— No niin, jatkoi hän, ja vielä suuremmalla syyllä. Loti, Allahin luomat, joita on paljon enemmän, eivät ole samanlaista; kaikki naiset eivät ole samanlaisia eivätkä kaikki miehetkään…
Tällä vertauksella koetti hän todistaa minulle, että vaikkakin toiset ennen rakastamani naiset olivatkin saattaneet unohtaa minut, ja ystävät pettää ja hylätä minut, oli erehdys tuomita heidän mukaansa kaikkia naisia ja miehiä. Hän, Aziyadé, ei ollut sellainen kuin toiset, eikä hän saattaisi unohtaa minua milloinkaan, ja Ahmetkin varmasti rakastaisi minua aina.
— Siis, Loti, jää siis meidän luoksemme…!
Ja sitten hän mietiskeli tulevaisuutta, tuota tuntematonta ja synkkää, joka lumosi hänen ajatuksensa.
Vanhuus oli hyvin kaukainen asia, jota hän ei oikein käsittänyt… Mutta miksikä ei vanhennuttaisi yhdessä ja rakastettaisi yhä toisiaan, — rakastettaisi iankaikkisesti elämässä, ja elämän jälkeenkin.
— Sen kodja, sanoi hän (sinä tulet vanhaksi,) ben kodja (minä tulen vanhaksi)…
Tuota viimeistä lausetta hän tuskin lausuikaan, ja tapansa mukaan, pikemmin näytteli kuin puhui sen. Sanoakseen: "Minä tulen vanhaksi", mursi hän nuoren äänensä ja lyyhistyi muutamaksi sekunniksi kokoon kuin pikkuinen mummo, kyyristäen tulista nuoruutta uhkuvan hennon vartalonsa.
— Zarar yok (mitäpä siitä), oli päätös. — Mitäpä siitä, Loti, me rakastamme aina toisiamme.
50.
Eyoubissa helmikuussa 1877.
Tarinamme alku tuntuu omituiselta, kun sitä ajattelee!
Kokosimme päivittäin varomattomuuksia, kömpelyyksiä koko kuukauden ajan päästäksemme jo senkin takia mahdottomaan tulokseen.
Turkkilaiseksi pukeutuminen Salonikissa, pukuun, joka hiukankin tarkkaavalle silmälle ilmaisi itsensä jo yksityiskohtien tarkkuudella, kierrellä näin kaupungilla, kun ohikulkijan lyhyt kysymys olisi saattanut ilmaista ja tuhota rohkean giaurin, kosiskella muhamettilaisnaista hänen parvekkeensa alla, — kuulumaton tapaus Turkin aikakirjoissa, — ja kaikki tuo, Herra Jumala, vain elämän ikävyyden täytteeksi ja näyttääkseen erikoiselta työttömien tovereitten silmissä, pikemmin elämälle kohdistetun uhman ja kerskailun kuin rakkauden vuoksi.
Ja menestys seppelöi tuon varomattomuuden huipun, seikkailu onnistui käyttämällä keinoja, jotka olivat omiaan muuttamaan sen murhenäytelmäksi.
Se kelpaisi todistamaan, että silminnähtävästi mielettömimmät seikat saavat hyvän lopun, että hulluilla on onnea, että uskalikoilla on Jumala…
… Aziyadé… Uteliaisuus ja huoli olivat olleet ensimmäiset hänen sydämessään heränneet tunteet. Uteliaisuus oli suunnannut ristikkoikkunaan hänen suuret silmänsä, jotka aluksi ilmaisivat enemmän hämmästystä kuin rakkautta.
Hän oli ensin pelännyt tuota miestä, tuota ulkomaalaista, joka vaihtoi pukuja kuin Proteus-vainaja muotoa ja asettui kultakoruisena albanialaisena seisomaan hänen ikkunansa alle.
Ja sitten oli hän ajatellut, että vieras kai rakasti häntä paljon, häntä, ostettua orjaa, alhaissyntyistä Aziyadéta, koska vieras uskalsi niin huimapäisesti henkensä häntä katsellakseen. Tuo pikkuraukka ei arvannut, että tuo kasvoiltaan nuori mies oli jo nauttinut liiaksikin tämän maailman hyvyyksiä, ja toi hänelle vain väsähtäneen sydämen, hakiessaan jotakin uutta ja erikoista. Hän oli ajatellut, että olisi kai ihanaa olla noin rakastettu — ja hitaasti oli hän liukunut rinnettä, joka vei hänet giaurin syliin.
Hänelle ei oltu opetettu yhtään siveellistä periaatetta, joka olisi voinut saattaa hänet olemaan varuillaan. Ja hän oli vähitellen jättäytynyt tuon ensimmäisen hänelle lauletun lemmenlaulun loihdun valtaan, vaaran peloittavalle viehätykselle alttiiksi. Ensin oli hän antanut kätensä Monastirin tien yali'n ristikoiden läpi, sitten käsivartensa, sitten huulensa, kunnes hän eräänä iltana avasi ikkunansa selkoselälleen ja astui puutarhaansa kuin Margareta, jonka nuoruus ja hilpeä lapsenmieli hänellä oli.
Hänen sielunsa oli puhdas ja koskematon kuin Margaretan sielu, vaikkapa hänen vanhuksen ostama ruumiinsa ei enää ollutkaan sellainen.
51.
Ja nyt, kun toimimme varmasti ja harkitusti, tuntien täydellisesti kaikki turkkilaiset tavat, kaikki Stambulin käänteet; nyt, kun olemme mestareita teeskentelemään, vapisemme vieläkin kohdatessamme toisemme, ja muistot noilta Salonikin ensimmäisiltä kuukausilta tuntuvat meistä kuin unelta.
Istuessamme tulen ääressä, kuten pari järkiinsä tullutta lasta keskustelevat entisistä kujeistaan, puhumme me usein tuosta Salonikin tavattomasta ajasta, kummista myrskyöistä, jolloin harhailimme maalla kuin pahantekijät, tai merellä kuin mielettömät — voimatta vielä vaihtaa ajatusta tai edes sanaakaan.
Merkillisintä tarinassa on se, että rakastan häntä yhä. — "Lapsellisen rakkauden pieni sininen kukka" on taas puhjennut sydämmessäni tuon nuoren kiihkeän intohimon kosketuksesta. Sieluni syvimmästä rakastan ja jumaloin häntä…
52.
Eräänä kauniina tammikuun sunnuntaina, kun palasin majaani talviauringon iloisesti paistaessa, näin kaupunginosassamme noin viitisensataa henkeä ja paloruiskuja.
— Mikä palaa? kysyin kärsimättömästä
Minulla oli aina ollut aavistus, että taloni palaisi.
— Riennä, Arif! huusi vanha turkkilainen. — Riennä, talosi palaa!
Tällaista mielenliikutusta en ennen ollut tuntenut!
Lähestyin kuitenkin välinpitämättömän näköisenä tuota pientä majaa, jonka olimme toisillemme järjestäneet, Aziyadé minulle ja minä hänelle, niin rakkaasti.
Kansanjoukko hajaantui kohta lähestyessäni, vihamielisenä ja uhkaavana. Vanhat raivostuneet naiset kiihoittivat miehiä ja haukkuivat minua. Oli tunnettu rikinhajua ja nähty vihreitä liekkejä, minua syytettiin noituudesta ja taikuudesta. Vanhat epäluulot olivat vain nukkuneet, ja nyt sain tietää olevani levottomuutta herättävä, epäluotettava henkilö, joka ei voinut vedota eikä turvautua keneenkään.
Lähestyin hitaasti majaamme. Ovet oli lyöty sisään, ikkunat olivat rikki ja savu tuprusi katosta. Kaikki oli mullin mallin, kaikkialle oli tunkeutunut tuo synkkä joukko, joka kohoaa kuin maasta Konstantinopolissa metelin hetkinä. Astuin sisään. Siellä satoi rasvaista kalkin sekaista mustaa vettä…
Tunnin kuluttua saavuin tuohon melun ja kapakoiden keskukseen. Kävin turhaan "heidän rouvansa" luona ja kaikissa komeroissa: Ahmetia ei sinä iltana löytynyt.
Minun oli pakko palata nukkumaan yksin ovettomaan, ikkunattomaan huoneeseeni. Kääriydyin purevassa pakkasessa märkiin peitteihin, jotka tuoksuivat kärventyneeltä. Nukuin huonosti, ja mietteeni olivat synkkiä; tämä yö oli elämäni kaikkein vastenmielisimpiä.
53.
Seuraavana aamuna arvioimme Ahmetin kanssa vahingot. Ne olivat verrattain pienet ja ne saattoi helposti korjata. Tuhoutunut huone oli tyhjä ja asuttavaksi kelpaamaton. Olisipa saattanut luulla, että tulipalo oli kuin tilauksesta huvin vuoksi sytytetty. Kevyimmätkin esineet löytyivät mikä mistäkin, epäjärjestyksessä ja likaantuneina, mutta siellä ne kumminkin olivat koskemattomina.
Ahmet osoitti kuumeista toimeliaisuutta. Kolme vanhaa juutalaisakkaa pesi ja järjesteli hänen käskyjensä mukaan, ja eräät kohtaukset olivat perin hullunkurisia.
Seuraavana päivänä oli kaikki lakaistu, pesty, kuivattu, sievää ja puhdasta. Musta ammottava aukko oli kahden huoneen sijalla. Tuota seikkaa lukuun ottamatta oli talo saanut entisen ulkonäkönsä, ja huoneeni oli yhtä komea kuin ennenkin.
Sinä iltana olin varustanut huoneeni suurta vierailua varten. Monilla tarjottimilla oli nargilheita, ratlo kum'ia ja kahvia; olipa soittokuntakin, oboen puhaltaja ja rumpali.
Ahmet oli halunnut, että kaikki järjestettäisiin näin, ja suunnitellut tämän näyttämölle asetuksen. Kello seitsemän otin vastaan viranomaiset ja merkkihenkilöt, joitten piti ratkaista kohtaloni.
Koska pelkäsin, että minun oli pakko ilmaista nimeni ja pyytää Britannian lähetystön tukea, olin kovin kahdenvaiheilla seuruetta odotellessani.
Tällaisen seikkailun lopettamistapa olisi aiheuttanut ylempää tulevan käskyn, joka olisi lopettanut lyhyeen oloni Stambulissa, ja pelkäsin tuota ratkaisua vielä enemmän kuin ottomanista oikeutta.
Näen nuo ihmiset vielä kaikki, viisitoista tai kaksikymmentä henkeä vakavina istumassa matoillani: talonomistaja, arvohenkilöt, naapurit, tuomarit, poliisit ja dervishit. Orkesteri soitti ja Ahmet kaateli kuppeihin maslik'ia ja kahvia.
Minun oli joko näytettävä toteen syyttömyyteni murhapolttoon ja noituuteen, tai mentävä vankeuteen ja maksettava suuri sakko, koska olin ollut vähällä polttaa Eyoubin, ja lopuksi korvattava vahinko talonomistajalle ja korjattava kaikki omalla kustannuksellani.
Turkissa ei juuri saa luottaa muihin kuin itseensä, mutta yleensä onnistuu kaikessa, mihin uskaltaa ryhtyä, ja mahtavuus on ainoa menestymisen ehto. Koko illan esitin suurta herraa, olin hävytön ja uskalias. Ahmet kaateli yhä kuppeihin ja sotki tahallaan edut ja kysymykset, näytellen osaansa suurenmoisesti. Orkesteri raivosi, ja kahden tunnin kuluttua tilanne kehittyi huippuunsa: — vieraani eivät enää käsittäneet toisiaan, riitelivät keskenään ja minä olin asiasta syrjässä.
— Kas niin, Loti, sanoi Ahmet, nyt ne ovat kaikki pehmeinä, ja se on minun työtäni. Ahmetisi vertaista et löytäisi koko Stambulista, olen todellakin perin kallisarvoinen.
Tilanne oli sekava ja hassu, ja Ahmet tartuttavan iloinen. En saattanut vastustaa pakottavaa tarvetta hullutella puolestani, ja heittäytyen mitään virkkaamatta käsilleni suorittaen eräitä temppuja typertyneille katselijoille.
Sellaisesta ajatuksesta ihastuneena käytti Ahmet hyväkseen näin syntynyttä asiasta poikkeamista. Syvään kumarrellen antoi hän jokaiselle tohvelit, viitat ja lyhdyt, ja istunto loppui ennenkuin oli päätetty mitään.
Loppu ja opetus: — En joutunut vankilaan enkä maksanut sakkojakaan. Isäntä korjautti talon kiittäen Allahia, että hänelle oli jäänyt puoletkin, ja minä jäin edelleen kaupunginosan lempilapseksi.
Kun Aziyadé parin päivän kuluttua saapui, tapasi hän talon paikoillaan, hyvässä järjestyksessä ja kukkia täynnä.
Tulen itsekseen syttyminen suljetussa talossa on ilmiö, jota on vaikea selittää, ja tulipalon alkusyytä ei saatu milloinkaan selville.
54.
Tuon paikan sisällys on unho… Kuka vain on sukeltanut sydämen valtamereen, hän on löytänyt levon tuhoutumisessa. Sydän löytää sieltä vain olemattomuuden.
(Ferideddin Altar, persialainen runoilija.)
Izeddin-Ali-effendin luona, Stambulin perällä oli vastaanotto. Siellä oli suitsutuksen ja tembaki'n savua, baskilaisrumpuja vaskisine helyineen. Miehet lauloivat kuin unessa itämaiden kummallisia säveliä.
Nuo illanvietot, jotka minusta aluksi olivat tuntuneet oudon barbarisilta, olivat vähitellen tulleet minulle tutuiksi, ja kotonani oli myöhemmin samanlaisia tilaisuuksia, missä huumauduttiin rumpujen pauhinasta, tuoksuista ja suitsutuksista.
Izeddin-Ali-effendin pitoihin saavutaan illalla ja lähdetään vasta aamun valjettua. Välimatkat ovat suuret Stambulissa lumisina öinä ja Izeddinin vieraanvaraisuus on hyvin suurenmoista.
Izeddin-Alin ulkoa vanha ja rappeutunut talo sulkee mustien seiniensä sisään itämaisen ylellisyyden salaperäisen komeuden. Izeddin-Ali tunnustaa muuten ylhäisten uskonnosta sen, mikä on eski, joka muistuttaa menneisyyden kaivattuja aikoja, ja kaiken sen, minkä muinaisuuden leima on merkinnyt.
Raskaalle raudoitetulle portille kolkutetaan. Kaksi nuorta cirkassilaista orjatyttöä kiiruhtaa hiipien avaamaan.
Sammutat lyhtysi, riisut tohvelisi — hyvin porvarillinen tapa, joka kuuluu itämaisiin seurustelumuotoihin. Itämaista kotia ei saa kadun lika milloinkaan tahrata. Se saa jäädä ovelle, ja kauniilla, lastenlasten isovanhemmilta perimillä matoilla kävellään vain babush'it jaloissa tai avojaloin.
Nuo kaksi orjatyttöä ovat kahdeksan vuotiaita; he ovat myytäviä ja tietävät sen. Heidän kukoistavat kasvonsa ovat säännölliset ja suloiset, kukkia on pistetty heidän hiuksiinsa, jotka on kammattu hyvin korkealle päälaelle. Kunnioittavasti he tarttuvat vierasta käteen ja koskettavat sitä hiljaa otsallaan.
Aziyadé, joka myös oli ollut pieni cirkassilainen orjatar, oli säilyttänyt tuon tavan osoittaakseen minulle alamaisuutta ja rakkautta.
Vieras nousee vanhoja synkkiä portaita, joita uhkeat persialaiset matot peittävät. Haremlik aukenee hiljaa ja naissilmät tarkastelevat häntä helmeillä koristetun oven raosta.
Suuressa huoneessa, missä matot ovat niin pehmeät, että luulisi astuvansa kashmir-lampaan selässä, istuu jalat ristissä viisi tai kuusi nuorta miestä, onnellisen välinpitämättömissä ja rauhallisen uneksivissa asennoissa. Suuri, pakotetusta kuparista tehty, hiiliä täynnä oleva maljakko, levittää huoneeseen lämpöä, hiukan raskasta, unettavaa utua. Veistoksilla koristetusta tammikatosta riippuu ryhmissä kynttilöitä. Ne palavat opaalinvärisissä, liljan muotoisissa kuvuissa, jotka laskevat läpi vain punertavaa, vienoa, verhottua valoa.
Tuolit, kuten naisetkin, ovat tuntemattomia turkkilaisissa pidoissa. Huoneessa on vain hyvin matalia, Aasian kukikkaalla silkillä päällystettyjä divaneja, kirjokankaisia, satiinisia tai hopealla ommeltuja pieluksia, hopeatarjottimia pitkine jasminipiippuineen, pieniä kahdeksankulmaisia kappaleita, ja niitten päällä nargilheita, joitten letkut päättyvät suuriin kultaupotuksilla varustettuihin ambrapalloihin.
Izeddin-Alin luo eivät kaikki pääsekään, ja valittua väkeä siellä onkin. Ei noita Parisin bulevardeilla kiertäneitä pashan poikia, keikareita ja tyhmyreitä, vaan yksistään vanhan Turkin poikia, jotka on kasvatettu kullatuissa yali'eissa, piilossa tasa-arvon kivihiilen saastuttamalta tuulelta, joka puhaltaa länsimaissa. Vierasryhmissä tapaa silmä vain myötämielisiä kasvoja ja tulisia, nuoria katseita.
Nuo päivisin eurooppalaista pukua käyttävät miehet ovat illalla, loukkaamattomassa kodissaan, pukeutuneet silkkipaitoihin ja pitkiin turkiksilla reunustettuihin kashmiriviittoihin. Harmaa palttoo oli vain satunnainen, siroton valepuku, joka sopi huonosti heidän aasialaisiin tottumuksiinsa.
… Tuoksuva savu piirtää lämpimään ilmaan vaihtelevia monimutkaisia koukeroita. Puhutaan matalalla äänellä, usein sodasta, Ignatieffistä, "huolettavista moskovalaisista", kohtalokkaasta osasta, jonka Allah on kalifille ja islamilleen valinnut. Pienen pienet arabialaiset kahvikupit on monta kertaa täytetty ja tyhjennetty. Haremin naiset, jotka haluavat näyttäytyä, avaavat oven ohi pujahtaessaan ja korjaavat hopeatarjottimet. Näet heidän sormiensa päät, joskus silmät ja äkkiä vilahtavan käsivarren. Siinä kaikki, ja kello viisi, Turkinajan mukaan (kymmenen), suljetaan haremlikin ovi, kaunottaria ei enää näy.
Tarjoillaan Ismidtin valkoista viiniä, jota Korani ei kiellä, yhdestä ainoasta lasista, josta jokainen vuorostaan juo.
Juodaan niin vähän, että tyttökin pyytäisi lisää, ja viini ei vaikuta millään tavoin seuraavaan.
Vähitellen kuitenkin tulee pää raskaammaksi, ajatukset epävarmemmiksi, ja sekaantuvat hämärään uneen.
Izeddin-Ali ja Suleiman ottavat kaskilaisrummut ja laulavat unissakävijän äänellä vanhoja Aasiasta tulleita lauluja. Näet savun kohoavan yhä epäselvemmin, katseitten sammuvan, helmien loistavan ja huoneen rikkauden.
Ja huumaus saapuu hiljaa, kaiken syvästi kaihottu unhotus.
Palvelijat tuovat yatag'eja, joihin kaikki ojentuvat ja nukkuvat…
Aamu saapuu, päivä seuloutuu saarniristikosta, maalattujen rullaverhojen ja silkkiuudinten läpi.
Izeddin-Alin vieraat lähtivät pukeutumaan valkoisiin marmorikomeroihin, peseytymään niin kirjailluilla ja kullatuilla liinoilla, että niitä Englannissa tuskin uskallettaisiin käyttää.
He polttelevat kuparisen hiiliastian ympärillä ja jättävät hyvästit.
Herääminen on jöröä. Luulee olleensa jossakin Tuhannen ja yhden yön taikalinnassa ja tapaakin itsensä aamulla kahlaamassa Stambulin likaisilla kaduilla ja basarien melussa.
55.
Kaikki Konstantinopolin yön äänet ovat jääneet muistiini sekaantuneina armaani äänen sointuun, kun hän usein antoi minulle niistä outoja selityksiä.
Synkin oli bekdji'en, yövartioitten huuto, joka ilmoitti tulipaloa, tuo kauhea: Yangun var! pitkä, kaamea, joka toistui kaikissa Stambulin kortteleissa, suuren hiljaisuuden keskellä.
Ja sitten aamulla raikahti kirkas sävel, kukkojen aamulaulu, hiukan ennen muezzien rukousta, surullinen laulu, koska se ennusti päivää, ja koska huomenna kaikki olisi taas kysymyksessä, sen henkikin!
Eräänä ensimmäisistä öistä, joita armaani vietti Eyoubin yksinäisessä majassa, sai läheinen melu vanhan talon porraskäytävässä meidät molemmat vavahtamaan. Molemmat luulimme kuulevamme djinnien parven olevan ovellamme, tai että turbanipäiset miehet kiipeilivät lahonneita portaita tikarit ja yagatan'it paljaina. Meidän oli pelättävä kaikkea kun olimme yhdessä, ja meillä oli lupa vapista.
Mutta melu uudistui selvempänä ja vähemmän peloittavana, niin selvänä, ettei epäilylle jäänyt sijaakaan:
— Setshan! (hiiret!) sanoi Aziyadé nauraen, täysin rauhoittuneena.
Vanha mökki oli täynnä niitä, ja öisin ne järjestivät oikeita tuhoisia tappeluita.
— Tshoh setshan var zenin evde, Lotim! sanoi hän usein. (Talossa on paljon hiiriä, Loti!)
Senpä vuoksi hän kerran lahjoitti minulle Kedi-bey'n.
Kedi-bey (herra kissa), josta myöhemmin tuli suuri ja mahtava otus, oli silloin tuskin kuukauden ikäinen. Se oli pienoinen keltainen kerä, koristeina suuret vihreät silmät, ja aika herkkusuu.
Aziyadé hämmästytti sillä minua eräänä iltana tuoden sen kullalla kirjaillussa pussissa, jollaisia turkkilaiset lapset koulussa käyttävät.
Tuo pussi oli hänen ja periytyi siltä ajalta, jolloin hän, paljasjaloin ja hunnutta, nautti perin vaillinaista opetusta vanhan turbanipäisen opettajan luona Canlidjan kylässä, Bosporan Aasian puoleisella rannalla. Hän oli hyvin vähän hyötynyt tuon mestarin opetuksesta ja kirjoitti perin huonosti. Seikka, joka ei suinkaan estänyt minua rakastamasta tuota risaista, hylättyä pussia, hänen aikaisimman lapsuutensa pientä toveria…
Sinä iltana kun sain Kedi-bey'n oli se verhottu silkkiseen nenäliinaankin, johon pelko matkan varrella oli saanut sen tekemään kaikenlaista sopimatonta.
Aziyadé, joka oli ottanut vaivakseen kutoa sille kultahelyisen kaulanauhan, oli perin murheissaan nähdessään suojattinsa niin surkeassa tilassa. Se oli niin omituisen näköinen, tyttö itse niin pettynyt, että Ahmet ja minä purskahdimme raikuvaan nauruun kääröä purettaessa.
Tuo Kedi-bey'n esitteleminen on niitä muistoja, joita en eläissäni saata unhottaa.
56.
Allait illah Allah, ve Mohammed! resul Allah! (Jumala vain on Jumala, ja Muhamed on hänen profeettansa!)
Joka päivä, vuosisatojen kuluessa, samalla hetkellä, samalla nuotilla, on tuo sama sävel kaikunut djiamin minareetin huipusta vanhaan majaani. Kimeällä äänellään muezzin huutaa sitä neljään ilmansuuntaan, koneellisen yksitoikkoisesti ja järkkymättömän säännöllisesti.
Nekin, jotka nyt ovat vain hiukan tomua, ovat kuulleet sen tällä samalla paikalla, kuten mekin eilen syntyneet. Ja lakkaamatta, jo kolme sataa vuotta talvipäivien hämärässä rusotuksessa ja kesän auringon kauniina noustessa, kajahtaa tuo Islamin pyhä lause sekaantuen kukkojen lauluun, heräävän elämän ensimmäisiin ääniin. Kaamea aamuhuuto, unettomien lemmen öittemme surullinen herättäjä. Ja silloin täytyy lähteä, kiireesti sanoa jäähyväiset toisillemme tietämättä, tapaammeko enää milloinkaan, aavistamatta tuleeko huomenna meidät ikuisesti erottamaan joku äkillinen ilmianto tai noiden neljän vaimon pettämän vanhuksen kosto; tuntematta, näytelläänkö taas huomenna yksi noita synkkiä haaremin murhekohtauksia, joihin nähden kaikki inhimillinen oikeus on voimaton ja kaikki aineellinen avustus mahdoton.
Hän lähtee, tuo rakas pikku Aziyadéni, verhottuna kuin kansan nainen talossani valmistettuun, karkeaan liinahameeseen, kumartaen nuortean vartalonsa joskus sauvaan nojaten ja peittäen kasvonsa paksuun huntuun.
Venhe kuljettaa hänet basarien ihmisrikkaihin kaupunginosiin, josta hän, päivän jo valettua, saapuu isäntänsä haaremiin, pukeuduttuaan Kadidjan luona kadittaren pukuunsa. Hän tuo mukaansa kävelyretkeltään, kätkeäkseen sen tarkoituksen, jonkun esineen, niin että voitaisiin luulla hänen käyneen ostamassa kukkia tai nauhoja…
57.
… Ahmet oli hyvin tärkeä ja juhlallinen: — olimme molemmat perin salaperäisissä tehtävissä, ja hän oli täynnänsä Aziyadén neuvoja, kun minä taas olin vannonut antavani kuljettaa itseäni ja totella.
Eyoubin laiturissa Ahmet tinki venhettä Azarkapu'un. Kun kauppa oli päätetty, astuin venheeseen. Hän sanoi totisena:
— Istu, Loti!
Ja me läksimme liikkeelle.
Azar-kapussa minun piti seurata häntä saastaisille roskaväen kaduille, jotka olivat likaisia, pimeitä ja synkkiä. Siellä oleskeli tervan, romun ja kaniininnahkojen kauppiaita, ja me kuljimme ovelta ovelle kysellen erästä ukko Dimitrakia, jonka lopulta löysimmekin muutaman mahdottoman talorähjän perältä.
Hän oli vanha, valkopartainen, ryysyinen ja täydellisesti rosvon näköinen kreikkalainen.
Ahmet näytti hänelle paperia, johon Aziyadén nimi oli piirustettu, ja piti hänelle Homeroksen kielellä pitkän puheen, jota en ymmärtänyt.
Vanhus otti likaisesta kirstusta eräänlaisen kimpun pieniä puukkoja — hyvin vähän rauhoittava valmistus!
Hän sanoi Ahmetille seuraavat sanat, jotka ymmärsin klassillisten opintojeni jäännösten avulla:
— Näyttäkää minulle paikka.
Ja Ahmet avasi paitani ja laski sormensa vasemmalle puolelle rintaani, sydämen kohdalle.
58.
Tehtävä suoritettiin suuremmitta kärsimyksittä, ja Ahmet antoi taiteilijalle Aziyadén kukkarosta lähteneen kymmenen piasterin setelin.
Vanha Dimitriakin harjoitti kreikkalaisten matruusien hyväksi uskomatonta tatuoimisen taitoa. Hänen kosketuksensa oli kevyt ja piirustuksen tarkkuus huomattava.
Ja niin vein mukanani rinnallani pienen kipeän punaisen kohdan, jossa näkyi tuhansia naarmuja. Arpeuduttuaan se lopulta esitti sinisenä piirroksena Aziyadén nimen turkkilaisin kirjaimin.
Muhamettilaisen uskon mukaan tuon piirroksen, kuten kaikkien muiden merkkien tai vikojen maisessa ruumiissani, piti seurata minua iankaikkisuuteenkin.
59.
Loti Plumkettille.
Helmikuussa, 1877.
Oi, kuinka ihana yö se oli… Plumkett! Ja Stambul oli niin kaunis!
Olin lähtenyt Deerhound'ista kello kahdeksan.
Kun kauan käveltyäni saavuin Galataan, kävin "heidän rouvansa" luona, ottaakseni ohimennen mukaani ystäväni Ahmetin, ja sitten lähdimme kahden Azar-kapu'un, yksinäisten muhamettilaisten kaupunginosien kautta.
Siellä on meillä joka ilta kaksi tietä valittavana Eyoubiin päästäksemme.
Päästäksemme suorinta tietä on meidän kuljettava suuren Stambuliin vievän laivasillan yli, käytävä jalan Phanarin, Balatan ja hautausmaitten kautta, joka kuitenkin on öisin siksi vaarallinen, että vain kolmisin voimme sitä kulkea, silloin kun uskollinen Samuel on mukana.
Tänä iltana olimme ottaneet venheen Kara-Köistä päästäksemme rauhallisemmin kotiin.
Ei tuulahdustakaan ilmassa, ei lainettakaan vedessä, ei ääntäkään!
Stambul oli verhottu suureen lumivaippaan.
Se oli vaikuttava pohjoismainen näky, jollaista ei olisi odottanut auringon ja sinisen taivaan kaupungissa.
Kaikki nuo kukkulat, joilla oli tuhansia mustia majoja, kulkivat hiljaa silmiemme ohi, tänä iltana verhoutuneina yksitoikkoiseen ja synkkään valkoiseen vaippaan.
Noitten lumeen hautautuneitten inhimillisten muurahaiskekojen yläpuolelle kohosivat harmaitten moskeijoitten suurenmoiset kuvut ja minareetien terävät kärjet.
Usvien hunnuttama kuu heitti kaiken ylle hämärän ja sinertävän valonsa.
Kun saavuimme Eyoubiin, näimme tulen pilkistävän ikkunoittemme ruutujen, ristikoitten ja paksujen verhojen läpi… hän oli siellä, hän oli ensimmäiseksi ehtinyt kotiin…
Katsokaa, Plumkett, eurooppalaisissa taloissanne, jonne te itse ja monet muut muitta mutkitta pääsette, ette voi kuvitellakaan tuota saapumisen onnea, joka sinänsä korvaa kaikki vaivat ja kaiken väsymyksen…
60.
Tulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä; tulee aika, jolloin kaikki mukanamme uppoo syvään yöhön; jolloin kaikki, mikä kuului meille, katoaa aina hautakiviin kaiverrettuja nimiämmekin myöten…
On maa, jota rakastan ja jonka haluaisin nähdä: Cirkassia, synkkine vuorineen ja suurine metsineen. Tuo seutu tehoaa mielikuvitukseeni Aziyadén takia; sieltä on hänen verensä ja elämänsä kotoisin.
Kun näen hurjia cirkassilaisia, puoleksi villeinä, nahkoihin puettuina, kulkevan ohi, niin vetää joku minua noitten vieraitten puoleen, koska heidän suoniensa veri on sukua armaani verelle…
Hän itse muistelee suurta järveä, jonka rannalla hän arvelee olevansa syntynyt, metsässä piilevää kylää, jonka nimeä hän ei enää muista, rantahietikkoa, jossa hän leikki auringossa toisten vuoristolaislasten kanssa…
Tahtoisit tunkeutua rakkaampasi menneisyyteen, tahtoisit nähdä hänen lapsenkasvonsa, hänen vartalonsa kehityksen iän karttuessa. Tahtoisitpa muistaa hyväilleesi häntä pikkutyttönä, nähneesi hänen kasvavan sylissäsi, hänen jakamatta hyväilyjään kenellekään, kenenkään häntä aikaisemmin omistamatta, koskematta, rakastamatta ja näkemättä.
Olet kateellinen hänen menneisyydelleen, kateellinen kaikesta, mitä muut ennen sinua ovat saaneet; kateellinen hänen sydämensä pienimmästäkin tunteesta, ja suunsa vähäisimmästäkin sanasta, jonka toiset ennen sinua ovat kuulleet. Nykyhetki ei riitä; haluaisit koko menneisyyden ja koko tulevaisuudenkin. Seisot siinä hänen kanssaan käsi kädessä; rinnat koskettavat toisiaan, huulet puristautuvat toisiinsa. Haluaisitte koskettaa toisianne joka paikasta yhtäaikaa vielä hienommilla aisteilla, haluaisitte olla vain yksi henkilö, sulautua toinen toiseenne…
— Aziyadé, sanoin, — kerro minulle pieni tarina lapsuudestasi, ja puhu Canlidjan vanhasta koulumestarista.
Aziyadé hymyilee ja hakee muististaan uutta tarinaa, kertoen sen sitten sekoittaen joukkoon tuoreita mietteitä ja omituisia asiasta poikkeamisia.
Mieleisimmät näistä tarinoista, missä hodja't (noidat) näyttelevät suurinta osaa; mieleisimpiä ovat kaikkein vanhimmat, ne, jotka ovat puoleksi piiloutuneet hänen muistiinsa, ollen vain puoleksi salaperäisiä muistoja hänen lapsuutensa ajoilta.
— Entä sinä, Loti! Jatka; mehän jouduimme siihen, kun olit kuudentoista vuotias…
Voi!… Kaiken mitä sanoin hänellä Tshengizin kielellä sen olin jo toisilla kielillä sanonut muille. Kaiken, mitä hän sanoi olivat toiset jo ennen sanoneet minulle! Nuo yhteydettömät sanat, suloisen mielettömät joita tuskin kuulee, toiset olivat toistaneet ne minulle ennen Aziyadéa!
Toisten naisten, joitten muisto on sydämessäni kuollut, viehätyksen vallassa, olen rakastanut muita maita, muita seutuja, muita paikkoja, ja kaikki on mennyttä!
Olin toisen kanssa uneksinut tuon loppumattoman rakkauden unelman: — Olimme vannoneet toisillemme, että sitten kuin olimme jumaloineet toisiamme maan päällä, sulauduttuamme toisiimme niin kauan kuin elämä suonissamme virtasi, menisimme vielä nukkumaan samaan hautaan; — sama maa saisi ottaa meidät omikseen, että tuhkamme sekautuisivat ikuisesti. Ja kaikki tuo on mennyt, pyhitty, lakaistu pois!… Olen vielä hyvin nuori, enkä enää muista sitä.
Jos iäisyys on, kenen kanssa jatkaisin elämääni? Pikku Aziyadén, vai jonkun toisenko kanssa?
Kuka osaisi tarkasti selittää, mikä näissä selittämättömissä hurmiotiloissa johtuu aisteista ja mikä sydämestä? Sielunko äärimmäinen ponnistus taivasta kohti, vai luonnon sokea voimako haluaa luoda ja elää uudestaan? Ainainen kysymys, jonka kaikki eläneet ovat itselleen asettaneet, vaikkakin sen kysyminen nyt vielä onkin haihattelua.
Uskomme melkein rakastaessamme aineettomaan, loputtomaan yhtymiseen. Mutta kuinka monta miljoonaa olentoa siihen onkaan uskonut niinä tuhansina vuosina, jolloin sukupolvet ovat vaihtuneet, kuinka monet ovat rakastaneet toisiaan nukkuen, toivon kirkastamina, luottaen kuoleman pettävään kangastukseen. Niin missähän me, Aziyadé-rukka, olemme kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Luultavasti maan kätkössä tuntemattomina möhkäleinä! Sadat peninkulmat luultavasti erottavat hautamme, — ja kukapa muistaisikaan, että olemme rakastaneet toisiamme?
Tulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä. Tulee aika, jolloin me kumpikin olemme kadonneet synkkään yöhön, missä meistä ei mikään jatka elämää, jolloin kaikki häviää, hautakiveen piirrettyjä nimiämmekin myöten.
Nuoret circassilaistytöt tulevat yhä vuoriltaan Konstantinopolin haaremeihin. Muezzinin suruinen laulu soi aina talviaamujen hiljaisuudessa, — se vain ei enää herätä meitä! — — — — —
61.
Jo kauan olimme aikoneet matkustaa Angoraan, kissojen pääkaupunkiin.
Sain päälliköiltäni luvan lähteä (kymmenen päivän loman), sillä ehdolla, etten tekisi siellä sellaisia tyhmyyksiä, jotka saattaisivat vaatia lähetystön välitystä.
Retkikunta järjestäytyy Scutarissa pilvettömällä säällä. Dervishit, Riza-effendi, Mahmud-effendi ja useita stambulilaisia ystäviä on matkassa, onpa turkkilaisia naisiakin, palvelijoita ja suuri kasa tavaroita. Kirjava karavaani kulkee rivissä auringossa pitkällä kypressikäytävällä, joka vie Scutarin suurten hautausmaiden läpi. Paikan yllä lepää kuoleman majesteetti, kukkulalta on verraton näköala Stambuliin.
62.
Lumi hidastuttaa yhä enemmän kulkuamme sitä mukaa kuin loittonemme vuoristoon. Ennen kahta viikkoa on kissojen pääkaupunkia mahdoton saavuttaa.
Kuljettuamme kolme päivää päätän sanoa hyvästit matkatovereilleni.
Käännyn etelään Ahmetin ja kahden valitun hevosen kanssa, käydäkseni
Nikomediassa ja Nikeassa, kristillisen muinaisuuden molemmissa
kaupungeissa.
Tältä matkani ensi osalta vien muassani muiston varjoisasta villistä luonnosta, tuoreista lähteistä, syvistä, vihreiden tammien, kukkivien kuusamien ja alppiruusujen täyttämistä laaksoista, joitten yllä kaartuu kaunis talvinen taivas ja hieno lumivaippa.
Nukumme hana'issa, nimettömissä hökkeleissä.
Mudurlu majatalo on kaikista huomattavin. Nousemme vanhan savuttuneen _hana'_n toiseen kerrokseen, missä jo nukkuu sekaisin mustalaisia ja karhun tanssittajia. Ääretön huone on musta ja niin matala, että siellä täytyy kulkea pää kumarassa. Ruoka on tällaista: Suuri kattila, jossa nimettömiä ainaita ui paksussa liemessä. Se asetetaan permannolle ja kaikki istuvat ympärille. Sama ruokaliina, joka todella on monen metrin pituinen, kiertää ympäriinsä, ja kaikki käyttävät sitä.
Ahmet selittää, että hän mieluummin kuolee viluun kuin nukkuu tuon röttelön liassa. Tunnin kuluttua, väsymyksen uuvuttamina ja rampauttamina, lepäsimme jo, ja nukuimme hetken kuluttua syvästi.
Nousemme ennen päivän koittoa mennäksemme tuulen puhaltaessa peseytymään lähteen kirkkaalla vedellä.
63.
Seuraavana iltana, yön tullessa, saavumme Ismidtiin (Nikomediaan). Olimme passeitta ja meidät pidätettiin. Eräs pasha on kuitenkin siksi suopea, että laatii meille sellaiset mielikuvituksestaan, ja pitkien väittelyjen jälkeen pääsemme putkasta muualle nukkumaan. Hevosemme kuitenkin otetaan, ja ne saavat nukkua karjatarhassa.
Ismidt on suuri turkkilainen kaupunki, hyvin sivistynytkin, ja sijaitsee erittäin kauniin lahden rannalla. Sen basaarit ovat vilkkaita ja värikkäitä. Asukkaita on kielletty kävelemästä kahdeksan jälkeen illalla edes lyhtyäkään käyttämällä.
Muistan hyvin täällä vietetyn aamupäivän, ensimmäisen kevätaamun, jolloin aurinko jo paistoi kuumasti kirkkaan siniseltä taivaalta. Perin kylläisinä hyvästä talonpoikaisateriasta, hyvin norjina ja voimakkaina ja paperit kunnossa alamme nousta Orkhandjiamin kukkulalle.
Me kiipeämme rikkaruohoisia, kapeita teitä, jyrkkiä kuin vuohipolut. Perhot liitelevät ja hyönteiset surisevat, linnut laulavat kevättä ja tuuli on lämmin. Vanhat, muodottomat ja rappeutuneet puumökit on koristettu kukilla ja kiehkuroilla. Haikaroita pesii kaikkialla katoilla niin kursailematta, että niiden pesät estävät monia talonomistajia avaamasta ikkunoitaan.
Orkhanin djiamilta liitää katse Ismidtin sinivetisen lahden yli Aasian hedelmällisille tasangoille, ja Brussan Olympolle, joka kohoittelee kaukana suurta kaunista keilaansa.
64.
Ismidtistä Taushandjiliin, Taushandjilista Karamussariin on toinen päivämatka, jolla sade yllättää meidät.
Karamussarista Nikeaan (Ismik) kuljemme hevosella synkässä vuoristossa, lumisateessa; talvi on palannut. Retki on vaarallinen, sillä eräs Ismael, seurassaan kolme hampaisiin saakka asestettua Zjeibek'iä, aikoi ryöstää meidät. Asia järjestyy mitä parhaiten, sillä kohtaamme odottamatta bashiboshukkeja, ja saavumme Nikeaan ainoastaan likaantuneina. Näytän varmasti Turkin alamaiselle kirjoitetun passini, jonka Osmidtin oli laatinut. Huolimatta vielä horjuvasta kielitaidostani uskoo virkamies lorujani ja pukuani, ja olen siis täydelleen epäämätön effendi.
Nikeassa on vanhoja kristityitä pyhättöjä ensimmäisiltä vuosisadoilta, Aya-Sophia (Pyhä Sofia), vanhimpien länsimaisten kirkkojemme vanhin sisar. Taas on meillä karhuntanssittajia huonetovereina.
Aioimme palata Brussan ja Mudanian kautta, mutta kun rahamme sattuivat loppumaan, palaamme Karamussariin, missä viimeiset piasterimme kuluvat aamiaiseen. Neuvottelemme, ja neuvottelun tulos on se, että annan paitani Ahmetille myytäväksi. Saadut rahat riittävät paluumatkaan ja nousemme laivaan kevyin sydämin ja kukkaroin.
Ilolla näemme taas Stambulin. Nuo muutamat päivät ovat muuttaneet luonnon ulkonäön. Uusia kukkia on noussut majani katolle. Koko poikue pieniä koiria, jotka äsken ovat syntyneet oveni edessä, alkaa inistä ja heiluttaa häntää; äiti ottaa meidät ilolla vastaan.
65.
Aziyadé saapui illalla kertoen kuinka huolestunut hän oli ollut, ja kuinka monesti hän oli pyytänyt puolestani:
Allah! Selamet versen Loti! (Allah! Suojele Lotia.)
Hän toi minulle pienessä kopassa jotakin painavaa, mikä tuoksui ruusuvedeltä, kuten kaikki hänen lahjansa. Hänen kasvonsa säteilivät ilosta, kun hän antoi minulle tuon pienen salaperäisen esineen, joka oli hyvästi kätketty hänen hameeseensa.
— Ota, Loti, sanoi hän. Bau benden sana edie. (Se on lahja sinulle.)
Se oli raskas takokultainen sormus, johon hänen nimensä oli kaiverrettu.
Jo kauan hän oli uneksinut saavansa antaa minulle sormuksen, jossa veisin kotimaahani hänen nimensä. Mutta pikku raukalla ei ollut rahaa. Hän eli kyllä varallisuudessa, suhteellisen ylellisyyden keskellä; hänen oli mahdollista tuoda minulle kirjailtuja silkkiesineitä, tyynyjä ja kaikenlaista, joita hän tarkastuksetta saattoi jaella, mutta hänelle annettiin vain pikku summia. Ne menivät kaikki hänen palvelijansa Eminehin vaikenemisen ostamiseen, ja hänen oli vaikea ostaa sormusta säästöillään.
Silloin hän oli ajatellut omia koristuksiaan, mutta häntä peloitti lähettää niitä myytäviksi tai vaihdettaviksi kultaseppien basariin, ja hänen oli täytynyt käyttää muita keinoja. Ja niin hän toi minulle omat korunsa, jotka eräs Scutarin seppä oli salaa vasaralla musertanut, muutettuna suureksi, säännöttömäksi ja paksuksi sormukseksi.
Ja vannoin hänen pyynnöstään, etten milloinkaan luopuisi tuosta sormuksesta, että kantaisin sitä koko ikäni…
66.
Oli säteilevä talviaamu, — talvi on lempeä Levantissa.
Aziyadé, joka oli lähtenyt Eyoubista tuntia ennen meitä, laskeutui Kultaiselle Sarvelle harmaassa puvussa palatakseen isäntänsä, Mehmed Fatihin haaremiin. Hän oli hilpeä ja hymyssäsuin valkoisen huntunsa alla. Vanha Kadidja oli hänen seurassaan, ja molemmat istuivat mukavasti hoikan venheensä perässä, jonka keula oli helmillä ja kullalla koristeltu.
Ahmet ja minä kuljimme taas päinvastaiseen suuntaan loikoen pitkän kaksisoutuisen kanootin punaisilla patjoilla.
Oli Konstantinopolin aamun loistavin hetki. Palatsit ja moskeijat, jotka vielä punersivat nousevassa auringossa, kuvastuivat Kultaisen Sarven tyyniin syvyyksiin. Joukko karabatak'eja, (mustia kuikkia) heitti hullunkurisia kuperkeikkoja kalastajien venheitten ympärillä ja katosivat pää edellä kylmään siniseen veteen.
Sattuma, taikka caiqdji'emme (soutajiemme) oikku aiheutti sen, että kultaiset venheemme kulkivat toistensa ohi niin läheltä, että airot kolahtivat yhteen. Soutajamme käyttivät tilaisuutta lähettääkseen toisilleen asianmukaisia kohteliaisuuksia: "Koira, koiran poika, koiran pojanpoika!" Ja Kadidja uskalsi hymyillä meille salaa, näyttäen pitkiä valkeita hampaitaan mustasta suustaan.
Aziyadé sen sijaan ei räpäyttänyt silmääkään.
Hän oli kiintynyt vain kuikkien kujeisiin.
— Neh sheytan haivan! (Mikä näppärä lintu), sanoi hän Kadidjalle.
67.
"Ken tietää, kun kaunis kesä loppuu, kumpi meistä enää on elossa?
"Olkaa iloisia, olkaa hilpeyttä täynnä, sillä kevään aika kuluu nopeasti eikä viivy.
"Kuulkaa satakielen laulua: jo lähestyy kevätkausi.
"Kevät on avannut ilon majan joka pensaaseen, mihin mantelipuu siroittaa hopeisia kukkiaan.
"Olkaa iloisia, olkaa hyvin hilpeitä, sillä kevään aika kuluu nopeasti eikä viivy."
(Vanhasta itämaisesta runosta.)
"… Vielä kevät! Mantelipuut kukkivat, ja näen kauhuissani, kuinka joka vuodenaika vie minut pitemmälle pimeyteen, jokainen kulunut vuosi lähemmäksi kuilun reunaa… Minne kuljen, oi Jumala?… Mitä sitten seuraa, ja kuka on luonani, kun synkkä malja on tyhjennettävä?
"On riemun ja huvin aika: — kevät on tullut.
"Älä rukoile kanssani, pappi; silläkin on oma aikansa."
IV.
MANE, THEKEL, PHARES.
1.
Stambulissa, maalisk. 19 p:nä 1877.
Lähtökäsky oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta: Deerhound käskettiin takaisin Southampton'iin. Olin myllertänyt taivaat ja maat kaartaakseni tuon käskyn ja pidentääkseni oloaikaani Stambulissa; olin kolkuttanut kaikille oville, olin pyrkinyt ottomaniseen armeijaankin, johon olin vähällä päästä.
— Hyvä ystävä, sanoi pasha hyvin puhtaalla englanninkielellä ja erinomaisen kohteliaasti kuin ylhäissyntyinen turkkilainen ainakin, hyvä ystävä, aiotteko myös kääntyä islamin oppiin?
— En, teidän ylhäisyytenne, vastasin. Minusta on yhdentekevää, vaikka rupeisin Turkin alamaiseksi, vaihtaisin nimeä ja isänmaata, mutta jään virallisesti kristityksi.
— Hyvä on, sanoi hän, niin onkin parempi. Islami ei olekaan välttämätön, emmekä me pidä luopioista. Luulen voivani vakuuttaa teille — jatkoi pasha — ettei palveluksianne oteta vastaan toistaiseksi, ja sitähän teidänkin hallituksenne vastustaisi, mutta ne saatettaisiin hyväksyä, jos vakinaisesti liitytte meihin. Miettikää, jos haluatte jäädä. Minusta näyttää suotavalta, että nyt lähdette pois laivanne mukana, sillä meillä on kovin vähän aikaa tällaisiin toimenpiteisiin. Se sallisi teidän sitäpaitsi kauemmin harkita noin vakavaa päätöstä, ja palaatte, kun ehditte. Jos muuten haluatte, voin jo tänä iltana esittää anomuksenne Hänen Majesteetilleen sulttaanille, ja minulla on syytä uskoa, että vastaus on suotuisa.
— Haluan mieluummin, teidän ylhäisyytenne, vastasin, että asia ratkaistaan heti; myöhemmin te unohtaisitte minut. Sitten pyytäisin vain lomaa käydäkseni äitiäni katsomassa.
Pyysin kuitenkin, että saisin tunnin aikaa, ja läksin harkitsemaan asiaa.
Tunti tuntui minusta lyhyeltä; minuutit pakenivat kuin sekunnit ja ajatukseni tunkeilivat meluten.
Kävelin sattuman varassa vanhan muhamettilaisen kaupunginosan kaduilla, joka on Taximin kukkuloilla, Peran ja Funduklin välillä. Oli synkkä, raskas ja lämmin ilma. Vanhat talot vaihtelivat tummanharmaan, mustan- ja ruskeanpunaisen välisissä vivahduksissa. Kuivilla katukivillä kierteli turkkilaisnaisia pienet keltaiset tohvelit jaloissaan silmiä myöten verhottuina tulipunaisiin tai oranssinvärisiin huiveihin. Kolmensadan metrin korkeudesta vilahti joskus silmissä valkea seralji ja sen mustat kypressipuutarhat, Scutari ja Bosporo, puoleksi sinertäviin usviin verhottuina.
Maansa jättäminen, nimestään luopuminen on sentään vakavampaa kuin luulisi, kun on kysymyksessä kiireellinen todellisuus, ja kun täytyy tunnin kuluessa ratkaista kysymys ainiaaksi. Rakastaisinkohan vielä Stambulia, kun olisin kytketty siihen koko iäkseni? Englannin, britanialaisen elämän yksitoikkoisen kulun vaivalloiset ystävät, kiittämättömät, ne jätän kaikki ikävättä ja omantunnon tuskitta. Liityn tähän maahan äärimmäisen käännekohdan hetkellä; keväällä sota ratkaisee sen ja minun kohtaloni. Minusta tulee yuzbashi Arif. Saan tästäkin varmaan yhtä usein lomaa kuin Hänen Majesteettinsa laivastostakin silloin kun haluan käydä katsomassa rakkaitani, istumassa lieden ääressä Brightburyssä vanhojen lehmusten alla.
Niin, miksikä ei. Minusta tulee Yuzbashi, oikea turkkilainen, ja saan olla hänen luonaan.
Ja ajattelin tällä huumauksen hetkellä, kuinka kerran palaan Eyoubiin, yuzbashina, ilmoittamaan Aziyadélle, etten menekään pois.
Tunnin kuluttua olin tehnyt epäämättömän päätöksen: lähteminen ja hänen hylkäämisensä raateli sydäntäni. Pyrin uudelleen pashan puheille antaakseni hänelle juhlallisesti myöntävän vastauksen, joka sitoisi minut iäksi Turkkiin, ja pyytääkseni häntä jo tänä iltana esittämään anomukseni sulttaanille.
2.
Kun seisoin pashan edessä tunsin vapisevani, ja pilvi kulki silmieni ohitse:
— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, mutta en suostu. Pyydän vain, että ystävällisesti muistatte minua. Kun tulen Englantiin, kirjoitan ehkä teille…
3.
Siispä täytyy todella ajatella lähtemistä.
Ovelta ovelle kiiruhtaen toimitin samana iltana käynnit Perassa, jättäen kaikille, muusta huolehtimatta, p.p.c. kortteja.
Ahmet seurasi kolmen askeleen päässä juhlapuvussa kantaen päällystakkiani:
— Ah! sanoi hän. Nyt jätät meidät, Loti, ja käyt jäähyväisillä. Olen arvannut sen. No, jos on totta, että rakastat meitä, ja että se on sinusta ikävää, jos on totta, että toisten sovinnaisuudet eivät liikuta sinua, niin jätä ne, jätä musta pukusi, joka on ruma ja tuo hattu, joka on hullunkurinen. Tule pian Stambuliin luoksemme, ja anna noiden ihmisten olla.
Useat jäähyväiskäyntini jäivät tekemättä tämän Ahmetin puheen johdosta.
4.
Stambulissa maalisk. 20 p:nä 1877.
Viimeinen kävelyretki Samuelin kanssa. Hetkemme on laskettu. Armoton aika riistää viimeiset tunnit, joitten kuluttua me iäksi eroamme! — Talviset, harmaat ja kylmät tunnit, maaliskuun vihureissa.
Oli sovittu, että hän lähtisi kotiseudulleen ennen minun Englannin matkaani. Hän oli viimeisenä suosionosoituksena pyytänyt päästä ajelulle avonaisissa vaunuissa kanssani laivan lähtövihellykseen saakka.
Tuo Ahmet, joka oli anastanut hänen paikkansa, ja jonka tulevaisuudessa piti seurata minua Englantiin, lisäsi hänen seuraansa: hän oli kaihosta sairas. Samuel parka ei ymmärtänyt, että hänen levottoman alttiutensa ja Mikron Ahmetin kirkkaan ja veljellisen ystävyyden välillä oli syvä erotus, että hän, Samuel, oli kuuman lavan kasvi, mahdoton siirtää tuonne kauas rauhallisen kattoni alle.
— Arabahdji kuljettaa meitä nopeasti, hevosten ravatessa. Samuel on kääriytynyt kuin pasha turkisviittaani; hänen kauniit kasvonsa ovat kalpeat ja suruisat; hän katselee ääneti, kuinka Stambulin kaupunginosat vilisevät ohi, — laajat, tyhjät aukeat, missä kasvaa ruohoa ja sammalta, jättiläismäiset minareetit, vanhat rosoiset moskeijat, jotka kuvastuvat valkeina harmaata taivasta vasten, vanhat muistomerkit antiikkisine ravistuneine ulkonäköineen, jotka luhistuvat raunioiksi, kuten Islamikin.
Stambul on ruskea ja kuollut talven viimeisen tuulen puhaltaessa.
Muezzinit laulavat kolme rukousta, on aika lähteä.
Rakastin häntä kuitenkin, tuota Samuel parkaa. Sanoin hänelle, kuten lapsille sanotaan, että palaan hänenkin tähtensä, ja tulen tervehtimään häntä Salonikiin. Mutta hän luuli, ettei hän milloinkaan enää näkisi minua, ja hänen kyyneleensä särkevät sydäntäni.
5.
Pikku rakas Aziyadé parka! Minulta oli puuttunut rohkeutta sanoa hänelle: "Ylihuomenna lähden."
Palasin illalla kotiin. Laskeva aurinko valaisi huoneeni kirkkailla punaisilla säteillään; kevät oli ilmassa. Kahvilat tarjoilivat ulkona kuin kesäisinä päivinä; kaikki naapurin miehet istuivat kadulla polttaen piippujaan kukista valkeitten mantelipuitten alla.
Ahmetille olin lähtöni uskonut. Teimme molemmat kuulumattomia ponnistuksia keskusteluksemme, mutta Aziyadé oli ymmärtänyt puoleksi ja katseli meitä suurilla kysyvillä silmillään. Yö saapui ja tapasi meidät kuolemanhiljaisina.
Kello yksi Turkin aikaa (seitsemältä), Ahmet toi erään vanhan arkun, joka kumoon kaadettuna toimitti pöydän tehtävää, ja asetti sille niukan ateriamme. (Viimeiset asiamme juutalais-Zirakin kanssa olivat jättäneet meidät pennittömiksi.)
Tavallisesti olivat kahdenkeskiset ateriamme hilpeitä, ja meitä huvitti oma köyhyytemmekin — kaksi usein kultaan ja silkkiin puettua, turkkilaisilla matoilla istuvaa henkilöä syömässä kuivaa leipää vanhan laatikon pohjalta.
Aziyadé oli istuutunut niinkuin minäkin, mutta hänen osuutensa pysyi koskemattomana. Hänen silmänsä tähystivät minua oudon kiinteästi, ja meitä molempia peloitti hiljaisuuden särkeminen.
— Ymmärrän jo, Loti, sanoi hän… Tämähän on viimeinen kerta?
Ja kiireiset kyyneleet alkoivat virrata hänen kuivalle leivälleen.
— Ei Aziyadé, ei, rakas ystävä! Huomenna vielä, vannon sen. Sitten, en tiedä…
Ahmet huomasi, ettei ruokaa tarvittu. Mitään sanomatta korjasi hän vanhan laatikon ja savilautaset, ja poistui jättäen meidät pimeään…
6.
Seuraavana päivänä oli kaikki revittävä, kaikki rikottava tässä rakkaudella kalustetussa pienessä majassa, missä joka esine toi mieleen muistoja.
Kaksi hamal'ia, jotka olin palkannut tähän työhön, oli siellä odottaen käskyäni alkaakseen. Mieleeni juolahti lähettää heidät päivälliselle voittaakseni aikaa ja viivyttääkseni hävitystä.
— Loti, sanoi Ahmet, miksi et piirrä huonettasi? Vuosien kuluttua, kun vanhuus on tullut, saat katsella sitä ja muistella meitä.
Ja käytin viimeiset hetket turkkilaisen huoneeni piirustamiseen. Vuodet saavat aika vaivan näitten muistojen viehätyksen haihduttamisessa.
Aziyadé tapasi saapuessaan seinät paljaina, kaiken mullin mallin; se oli lopun alkua. Vain laatikoita, kääröjä ja epäjärjestystä. Ne esineet, joita hän oli tottunut rakastamaan, olivat ainiaaksi kadonneet. Valkeat matot, jotka peittivät permantoa, paksut peitteet, joilla käveltiin paljain jaloin, olivat joutuneet juutalaisille; kaikki näytti taas surulliselta ja kurjalta.
Aziyadé tuli sisään melkein iloisena rohkaistuaan itseään en tiedä millä. Hän ei kuitenkaan saattanut kestää alastoman huoneen näkemistä, vaan purskahti itkuun.
7.
Hän oli pyytänyt minulta tuota kuolemaantuomittujen viimeistä armoa: tehdä tänä viimeisenä päivänä mitä haluaisi.
— Tänään, Loti, et saa sanoa ei mihinkään pyyntööni. Tahdon tehdä kaikenlaista oman pääni mukaan. Et saa sanoa mitään, ja saat hyväksyä kaiken.
Palatessani kello yhdeksän venheellä Galatasta kuulin majastani tavatonta melua; sieltä kuului laulua ja outoa soittoa.
Äsken palaneessa huoneessa kieppui pölypilvessä turkkilainen piiritanssi, joka loppuu vasta tanssijoiden täydellisesti väsyttyä. Kaikenlaiset ihmiset, turkkilaiset ja kreikkalaiset matruusit, jotka oli koottu Kultaiselta Sarvelta, tanssivat hurjasti. Heille tarjoiltiin sakia, mastikia ja kahvia.
Talon tuttavat, Suleiman, vanha Riza, dervishit, Hassan ja Mahmud katselivat ällistyneinä tuota menoa.
Soitto kuului huoneestani. Siellä tapasin Aziyadén itse kiertämässä erään suuren huumaavan koneen Levantin posetiivin kampia, joka soittaa turkkilaisia tansseja kirkuvalla äänellä, kulkusten ja helistinten säestäessä.
Aziyadé oli hunnutta ja tanssijat saattoivat avoimesta ovesta nähdä hänen kasvonsa. Se oli kaikkien tapojen vastaista ja vastoin alkeellisinta varovaisuuttakin. Milloinkaan ei Eyoubin pyhässä kaupunginosassa oltu nähty moista kohtausta ja moista häpeää, ja jollei Ahmet olisi vakuuttanut tanssijoille, että hän oli armeniatar, olisi hän ollut tuhon oma.
Erääseen nurkkaan vaipuneena Ahmet antoi alistuvasti kaiken tapahtua. Se oli hullunkurista ja sydäntäsärkevää. Minun teki mieleni nauraa, mutta hänen katseensa pisti sieluuni. Pienille tyttöraukoille, jotka kasvavat isättä ja äidittä haaremin varjossa, tulee antaa anteeksi heidän sopimattomat päähänpistonsa, ja heidän toimiaan ei saa arvostella kristityitä naisia hallitsevien lakien mukaan.
Hän kiersi kuin hurja posetiivin kampia ja sai tuosta suuresta kojeesta merkillisiä sointuja.
Turkkilaista musiikkia on sanottu repivän riemun kohtauksiksi, ja tänä iltana käsitin mainiosti tuon perin paradoximaisen määritelmän.
Pian hän kuitenkin, työnsä peloittamana, omaa synnyttämäänsä melua säikkyen ja häpeissään ollessaan hunnutta kaikkien noiden miesten katseltavana, istuutui leveälle divanille, ainoalle majaan jääneelle huonekalulle, ja käskettyään posetiivin omistajan jatkaa työtä, pyysi hän, että hänellekin annettaisiin kahvia ja tupakkaa.
8.
Seuraten maan tapaa oli Aziyadélle tuotu mustaa kahvia kuparijalkaisessa sinisessä porsliinikupissa, joka oli jokseenkin puolen munan kokoinen.
Hän näytti tyynemmältä ja katseli minua hymyillen. Hänen kirkkaat surulliset silmänsä pyysivät minulta anteeksi tätä väenpaljoutta ja melua. Kuin lapsi, joka tuntee tehneensä tyhmyyksiä, ja joka tietää, että sitä hellitään, pyysi hän armoa silmillään, joissa oli enemmän viehätystä ja vakuutusta kuin kaikissa inhimillisissä sanoissa.
Hän oli täksi illaksi valinnut puvun, joka teki hänet oudon kauniiksi. Hänen pukunsa itämainen rikkaus oli nyt vastakohtana asunnollemme, joka oli tullut synkäksi ja kurjaksi. Hänellä oli pitkäliepeinen takki, jonka mallin turkkilaiset naiset nyt ovat kadottaneet, violetti silkkinen takki, johon oli siroiteltu kultaisia ruusuja. Keltasilkkiset housut laskeutuivat hänen nilkkoihinsa saakka, hänen pienille jaloilleen, joissa oli kullatut tohvelit. Hänen Brussan harsosta tehdystä, hopeakuteisesta paidastaan näkyivät hänen pyöreät käsivartensa, joitten iho oli kiilloton ja ruskea, ruusuvedellä voideltu. Hänen ruskeat hiuksensa oli jaettu kahdeksaan palmikkoon, jotka olivat niin paksut, että kaksi niistä olisi tehnyt parisilaisen muotinuken onnelliseksi; ne putosivat divaanille hänen viereensä päistä keltaisilla, kultakuituisilla nauhoilla sidottuina, armenialaisnaisten tapaan. Joukko muita hentoja, lyhyitä ja taipumattomia hiuksia kuulsi kultaisena sädekehänä hänen lämminväristen kalpeitten poskiensa ympärillä. Ruskeammat vivahdukset ympäröivät hänen silmäluomiaan, ja hänen tavallisesti hyvin lähellä toisiaan olevat kulmakarvansa yhtyivät tänään ilmaisten syvää tuskaa.
Hän piti päätään kumarassa, ja hänen ripsiensä alla saattoi vain arvata suurten, maahan katsovien merensinisten silmien piilevän. Hänen hampaansa olivat yhteen puristautuneet, ja hänen punaiset huulensa aukenivat vain joskus hänelle ominaisesta hermoväristyksestä. Tuo liike, joka olisi rumentanut toisen naisen, teki hänet vain kauniimmaksi. Se ilmaisi hänen miettivän tai surevan, ja paljasti kaksi riviä pienien valkeitten helmien kaltaisia hampaita. Olisit myynyt sielusi saadaksesi suudella noita valkeita helmiä ja punaisten huulten värinää ja ikeniä, jotka olivat kuin kypsän kirsikan sisällys.
Ihailin armastani, tutkin nyt viimeisellä hetkellä hänen rakkaita piirteitään painaakseni ne sieluuni. Soiton repivä melu, piippujen ryydin tuoksu huumasivat vähitellen, tuoden tuon kevyen itämaisen huumauksen, joka on menneisyyden häviö ja elämän synkkien hetkien unhotus.
Ja sieluuni tuli mieletön unelma: unohtaa kaikki ja jäädä hänen luokseen aina pettymyksen, kuoleman kelmeään hetkeen saakka…
9.
Melun keskeltä kuului porsliinin hiljainen ritinä: Aziyadé oli pysynyt liikkumattomana, mutta hän oli rikkonut kuppinsa käden kouristuessa, ja palaset putosivat maahan.
Vahinko ei ollut suuri. Liattuaan ilkeästi hänen kätensä oli paksu kahvi juossut permannolle, ja kaikki tapahtui kenenkään sitä muka näkemättä.
Kuitenkin suureni täplä permannolla ja hänen suljetusta kädestään tippui yhä tummaa nestettä, ensin pisaroina, sitten mustina ohuina suihkuina. Lamppu valaisi surkeasti huonetta. Lähestyin katsellakseni. Hänen vieressään oli verilammikko. Särkynyt porsliini oli pahasti repinyt hänen kättään, ja luu vain oli pysähdyttänyt sen syvemmälle tunkeutumisen.
Armaani veri vuoti puoli tuntia eikä keksitty keinoa sen pysähdyttämiseksi.
Sitä kannettiin pois punertavissa vadeissa; hänen kättään pidettiin kylmässä vedessä ja haavan reunoja puristeltiin yhteen. Ei mikään pysähdyttänyt verta, ja kalpeana kuin kuollut oli Aziyadé vaipunut maahan sulkien silmänsä.
Ahmet oli juossut herättämään erään lähellä asuvan, noidan näköisen vanhan akan, joka vihdoin pysähdytti veren juoksun tuhkalla ja yrteillä.
Neuvottuaan pitämään kättä koko yön pystyssä vanhus katosi, pyydettyään kolmekymmentä piasteria palkkioksi ja tehtyään joitakin omituisia temppuja.
Sitten täytyi lähettää kaikki väki pois ja saada sairas makuulle. Hän oli kylmä kuin marmoripatsas ja aivan tajuton.
Seuraavana yönä emme nukkuneet kumpikaan.
Tunsin hänen kärsivän, koko hänen ruumiinsa jäykkeni tuskasta. Haavoittunutta kättä täytyi pitää pystyssä akan neuvon mukaan, ja niin hän kärsikin vähemmän. Pitelin itse tuota hentoa kättä, jota kuume poltti. Kaikki säikeet värisivät ja vapisivat, ja tunsin niiden päättyvän tuohon syvään, ammottavaan haavaan. Tunsin itsekin kärsiväni, aivan kuin minulla olisi ollut haava luuhun asti eikä hänellä.
Kuu valaisi paljaita seiniä, tyhjää permantoa, tyhjää huonetta. Huonekalujen puute, karkeat puupöydät, vailla silkkipeitteitään, herättivät kurjuuden, kylmän ja yksinäisyyden ajatuksen. Koirat ulvoivat ulkona tuolla kaamealla tavalla, jota Turkissa, kuten Ranskassakin, sanotaan kuoleman enteeksi. Tuuli ulvoi ovella, tai valitteli aivan hiljaa kuin kuoleva vanhus.
Hänen toivottomuutensa koski minuun. Se oli niin syvä ja alistuvainen, että se olisi liikuttanut kiviäkin. Olin kaikki hänelle, ainoa, jota hän oli rakastanut, ja ainoa, jota hän rakastaisi; ja nyt aioin poistua hänen luotaan palaamatta.
— Suo anteeksi, Loti, sanoi hän, että tuotin sinulle vastusta leikkaamalla sormeni; estän sinua nukkumasta. Mutta nuku, Loti, eihän minun kärsimykseni mitään ole, koska itse olen lopussa.
— Kuule, vastasin; Aziyadé, rakkahin, haluatko että palaan?
10.
Hiukan sen jälkeen istuimme vielä molemmat vuoteen reunalla; pitelin yhä hänen haavoittunutta kättään ja hänen hervonnutta päätään. Vannoin hänelle palaavani, seuraten juhlallisten lupausten muhamettilaista muotoa.
— Jos olet naimisissa, Loti, sanoi hän, ei se tee mitään. En olisi enää armaasi, olisin sisaresi. Mene naimisiin, Loti; se on toisarvoista! Rakastan enimmän sieluasi. Pyydän Allahilta vain, että saisin taas tavata sinua. Sitten olisin vielä melkein onnellinen, eläisin sinua odotellen, ja Aziyadén elämä ei olisikaan lopussa.
Sitten hän alkoi hiljalleen vaipua uneen. Päivä alkoi koittaa ja jätin hänet, kuten muulloinkin ennen auringon nousua nukkumaan hyvää ja rauhallista unta.
11.
Maalisk. 23 p:nä.
Menin laivaan ja palasin kiiruusti. Siihen kului kolme tuntia. Ilmoitin
Aziyadélle, että lähtöä oli lykätty kaksi päivää.
Kaksi päivää on vähän, kun ne ovat olemassaolon viimeiset, ja kun on kiire nauttia toinen toisestaan aivan kuin kuolema olisi tulossa.
Tieto lähdöstäni oli jo levinnyt ja luonani kävi jäähyväisillä paljon stambulilaisia naapureitani. Aziyadé sulkeutui Samuelin huoneeseen ja kuulin hänen itkevän. Vieraatkin kuulivat sen, mutta hänen olonsa luonani oli jo tullut tietyksi lähimmässä ympäristössä, ja se hyväksyttiin vaieten. Ahmet oli muuten eilen illalla vakuuttanut yleisölle, että tyttö oli armenialainen, ja tuo muhamettilaisen antama takuu oli hänen turvansa.
— Olimme aina odottaneet, sanoi dervishi Hassan-effendi, että saamme nähdä teidän katoavan tällä tavoin kuin salaportaita myöten tai taikaiskusta. Sanotteko meille ennen lähtöänne, Arif tai Loti, kuka olette ja mitä olette tullut tekemään meidän joukossamme?
Hassan-effendi oli vilpitön. Vaikka hän ja hänen ystävänsä olivatkin halunneet tietää, kuka olin, eivät he kumminkaan tienneet siitä kerrassa mitään, koska he eivät milloinkaan olleet sitä urkkineetkaan. Turkkiin ei ole vielä tuotu ranskalaista poliisiasiamiestä, joka ottaa vieraasta selvän kolmessa tunnissa; siellä saa vapaasti elää rauhassa ja tuntemattomana.
Ilmaisin Hassan-effendille nimeni ja arvoni, ja me lupasimme kirjoittaa toisillemme.
Aziyadé oli itkenyt monta tuntia, mutta hänen kyyneleensä eivät enää olleet niin katkeria. Ajatus, että hän saisi nähdä minut jälleen, alkoi selvitä hänen mielessään ja teki hänet rauhallisemmaksi. Hän alkoi jo sanoa:
"Kun palaat…"
— En tiedä, Loti, arveli hän, palaatko sinä. — Allah yksin tietää sen! Toistan joka päivä. Allah, salamet versen Loti! (Allah, suojele Lotia) ja Allah tekee sitten tahtonsa mukaan. Kuitenkin, hän jatkoi toimessaan — kuinka saatan odottaa vuoden, Loti? Kuinka se olisi mahdollista, kun en osaa enää olla päivää, en tuntiakaan sinutta. Et tiedä, että niinä päivinä, kun olet vartiossa, kävelen Taximin kukkulalla, tai menen viemisille äitini Behidjén luo, koska sieltä; näkee Deerhound'in kaukaa. Näethän, Loti, että se on mahdotonta, ja palatessasi Aziyadé on kuollut…
12.
Ahmet saa tehtäväkseen toimittaa minulle Aziyadé'n kirjeet ja antaa minun kirjeeni hänelle Kadidjan välityksellä, ja niin tarvitsen joukon hänen osoitteellaan varustettuja kirjekuoria.
Nyt ei Ahmet osaa ollenkaan kirjoittaa, ei hän eikä kukaan hänen perheestään. Aziyadé kirjoittaa liian huonosti postia kiusatakseen, ja niinpä istumme kolmisin yleisen kirjurin teltan alla teettämässä itämaisia osoitteita.
Ahmetin osoite on perin monimutkainen, sillä sitä on viisi riviä.
"Ahmetille, Ibrahamin pojalle, Arabahdjilar-Malessiin vievän syrjäkadun varrella moskeijan luona. Kolmas talo tutundji'n jälkeen, vanhan lääkkeitä myyvän armenialaisnaisen vieressä, dervishin asuntoa vastapäätä".
Aziyadé teettää kolme samanlaista kuorta, jotka maksaa omalla rahallaan, — kahdeksan valkoista piasteria. Sen jälkeen on minun pakko luvata käyttää niitä.
Hän piilottaa yahmak'insa alle kyyneleiset silmänsä; tuo lupaus ei anna hänelle varmuutta. Ja kuinka saattaisi muutoin otaksuakaan, että niin kaukaa lähtenyt paperi saattaisi milloinkaan saapua hänelle? Ja sitten hän tietää, että paljon sitä ennen "Aziyadé on ainaiseksi unohdettu".
13.
Illalla sousimme Kultaisella Sarvella. Milloinkaan emme olleet kuljeksineet Stambulissa yhdessä niin paljon keskellä päivää. Aziyadé ei näyttänyt varovan mitään, sillä hän käyttäytyi kuin kaikki olisi mennyttä häneltä, kuin maailma olisi hänestä yhdentekevä.
Olimme ottaneet veneen Un-Kapanin laiturilta. Päivä laski, aurinko painui myrskypilvien taa.
Euroopassa näkee harvoin niin levotonta ja mustaa taivasta. Pohjoisessa oli peloittavia, vedenpaisumusta ennustavia, kaarimaisia pilviä, jotka Afrikassa ilmoittavat rajuilman lähestymisen.
— Katso, sanoin Aziyadélle, — katso, tuollainen oli taivas, jonka joka ilta näin mustien miesten maassa, jossa asuin menettämäni veljen kanssa!
Vastaisella puolella kuvastui Stambul terävine huippuineen kärjekkäin reunoin suurta keltaista pilven repeämää vasten. Sen väri oli häikäisevä ja syvä, valaistus kummallinen, melkeinpä aavemainen.
Kultaiselta Sarvelta nousi äkkiä hurja tuuli, yö saapui ja olimme kylmästä jähmettyä.
Aziyadé katseli minua oudon syvästi suurin silmin. Hänen silmäteränsä tuntuivat laajenevan hämärän tapaisessa valaistuksessa ja tutkivan sieluni pohjaa. En ollut milloinkaan nähnyt hänen katsettaan tuollaisena, ja se vaikutti minuun oudosti. Tuntui siltä kuin hän äkkiä olisi tunkeutunut olentoni salaperäisimpiin komeroihin ja tutkinut niitä leikkausveitsellä. Hänen katseensa asetti minulle nyt viime hetkellä tuon äärimmäisen kysymyksen:
"Kuka olet sinä, jota olen niin syvästi rakastanut? Unohdatkohan minut kohta, kuten satunnaisen rakastajattaren, vai rakastatko minua? Puhuitko totta luvatessasi palata."
Kun suljen silmäni kohtaan vieläkin tuon katseen, tuon valkoiseen verhotun pään, joka heikosti piirtyy hunnun musliinin alla, ja taustalla näen Stambulin ääriviivat myrskyistä taivasta vasten.