14.
Vielä kerran nousemme venheestä tuolla kaukana Eyoubin pienelle torille, jota huomenna en enää näe.
Halusimme vielä kerran yhdessä katsella asuntoamme.
Sisäänkäytävään on kuormattu laatikoita ja kääröjä, ja on jo pimeä. Ahmet keksii nurkasta vanhan lyhdyn, jonka valo surullisena liitelee tyhjässä huoneessamme. Minulle tuli kiire lähtö, tartuin Aziyadén käteen ja vein hänet ulos.
Taivas oli yhä oudon musta uhaten rankkasateella. Talot ja tornit, niin mustia kuin ne olivatkin, kuvastuivat kuitenkin kirkkaampina taivasta vasten. Katu oli autio ja sitä lakaisivat myrskynpuuskat, jotka saivat kaiken vapisemaan. Pari turkkilaisnaista oli kyyristynyt porttiholviin ja he katselivat meitä uteliaasti. Käänsin päätäni nähdäkseni vielä kerran tuon asunnon, jonne en enää palaisi, heittääkseni viime silmäyksen tuohon maankolkkaan, missä olin kohdannut hiukan onnea.
15.
Kuljemme moskeijan pienen aukean yli noustaksemme taas venheeseen.
Kanootti viepi meidät Azarkapu'un, josta kuljemme Galatan, Tophanen ja
Funduklin kautta Deerhound'iin.
Aziyadé tahtoi tulla saattamaan minua. Hän lupasi olla järkevä ja onkin tällä viimeisellä hetkellä odottamattoman tyyni.
Kuljemme koko Galatan melun läpi. Meitä ei oltu milloinkaan nähty kiertelevän yhdessä näissä eurooppalaisissa kaupunginosissa. Heidän "rouvansa" on ovellaan ohikulkuamme katselemassa. Tuon nuoren, hunnutetun naisen läsnäolo antaa hänelle avaimen arvoitukseen, jonka ratkaisua hän oli kauan hakenut.
Kuljemme Tophanen läpi kadotaksemme Sali-Bazarin yksinäisten korttelien leveille kaduille, jotka kulkevat suurten haaremien vieritse.
Lopuksi on edessämme Fundukli, jossa meidän on sanottava toisillemme hyvästit.
Siellä seisovat Ahmetin tilaamat ajoneuvot, joitten pitäisi viedä
Aziyadé kotiin.
Fundukli on tuollainen vanhan Turkin nurkka, joka näyttää olevan Stambulin syrjäisimmässä kolkassa; pieni tori meren rannalla, vanha kultakuvioinen moskeija, jota dervishien haudat ja ulemojen synkät komerot ympäröivät.
Myrsky on ohi, ilma on säteilevän ihana. Kuuluu vain kulkukoirien kaukainen haukahteleminen illan hiljaisuudessa.
Deerhound'illa lyö kello kahdeksaa, tunti, jolloin minun täytyy palata. Vihellys ilmoittaa, että laivavenhe tulee noutamaan minua. Se irroittautuu mustana pilkkuna aluksesta ja lähenee meitä hitaasti. Nyt on surullisten jäähyväisten armoton hetki.
Suutelen hänen huuliaan ja käsiään. Hänen kätensä vapisevat hiljaa… muuten hän on yhtä tyyni kuin minäkin; hänen ihonsa on jäätävän kylmä.
Venhe on saapunut; Ahmet ja hän peräytyvät moskeijan pimeään nurkkaan; lähden, ja he katoavat näkyvistä.
Hiukan sen jälkeen kuulen vaunujen nopean vierinnän; ne vievät pois armastani!… Synkkä jyrinä, kuten rakkaaseen hautaan vierivän mullan kumina.
Kaikki on siis päättynyt peruuttamatta! Jos joskus palaan, kuten olen vannonut, ovat vuodet levittäneet tuhkansa kaiken tämän ylle, tai olen sitten naimisiin menemällä kaivanut rotkon meidän molempien väliin, ja Aziyadé ei enää voi olla minun.
Minuun tarttui hurja halu juosta noitten vaunujen jäljestä, painaa armas syliini, kietoa käsivarteni hänen ympärilleen, nyt, kun vielä rakastimme toisiamme sielumme koko voimalla, ja erota vasta kuoleman hetkellä…
16.
Maaliskuun 24 p:nä.
Eräänä sateisena maaliskuun aamuna tyhjentää vanha juutalainen Arifin taloa. Ahmet valvoo hänen hommiaan jäykän näköisenä.
— Ahmet, minne isäntänne menee? kysyvät aamuvirkut naapurit oviltaan.
— En tiedä, vastaa Ahmet.
Märkiä laatikoita, sateessa kastuneita kääröjä kuljetetaan venheeseen, joka menee, en tiedä minne, laskeutuen Kultaista Sarvea merelle päin.
Ja nyt on Arif mennyttä; sen niminen henkilö on lakannut olemasta.
Koko tuo itämainen unelma on päättynyt. Tuo elämäni kausi, epäilemättä viimeinen viehättävä, on mennyt palaamatta, ja aika huuhtoo ehkä sen muistonkin mielestäni.
17.
Kun Ahmet tuli laivaan saattaen matkatavarakuormaa ilmoitin hänelle, että aikaa taas oli pidennetty ainakin vuorokaudella. Myrskytuuli puhalsi Marmaranmereltä.
— Mennään vielä kierrokselle Stambuliin, sanoin hänelle. Se olisi kuin kuoleman jälkeinen retki, omalla tavallaan suruinen ja viehättävä. Mutta Aziyadéa en tahdo enää tavata!
Jätin eurooppalaiset vaatteeni heidän "rouvansa" luo, ja Arif-effendi astui vielä kerran ulos tuosta luolasta, kulki sillan yli rukousnauha kädessään, vakavin ilmein, tarkoin ryhdin, kuin kunnon muhamettilainen ainakin, joka uskoo vakavasti ja lähtee rukoilemaan. Ahmet astui hänen rinnallaan kauneimpaan pukuunsa puettuna. Hän oli pyytänyt, että saisi järjestää tämän viimeisen päivän ohjelman, ja pysyi nyt vaiteliaan surullisena.
18.
Pistäydyttyämme kaikissa vanhan Stambulin tutuissa nurkissa, poltettuamme monta narghilheta ja pysähdyttyämme kaikissa moskeijoissa, tapasimme itsemme illalla Eyoubissa, vielä kerran palanneina paikkaan, jossa nyt olen vain asunnoton ulkomaalainen, jonka muistokin pian haihtuu.
Tuloni Suleimanin kahvilaan herätti huomiota. — Minua oli pidetty kadonneena, sammuneena iäksi ja ainaiseksi.
Tänä iltana siellä oli suuri ja sekalainen seurakunta, paljon aivan uusia kasvoja, joitten alkuperää en tiennyt; "Ihmeitten pihan" joukkiota melkein.
Ahmet järjesti kuitenkin minulle jäähyväisjuhlan ja tilasi orkesterin: kaksi ooboeta, kimeitä kuin säkkipillit, urut ja suuren rummun.
Suostun näihin valmistuksiin sitä ehdotonta lupausta vastaan, ettei mitään rikota, eikä minun tarvitse nähdä veren vuotavan.
Tänä iltana aiotaan hullutella minun kunniakseni, ja muuta en pyydäkään.
Minulle tuodaan nargilhe ja turkkilaista kahvia kuppi jonka täyttämisen joka neljännestunti eräs poika saa toimekseen. Ahmet tarjoo läsnäoleville kätensä, rakennetaan piiri ja tanssi alkaa.
Pitkä rivi outoja olentoja alkaa liikkua edessäni lyhtyjen lepattavassa valossa. Räikeä soitto saa majan hirret vapisemaan, mustille seinille ripustetut kupariastiat tärisevät ja soinnahtelevat kumeasti, pilleistä lähtee kimeitä ääniä, ja repivä riemu kaikuu hurjana ilmoille.
Tunnin kuluttua oli kaikki huumautuneet melusta, juhla oli parhaimmillaan.
Hämärä pilvi peitti katseeni ja oudot hajanaiset ajatukset täyttivät mieleni. Uupuneet, läähättävät ryhmät kulkivat edestakaisin pimeässä. Tanssi kieri yhä, ja joka kierroksella Ahmet musersi ruudun nyrkillään. Yksitellen kaikki laitoksen ikkunat helisivät maahan, Ahmetin käsien syvistä haavoista vuosi lattialle verta.
Näyttää siltä kuin turkkilainen suru vaatisi melua ja verta.
Olin kyllästynyt juhlaan ja huolissani tulevaisuudesta, kun näin Ahmetin tekevän moisia tyhmyyksiä ja välittävän niin vähän lupauksistaan.
Nousin lähteäkseni. Ahmet ymmärsi ja seurasi ääneti. Kylmä ulkoilma sai meidät tyyntymään ja taas itsemme herroiksi.
— Mihin menet, Loti? kysyi Ahmet.
— Laivalle, vastasin. — En tunne sinua enää. Pidän lupaukseni, kuten olet pitänyt omasi tänään; et enää milloinkaan näe minua.
Ja menin kauemmaksi sopiakseni myöhästyneen soutajan kanssa hinnasta
Galataan saakka.
— Loti, huusi Ahmet, — suo anteeksi; ethän voi näin hylätä veljeäsi!
Ja hän alkoi itkien rukoilla minua.
En minäkään tahtonut erota hänestä näin, mutta arvelin, että hän tarvitsi rangaistuksen ja saarnan, ja pysyin järkähtämätönnä.
Silloin hän tahtoi pysäyttää minut vertavuotavilla käsillään ja tarttui minuun toivottomasti. Työnsin hänet tylysti pois ja heitin hänet halkopinoa vasten, joka luhistui jyristen. Ohikulkevat bashiboshukit pitivät meitä pahantekijöinä ja lähestyivät lyhtyineen.
Olimme veden ääressä, yksinäisessä paikassa etukaupungissa, kaukana
Stambulin muureista, ja Ahmetin veriset kädet pilasivat asian.
— Tämä ei ole mitään, sanoin; mies on ryypännyt ja vien hänet kotiin.
Tartuin Ahmetin käteen ja vein hänet sisarensa Eriknaz'in luo, joka sidottuaan hänen kätensä, torui häntä aikalailla ja lähetti nukkumaan.
19.
Maaliskuun 26 p:nä.
Vielä päivä, lähtömme viimeinen lykkäys.
Vielä päivä, vielä kerran pukeudun heidän "rouvansa" luona ja olen taas
Stambulissa.
On myrsky ja pimeä, tuuli on lämmin ja lauha. Poltamme kahden tunnin nargilhen Sulttani Selimin kadun maurilaisten kaarien alla. — Vuosien syömät valkoiset patsaat vaihtelevat hautakappelien ja hautarivien kanssa. Kukista punertavat puitten oksat pistävät harmaitten muurien yli, mehuisia ruohoja kasvaa kaikkialla ja kiipeilee iloisesti vanhaa pyhää marmoria pitkin.
Rakastan tätä seutua, ja kaikki yksityiskohdat viehättävät minua, rakastan sitä senvuoksi, että se on Aziyadén maata, jonka hän on elähdyttänyt läsnäolollaan, — hän, joka on vielä tuossa aivan lähellä, ja jota en kuitenkaan enää saa nähdä.
Laskeva aurinko tapaa meidät istumassa Mehmed-Fatihin moskeijan luota, penkillä, missä muinoin olemme viettäneet pitkiä tunteja. Siellä täällä on suurelle aukealle siroittuneita turkkilaisryhmiä, jotka juttelevat poltellen ja nauttivat huolettomina kevätillan suloa.
Taivas on taas tullut kirkkaaksi ja pilvettömäksi. Rakastan tätä paikkaa, rakastan tätä itämaan elämää. Minun on vaikea uskoa, että se on lopussa, koska minun on lähdettävä.
Katselen tuota vanhaa mustaa porttia ja tuota autiota katua, joka häviää synkkiin sopukoihin. Siellä hän asuu, ja käveltyäni muutaman askeleen saan nähdä hänen kotinsa.
Ahmet on seurannut katseeni suuntaa ja tarkastelee minua huolestuneesti. Hän on arvannut ajatukseni ja käsittänyt aikomukseni.
Mutta olin päättänyt nähdä armaani enkä voinut vastustaa haluani.
— Voi, sanoi Ahmet, — sääli häntä, jos rakastat! Olet sanonut hyvästit; jätä hänet nyt!
Ahmet puolusti itkien asiaa, joka olisi pitänyt olla typerimmällekin selvä. Abeddin oli kotona, ukko Abeddin, hänen isäntänsä, ja kaikki yritykset tavata häntä olisivat mielettömiä.
— Ja jos hän tulisikin ulos, selitti Ahmet, ei sinulla ole taloa, minne hänet veisit. Minne luulet Stambulissa pääseväsi toisen vaimon kanssa? Jos hän näkee sinut, tai jos palvelijat sanovat, että olet siellä, syöksyy hän mielettömänä turmioon, ja huomenna saat jättää hänet kadulle. Sehän on yhdentekevää sinulle, kun lähdet pois! Mutta jos teet sen, Loti, halveksin sinua, eikä sinulla ole sydäntä.
Ahmet kumarsi päänsä ja alkoi jalallaan polkea maata, kuten aina, jolloin tahtoni oli häntä voimakkaampi.
Annoin hänen olla ja astuin porttia kohti.
Nojasin pilariin tähystellen synkkää ja autiota katua, joka näytti kuolleen kaupungin kadulta.
Ei yhtään avointa ikkunaa, ei kulkijaa, ei ääntä. Ainoastaan kivien välissä kasvavaa ruohoa ja katukivityksellä kaksi kuolleen koiran kuivanutta luurankoa.
Kaupunginosa oli ylhäinen. Vanhat tummista laudoista rakennetut talot kätkivät salaperäistä loistoa. Suljetut parvekkeet, ulospistävät _shaknisir'_it ulottuivat harmaan kadun yli. Rautaristikkojen takana oli tiheitä saarniverhoja, joille entisajan taiteilijat olivat maalanneet puita ja lintuja. Kaikki Stambulin ikkunat on näin maalattu ja suljettu.
Länsimaisissa kaupungeissa saattaa arvata ulkoapäinkin huoneiden sisällä vietetyn elämän. Ikkunaverhojen välistä näkevät ohikulkijat ihmispäitä, nuoria tai vanhoja, rumia tai kauniita.
Katse ei pääse milloinkaan tunkeutumaan turkkilaiseen asuntoon. Jos ovi aukenee vieraan tullessa, niin se vain raottuu. Takana on joku, joka sulkee sen heti. Sisäistä elämää ei milloinkaan voi arvata.
Tuo suuri synkän punaiseksi maalattu talo tuolla on Aziyadén asunto. Oven yläpuolella on aurinko, tähti ja puolikuu; kaikki madonsyömistä laudoista. Maalaukset, jotka koristavat shaknisir'ien ristikolta, esittävät sinisiä tulpaaneja ja keltaisia perhosia. Ei yksikään liike ilmaise, että siellä asuu eläviä olentoja; ei milloinkaan voi tietää, katseleeko joku turkkilaisen talon ikkunoista.
Takanani, tuolla korkealla kultaa laskeva aurinko avaraa toria; täällä kadulla on kaikki jo hämärää.
Piiloudun puoleksi seinän kulmauksen taa, katselen taloa ja sydämeni lyö kiivaasti.
Ajattelen päivää, jolloin näin hänet ensimmäisen kerran elämässäni Salonikin talon ristikoiden takaa. En tiedä enää, mitä tahdon ja mitä olen tullut hakemaan. Pelkään, että toiset naiset nauravat minulle, pelkään olevani hullunkurinen, ja etenkin pelkään tuhoavani hänet…
20.
Kun palasin Mehmed-Fatihin aukealle, kultasi aurinko kokonaan äärettömän moskeijan arabialaiset portit ja korkeat minareetit. Iltarukouksesta tulevat ulemat olivat kaikki pysähtyneet kynnykselle ja seisoivat kultaisessa valossa kiviportailla. Kansa kiiruhti heidän luokseen ja ympäröi heidät. Ryhmän keskellä osoitti eräs nuori mies taivasta, nuori mies, jolla oli ihmeellisen haaveelliset kasvot. Uleman valkoinen turbani ympäröi hänen kaunista, leveää otsaansa. Hänen ihonsa oli kalpea, parta ja suuret silmät mustat kuin eebenpuu.
Hän osoitti korkealle näkymätöntä pistettä, hän osoitti innoittuneena taivaan sinisiin syvyyksiin ja sanoi:
— Tuolla on Jumala! Katsokaa kaikki! Näen Allahin, näen ikuisen!
Ja me kiiruhdimme, Ahmet ja minä, kansan muassa uleman jälkeen, joka näki Allahin.
21.
Mutta me emme nähneet mitään, mikä olisi ollut tarpeellista meille. Silloin, kuten aina, olisin antanut henkeni tuosta jumalallisesta näystä, elämäni taivaan merkistä, elämäni yliluonnollisen yksinkertaisimmasta ilmauksestakin.
— Hän valehtelee, sanoi Ahmet; — kukapa ihminen olisi milloinkaan nähnyt Allahia?
— Kas, te Loti! sanoi ulema Izzet; tekin haluatte nähdä Allahin? Mutta
Allah ei näyttäydykään uskottomille.
— Hän on hullu, tuumivat dervishit.
Ahmet oli käyttänyt häiriötä hyväkseen viedäkseen minut Marmaran puolelle, niin kauas Aziyadésta kuin mahdollista. Yö saapui ja tapasi meidät puoleksi eksyksistä.
22.
Aterioimme Sulttaani Selimin kadun holvien alla. On jo myöhäistä
Stambulin ajaksi; turkkilaiset menevät maata auringon mukana.
Toinen toisensa jälkeen syttyvät tähdet puhtaalla taivaalla, kuu valaisee leveätä autiota katua, arabialaisia kaaria ja vanhoja hautoja. Siellä täällä joku vielä avoinna oleva turkkilainen kahvila heittää harmaalle kadulle punaista valoa, kulkijoita on harvassa ja he kiertelevät lyhdyt käsissä. Siellä täällä palaa surkeita lamppuja hautakappeleissa. Näen viimeistä kertaa nuo tutut kuvat; huomenna olen tähän aikaan kaukana näiltä seuduilta.
— Mennään Un-Kapanille saakka, virkkaa Ahmet, jolla tänä iltana vielä on lupa järjestää olomme. — Otamme hevosen Balataan saakka, venheen Pri-Pashaan, ja menemme Eriknazin luo yöksi; hän odottaa meitä.
Eksymme Un-Kapaniin mennessämme, ja koirat haukkuvat lyhtyjämme. Tunnemme kuitenkin hyvin Stambulimme, mutta oikeat turkkilaisetkin eksyvät usein öisin näissä sokkeloissa. Kukaan ei ilmoita meille tietä, aina vain noita samoja pikku katuja, jotka nousevat, laskevat ja kiertävät järjellisettä syyttä kuin labyrintin käytävät.
Un-Kapanissa, Phanariin tullessamme odottaa meitä kaksi hevosta.
Edellämme kulkee juoksija, joka kahden metrin korkeudella kantaa lyhtyä, ja lähdemme liikkeelle kuin tuuli.
Synkkä loppumaton Phanar nukkuu; kaikki on hiljaista. Auringon säteet epäröivät keskellä päivääkin laskeutua näille kaduille, ja kahden hevosen on vaikea kulkea rinnatusten. Toisella puolella on Stambulin muuri, toisella vanhoja raudalla reunustettuja taloja, iäkkäämpiä kuin itse Islam. Ne laajenevat ylöspäin ja ulkonevat holviksi kostean kujan yläpuolelle. Täytyy kumartaa päänsä hevosella kulkiessa noiden bysanttilaisten talojen parvekkeiden alitse, jotka ojentelevat syvässä pimeydessä kivisiä käsivarsiaan.
Tätä tietä kuljimme joka ilta Eyoubin taloon päästäksemme. Balataan saavuttuamme olemme aivan lähellä, mutta sitä ei enää ole…
Herätämme soutajan, joka vie meidät venheellä toiselle rannalle. Siellä on maaseutu ja suuret kypressit kohoavat plataanien keskeltä. Alamme lyhdyt kädessä laskeutua Eriknazin talolle vieviä polkuja.
23.
Eriknaz-hanum on miellyttävä ja ylhäisen ruma, valkea kuin vaha, silmät ja kulmakarvat mustat kuin korpin siipi. Hän ottaa meidät vastaan hunnutta kuin eurooppalainen nainen.
Kaikki hänen majassaan henkii järjestystä, varakkuutta ja mitä tarkinta puhtautta. Hänen ystävänsä Murrah ja Fenzilé, jotka valvovat hänen kanssaan, pakenevat tullessamme peittäen kasvonsa. He olivat juuri ompelemassa kultahelyjä pieniin punaisiin tohveleihin, joiden kärjet ovat torvimaisesti käännetyt.
Ystävättäreni Alemshah, Eriknazin tytär, ottaa tavallisen paikkansa sylissäni ja nukkuu siihen. Hän on sievä kolmivuotias olento, jolla on suuret mustat silmät, ja puhdas kuin nukke.
Kahvin ja tupakan jälkeen meille tuodaan kaksi valkoista patjaa, kaksi valkoista yatag'ia, kaksi valkoista jalkapeitettä, kaikki kuin lunta. Eriknaz ja Alemshah poistuvat toivottaen meille hyvää yötä, ja nukumme kumpikin syvään uneen.
Kirkas aurinko herättää meidät aikaisin, ja melkein nelinkontin kiipeemme alas Kultaiselle Sarvelle vieviä polkuja. Siellä odottaa meitä aikainen venhe.
Pri-pashan mustat majat, jotka on koottu kukkulalle pyramiidin muotoon, kylpevät punertavassa valossa, kaikki ruudut säteilevät. Eriknaz ja Alemshah katselevat kaukaa lähtöämme, seisoen punaisiin puettuina majansa katolla.
Tuossa jää Eyoub, tuossa Suleimanin kahvila, moskeijan pikku aukea ja Arif-effendin talo aamun täydessä valossa. Vesillä ei ole ketään; kaikki on vielä suljettua, unen vallassa.
Asuntoni, jonka usein olen nähnyt synkkänä ja suruisena, lumessa ja pohjoisen puhaltaessa, jättää minulle viimeiseksi kuvaksi auringon loisteen.
Tuo viimeinen auringonnousu on tavattoman komea. Pitkin Kultaista Sarvea, Eyoubista seraljiin saakka, piirtyvät kuvat ja minareetit kirkasta, keltaiseen tai punaiseen vivahtavaa taivasta vasten. Kullatut kanootit alkavat liikkua sadottain, täynnä kirjavia kulkijoita ja hunnutettuja naisia.
Tunnin kuluttua olemme laivassa. Siellä on kaikki mullin mallin ja nyt on lähtö tosiaankin edessä.
Se on määrätty keskipäiväksi.
24.
— Tule, Loti, sanoo Ahmet, mennään vielä Stambuliin polttamaan piippu yhdessä viimeisen kerran…
Kuljemme juosten Sali-Bazarin, Tophanen ja Galatan läpi. Olemme
Stambulin sillalla.
Ihmiset tunkeilevat auringon polttavassa paahteessa. Nyt on kevät, oikea kevät, joka saapuu lähtiessäni. Keskipäivän kirkas valo valautuu tuolle muuri-, kupu- ja minareettikasalle, joka seppelöi Stambulin kukkuloita. Se levittäytyy kirjavan, sateenkaareen näkyvimpiin väreihin puetun joukon ylle.
Venheet saapuvat ja lähtevät, täynnä kirjavaa joukkoa. Kiertelevät kauppiaat kirkuvat täyttä kurkkua, tuuppien kansaa.
Tunnemme kaikki nuo venheet, jotka ovat kuljetelleet meitä kaikkiin paikkoihin Bosporan varrella, tunnemme Stambulin sillalla kaikki puodit, kaikki kulkijat, kaikki kerjäläisetkin, tuon täydellisen kokoelman raajarikkoja, sokeita, kädettömiä, ristihuulisia ja jalattomia. Koko turkkilainen kurjalisto on tänään liikkeellä. Jaan almuja kaikille ja saan koko messun kiitoksia ja siunauksia.
Pysähdymme Stambulissa Jenidjami'n aukealle torille, moskeijan eteen. Viimeistä kertaa nautin Turkissa olostani istuen ystäväni Ahmetin vieressä, poltellen nargilheta tämän itämaisen koreuden keskellä.
Tänään on oikea kevään juhla, pukujen ja värien näyttely. Kaikki ovat ulkona plataanien alla istumassa, marmorilähteen ympärillä, viiniköynnösmajoissa, jotka pian peittyvät hentoihin lehtiin. Parturit ovat tuoneet tuolinsa ulos ja puuhaavat taivasalla. Kunnon turkkilaiset ajeluttavat toimessaan päänsä jättäen keskelle tupsun, mistä Muhamed tulee nykäisemään heidät paratiisiin.
… Kuka veisi minut johonkin paratiisiin, jonnekin muualle kuin tähän vanhaan maailmaan, joka väsyttää ja ikävystyttää minua, jonnekin, missä mikään ei muutu, jonnekin, missä en aina ole erossa siitä, mitä rakastan tai olen rakastanut?
Jospa joku voisi antaa minulle edes muhamettilaisen uskon, niin menisin itkien ilosta suutelemaan profeetan vihreätä lippua!
— Tyhmiä ajatuksia päälaelle jätetyn rotanhännän vuoksi…
25.
— Loti, sanoi Ahmet, selitäpä minulle hiukan matkaa, jolle aiot lähteä.
— Ahmet, vastasin, — kun olen kulkenut Marmaranmeren, Ak-Deniz'in (vanhan meren) yli, kuten te sitä nimitätte, purjehdin vielä suuremman kautta saapuakseni Kreikan maahan, sitten vielä suuremman italialaisten, sinun "rouvasi" maahan tullakseni, ja sitten vielä avaramman Espanjan kärkeen päätyäkseni. Jos edes jäisin tälle siniselle merelle, Välimerelle, en olisi kovin kaukana teistä; siellähän vielä kaartuu teidän taivaanne ja Levantin laivat toisivat minulle usein uutisia Turkista. Mutta sitten joudun toiselle merelle, niin äärettömälle, ettei sinulla ole käsitystäkään moisista aavoista. Siellä täytyy minun purjehtia monta päivää pohjan tähteä kohti saapuakseni kotimaahani, jossa useammin näemme sadetta kuin kaunista ilmaa, pilviä useammin kuin aurinkoa.
Siellä olen hyvin kaukana teistä, ja tuo seutu ei ollenkaan muistuta sinun maatasi. Kaikki siellä on kalpeampaa ja kaikki värit himmeämpiä, kuten täällä sumuisina päivinä, vaikkakin vielä valottomampaa.
Maa on niin tasaista, ettet milloinkaan ole moista nähnyt, jollet ehkä pyhiinvaellusretkillä Mekkaan, jossa jokaisen kunnon muhamettilaisen tulee käydä profetan haudalla. Hiekan sijasta siellä on kuitenkin vihreätä ruohoa ja suuria muokattuja peltoja. Talot ovat neliskulmaisia ja aivan samanlaisia. Ikkunasta näet vain naapurin seinän, ja joskus tuo tasaisuus aivan kuin tukehduttaa, tahtoisit nousta ylemmäksi jotakin nähdäksesi.
Siellä ei myöskään ole, kuten Turkissa, katolle vieviä portaita, ja kun kerran läksin kävelemään talomme katolle, pidettiin minua omituisena henkilönä.
Kaikki ihmiset on puettu samalla tavalla harmaihin takkeihin, hatut tai lakit päässä, ja se on hullumpaa kuin Perassa. Kaikki on arvattu, järjestetty, numeroitu. Kaikesta on lait, kaikkea varten säännöt, niin että halvimmallakin lurjuksella, hattukauppiaalla tai parturin sällillä on samat elämisen oikeudet kuin älykkäillä etevillä miehillä, sellaisilla kuin sinä ja minä.
Lopuksi, uskoisitko hyvä Ahmet, että jos tekisimme neljännenkin osan siitä, mitä täällä Stambulissa, saisimme ainakin tunnin keskustella maani poliisien kanssa!
Ahmet käsitti erinomaisen hyvin tämän länsimaisen sivistyksen piirteen ja jäi hetkeksi miettimään:
— Mikset tuo perhettäsi sodan jälkeen Turkkiin, Loti?
— Loti, hän jatkoi, ota tämä rukousnauha, jonka olen saanut isältäni Ibrahamilta, ja lupaa, ettet luovu siitä milloinkaan. Tiedän kyllä, hän lausui itkien, etten sinua enää näe. Kuukauden kuluttua alkaa sota. Se on Turkin tuho, Stambulin häviö. Moskovalaiset tappavat meidät kaikki, ja kun palaat, Loti, on Ahmet kuollut.
Hänen ruumiinsa jää jollekin kentälle kaukana pohjoisessa. En saa edes pientä marmorihautaa kypressien alla, Kassim-Pashan hautausmaalla. Aziyadé siirtyy Aasiaan, etkä enää löydä hänen jälkiäänkään, kukaan ei enää voi puhua sinulle hänestä. Loti, jää veljesi luo!
Niin! Pelkään tuota Moskovaa yhtä paljon kuin hänkin. Vapisen ajatellessani, että saattaisin todella kadottaa Aziyadén jäljet, ettei maailmassa enää olisi ketään, joka osaisi kertoa hänestä!…
26.
Muezzinit nousevat minareeteihinsa, on päivärukouksen aika, täytyy lähteä.
Galatan kautta mennessämme käyn tervehtimässä heidän "rouvaansa".
Tekisi melkein mieli suudella tuota vanhaa veijaria.
Ahmet saattaa minut laivaan, jossa hyvästelemme vieraitten ja lähtövalmistusten melussa. Lähdemme ja Stambul jää taakse…
27.
Merellä maalisk. 27 p:nä 1877.
Maaliskuun kalpea aurinko käy levolle Marmaran aaltoihin. Ulapan tuuli on terävää ja kylmää. Alastomat surulliset rannikot painuvat illan usvaan. Onko kaikki lopussa, Jumala, enkö saa nähdä häntä enää?
Stambul on kadonnut. Korkeimpien moskeijain korkeimmat kuvut ovat kadonneet kaukaisuuteen, kaikki on hälvennyt. Tahtoisin nähdä häntä vain minuutin verran, antaisin henkeni hänen kätensä kosketuksesta. Haluan kiihkeästi hänen läheisyyttään.
Päässäni humisee yhä itämaan, Konstantinopolin rahvaan melu, lähdön kohu, ja meren tyyneys tuntuu ahdistavalta.
Jos hän olisi täällä, niin itkisin, jota en vielä ole voinut tehdä. — Laskisin pääni hänen polvilleen ja itkisin kuin lapsi. Hän näkisi itkuni ja luottaisi minuun. Olin kovin rauhallinen ja kylmä jättäessäni hyvästit.
Jumaloin häntä sentään. Vailla kaikkea huumausta rakastan häntä, hellin puhtain tuntein; rakastan hänen sieluaan ja sydäntään, jotka kuuluvat minulle; rakastan häntä vielä nuoruuden haihduttuakin, aistihurmauksetta salaperäisessä tulevaisuudessa, joka tuo meille vanhuuden ja kuoleman.
Tämä tyyni meri, tämä maaliskuun kalpea taivas ahdistavat sydäntäni.
Kärsin syvästi, Jumala, olen tuskissani kuin hänen kuolemansa edellä.
Suutelen hänelle kuuluneita esineitä. Tahtoisin itkeä, mutta en saata.
Nyt hän on haaremissaan, hän, rakastettuni, jossakin tuon laajan, synkän ja lukitun talon huoneessa, maaten lattialla, sanattomana, kyynelettömänä ja voipuneena yön saapuessa.
Ahmet jäi Funduklin sillalle seuraamaan meitä silmillään. Kadotin hänet näkyvistä samalla kertaa kuin tuon Konstantinopolin tutun kolkan, missä Samuel tai hän odottivat minua joka ilta.
Hänkin arvelee, etten palaa.
Ahmet, ystävä parka, hänestäkin pidin paljon; hänen ystävyytensä oli hyvää ja suloista.
Itämaat ovat jääneet, unelma on lopussa. Isänmaa on edessämme. Rauhallisessa, pienessä Brightburyssä odottaa onni minua. Minäkin rakastan kaikkia siellä kotona, mutta surullinen on minua vartoava kotiliesi.
Näen tuon armaan pesän, missä olen lapsuuteni viettänyt, vanhat seinät ja köynnökset, Yorkshiren harmaan taivaan, vanhat katot, sammaleen ja lehmukset, nuo entisyyden onnen ensimmäisten unelmien todistajat, onnen, jota mikään maailmassa ei palauta minulle.
Olen jo monesti palannut kotilieden ääreen sydän kiusattuna ja revittynä; olen tuonut sinne monta intohimoa, monta toivetta, mutta aina särkyneitä. Se on täynnä pistäviä muistoja, sen siunattu rauha ei enää vaikuta terveellisesti minuun. Nyt tukahtuisin siellä kuin kasvi auringotta…
Aasian tytär — 14
28.
Lotin sisar kirjoittaa.
Brightburyssä huhtikuussa 1877.
Rakas veli! Minäkin haluan toivottaa sinut tervetulleeksi kotimaahan. Suokoon Hän, johon luotan, että voit siellä hyvin, ja että hellyytemme lieventäisi tuskiasi! Minusta tuntuu, ettemme siinä suhteessa jätä mitään tekemättä, iloitsemme syvästi tulostasi.
Arvelen usein, että kun sinua rakastetaan, sinua hellitään niin paljon, että kun olet niin monen sydämen alttiuden ja ajatusten esine, sinulla ei ole mitään syytä pitää elämääsi kirottuna, itseäsi osattomana maailmassa. Olen kirjoittanut sinulle Konstantinopoliin pitkän kirjeen, jota et luultavasti milloinkaan saa. Kerroin, että otan osaa suruihisi, tuskiisikin. Niin, olenpa usein vuodattanut kyyneleitä Aziyadén kohtaloa ajatellessani.
Ajattelen, rakas veli, ettei ole täysin sinun syysi, jos noin jätät kaikkialle osan olemassaoloasi. Elämästäsi on jo aika lailla kiistelty, vaikka se ei olekaan kovin pitkä vielä… mutta tiedät, että uskon kohta tulevan jonkun, joka vie sen kokonaan, ja että voit parhaiten maailmassa…
Satakieli ja käki, leivo ja pääskynen tervehtivät tuloasi; etpä voinut saapua parempaan aikaan kuin nyt. Saa nähdä, saammeko pitää sinut kauankin luonamme hemmoitellaksemme sinua oikein…
Hyvästi; suutelemme sinua, näkemiin!
29.
Turkkilaisten harakanvarpaitten käännös, jonka Emin-Ununtorin yleinen kirjuri on Ahmetin sanelun mukaan kirjoittanut ja osoittanut Lotille Brightburyyn.
"Allah!
"Rakas Loti!
"Ahmet lähettää sinulle paljon terveisiä.
"Toimitin kirjeesi Mitylenestä Aziyadélle vanhan Kadidjan välityksellä. Aziyadé pisti sen poveensa, mutta ei vielä ole voinut luettaa sitä, koska hän ei ole käynyt ulkona sinun lähdettyäsi.
"Ukko Abeddin on epäillyt ja arvannut kaiken, sillä olimme olleet varomattomia viime päivinä. Hän ei ole moittinut Aziyadéa eikä ole ajanut häntä pois, koska hän rakastaa Aziyadéa paljon. Hän vain ei enää tule Aziyadén huoneeseen, ei välitä hänestä eikä puhu hänelle. Toisetkin haaremin naiset ovat hylänneet hänet, paitsi Fenzile-hanum, joka on mennyt kysymään neuvoa hodja'lta (noidalta).
"Aziyadé on ollut sairaana lähdöstäsi saakka. Kuitenkin suuri ekime, joka on käynyt häntä katsomassa, sanoi, ettei häntä vaivannut mikään.
"Sama vanhus, joka kerran tyrehdytti veren hänen kädestään, hoitaa häntä. Hän on Aziyadén uskottu, mutta luulen akan pettäneen hänet rahasta.
"Aziyadé käskee sanoa, että hän ei voi elää sinutta, ettei hän saa nähdä sinun Konstantinopoliin paluusi hetkeä, ettei hän usko milloinkaan saavansa tuntea sinun katsettasi kasvoillaan, ja että hänestä tuntuu kuin ei aurinkoa enää olisikaan.
"Älä unohda minulle lausumiasi sanoja, Loti; älä milloinkaan unohda lupauksiasi! Luuletko ajatuksissasi, että voin olla onnellinen Konstantinopolissa? En, sillä silloin kun lähdit, murtui sydämeni surusta.
"Minua ei ole vielä kutsuttu sotaan hyvin iäkkään isäni vuoksi. Luulen kuitenkin, että minut pian kutsutaan.
"Tervehdin sinua.
"Veljesi "Ahmet."
"J. K. — Phanarissa syttyi tulipalo viime viikolla, koko Phanar paloi."
30.
Loti Izeddin-Alille Stambulissa.
Brightburyssä, toukok. 20 p:nä 1877.
Paras Izeddin-Ali!
Nyt olen kotimaassani, joka on aivan toisenlainen kuin teidän, vanhojen lehmusten alla, jotka ovat lapsuuttani varjostaneet, pienessä Brightburyssä, josta kerroin teille Stambulissa, keskellä vihreitä tammimetsiä. Nyt on kevät, mutta kalpea kevät: — sadetta ja sumua, jokseenkin samanlaista kuin talvella siellä.
Olen pukeutunut länsimaisiin vaatteihin; hattuni ja takkini ovat harmaat. Minusta tuntuu joskus, että turkkilainen vaatetus on omani, ja että nyt olen valepuvussa.
Rakastan kuitenkin tätä isänmaani pientä kolkkaa, rakastan kotiliettä, josta olen monta kertaa luopunut, rakastan niitä, jotka täällä minua rakastavat, ja joitten ystävyys teki ensimmäiset vuoteni suloisiksi ja onnellisiksi. Rakastan kaikkea ympärilläni, tätä maaseutuakin ja vanhoja metsiä, joilla on oma tenhonsa, voimakas paimentunnelma, sellainen, mitä minun on vaikea määritellä teille, menneen tenho, muinaisaikojen ja entisen paimenelämän viehätys.
Uutiset seuraavat toisiaan, paras effendim, sotauutiset; tapausten kulku kiihtyy, Olin toivonut, että Englanti asettuisi Turkin puolelle, ja ymmärsin vain puoleksi asiat, ollessani näin kaukana Stambulista. Teillä on palava myötämielisyyteni! Rakastan maatanne, rukoilen hartaasti sen puolesta, ja epäilemättä saatte taas pian nähdä minut.
Ja sitten, olette kai arvannut, effendim, rakastan häntä, jonka läsnäolon olette arvannut ja suvainnut. Sydämenne on suuri; olette kaikkien sovinnaisuuksien, kaikkien ennakkoluulojen yläpuolella. Saatan huoletta sanoa teille, että rakastan häntä, ja palaan pian etenkin hänen takiaan.
31.
Brightburyssä, toukokuussa 1877.
Istuin Brightburyssä vanhojen lehmusten alla. Sinipäinen pikkulintu lauloi pääni yläpuolella monimutkaista pitkää laulua. Se pani siihen koko linnun sielunsa, ja sen laulu herätti mielessäni muistojen maailman.
Ensin se oli sekava, kuten kaukaiset muistot. Sitten kuvat saapuivat vähitellen yhä selvempinä ja tarkempina, ja vihdoin tunsin olevani täydellisesti niiden keskellä.
Niin, tuolla kaukana Stambulissa, — suurimpien varomattomuuksiemme, karkuretkiemme, vallattomuuksiemme päivinä. Mutta Stambul on niin suuri, siellä on niin outo olla. Ja ukko Abeddin oli Adrianopolissa!…
Oli kaunis talvinen iltapäivä ja me kävelimme auringossa kahden, hän ja minä, onnellisina kuin kaksi lasta saadessamme olla yhdessä, kerran sattumalta, ja kierrellä maalla.
Valitsemamme kävelypaikka oli kuitenkin surullinen: kuljimme pitkin Stambulin muurin vartta, kaikkein yksinäisimmässä paikassa, missä ei mikään näytä edistyneen viimeisten bysanttilaisten keisarien ajoista saakka.
Suuren kaupungin koko liike on meren puolella, ja vanhojen muurien ympärillä on hiljaisuus yhtä täydellinen kuin kuolleitten kaupungin vaiheilla. Joskin paksuissa valleissa siellä täällä aukenee portteja, saattaa olla varma siitä, ettei kukaan niistä kulje, ja että olisi ollut yhdentekevää poistaakin ne. Muuten nuo portit ovatkin matalia, muodottomia, salaperäisiä. Ja kultaiset kirjoitukset, oudot kiehkurat koristavat niitä.
Asutun kaupungin ja linnoitusten välillä on laajoja rakentamattomia alueita, joita peittävät hämäräperäiset mökit, kaikkien historiallisten aikojen sortuneet rauniokasat.
Ja ulkoa ei mikään tule keskeyttämään noitten muurien pitkää yksitoikkoisuutta, tuskinpa siellä täällä valkoista varttaan kohottava minareettikaan. Aina samat vallin sarvet, samat tornit, sama vuosisatojen luoma väri — samat säännölliset piirteet, jotka suorina ja jylhinä häipyvät näköpiirin taakse.
Kävelimme kahden noitten suurien muurien juurella. Ympärillämme, oli jättiläismäisiä kypressimetsiä, korkeita kuin tuomiokirkot, joitten varjossa tunkeilivat muhamettilaisten haudat tuhatlukuisina. En ole missään nähnyt niin paljon hautausmaita kuin täällä, en niin paljon hautoja ja vainajia.
— Näitä paikkoja, virkkoi Aziyadé, rakastaa Asrael, joka öisin pysäyttää lentonsa sinne. Hän kokoaa suuret siipensä ja kulkee kuin ihminen peloittavien varjojen alla.
Tuo maaseutu oli äänetön, koko maisema mahtava ja juhlallinen.
Ja kuitenkin olimme iloisia, onnellisia karkaamisestamme, onnellisia nuoruudestamme ja vapaudestamme, saadessamme kerrankin sattumalta kuljeskella tuulessa kuin kaikki muut, kauniin sinisen taivaan alla.
Hänen paksu harsonsa oli vedetty silmille niin, että se peitti koko otsan. Sen aukosta näki tuskin hänen kirkkaitten, nopeitten silmäteriensä liikkeet. Hänen lainattu viittansa oli väriltään tumma, yksinkertaisesti leikattu, jollaisia eivät nuoret hienot naiset tavallisesti käyttäneet. Vanha Abeddinkaan ei olisi häntä tuntenut.
Kävelimme nopein, notkein askelin riistäen kainoja, valkeita päivänkakkaroita ja tammikuun lyhyttä ruohoa, hengittäen täysin vedoin talvipäivien terveellisen kylmähköä ja pistävää ilmaa.
Äkkiä kuulimme tuossa suuressa hiljaisuudessa satakielen iloisesti laulavan ihan kuin tänäänkin. Samat linnut toistelevat kaikilla maailman kulmilla samaa säveltä.
Aziyadé pysähtyi äkkiä hämmästyneenä, hullunkurisen ällistynyt ilme kasvoillaan. Punaiseksi maalatulla sormellaan osoitti hän pientä laulajaa, joka oli asettunut lähellemme kypressin oksalle. Tuo pikkuinen, aivan yksinäinen lintu ponnisteli ankarasti päästääkseen ääntä, se puuhaili niin tärkeän ja hilpeän näköisenä, että aloimme nauraa sydämmen pohjasta.
Jäimme siihen pitkäksi aikaa kuuntelemaan, aina siihen saakka kun se lensi pois kuuden suuren kamelin peloittamana, jotka lähestyivät tyhmän näköisinä, kiinnitettyinä jonoon köysillä.
Sitten, sitten näimme surupukuisen ryhmän naisia, jotka tulivat meitä kohti.
Naiset olivat kreikkalaisia. Kaksi pappia kulki etunenässä. He kantoivat paareilla pientä peittämätöntä ruumista kansalliseen tapaansa.
— Pir guzel tshudjuk. (Sievä pikku lapsi), sanoi Aziyadé vakavasti.
Kuollut oli todellakin pieni, sievä, neli- tai viisivuotias tyttönen, suloinen vahanukke, joka näytti nukkuvan patjoilla. Hän oli puettu hienoon valkoiseen musliinihameeseen ja hänen päässään oli kultakukkaseppele.
Tien varrelle oli kaivettu hauta. Kuolleet haudataan täällä minne hyvänsä, teitten varsille, muurien juurelle…
— Mennään lähemmäs, sanoi Aziyadé, joka taas oli tullut lapseksi, saamme makeisia.
Hautaa kaivettaessa oli häiritty ruumista, joka kai ei ollut kovinkaan vanha. Haudasta kaivettu multa oli täynnä luita ja erilaisten kankaiden palasia. Siellä oli suorakulmaisesti koukistunut käsivarsi, jonka vielä punaisia luita piteli kyynärpäästä yhdessä jokin, mitä maa ei ollut ehtinyt niellä.
Siellä oli pari pitkätukkaista pappia, yllään likaiset kultakirjaiset kauhtanat, ja heitä avustamassa neljä kuoripojan vekkulia.
He mutisivat jotakin kuolleen lapsen ääressä. Sitten otti äiti pois hänen kultaseppeleensä ja kätki hänen vaaleat hiuksensa huolellisesti pienen yömyssyn alle; — toimitus, joka olisi naurattanut meitä, jollei juuri tuo äiti olisi sitä suorittanut.
Kun hänet oli laskettu ihan pohjalle, kostealle hiekalle, laudoitta ja arkutta, heitettiin hänen päälleen tuo saastainen maa. Kaikki vaipui kuoppaan, — pienten vahamaisten kasvojen päälle, joukossa tuo vanha luukin ja vanha kyynärpää, ja hauta täytettiin nopeasti.
Meille annettiin tosiaankin makeisia; en tuntenut tuota kreikkalaista tapaa.
Nuori tyttö ammensi pussista valkeita sokerihedelmiä, antoi niitä kourallisen jokaiselle ja mekin saimme osamme, vaikka olimmekin turkkilaisia.
Kun Aziyadé ojensi kätensä ottaakseen omansa olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä.
32.
Seikka on se, että tuo pikkulintu oli kovin naurettava, ollessaan niin iloinen tämän hautojen valtakunnan keskellä!…
V.
KUOLON ENKELI.
1.
Toukokuun 20 p:nä 1877.
… Edessäni on todella Levantin puhdas taivas ja sininen meri. Kaukana piirtyy jotakin taivasta vasten; näköpiiriä leikkaavat moskeijat ja minareetit;… sydämeni lyö, siellä on Stambul!
Astun maihin. — Liikutukseni on voimakas tähän maahan tullessani.
Ahmet ei enää ole paikoillaan, ei nelistä Taphameeta kohti valkoisella hevosellaan. Galatakin on kuollut. Saattaa nähdä, että jotakin kamalaa ja tuhoavaa on käynnissä ulkopuolella.
… Olen pukeutunut turkkilaisiin vaatteisiini. Kiiruhdan Azarkapu'un.
Asetun ensimmäiseen venheeseen. Soutaja tuntee minut.
— Entä Ahmet? kysyn.
— Poissa, lähti sotaan!
Saavun Eriknazin, hänen sisarensa luo.
— Niin, lähtenyt, virkkaa hän. Hän on Batumissa, ja taistelun jälkeen emme ole kuulleet hänestä mitään.
— Eriknaz'in mustat kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, hän itki katkerasti tuota veljeä, jonka ihmiset olivat häneltä ryöstäneet, ja pikku Alenashah itki äitiään katsellessaan.
Menin Kadidjan majaan, mutta eukko oli muuttanut eikä kukaan tiennyt hänen asuntoaan.
2.
Silloin läksin yksin Mehmed-Patihin moskeijan luo, Aziyadén talolle päin, päättämättä mitään sekavissa aivoissani, ajattelematta edes mitä aioin tehdä, vain tarpeessa lähestyä häntä, nähdä hänet.
Kuljin tuon raunio- ja tuhkakasan kautta, joka muinoin oli ollut äveriäs Phanar. Nyt siellä vallitsi vain hirmuinen hävitys; pitkät kuolleet kadut olivat täynnä mustia hiiltyneitä jätteitä. Tuon saman Phanarin läpi olin ennen hilpeänä kulkenut Eyoubiin, missä armaani minua odotti…
Kaduilla huudettiin. Turkin puetut, sotaan kutsutut, puoleksi aseistetut, puolivillit miesjoukot teroittivat yagatan'ejaan kiviin, kuljetellen valkoisilla kirjaimilla kirjailtuja vihreitä lippuja.
Kävelin hitaasti. Astuin Eski-Stambulin yksinäisiä katuja.
Yhä lähemmäksi tulin. Olin Mehmed-Fatihiin johtavalla synkällä kadulla.
Sen varrella hän asui…
Ulkona olevat esineet näyttivät auringon valossa niin synkiltä, että ne ahdistivat sydäntäni. Surullisella kadulla ei ollut ketään. Siellä oli aivan hiljaista, askeleeni vain kaikuivat…
Katukivillä, vihreällä ruoholla kulki muudan vanhus muurin viertä hiipien. Hänen viittansa poimujen alta pistivät esiin laihat, paljaat jalat; hän asteli pää kumarassa ja puhui itsekseen…
Hän tunsi minut. Hän päästi käsittämättömän huudahduksen terävällä neekerin tai apinan äänellä, ja naurahti kiusaavasti.
— Aziyadé? kysyin.
— Eûlû! Eûlû! kähisi hän korostaen kuin mielissään noita oudon villejä sanoja, jotka tatarinkielellä merkitsevät kuolomaa.
— Eûlû! Eûlû! kertasi hän, kuten sellaiselle, joka ei ymmärrä.
Ja irvistellen vihan ja tyydytyksen naurua hän toisteli säälimättä kumeita sanojaan:
— Kuollut, kuollut!… Hän on kuollut!
Ei saata heti ymmärtää moista sanaa, joka lyö odottamatta kuin salama. Tarvitaan hetkinen kärsimystä, ennenkuin ahdistettu sydämeni ne oikein ymmärtää. Astuin yhä eteenpäin; tyyneyteni kauhistutti minua. Ja eukko seurasi askel askeleelta perässäni, kuin raivotar, toistellen kamalasti: Eûlû! Eûlû!
Tunsin takanani tuon olennon toivottoman vihan Hän oli jumaloinut emäntäänsä, jonka minä olin saattanut kuolemaan. Minua peloitti kääntyä ympäri ja katsella häntä, peloitti todistus ja varmuus, ja astelin yhä kuin juopunut…
3.
Huomasin nojaavani marmorikaivoon tuon tulpaaneilla ja keltaisilla perhosilla koristellun talon luona, jossa Aziyadé oli asunut. Synkät autiot talot hyppelivät silmissäni surman karkeloa, otsani kolahti marmoriin ja vuosi verta, vanha, kaivon kylmään veteen kastettu käsi paineli otsaani… Kadidja istui vieressäni itkien. Puristin hänen ryppyisiä apinankäsiään — hän valeli yhä vettä otsalleni…
Ohikulkijat eivät välittäneet meistä. He juttelivat vilkkaasti lukien papereita, joita jaettiin kaduilla, uutisia Karsin ensimmäisistä taisteluista. Vietettiin pahoja päiviä sodan alussa ja islamin kohtalo näytti jo ratkaistulta.
4.
Kylmä esine, jota puristin sylissäni, oli maahan istutettu marmoripatsas.
Se oli väriltään taivaan sininen ja päättyi ylhäällä kullattuihin kukkakirjailuihin. Näen yhä nuo kukkaset ja kultaiset kohokirjaimet, jotka luin koneellisesti…
Se oli hautakivi, jollaisia Turkissa asetetaan naisten kummuille, ja istuin maassa Kashim-Pashan suurella hautausmaalla.
Punainen, äsken pöyhitty maa kohosi ihmisruumiin pituisena kumpuna. Pienet, kuokan irti kiskomat ruohot olivat joutuneet mullikkoon juuret ilmassa. Kaikkialla ympäristössä oli hienoja ruohomattoja, tuoksuvia villejä kukkia. — Turkkilaisille haudoille ei tuoda kukkia eikä seppeleitä.
Tuolla hautausmaalla ei vallinnut sama kauhu kuin meillä Euroopassa. Sen itämainen murhe oli hellempi ja suurenmoisempikin. Jylhiä autioita nurkkia, kukattomia kumpuja, joilla siellä täällä kasvoi mustia kypressejä. Kaukana toisistaan, jättiläispuitten varjossa eilen nosteltuja multakokkareita, vanhoja hautapatsaita, outoja, tarboush'eilla ja turbaneilla varustettuja turkkilaisia hautoja.
Kaukana jalkojeni alla levisi Kultainen Sarvi, Stambulin tutut piirteet, ja kauimpana… Eyoub!
Oli kesä-ilta. Maa, kuiva ruoho, kaikki oli lämmintä, paitse hautapatsas, jonka ympäri olin käsivarteni kiertänyt. Se pysyi kylmänä, sen alaosa tunki maahan ja kylmeni kuoleman kosketuksesta.
Esineillä oli tuo outo sävy, jonka ne saavat, kun ihmisten ja valtakuntien osat ovat joutumaisillaan ratkaisevaan käännekohtaan, kun kohtalot päättyvät.
Kaukaa kuuluivat pyhään sotaan lähtevien joukkojen torventoitotukset, nuo oudot turkkilaiset fanfarit, joiden sointu on kimeä ja yksiääninen, — ääniväre, jota eurooppalaiset torvemme eivät tunne. Sitä olisi voitu kuvitella islamin ja itämaan viimeiseksi lähtöhuudoksi, Tshenzisin suuren suvun kuolinlauluksi.
Turkkilainen yagatan riippui kupeellani, kannoin yuzbash'ien pukua.
Tässä seisova ei enää ollut Loti, vaan Arif, yuzbashi, Arif-Ussam.
— Olin pyytänyt, että minut lähetettäisiin tulilinjoille, ja huomenna
lähden…
Ääretön, harras suru liiteli Islamin siunatun maan päällä. Laskeva aurinko kultasi hautojen vanhaa vihertävää marmoria, se heitti punertavia ailahduksia suurien, satavuotisten kypressien surumielisen harmahtaville lehville. Tuo hautausmaa oli kuin Allahin jättiläismäinen temppeli; siellä vallitsi pyhätön salaperäinen tyyneys, joka kehoitti rukoukseen.
Silmilläni oli kuin kuolinharso, ja koko mennyt elämäni pyöri päässäni unelmien hämäränä häiriönä: kaikki maailmankolkat, missä olin elänyt ja rakastanut, ystäväni, veljeni, eri rotuiset naiset, joita olin ihaillut, ja sitten rakas kotiliesi, jonka olin ijäksi jättänyt, lehmusten varjo ja vanha äitini…
Hänen takiaan, joka nukkuu tuossa nurmen alla, olen unohtanut kaiken. Hän rakasti minua syvimmällä ja puhtaimmalla, alistuvimmallakin rakkaudella, ja hiljaa, hitaasti, haaremin kullatun ristikon takana hän kuoli suruun, valittamatta. Kuulen vielä hänen syvän äänensä sanovan minulle: "Olen vain pieni cirkassilainen orjatar…. Mutta sinä, sinä tiedät… Lähde, Loti, jos haluat; tee tahtosi mukaan!"
Toitotukset kajahtelivat kaukana, jylisevinä kuin viimeisen tuomion raamatulliset torvet. Tuhannet miehet huusivat yhtäaikaa Allahin peloittavaa nimeä, heidän kaukaiset äänensä kohosivat aina tänne saakka ja täyttivät suuret hautausmaat oudoilla kajahduksilla.
Aurinko oli laskenut Eyoubin pyhien kukkuloiden taa, ja kesäyö laskeutui kuulakkaana Athmanin perinnön ylle…
… Tuo kaamea tuolla nurmen alla, niin lähellä minua, että värisen, tuo kaamea, maan nielemä, jota rakastan vielä… Siinäkö kaikki, Jumala?… Tai onko olemassa määrittelemätön jäännös, sielu, joka liitelee täällä illan puhtaassa ilmassa, saattaen ehkä nähdä minun itkevän täällä maassa?…
Hänen takiaan olen lähellä rukousta, Jumala. Sydämeni, jonka elämän pilanäytelmä oli kovettanut ja sulkenut, aukenee nyt kaikille ihmisten uskontojen suloisille erehdyksille ja kyyneleeni tippuvat katkeruudetta alastomalle maalle. Jos kaikki synkässä tomussa ei olekaan lopussa, saan ehkä piankin tietää sen… Koetan kuolla saadakseni tietää…
5.
Loppu.
Stambulilaisessa lehdessä Djeridei-Havadisissa luetaan seuraavaa:
"Karsin viime taistelussa kaatuneitten joukosta löydettiin nuoren englantilaisen meriupseerin ruumis. Hän oli äsken astunut Turkin palvelukseen Arif-Ussam-nimellä.
"Hänet haudattiin Islamin uljaitten puoltajain joukkoon (joita Muhamet suojelkoon!) Kizil-Tepen juurelle, Karadjemirin kentille."