistää Ylä-Asiasta Länsi-Turkestanin alatasankoihin. Se on sekasotku lumipeitteisiä, jäälakisia vuoria, kaljuja ylätasankoja ja syviä laaksoja. Täällä yhtyy myöskin, kuin jossain jättiläissolmussa, kokonaista viisi korkeata vuorijonoa, niiden joukossa molemmat maailman korkeimmat: Himalaja ja Kvenlun. Ylä-aasialaiset nimittävät Pamiria "maailman katoksi", josta taivasta tavottavat vuorijättiläiset katselevat koko muuta maailmaa.

Useimmat Venäjän upseereista Tashkentissa kyllä kielsivät minua lähtemästä nyt, keskellä talvea, tuohon vuorimaahan, jonka vaarat he omasta kokemuksestaan hyvin tunsivat. Jyrkät polut kuuluivat olevan iljangolla, laaksoissa lunta syvältä, ja solissa sanoivat he myötäänsä äärettömäin lumivyöryjen, "laviinien", uhkaavan haudata alleen ne uskalikot, jotka näille kukkuloille yrittelivät.

Minä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni, jota myöskin koko lailla kannatti itse kenraalikuvernööri pitäen suunnitelmani toteuttamista mahdollisena ja luvaten kaikin tavoin auttaa minua. Niissä kylissä asuvat kirgiisit, joiden kautta aijoin kulkea, saivat käskyn aukaista minulle tietä lumikinosten läpi ja pitää huopatelttaa, "jurttia", valmiina minun yökortteerikseni. Kenraalikuvernööri antoi minulle myöskin suosituskirjeen Pamirskij Postin, erään Pamirinmaan keskustassa olevan venäläisen linnoituksen komentajalle.

Ennen matkalle lähtöäni tarkastin matkatarpeeni perinpohjin. Kaikki olivat mitä parhaimmassa kunnossa paitsi elohopea-ilmapuntari, joka oli mennyt murskaksi tarantassimatkalla; observatoorion mekaanikot saivat sen kuitenkin korjatuksi. Aivan piloille ei tarantassin ainaisesta tärinästä ollut turmeltunut muuta kuin ampumatarpeet. Avattuani kummatkin arkut oli siinä kamala näky edessäni. Parisataa haulipatruunan pahvituppea oli survoutunut jauhoiksi ja läkkilaatikot, joissa niitä olin kulettanut, olivat rutussa kuin paperi. Ihmettelin suuresti, etteivät laatikkojen terävät särmät olleet sattuneet nalleihin niin, että ne olisivat räjähtäneet. Tieni olisi silloin äkisti noussut pystyyn. Ampumatarpeet täytyi kuitenkin korjata, hankkia lisää ja pakata uudelleen.

Lopuksi oli minun tehtävä suuria ostoksia Tashkentissa. Hankin ruokavaroja: säilykkeitä, teetä, keksiä, juustoa, tupakkaa j.n.e. pitemmäksi ajaksi, ostin suuren varaston kaikenlaisia pikku esineitä kuten revolvereja ampumatarpeineen, kelloja, soittorasioita, kompasseja, tähystimiä, kaleidoskopeja, mikroskopeja, hopeamaljoja, koristeita ja kankaita y.m., kaikki aijottuja lahjoiksi kirgiiseille, kiinalaisille ja mongooleille. Sisä-Aasiassa kankaat käyvät melkein rahasta; muutamalla metrillä puuvillakangasta voi ostaa hevosen tai ruokavaroja koko karavaanille moneksi päiväksi. Kenraalikuvernöörin erikoisesta käskystä sain lopuksi viimeiset ja parhaat Pamirin kartat.

Nuo seitsemän viikkoa olivat Tashkentissa vierähtäneet mitä miellyttävimmällä tavalla. Suurta ja sydämmellistä vierasvaraisuutta oli minulle osoittanut kenraalikuvernööri, vapaaherra Vrevskij, jonka talossa sain viettää mitä iloisimmat joulu- ja uudenvuodenpyhät.

Tammik. 25 p. 1894 läksin, taasenkin tarantassilla, Tashkentista ja matkustin Margelaniin, Pamirin kanssa rajatusten olevan Fergana maakunnan pääpaikkaan. Täällä tehtiin viimeiset varustukset ja tarantassin huopavuoteelta muutettiin ratsastussatulaan.

Eräältä vanhalta sartilaiselta [sarteiksi nimitetään Turkestanissa asuvia djaggatai-turkkilaisia] kauppiaalta vuokrasin ratsuhevosen ja seitsemän kuormahevosta, joista oli maksettava vuokraa rupla päivältä kultakin. Olisi tullut huokeammaksi ostaa hevoset ja myydä ne sitten Kashgarissa; mutta sillä tavoin kuin asia nyt järjestettiin en tarvinnut vastata niistä enkä huolehtia niiden hoidosta ja ruokinnasta. Kaksi miestä sekä kolme hevosenmuonaa kulettavaa hevosta tuli saattueesen kaupan päälliseksi. Pienen, pirteän, ahavoittuneen ja paljon matkustelleen djigitin (sananlennättäjän), Rehim Bajn, joka lisäksi oli oivallinen kokki ja osasi venättä, otin lähimmäksi miehekseni; hän sai 25 ruplaa kuukaudessa, vapaan ruuan ja "asunnon", mutta hevonen ja lämpimät vaatteet oli hänen itsensä pidettävä. Hän oli vähällä jäädä hengestään tällä retkellä ja seurasi minua ainoastaan Kashgariin.

Toinen hevosmiehistä oli sitä kestävämpi ja täytti loistavalla tavalla Rehim Bajn paikan tämän ollessa sairaana. Hänen nimensä oli Islam Baj, kotoisin Oshista. Koko tämän pitkän matkan hän oli paras palvelijani. Hänen pitäisi jo nyt saada mainelauseensa, mutta seuraavilla lehdillä lukija itse huomaa kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen tälle miehelle, joka uskollisesti seurasi minua kaikilla ilmoilla ja kaikissa vaaroissa. Hän ei tuntenut minua, kun ensi kerran tavattiin eikä hänellä ollut aavistustakaan matkan suunnasta, mutta yhtä kaikki hän jätti rauhaisen kotinsa ja perheensä pelotta antautuen samoihin seikkailuihin, jotka meitä sisimmässä Aasiassa odottivat.

Yhdessä me kestimme Gobierämaan hiekkamyrskyjä, yhdessä olimme kuolla janoon, ja hän se muiden kaaduttua pelasti muistiinpanoni ja karttani. Hän oli aina ensimäinen mies korkeita lumituntureita nousemaan, hän johti karavaanini varmalla kädellä yli kuohuvien virtojen ja pysyi uskollisena paikallaan, kun tangutit yrittivät hyökätä kimppuumme. Hän teki minulle lukemattomia palveluksia eikä ilman häntä matkani olisi niin onnellisesti päättynyt kuin se päättyi. Hän kantaa nyt kunnialla ja mielihyvällä kuningas Oskarin hänelle antamaa kultamitalia.

Margelaniin jätin joukon tarpeettomia tavaroita, m.m. vanhan, kunnianarvoisen, Orenburgista tuomani tarantassin ja eurooppalaiset matka-arkkuni, ja niiden sijaan ostin nyt sartilaisia "jakhtaaneja", nahkapäällyksisiä, puusta tehtyjä laatikoita, joita helposti voi sijoittaa parittain hevosen selkään. Satuloita, turkkeja, huovasta ja nahkasta tehtyjä pamirisaappaita ostettiin ja muonavaroja lisättiin.

Helmikuun 22 p. läksivät karavaani ja djigitit Utj-kurgania kohti. Yhdellä hevosella oli kuormana kaikki valokuvauskompeet kahdessa jakhtanissa, toisella muut kone-, kirja- ja lääkearkut, neljännellä ja viidennellä ruokavarat, kuudennella ja seitsemännellä aseet ja muut tavarat, jonon viimeisenä kulki kolme hevosta rehu- ja ohrasäkkeineen ja yksi niistä aivan katosi kahden suunnattoman olkisäkin alle.

Molemmat karavaaninohjaajat kulkivat jalan ja hoputtivat eläimiä, djigitit ratsastivat. Joukkueesta muodostui pitkä, komea karavaani, ja ylpeillen minä katselin sen lähtöä kuvernöörin palatsin pihasta. Itse jäin Margelaniin yöksi ja sain siis vielä heittää viimeiset hyvästit eurooppalais-sivistykselle, sillä koko Margelanin hienosto kokoontui sinä iltana kuvernöörin luo. Kuinka erilaista seuraaviin iltoihini verraten! Puhuttuani viimeiset ruotsin sanat kenraali Matvejeffin ja luutnantti Kivekkään kanssa, iloisia suomalaisia molemmat, ja vierasvaraisen kuvernöörin ja hänen rakastettavan perheensä minua sydämmellisesti hyvästeltyä, läksin helmik. 23 p. aamupuhteella Margelanista ja yhdyin Utj-kurganissa karavaaniini. Matkaa on vain 35 virstaa, mutta sillä alalla maanpinta jo kohoaa 335 m, ja hieman yli 900 m korkeudessa täällä jo ollaan.

Margelanista lähtiessä olin kiireessä unohtanut hankkimatta koiraa vartijaksi jurtin ulkopuolella; mutta tämä puute tuli odottamatta autetuksi. Matkalla lyöttäytyi näet eräänä päivänä iso keltainen pitkäkarvainen kirgiisiläiskoira itsestään mukaamme ja seurasi meitä sitten uskollisesti koko matkan Kashgariin, seisten joka yö valppaasti vahtina teltan ulkopuolella. Sille annettiin nimi Jolltji eli "tieltä löydetty".

Sivuutettuamme kaksi ensimäistä asemaa tulimme Isfairanjoen laaksoon. Joen yli mentiin kerran toisensa perään notkuvia puusiltoja myöten. Yhdellä niistä oli kuvaava nimi "Syvä silta." Kun sitä katsoo korkealta kallion laelta, jonka kuvetta pitkin polku laskeiksen, näyttää se olevan kuin kapea puikko tämän ylen ahtaan laaksorotkon pohjassa. Polku vie sillalle aivan suin päin ja suikertaa yhtä jyrkästi rotkon toista kuvetta ylös. Hevoset tenäävät ja pärskyvät ja seisattuvat joka kymmenennen askeleen päästä henkäsemään. Kantamuksia täytyy myötäänsä korjata kohdalleen, ne kun soluvat milloin eteen-, milloin taaksepäin. Miesten kimakat hoputushuudot kaikuvat helakasti pystysuoria kalliopaasia vastaan ja jono kulkee hitaasti ja varovasti eteenpäin jalanlevyistä, hengenvaarallista polkua pitkin.

Vähän matkan päässä sillasta oli tie iljanteella ja vietti lumen peittämää jyrkännettä kohti, joka alempana oli suora kuin seinä ja jonka juurella pisti lumesta esiin liuskakivikon terävät särmät. Ensimäistä hevosta, jolla oli selässään rehusäkit ja minun telttasänkyni, talutti varovasti muuan tien tunteva kirgiisi. Siitä huolimatta hevonen lipesi, koki turhaan saada jalan sijaa, liukui pitkin jyrkännettä, huiskahti pari kertaa ilmassa, putosi laakson pohjalla melkein pystyssä olevaan liuskakivikkoon ja suistui lopuksi jokeen.

Hevonen oli mennyttä kalua. Siltä oli selkäranka taittunut pudotessa kivikkoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin käydä kirvein ja lapioin vaarapaikan kimppuun, hiekoittaa sitä ja kulettaa kutakin hevosta taluttamalla — en tarvitse lisätä, että minä tulin jalkasin.

Hämärä yllättää meidät äkkiä, yön varjot kietovat ahtaan laakson synkkiin vaippoihinsa, ja ainoastaan vilkkaasti tuikkavat tähdet valaisevat tietämme valjulla loisteellaan. Olen kokenut Aasiassa montakin seikkailua, mutta nuo kolme tuntia, jotka vielä olivat jälellä Langariin päästessä, olivat ehkä vaikeimmat mitä tähän saakka olin kestänyt.

Ensimäinen iljanne ei ollut kuin esimakua siitä, mitä tuleva oli. Niitä oli nyt vähän väliä ja yksi toistaan vaarallisempia. Kulimme verkalleen, joskus nelinkontin ja laahautuen saalista odottavien syvänteiden yli. Myötäänsä täytyi pysähtyä hakkaamaan astimia jäähän ja niitä hiekoittamaan. Kutakin hevosta kuletti kaksi miestä; toinen piteli päitsistä, toinen hännästä käydäkseen tanakasti kiinni, jos hevonen lipesi. Useat hevoset kaatuivat, mutta pääsivät taas jaloilleen. Muuan luisui hyvän matkan lunta pitkin, mutta heittäytyi ajoissa pitkälleen; kuorma riisuttiin pois ja nuorittiin taas polulla uudelleen kiinni. Minä konttasin käsin jaloin satoja metrejä; jälessäni kulki kirgiisi pitäen minusta kiinni, kun vaarapaikkojen yli mentiin. Olisinpa pudonnut tuonne rotkoon, varmaankin olisin siitä surmani saanut.

Sanalla sanoen se oli toivoton taival, ja kamala, pimeä ja kylmä oli olla Isfairanin laaksossa. Äänettömyyttä katkaisi vain silloin tällöin miesten kirkaisu, kun oli hevonen kaatunut, tai heidän varotushuutonsa, kun oli astuttava vaaralliseen paikkaan, sekä yltäänsä vaahdonvalkoisen ja kuohuisan virran pauhu. Olimme kulkeneet lumessa yli kaksitoista tuntia, kun viimeinkin uupuneina, kohmettuneina ja nälissämme saavuimme Langarin laaksoon, missä kaksi kaunista jurttia odotti meitä loimuavine tulineen. Lähestyimme nyt melkein eteläiseen suuntaan Tengis-bajn solaa.

Helmikuun 26 p:n yönä lähetimme kahdeksan kirgiisiä lapioiden, rautakankien ja kirveiden kera etukäteen solalle raivaamaan tietä. Varhain aamulla seurasi karavaani jälessä. Karakijan luona tulimme ensimäiseen pahaan paikkaan, missä kirgiisit vielä olivat hakkaamassa astimia jäähän, jota yöllä muodostaa ylempänä olevasta lumesta sulanut vesi. Nuo pienet vuorihevoset, joista jokainen kantoi noin viisi puutaa (80 kg), ovat ihailtavia. Ne luisuvat pitkät matkat rinnettä alas, kiipeävät notkeasti kuin kissat ylös jyrkänteitä ja keikkuvat uskomattoman varmasti kapeilla, liukkailla kivillä, usein jään peittämillä ja syvänteesen viettävillä.

Kara-kija (Musta rotko) on sopiva nimi. Mustat, pystysuorat kallioseinät muodostavat kaidan käytävän, missä syvät varjot vallitsevat ja mihin ei ainoakaan auringon säde ylety. Kaksi siltaa menee tässä Isfairanin yli, joka ylemmän luona muodostaa jymisevän vesiputouksen. Ihania, samalla kertaa kamaloita ja ihastuttavia maisemakuvia seuraa toinen toistaan, mitä eriskummallisimpia näköaloja sekä ylös- että alaspäin avautuu laaksossa: se on jylhää ja suurenmoista luontoa.

Joen yli mentiin taas neljää pikku siltaa myöten, joista viimeinen oli niin kehno, että miehet tuskaisina tarkkasivat jokaista sen lahojen pölkkyjen yli vaappuvaa hevosta. Edempänä oli lumivyöry täyttänyt koko laakson haudaten joen ja tien alleen. Joki porisi kuin tunnelista sen reunasta, tien korvaukseksi luotiin polku lumivuoreen. Onneksi tapasimme täällä tusinan kirgiisejä, jotka olivat Margelaniin työn hakuun menossa. He auttoivat meitä tien teossa. Polku oli kuitenkin niin jyrkkä, että jokaista hevosta täytyi viiden miehen olla ylös työntämässä.

Laakso kapenee, sen pohja kohoaa suunnattoman jyrkäksi ja sulaa vähitellen yhteen vuoren rinteiden kanssa. Viimeinen osa tiestä oli vaikein ja vei meidät toisen lumivyöryn yli toisensa perästä. Melkein kaikki hevoset lankesivat yhden tai pari kertaa, ja kun ne eivät lumessa päässeet kuormineen pystyyn, täytyi kuorma purkaa ja sitten taas uudelleen sälyttää, joten viivykkejä tuli tuhkatiheään. Viimeisen vyöryn yli oli niin vaikea päästä, että suuri osa tavaroita oli kannatettava kirgiiseillä pieneen, kivestä ja palkeista tehtyyn karavaanivajaan asti, joka antoi laaksoon päin, ja siinä oli myöskin jurtti.

Olin käynyt jalkasin suurimman osan matkaa ja olin kovasti väsynyt. Olimme 2,850 m korkeudessa. Yöllä alkoi jo vuoritauti tuntua ja seuraavana päivänä se kiihtyi ankaraksi päänsäryksi ja sydämmentykytykseksi. Korkeuden äkillinen muuttuminen se synnyttää nämä kärsimykset, jotka kuitenkin parissa päivässä häviävät jälettömiin.

Tietä raivaamassa olleiden kirgiisien palattua seuraavana aamuna läksimme vakavan mielialan vallitessa solalle, joka nyt yltäänsä oli paksun lumen peitossa. Tavattomien vaivojen ja ponnistusten perästä jouduimme altaan muotoiseen loveen Alaijonon harjassa, missä lunta oli lähes kahta metriä syvältä. Kaitanen, syvä polku oli polettu hangen poikki ja sen luja pohja oli kuin hetteen päällitse käyvä notkuva porras. Askel sivulle, ja hevonen upposi kokonaan lumeen ja oli taas aikaa hukaten ja yhteisvoimin kiskottava portaalle.

Lounaasta näkyy nyt yksinäinen vuoriryhmä, Kara-kir, joka ilman ja tuulen kuluttamine harjoineen pistää ylös ikuisesta lumesta ja kuin merimerkki näyttää tietä itse solaankin. Sadoissa mutkissa kaarrellen polku luikertaa pitkin viimeistä harjaa. Hevosten saatua ponnistaa voimansa mitä tiukimmalle, saavuimme viimein ehein nahoin ja kaikki kapineet mukana pelättyyn Tengis-bajhin. Lepäilimme siinä tunnin ajan ihaillen hurmaavata maisemaa.

Hengitettyämme mahtavan vedenjakajan ohutta, kevyttä ilmaa, laskeuduimme hiljalleen laaksoon. Rinne oli yhtä jyrkkä kuin pohjoispuolella; lumivyöryjä tavattiin tuon tuostakin. Muutamat niistä olivat pudotessaan kiskoneet maata ja soraa mukaansa eikä niitä huomattu ennenkuin hevoset mahaansa myöten vajosivat löyhään, petolliseen pohjaan. Muuan suurimmista vyöryistä oli 400 m leveä ja lähes 20 m syvä ja oli edellisenä päivänä pudonnut. Kirgiisit sanoivat, että saatoimme ylistää itseämme onnellisiksi, kun niin nipin napin olimme päässeet sen kynsistä. Kun laviini, lymivyöry, syöksyy laaksoon valtavalla voimalla ja painolla, sen alin kerros muuttuu painosta jääksi, ja onnettomat, jotka joutuvat sen alle, jäätyvät lasikovaan jääröykkiöön, josta on mahdoton millään tavoin pelastua. Eivät luultavasti ehdi ajatellakkaan, ennenkuin iskun huumaamina jäätyvät.

Maaliskuun 4 p. satoi lunta koko päivän ja maisema oli sankan sumun peitossa, joten sitä ei vähääkään näkynyt. Kaikki oli valkoista; maa ja taivas sulivat yhteen. Ainoana lepokohtana silmälle oli karavaani, tumma viiva, jonka alkupää näytti yhä harmaammalta ja loppu katosi sumuun. Etunenässä ratsastettiin kahdella kameelilla. Niiden ajajat etsivät lujaperäisimpiä paikkoja ja ratsastivat sen vuoksi jos jonkinlaisia mutkia tehden kohopaikkojen yli. Lumi oli kuitenkin niin syvää, että kameelit usein aivan odottamatta upposivat melkein kokonaan, jonka vuoksi täytyi muuttaa suuntaa.

Hevoset kahlaavat kameelien jälkiä myöten, kantamukset ja jalustimet laahaavat. Äänettä ja raskaasti jono kulkee eteenpäin lumen poikki.

Saadakseen ne onnellisesti syvimpien lumipaikkojen yli, kirgiisit ottivat huovan kappaleita jurtista ja levittivät niitä lumelle, ja näiden päällitse talutettiin sitten hevoset pitkässä jonossa. Järestänsä siirrettiin sitte takimaiset huopapeitteet eteen, ja monien vaivojen perästä onnistuimme taas saamaan karavaanimme lujalle pohjalle.

Ilmastolla näissä seuduissa on omituisuutensa. Aurinko paahtaa kasvoihin toiselta puolen, mutta varjopuolella on paleltua. Tuntuu hehkuvan helteiseltä, kun on tyyni ja taivas on kirkas keskipäivän aikaan, ja silloin heitetään lammasnahkaturkki pois; mutta ei tarvitse enempää kuin pilven tai vuoren siimeksen joutua auringon eteen, kun on taas aivan jäätyä. Kasvojen hipiä käy kuivaksi ja kovaksi kuin pergamentti, sittenkuin nahka on pari kertaa kesiytynyt. Siinä leikissä paahtuukin ruskeaksi kuin hindu.

Mentyämme Suuren Kara-kul järven yli, missä minä useina päivinä tein syvyysmittauksia, ja vielä yhden solan, Ak-Bajtalin poikki, tulemme tasaisemmalle maalle. Meillä on nyt enää pikkuinen matka jälellä lähimpään päämääräämme. Kaukaa näkyy pieni venäläinen linnoitus; sen luoteisessa nurkassa liehuu Venäjän lippu "maailman katolla". Tulemme lähemmä: 160 soturia ja kasakkaa seisoo muurilla rivissä hurraten lujasti. Portilla tervehtii minua sydämmellisesti komentaja, kapteeni Sajtseff, ja hänen kuusi upseeriansa. Upseerien rakennuksessa on huone ollut minun varallani jo viikon valmistettuna ja väelleni on laitettu jurtti.

Saatuamme kaikki kuntoon kävin mainiossa saunassa. Sitten kokoonnuttiin päivällisille upseerien kasinoon. Kerrotaan terveisiä Margelanista, tuhansia kysymyksiä tehdään vaaranalaisesta talviratsastuksesta Pamirin yli, ja kun viimein tulista Turkestanin viiniä tarjotaan, esittää komentaja juhlallisin sanoin kuningas Oskarin maljan. Jos koskaan on kelpo harjannostojuhlaa vietetty ja jos koskaan ilo on korkealle kattoon kiivennyt, niin varmasti ainakin täällä, "maailman katolla", 3,610 metriä yli merenpinnan, kaukana maailman melusta, keskellä Aasiaa, seudussa, jossa lähimpinä naapureinamme olivat kallioiden vuorivuohet, erämaan sudet ja taivaan kuningaskotkat.

Vieraasen tekee Pamirskij Post erittäin miellyttävän vaikutuksen. Pitkän, väsyttävän matkan suoritettuaan läpi asumattomien, jylhien vuoriseutujen matkustaja saapuu tähän suuren Venäjän pienen kaistaleesen, jossa hänet pikemmin oman maan miehenä ja vanhana tuttuna ottaa vastaan upseeriseurue, niin rakastettavia, kohteliaita ja vierasvaraisia miehiä kuin suinkin voi ajatella. Minun odottamaton tuloni tuotti vaihetusta yksinäiseen ja yksitoikkoiseen elämään Pamirskij Postissa, sillä menneen vuoden syyskuusta ei linnaväestö ollut tavannut muita ihmisolentoja kuin kirgiisejä. Siitä päivästä kun upseerit ratsastavien sananlennättäjien kautta olivat saaneet tietää että minä olin tulossa, he tähystelivät kaikilla linnan kiikareilla pohjoiseen päin, ja kun minä sitten ratsastin portista sisään, tervehti koko linnaväki minua mitä sydämmellisimmällä tavalla.

Pamirskij Post muistuttaa elävästi laivasta. Muurit ovat sen partaat, laaja, aukea Murghablaakso sen meri ja linnanpiha kansi, missä usein kävelimme ja mistä oivallisilla tähystimillä tarkastelimme näköpiirin etäisiä rajoja, aina yhtä äänetöntä ja elotonta taivaanrantaa, mistä ainoastaan tiistaisin yksinäinen ratsastaja lähestyy. Se on posti-djigiti, joka tuo kaikkien kaivatuimman postin Venäjältä.

Hänen tulonsa on tärkeä tapahtuma. Kun hän ratsastaa linnanpihaan, ovat kaikki häntä vastassa. Komentajan adjutantti avaa postilaukut; kaikki seisovat jännitettyinä ympärillä ja vastaanottavat kirjeitä, sanomalehtiä ja paketteja ystäviltään ja omaisiltaan. Se on oikea jouluilta ja sääliksi käy se, joka jää osattomaksi joululahjoista, kun muut ovat tyytyväisiä. Niin kävi minulle kolmena postipäivänä muuttuneen matkasuunnitelmani vuoksi. Postini meni etukäteen Kashgariin, minkä vuoksi en neljään kuukauteen saanut ainoatakaan kirjettä kotoa.

* * * * *

Huhtikuun 7 p. läksin Pamirskij Postista ja sen vierasvaraisten upseerien luota matkalle Kashgariin. Matka kävi Itä-Pamirin läpi, suurimmaksi osaksi Kiinan alueella.

Rehim Baj oli sairastunut ja oli koko loppumatkan Kashgariin mennessä kykenemätön toimiinsa. Hänet täytyi kulettaa kollina kameelin selässä. Islam Baj sai hoitaakseen hänen tehtävänsä, ja juuri tällä matkalla minä opin tuntemaan ja arvossa pitämään tämän oivallisen miehen ominaisuuksia.

Tiemme kulki ensinnä itään, mutta kääntyi vähitellen koilliseen. Ei kestänyt kauvan ennenkuin etäältä kohosi näkyviimme mahtava vuoren huippu, jonka otsa oli lumen peitossa ja kylkiä pitkin riippui jäävirtoja (glasieereja) jyrkkinä rinteinä. Se oli Mus-tag-ata, Jäävuorten isä, Kvenlunjonon korkeimpia huippuja, ja ylipäänsä korkeimpia maan pinnalla. Se on nimittäin lähes 25,000 jalan korkuinen. Lähenemme sitä yhä enemmän. Jättiläisen pohjoisjuurella on syvällä lumipeitteisten vuorijonojen välissä alppijärvi Pieni Kara-kul, jonka samalla kertaa suurenmoinen ja ihastuttava luonto yhdessä mahtavan naapurinsa, Jäävuorten isän kanssa kerran toisensa perästä oli houkutteleva minut näille seuduille.

Lähistössä kulkee Venäjän ja Kiinan Pamirin raja. Kiinalainen rajavartijaväki koetti kaikin mokomin tehdä matkalleni esteitä. Mutta sen hyväntahtoisempia ja avuliaampia olivat seudun kirgiisit. Heidän päällikkönsä, Togdasin Bek, kutsui minut telttakyläänsä ja hänestä sain yhden parhaita aasialaisia ystäviäni. Hän ja seudun muut bekit osoittivat minulle jos jonkinlaista ystävyyttä, kutsuivat minut luokseen ja toimeenpanivat kunniakseni kirgiisiläisen ratsasleikin, bajgan, joka suoritettiin siten, että kilpailevat ratsastajat hurjaa neliä ajaen koettivat temmata maasta teurastetun vuohen, jonka muuan ratsastajista oli kentälle heittänyt. Täällä tutustuin erääsen 111-vuotiaasen bekiin, joka korkeasta ijästään huolimatta vielä suorana ja muhkeana istui satulassa.

Kirgiiseihin minä miellyin vähitellen yhä enemmän. Neljä kuukautta asuin heidän keskuudessaan ja vaikka koko ajan olin yksinäinen eurooppalainen, ei tämä yksinäisyys tuntunut minusta rasittavalta, sillä kirgiisit hoitelivat minua aina samalla ystävyydellä ja vierasvaraisuudella. He ottivat osaa kuljeksijaelämääni ja muutamat heistä seisoivat sivullani joka ilmalla. Läheltä ja kaukaa tuli kirgiisejä vieraisille leiripaikoilleni ja lahjoittivat minulle lampaita, sorsia, peltopyitä, leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun aulia lähenin, olivat ratsastajat minua vastaanottamassa, saattoivat minut bekin jurttiin, osoittivat minulle kunniapaikan tulen ääressä ja tarjosivat "dastarkhania".

Lapset minua enimmän huvittivat, ja monet heistä olivat niin somia juoksennellessaan ympärilläni, päässään värillinen patalakki eikä vaateriepua yllä tai puettuina isiensä suunnattomiin nahkasaappaihin, että minun monesti oli vaikea heistä erota. Ensi kerran silmättyään outoa ilmiötä, jolla oli silmälasit ja kummalliset vaatteet, he puittivat tavallisesti pakoon ja piiloutuivat äitiensä taa tai jurtin nurkkiin; mutta ei tarvittu enempää kuin sokeripala voittaakseen heidän luottamuksensa.

Kirgiisit huomasivat pian, että minäkin puoleltani katsoin heidät ystävikseni ja viihdyin heidän parissaan. Asuin myötäänsä heidän jurteissaan, söin samaa ruokaa kuin hekin, ratsastin heidän jakeillaan seudusta seutuun, sanalla sanoen minusta tuli lopuksi täysiverinen kirgiisi. He mielistelivätkin usein minua sanoen: "siss iudi kirgiss bo olldiniss, nyt teistä on tullut kirgiisi".

Kirgiisien luona sain toisenkin uskollisen ystävän. Eräänä päivänä oli matkaamme lyöttäytynyt viheliäinen kirgiisiläiskoira ja mieheni olivat sitä vaalineet. Pian se meihin perehtyi. Nimitimme sitä Jolldashiksi (matkatoveriksi). Olimme tavanneet sen muutamien kiinalaisten ratsastajien seurasta, jotka silminnähtävästi parhaansa mukaansa olivat koettaneet näännyttää sitä niin nälkään kuin suinkin. Meidät nähtyään koira kai ajatteli, että mitä väkeä lienemmekin, me varmasti olisimme kiinalaisia parempia; se pyörsi sen vuoksi takaisin ja seurasi meitä uskollisesti.

Minusta elukka näytti niin laihalta ja surkealta, että olisin ajanut sen heti tiehensä, mutta miehet rukoilivat uuden toverin puolesta, ja niin se sai jäädä joukkoon. Hyvin se jaksoi meidän luonamme, sai syödä niin paljon kuin halutti ja yksinään pitää hyvänään kaikki ruokaverojemme jätteet. Kohta se tointuikin ja koheni tavattoman kauniiksi ja hauskaksi koiraksi, erinomaiseksi vartijaksi ja mitä parhaaksi toveriksi, ja kun myöhemmin kävimme Venäjän Pamirissa, herätti Jolldash hilpeydellään oikein upseerien huomiota. Siitä tuli vähitellen minulle seura, jota ilman en voinut olla, ja katkerata oli ero, kun se aavikkomatkalla kuoli janoon.

Jolldash oli siis matkassani toisellakin retkelläni Pamirin yli, kesti pahimmat rasitukset nurkumatta, piti mitä tarkinta yövahtia leiripaikoissamme ja oli aina erinomaisella tuulella. Eikä se ollut arkalasta kotoisin. Kun me milloin tahansa marssiessamme lähenimme aulia, kiiti Jolldash nuolena etukäteen ja oli heti kinassa aulin koirien kanssa. Vaikka se ihailtavan ketterästi iski oikeaan ja vasempaan, tuli kuitenkin aina selkään, mutta ei se siltä vähän vähää hätkähtänyt kymmenenkertaisenkaan ylivoiman edessä.

Kun sen nyt rientomarssissa täytyi juosta Pamirskij Postiin, lyöttyi siltä takakäpälät. Miehet ompelivat sen vuoksi sille parin nahkasukkia, jotka tekivät sen saapasjalkaisen mestarikissan näköiseksi. Äärettömän hullunkuriselta se näytti ylen varovasti koetellessaan näitä ihmeellisiä kojeita. Ensinnä se käytti vain etukäpäliä ja laahautui istuallaan eteenpäin. Sitten se juoksi kolmella jalalla nostaen vuorotellen toista takajalkaa. Viimein se kuitenkin älysi että saappaat olivat käytännölliset ja suojelivat käpäliä haavoittumasta.

4.

JAKIN SELÄSSÄ MUS-TAG-ATAA YLÖS.

Jo ensi kerran silmätessäni Mus-tag-ataa oli minut vallannut vilkas halu kiivetä sen kukkuloille, ja kun nyt olin sitä niin lähellä, päätin yrittää. Kirgiisit neuvoivat luopumaan aikeestani. Metsästäjiä, jotka olivat harhaantuneet melkoisen korkealle, oli ruvennut pyörryttämään, ja kun eräällä metsästysretkellä oli ahdistettu metsävuohia ylös jyrkkiä jääseiniä vastaan, olivat yksin nämäkin notkeat ja nopeat eläimet peräytyneet. Kotkankin siivet väsähtävät ennenkuin se yllättää korkeimmat paltaat. Kirgiisit pitävät Mus-tag-ataa pyhänä vuorena, jonka laella heidän pyhien miestensä henget pitävät asuntoaan. Näkymättömät olennot vartioivat linnaa ja syöksevät alas ne ylen rohkeat, jotka uskaltavat nousta sen valleille.

Minä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni ja eräänä aamuna seisoi vuorikaravaani odottamassa telttani ulkopuolella. Siinä oli kuusi ahavoittunutta kirgiisiä lämpimissä lammasnahkaturkeissa ja sauvat kädessä, yhdeksän jakia, isoja mustia otuksia, ja kaksi lammasta. Jakeille sälytettiin tarpeelliset ruokavarat sekä lapioita, vartaita, kirveitä, köysiä, turkkeja, huopapeitteitä, valokuvauskoneita j.n.e. Arimpia kojeita ja tähystimiä saivat kirgiisit kantaa laukuissa.

Muut jakit satuloitiin, noustiin ratsaille, heitettiin hyvästit Togdasin Bekille ja lähdettiin verkkaisessa marssissa nousemaan vuorta kaakkoon päin. Jakia ohjataan nuoralla, joka on pujotettu nenäruston läpi; se tallustaa muutoin, vaikka kuinka panee vastaan, enimmäkseen oman päänsä mukaan, turpa maassa, ja sen puhkutus kuuluu kuin etäisen sahan jyske.

Illan suussa yllätimme lumettoman paikan, joka oli tuulen suojassa ja 4,439 metrin korkeudella. Olimme siis nousseet lähes 700 metriä Su-bashin aulista, joka oli 3,756 metrin korkeudella. Pysähdyimme tähän ja panimme pystyyn yksinkertaisen leirimme. Huopamattojen, alppisauvojen ja köysien avulla miehet pystyttivät suojavarjostimen navakkaa etelätuulta vastaan. Teurastettiin toinen lammas kirgiisien rukoillessa: "Allahu ekbär, bismilla errahman errahim", eikä liha ehtinyt jäähtyä ennenkuin se pistettiin pataan, jossa lumivesi kiehui jakin lannasta tehdyllä tulella.

Illalla tuli muuan kirgiisi vielä kahden jakin kera, kuormana tereskejä. Viritettiin komea tuli, jonka ympärille asettauduimme piiriin syömään. Pirteä loimu heittelihe huolettomasti kuin keveämielinen tanssijatar milloin sinne milloin tänne, suudellen katsojiaan ja kärventäen parran yhdeltä tai toiseltakin viluiselta kirgiisiltä, mikä sai koko joukon hilpeälle tuulelle. Kuu nousi Mus-tag-atan takaa loistavan kehän ympäröimänä; tuli sai vähitellen sammua, ja paljaan taivaan alla nukuimme rauhassa Hasrett-i-Musan vuorella.

Seuraava päivä, huhtikuun 18 p., oli ikävä. Taivas oli pilvessä, ilma oli kolea ja tuulla porotti, mutta päätimme kuitenkin koettaa. Vain kolme jakia otettiin mukaan, kirgiisit näet pitivät parempana käydä jalan. Jyrkkiä polvekkeita tehden etenimme verkalleen pitkin rinteitä, jotka yhä jyrkkenivät. Jakit kulkevat erinomaisen varmasti, mutta lepäävät usein. Kun pilvet joskus raottuivat, avautui nähtäviimme mitä ihanimpia tauluja.

Tultuamme Jam-bulak-jäätikön kalliosolaan pysähdyimme lepäämään. Olimme täällä 4,850 metrin korkeudella, joten kaikki Euroopan vuoret olivat meitä matalammalla. Jäätikkö on tästä syväksi uurtamastaan kaivannosta lähtiessä uhkea kuin kuningas, joka astuu ulos linnansa portista; mutta päästyään vuoren solasta aukealle, se levenee kahta jopa kolmea kertaa väljemmäksi ja ohenee sitä mukaa.

5,336 metrin korkeudella yllätti meidät lumimyrsky niin raivoisa, että meidän täytyi pysyä aloillamme useita tunteja ennenkuin suurimmalla varovaisuudella uskalsimme lähteä paluumatkalle vereksien kinosten poikki, jotka kätkivät salakavaloita kuoppia ja kivilouhia. Kun monien vastuksien ja seikkailujen perästä palasimme leiripaikkaan, tapasimme sieltä jurtin, jonka Togdasin Bek ystävyydessään oli meille lähettänyt, sekä lisiä ruoka- ja polttoaineita hänen aulistaan.

Huhtikuun 19 p. riehui lumimyrsky sillä vuoren korkeudella, jossa oli leiripaikkamme, ja kun oli ilmeistä, että saisimme hyvää säätä kauvankin odottaa, lähetin erään kirgiisin noutamaan laaksosta ruokavaroja useammaksi päiväksi. Itse tein Islam Bajn ja kahden kirgiisin kanssa pienen retken; muut, joita vaivasi päänsärky ja sydäntä ellosteli, saivat levätä.

Teimme hyvin hauskan ja opettavan kävelyretken Jam-bulak-jäätikön kielekkeesen. Köysien, kirveiden ja sauvojen avuin kulimme jäätikköä 320 metriä sen reunasta lähtien, mutta siinä 18 jalan syvyinen halkeama meidät seisautti. Lähistössä olevista 30 m korkuisista jääpylväistä päättäen lienee jäätikkö täällä vähintäin 50 m paksuinen. Tällä vaarallisella matkallamme olimme hypänneet useiden ammottavien railojen yli, mutta käytimmekin silloin kaikkia varokeinoja.

Illalla tehtiin suunnitelma seuraavaksi päiväksi; päätettiin, jurtti mukana, lähteä vuoren etelärinteelle koettaakseemme sieltä päin kiivetä ylös. Silloin tuli esteeksi, kuin mikäkin paha henki, vanha silmätulehdukseni (iritis) aikaansaaden ankaran säryn. Rohtovaroistamme ei lähtenyt apua, ja seuraavana päivänä kivistys oli niin kova, että minun oli jätettävä väkeni jälelle ja ratsastettava Su-bashiin. Ylväs suunnitelma raukesi, niin suurella vaivalla järjestetty retki meni myttyyn. Kirgiisit saivat palkkansa ja Mus-tag-ata, joka nyt välkkyi mitä loistavimmassa auringon valossa, — ihana näky niille, jotka saattoivat pitää silmiänsä auki — sai tällä kertaa jäädä rauhaan.

Kun silmät yhä huononivat, pidin viisaimpana kokonaan poistua näiltä korkeilta seuduilta loistavine lumikenttineen ja lähteä Kashgariin, johon vaivaloisen matkan suoritettua toukokuun keskipaikoilla saavuin. Täällä sain venäläisen pääkonsuli Petrovskijn vierasvaraisessa talossa nauttia hyvin tarpeellista lepoa. Olin alkuaan aikonut lähteä täältä suoraan matkalle itään päin. Mutta painostavan kuuma kesä teki tuloaan ja jos sen kuluessa olisin lähtenyt aavikkomatkalle, olisi se ollut "hehkuvien hiilien keräämistä pääni päälle". Pidin parempana suunnata kulkuni etelään päin palaten Mus-tag-atan ja Pienen Kara-kulin viileisiin seutuihin ja Su-bashin laaksossa asuvien kirgiisiläisystävieni luo.

Täältä kiipesin useita kertoja uudelleen jättiläisvuorelle ja sen jäätiköille eli jäävirroille, joita vuoren laella — "firnissä", niinkuin sitä nimitetään — olevilta lumikentiltä virtaa joka suuntaan pitkin vuoren kupeita. Halusin tutkia näiden jäätikkövirtojen paksuutta ja liikkumisnopeutta, samoinkuin vuoren rakennetta yleensä.

Kahden kirgiisiläisoppaan seuraamana ja ratsastaen komealla mustalla jakilla läksin heinäk. 27 p:nä itään päin ensimäiselle tutkittavalle jäätikölle, Gorumdehille. Ajelimme hiljalleen tutkittavalle pohjoiseen päin viettävää vuoren kylkeä, jonka halki virtaa kolme pientä jääpuroa. Oikealle puolen jää Mus-tag-atasta esiinpistävä jyrkkäpiirteinen, nokimusta kallioryhelmä, ja sen ylitse välkkyy pieni, lyhyt jäätikkö, jonka yläosa on äärettömän jyrkkä ja päättyy suppeaan lakeen.

Useita kertoja ratsastuksen kestäessä ihmetytti minua vuorikasviston väriloisto. Kukat, jotka usein viihtyivät keskellä itaroita moreeneja [moreeneiksi nimitetään sora- ja kiviharjuja, joita muodostuu jäätiköiden eteen ja sivuille], olivat aina merkillisiä melkein häikäisevistä väreistään. Kuta ylemmä tulimme, sitä puhtaammilta ja kirkkaammilta niiden värit näyttivät.

Muutamalta ruokoiselta harjulta läksimme jakeilla ratsastamaan tavattoman hankalaa moreenikenttää pitkin, missä möhkäleitä oli möhkäleen vieressä ja missä jakit usein polkivat näiden välissä oleviin koloihin, kuitenkaan kompastumatta.

Joka askelella on aihetta ihailla jakin taitavuutta päästä etenemään pahimmissakin paikoissa. Mutta täytyy olla jonkun verran tottumusta ennenkuin tuntee itsensä turvalliseksi sen satulassa istuessaan. Raskas eläin milloin keikkuu kivimöhkäleen terävällä syrjällä, milloin hyppää ketterästi mustan, ammottavan kolon yli ja saa heti jalansijan seuraavalla möhkäleellä, milloin luisuu liikkumattomin, jäykin säärin pitkin äkkijyrkkää soratöyrästä, missä kaksijalkainen olento ehdottomasti kaatuisi.

Ainoa, mikä jakilla ajaessa kärsimystä koettelee, on eläimen jörömäinen hitaus, sillä liian usein pitää se matkan jatkamista tarpeettomana, ja silloin täytyy sitä karahkalla muistuttaa velvollisuuksistaan. Ratsuvitsasta jaki ei ole tietääkseenkään ja pitää sivallusta jonkunlaisena ystävyyden osoitteena, johon vastaa tyytyväisesti äyhkien. Vain tanakka karahka saa sen vakuutetuksi, ettemme ole huviksemme kuleksimassa, ja tohisevasti röhkien se jatkaa sitten kulkuaan hiljaa hölkytellen.

Kun moreenit etempänä olivat paljaita möhkälekasoja, joten kulkumme kävi yhä tukalammaksi, jätimme jakit jälkeen ja menimme jalkaisin jäätikölle. Lähdettyämme viimeiseltä rantamoreenilta, joka yhtenään on muodostumassa, tulemme lujalle jäälle, joka kuitenkin alussa melkein kaikkialla on kiviröykkiöiden ja soran peitossa ja vain siellä täällä pistää esiin kirkkaina jääpyramiideina. Jäätikön synnyttämä rantamoreeni on täältä 450 m levyinen ja loppuu jotenkin äkkiä siihen, missä valkoinen jää alkaa.

Siinä on sikin sokin pyramiideja ja kartioita, ei kuitenkaan teräväsärmäisiä, pikemmin hyvin pyöreitä ja hohkaisen, kostean jääkerroksen peittämiä, joka loistaa liituvalkoisena kuin lumi. Tämä johtuu luonnollisesti nyt kaikkialla tapahtuvasta sulamisesta, ja joka paikassa kuulee kuinka sulanut vesi, möhkäleitten ja kivien välissä, tihkuu ja tippuu rakoihin tai jään pinnassa oleviin lätäköihin. Jäätikkö paukahtelee ja ritisee, siellä täällä kuulee pienemmän möhkäleen ja sorapaakun helisten putoavan ammottavaan halkeamaan ja etäämpänä kohisee jäätikköpuro, johon nyt auringon hellittäessä viljalti karttuu vettä joka haaralta.

Olin nyt tutkinut ja kartoittanut näitä jäätiköitä yhden toisensa perään; yöllä lepäsimme pienessä jurtissa, jonka olimme pystyttäneet suojaiseen paikkaan alemma vuoren rinteelle.

Sillä ajalla, minkä olimme viettäneet tällä korkeudella, jota ei monen alppihuipun korkeus voita, olimme usein niin sanoakseni väijyneet vuorta odottaen sopivaa tilaisuutta kiivetä sen kukkuloille. Mutta ilma näytti yhä laittavan meille voittamattomia esteitä. Milloin satoi lunta ja rakeita, milloin porotti jäinen pohjoinen, joka vei meiltä kaiken halun pyrkiä noihin korkeihin seutuihin, missä tuuli ryöpyttää lunta kuin pölyä sankkoina pilvinä.

Hetkisen saattoi aurinko heloittaa mitä poutaisimmalta taivaalta, seuraavana rajuilma jo raivosi ehkäisten päivän aikeet. Parilla kerralla meillä jo oli jakitkin sälytettyinä, kantamukset jaettuina kantajilleen ja oltiin juuri taipaleelle lähtemäisillään, kun samassa nouseva myrsky pakotti meidät odottamaan ja jottei päivä menisi hukkaan tekemään vain lyhemmän jäätikköretken.

Niin elettiin elokuun 5 p:vään ja kun olimme liiankin hyvin huomanneet, että talvi tällä kukkulalla oli aikainen vieras ja ettei meillä ollut pitkää aikaa hukattavana, päätimme huomiseksi varustautua lähtöön. Päivä käytettiin muuten lepoon, ja jurtissa vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Viime aikojen paljosta liikkumisesta rasittuneet jakit hylättiin ja saivat omistajineen palata kotiinsa. Molla Islam oli hankkinut sijaan uusia levänneitä ja muhkeita eläimiä. Satulat, rautakärkiset sauvat, köydet, eväät ja tutkimuskojeet tarkastettiin ja pantiin kuntoon illalla.

Päivä oli ollut kaunis, mutta hämärissä alkoi sataa rakeita ja tuulla kuten tavallisesti. Vuori, joka valkoisine lumi- ja jääkenttineen äsken oli säteillyt hohtavan kirkkaana, peittyi taas sankkaan pilveen, ja illan suussa tuulen jumalat pistivät hurjaksi piiritanssiksi tämän korkean valtaistuimensa ympärillä.

Jätettyäni Islam Bajn leiriä vartioimaan, läksin elokuun 6 p. klo puoli 7 Jehim Bajn, Molla Islamin ja kolmen muun kirgiisin sekä seitsemän muhkean jakin kera matkaan.

Päivä oli loistavan kaunis ja aivan sees, niin että pienimmätkin esineet saattoi huomata jo vuoren juurelta ja huiput näyttivät olevan aivan lähellä. Rinteiden tautta eivät nimittäin korkeimmat huiput näkyneet, ja tämä oli syynä siihen, että yhtenään pettyi. Ei tuulen leyhkää tuntunut eikä pilven hattara taivaan puhdasta sineä himmentänyt.

Ratsastimme ensiksi Jam-bulak-bashin verkalleen kohoavaa rinnettä auringon noustessa, kulimme sitten jyrkänteitä pitkin varjossa, kunnes aurinko oli niin ylhäällä, että paistoi suoraan kasvoihimme.

Painettiin reippaasti eteenpäin ja klo 7.10 olimme päässeet 4,500 m korkeuteen. Jyrkkiä rinteitä peitti joka paikassa rapautunut sora. Sitä oli niin sakeassa, ettei ainoakaan kasvi ollut päässyt juurtumaan. Jo nyt jätimme jälelle kaksi jakia, jotka myötäänsä seisattuivat ja viivyttivät meitä. Niillä ratsastaneet kirgiisit läksivät jalkasin taluttaen vuoron perään minun isoa, oivallista jakiani, joka ilman huomattavaa ponnistusta kiipesi sorassa ylös.

Klo 8 olimme Mont Blancin korkeudella ja heti sen perästä, 4,950 m korkeudessa tapasimme lumirajan. Alussa oli lunta pienempinä täplinä paljaiden soraläjien välissä, sitten tasaisena kenttänä, josta vain siellä täällä joku yksinäinen kivi pisti näkyviin; lumi oli tiivistä ja hienorakeista, mutta ei ollut hangella. Vasta pari sataa metriä ylempänä peitti lumikenttää ohut hangen kuori, niin kova, ettei siihen miesten pehmeistä nahkasaappaista jäänyt mitään merkkiä, ainoastaan jakien terävien sorkkien alla se narskui kovasti, mutta jakit eivät koskaan livenneet.

Lumikerros kävi paksummaksi kuta ylemmä nousimme, muodostamatta kuitenkaan mainittavimpia kinoksia. Muutamista sentimetreistä se lisääntyi desimetriin ja korkeimmassa kohdassa, mihin pääsimme, oli se vasta 35 cm paksuinen. Lumen pinta kimmelsi aurinkoa vastaan tuhansina loistavina särminä, ja vaikka minulla oli kahdet silmälasit, rasitti silmiäni tuo häikäisevä valkonen lumikenttä, joka nyt levisi kaikkialla. Miehet, joiden silmät olivat aivan suojattomat, valittivat, että koko maailma näytti pyörivän ja että välistä löi silmät aivan mustaksi.

5,100 metrin korkeudella Molla Islam ja kaksi muuta kirgiisiä jättivät jakinsa oman onnensa nojaan lumeen väittäen jalan paremmin pääsevän. He eivät jaksaneet kuitenkaan nousta 200 m enempää, kun kaatuivat väsymyksestä ja päänsärystä ja nukkuivat kuolon raskaasti kinoksiin.

Kahden jälellä olevan kirgiisin ja kahden jakin kanssa jatkoin matkaa. Toinen miehistä talutti aina jakiani ja toisella jakilla saivat he ratsastaa vuorotellen. Hekin valittivat ankaraa päänsärkyä ja olivat miltei tukehtua hengenahdistukseen. Minua ei kumpikaan erikoisesti vaivannut, kuitenkin tuntui päätäni jonkun verran kivistävän, mikä lisääntyi ylemmä tullessa; mutta hengenahdistusta en muulloin tuntenut kuin mennessäni havaintoja tekemään. Mutta kun taas piti nousta satulaan, rupesi sydämmeni mitä kiihkeimmin tykyttämään ja olin mokomasta ponnistuksesta tukehtua henkihätään. Jakin yhä vastahakoisemmat ja reutovammat liikkeet sitä vastoin eivät minua ollenkaan rasittaneet.

Paljoa matalammilla kukkuloilla Demavendissa Persiassa olin vaivautunut paljoa enemmän; mutta siellä kulinkin jalan ja koko salaisuus on siinä, että on niin vähän kuin mahdollista rasitettava ruumistaan, esim. ratsastettava. Jos ratsastaminen käy laatuun, saattaa ilman pahoinvoinnin tunnetta kohota melkoisen korkeille kukkuloille. Nytkin olivat kaikki kirgiisit sairaina, selittipä pari heistä olevansa kuoleman kielissä, kun minä taas olin verrattain ripsas koko ajan. Mutta kirgiisit olivatkin ymmärtämättömyydessään vasten neuvoani jättäneet jakinsa ja taksineet lumessa ja pitkin jyrkänteitä, siten lopettaen voimansa, jotka niin tyystin olisi tarvittu vastustamaan ilman ohenemisen heikontavaa vaikutusta.

Sillä välin alkoi tuulla lounaasta aika navakasti; jauhon hienoinen lumi, joka täällä ei ollut hangella, ryöppysi pieninä pyörteinä ja taivas meni sakeaan pilveen. Olimme kaikki niin uuvuksissa, että päätimme levätä. Otettiin esiin leipää ja teetä sekä polttopuita; mutta kun vain katsoimme niihin, alkoi sydäntä ellostella, eikä kellekään ruoka kelvannut. Meitä vaivasi vain jano ja imeksimme myötäänsä lunta; jakitkin nuoleksivat suuria lumipaakkuja.

Täytyi käydä neuvottelemaan. Päivä alkoi olla lopussa ja tuuli alkoi vilulla puistatella. Kirgiisit olivat niin riutuneita, etteivät jaksaneet lähteä liikkeelle ja jakit läähättivät kielet pitkällä. Olimme juuri kupoolinmuotoisen töyryn juurella, joka yläpäästään tasoittui lakeaan päälakeen. Sen rinteillä oli yhä paksumpia lumikerroksia, joihin oli ilmestynyt rakoja ja halkeamia, mistä lumivyöryjä helposti saattoi muodostua.

Kirgiisit varoittivat menemästä tälle jyrkälle, putoamaan valmiille lumipaltaalle, missä jakit painollaan helposti saattavat panna lumivyöryn liikkeelle, jossa tapauksessa olisimme päässeet vuoren juurelle pikemmin kuin halusimme, mutta surkuteltavassa tilassa. He kertoivat, että laaksosta joskus näki lumivyöryjä syöksyvän tältä rinteeltä. Valtavina pilvinä kuului silloin lumi tupruavan, pyörivän ja kierivän jyrkänteitä pitkin ja paiskautuessaan laakson pohjaan muuttuvan osittain jääksi.

Kirvelevin sydämmin päätin kääntyä ja aimo vauhtia kiiruhdimme alas omia jälkiämme myöten, tulimme yhä lämpimämpiin ja tyynempiin ilmakerroksiin, haimme käsiin molemmat miehet ja jakit, jotka vielä olivat samassa paikassa, mihin ne olimme jättäneet, ja saavuimme seitsemän aikaan onnellisesti leirille, missä muutamat ystävämme syötävine antimineen meitä odottivat.

Mutta meidän oli vielä tutkittava kolme suurta jäätikköä, jonka vuoksi muutimme leirin elokuun 8 p. Tergen-bulakiin.

Molla Islamin kera tein kierroksen pitkin vuoren läntistä juurta. Tahdoimme ensiksi nähdä Jam-bulakin jäätikköuoman siinä kohdassa, missä siihen kaikki lisävirrat ovat yhtyneet. Kummallakin rannalla kohoaa suunnattomat moreenipenkereet. Missä kymi kohisten kiitää eteenpäin, on se huuhdellut irti suuremmat möhkäleet, niin että ne uomaan kasautuneina synnyttävät putouksia ja koskia.

Ei ole sen vuoksi helppoa kahlata yli jakeilla, sillä vesi on niin sameata, etteivät ne näe, mihin jalkansa sovittavat ja usein tuntee eläimen ikäänkuin häviävän altaan, kun se on sattunut polkemaan petollisten möhkäleitten väliin, joiden ympärillä vesi kiehuu ja sähisee. Helpotusta tuntien ratsastaa toiselle rannalle. Komea näköpiiri avautuu tästä itään päin, missä valkoinen jäätikkökieleke lepää jättiläismäisten moreenivallien välissä vuoren juuressa.

Tämän gneissimöhkälesokkelon läpi ei ole helppo päästä. Jakienkin kulettavaksi ne olivat liian suuria ja Molla Islamin täytyi sen vuoksi tehdä niiden kanssa kierros ja yhtyä minuun moreenin juurella.

Yksinäni uskollisen Jolldashin kera jatkoin matkaa, milloin kontaten, milloin keikkuen möhkäleillä, joita erotti toisistaan ammottavat, pimeät, kylmät halkeamat, joiden pohjalla sulavesi helkki kiviä vastaan. Kerran luisuin kahden möhkäleen väliin, jolloin täytyi päästää toinen kenkä, joka oli tarttunut niin kovasti kiinni, etten saanut sitä jalan kanssa irti kiskotuksi. Parissa paikassa pidin mukavampana käydä vedessä möhkäleitten alla ja välissä ja helpoituksesta huokasin, kun viimein onnistuin pääsemään pois näistä vaarallisista ja synkistä sokkeloista, missä kompassitta helposti eksyy.

Mutta monien seikkailujen perästä tultuani moreenin juuressa olevalle mäelle, näin Jolldashin vielä seisovan korkealla möhkäleellä, ulvovan ja uikuttavan surkeasti eikä se päässyt eteen- eikä taaksepäin. Viimein se kuitenkin katosi möhkäleen taa. Kuulin sen ulvovan ja molskahtavan veteen, ja niin se tuli moreenin alapuolelle nähtävästi tyytyväisenä, mutta myös suutuksissaan siitä, että olin peijannut sen mokomiin loukkuihin, sekä kepeästi liikaten toista jalkaansa.

Kulettuamme vähän matkaa viettävää niittymaata, jonka läpi juoksi raikas puro, lähestyimme Tjal-tumak-jäätikön kielekettä, jonka vietto on kokonaista 24,9°. Sen pinta on mustan soran peittämä, josta yksinäisiä valkoisia pyramiideja pistää esiin, mutta jäätikön reuna on kirkas kuin teräs.

Hämärässä saavuimme uuteen leiriin, missä kaikki oli järjestyksessä. Lähistössä on Tjal-tumakin agili (auli eli telttakylä), jossa on neljä ujta. Päällikkö Togda Baj Bek, kaunis, ylhäisen näköinen tadjikki, tuli heti tervehtimään ja ilmoitti, että kylässä oli kaikkiaan 25 asukasta, että yhdessä teltassa asui tadjikkeja (aarilainen heimo, puhuva persialaista murretta), mutta kolmessa muussa neimankirgiisejä, sekä että he vuoden läpeensä asuivat tässä seudussa. Talvella kuului olevan kamalan kylmä, lunta viljalti, joten lampaiden on vaikea käydä laitumella. Pitkällisen sateen jälkeen tavallisesti liukuu suunnattomia lumimääriä pitkin vuoren kupeita lumivyöryinä vetäen kiviä ja soraa mukaansa.

Vanha, ystävällinen beki lahjoitti meille lampaan ja pytyn jakin maitoa ja sanoi olevansa valmis hankkimaan kaikki mitä tarvitsimme, valittaen vain ettei hän itse vanhuutensa vuoksi voinut seurata meitä vuoriretkillämme. Istuimme pitkän aikaa jutellen uusista suunnitelmista, ja vasta iltamyöhällä ukko palasi moreenien keskessä olevaan yksinäiseen kotiinsa.

Ilma on tavallista leudompi, kirkas ja tyyni ja lumikentät loistavat liituvalkoisina ja ihanina kuutamossa. Moreenikummut heittävät tummia varjoja, mutta allamme katsoo laakso kuin pohjaton syvyys yön usvaan.

Seuraavana päivänä kävimme vuorostamme Togda Baj Bekin luona, joka kutsui kokoon kylän ylhäisemmät miehet ja tarjosi dastarkhania. Auli oli jäätikköjoen rannalla ja sitä ympäröi niittymaat, missä bekin jakit, kameelit ja hevoset söivät naisten lypsäessä lampaita. Useammat näistä tadjikkivaimoista olivat kauniita, näyttivät iloisilta ja ystävällisiltä ja touhusivat jos jotakin saadakseen vilaista vieraasen.

Näköala itään on suurenmoisimpia mitä saa nähdä. Edessämme kohoaa koko suunnaton vuoripaljous huimaavia korkeuksia kohti, missä huippujen lumi kehrää ne kankaat, jotka vuoren juurella tarjotaan uhrilahjoina auringolle, missä tuulet tuivertavat hillittömän rajuina ja missä kuolonrauha tasaa herruusvallan pakkasen kanssa.

Näemme jäätikön hiljaa ja juhlallisesti astuvan ulos vuoresta kuin kuningas salistaan ja moreenien kohoavan kuin vallituksina tämän valloittamattoman linnan ympärillä. Auringon paisteessa kimmeltää samea jäätikköpuro, joka iloisin hypyin karkelee kivien lomassa uomassaan, virmana ja ylen iloisena kuin koulupoika loma-aikana, onnellisena että on päässyt vapaaksi jään kahleista ja saadessaan kiitää lämpimämpiin ja hedelmällisempiin seutuihin.