IX.
Ukko Lavretski ei pitkään aikaan voinut anteeksi antaa pojalleen hänen naimistansa; jos Ivan Petrovitsch puolen vuoden perästä olisi tullut nöyränä ja heittäynyt hänen jalkainsa juureen, niin olisi hän ehkä antanut hänelle anteeksi, ensin nuhdeltuaan aikalailla ja pelotukseksi koputettuaan kepillä lattiaan; mutta Ivan Petrovitsch oli ulkomailla ja kuten näkyi, ei siitä välittänyt — "Ole vaiti Älä virka!" oli Pietari Andreitschin tapana sanoa vaimolleen, jos tämä yritti lepyttelemään häntä: "hänen, penikan, pitäisi ikänsä rukoileman Jumalaa minun edestäni, ett’en häntä kironnut; isä vainajani olisi omilla käsillään tappanut hänet, heittiön, ja oikein siinä olisi tehnytkin". Anna Pavlovna kuullessaan niin julmia puheita, risti salaa silmänsä. Mitä taas Ivan Petrovitschin vaimoon tulee, niin ei ukko alussa tahtonut kuullakaan hänestä, ja kun Pestov kirjeessään mainitsi hänen miniästään, niin käski hän sanoa, ett’ei tiedä itsellään senlaista olevan, vaan katsoo velvollisuudeksensa ilmoittaa hänelle, että laki kieltää luonansa pitämästä karkulaistyttöjä; mutta, saatuaan tietää, että hänelle on syntynyt pojanpoika, pehmeni ukon sydän, käski paikalla tiedustaa, sairaan terveyttä ja lähetti hänelle, vieraassa nimessä, pienen summan rahaa. Fedja ei vielä ollut täyttänyt vuottakaan, kun Anna Pavlovna sairastui kuolettavaan tautiin. Joku aika ennen kuolemaansa, jaksamatta enää nousta ylös vuoteeltaan, kyyneleet sammuvissa silmissään, ilmoitti hän papin läsnäollessa miehelleen, että haluaa nähdä ja hyvästijättää miniänsä ja siunata poikansapoikaa. Loukkaantunut ukko rauhoitti häntä ja lähetti paikalla omat vaununsa miniää hakemaan, ensi kerran nimittäen häntä Malanja Sergejevnaksi. Tämä saapui poikansa ja Marfa Timofejevnan kanssa, joka ei millään muotoa tahtonut häntä päästää yksin ja oli päättänyt puolustaa häntä kaikilta loukkauksilta. Puolitainnoksissa pelosta astui Malanja Sergejevna Pietari Andreitschin työhuoneesen. Lapsenhoitaja toi hänen jälessään Fedjaa. Pietari Andreitsch katsoi ääneti häneen: Malanja Sergejevna astui hänen luokseen; hänen vapisevat huulensa suutelivat tuskin tuntuvasti hänen kättään.
— No, vastaleivottu aatelitar, sai hän viimein sanoneeksi, hyvää päivää; mennään rouvan luo. Hän nousi ja kumartui Fedjan puoleen; lapsi hymyili ja ojensi hänelle valkoisia kätösiään. Ukko heltyi.
— Oh, äännähti hän, sinä orpo! Olet rukoillut isäsikin edestä; en minä hylkää sinua, linnunpoikaista.
Malanja Sergejevna, tultuaan Anna Pavlovnan makuuhuoneesen, asettui polvilleen oven suuhun. Anna Pavlovna kutsui hänet vuoteensa ääreen, syleili häntä ja siunasi hänen poikansa; sitten käänsi hän sairaudesta kuihtuneet kasvonsa miehensä puoleen, yrittäen puhumaan.
— Tiedän, tiedän, mitä tahdot pyytää, sanoi Pietari Andreitsch, älä huolehdi: Malanja Sergejevna jääpi meille elämään ja Wanjkallekin annan anteeksi hänen tähtensä. Anna Pavlovna sai vaivalla miestään kädestä kiini ja suuteli sitä. Hän kuoli samana iltana.
Pietari Andreitsch piti sanansa. Hän ilmoitti pojalleen, että äitinsä kuolemisen ja Fedja pienokaisen tähden antaa hänelle takaisin siunauksensa, ja jättää Malanja Sergejevnan luoksensa asumaan. Hänelle annettiin kaksi huonetta, ja Pietari Andreitsch esitti hänet parhaimmille vieraillensa väärävartaloiselle brigaderi Skurehinalle ja tämän vaimolle; lahjoitti hänelle kaksi palvelustyttöä ja juoksu-pojan. Marfa Timofejevna jätti hyvästit hänelle: tämä ei kärsiä voinut Glafiraa, ja yhdessä päivässä ehtivät he riidellä jo kokonaista kolme kertaa.
Vaikea ja raskas oli vaimoraukan ensi aikoina; mutta hän rauhoittui ja tottui asemaansa. Ukko tottui myös häneen, vieläpä rupesi häntä suosimaankin, vaikka ei paljon milloinkaan puhellut hänen kanssaan, sillä hellimmilläkin tunteilla ollessaan oli hänellä ikäänkuin vasten tahtoinen ylönkatse häntä kohtaan. Kaikkein enimmin sai Malanja Sergejevna kärsiä Glafiralta. Hän oli jo äitinsä eläessä koettanut saada hiukan kerrassaan talonhoitoa käsiinsä: kaikki, isästä alkaen, tottelivat häntä; hänen tietämättänsä ei sokeripalaakaan saanut koskea; hän olisi ennen ollut valmis kuolemaan, kuin jakanut emännyyttään tämän toisen emännän kanssa, — ja vieläpä minkälaisen emännän kanssa! Veljen naiminen suututti häntä vielä enemmän kuin Pietari Andreitschia: hän oli päättänyt opettaa tätä ilmiötä, joten Malanja Sergejevna jo ensi hetkestä saakka oli hänen orjanansa. Ja kuinka hän olisi voinut vastustaa itsepäistä, kuuluisaa Glafiraa, hän, jolla ei ollut sanan vuoroa, joka oli arka, aina hämmästyvä ja vielä heikko terveydeltäänkin? Ei kulunut ainoatakaan päivää ettei Glafira olisi muistuttanut Malanjaile hänen entisyyttään ja kiitellyt häntä siitä, että sen niin hyvin muistaa. Malanja Sergejevna olisi mielellään sopinut näiden muistutusten ja kiitosten kanssa… mutta Fedja erotettiin hänestä: se hänen mieltään kaikkein enimmin rasitti. Sen syyn nojalla, että hän ei kykene häntä opettamaan, ei häntä laskettu lastansa likikään; Glafira otti sen tehtäväkseen; lapsi oli hänen täydessä vallassansa. Surusta rupesi Malanja Sergejevna kirjeissään rukoilemaan Ivan Petrovitschia saapumaan kotiin mitä pikemmin; itse Ivan Petrovitsch halusi nähdä poikaistaan; mutta kirjoitti aina esteitä olevan, kiitti isäänsä hänen hyvyydestään, lupasi saapua piakkoin — eikä kuitenkaan saapunut. 1812:nes vuosi sai hänen vihdoin palajanaan ulkomailta. Yhtyessään, kuusi vuotisen eron jälkeen, syleilivät isä ja poika toisiansa, sanallakaan muistuttamatta entisistä riidoistaan; vaan silloin olikin muuta ajateltavana; koko Venäjä nousi vihollistansa vastaan, ja he molemmat tunsivat suonissaan juoksevan venäläistä verta. Pietari Andreitsch vaatetti omalla kustannuksellaan koko rykmentin nostoväkeä. Sota loppui, ja vaara oli ohitse; Ivan Petrovitsch ikävystyi taas, halunsa veti häntä ulkomaille, siihen piiriin, jossa hän oli kasvanut ja jossa hän tunsi olevansa kotonaan. Malanja Sergejevna ei voinut häntä pidättää; hänellä oli liian vähän merkitystä Ivan Petrovitschin silmissä. Ei edes hänen hartain toivonsakaan toteutunut: miehensä katsoi soveliaammaksi uskoa Fedjan kasvatuksen Glafiralle. Vaimo raukka ei kestänyt tätä iskua, ei kestänyt eroa toistamiseen: valittamatta kuihtui hän muutamassa päivässä. Koko elinaikanansa ei hän osannut mitään vastustaa, hän ei potkinut tutkaintansa vastaan. Hän ei enää voinut haastaa, haudan varjo peitti jo hänen kasvonsa, mutta niiden juonteet osoittivat, niinkuin ennenkin, kärsivällistä epätietoisuutta, ainaista lempeää vaiteliaisuutta; hän katsoi Glafiraan samanlaisella äänettömällä nöyryydellä kuin Anna Pavlovna kuolinvuoteellaan suudellessaan Pietari Andreitschin kättä, samaten veti hänkin luokseen Glafiran käden suudellen sitä, ja uskoen hänen, Glafiran, huostaan ainoan poikansa. Niin lopetti maallisen elämänsä tämä hiljainen,, hyvä olento, Jumala tiesi miksi pois temmattuna omasta piiristään, ja paikalla hyljättynä, niinkuin irti temmaistu puu heitettynä juuret aurinkoa kohden; samoin kuihtui tämäkin olento jälkeäkään jättämättä, eikä kukaan edes surrutkaan häntä. Tosin surivat häntä hänen piikansa ja vielä Pietari Andreitsch. Ukolta puuttui hänen äänetöntä läsnäoloansa, "Anna anteeksi — hyvästi sydänkäpyseni!" kuiskasi hän, kumartuessaan viimeisen kerran hänen ylitsensä kirkossa. Ukko itki heittäessään kourallisen multaa hänen hautaansa.
Eikä hän itsekään elänyt Malanja Sergejevnan jälkeen muuta kuin vähän yli viiden vuoden. Talvella, vuonna 1819 nukkui hän rauhallisesti kuoleman uneen Moskovassa, johon hän oli muuttanut Glafiran ja poikansapojan kanssa, käskettyään hautaamaan itsensä Anna Pavlovnan ja "Mataschan" viereen. Mukavuudeksensa eleli Ivan Petrovitsch silloin Pariisissa; hän oli saanut eron virastaan jälkeen 1815 vuoden. Saatuaan tietää isänsä kuoleman, päätti hän saapua takaisin Venäjälle. Täytyi ajatella omaisuuden järjestämistä ja Fedjan kasvatusta, kuten Glafira kirjoitti, hän 011 jo täyttänyt kaksitoista vuotta ja on nyt aika todellisesti ryhtyä siihen.
X.
Ivan Petrovitsch saapui Venäjälle englantilaisena: tukkansa oli lyhyeksi leikattu, paitansa, ryhelletty, pitkä herneenvärinen takkinsa oli koristeltu, muotonsa oli happaman näköinen, koko käytöksensä oli jonkin päättäväisen ja rauhallisen tapainen; hän puhui hampaittensa välitse, nauroi soinnutointa naurua, hymy oli kadonnut kasvoiltaan, puhetapansa oli ainoastaan valtiollinen: hän söi verisiä paisteja ja joi portviiniä — kaikki huokui hänessä Iso-Britannialle; hän oli täynnänsä sen henkeä. Mutta kummallinen asia! Muuttuessaan englantilaiseksi oli Ivan Petrovitschista tullut isämnaanrakastaja, ainakin hän itse sanoi itseänsä siksi, vaikka tunsi Venäjää hyvin huonosti, ei säilyttänyt yhtäkään venäläistä tapaa ja puhui venäjän kiellä kovin kummallisesti: tavallisessakin keskustelussa, oli puheensa taipumaton ja laimea, se oli kokonaan gallialaistunut; mutta jos puhe oli jostakin tärkeästä aineesta, niin Ivan Petrovitsch tekeytyi tämän muotoiseksi: "näyttäkäämme uusia kokemuksia itsehartaudesta", "tämä ei sovellu itse luonnon olojen" j.n.e. Ivan Petrovitsch oli tuonut mukanaan muutamia valtiollisia perustus- ja parannus-kaavoja; hän oli tyytymätön kaikkeen mitä ympärillään näki, — erittäinkin järjestelmän (systemin) puute suututti häntä. Puheltuaan sisarensa kanssa, ilmoitti hän tälle aikovansa juurta jaksain uudistaa kaiken, että tästä lähtien on hänellä kaikki menevä uuden järjestelmän mukaan. Glafira Petrovna ei vastannut mitään Ivan Petrovitschille, puristi vaan hampaansa yhteen ja ajatteli: "mihinkähän minä sitten joudun?" — Mutta saavuttuaan maalle veljen ja veljenpojan kanssa, rauhoittui hän pian. Talossa tosin tapahtui uudistuksia: liiat palvelijat ja ruotulaiset ajettiin tiehensä; niiden joukossa saivat kärsiä kaksi ämmääkin, joista toinen — sokea, toinen — halvattu, ja vielä yksi Otschagovin aikuinen raihnainen majuri, jota huomattavan ahneutensa tähden oli syötetty ainoastaan mustalla leivällä ja pavuilla. Samoin tuli käsky ettei enää vastaan ottaa entisiä vieraita: heidät vaihdettiin erääsen vaaleanverevään, kivuliaasen parooniin, hyvin kasvatettuun ja kovin typerään mieheen. Taloon ilmaantui Moskovasta tuodut uudet huonekalut, niinpä sylkyastioita, kelloja, pesupöytiä: murkina oli toisella tapaa pöytään tuotava; viinat ja marjaviinit saivat siirtyä ulkomaisen viinin tieltä; palvelijat vaatetettiin erityispukuihin; sukuvaakunaan lisättiin kirjoitus: "in recto virtus"… [Totuudessa on hyväntekijä.] Mutta Glafiran valtaa ei rajoitettu: kaikki ostokset ja ulosannot olivat hänestä riippuvaiset; ulkomailta tuotu elsassilainen kamariherra koetti vastustaa häntä, vaan kadotti paikkansa, vaikka olikin herransa suosiossa. Mitä taas talouden ja omaisuuden hoitamiseen tulee (Glafira tunkihe näihinkin asioihin), niin, vaikka Ivan Petrovitschin sanain mukaan: olisi pitänyt tähän rikkaläjään puhaltaa uutta henkeä — jäi kaikki entiselleen, ainoastaan maksut siellä täällä suurennettiin ja veroitus tuli raskaammaksi, sekä talonpoikien kiellettiin personallisesti kääntymästä itsensä Ivan Petrovitschin puoleen. Isänmaan rakastaja halveksikin maanmiehiänsä. Ivan Petrovitschin uusi järjestelmä pantiin täydessä voimassa käytäntöön ainoastaan Fedjassa: hänen kasvatuksensa "uudistettiin juurta jaksain", isä otti sen tehtäväkseen.
XI.
Kuten mainittiin, oli Fedja, Ivan Petrovitschin ulkomailta tuloon saakka, kasvatettavana Glafira Petrovnalla. Hän ei vielä ollut kahdeksankaan vuotias kun äitinsä kuoli; hän sai nähdä äitiänsä harvoin, mutta rakastui häneen sanomattomasti: muisto hänestä, hänen vaaleista levollisista kasvoistaan, hänen raukeista katseistaan ja hellistä hyväilyistään painuivat i’äksi Fedjan sydämeen: mutta hän aavisti ainoastaan hiukan äitinsä asemaa tässä talossa; sen hän huomasi, että heidän välillään on juopa, jota äitinsä ei voinut eikä tohtinut poistaa. Isäänsä hän vierasteli, eikä Ivan Petrovitschkaan häntä milloinkaan hyväillyt; isoisä oli toisinaan silitellyt häntä, ottaen käsivarrelleenkin, mutta nimitti häntä hyönteiseksi ja otaksui hänet typeräksi. Malanja Sergejevnan kuoleman jälkeen otti tätinsä hänet oikein koviin kouriin. Fedja pelkäsi häntä, pelkäsi hänen kirkkaita, teräviä silmiänsä ja leikkaavaa ääntään; hän ei tohtinut äännähtääkään Glafiran läsnäollessa; toisinaan jos poikanen hiukan liikahti tuolillaan, niin hän jo sihisi: "mihin? istu paikoillasi". Sunnuntaisittain, jumalanpalveluksen jälkeen, sallittiin hänen leikitellä, se tahtoo sanoa: annettiin hänen käteensä salaperäinen, paksu, erään Maksimovitsch-Ambodikan sepittämä kirja, nimeltään: "Symboolisia tunnusmerkkejä". Tässä kirjassa oli noin tuhatta osaksi salaperäistä kuvaa, yhtä salaperäisine selityksineen viidellä eri kielellä. Kupido paljaalla ja pöhöttyneellä ruumiillaan näytteli tärkeää osaa näissä kuvissa. Yhdellä "Saphran ja Sateenkaari" oli selitys: "tämän vaikutus on suuri"; sitä vastoin toisessa, joka kuvasi Haikaraa, lentävänä sinikukka nokassaan, oli selitys: "Sinullehan kaikki on tietty". — "Kupido ja karhu, nuollen poikaistaan" merkitsivät: "Vähän kerrassaan". Fedja katseli näitä kuvia; hän tunsi niissä joka pienimmänkin pisteen; muutamat niistä, aina yhdet ja samat, herättivät hänessä huomiota ja panivat hänet ajattelemaan, muita kuvia hän ei tuntenut. Kun aika tuli, jolloin hänen piti ruveta oppimaan kieliä ja soitantoa, palkkasi Glafira Petrovna hänelle huotavalla hintaa pyyräsilmäisen ruotsalaisen vanhanpii’an, joka niin ja näin puhui ranskaa ja saksaa, soitti pianoa jotakuinkin ja sitä paitse osasi hyvästi suolata kurkkuja. Tämän opettajan, tatin ja erittäin vanhan toripii’an, Wasiljevnan, seurassa vietti Fedja kokonaista neljä vuotta. Toisinaan hän istui "tunnusmerkkeinensä" nurkassa — istui… ja istui; matalassa, kurenpolven löyhkästä täyttyneessä huoneessa pilkoitti, yksitoikkoisesti ratisten ja ikäänkuin ikävöiden, yksi ainoa talikynttilä, pieni seinäkello naksutti kiirehtien seinällä, hiiri naverteli ja käveli hiipien seinäpaperien välissä, mutta kolme vanhaapiikaa istuivat ääneti kuin pelätit, liikutellen sukkapuikkoja, sormien varjot toisinaan juoksentelivat, toisinaan vapisivat kummallisesti hämärässä, ja kummalliset, yhtä, hämärät ajatukset liikkuivat lapsenkin päässä. Ei kukaan olisi sanonut Fedjaa miellyttäväksi lapseksi; hän oli hyvin kalpea, mutta paksu, ruumis ruma ja kömpelö, — oikea moukka, kuten Glafira Petrovaan oli tapana sanoa; kalpeus tosin olisi pian poistunut jos häntä olisi useammin laskettu ulkoilmaan. Hän oppi tavallisesti, mutta oli usein laiska; hän ei milloinkaan itkenyt; vaan toisinaan valtasi hänet raju itsepäisyys, silloin ei häntä voinut kukaan hillitä. Fedjaa ei kukaan, ympäri olevistansa, miellyttänyt… Onneton se sydän, joka ei nuoruudestansa saakka ole Osannut rakastaa!
Senlaisena tapasi Ivan Petrovitsch poikansa, kun rupesi häneen istuttamaan järjestelmäänsä. — "Ensinnäkin minä tahdon hänestä ihmisen, Un homme, sanoi hän Glafira Petrovnalle: enkä ainoastaan ihmistä, vaan Spartalaisen." Hän pani aikomuksensa käytäntöön ensinnäkin vaatettamalla poikansa skotlantilaiseen malliin; kaksitoistavuotias poika rupesi kävelemään kintut paljaana ja kukonsulka hatussa; ruotsalainen vanhapiika vaihdettiin nuoreen sveitsiläiseen voimistelu-opettajaan; soitto, kuten miehelle muka tarpeeton, jäi syrjään kokonaan; alkeisoppi, kansainvälinen oikeus, mittausoppi, nikkarityö, Jean-Jaques Rousseaun esityksen mukaan, ja vaakunaoppi, kannattamaan ritarillisia tunteita, — siinä opit, joita tulevan "ihmisen" piti oppiman; hänet herätettiin joka aamu kello neljä, kohdeltiin heti kylmällä vedellä ja pakotettiin nuprapatsaan ympäri juoksemaan; syödä hänelle annettiin yhtä lajia ruokaa, kerta päivässä; sai ratsastaa ja ampua; joka sopivassa tilaisuudessa koetteli hän, seuraten isänsä esimerkkiä, tahdonlujuutta, ja, joka ilta kirjoittaen erityiseen kirjaan päivän tapahtumat ja mietteensä; omasta puolestaan taas Ivan Petrovitsch kirjoitti hänelle läksyjä ranskaksi, joissa nimitti häntä mon fils’iksi [ystäväiseni] ja puhutteli häntä vous’iksi [Te]. Venäjän kielellä Fedja isäänsä sinutteli, mutta ei tohtinut istuakaan hänen läsnäollessaan. "Järjestelmä" oli saattanut pojan pois tolalta, tehden sekasotkun hänen päässään; mutta terveydelle uusi elämäntapa vaikutti tuntuvammin: alussa hän sai kuumeen, vaan parattuaan tuli kahta terveemmäksi. Isä oli hänestä ylpeä ja nimitti häntä omalla kummallisella puhetavallaan: luonnon lapsi, keksintöni. Kun Fedja oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, katsoi Ivan Petrovitsch velvollisuudeksensa istuttaa häneen inhoa kauniimpaa sukupuolta kohtaan, — ja nuori Spartalainen, pelko sydämessä, ensi haituvat huulilla, täynnä mehua, voimaa ja verta, koetti jo näyttäytyä väliäpitämättömälle, kylmälle ja äreälle.
Sillä välin kului aika. Ivan Petrovitsch vietti suuremman osan vuodesta Lavrikassa (siten nimitettiin hänen syntymätaloaan), vaan talvella kävi yksin Moskovassa, eli ravintolassa, kävi ahkerasti seuroissa, harrasteli ja täytteli tarkoituksiaan vierashuoneissa, ja enemmän kuin milloinkaan koki olla englantilaisena, väliäpitämättömänä ja valtiollisena henkilönä. Tuli vihdoin vuosi 1825, tuoden mukanaan paljon suruja. Ivan Petrovitschin likeiset tuttavat ja ystävät saivat paljon kovaa kokea. Ivan Petrovitsch kiirehti tiehensä ja sulkeutui Lavrikaansa. Vuoden kuluttua, yhtäkkiä rupesi Ivan Petrovitsch tuntemaan itsensä vanhenevan, heikkonevan ja menehtyvän; terveytensä oli kadonnut. Vapaa-ajattelija — alkoi käydä kirkossa ja teettää sielumessuja; euroopalainen — rupesi kylpemään saunassa, syömään päivällistä kello kaksi, menemään levolle kello yhdeksän, nukkuen vanhan palvelijansa löristessä; valtiollinen henkilö — poltti kaikki kaavansa, vapisi maaherran edessä ja väänteli itseään pitäjän virkamiehen kanssa puhellessa; karaistutahtoinen henkilö — valitti ja nyyhki joka kerta kun häntä kohtasi hourailu, ja hänelle tuotiin lautasellinen kylmää lientä. Glafira Petrovna otti talossa kaikki asiat haltuunsa: taas rupesivat takaovesta käymään työntarkastajat, kylänvanhimmat ja talonpojatkin "vanhan rutiskon" luo — siten häntä talonväki nimitti keskenään; Tämä muutos Ivan Petrovitschissa kauhistutti hänen poikaansa; hänellä oli jo yhdeksästoista vuosi, hän alkoi tajuta ja vapautua siitä ikeestä, joka oli häntä tähän saakka painanut, hän oli huomannut jo ennenkin eroavaisuuden isänsä puheissa ja töissä, hänen laveiden liberaalisten teorioiden ja kuivien pikku seikkojen välillä; mutta ei hän näin äkkinäistä käännöstä odottanut. Täten oli vanhettunut itsekkäinen mies äkkiä paljastunut. Nuori Lavretski varusteli itseään lähteäkseen Moskovan yliopistoon, kun uusi onnettomuus kohtasi Ivan Petrovitschia: hän sokeni, ja aivan auttamattomasti, yhdessä päivässä.
Hän ei luottanut venäläisten lääkärien taitoon, vaan haki lupaa, saadakseen matkustaa ulkomaille. Se kiellettiin. Silloin hän otti mukaan poikansa ja matkusteli kolme vuotta ympäri Venäjän maan, yhdeltä lääkäriltä toiselle, vähän väliä muutellen kaupungista kaupunkiin ja saattaen toivottomuuteen lääkärit, poikansa ja palvelijat vähämielisyydellään ja kärsimättömyydellään. Ihan uupuneena, itkeväisenä ja oikkuisena saapui hän takaisin Lavrikaansa. Nyt oli murhepäivät edessä, kaikki saivat kärsiä siitä. Ivan Petrovitsch oli ääneti ainoastaan syödessä; ei hän milloinkaan ennen syönyt niin paljoa ja ahneesti kuin nyt: muulla ajalla ei hän antanut rauhaa muille eikä itselleen. Hän rukoili, valitti kohtaloansa, moitti itseänsä, politiikiansa, järjestelmäänsä, moitti kaikkea, joilla ennen oli ylpeillyt ja komeillut, ja jota oli pannut pojallensa, esimerkiksi; vakuutti ett’ei usko mitään, ja rukoili uudestaan; hän ei kärsinyt hetkeäkään yksinäisyyttä, vaan vaati ympäröiviänsä istumaan yöt päivät nojatuolinsa ääressä ja huvittamaan itseänsä kertomuksilla, joita kuitenkin lakkaamatta keskeytti, huutamalla: te valehtelette kaikki, — joutavaa lörpötystä!
Erittäinkin sai Glafira Petrovna kärsiä; Ivan Petrovitsch ei voinut ollenkaan tulla toimeen ilman häntä, — hän toimittikin tehtävänsä loppuun saakka, täyttäen sairaan vaatimukset, vaikka monasti ei vastannut tämän kysymyksiin, ennenkuin hetken kuluttua, voidakseen peittää sisällistä kiukkuansa. Siten hän napisi vielä kaksi vuotta ja kuoli ulos vietynä balkonille auringonpaisteesen, ensimäisinä päivinä toukokuuta. "Glascha, Glaschka! lientä, lientä, vanha hup…" sai hänen voimaton kielensä säestetyksi ja lopettamatta viimeistä sanaa oli hän vaiennut ijankaikkisesti. Glafira Petrovna, joka juuri oli ottanut kupin palvelijan kädestä, seisahtui, katsoi veljeänsä silmiin ja tehtyään verkkaan laajan ristimerkin, siirtyi ääneti pois; läsnäollut Feodor Ivanitsch ei virkannut myöskään mitään, nojautui vaan balkonin aitausta vasten ja katsoi kauan hyvänhajuiseen, viheriään ja kevätauringon säteistä kirkastuneesen puistoon. Hän oli nyt kolmenkolmatta vuotias; kuinka sanomattoman nopeaan nämä kolmekolmatta vuotta olivat kuluneet…! Elämä aukeni hänen eteensä.
XII.
Haudattuaan isänsä ja jätettyään talonhoidon ja kirjanpidon tarkastuksen taaskin tämän uskotun Glafira Petrovnan huostaan, matkusti nuori Lavretski Moskovaan, johon häntä veti himmeä, mutta vastustamaton halu. Hän tiesi kasvatuksensa vajavuuden, mutta päätti lujasti täydentää sen. Viimeisinä viitenä vuotena oli hän paljon lukenut sekä nähnyt yhtä ja toista; monet ajatukset olivat vallinneet hänen päässään; usea professori olisi kadehtinut muutamia hänen tietojansa, mutta toisaalta ei hän taas tietänyt sitä, jonka moni koulupoika jo aikoja, sitten tiesi. Lavretski tiesi olevansa jotakin vailla; salaisesti tunsi hän olevansa kummallinen. Pahaa peliä oli englantilainen pelannut poikansa kanssa; oikkuillen kasvatus tuotti hedelmänsä. Monet vuodet oli hän vastustamatta totellut isäänsä; kun hän vihdoin tuli tuntemaan tämän, oli jo myöhään, tavat olivat juurtuneet. Hän et osannut käyttäytyä ihmisten kanssa; kolmenkolmatta vuoden vanhana, hehkuva rakkaus häväistyssä sydämessään, ei hän tohtinut vielä yhtäkään naista katsoa suoraan silmiin. Hänen selvällä ja terveellä, vaikka hiukan sujuamattomalla järjellään, hänen taipumuksellaan itsepäisyyteen, kiukkuun ja laiskuuteen, olisi hänen pitänyt jo lapsesta saakka pääsemän vilkkaasen seuraelämään, sen sijaan kun häntä pidettiin yksinäisyydessä… Nyt koko maailma oli iloisimmillaan, vaan hän pitkitti seisomistaan yhdessä paikassa, sulkeuneena omaan itseensä. Naurettavaa oli hänen i’ässään kantaa ylioppilaanpukua; mutta hän ei pelännyt pilkkaa: tähän kelpasi toki hänen spartalainen kasvatuksensa, tehden hänet välinpitämättömäksi vieraille puheille, — hän pani ylleen hämmästymättä ylioppilaan puvun. Hän meni fysillis-matematiikkiosastoon. Suuri, punaposkinen, parrakas, äänetön kun oli, saattoi hän kummallisen vaikutuksen tovereihinsa; he eivät aavistaneetkaan tämän, leveässä maalaisre’essä säntilleen luennoille saapuvan, totisen miehen takana piilevän melkein lapsen. Hän näytti heidän silmissään eriskummallisen säntilliselle kirjakoille; he eivät tarvinneet häntä eivätkä etsineet hänen seuraansa, hän puolestaan väisti heitä. Kahdessa vuodessa, jotka, hän oli viettänyt yliopistossa, tutustui hän ainoastaan yhden ylioppilaan kanssa, jonka luona hän kävi latinan kieltä oppimassa. Tämä ylioppilas oli omituinen ja runoilija, nimeltään Mihalevitsch; hän mieltyi Lavretskia koko sydämestään ja tuli sattumalta syypääksi erääsen tärkeään käänteesen hänen elämässään.
Kerran teaatterissa (Motschalov oli silloin onnensa kukkulalla, ja Lavretski ei jättänyt ainoatakaan näytelmää katsomatta) näki hän toisen kerroksen loosissa tytön, — ja vaikka ei yksikään nainen sivumennessään ollut liikuttamatta hänen korkeaa sydäntään, niin ei se vielä milloinkaan ollut näin kovin sykkinyt. Nojanneena loosin samettia vastaan oli tyttö liikkumatonna; miellyttävä elävyys liikkui joka piirteessä, hänen mustanverevissä, pyöreissä, kauneissa kasvoissaan; täydellinen järki kuvastui hänen ihanissa silmissään, jotka tarkkaan ja lempeästi katsoivat hienojen kulmakarvojen alta, pikainen hymy säännöllisillä huulilla, pää, kaula ja kädet olivat sievässä asemassa; vaatteuksensa oli erinomaisen kaunis. Hänen vieressään istui kurttuinen ja kellastunut nainen, noin 45 vuoden ikäinen, muotipuku yllä, musta myssy päässä, hymy jännitetyillä, huolehtivan ja tyhjän näköisillä kasvoilla; loosin perällä oli vanha mies: kasvonsa osoittivat tylsistynyttä ylhäisyyttä ja pienet silmänsä jotakin epäilevää etsiskeleväisyyttä, viikset ja poskipartansa olivat maalatut, otsansa oli suuri ja poskensa painuneet, kaikista merkeistä huomattava virastaeronneeksi kenraaliksi. Lavretski ei irrottanut katsettansa tästä tytöstä, joka niin kovin hänen sydämensä oli pannut sykkimään; äkkiä avautui loosin ovi ja sisään astui Mihalevitsch. Hänen ilmestymisensä, joka oli ainoa tuttava Lavretskille koko Moskovassa, tämän tytön seuraan, joka oli hurmannut hänet, näytti Lavretskista merkilliseltä ja kummalliselta. Pitkittäen katsomistaan loosiin, huomasi hän, että kaikki sisällä olevat henkilöt puhuttelivat Mihalevitschia kuten konsanaankin vanhaa tuttavaa. Näytelmä ei enää huvittanut Lavretskia; itse Motschalov, vaikka olikin sinä iltana hyvin onnistunut, ei saattanut häneen tavallista vaikutusta. Eräässä hyvin tärkeässä kohdassa käänsi Lavretski tietämättä katseensa kaunottareen: hän oli aivan eteenpäin kumartunut, poskensa hohtivat; Lavretskin itsepäisen katseen vaikutuksesta, siirsi kaunotar katseensa näyttämöltä, kääntäen sen häntä kohti ja tähystellen häneen… Koko seuraavan yön kuvastautui hänen silmissänsä tämä katse. Purki vihdoinkin ulos itsensä, taidokkaasti ehkäisty hedelmä: hän sekä paloi että vapisi ja läksi toisena päivänä Mihalevitschin luo. Tältä sai hän tietää, että kaunottaren nimi oli Varvara Pavlovna Korobjin; että herra ja rouva, jotka istuivat loosissa, olivat hänen vanhempansa, ja että hän, Mihalevitsch, oli tutustunut heidän kanssaan vuosi takaperin, palvellessaan kreivi N——lla. Suuresti ylistellen puhui isänmaankiihkoilija Varvara Pavlovnasta. Tämä, veliseni, huudahti hän omituisella laulavalla äänellään, tämä tyttö on eriskummallisen nerokas olento, taiteilija, sanan täydessä merkityksessä ja päälliseksi sangen hyvänluontoinen. Huomattuaan Lavretskin kysymyksistä, minkä vaikutuksen Varvara Pavlovna oli tehnyt häneen, tarjoutui hän itse esittelemään häntä Varvara Pavlovnalle, lisäten, että hän on heidän talossaan kuin omainen, että kenraali ei ole ollenkaan ylpeä mies, mutta sanoi äitin olevan niin typerän, — milt’ei vaan riepuja imeksi. Kokonaista viisi päivää kamppaili hän pelkonsa kanssa; kuudentena päivänä puki nuori Spartalainen yllensä uuden uutukaisen univormun ja antautui Mihalevitschin ohjattavaksi; tämä ollen talossa kuin omahinen, tyytyi siihen, että suki hiuksensa, — ja molemmat läksivät Korobjinille.
XIII.
Varvara Pavlovnan isä, Paavali Petrovitsch Korobjin, oli virasta vapautettu kenraali-majuri; koko ikänsä oli hän viettänyt Pietarissa palvellen, nuoruudessaan oli hän tunnettu tanssija ja seuramies, oli köyhyytensä tähden parille kolmelle vähäpätöiselle kenraalille adjutanttina, nai yhden näitten tyttäristä, ottaen myötäjäisiksi viisikolmatta tuhatta ruplaa, oli hienouteen saakka oppinut kaiken tieteen ja palveluksensa salaisuudet; ponnisteli ja pinnisteli ja vihdoin parinkymmenen vuoden kuluttua sai kenraalin viran ja oman rykmenttinsä. Siinä olisi hänen pitänyt levähtää ja nauttia hätäilemättä tulojansa; sen hän oli päättänytkin tehdä, mutta rupesi varomattomasti käyttämään asioitansa: hän keksi näet uuden keinon, laskien käytäntöön valtion rahoja; keino näytti tuottavalta, vaan hän rupesi saidaksi pahaan aikaan: hänen päällensä kielittiin; siitä tuli enemmän kuin sopimaton — tuli paha — juttu. Töintuskin selvisi kenraali tästä jutusta, mutta virka-alansa oli katkennut: hän neuvottiin ottamaan virkaeronsa. Pari vuotta hän vietti vielä Pietarissa, toivoen jonkun siviliviran sattuvan hänelle, mutta sitä ei sattunutkaan; tyttärensä pääsi kasvatuslaitoksesta, menonsa suurenivat päivä päivältä… Sydän pakahtumaisillaan päätti hän muuttaa Moskovaan, halvoille leiville ja vuokrasi Vanhan Tallikadun varrella pienen matalan talon. Niin alkoi hän elää moskovalaisena virasta eronneena kenraalina, tuhlaten 2750 ruplaa vuodessa. Moskova on vierasvarainen kaupunki, se ottaa vastaan sekä hyvät että huonot, vaan kaikista mieluummin kenraaleja; niinpä Paavali Petrovitschin raskas, vaikka ei sotilaan silitystä vailla oleva vartalo alkoi ilmestyä moskovalaisten parhaimmissa vierashuoneissa. Hänen paljas niskansa — ainoastaan muutamine värjättyine karvatukkuineen — ja tahraantunut Annan nauha, riippuvan korpinsulan värisessä kaulaliinassa, tuli yleisesti tunnetuksi kaikille ikävöiville, kalpeille nuorukaisille, jotka murheellisina kävelivät tanssinajan pelipöytien ympäri. Paavali Petrovitsch osasi asettaa itsensä seurassa; hän puhui vähän, mutta entiseen tapaan nenäänsä — tietysti ei kuitenkaan ylhäisempien henkilöiden kanssa; pelasi varovasti korttia, söi muutoin kohtuullisesti, vaan vieraana, ollen kuin kuusi miestä. Hänen vaimostaan ei ole juuri mitään sanottavaa, sen nimi oli Kalliopa Karlovna; vasemmasta silmästä tipahteli usein kyynel, jonka tähden Kalliopa Karlovna (hän oli saksalaista syntyperää) otaksui olevansa tunteellinen nainen. Hän oli aina pelonalaisena, ihan kuin olisi ollut pala kurkussa, vaatetsi itsensä kapeihin samettihameihin, koristelihe myssyllä ja tummilla, ontoilla rannerenkailla. Paavali Petrovitschin ja Kalliopa Karlovnan ainoa tytär Varvara Pavlovna oli äsken täyttänyt seitsemännentoista ikävuotensa, kun pääsi ————n kasvatuslaitoksesta, jossa häntä arvosteltiin ellei ihan ensimäiseksi kaunottareksi, niin ainakin parhaimmaksi oppilaaksi ja soittajaksi, josta oli saanut kiitoslauseenkin: hän ei vielä ollut yhdeksäntoista vuotiaskaan, kun Lavretski näki hänet ensi kerran.
XIV.
Nuoren Spartalaisen jalat yrittivät luikua laskemaan, kun Mihalevitsch saattoi hänet Korobjinin huononpuoleisesti sisustettuun vierashuoneesen ja esitti hänet talonväelle. Mutta kainouden huumaus katosi pian: sillä kenraalilla, paitsi venäläistä hyvänluontoisuuttaan, oli se omituinen ystävällisyys, joka on tavallista kaikilla hiukan tahraantuneilla henkilöillä. Kalliopa Karlovna, tavallisuuttansa vastoin, vilkastui kohta. Mitä taas Varvara Pavlovnaan tulee, käyttäytyi hän hyvin levollisesti, herttaisen ystävällisesti, niin että jokainen hänen läsnäollessaan tunsi olevansa kuin kotonansa; muun ohessa koko hänen hurmastuttavasta vartalostansa, hymyilevistä silmistään, viattomasti soljuvista olkapäistään ja vaaleanpunertavista käsistään, keveästä, mutta samassa hieman raukeasta astunnastaan, itse äänen sointuvasta, pitkäveteisestä, ihastuttavasta helevyydestä, uhkui sanomattoman vienoa, hiipivän tapaista, ihastuttavan kainoa lemua, jotakin senlaista, jota on vaikea kuvata, mutta joka liikuttaa ja herättää, — eikä tietysti kammoa herätä. Lavretski ohjasi puheen teaatteriin, eileniltaiseen näytelmään; Varvara Pavlovna rupesi heti itse haastamaan Motschalovista, rajoittuen ainoastaan huudahduksiin ja syviin huokauksiin, samalla tehden muutamia naisekkaasti läpitunkeuvia huomautuksia hänen näyttelemisensä suhteen. Mihalevitsch mainitsi soitannosta; kursailematta istui hän pianon ääreen ja soitti säännöllisesti muutamia Chopenin masurkkia, jotka silloin alkoivat tulla käytäntöön. Päivällisen hetki oli lähestynyt; Lavretski aikoi lähteä pois, mutta hänet pidätettiin; pöydässä tarjoili kenraali hänelle hyvää lafittiviiniä, jota, palvelija oli saanut ajurin kanssa hakea toiselta puolen Moskovaa, Depren viinikaupasta. Myöhään illalla saapui Lavretski kotiin; hän istui vielä aamuun saakka rakkauden humauksissa, käsillään kasvojansa peitellen. Hänestä näytti, että nyt vasta hän ymmärtää, mitä varten maksaa elää; kaikki hänen edesottamisensa, aikomuksensa, kaikki nämä lorut ja mitättömyydet katosivat kerrassaan; koko hänen sielunsa liittyi yhteen ainoaan tunteesen ja haluun, hän halusi onnea, nautintoa, rakkautta, naisen suloista rakkautta. Siitä päivästä rupesi hän usein käymään Korobjinilla. Puolen vuoden kuluttua ilmoitti hän tunteensa Varvara Pavlovnalle ja tarjosi hänelle kättänsä. Tarjouksensa tuli vastaanotetuksi; sillä kenraali oli jo aikoja sitten, kun Lavretski kävi heillä ensi kerran, kysynyt Mihalevitschilta, kuinka paljon hänellä, Lavretskilla, oli sieluja; Varvara Pavlovna, joka koko kosimisajan ja itse tunnustuksen hetkelläkin säilytti tavallisen hämmästymättömyytensä ja rauhallisuutensa sydämessään, tiesi hyvin sulhasensa rikkauden. Kalliopa Karlovna puolestaan ajatteli: Meine Tochter macht eine schöne Partie [Tyttäreni tekee loistavan naimiskaupan] — ja osti itselleen uuden myssyn.
XV.
Ja niin tuli hänen tarjouksensa vastaanotetuksi, ainoastaan muutamilla välipuheilla. Ensinnäkin täytyi Lavretskin jättää yliopisto; sillä kuka menee naimisiin ylioppilaalle, ja mikä kummallinen ajatus: — rikas tilanhaltija 26 vuoden i’ässä lukee läksyjä aivan kuin koulupoika! Toiseksi, otti Varvara Pavlovna huoleksensa teettää ja ostaa myötäjäiset, valikoida yksin sulhasenkin lahjat. Hänellä oli paljon käytännöllistä kykyä, paljon makua, suuri mieltymys kaikkeen loistavuuteen, ja suuri taito sen hankkimiseen. Tämä taito se kauhistutti Lavretskia, kun hän häiden jälkeen vaimoinensa ja tämän ostamissa sievissä vaunuissa saapui Lavrikkaan. Kuinka kaikki, mikä häntä ympäröi, oli Varvara Pavlovnan ajattelema, puuhaama ja sovittama! Millaisia matkaan sopivia kapineita jokaisessa miellyttävässä nurkassa, millaisia toalettilaatikoita, kahvipannuja, ja kuinka sievästi Varvara Pavlovna joka aamu keitti kahvia! Vaan toisekseen, ei Lavretskilla ollut paljon aikaa katselemisiin: autuaallisena nautti hän onneansa ja antautui siihen kuin lapsi… Hän olikin viaton kuin lapsi, tämä nuori Alkibiades. Senpätähden uhkuikin sanomatonta onnea hänen nuoren vaimonsa olennosta. Saavuttuaan Lavrikkaan keskellä kuumaa kesää, huomasi hän talon pimeäksi ja likaiseksi, palvelijat naurettaviksi ja vanhanaikasiksi, vaan ei katsonut tarpeelliseksi huomauttaa sitä miehelleen. Jos hän olisi päättänyt jäädä Lavrikkaan asumaan, olisi hän laitattanut kaikki uudestaan, arvattavasti kartanosta aikain; mutta ajatus jäädä tähän aron nurkkaan elämään ei tullut kertaakaan hänen päähänsä; hän eli siinä niin kuin teltassa, kestäen sen epämukavuudet ja joskus lystillisesti ivaillen niitä. Marfa Timofejevna tuli tervehtimään kasvattiansa; hän miellytti hyvin Varvara Pavlovnaa, vaan tämä ei miellyttänyt Marfa Timofejevnaa. Glafira Petrovnan kanssa ei nuori emäntä myöskään sopinut; hän olisi muuten kenties antanut tämän olla alallansa, mutta ukko Korobjihin mieli teki kosketella vävynsä asioita: hoitaa näin likeisen sukulaisen omaisuutta, sanoi hän, ei ole häpeäksi kenraalillekaan. Kuten ajatella sopii, eipä Paavali Petrovitsch olisi häikäillyt ottaissaan aivan tuntemattomankaan henkilön omaisuutta hoidettavakseen. Varvara Pavlovna laittoi asiat erinomaisen taitavasti, ilmoittamatta mitään, nähtävästi vajonneena kuherruskuukausiensa onneen, hiljaiseen maalaiselämään, soittoon ja lukemiseen, oli hän vähän kerrassaan saattanut Glafiran niin pitkälle, että tämä eräänä aamuna juoksi kuin vimmattu Lavretskin työhuoneesen heittäen avainkimpun pöydälle, ilmoitti ei enää voivansa hoitaa taloutta ja sanoi aikovansa lähteä pois talosta. Tarpeellisella tavalla valmistettu Lavretski suostui paikalla hänen lähtöönsä. Tätä ei Glafira Petrovna odottanut. "Hyvä, sanoi hän, ja silmänsä pimenivät, minä huomaan olevan tässä talossa liikaa! tiedän kuka minua ajaa pois syntymäkodistani. Mutta muista minun sanani, veljenpoika: et sinäkään rakenna pesääsi mihinkään, ikäsi vaellat. Siinä ennustukseni sinulle!" Samana päivänä matkusti hän omalle maatilallensa, viikon perästä saapui kenraali Korobjin, miellyttävillä sairaanomaisilla katsannoilla ja liikkeillä, ruveten hoitamaan mieltänsä myöten kaikkea omaisuutta.
Syyskuussa vei Varvara Pavlovna miehensä Pietariin. Kaksi talvea he viettivät Pietarissa (kesällä he elivät Tsarskoje-Selossä) valoisassa, kauniissa ja hyvin sisustetussa asunnossa; he tekivät paljon tuttavuuksia keskimäisissä ja vieläpä ylhäisissäkin seurapiireissä, kävivät vieraina ja ottivat vastaan vieraita, antaen loistavia soitanto- ja tanssi-iltamia. Varvara Pavlovna viehätti luoksensa vieraita, niinkuin tuli perhosia. Feodor Ivanitschista ei tänlainen huikenteleva elämä ollut oikein mieliksi. Vaimonsa neuvoi hänen etsimään virkaa; seuraten isänsä esimerkkiä ja omia mielipiteitään ei hän ollut halukas virkaan ryhtymään, mutta tehden Varvara Pavlovnalle mieliksi jäi hän Pietariin. Kohta huomasi Lavretski, ett’ei häntä mikään enään estänyt siirtymästä yksinäisyyteen, ja että hänellä oli kaikkein rauhallisin ja miellyttävin työhuone koko Pietarissa, sekä että huolehtiva vaimo kokee vielä auttaakin häntä siirtymisessään — siitä saakka sujui kaikki hyvin. Hän ryhtyi taas, kuten itse luuli, keskeytyneesen kasvatukseensa, ruveten lukemaan, ja aikoipa vielä oppia englanninkieltäkin. Lystinmoista oli nähdä hänen voimallisen, hartiakkaan vartalonsa ainiaan kyyristyneenä kirjoituspöydän yli, hänen parrakkaisten, pulleudesta punoittavien kasvojensa olevan puoleksi vajonneena sanakirjan lehtiin ja vihkoihin. Aamupuolen päivästä vietti hän työssä, söi halukkaasti päivällisensä (Varvara Pavlovnasta olisi piisannut emäntää vaikka mihin), iltasin astui hän ihastuttavaan ja loistavaan seuraan, joka oli täynnänsä nuoria, iloisia kasvoja — ja tämän hauskan seurapiirin keskuksena oli sama taitava emäntä, hänen vaimonsa. Hän ilahutti Lavretskia synnyttämällä hänelle pojan, vaan pienokainen kuoli kohta; se kuoli keväällä, ja kesällä lääkärien neuvosta vei Lavretski vaimonsa ulkomaille, parannuslähteille. Tällaisen onnettomuuden jälkeen täytyi hänen välttämättömästi haihduttaa ajatuksiansa, ja sen lisäksi vaati terveyskin lämpöisempää ilmanalaa. Kesän ja syksyn he viettivät Saksassa ja Sveitsissä, vaan talveksi, kuten sopi odottaakin, muuttivat Pariisiin. Pariisissa rupesi Varvara Pavlovna taas kukoistamaan niinkuin ruusu, ja osasi yhtä sukkelaan ja taitavasti rakentaa pesänsä kuin Pietarissakin. Asunnon hän löysi erittäin miellyttävän, Pariisin hiljaisen, mutta muodikkaan kadun varrella; miehelleen hän neuloi senlaisen yötakin, ett’ei tämä vielä ollut senlaista nähnytkään; palkkasi itselleen komean sisäpii’an, kiitettävän ruuan laittajan, sievän lakeijan; hankki ihmeteltävät vaunut ja erinomaisen pianon. Ei kulunut viikkoakaan kun hän jo kiirehti yli kadun hartiaviitta yllä, availi päivänvarjoa ja veti hansikkaita käteensä ei yhtään huonommin kuin synnynnäinen parisilaisnainenkaan. Vieraita hän hankki pian. Ensin hänen luonaan kävi ainoastaan venäläisiä, sitten alkoi ilmaantua ranskalaisiakin, erittäin ystävällisiä ja kohteliaita, naimattomia nuoria miehiä, joilla jok’ikisellä oli miellyttävä käytös ja sointuva sukunimi; kaikki he puhuivat sukkelaan ja paljon, kumarsivat sievästi, rypistivät silmiään erinomaisesti; valkeat hampaat kimaltelivat jok’ainoalta purppuraisten huulten takaa, — ja kuinka he hymyilivät! Jokainen heistä toi muassaän ystäviään ja la belle madame de Lavretzki tuli kohta tunnetuksi Chaussée d’Antin’intä Rue de Lille’en saakka. Siihen aikaan (se oli vuonna 1836) ei vielä ollut muistiinpanijoita eikä följetongin kirjoittajia niin paljon, joita nyt kiehuu kaikkialla, aivan kuin muurahaisia hämmennetyssä ke’ossa, vaan silloin jo aikoi Varvara Pavlovnan salongissa ilmaantua eräs mr Jules, ulkomuodoltaan ruma herra, tuntemattomalla alalla työskentelijä, kurja, ja alhainen kuten kaksintaistelijat ja selkäsaunan saaneet henkilöt. Tämä mr Jules inhoitti kovin Varvara Pavlovnaa, mutta hän otti häntä vastaan ainoastaan sentähden, että tämä kirjoiteli kaikenlaisissa sanomalehdissä ja yhtenään mainitsi niissä hänestä, nimittäen häntä, milloin m-me de L——tzki, milloin m-me de ————, cette grande dame russe si distinyuée, qui denieure rue de P…; kertoi koko maailmalle, s.o. muutamalle sadalle tilaajalle, joilla ei ollut minkäänlaista tekemistä m-me de L——tzkin kanssa, kuinka tämä, viisaudeltaan oikea ranskalaisnainen (une vraie françaiee par l’esprit) — tätä suurempaa ylistystä ei ranskalaisilla ole — on herttainen ja sydämellinen, kuinka hän on taitava pianonsoittaja ja kuinka ihmeellisesti hän tanssii valssia (Varvara Pavlovna valssasi, keveässä, liitelevässä vaatteuksessaan, tosiaankin niin, että sai kaikki sydämet taitojensa yli paisumaan…) sanalla sanoen, laski hänestä huhun ympäri maailmaa, ja, mitäs arvelette? onhan tämä toki kutkuttavaa. Neiti Mars oli silloin jo astunut pois näyttämöltä, ja neiti Rachel ei vielä ollut ilmaantunut; mutta siitä huolimatta kävi Varvara Pavlovna ahkerasti teaatterissa. Hän oli ihastunut italialaiseen soittoon, nauroi Odrin raunioissa, haukotteli säännöllisesti ranskalaisissa komedioissa ja itki jossakin rouva Dorvallin esittämässä ylenromantillisessa melodraamassa; mutta mikä tärkein, herra Listz esiintyi pari kertaa hänenkin luonaan ja oli niin herttainen, niin yksinkertainen — mainiosti! Senlaisissa kultaisissa oloissa kului talvi, jonka lopulta Varvara Pavlovna tuli esitetyksi hovissa. Feodor Ivanitsch ei puolestaan myöskään ikävöinyt, vaikka elämä aika-ajoin tuntuikin raskaalta hänen hartioillaan — raskaalta sentähden, että se oli tyhjää. hän luki sanomalehtiä, kävi luennoilla Sorbonne’ssa ja College de France’ssa. seurasi kaikkia valtiolaitoksia, ryhtyi kääntämään erään tunnetun, oppineen kirjailijan teosta mielihaireista. "Minä en kadota aikaani", ajatteli hän, "tämä kaikki on hyödyllistä; mutta ensi talveksi täytyy välttämättömästi kääntyä Venäjälle ja ryhtyä työhön." Vaikea on sanoa, liekö hän selvästi tajunnut mikä oikeastaan olisi hänen työnsä ollut, ja Jumala tiesi, onnistuisiko hänen talveksi päästä Venäjälle; ennenkun hän kerkesi matkustaa vaimonsa kanssa Baden-Badeniin, johon oli aikomus mennä, sattui odottamaton seikka, joka kukisti kaikki hänen toiveensa.
XVI.
Tultuaan kerta Varvara Pavlovnan lukuhuoneesen, hänen poissaollessaan, näki Lavretski lattialla pienen, säännöllisesti kokoontaitetun paperilapun. Hän nosti sen koneentapaisesti, avasi sen samoin ja luki, ranskaksi kirjoitettuna, seuraavaa:
"Rakas enkelini Betty! (minä en mitenkään saata nimittää sinua: Barbe tahi Varvara). Minä odotin turhaan sinua puiston kulmassa; tule huomenna puoli kaksi meidän asuntoomme. Sinun hyvä, paksu ukkosi (ton gros bonhomme de mari) on tavallisesti silloin kiintyneenä kirjoihinsa; me laulamme taas yhtenä teidän runoilija Puskinin (de votre poète Pouskine) sepittämän laulun, jonka sinä minulle opetit: Vanha mies, julma mies? — Tuhannen suuteloa jaloillesi ja kätösillesi. Minä odotan sinua. Ernst."
Ensikerralla luettuaan ei Lavretski ymmärtänyt sen sisältöä; lukipa toistamiseen: päänsä alkoi pyöriä, lattia rupesi liikkumaan hänen jalkainsa alla, kuin laivan kansi pumputtaissa. Hän huudahti, henkensä salpautui, hän rupesi itkemään — kaikki yht’aikaa.
Hän oli ihan mielenviassa. Hän luotti niin sokeasti vaimoonsa; uskottomuutta ei hän osannut aavistaakaan. Tämä Ernst, hänen vaimonsa rakastettava, oli vaaleanverevä, viekistelevä 23 vuotias poika, jolla oli kaareva nenä ja tuskin huomattavat viikset, melkein mitättömin kaikista hänen tuttavistaan. Meni minutteja, kuluipa puoli tuntiakin; Lavretski seisoi yhä, puristellen käsissään murhaavaa paperilappua, ja katsellen mielettömästi lattiaan; ihan kuin himmeän vihurin takaa kuvastihe hänen eteensä vaaleita haamuja; tuskallisesti kylmeni sydän; hänestä näytti, että hän vajoaa, vajoaa — loppumattomasti. Tuttu, keveä silkkihameen kuhina herätti hänet vihdoin tainnoksista; Varvara Pavlovna hattu päässä ja viitta hartioilla oli kiireisesti palannut kävelyltään. Lavretski hämmästyi ja juoksi ulos; hän tunsi tällä haavaa olevansa valmis repimään hänet, lyömään puolikuoliaaksi saakka, oikein moukan tavalla omin käsin kuristamaan hänet. Kummastunut Varvara Pavlovna tahtoi pidättää häntä; hän sai vaan kuiskaisseeksi: Betty, — ja juoksi ulos ovesta.
Lavretski palkkasi vaunut ja käski ajamaan ulos kaupungista. Koko lopun päivää ja seuraavan yön käveli hän, tuon tuostakin seisahdellen ja käsiään yhteen lyöden: välistä oli hän aivan mieletön, toisinaan oli hänestä oikein naurattavaa, melkeinpä lystiä. Aamulla häntä rupesi viluttamaan, hän meni kaupungin ulkopuoliseen huonoon ravintolaan, pyysi itselleen huoneen, ja istui tuolille ikkunan eteen. Suomenvedontapainen haukotus pudistutti häntä. Hän pysyi tuskin pystyssä, ruumiinsa heikkoni, vaikk’ei hän sitä tuntenut, väsymys valtasi; hän istui, katsoi, eikä ymmärtänyt mitään; ei tietänyt mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka oli joutunut yksikseen, jäsenet kankeana, suru mielessä, raskas kivi sydämellään, tähän tyhjään, tuntemattomaan huoneesen; hän ei ymmärtänyt mikä saattoi hänen, Varjan, antautumaan tälle ranskalaiselle, ja mitenkä hän, tietäessään olevansa uskoton, voi pysyä ennellään rauhallisena, hellänä ja olla olevinaan uskollinen hänelle! "En ymmärrä mitään!" kuiskasivat hänen kuivettuneet huulensa. "Kuka minulle nyt voi vakuuttaa ett’ei jo Pietarissa…?" Lopettamatta kysymystään haukotteli hän taas, vavisten ja käyristyen koko ruumiiltaan. Sekä kirkkaat että himmeät muistot raastoivat häntä yhdellä tapaa; hänelle juohtui yht’äkkiä mieleen, että muutama päivä takaperin istui vaimonsa, hänen ja Ernstin läsnä ollessa, pianon ääreen ja lauloi: "Vanha mies, julma mies!" Hän muisti hänen kasvonsa piirteet sillä hetkellä, erikoinen loisto silmissään ja hohto poskillaan, — hän nousi tuoliltaan, aikoen mennä heille sanomaan: "te ivaatte minua turhaan; isoisän isäni jyhmi moukkia kylkiluihin, mutta isoisäni oli itse moukka"; — ja hän olisi ollut valmis tappamaan heidät molemmat. Toisinaan taas hänestä näytti, että tämä kaikki on vaan unta, eikä untakaan vaan pelkkää, utua, minkä ainoastaan ravistaa pois päältään ja katsahtaa… Hän katsahti ympärilleen, vaan niin- kuin haukan kynnet saaliiseen, tunkeutui suru aina vaan syvemmälle hänen sydämeensä. Kaiken muun lopuksi, toivoi Lavretski muutaman kuukauden kuluttua tulevansa isäksi… Mennyt, tuleva aika, kaikki oli myrkytetty. Hän palasi viimeinkin takaisin Pariisiin, asettui erääsen ravintolaan ja lähetti Varvara Pavlovnalle herra Ernstin lapun ja seuraavan kirjeen:
"Tähän yhdistetty paperiliuska selvittää teille kaiken. Samassa sanon teille, ett’en minä tuntenut teitä: te — aina niin säntillinen, pudottelette tänlaisia tärkeitä paperia." (Tätä lausetta valmisteli Lavretski raukka muutaman tunnin ajan). "Minä en voi teitä enään nähdä; toivon että ette tekään halua sitä. Määritän teille 15,000 frankkia vuodessa; enempää en voi antaa. Lähettäkää osoitteenne maalaiskonttooriin. Tehkää mitä parhaaksi näette; eläkää missä haluatte. Toivon teille onnea. Vastausta en tarvitse."
Lavretski kirjoitti vaimolleen että vastausta ei tarvitse… mutta hän odotti, halusi vastausta, selitystä tälle selittämättömälle, salaiselle asialle. Varvara Pavlovna lähetti hänelle samana päivänä pitkän, ranskaksi kirjoitetun kirjeen. Se pani hänet tajuamaan; viimeisetkin epäilyksensä katosivat, hänen tuli häpeä, että oli vielä epäillyt tätä asiaa. Varvara Pavlovna ei puhdistautunutkaan: hän halusi ainoastaan nähdä häntä vielä kerta, rukoili ett’ei Lavretski hylkäisi häntä i’äksi. Kirje oli kylmä ja jännitetty, vaikka siellä täällä näkyi kyynelten pilkkuja. Lavretski myhähti katkerasti ja käski kirjeen tuojan sanomaan, että kaikki on erinomaisen hyvin. Kolmen päivän kuluttua ei häntä enää ollut Pariisissa; hän oli lähtenyt, ei Venäjälle, vaan Italiaan; muuten hänestä oli samantekevä minne meni, kunhan vaan ei kotiin. Hän kirjoitti rahastonsa hoitajalle vaimonsa eläkkeestä, ja käski hänen ottamaan huostaansa talouden hoidon ja kaikki asiat kenraali Korobjinilta, odottamatta hänen tilejänsä, ja toimittaa että hänen ylhäisyytensä korjaisi pois itsensä Lavrikasta; hän kuvaili mielessään poisajetun kenraalin hämmästystä, rauennutta suurellisuutta, ja kaiken surunsa ohella tunsi hän jotain vihantapaista tyytyväisyyttä. Silloin hän pyysi kirjeessään Glafira Petrovnan palaamaan jälleen Lavrikkaan, ja lähetti valtakirjan hänen nimellensä; mutta Glafira Petrovna ei muuttanut Lavrikkaan, ilmoittaen itse sanomalehdissä valtakirjansa kuolettamisen, joka kuitenkin oli ihan turhaa. Elellen Italian pikku kaupungissa, seuraili Lavretski vielä kauan aikaa vaimonsa elämää. Sanomalehdistä sai hän tietää että Varvara Pavlovna oli matkustanut Baden-Badeniin, kuten oli aikonutkin; nimensä alkoi ilmaantua sanomalehtien palstoilla saman mr Julesin allekirjoittamina. Näissä palstoissa huomasi hän, tavallisen ivan läpi ystävällistä sääliväisyyttä; se katkeroitti kovin Feodor Ivanitschin sydäntä. Sitten hän sai tietää, että hänelle oli syntynyt tytär; parin kuukauden kuluttua sai hän ilmoituksen rahastonsa hoitajalta, että Varvara Pavlovna oli vaatinut ensimäisen kolmanneksen palkastaan. Sitten alkoi kuulua aina huonompia ja huonompia tietoja hänestä; viimein ilmestyi sanomalehdissä kertomus eräästä hullunkurisen surullisesta tapauksesta, jossa hänen vaimollansa oli hyvin kadehtimaton osa. Kaikki oli mennyttä: Varvara Pavlovna tuli "kuuluisaksi".
Lavretski ei enään ruvennut seuraamaan häntä; mutta ei hän vielä kohtakaan voinut rauhoittua. Välistä valtasi hänet niin kova ikävä vaimoaan, että melkein olisi anteeksi antanut hänelle, kun vaan olisi saanut kuulla hänen herttaista ääntään, saanut puristaa hänen kättään. Vaan aika kului, eikä suinkaan vaikutuksetta. Hän ei ollut syntynyt kärsijäksi; hänen terve luontonsa vaati oikeuksiansa. Vähitellen selveni hänelle kaikki; itse isku, joka häntä kohtasi, ei hänestä enää näyttänyt odottamattomalta; hän tuli ymmärtämään vaimonsa, — likeisen henkilön tuletkin vasta silloin ymmärtämään, kun olet hänestä erillään. Taas jaksoi hän työskennellä, vaikk’ei suinkaan entisellä halulla; elämän valmistama epäileväisyys sai sijan hänen sydämessään. Hän tuli välinpitämättömäksi kaikkeen. Neljän vuoden kuluttua tunsi hän voivansa lähteä kotipuoleen, — oli valmis tapaamaan omaisiansa. Poikkeamatta Pietariin tai Moskovaan saapui hän O——n kaupunkiin, jossa me erosimme hänestä ja johon pyydämme myöntyväistä lukijaa seuraamaan kanssamme.
XVII.
Edellämainitun päivän seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan astui Lavretski Kalitinin talon kuistiin. Hänelle tuli vastaan Liisa, hattu päässä ja hansikkaat kädessä.
— Mihin nyt? kysyi hän tältä.
— Kirkkoon. Tänään on sunnuntai.
— Käyttekö te kirkossa?
Ääneti, kummastuneena katsahti Liisa häneen.
— Suokaa anteeksi, sai Lavretski sanoneeksi, minä… minä en sitä tarkoittanut, minä tulin teille hyvästijättämään, sillä tunnin perästä matkustan maalle.
— Onko se kaukana täältä? kysyi Liisa.
— Noin viisikolmatta virstaa.
Kynnykselle ilmaantui Leena palvelustytön seuraamana.
— Älkää meitä unhoittako, sanoi Liisa laskeutuen alas portailta.
— Älkää tekään unhoittako minua. Kuulkaa, lisäsi hän, te menette kirkkoon: rukoilkaa siellä minunkin edestäni.
Liisa seisahtui ja kääntyi häneen.
— Hyvä, sanoi hän, katsoen häntä suoraan silmiin, minä rukoilen teidänkin edestänne. Lähdetään, Leena.
Vierashuoneessa tapasi Lavretski Maria Dmitrijevnan yksinään. Hän haisi hajuvesille. Omain sanainsa mukaan kivisti hänellä päätä, kun oli muka rauhattomasti viettänyt yönsä. Hän otti Lavretskin vastaan tavallisella äänettömällä ystävyydellään, muuttuen vähiin kerrassaan puheliaammaksi.
— Eikö totta, kysyi hän, kuinka miellyttävä nuorimies Wladimir
Nikolajevitsch on!
— Kuka se Wladimir Nikolajevitsch on?
— Panschin, se joka eilen oli meillä. Hän mieltyi hyvin teihin: minä ilmoitan salaa teille, mon cher cousin, hän on aivan haltioissaan minun Liisastani. Ja mitä? Hän on hyvää sukua, palvelee oivallisessa paikassa, on nerokas, ja kamarijunkkari, ja jos Jumala niin sallii… olen minä äitinä omasta puolestani hyvin tyytyväinen. Edesvastaus tosin on suuri; tietysti vanhemmistahan lasten onni riippuu, niin sanoakseni: tähän saakka, hyvästikö, huonostiko, olen minä yksin, joka paikassa minä: sekä olen kasvattanut lapseni, opettanut, kaikki vaan minä… nytkin esimerkiksi minä kutsuin rouva Bylysin kautta mamselli…
Maria Dmitrijevna alkoi kertoa huoliansa, ahkeroimisiansa, äitillisiä tunteitaan. Lavretski kuunteli häntä ääneti, pyöritellen hattua käsissään. Hänen kylmä, osaanottamaton katseensa hämmästytti puhelevaa rouvaa.
— Mitä pidätte Liisasta? kysyi hän.
— Elisabet Mihailovna on herttainen tyttö, sanoi Lavretski, nousi istualtaan, kumarsi ja meni Marfa Timofejevnan luo. Maria Dmitrijevna katsoi tyytymättömänä hänen jälkeensä ja ajatteli: aika hyle, hönttö! Nyt minä ymmärrän miksi hänen vaimonsa ei voinut olla hänelle uskollinen.
Marfa Timofejevna istui huoneessaan seurueensa keskellä. Siinä seurueessa oli viisi olentoa, yhtä rakkaat kaikki hänen sydämellensä: paksupäinen, opetettu punatulkku, johon hän oli rakastunut sentähden, että tämä lopetti viheltelemisensä ja veden pärskyttämisen, — pikkunen, arka koira, Roska, — vihainen kissa, Matrossi, — mustanverevä, terävänenäinen, suurisilmäinen, yhdeksänvuotias vilkas Sandra uiminen tyttö, — ja vanha, noin viidenkuudetta vuotias nainen, joka piti yllään valkeaa tanukkaa ja tummaa hametta, nimeltä Nastasja Karpovna Ogarkov. Sandra oli orpo porvaristyttö. Tytön ja Roskan oli Marfa Timofejevna ottanut luokseen sääliväisyydestä: molemmat oli hän löytänyt kadulta; molemmat olivat nääntyneinä ja nälkäisinä, sateessa. Roskaa ei kukaan kaihonnut, mutta Sandralla oli setä, juoppo suutari, jolla ei ollut itsellään mitään syömistä eikä sisarensa tyttärellekään antaa, pänttäsi sitä lestillä päähän; tämä kuitenkin jätti mielellään tytön Marfa Timofejevnan huostaan. Nastasja Karpovnan kanssa oli Marfa Timofejevna tutustunut ollessaan luostarissa Jumalaa rukoilemassa; itse hän astui hänen luokseen (Marfa Timofejevna mieltyi häneen, kuten itse vakuutti, sentähden että tämä osasi niin maukkaasti rukoilla), alkoi puhella hänen kanssaan ja pyysi luokseen teetä juomaan. Siitä päivästä saakka he eivät enää eronneet. Nastasja Karpovna oli iloinen, hiljainen nainen, lapseton leski, syntyisin köyhästä aatelissuvusta; päänsä oli pyöreä, hiuksensa harmaat, kätensä valkoiset ja pehmoiset, kasvonsa lempeät, nenä hiukan epäsäännöllinen; hän kunnioitti Marfa Timofejevnaa, tämä puolestaan rakasti häntä, vaikka joskus ivaili hänen hellää sydäntänsä: hänessä oli heikkous kaikkia nuoria miehiä kohtaan, joiden läsnäollessa hän punehtui korviansa myöten, kuin tyttö, vähäpätöisemmistäkin leikeistä. Koko hänen omaisuutensa oli 1,200 ruplaa arvopapereissa; hän eli Marfa Timofejevnan kustannuksella ja yhdenmukaisesti hänen kanssaan: Marfa Timofejevna ei suinkaan olisi sallinut mitään poikkeusta.
— Ah, Fedja! alkoi hän, tämän nähtyänsä, sinä et eilen illalla nähnytkään minun perhettäni: ihastelehan! Me olimme aikeessa toistamiseen ruveta teetä juomaan pyhän kunniaksi. Kaikkia saat hyväellä: vaan Sandra ei suinkaan anna kiinni itseänsä, ja kissa taas raapasee. Matkustatko sinä tänään?
— Tänään. Lavretski istui matalalle tuolille. Minä jätin hyvästi jo
Maria Dmitrijevnalle. Näin minä Elisabet Mihailovnankin.
— Sano häntä vaan Liisaksi; mikä Mihailovna hän sinulle on? Istu varovasti, muuten säret Sandran tuolin.
— Hän meni päiväsaarnaan, pitkitti Lavretski. Onko hän jumalinen?
— On, hyvinkin jumalinen. Paljon enemmän kuin me sinun kanssasi, Fedja.
— Ettekö te sitte olekaan jumalinen? huomautti Nastasja Karpovna, kuiskaten. Tänään ette aamusaarnaan menneet, mutta iltasaarnaan kuitenkin menette.
— Enpä niinkään, sinä saat mennä yksin: olen laiskistunut, muoriseni, sanoi Marfa Timofejevna, teen juonnilla olen ruvennut liiaksi itseäni lellittelemään. Hän puolestaan sinutteli Nastasja Karpovnaa, vaikka eli hänen kanssaan yhdenmukaisesti, — ei hän muuten olisi ollutkaan Pestovan sukua: kolme Pestovaa oli nimitettynä Ivan Wasiljevitsch Julman synodikirjassa; Marfa Timofejevna tiesi sen.
— Olkaa hyvä, sanokaa minulle, alkoi Lavretski taas, Maria Dmitrijevna puhui minulle äsken siitä… mikä hänen nimensä nyt onkaan…? Panschinista. Mikä herra se on?
— Aika kielilakkari hän on, varjele Jumala! höpisi Marfa Timofejevna, eiköhän ilmoittanut sinulle, salaisuutena muka, millainen sulhanen on onkeen tarttumassa. Lörpöttelisi papinpoikansa kanssa; ei, vielä näkyy vähäksi piisaavan. Mutta eihän siitä vielä mitään olekaan, Jumalan kiitos! vaikka hän jo juttelee.
— Miksi Jumalan kiitos? kysyi Lavretski.
— Siksi, että en pidä pojasta; ja mitäpä hänessä lie ihmettelemistäkään?
— Ettekö pidä hänestä?
— Eihän hän kaikkia voi kahlehtia. Piisaa hänelle sekin, kun Nastasja
Karpovna on häneen rakastunut.
Leskiraukka joutui aivan hämille.
— Mitä te Marfa Timofejevna, ettekö pelkää Jumalaa, huudahti hän, ja kasvonsa ja kaulansa punehtuivat.
— Ja tietäähän veitikka, keskeytti Marfa ’Timofejevna hänet, millä miellyttää häntä: lahjoitti hänelle nuuskarasian. Fedja, pyydähän häneltä nuuskaa haistaaksesi, niin saat nähdä kuinka kaunis se on: kanteen on maalattu ratsastava sotilas. Parempi, muoriseni, älä väitäkään.
Nastasja Karpovna viittoi vaan käsillään.
— Entä Liisa, kysyi Lavretski, miellyttääkö hän Liisaa?
— Kenties! — toisekseen, Jumala hänen tiesi! Vieras sielu, kuten tiedät, on synkkä metsä, ja tytöillä vielä sen synkempi. Tuossa esimerkiksi Sandra — ota hänestä selvä! Miksi hän peitteleikse, siitä saakka kun sinä tulit, eikä mene ulos? Sandra pyrskähti nauramaan ja juoksi ulos, Lavretski nousi istualtaan.
— Kyliä se on niin, sanoi hän katkonaisesti, tyttöjen sydäntä ei voi tajuta.
Hän rupesi hyvästijättelemään.
— Milloin sinua taas saa nähdä? kysyi Marfa Timofejevna.
— Miten sattuu, tätiseni: eihän tästä kaukana olla.
— Sinähän menet Wasiljevskiin. Sinä et tahdo elää Lavrikassa, no, se on oma asiasi; mutta muista käydä äitisi ja isoäitisi haudalla. Sinä olet siellä ulkomailla kerännyt kaikenlaisia tietoja, ja ken tietää, ehkä he haudoissansa tuntevat sinun läsnäolosi. Ja älä suinkaan unhoita, Fedja, teettää sielumessuja Glafira Petrovnalle; tässä sinulle rupla. Ota, ota, minä tahdon puolestani teettää hänelle sielumessun. Eläissänsä en minä häntä rakastanut, mutta ei mitään sanomista, kyllä oli äkäinen. Oli viisas, eikä hän sinuakaan loukannut. Mene nyt Jumalan nimeen, muutoin minä kyllästytän sinua.
Ja Marfa Timofejevna syleili sukulaistaan.
— Mutta Liisa ei Panschinille joudu, älä huolehdikaan, ansaitsee hän toisenmoisen miehen.
— En minä yhtään huolehdikaan, vastasi Lavretski ja meni ulos.
XVIII.
Noin neljän tunnin kuluttua oli hän jo matkalla kotiinsa. Rattaat vierivät joutuisaan pitkin pölyistä maantietä. Pari viikkoa oli jo ollut poutaa; vieno, vaalea sumu laskeusi ilmaan, peittäen vaippaansa kaukaiset metsät, joista löyhkyi palaneen käry. Suunnaton joukko tummia pilvenhattaroita alkoi liikkua, vaaleansinertävällä taivaalla; tuulen vihuri kiiti kuivana, loppumattomana hulmuaa, kuitenkin käryä suuresti hälventämättä. Nojanneena tyynyä vasten ja pannen kätensä ristiin rinnoilleen, katseli Lavretski tuulen synnyttämää vainioitten aaltoa, pitkin sarkojen ruohostuneita pientareita, päivän pilkisteleviä säteitä, tyhmiä vareksia ja harakoita, jotka epäluuloisina syrjästä katselivat ohi vierovia vaunuja; hän katseli virkistyneen aron synkkää tyhjyyttä ja hiljaisuutta, sen ruohostoa, korkeita kunnaita, notkoja kasvavine tammistopensaineen, kirjavia kyliä, nuorteita koivuja — kaikki tämä, jota hän niin moneen aikaan ei ollut nähnyt, tämä venäläinen maisema, vaikutti hänen sydämeensä ihastuttavan, mutta samassa melkein murheellisen tunteen, painoi hänen rintaansa jollakin suloisella painolla! Hänen ajatuksensa liikkuivat verkalleen; niitten suunta oli yhtä himmeä ja sekaantunut, kuin ylhäällä taivasalla liikkuvien hattaroidenkin. Hänelle juohtui mieleen lapsuutensa, äitinsä, hän muisti hänen kuolemansa, kuinka hänet tuotiin äitinsä luo, ja mitenkä tämä puristi hänen päätään rintaansa vasten, kuinka äitinsä yritti hänelle puhumaan, katsahti Glafira Petrovnaan — ja vaikeni. Juohtui hänen mieleensä isänsäkin, ensin reippaana, kaikkeen tyytymättömänä, kajahtelevalla äänellä, sitten sokeana, itkevänä, harmaan partaisena; muisti, kuinka hän kerran ruokapöydässä otettuaan liikoja ryyppyjä ja kaataen kastekkeen pöytäliinalle, äkkiä alkoi nauraa ja räpyttää so’enneita silmiänsä sekä, punehtuen, kertoa onnistumisistaan; muisti Varvara Pavlovnan ja käyristyi, niinkuin äkkinäisen sisällisen taudin saanut ihminen, ja ravisti päätään. Sitten hänen ajatuksensa pysähti Liisaan. "Siinä", ajatteli hän, "astuu taas maailmaan uusi olento. Sievä tyttö, mitähän siitäkin tulee? Onpa hän kauniskin. Vaaleat, nuoret kasvot, silmät ja huulet niin vakavat, katsantonsa, rehellinen ja viaton. Sääli, hän taitaa olla hiukan rakastunut. Pituus paras, astunto keveä ja ääni hiljainen. Minua miellyttää hyvin, kun hän äkkiä seisahtuu, kuuntelee huomiolla hymyilemättä, sitten vaipuu ajatuksiinsa ja heilauttaa, hiuksiansa. Näyttää siltä, että hän miellyttää minua itseäni, Panschin ei häntä ansaitse. Vaan minkä vuoksi hän olisi huono? Toisekseen, mitähän minä siitä huolehdin? Hänkin lähtee samaa tietä, kuin kaikki naiset juoksevat. Paras lie kuu nukun." Ja Lavretski ummisti silmänsä.
Nukkua hän ei kuitenkaan voinut, vaan vaipui matkustuksen äänettömään uinailuun. Entisyyden muistot, yhä vielä, kiirehtimättä nousivat, sulivat hänen sydämessään, sekoittuen ja hämmentyen toisiinsa. Lavretski rupesi, Jumala tiesi miksi, ajattelemaan Robert Piléstä… Ranskan historiasta… siitä, kuinka hän olisi voittanut taistelussa, jos olisi ollut kenraali; hänelle kuvastuivat laukaukset, huudot… Päänsä soljui syrjään, hän avasi silmänsä… Samat kedot, samat aron kuvat: kuluneet hevosten kengät välkähtelivät tuon ainaisen tupruavan pölyn läpi: kyyditsijän keltainen paita, punasine olkatilkkuineen, pullistui tuulen viimasta…. "Kaunisna minä saavun kotipuoleeni!" välähti ajatus Lavretskin päässä; ja hän huudahti: "anna mennä!" kyyristyi päällystakkiinsa ja puristihe likemmä tyynyä. Vaunut jytkähtivät, Lavretski suoristihe ja avasi silmänsä levälleen. Hänen edessään kummulla näkyi pikku kylä, hiukan syrjempänä oli rapistunut herrastalo, suljettuine ikkunaluukkuineen ja kallistuneine kuistineen; portilta saakka yli koko pihamaan kasvoi nokkosia, viheriänä ja tiheänä kuin hamppu; aivan vieressä seisoi tamminen luja vilja-aitta. Tämä oli Wasiljevski.
Ajuri käänsi portille, seisahdutti hevoset; Lavretskin palvelija kohosi ja, aikoen alas hypätä, huusi: hei! Kuului veltto, hiljainen ulvonta, mutta ei tullut koiraakaan tälle huudahdukselle; palvelija aikoi toistamiseen hypätä ja huusi taas: hei! Kuului taaskin heikko ulvonta ja hetken kuluttua ilmestyi pihalle, tiesi hänen mistä, mies, pää lumivalkoinen, Hankki kauhtana yllä, kiidellään karttaen aurinkoa, katsahti hän vaunuihin, löi molemmat kämmenensä reisiin ja jäi hämmästyksissään seisomaan paikalleen, vaan tointui kuitenkin kohta ja tuli porttia avaamaan. Vaunut vierivät pihalle sihisten nokkosissa, ja seisahtuivat kuistin eteen. Valkopäinen mies, näköjään hyvin vikkelä, seisoi jo jalat levällään alimmalla portaalla, auki päästäen peitenahkaa ja suonenvedontapaisesti kohotettuaan sen ylös, auttoi herraansa alas vaunusta, ja suuteli tämän kättä.
— Hyvää päivää, hyvää päivää, ukkoseni, sanoi Lavretski, nimesi taitaa olla Anton? Sinä elät vielä?
Ukko kumarsi ääneti ja juoksi avaimia hakemaan. Sillä aikaa istui kyytimies liikkumatta ja katseli halveksivaisesti lukittuun oveen päin, Lavretskin palvelija, sitten kun oli hypännyt alas istuimeltaan, jäi hämmästyneenä seisomaan, toisella kädellä pidellen kiini istuinsijasta. Ukko toi avaimet, ja ilman mitään tarvetta kyyristyi kuin käärme, ja kohotellen kyynäspäitään, avasi oven, astui syrjään ja kumarsi taas vyötäisiin saakka.
— Nyt siis olen kotona, nyt olen saapunut, ajatteli Lavretski, astuessaan pienoiseen etehiseen; sillä aikaa aukenivat ikkunaluukut ryminällä toinen toisensa jälkeen, ja päivänvalo tunkeusi autioihin suojiin.