14.
Samuelin paluu toi hiukan iloa murheelliseen majaani. Onni hymyili minulle Peran rulettien ääressä, ja syksy on uhkea itämailla. Asun eräässä maailman ihanimmassa maassa, ja vapauteni on rajaton. Saatan mielinmäärin kuljeksia Euroopan tai Aasian rannikon kylissä, vuorilla ja metsissä. Monet ihmisparat eläisivät koko vuoden yhden ainoan päiväni vaikutelmilla ja selkkauksilla.
Suokoon Allah pitkää ikää sulttaani Abdul Hamidille, joka on herättänyt henkiin suuret uskonnolliset juhlat, nämä Islamin loistavat menot. Stambul on joka ilta valaistu, Bosporalla liekehtivät bengalitulet, nuo kuolevien itämaiden viimeiset valot, suurenmoiset taikanäytelmät, joita epäilemättä en milloinkaan enää saa nähdä.
Huolimatta valtiollisesta välinpitämättömyydestäni on myötämielisyyteni tämän kauniin onnettomuuteen tuomitun maan puolella, ja hiljalleen, huomaamattani tulee minusta turkkilainen.
15.
… Tietoja Samuelista: Hän on turkkilainen sattumalta, juutalainen uskonnoltaan ja espanjalainen kansallisuudeltaan.
Salonikissa oli hän jonkunlainen ryysyläinen, soutaja ja kantaja. Täällä, kuten sielläkin, harjoittaa hän ammattiaan satamassa. Koska hän on miellyttävämmän näköinen kuin muut on hänellä paljon työtä, ja hän saa hyviä päiväpalkkoja. Iltaisin syö hän rypäleitä ja leipäpalan ja palaa kotiin onnellisena oloonsa.
Ruletti ei enään tuota, ja olemme kovin köyhiä kumpikin, mutta niin huolettomia, että se korvaa kaiken, kylliksi nuoria hankkiaksemme ilmaiseksi tyydytystä, josta toiset maksavat hyvinkin paljon.
Samuel vetää jalkaansa kahdet reiäkkäät housut työhön mennessään. Hän kuvittelee, etteivät reiät satu päälletysten, ja että hän on oivallisessa puvussa.
Joka ilta poltamme me, kuten kunnon turkkilaiset ainakin, nargilhetamme turkkilaisen kahvilan plataanien alla, tai sitten menemme me varjokuvateatteriin katsomaan Karagunuz'ia, turkkilaista nukketeatteria, joka viehättää meitä. Elämme kaiken levottomuuden ulkopuolella, ja politiikka ei ole meitä varten.
Konstantinopolin kristittyjen keskuudessa on kuitenkin kauhu vallalla, ja Stambul on Peran asukkaiden mielestä pelon paikka; vain vavisten he astuvat siltojen yli.
16.
Ratsastin eilen Stambulin kautta mennäkseni Izedolin Alin luo. Oli suuri Bairam-juhla, itämainen tenhonäytelmä, Ramazanin viimeinen kuvaelma. Kaikki moskeijat oli valaistu, minaretit kimmelsivät korkeimpiin huippuihinsa saakka ja tulikirjaimista tehtyjä koranin säkeitä liehui ilmassa. Tuhannet ihmiset huutelivat yhtäaikaa, tykkien jylistessä, Allahin armoitettua nimeä. Juhlapukuinen kansa kuljetteli kaduilla tuhansittain tulia ja lyhtyjä, hunnutetut naiset kävelivät ryhmissä ympäriinsä, kultaan, hopeaan ja silkkiin puettuina.
Kierrettyämme Izedolin Alin kanssa koko Stambulin päädyimme tutkimuksissamme vihdoin erääseen esikaupungin maanalaiseen luolaan, missä tanssijattariksi puetut, nuoret aasialaispojat esittivät rivoja tansseja yleisölle, johon kuului kaikenlaisia ottomanisen oikeuden käsistä livahtaneita. Koska en viitsinyt katsoa näytelmän loppua, joka olisi kelvannut esitettäväksi Sodoman parhaina hetkinä, niin palasimme kotiin päivän koittaessa.
17.
Karagueuz.
Herra Karagueuzin seikkailut ja kujeet ovat huvittaneet turkkilaisia monta vuosisataa, eikä vieläkään mikään osoita, että tämän henkilön suosiminen olisi lopussa.
Karagueuzin ja vanhan ranskalaisen Polichinellen luonteessa on paljon yhtäläisiä piirteitä. Pieksettyään kaikkia, muun muassa vaimoansa, antaa hänelle vihdoin paholainen, Sheitan, selkään ja vie hänet lopuksi muassaan katselijoitten suureksi iloksi.
Karagueuz on joko pahvista tai puusta. Hän esiintyy katselijoille nukkena tai varjokuvissa, ollen yhtä hullunkurinen molemmissa tapauksissa. Hän keksii äänenpainoja ja kujeita, joita Guignol ei olisi aavistanutkaan, hyväilyt, joita hän suo rouva Karaguezille, ovat vastustamattoman hullunkurisia.
Karagueuzin päähän pälkähtää joskus kysellä katselijoitten mielipidettä ja väitellä yleisön kanssa. Sattuupa myös, että hän rohkenee päästellä hyvinkin sopimattomia piloja, ja tehdä kaikkien nähden sellaista, mitä kapusiinikin kauhistuisi. Turkissa käy sellainen päinsä, sensuurilla ei ole mitään sanottavaa, ja joka ilta näemme kelpo turkkilaisten, lyhty kädessä, vievän pieniä lapsia Karagueuzia katsomaan. Lasten täyttämille katsomoille esitetään täällä sellaista, mikä Englannissa saisi kaartilaisenkin punastumaan.
Sekin on vain muudan itämaalaisten merkillinen tapa, jonka perusteella tekisi mieli väittää, että muhamettilaiset ovat paljon turmeltuneempia kuin me, mikä on ehdottomasti väärä johtopäätös.
Karagueuz-teatterit avataan Ramazan-kuukauden ensimmäisenä päivänä, ja niissä käydään hyvin ahkerasti koko se kuukausi.
Kun kuukausi on loppunut puretaan ne kaikki ja viedään pois. Karagueuz palaa vuodeksi laatikkoonsa, eikä hänellä, millään tekosyylläkään, ole oikeutta tulla sieltä ulos.
18.
Perassa tulee ikävä ja muutan pois. Menen asumaan vanhaan Stambuliin, vieläpä Stambulin toiselle puolellekin, Eyoubin pyhään esikaupunkiin.
Siellä on nimeni Arif-Effendi; oikeaa nimeäni ja tointani ei kukaan tiedä. Kunnon muhamettilaisilla, naapureillani, ei ole aavistustakaan kansallisuudestani; mutta se on heistä yhdentekevää, ja minusta myös.
Olen siellä kahden tunnin matkan päässä Deerhound'ista, melkein maalla, majassa, joka kuuluu minulle yksin. Turkkilainen kortteli on mahdollisimman kirjava: Vilkasliikkeinen kyläkatu basaareineen, kahviloineen, telttoineen ja vakavine dervisheineen, jotka polttavat nalguilheitaan mantelipuitten alla. Tori, jota koristaa vanha, jykevä suihkulähde valkeasta marmorista, ja jolla toisensa kohtaavat kaikki taloista tulevat mustalaiset, temppuilijat ja karhuntanssittajat. Tällä torilla on yksinäinen maja, joka nyt on meidän.
Alakerrassa on kalkilla rapattu käyttämätön eteinen, joka on valkoinen kuin lumi. Me avaamme sen vain iltaisin nähdäksemme ennen maata menoamme, olisiko joku piiloutunut sinne. Samuel väittää, että siellä kummittelee.
Ensimmäisessä kerroksessa on minun huoneeni, jonka kolme ikkunaa ovat tuolle jo mainitulle torille päin. Samuelin pieni huone ja haremlike ovat itään, Kultaiselle sarvelle päin.
Kun vielä nousemme kerroksen, olemme katolla, joka on tasainen, kuten Arabiassa. Sitä varjostaa viiniköynnös, joka valitettavasti kyllä on jo pahoin kellastunut marraskuun tuulessa.
Aivan majan vieressä on vanha kylämoskeija. Kun ystäväni muozzin nousee minareetiinsa, ja saapuu kattoni tasalle, niin lähettää hän minulle, ennen kuin hän laulaa rukouksensa, ystävällisen salam'in.
Näköala on kaunis täältä korkealta. Taustalla on Kultainen sarvi ja Eyoubin synkät maisemat, tuo pyhä moskea, joka marmorin valkoisena kohoaa salaperäisestä, satavuotisesta metsiköstään, ja sitten alakuloisia kukkuloita synkkine värivivahduksineen, johon on siroiteltu marmoria — ääretön hautausmaa, oikea kuolleitten kaupunki.
Oikealla uurtelevat kullatut purret Kultaista sarvea. Koko Stambul näkyy pienoiskoossa. Moskeijat ovat kuin kietoutuneet toisiinsa, kuvut ja minareetit sekaantuvat.
Tuolta kaukaa näkyvä valkotaloinen kukkula on Pera, kristittyjen kaupunki, ja sen takana on Deerhound.
19.
Alakuloisuus valtasi mieleni tuossa tyhjässä majassa alastomina seinineen, ravistuneine ikkunoineen ja lukottomine ovineen. Se oli niin kaukana, muusta maailmasta, kaukana Deerhound'ista, ja perin epäkäytännöllinen…
20.
Samuel kulutti viikon pesemiseen, valkaisemiseen ja paperoimiseen. Naulautamme permannolle valkeita mattoja, jotka peittävät sen kokonaan — puhdas ja mukava turkkilainen tapa. Uutimet ja punakukkaisella kankaalla peitetty leveä sohva täydentävät ensimmäistä, laadultaan perin vaatimatonta kalustoa.
Nyt on jo kaikki muuttunut. Huomaan mahdolliseksi tehdä kodin tästä majasta, johon kaikki tuulet puhaltavat, eikä se minusta enää olekaan niin kolkko. Kuitenkin tarvittaisiin sinne hän, joka on luvannut tulla; ja ehkäpä olenkin vain hänen takiaan eristäytynytkin maailmasta.
Eyoubissa olen kuin korttelin lempilapsi, ja Samuelistakin pidetään siellä hyvin paljon.
Aluksi ovat epäluuloiset naapurini ruvenneet rakastettavan kohteliaiksi vieraalle, jonka Allah heille lähetti, ja jossa kaikki on heille kovin arvoituksellista.
Kahden tunnin pituisen vierailun jälkeen selittää dervishi
Hassan-Effendi vaikutelmansa näin:
— Olet uskomaton mies, ja kaikki, mitä teet on kummallista! Olet hyvin nuori, tai ainakin näytät sellaiselta, ja elät niin omintakeisesti, etteivät edes täysi-ikäiset miehetkään voi olla sellaisia. Emme tiedä, mistä tulet, eikä sinulla ole minkäänlaista tunnettua ammattiakaan. Olet jo kurkistellut kaikkiin soppiin viidessä maanosassa. Tiedät paljon enemmän kuin kaikki ulemimme yhteensä. Muistat kaiken näkemäsi. Olet kahdenkymmenen, ehkäpä kahdenkolmatta ikäinen, ja ihmisikä ei riittäisi sinun salaperäiseen menneisyyteesi. Paikkasi olisi Peran eurooppalaisen seurapiirin ensirivissä, ja asetut Eyoubiin omituisen toverisi, juutalaisen maankiertäjän kanssa. Olet uskomaton mies, mutta katselen sinua mielelläni ja olen ihastunut, että elät keskuudessamme.
21.
Syyskuussa 1876.
Surre-humayoun juhla. Hallitsijan lahjat lähtevät Mekkaan.
Joka vuosi lähettää sulttaani pyhään kaupunkiin aarteilla lastatun karavaanin.
Dolma-Bagtshe'n palatsista lähtenyt kulkue astuu laivaan Top-Hane'n laiturilta mennäkseen Aasian Ikutariin.
Sen etunenässä tanssivat arabialaiset tam-tam'in jyskäessä heilutellen ilmassa pitkiä keppejä, joiden ympäri on kiedottu kultanauhoja.
Kamelit astelevat raskaasti. Niillä on strutsin höyheniä päässä, ja selässä jalokivillä koristetut kultabrokadilaitteet. Noissa säiliöissä ovat kaikkein kalleimmat lahjat.
Töyhtöpäiset muulit kantavat kalifin muita lahjoja kullalla kirjailluissa silkkiarkuissa.
Ulemat, korkeat virkamiehet seuraavat ratsain, ja sotajoukot seisovat kunniakujana tien varrella.
Stambulista on Pyhään kaupunkiin neljänkymmenen päivän matka.
22.
Eyoub on hyvin kaamea paikka marraskuun öinä. Oudot mietteet ahdistivat ja täyttivät sydämeni ensimmäisinä, tässä yksinäisyydessä viettäminäni öinä.
Kun olin sulkenut oveni, pimeyden ensi kertaa vallatessa taloni, verhosi syvä alakuloisuus minut kuin paariliina.
Mieleeni juolahti mennä ulos ja sytytin lyhtyni. Stambulissa viedään seitsemän jälkeen vankilaan kaikki lyhdyttömät kävelijät.
Kello seitsemältä illalla on Eyoubissa kaikki suljettua ja hiljaista; turkkilaiset menevät maata auringon laskettua ja lukitsevat ovensa.
Jos valo siellä täällä piirtääkin katuun ikkunanristikot, niin älä katsele sinne. Tuo lamppu on kuolinlamppu, joka valaisee vain suuria turbaaneilla koristettuja ruumiskirstuja. Sinut kuristettaisiin tuon ristikkoikkunan edessä, eikä mikään ihmisapu sinua pelastaisi. Nuo aamuun saakka värisevät valot ovat ahdistavampia kuin pimeys.
Stambulissa on monessa kadunkulmassa noita ruumiitten asumuksia.
Ja tuolla, aivan lähellämme, missä katu loppuu, alkavat suuret hautausmaat, missä kuljeksii laumoittain pahantekijöitä. Ryöstettyään sinut hautaavat ne sinut siihen paikkaan turkkilaisen poliisin milloinkaan sekaantumatta asiaan.
Yövartija käski minun palaamaan majaani kysyttyään ensin ulkona oloni aihetta, joka tuntui hänestä aivan selittämättömältä ja hiukan epäilyttävältäkin.
Onneksi on noitten yövartioitten joukossa paljon kelpomiehiä, ja etenkin tämä, joka pian sai nähdä salaperäisiä tulo- ja menomatkoja, oli aina moitteettoman hienotuntoinen.
23.
"Saatat löytää toverin, mutta et milloinkaan uskollista ystävää."
"Vaikkapa kulkisit läpi kaiken maailman, et ehkä löytäisi ystävää."
Vanhasta itämaisesta runosta.
24.
Loti sisarelleen Brigtburyssä.
Eyoubissa 1876.
… Sydämeni aukaiseminen sinulle tulee yhä vaikeammaksi, koska minun ja sinun näkökannat loittonevat päivittäin yhä enemmän. Kristillinen aate oli jäänyt kauaksi aikaa piilemään sieluuni vielä silloinkin, kun en uskaltanut enää. Siinä oli hämärää, lohdullista viehätystä. Nyt on tuo tenho voima täydellisesti hävinnyt; en tunne mitään turhempaa, valheellisempaa ja mahdottomampaa.
Tiedäthän, minulla on ollut kauheita hetkiä elämässäni, olen kärsinyt syvästi.
Halusin mennä naimisiin; kerroinhan sen sinulle. Jätin sinun tehtäväksesi hakea nuori tyttö, joka olisi kotoisen kattomme ja vanhan äitimme arvoinen. Pyydän, ettet enää ajattele sellaista, tekisin onnettomaksi naisen, joka tulisi puolisokseni, ja jatkan mieluummin elämääni huvitellen…
Kirjoitan sinulle surullisessa majassani Eyoubissa. Seuranani on vain pieni Yussuf niminen poika, ja hänetkin olen totuttanut tottelemaan vain viittauksia, säästyäkseni puhumisen ikävyydeltä. Kulutan kotona tuntikausia puhumatta sanaakaan kenellekään elävälle olennolle.
Sanoin, etten usko kenenkään alttiuteen; se on totta. Minulla on eräitä ystäviä, jotka osoittavat sitä paljon, mutta en usko siihen. Samuel, joka poistui luotani, pitää ehkä kumminkin eniten minusta.
En kuitenkaan kuvittele mitään. Se on hänen puoleltaan vain lapsen suurta innostusta, joka haihtuu jonakin päivänä kuin savu.
Sinun ystävyyteesi, sisko, luotan jossakin määrin, — tottumuksen tuloskohan sitten lienee, en tiedä, mutta pitäähän kumminkin johonkin uskoa. Jos on totta, että rakastat minua, niin sano, tai osoita se minulle… Minun on pakko liittyä johonkin. Jos se on totta, toimi niin, että saatan uskoa siihen. Tunnen maan pettävän jalkaini alla, tyhjyys avartuu ympärilläni, ja tunnen suurta hätää…
Niin kauan kuin saan pitää vanhan äitimme pysyn näennäisesti sinä, mikä nyt olen. Kun häntä ei enää ole, tulen sanomaan sinulle hyvästit, ja sitten häviän jättämättä jälkeäkään itsestäni…
24.
Loti Plumkettille.
Eyoub'issa marrask. 15 p:nä 1876.
Kaiken tuon itämaisen naamiopelin takana, joka verhoo elämäni, Arif-Effendinkin takana, on alakuloinen poika parka, joka usein tuntee sydämessään kuolettavaa kylmyyttä. On hyvin vähän ihmisiä, joitten kanssa tuo luonteeltaan perin suljettu nuorukainen joskus keskustelisi hiukan tuttavallisemmin — mutta te olette sellainen. — Teen mitä hyvänsä, Plumkett, onnellinen en ole; ei mikään neuvo saata sekoittaa ajatuksiani. Sydämeni on täynnä väsymystä ja katkeruutta.
Yksinäisyydessäni olen syvästi kiintynyt kulkuriin, jonka keksin Salonikin laitureilta, ja jonka nimi on Samuel. Hänen sydämensä on tunteikas ja vilpitön; rautaan juotettu hiomaton timantti, kuten Raoulde Nanzis vainaja olisi sanonut. Sitäpaitse hänen seuransa on lapsellista ja erikoista, ja minulla on vähemmän ikävä, kun hän on luonani.
Kirjoitan teille talvisen hämärän painostavalla hetkellä. Ympäristöstä ei kuulu muuta kuin muezzinin ääni, joka Allahin kunniaksi laulaa satavuotista valitustaan. Menneisyyden kuvat nousevat pistävän selvinä mieleeni, ympärilläni olevat esineet ovat uhkaavan ja murheellisen näköisiä, ja kysyn itseltäni, mitä minä oikeastaan olen tullut tekemään tänne Eyoubin kaukaiseen perukkaan.
Jospa vain hän olisi täällä, hän, Aziyadé!…
Odotan häntä aina, — mutta voi! kuten sisareni Anna odotti minuakin.
Lasken verhot alas, sytytän lamppuni ja takkavalkean — ympäristöni muuttuu ja ajatukseni sen mukana. Jatkan kirjettäni iloisen valkean edessä kiedottuna turkisviittaan, jalat paksulla turkkilaisella matolla. Hetkisen olen olevinani dervishi, mikä huvittaa minua.
Enpä juuri tiedä, mitä kertoisin teille elämästäni, Plumkett, huvittaakseni teitä. Aiheita on liiaksikin, mutta valinta on vaikea. Ja sitten, mikä on mennyttä se on mennyttä, eikä se kuulu enää meihin.
Useita rakastajattaria, joista en ole rakastanut yhtään, paljon äkkinäisiä käänteitä, paljon retkiä hevosella ja jalan kukkuloille ja laaksoihin. Kaikkialla näen tuntemattomia, tavallisia tai vastenmielisiä kasvoja, paljon velkoja-juutalaisia jäljessäni, kiireestä kantapäähän kullalla kirjailtuja pukuja, kuolemaa sielussa ja tyhjyyttä sydämessä.
Tänään, marraskuun 15 päivänä on tilanne tällainen:
On talvi; kylmä sade ja voimakas tuuli pieksävät surullisen majani ikkunoita. Ei kuulu muuta ääntä kuin niiden aiheuttama. Vanha turkkilainen lamppu riippuu pääni yläpuolella — ainoa, joka tällä hetkellä palaa Eyoubissa. Eyoub on synkkää seutua, oikea Islamin sydän. Täällä on tuo pyhä moskea, missä sulttaanit vihitään. Tämän perin muhamettilaisen kaupunginosan ainoita asukkaita ovat vanhat hurjat dervishit ja pyhien hautojen vartijat.
Kerroin siis teille, että ystävämme Loti on yksin majassaan, tarkasti kiedottuna ketunnahkaiseen viittaan, ja paraillaan kuvittelemassa olevansa dervishi.
Hän on lukinnut kaikki ovensa, ja nauttii kodin itsekästä hyvinvointia, joka on sitä suurempi, koska tällaisessa myrskyssä olisi paha olla ulkona, tässä vaarallisessa, nurjamielisessä maassa.
Lotin huone, kuten kaikki erikoisen vanhat rakennukset, johtaa omituisiin, syvämietteisiin unelmiin. Sen veistellystä tammesta tehty katto on kai aikanaan suojannut omituisia vieraita ja nähnyt montakin murhenäytelmää.
Yleisvaikutelma on entisen kaltainen. Permanto katoaa paksujen mattojen alle, jotka ovat asunnon koko ylellisyys, ja turkkilaiseen tapaan otetaan kengät sisään tullessa pois jalasta, etteivät matot tahraantuisi. Hyvin matala sohva ja lattialla hujan hajan olevat tyynyt ovat melkein huoneen ainoana kalustona, johon itämaisten kansojen intohimoinen velttous on jättänyt merkkinsä. Seinille on ripustettu hyvin vanhoja aseita ja koristeellisia esineitä. Kaikkialle on maalattu Koraanin lauselmia haaveellisten eläinten ja kukkien keskelle.
Sivulla on haremlik, kuten turkkilaiset nimittävät naistensa asuntoja. Se on tyhjä. Sekin odottaa Aziyadé'ta, joka jo olisi luonani, jos hän olisi pitänyt lupauksensa.
Toinen pieni huone omani vieressä on myös tyhjä. Se on varattu Samuelille, joka on mennyt Salonikiin hankkimaan tietoja tuosta nuoresta vihreäsilmäisestä naisesta. Eikä häntäkään kuulu palaavaksi.
Jos hän ei saapuisikaan, ottaisi joku toinen näinä päivinä hänen paikkansa. Mutta vaikutus olisi aivan toinen. Rakastin häntä melkein, ja hänen vuokseen olen ruvennut turkkilaiseksi.
25.
Lotin sisar kirjoittaa:
Brightbury'ssa 1876.
Rakas veli!
Eilisestä alkaen vaivaa minua toivottomuus, johon kirjeesi minut saattoi… Tahdot kadota!… Jonakin päivänä, ehkä aivan lähitulevaisuudessa, jolloin rakas äitimme meidät jättää, tahdot sinä kadota ja hylätä minut ikuisesti. Hyvästi kaikki muistomme, unhoon menneisyytemme! — Prizhtburyn vanha maja myydään, rakkaat esineet hajoavat, — ja sinä et olisikaan kuollut… eläisit jossakin pahan pauloissa, jossakin tietymättömissä, missä tuntisin sinun vanhenevan ja kärsivän! Silloin itkisin sinua, silloin tietäisin, että tyhjyys on tällaista, alistuisin, kärsisin ja painaisin pääni käsiini.
Sanasi herättävät vastustukseni ja saavat sydämeni vuotamaan verta. Sinä tekisit sen siis, koska sen sanot, kylmin kasvoin, ja sydämin, koska selität seuraavasi kirottua kohtalokasta tietä, etkä suo minulle enää mitään sijaa elämässäsi… Sinun elämäsi on minun elämäni, minussa on soppi, jossa ei ole ketään… se on sinun paikkasi, ja kun sinä jätät minut, jää se tyhjäksi ja polttaa minua.
Olen kadottanut veljeni, tiedän sen jo. Se on vain ajan, ehkäpä vain muutaman kuukauden kysymys. Hän on menetetty ajaksi ja iankaikkisuudeksi, kuollut jo tuhat kuolemaa. Kaikki luhistuu ja kaikki särkyy. Tuossa hän on, tuo rakas lapsi, syöksymässä pohjattomaan rotkoon — kuilujen kuiluun! Hän kärsii, häneltä puuttuu ilmaa, valoa ja aurinkoa. Mutta hän on voimaton. Hänen silmänsä ovat kiintyneet hänen jalkainsa juuressa ammottavaan syvyyteen. Hän ei nosta enää päätään, sillä hän ei voi, koska pimeyden ruhtinas sen kieltää… Joskus hän kuitenkin haluaa vastustaa. Hän kuulee kaukaisen äänen, joka on häntä lapsena tuutinut, mutta ruhtinas sanoo hänelle: "Valhetta, turhuutta, hulluutta!" Ja mitä tekee tuo sidottu, köytetty lapsi, verissään, huumautuneena rotkon pohjalla, opittuaan mestariltaan sanomaan hyvää pahaksi, niin, mitä hän tekee? Hän hymyilee.
Sinun kiusatussa, raskautetussa sielussasi ei mikään minua hämmästytä, ei edes Saatanan pilkallinen naurukaan, sillä niinhän piti käydäkin.
Oletpa menettänyt, veli parka, tuon kunnon kaipuunkin, josta puhuit. Et enää välitä tuosta lempeästä, vaatimattomasta pikku toverista, tuosta tuoreesta, hellästä ja sievästä äidistä lapsillesi, joita olisit rakastanut. Näen hänet tuolla, vanhassa salissa, vanhojen muotokuvien alla istumassa…
Turmelusta uhoava tuuli on kulkenut kaiken yli. Tuo veli, jonka sydän ei kuitenkaan voi elää ystävyydettä, joka sitä isoo ja janoo, hän ei enää välitä puhtaista tunteista. Hän vanhenee, mutta ei ole ketään häntä hellimässä ja hänen mieltään ilahduttamassa. Hänen rakastajattarensa nauravat hänelle — eihän heiltä voi muuta pyytääkään — ja silloin kuolee hän hyljättynä ja toivottomana.
Mitä onnettomampi, ahdistetumpi, sidotumpi ja luottavampi olet, sitä enemmän sinua rakastan. Oi, rakas veljeni, armaimpani, jospa taas palaisit elämään! Jospa Jumala sen tahtoisi! Jospa näkisit sydämeni murheen, ja tuntisit rukousteni lämmön!…
Mutta pelko, kääntymyksen harmi, kristillisen elämän kalpeat peikot! Kääntymys, mikä halpa sana!… Ikäviä saarnoja, mahdottomia ihmisiä, elotonta määräperäisyyttä, väritöntä kieltäymystä, säteetöntä ja sisällyksetöntä… Kaanaan arkikieltä… Saattaisiko tuollainen viehättää sinua? Kaikki tuo, näetkö, ei ole Jeesuksen oppia ja Jeesus, jonka tunnet, ei ole tuo säteilevä mestari, jota minä palvelen. Hän ei tuottaisi sinulle pelkoa, ei ikävää eikä eristystä. Kärsiessäsi oudosti ja tuntiessasi tuskaa, itkisi hän kanssasi.
Rukoilen joka hetki, rakas, muistosi ei ole milloinkaan niin täyttänyt sydäntäni… Tiedän, että uskot jonakin päivänä, menipä siihen sitten kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Ehkenpä kuunaan saa sitä tietääkään, — ehkäpä kuolen pian, — mutta toivon ja rukoilen aina!
Luulenpa, että kirjoitan aivan liikaa. Näin monta sivua! Sitä on raskas lukea! Rakkaani on alkanut kohotella olkapäitään. Tuleekohan päivä, jolloin hän ei enää lue kirjeitäni?…
26.
— Ukko Kairullah, sanon, — tuo minulle naisia!
Ukko Kairullah istuu edessäni maassa. Hän oli kumarassa kuin ilkeä vahinkohyönteinen; hänen terävä paljas päälakensa kiilsi lamppuni valossa.
Kello oli kahdeksan talviyönä, ja Eyoub oli pimeä ja hiljainen kuin hauta.
Ukko Kairullahilla oli kaksitoistavuotias, Josef niminen poika, joka oli kaunis kuin enkeli, ja vanhus kasvatti häntä jumaloiden. Lukuunottamatta tätä seikkaa oli hän mitä täydellisin roisto. Hän harjoitti kaikkia ammatteja, mitä vanha, rappeutunut juutalainen Stambulissa voi harjoittaa, ja etenkin erästä, joka oli saattanut hänet Yusbahi Suleimanin ja useiden muidenkin muhamettilaisten ystävieni tuttavaksi.
Häntä suvaittiin kuitenkin kaikkialla vain sen vuoksi, että monien vuosien kuluessa oli totuttu näkemään hänet. Kun hänet tavattiin kadulla sanottiin: "Päivää Kairullah!" ja vieläpä kosketettiin hänen karvaisten, suurten sormiensa päitäkin.
Kuultuaan pyyntöni mietti ukko Kairullah kauan ja vastasi:
— Tällä hetkellä, herra Marketo, ovat naiset hyvin kalliita. Mutta onhan niitä halvempiakin huvituksia, joita voin tänä iltana tarjota teille, herra Marketo… Hiukan musiikkia; mikä epäilemättä miellyttäisi heitä.
Sanottuaan nämä arvoitukselliset sanat sytytti hän lyhtynsä, otti turkkinsa ja kenkänsä, ja katosi.
Paolta tuntia myöhemmin kohosi huoneeni ovi verho ja sisään astui kuusi juutalaisnuorukaista, jotka oli puettu punaisiin, sinisiin, vihreihin ja keltaisiin turkisviittoihin. Heidän seurassaan oli Kairullah muutaman toisen vanhuksen kanssa, joka oli vieläkin iljettävämpi. Kaikki istuutuivat permannolle syvään kumarrellen, mutta minä pysyin välinpitämättömänä ja liikkumattomana kuin egyptiläinen jumala.
Lapsilla oli pienet keltaiset harput, joiden kielillä he alkoivat juoksutella kissankultaisilla sormuksilla varustettuja sormiaan. Näin syntyi omituista soittoa, jota kuuntelin vaieten muutamia minuutteja.
— Miellyttävätkö he teitä, herra Marketo? kysyi vanha Kairullah korvaani kuiskaten.
Olin jo käsittänyt, mistä oli kysymys, enkä osoittanut minkäänlaista hämmästystä. Minua vain huvitti jatkaa tätä inhimillisen alennustilan tutkimista.
— Ukko Kairullah, sanoin, poikasi on kauniimpi kuin nämä…
Kairullah mietti hetkisen ja vastasi sitten:
— Voimmehan puhua asiasta huomenna, herra Marketo.
—… Kun olin karkoittanut koko joukon kuin saastaisen eläinlauman, näin ukko Kairullahin pitkulaisen pään taas pistävän esiin hänen kohottaessaan ääneti oveni verhoja.
— Herra Marketo, sanoi hän, säälikää minua. Asun hyvin kaukana, ja luullaan, että minulla on rahoja. Olisi parempi, jos tappaisitte minut omin käsin kuin ajaisitte minut ulos tällä hetkellä. Antakaa minun nukkua jossakin nurkassa majassanne, ja vannon lähteväni ennen päivän nousua.
Minulta puuttuu rohkeutta lähettää ulos tuo vanhus, joka olisi kuollut siellä kylmään ja pelkoon, vaikka ei kukaan olisi häntä tappanutkaan. Tyydyin osoittamaan hänelle nurkan, johon hän kyyristyi kokoon kylmäksi yöksi, kietoutuen, kuten vanha siira, likaiseen turkkiinsa. Kuulin hänen vapisevan. Ankara yskä kohosi hänen rinnastaan kuin korina, ja hän säälitti minua niin, että nousin ylös, ja heitin maton hänen peitteekseen.
Heti kun taivas näytti valkenevan käskin häntä poistumaan neuvoen, ettei hän enää näyttäytyisi ovellani eikä missään sattuisi tielleni.
III.
KAHDEN EYOUBISSA.
1.
Eyoubissa, joulukuun 4 p:nä 1876.
Minulle sanottiin: "Hän on saapunut!", ja jo pari päivää olen elänyt odotuksen kuumeessa.
— Tänä iltana, sanoi Kadidja, tuo vanha neekerinainen, joka Salonikissa oli Aziyadén seurassa venheessä, ja uskalsi henkensä emäntänsä vuoksi. — Tänä iltana tuo vene hänet Eyoubin laituriin, majasi luo.
Minä odotin jo kolmatta tuntia.
Päivä oli ollut kaunis ja valoisa. Liike Kultaisella sarvella oli erikoisen vilkasta. Päivän mailleen mennessä laski tuhansia veneitä Eyoubin laituriin tuoden tähän rauhaisaan sopukkaan turkkilaiset, jotka asioittensa vuoksi olivat olleet Konstantinopolin väkirikkaissa keskuksissa, Galatassa tai suuressa basarissa.
Koska minut alettiin jo tuntea Eyoubissa, niin sanoi moni:
— Hyvää iltaa, Arif, mitä te nyt odotatte? Tiedettiin kyllä, ettei nimeni suinkaan ollut Arif, ja että olin länsimailta tullut kristitty, mutta itämaiset puuhailuni eivät säikyttäneet ketään, ja minua mainittiin kaikesta huolimatta valitsemallani nimellä.
2.
Portia! taivaan tähti! Portia! Kätesi, saavun!
(Alfred de Musset.)
Aurinko oli laskenut pari tuntia sitten, kun viimeinen vene lähestyi yksin Ayar-Kapu'sta päin. Samuel souti. Hunnutettu nainen istui perässä olevilla patjoilla. Tunsin hänet.
Kun he saapuivat, oli moskeijan tori jo tyhjä ja yö kylmä.
Tartuin hänen käteensä mitään puhumatta ja vein hänet juosten taloa kohti, unohtaen Samuel paran ulos…
Ja kun mahdoton uneni oli toteutunut, kun hän oli täällä, häntä varten varustetussa huoneessa, kahden kanssani, kahden raudoitetun oven takana, saatoin vain vaipua hänen eteensä syleillen hänen polviaan. Tunsin, että olin kaivannut häntä hurjasti; olin kuin murtunut.
Silloin kuulin hänen äänensä. Ensi kertaa hän puhui, ja minä ymmärsin — vielä outo ihastus! Muistamatta enää sanaakaan turkinkieltä, jota olin häntä varten oppinut, vastasin hänelle vanhalla englanninkielellä sekavia seikkoja, joita en itsekään käsittänyt.
— Severim seni, Loti! (Rakastan sinua, Loti, sanoi hän.)
Muutkin kuin Aziyadé olivat sanoneet minulle nämä ikuiset sanat. Mutta tämä rakkauden heleä soitto sattui ensimmäistä kertaa korviini turkin kielellä. Suloinen soitto, jonka olin unohtanut. Onko tosiaankin, mahdollista, että kuulen sen taas niin lämpimänä kumpuavan nuoren naisen puhtaan sydämen pohjalta, että minusta tuntuu kuin en olisi milloinkaan sitä kuullutkaan, ja että se väreilee kuin taivainen laulu väsähtyneessä sielussani…
Silloin kohotin hänet syliini, asetin hänen päänsä valoon katsellakseni häntä ja sanoin kuin Romeo:
— Sano se vielä kerran!
Aloin puhella hänelle kaikenlaista, mitä hän saattoi ymmärtää. Puhelukykyni palasi turkkilaisten sanojen mukana, ja kysyin häneltä tuhansia seikkoja sanoen:
— Vastaa minulle!
Hän katseli minua haltioissaan, mutta huomasin, että hänen ajatuksensa olivat muualla, ja puhuin tyhjyyteen.
— Etkö ymmärrä minua, Aziyadé?
— En, vastasi hän.
Ja hän sanoi minulle vakavalla äänellä seuraavat suloiset ja hurjat sanat:
— Tahtoisin syödä sinun huuliesi sanat! Senin laf yemek isterim!
(Tahtoisin syödä sinun äänesi kaiun!)
3.
Eyoubissa, syyskuussa 1876.
Aziyadé puhuu vähän, hymyilee usein, mutta ei naura milloinkaan. Hänen askeleensa ovat äänettömät, hänen liikkeensä notkeat, aaltoilevat, rauhalliset ja kuulumattomat. Sellainen on tuo pieni salaperäinen henkilö, joka useimmiten katoaa auringon noustessa, ja jonka yö tuo muassaan djuu'ien ja aaveitten ollessa liikkeellä.
Hän on kuin näky, ja tuntuu siltä kuin hän loisi hohdetta paikkoihin, joiden kautta hän kulkee. Hänen lapsellisen, vakavan päänsä ympäriltä hakee sädekehää, ja siinäpä se onkin, kun valo sattuu pieniin, käsin koskemattomiin, kampausta tottelemattomiin hiuksiin, jotka suloisesti ympäröivät hänen poskensa ja otsansa.
Hän pitää noita pikku hiuksia hyvin sopimattomina, ja häneltä menee tunti joka aamu koettaessaan, aivan onnistumatta, saada ne taipumaan. Hänen kaksi tärkeintä tointansa ovat tuo puuha ja kynsien oranssinpunaisiksi värjääminen.
Hän on laiska, kuten kaikki Turkissa kasvatetut naiset. Kuitenkin osaa hän koruompelua, tehdä ruusuvettä ja kirjoittaa nimensä. Hän kirjoittaa sen kaikkialle seiniin, vakavana, kuin tärkeäkin toimi olisi kysymyksessä, ja tylsyttää kaikki kynäni siinä hommassa.
Aziyadé ilmaisee minulle ajatuksensa pikemmin silmillään kuin suullaan. Hänen ilmeensä ovat merkillisen monenlaisia ja vaihtuvia. Hän on niin taitava katseen ihmekielessä, että hän saattaisi puhua vieläkin vähemmän tai olla kokonaan puhumatta.
Joskus hän vastailee eräisiin tilanteihin laulamalla turkkilaisten laulujen kohtia, ja tuossa otteiden käyttämistavassa, joka kuulostaisi typerältä eurooppalaisen naisen suusta, piilee outo itämainen tenho.
Hänen äänensä on matala, vaikka hyvin nuori ja tuore. Muuten hän puhuukin aina melko hiljaa ja turkin kielen vahvat suhuäänteet tekevät hänen puheensa soinnun karkeaksikin.
Aziyadé on kahdeksan- tai yhdeksäntoista vuotias. Hän kykenee itsestään, aivan äkkiä, tekemään äärimmäisen rohkeita päätöksiä, ja seurata niitä sitten, maksoi mitä hyvänsä, kuolemaan saakka.
4.
Kun ennen Salonikissa täytyi panna alttiiksi Samuelin ja minun henki saadakseni viettää tunninkin Aziyadén seurassa, olin uneksinut tuon mielettömän unen: — asua hänen kanssaan jossakin itämailla, piiloisessa sopessa, minne Samuelkin tulisi mukaamme. Olen vähitellen toteuttanut tuon unen, joka on vastainen koko muhamettilaiselle näkökannalle, ja siis mahdoton kaikissa suhteissa.
Konstantinopoli oli ainoa paikka, missä sellaista saattoi yrittää. Se on oikea ihmiserämaa, niinkuin Parisi ennen, useitten suurien kaupunkien kokoomus, missä jokainen tarkastuksetta elää mielensä mukaan — missä samalla kertaa saattaa edustaa monta eri henkilöä yhtä aikaa: Loti, Arif, Marketo.
… Puhaltakoon talvinen tuuli, puistelkoon joulukuun puuskat oviemme saranoita ja ikkunoittemme ristikoita!
Raskaitten rautatelkien, ladattujen aseiden, turkkilaisen kodin loukkaamattomuuden suojelemina, kuparisen hiilimaljan ääressä on meillä, pikku Aziyadé, hyvä olla.
5.
Loti sisarelleen Brightburyssä.
Rakas, pikku sisko!
Olen ollut kova ja kiittämätön, kun en ole kirjoittanut sinulle aikaisemmin. Olen tehnyt sinulle paljon pahaa. Sanot niin, ja uskon sen. Pahaksi onneksi ajattelin kaikkea, mitä kirjoitin, ja sellainen on mielipiteeni vieläkin. En mahda enää mitään pahalle, jota olen sinulle tehnyt. Olen vain ollut väärässä, kun annoin sinun katsahtaa sydämeni syvyyteen, mutta sinä tahdoit sellaista.
Uskon, että rakastat minua; kirjeesi osoittaisivat sen muitten todistusten puutteessa. Minäkin rakastan sinua, tiedäthän sen.
Minun tulisi ryhtyä harrastamaan jotakin, sanot, jotakin hyvää ja kunnollista, oikein sydämen pohjasta. Mutta onhan minulla hyvä, vanha äitini. Hän on nyt elämäni tarkoitus, määrä, jonka olen itselleni asettanut. Hänen tähtensä olen olevinani iloinen ja rohkea. Hänen takiansa pidän yllä olemassaoloni myönteistä ja järkevää puolta, pysyn Lotina, meriupseerina.
Olen samaa mieltä kuin sinäkin. En tunne vastenmielisempää oliota kuin vanha irstailija, joka liikkuu väsymyksen ja tuhlauksen välillä, ja jonka kaikki hylkäävät. Mutta sellaista minusta ei tule. Kun en enää ole nuori, terve ja rakastettu, silloin katoan.
Sinä vain et ole ymmärtänyt minua. — Kun katoan, olen kuollut.
Palatessani ponnistan voimani äärimmilleen teidän molempien, etenkin sinun takiasi. Kun taas olen teidän parissanne muuttuvat ajatukseni. Jos valitsette minulle nuoren tytön, jota rakastatte, koetan minäkin häntä rakastaa, ja pysyä teidän rakkautenne vuoksi tuossa tunteessa.
Koska olen puhunut sinulle Aziyadésta, voin kyllä sanoa, että hän on saapunut. — Hän rakastaa minua koko sielustaan, enkä voi tehdä päätöstä, eroanko hänestä milloinkaan. — Samuelkin on palannut. Molemmat ympäröivät minut niin suurella rakkaudella, että unhotan menneisyyden ja kiittämättömät, — ehkäpä hiukan poissa olevatkin.
6.
Vähitellen on Arif-Effendin vaatimaton talo tullut ylelliseksi: persialaisia mattoja, Smyrnan verhoja, fajanssiastioita, aseita. Kaikki nuo esineet ovat tulleet yksitellen, ei suinkaan vaivattomasti, ja tuo hankkimistapa lisää niiden tenhoa.
Ruletti on hankkinut siniset, punaisilla ruusuilla reunustetut satiinipeitteet, haaremitavarat. Ja ennen alastomat seinät on nyt verhottu silkillä. Tämä yksinäiseen tölliin kätketty ylellisyys tuntuu haaveelliselta näyltä.
Aziyadékin tuo melkein joka ilta uusia esineitä. Abeddin-Effendin talo on kafarnaum, täynnä vanhoja, arvokkaita tavaroita, ja naisilla on lupa, sanoo hän, lainata hiukan isännän yltäkylläisyydestä.
Hän ottaa kaiken takaisin, kun unelma on loppunut, ja kaikki minulle kuuluva myydään.
7.
Kuka antaa minulle jälleen elämäni itämailla, vapaan elämäni taivasalla, pitkät määrättömät retkeni ja Stambulin hälinän?
Lähteä aamulla Atmeidamista päätyäkseen illalla Eyoubiin, kierrellä moskeijoita rukousnauha käsissä, pysähtyä kaikkiin kahviloihin, hautakumpujen luo, kylpylöihin ja toreille, juoda turkkilaista kahvia pienen pienistä, sinisistä vaskijalkaisista kupeista, istua auringon paahteessa, huumautua hiljaa narguilhen savusta, puhutella ohimennessä dervishejä tai kulkijoita, olla itsekin tuon liikunnon ja valon täyttämän taulun osana, olla vapaa, huoleton ja tuntematon, ja ajatella, että kaikkein rakkain odottelee iltaisin kotona.
Kuinka miellyttävä matkatoveri olikaan pieni Ahmet, iloinen ja uneksiva, kansan lapsi ja ylenmäärin runollinen, poikanen, joka nauroi joka hetki ja oli altis kuolemaan saakka.
Taulu synkkenee sitä mukaa kuin tunkeudumme vanhaan Stambuliin, kun lähestymme Eyoubin pyhää korttelia ja suuria hautausmaita. Vielä näkyy Marmarameren sininen selkä vilahduksittain, saaret tai Aasian vuoret, mutta kulkijoita on vähän ja majat surullisia;. — kaikella on vanhuuden ja salaperäisyyden leima — ja ulkonaiset esineet kertovat hurjia tarinoita vanhasta Turkista.
On useimmiten täysi yö, kun saavumme Eyoubiin aterioituamme missä sattuu, jossakin pienessä turkkilaisessa ruokalassa, missä Ahmet itse tarkastaa ruokavarojen puhtauden ja valvoo valmistusta.
Sytytämme lyhtymme palataksemme kotiin — tuohon pieneen ja piiloisaan rauhanmajaan, jonka kaukaisuudessakin piilee viehätystä.
8.
Ystäväni Ahmet on kaksikymmenvuotias hänen vanhan isänsä Ibrahimin laskun mukaan, kaksikymmentä kaksi, jos kysymme hänen iäkkään äitinsä Fatman mieltä. Turkkilaiset eivät milloinkaan tiedä ikäänsä. Ruumiillisesti hän on hullunkurisen näköinen poikanen, pieni vartaloinen, mutta jäntevä. Tietämätön saattaisi olettaa, että hän, kalpeitten ja ruskettuneitten kasvojensa vuoksi, olisi heikko terveydeltään. Hänellä on pieni kotkannenä, hyvin pieni suu, pienet silmät, jotka vuoroin kuvastelevat sydämellistä surumieltä, vuoroin taasen kipinöivät iloa ja sukkeluutta. Kaiken kaikkiaan herättää hän mielenkiintoa erikoisuudellaan.
Omituinen poika, iloinen kuin lintu. Hänellä on mitä hullunkurisimpia ajatuksia, jotka hän ilmaisee aivan uudella tavalla; hänen käsityksensä rehellisyydestä ja kunniasta ovat aivan liioiteltuja. Hän ei osaa kirjoittaa, ja viettää elämänsä hevosen selässä. Hänen sydämensä on yhtä avoin kuin hänen kätensäkin: puolet ansiostaan hän jakaa kadun kerjäläisille. Kaksi hevosta, joita hän vuokraa tarvitseville, ovat hänen koko omaisuutensa.
Ahmetilla meni pari päivää saadakseen tietää, kuka olin, ja hän lupasi pitää salassa tietonsa sillä ehdolla, että hän tulevaisuudessa saisi kuulua tuttavapiiriini. Vähitellen asettui hän ystäväkseni ja otti paikkansa lieden ääressä. Aziyadén palvelevana ritarina Ahmed on mustasukkainen hänen vuokseen, mustasukkaisempi kuin hän itse, ja väijyy minua tässä suhteessa vanhan poliisin taidolla.
— Ota minut palvelijaksesi, sanoi hän eräänä päivänä, — tuon pienen Yussufin sijaan, joka on likainen ja varastaa. Maksat minulle saman kuin hänellekin, jos haluat jotakin maksaa. Olen kyllä vain palvelija pilan vuoksi, mutta saisin asua talossasi, ja se on hauskaa.
Yussuf sai lähteä seuraavana päivänä ja Ahmet otti haltuunsa hänen paikkansa.
9.
Kuukautta myöhemmin tarjosin Ahmetille, joka on kuin itse kärsivällisyys, kahden medjidien palkan. Hän suuttui hurjasti ja rikkoi kaksi ruutua, jotka hän seuraavana päivänä korjautti omalla kustannuksellaan. Palkkakysymys järjestyi tällä lailla.
10.
Muistan, kun hän eräänä iltana seisoi huoneessani jalkaa polkien:
— Sen tshok skeytan, Loti!… Anladum seni! Olet aika paholainen, Loti! Olet aika viekas! En ymmärrä, mikä olet!
Hänen käsivartensa vaappui kiukkuisesti laajan, valkean hihan liehuessa. Hänen pieni päänsä tanssitti hurjasti fetsin silkkitupsua.
Hän oli sopinut tästä Aziyadén kanssa, saadakseen minut jäämään, ja tarjosi minulle puolet omaisuudestaan, toisen hevosensa, mutta minä kieltäydyin nauraen. Sen vuoksi olin Tsolc skeytan ja käsittämätön.
Tästä illasta alkaen pidin hänestä sydämeni pohjasta.
Pikku rakas Aziyadé! Hän oli tuhlannut houkutuksiaan ja kyyneleitään saadakseen minut jäämään Stambuliin. Lähtöni aavistus kulki kuin musta pilvi hänen onnensa yli.
Ja koetettuaan kaikkensa virkkoi hän:
— Benim djan senin, Loti! (Sieluni on sinun, Loti!) Olet jumalani, veljeni, ystäväni, armaani! Kun lähdet, häviää Aziyadékin. Hänen silmänsä sulkeutuvat, Aziyadé kuolee. Tee nyt mitä haluat, sinä, joka tiedät.
Sinä, joka tiedät, kääntämätön lause, joka tarkoittaa jokseenkin seuraavaa: "Olen vain pieni tyttö parka, joka en kykene ymmärtämään sinua. Alistun päätökseesi ja jumaloin sinua."
— Kun olet lähtenyt, menen kauas vuorille ja laulan sinulle lauluani:
Sheytaular djinler,
Kaplaular, duhmanlar,
Ars'andar, j.n.e.
(Kulkekoot paholaiset, djuumit, tiikerit, leijonat, vihamiehet, kaukana ystävästäni…)
— Menen kuolemaan nälkään vuorille laulaen lauluani sinulle.
Sitten seurasi laulu, jonka hän joka ilta lauloi pehmeällä äänellään, pitkä yksitoikkoinen laulu, jonka poljento oli outo ja ääniasteikko mahdoton, päätyen surulliseen itämaiseen loppuun.
Poistuttuani Stambulista ja erottuani ikuisesti hänestä, kuulen, vielä varmaankin öisin Aziyadén laulun.
11.
Lotin sisar kirjoittaa.
Brightburyssä, joulukuussa 1876.
Rakas Veli!
Olen lukenut kirjeesi moneen kertaan! Siihen sisältyy kaikki, mitä tällä hetkellä voin pyytää, ja nyt voin sanoa kuin sunamiitti nähdessään poikansa vainajana: "Kaikki käy hyvin!"
Sydän parkasi on täynnä ristiriitoja, kuten kaikki ahdistetut sydämet, jotka hakevat, löytämättä mitään. Huudahtelet toivottomuudesta, sanot, että kaikki liukuu käsistäsi. Vetoat kiihkeästi hellyyteeni, ja kun sitä sinulle vakuutan yhtä lämpimästi, huomaan, että unohdat poissaolevat. Olet niin onnellinen tuolla itämaiden kolkassa, että toivoisit tuon Eedenin kestävän ikuisesti. Mutta kas, minäpä olenkin tuo pysyvä, muuttumaton; minut sinä tapaat, kun unhotat nuo suloiset hullutukset antaaksesi sijaa toisille, ja ehkäpä tulevaisuudessa pidät sitä tärkeämpänä kuin luuletkaan.
Rakas veli, olet minun, olet Jumalan, olet meidän. Tiedän, että sinä jonakin päivänä, ehkäpä hyvinkin pian, taas saavutat rohkeutta, luottamusta ja toivoa. Saat nähdä, kuinka suloinen ja hellä, kallis ja hyvää tekevä tuo erehdys on! Oi, tuhannesti siunattu valhe, tuo, joka saa minut elämään ja kuolemaankin kaipauksetta, pelotta!… joka on johtanut maailmoita vuosisatoja, marttyyrien luoja luo suuria kansojakin, muuttaa murheen riemuksi ja huutaa kaikille: "Rakkautta vapautta ja armeliaisuutta!"…
12.
Tänään, joulukuun 10 p:nä kävin padishah'in luona.
Kaikki oli lumivalkoista Dalma-Baztshe'n palatsin pihoilla, maaperäkin. Käytävät, kivitys ja portaat olivat marmorista. Sulttaanin henkivartiat tulipunaisissa, soittajat sinisissä, kullalla kirjailluissa, lakeijat omenan keltaisissa, kapusiininkeltaisin puunoksin koristelluissa puvuissaan kuvastuivat jyrkästi tuota outoa valkeutta vasten.
Palatsin ulkoreunat ja räystäät ovat lokki-, kuikka- ja haikaraperheitten pesimäpaikkoina.
Sisällä vallitsi suuri loisto.
Peitsenkantajat muodostivat kujan, seisten portaikoissa liikkumattomina suurten hattutöyhtöjensä alla kuin kullatut muumiot. Henkivartioupseerit, puettuina kuin sadun Aladdin, komentivat heitä merkeillä.
Sulttaani oli vakava, kalpea, väsynyt ja raukea.
Vastaanotto oli lyhyt, tehtiin syviä tervehdyksiä, ja vetäydyttiin sitten pois takaperin, maahan saakka kumarrellen.
Kahvia tarjottiin suuressa salissa, josta on näköala Bosporolle.
Palvelijat sytyttivät kahden jalan pituiset, ambraimukkeiset kullalla koristellut piippumme, joitten pesät lepäsivät hopeatarjottimilla.
Zarf'it (kahvikuppien jalat) olivat siselöityä hopeaa. Niihin oli upotettu suuria, ruusun muotoisiksi hiottuja timantteja ja kalliita kiviä.
13.
Turhaan saisi koko Islamin maailmasta hakea onnettomampaa puolisoa kuin vanha Abbendin-Effendi on. Ukko on aina poissa, aina Aasiassa. Hänellä on neljä vaimoa, joista vanhin on kolmenkymmenenikäinen, neljä vaimoa, jotka, ihme kyllä, ovat yhtämieltä kuin taitavat veijarit, ja salaavat yksissä tuumin toistensa kolttoset.
Aziyadéakaan ei liioin pidetä halpana, vaikka hän onkin monta vuotta toisia nuorempi ja kaunein, eivätkä vanhemmat ilmaise häntä.
Hän on muuten heidän vertaisensa, koska hänelle on menoilla, joiden tärkeyttä en tiedä, annettu puolison ja rouvan arvo, kuten noille toisillekin.
14.
Sanoin Aziyadélle:
Mitä teet herrasi luona? kuinka kulutatte pitkät päivät haaremissa?
— Minäkö? vastasi hän. Ikävöin ja ajattelen sinua Loti, katselen kuvaasi, koskettelen hiuksiasi tai leikittelen sinulle kuuluvilla esineillä, joita vien mukaani täältä seurakseni.
Jonkun hiusten tai kuvan omistaminen oli Aziyadésta merkillinen seikka, jota hän ei minutta olisi milloinkaan tullut ajatelleeksi. Se oli aivan vastaista hänen muhamettilaiselle käsitykselleen, giaur'in keksimä uutuus, jossa hän löysi eräänlaiseen kammoon sekaantunutta tenhoa.
Hänen täytyi rakastaa minua paljon salliakseen minun ottaa hiuksiaan. Ajatus, että hän saattaisi äkkiä kuolla, ennenkuin ne olisivat kasvaneet, ja joutua toiseen maailmaan uskottoman leikattua suuren kiharan aivan juuria myöten, sai hänet värisemään.
— Mutta, kysyin vielä, — mitä puuhasit ennen minun Turkkiin tuloani?
— Silloin, Loti, olin melkein pikku tyttö. Kun näin sinut ensi kerran, oli Turkin kymmenen kuuta vaihtunut tulostani Abbeddinin haremiin, ja minulla ei vielä ollut ikävä. Pysyin huoneessani, istuin sohvallani savukkeita tai hatshishia poltellen, pelasin korttia palvelijattareni Enninehin kanssa, tai kuuntelin mustien ihmisten maasta hyvin hullunkurisia juttuja, joita Kadidja osaa mainiosti kertoa.
"Fenzile-hamun opetti minulle koruompelua, ja sitten kävimme vierailulla toisten haremien naisten luona, ja otimme itsekin vieraita vastaan.
"Olihan meidän sitten palveltava isäntäämmekin, ja saimme käydä ajelemassakin. Miehemme vaunut kuuluivat meille vuoropäivinä, mutta meistä oli hauskempaa ajella yhdessä, ja järjestimme matkamme siten.
"Me tulemme verrattain hyvin toimeen keskenämme.
"Fenzile-hamun, vanhin ja arvokkain haremin nainen pitää minusta paljon. Besme on riidanhaluinen ja suuttuu joskus aikalailla, mutta hänet saa helposti tyyntymään, eikä hänen vihansa kestä kauan. Aisha on ilkein meistä kaikista, mutta hän tarvitsee kaikkia ja katsoo sormiensa läpi, sillä hän on syyllisin meistä kaikista. Hän on kerran uskaltanut tuoda rakastajan huoneeseensakin."
Minäkin olin uneksinut Aziyadén asuntoon pääsemisestä saadakseni edes käsityksen paikasta, missä rakkaani vietti päivänsä. Olimme puhuneet paljon tuosta suunnitelmasta, jonka johdosta Fenzilé-hamumiltakin oli kysytty neuvoa, mutta emme olleet toteuttaneet sitä, ja kuta enemmän tutustuin Turkin tapoihin, sitä paremmin huomaan, että yritys olisi ollut mieletön.
— Haremiamme, jatkoi Aziyadé, — on kaikkialla kehuttu mallilaitokseksi yhteisen kärsivällisyytemme ja välillämme vallitsevan hyvän sovun takia.
Surkea esikuva kaikissa tapauksissa!
Onko Stambulissa paljonkin sellaisia?
Paha puikahti sinne aluksi sievän Aisha-hanumin välityksellä. Tartunta edistyi kahdessa vuodessa niin nopeasti, että vanhuksen talo on nyt vain vehkeilypesä, jossa palvelijat ovat mukana pelissä. Tuo suuri, hyvin ristikoitu ja ankaran näköinen häkki on tullut jonkunlaiseksi taikakaapiksi, salaisine ovineen ja piiloportaineen. Vangitut linnut saattavat rankaisematta pujahtaa sieltä, ja lennellä mille ilman suunnille vain haluavat.
15.
Stambul'issa, joulukuun 25 p:nä 1876.
Jouluyö on kaunis, kirkas, tähdikäs ja kylmä.
Kello yksitoista lähden Funduklin vanhan moskean luona olevasta Deerhound'ista. Kirkon puolikuu kimmeltää valoisassa yössä.
Ahmet odottaa minua, ja alamme lyhdyt kädessä nousta Peran rinnettä, turkkilaisen kaupunginosan kummallisia katuja pitkin.
Koirat tappelevat kuin hullut. Luulisi kulkevansa Gustave Doré'n kuvittaman sadun mailla.
Minut on kutsuttu kristittyjen kaupunginosaan viettämään samanlaista joulujuhlaa kuin kotimaan kaikissa kolkissa vietetään.
Oi, lapsuuteni jouluöitä… mikä suloinen muisto niistä on säilynytkin!
16.
Loti Plumkettille.
Eyoubissa, syysk. 27 p:nä 1876.
Paras Plumkett!
Nyt tämä Turkki-parka julkaisee perustuslakinsa. Minne olemme menossa? kysyn teiltä; ja milloin olemme viimeksi nähneet päivänvalon? Perustuslaillinen sulttaani! Sehän vie harhaan kaikki käsitykset, joita minulla sellaisista ihmisistä oli.
Eyoubissa ollaan tyrmistyneitä tapauksen johdosta. Kaikki kunnon muhamettilaiset tuumivat, että Allah on heidät hylännyt, ja että padishah on tullut hulluksi. Minä, joka pidän pilana kaikkea vakavaa ja etenkin politiikkaa, olen sitä mieltä, että erikoisuuteensa nähden menettää Turkki paljon uuden järjestelmän sovittelussa.
Istuin tänään eräitten dervishien kanssa Soliman Loistavan hautakappelissa. Puhuimme hiukan politiikasta kaiken aikaa Koraniin vedoten, ja olimme sitä mieltä, ettei tuo uusi hallitsija, joka kuristutti poikansa Mustafan omien silmiensä edessä, eikä hänen puolisonsa Roxelanekaan, joka keksi kiverän nenän, olisi hyväksynyt perustuslakia. Parlamentaarinen hallitustapa vie Turkin turmioon; se on eittämätöntä.
17.
Stambul'issa syysk. 27 p:nä.
7. Zi-il-iddja, v. 1293 paon jälkeen.
Välttääkseni sadekuuroa menin erääseen turkkilaiseen kahvilaan
Bajasidin moskean luona.
Kahvilassa oli vain vanhoja turbaneja ja vanhoja valkoisia partoja. Vanhukset (kadjibaba) istuivat lukien päivälehtiä tai katselivat savuttaneiden ruutujen läpi kulkijoita, jotka juoksivat sadetta pakoon. Raekuuron yllättämät turkkilaiset naiset juoksivat niin nopeasti kuin heidän tohvelinsa ja liukkaat puukenkänsä sallivat. Kadulla oli aika sekamelska, tyrkittiin ja tuupittiin veden valuessa virtanaan.
Katselin ympärilläni olevia vanhuksia. Heidän pukunsa ilmaisivat yksityiskohtaista pyrkimystä vanhan hyvän ajan muoteihin. Kaikki, mitä oli heidän yllään oli eski'ä: heidän suuret hopeiset silmälasinsa ja vanhojen kasvojen ääriviivatkin. Eski on kunnioittaen lausuttu sana, joka tarkoittaa entisaikaista, ja jota Turkissa käytetään yhtä paljon vanhoista puvuista kuin pukujen muodeista ja vanhoista kankaista puhuttaessakin. Turkkilaiset rakastavat entisyyttä, rakastavat liikkumattomuutta ja paikallaan pysymistä.
Äkkiä kuului tykin laukaus, tykistön yhteislaukaus Serashieratin puolelta, Vanhukset vaihtoivat yhteisymmärrystä ilmaisevan katseen ja pilkallisia hymyjä.
— Mishad-pashan perustuslakia kunnioitetaan, sanoi yksi heistä ivallisesti kumartaen.
— Valtiopäivämiehiä, perustuslaki, mutisi toinen vanha vihreä turbani.
— Entisajan kalifit eivät kaivanneet kansanedustusta!
— Voi, voi, voi, Allah!… Naisemme eivät käyttäneet harsohuntuja, uskovaiset rukoilivat säännöllisemmin, ja moskovalainen ei ollut niin hävytön.
Nuo tykinlaukaukset ilmoittivat muhamettilaisille, että padishah antoi heille paljoa laajemman ja vapaamielisemmän perustuslain kuin kaikki Euroopan valtiomuodot yhteensä, ja nuo vanhan Turkin kannattajat ottivat hallitsijansa lahjan perin kylmästi vastaan.
Tuota tapausta, jota Ignatief oli kaikin voimin koettanut viivyttää, oli odotettu jo kauan. Tästä päivästä alkaen saattoi sotaa Portin ja tsaarin välillä pitää kaikessa hiljaisuudessa päätettynä, ja sultaani kiiruhti tulisella innolla sotavarustuksia.
Kello oli puoli kahdeksan Turkin ajan mukaan (noin kaksitoista päivällä). Julkilukeminen tapahtui Tap-Kapu'ssa (Korkealla Portilla), ja kiiruhdin sinne vedenpaisumuksesta huolimatta.
Visirit, pashat, kenraalit, kaikki virkamiehet ja arvohenkilöt olivat kokoontuneet Tap-Kapun suurelle torille, kaikki kullasta raskaissa juhlapuvuissaan. Sinne oli myös koottu hovin soittokuntakin.
Taivas oli musta ja myrskyinen. Vettä ja rakeita tuli vuotamalla ja kastelivat koko seurueen. Kansalle luettiin julistuskirja tuon kosken keskellä, ja seraljin vanhat, sarvekkaat muurit, jotka olivat kaiken kehyksenä, tuntuivat suuresti ihmettelevän kuullessaan keskellä Stambulia moisia mullistavia sanoja.
Huudot ja fanfarit lopettivat nuo omituiset menot, ja kaikki ihoa myöten kastuneet kuulijat hajosivat meluten.
Samaan aikaan olivat Konstantinopolin toisella puolella, amiraliteetin palatsissa, koolla kansainvälisen neuvottelukunnan jäsenet.
Suunnitelma oli tarkoin laadittu: noitten tykinlaukausten piti kuulua juuri kun Safvet-pasha puhui valtuutetuille ja auttaa hänen todistelujaan.
18.
En unhoita milloinkaan, minkä näköinen Seras-kieratin suuri aukea, Stambulin keskeisellä kukkulalla sijaitseva ääretön puisto oli tänä yönä. Sieltä yltää katu kauas, seraljin puistojen yli, aina Aasian vuorille saakka. Arabialaiset portit, omituisen muotoinen korkea torni välkkyi ilotulituksessa kuin suurina juhlailtoina. Päivän rankkasade oli muuttanut paikan oikeaksi järveksi, mihin kaikki nuo tuliviirut kuvastuivat. Laajan näköpiirin reunalla kohosivat moskeijoiden kuvut ja terävät minareetit taivasta kohti kuin pitkät kukanvarret, joitten päässä oli ilmavia valoteriöitä.
Kuolemanhiljaisuus vallitsi torilla: se oli tänään oikea erämaa.
Tuulen kirkkaaksi lakaisemalla taivaalla kulki kaksi mustaa pilvijonoa, joitten yläpuolelle kuun sinertävä sirppi oli asettunut. Näky oli noita erikoisia, joihin luonto pukeikse silloin, kun kansojen historiassa täyttyy joku suuri hetki.
Kuului kovaa melua, askelten ja ihmisäänten kaikua. Joukkoja, softoja, astui sisään keskiportista kantaen lippuja ja lyhtyjä. He huusivat: "Eläköön sulttaani! Eläköön Midhat-pasha! Eläköön perustuslaki! Eläköön sota!" Nuo miehet olivat kuin juopuneita luulotellusta vapaudestaan, ja vain eräät vanhaturkkilaiset, jotka muistelivat menneisyyttä, nostelivat olkapäitään katsellessaan noiden haltioituneiden joukkojen kihinää.
— Midhat-pashaa tervehtimään! huusivat softat.
Ja he kääntyivät vasemmalle, pienille yksinäisille kaduille, mennäkseen tuon nyt mahtavan suurvisiirin halvalle majalle, visiirin, joka muutama viikko myöhemmin sai lähteä maanpakoon.
Noin kaksituhantisena joukkona menivät softat rukoilemaan suureen moskeijaan. Sieltä he kulkivat Kultaisen sarven yli Dolma-Bagtshe'en osoittamaan kunnioitustaan Abd-ul-Hamidille.
Palatsin ristikkoporttien edessä oli kaikenlaisten yhdistysten lähetystöjä, ja sinne oli kokoontunut suuri sekava ihmisjoukko osoittamaan innokasta suosiotaan perustuslailliselle hallitsijalle.
Nuo joukot palasivat Stambuliin Peran pääkatua pitkin osoittaen ohikulkiessaan suosiotaan lordi Salisburylle, joka pian joutui epäsuosioon, Britannian ja Ranskan lähetystöille.
— Esi-isämme, sanoivat hodja't joukoille puhuen, esi-isämme, joita oli vain satakunta miestä, ovat valloittaneet tämän maan neljä vuosisataa sitten. Me, joita on monta sataa miljoonaa, sallisimmeko me vieraan tunkeutua tänne? Kuolkaamme kaikki, muhamettilaiset ja kristityt, kuolkaamme ennen ottomanisen isänmaan puolesta, kuin hyväksymme häpeällisiä ehtoja…
19.
Sulttaani Mehmed-fatich'in (Mehmed valloittajan) moskeija näkee usein Ahmetin ja minut istumassa suurten harmaakivisten porttiholviensa edessä aurinkoa paistattelemassa, ja elämästä piittaamatta seuraamassa jotakin epäselvää, ihmiskielellä ilmaisematonta melua.
Mahmed-fatich'in moskeija täyttää vanhan Stambulin keskellä suuren tilan, missä kuljeksii kashmirviittaisia kävelijöitä, suurine valkoisine turbanineen. Tosin keskeltä kohoava moskeija on Konstantinopolin suurimpia ja kunnioitetuimpiakin.
Ääretöntä aukeaa ympäröi mystillinen muuri, jonka harjalla on vieretysten kivikupuja, rivissä kuin mehiläispesiä. Niissä asuvat softa't, ja sinne eivät uskottomat pääse.
Tämä kortteli on puhtaasti itämaisen liikkeen keskus. Kamelit kulkevat sen poikki rauhallisin askelin, helistellen yksitoikkoisesti tiukujaan, dervishit kerääntyvät sinne keskustelemaan pyhistä asioista. Sinne ei ole vielä päässyt mitään länsimaista.
20.
Lähellä tätä paikkaa on synkkä, autio katu, missä vihreä ruoho ja sammal kasvavat. Sillä asuu Aziyadé, ja siinä on tuon paikan tenhon salaisuus. Pitkät päivät, joina en häntä näe, vietin siellä lähempänä häntä, kenenkään minua tuntematta, kaikilta epäilyiltä suojassa.
21.
Aziyadé on yhä useammin ääneti, hänen silmänsä tulevat yhä surullisemmiksi.
— Mikä sinun on, Loti? kysyy hän, — ja miksi olet aina niin synkkä? Minunhan sitä pitäisi surra, sillä minähän kuolen silloin kun sinä olet lähtenyt.
Ja hän katsahti minuun niin kiihkeästi ja tutkivasti, että käänsin pääni pois.
— Minäkö synkkä, rakkahin? virkoin. — En valita mitään, kun sinä vain olet luonani, sillä olen kuningastakin onnellisempi.
— Niin kyllä, Loti! Ketäpä rakastettaisiin enemmän kuin sinua, ja ketäpä sinä saattaisit kadehtiakaan? Kadehtisitkohan sulttaaniakaan?
Hän on oikeassa! Sulttaani, joka turkkilaisten mielestä nauttii maailmassa onnen suurinta osaa, ei todellakaan ole sellainen mies, jota saattaisin kadehtia. Hän on väsynyt ja vanhentunut, ja sen lisäksi vielä perustuslain alainen.
— Arvelen, vastasin, että padishah antaisi kaiken omaisuutensa, kädenlevyisen smaragdinsa, hallitusmuotonsa ja parlamenttinsakin, jos hänellä olisi minun vapauteni ja nuoruuteni.
Teki mieleni sanoa: "Jos hän omistaisi sinut!…" Mutta padishah välittäisi kai hyvin vähän kaikkein viehättämistäkään neidosta, ja pelkäsin, että tulisin lausuneeksi kuluneen sananparren jostakin koomillisesta oopperasta. Pukuni antoi aihetta siihen: kuvastin näytti minulle vastenmielisen kuvan itsestäni, ja olin mielestäni kuin nuori tenoori, valmiina kajahuttamaan Auberin aarian.
Sattui usein, etten osannut näytellä turkkilaista vakavasti. Lotin korvan kärki pistää esiin Arifin turbanin alta, ja löydän taas vain tyhjänpäiväisen itseni. Sietämätön, harmillinen tunnelma.
22.
Olen ollut tyly ja ylpeä niille, jotka kantoivat viittaa tai mustaa turbania. Kukaan ei mielestäni ollut kyllin loistava, kylliksi grand seigneur. Olen syvästi halveksinut vertaisiani ja valinnut ystävikseni kaikkein hienostuneimmat. Täällä minusta on tullut rahvaan mies, Eyoubin kansalainen. Suostun soutajien ja kalastajien halpaan elämään, tyydyn heidän seuraansa ja huvituksiinsakin.
Suleimanin luona olevassa turkkilaisessa kahvilassa laajenee piiri tulen ääressä minun sinne saapuessani Ahmetin ja Samuelin kanssa. Kättelen kaikkia läsnäolevia ja istuudun kuuntelemaan talvi-iltain tarinoiden kertojaa; pitkiä juttuja, jotka kestävät viikon, ja joissa djinneillä ja hengillä on suuri osuus. Tunnit kuluvat siellä väsymyksettä ja omantunnon vaivoitta; olen mielelläni heidän parissaan eikä mikään tunnu vieraalta.
Arifin ja Lotin ollessa kaksi eri henkilöä voisi Arif Deerhound'in lähtöpäivänä jäädä kotiin. Kukaan ei luultavasti osaisi hakea häntä sieltä, Loti vain olisi ainaiseksi kadonnut.
Tuo Aziyadén keksimä ajatus juolahtaa joskus mieleeni hyvinkin toteutettavana.
Jäädä hänen luokseen, ei enää Stambuliin, vaan johonkin meren rannalla sijaitsevaan turkkilaiskylään, elää auringossa, raikkaitten tuulten puhaltaessa, kansanlasten tervettä elämää; elää päivästä päivään velkojitta ja tulevaisuudesta huolettomana! Sovin paremmin sellaiseen kuin omaan elämääni; kauhistun kaikkea muuta työtä paitse ruumiin ja lihasten toimintaa; vihaan tiedettä, kaikkia sovinnaisia velvollisuuksia ja kaikkia läntisten maittemme yhteiskunnallisia vaatimuksia.
Olla kultaliivinen soutaja jossakin Etelä-Turkissa, siellä, missä taivas aina on puhdas ja aurinko aina kuuma…
Sellainen olisi kaikesta päättäen mahdollista, ja siellä en olisi niin onneton kuin muualla.
— Vakuutan sinulle, Aziyadé, innostuin sanomaan, — että jättäisin kaipauksella kaiken: asemani, nimeni, maani ja ystävänikin, joita minulla ei ole, mistä viis! Mutta näetkös, minulla on vanha äiti.
Aziyadé ei virka enää mitään pidättääkseen minua, vaikka hän lienee huomannutkin, ettei sellainen ole aivan mahdotonta. Mutta hän aavistaa tunteillaan, mitä vanha äiti merkitsee, hän, tuo tyttö-raukka, jolla ei ole äitiä ollut milloinkaan. Käsitykset, mitä hänellä on jalomielisyydestä ja uhrautuvaisuudesta, ovat häneen nähden arvokkaampia kuin monien muiden, koska hän on hankkinut ne aivan itsestään kenenkään niitä hänelle opettamatta.
23.
Plumkett kirjoittaa.
Liverpoolissa 1876.
Paras Loti!
Figaro oli nerokas mies. Hän nauroi niin usein, ettei hänellä milloinkaan ollut aikaa itkeä. Hänen tunnuslauseensa on paras kaikista, ja tiedän sen niin hyvin, että koetan toteuttaa sen käytännössä, ja pääsen siihen kuinka hyvänsä.