Aatelispesä

AATELISPESÄ

Kirj.

I. Turgenjeff

Venäjän kielestä suomentaneet

Ä. Grg ja O. Wuorinen

Porissa, Adolf Allardt, 1888.

I.

Kirkas kevätpäivä läheni jo iltaansa, pienet sinertävät pilven hattarat olivat korkealla, selkeän taivaan ladella ja näytti juuri kuin ne olisivat liikahtamatta siirtyneet sen sisimpään sinervään.

Läänin kaupunki O——n syrjäkadun varrella sijaitsevassa, hyvästi raketun kartanon avatun ikkunan ääressä (se oli v. 1842), istui kaksi naista: toinen viidenkymmenen, toinen jo vanha ämmä, lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen.

Ensimainitun nimi oli Maria Dmitrijevna Kalifin, Hänen miehensä, virasta eronnut läänin prokurori, aikoinansa tunnettu asioitsija — mies hyvin rivakka, sanansa pitävä, kiukkuinen ja itsepäinen — oli kuollut noin kymmenen vuotta takaperin, Hän oli saanut kohtuullisen kasvatuksen, kävi yliopistoa, vaan kun oli syntynyt köyhistä vanhemmista, niin ymmärsi hän jo nuorena täytyvänsä itse itselleen raivata tien tulevaisuutensa perustukseen. Hän ei näöltänsä ollut ruma, oli viisas ja jos milloin halusi, kohteliaskin: Maria Dmitrijevna (syntyisin Pestov) tuli hänelle naimisiin rakkaudesta; hän kadotti vanhempansa lapsuudessaan, sitten hän eleli useampia vuosia Moskovassa, kasvatusopistossa, sieltä palattuaan eli hän viidenkymmenen virstan päässä O——sta syntymäkylässään Pokrovskissa, tätin, ja vanhemman veljensä kanssa. Tämä veli kohteli pahoin tätiä sekä sisartaan, vaan muutettuaan Pietariin, virkatoimeen, teki äkillinen kuolema lopun hänen elämästään. Maria Dmitrijevna peri Pokrovskin kylän, vaan ei hän siinä kauan saanut elää: toisena vuonna, naimiseen tultuansa Kalitinin kanssa, joka muutamassa päivässä oli masentanut hänen sydämensä, oli Pokrovski vaihdettu toiseen hyödyllisempään, mutta puistottomaan ja rumempaan maatilaan; samaan aikaan osti Kalitin kartanon O——n kaupungissa, johon asettui vaimoinensa asumaan ainaiseksi. Kartanoon kuului suuri puisto, joka ulottui kaupungin ulkopuolelle aina niittyihin saakka. Kalitin, joka ei suvainnut maalaiselämän hiljaisuutta, osti tämän kartanon tarkoituksella, joka on yhtä pitävä kuin sanat: "nyt pysytään täällä". Mielessään muisteli Dmitrijevna monta kertaa kaunista Pokrovskiansa iloisine seuroineen, leveine niittyineen, viheriöine peltoineen; mutta hän ei millään tavalla vastustanut miestään, vaan hyväksyi ehdottomasti hänen viisautensa ja kokemuksensa. Mutta kun Kalitin kuoli, viisitoista vuotta oltuansa naimisissa, jättäen jälkeensä pojan ja kaksi tytärtä, niin oli Maria Dmitrijevna jo niin tottunut kaupungin elämään, että ei enää halunnut muuttaa.

Nuoruudessaan Maria Dmitrijevnaa, vaalean verevä kun oli, pidettiin kauniina; eikä hän nytkään, viidenkymmenen ikäisenä, ollut kauneutta vailla, vaikka kasvonsa olivat hieman liiaksi pullistuneet. Hän oli enemmän tunteellinen kuin hyvä, sekä oli säilyttänyt vanhoihin päiviinsä saakka kasvatuslaitoksessa saamansa tavat; hän hemmoitteli itseään, närkästyi pikaan ja vieläpä toisinaan itki kun ei kaikki mennyt hänen mielensä mukaan: vaan oli erittäinkin hellä ja hyvä jos kaikki kävi hänen tahtoansa myöten eikä kukaan häntä vastustanut. Hänen kartanonsa oli komeimpia kaupungissa; omaisuutensa suuri, enimmäkseen enempi miehensä hankkimaa, kuin perintöomaisuutta. Molemmat tyttäret elivät hänen luonaan; poikansa oli kasvatettavana eräässä laitoksessa, mikä oli parhaimpia Pietarissa.

Vanhus, joka istui Maria Dmitrijevnan kanssa ikkunan luona, oli sama täti, hänen isänsä sisar, jonka kanssa oli viettänyt useampia yksinäisiä vuosia Pokrovskissa. Hänen nimensä oli Marfa Timofejevna Pestov. Hän oli tunnettu ivallisuudestaan ja luonteensa omituisuudesta, hän sanoi totuuden aina vasten silmiä kaikille sekä käytti itseään niukemmissakin rahavaroissa ollen niinkuin olisi omannut tuhansia. Hän ei kärsiä voinut Kalitin vainajaa, ja niin kohta kun Maria Dmitrijevna meni tälle naimisiin, muutti hän omaan kyläänsä, jossa vietti kymmenen vuotta erään talonpojan savu-tuvassa. Maria Dmitrijevna pelkäsi häntä. Musta-hiuksinen, terävä-katseinen vielä vanhuudessaankin, suipponenäinen, astui joutuisasti pitäen vartalonsa suorana, puhui sukkelaan sekä selvästi hienolla ja sointuvalla äänellä; Maria Timofejevna vaatetti itsensä valkoiseen tanukkaan ja saman väriseen kohtuun.

— Mitä se? kysyi hän äkkiä Maria Dmitrijevnalta. Mitä huokaat muoriseni?

— Niin vaan, äänsi tämä. Kuinka ihmeelliset pilvet!

— Onko sinun sääli niitä, vai mitä?

Maria Dmitrijevna ei vastannut.

— Missähän Gedeonovski on, kun ei sitä kuulu? sanoi Marfa Timofejevna sukkelasti liikutellen neulomapuikkojaan (hän kutoi suurta villaista huivia), huokailishan kanssasi, — tahi sitten valehtelisi jotain.

— Kuinka te aina ankarasti tuomitsette häntä! Sergei Petrovitsch on kunnioitettava mies.

— Kunnioitettava! sanoi ämmä nuhtelevaisesti.

— Ja kuinka hän oli miesvainajalleni nöyrä! sanoi Maria Dmitrijevna; muistellessaan häntä tulee hän aina rauhattomaksi.

— Tietysti! kun hän korvistaan tuli liasta ylös vedetyksi Kalitinin avulla, mutisi Marfa Timofejevna liikutellen vielä kiivaammin neulomapuikkojaan.

— Katsoo niin sievänä miehenä, alkoi hän uudestaan, koko pää on harmaassa, mutta minkä suustaan laskee, on se joko valhetta tahi panettelua. Vielä on valtioneuvos! Ja päälliseksi papin poika!

— Ken synnittä on, tätiseni? Kyllähän hänessä se heikkous on. Sergei Petrovitsch ei mitään kasvatusta ole saanut, eikä osaa ranskaa; vaan sanokaa mitä tahdotte, hän on miellyttävä mies.

— Tietysti, kun hän aina nuolee sinun käsiäsi. Ranskaa ei haasta, — onpa asia! En minä itsekään mikään kiitettävä ole ranskan kielitaidossa. Parasta olisi jos ei hän puhuisi mitään kieltä: eihän toki valehteleisi. Siinähän susi missä mainitaan, sanoi Marfa Timofejevna, katsahdettuaan ulos ikkunasta. Tuolla hän tulee, sinun miellyttävä miehesi. On pitkä kuin nälkäkurki!

Maria Dmitrijevna korjasi hiuskiharoitaan. Marfa Timofejevna katsahti häneen ivallisesti.

— Mitä, oliko siellä harmaa hiuskarva, muoriseni? Toru Palaschaa. Missä hänen silmänsä ovat?

— Te täti olette aina… äännähti Maria Dmitrijevna harmistuneena, ja alkoi rummuttaa tuolin selkäintä sormillaan.

— Sergei Petrovitsch Gedeonovski! vingahti punaposkinen palveluspoika, astuen ovesta sisään.

II.

Sisään astui mies, suurta kasvua, yllä puhdas nuttu, lyhykäiset housut, harmaat säämiskähansikkaat kädessä sekä kaksi liinaa kaulassa — musta päällä, valkoinen alla. Hän oli hyvin siistin näköinen, aina kauneista kasvoistaan sekä sileäksi suituista aivenistaan kaunattomiin, narisemattomiin saappaihin saakka. Hän kumarsi ensin talonemännälle, sitte Marfa Timofejevnalle ja, vedettyään huolellisesti hansikkaat käsistään, astui Maria Dmitrijevnan luo. Suudeltuaann sen kättä kunnioittavasti kaksi kertaa peräkkäin, istui hän levollisesti nojatuoliin ja hieroi hymyillen sormiensa päitä.

— Onko Elisabet Mihailovna terve? kysyi hän.

— On, vastasi Maria Dmitrijevna; hän on puistossa.

— Entä Helena Mihailovna?

— Leena on myös puistossa. Eikö kuulu mitään uutisia?

— Miks’ei kuulu, miks’ei kuulu, sanoi vieras, silmiään räpyttäen ja vetäen huulensa yhteen. Hm…! uutinen on, ja vieläpä ihmeellinen: Feodor Ivanitsch Lavretski on tullut.

— Fedja! huudahti Marfa Timofejevna. Kunhan sinä et taas valehtelisi, vaariseni!

— Enpä niinkään, minä näin hänet omilla silmilläni.

— No, sehän ei vielä mikään todistus ole.

— Hyvin on lihonut, pitkitti Gedeonovski, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Marfa Timofejevnan huomautusta, hartioista on tullut paljoa leveämmäksi ja posket hehkuu punaisina.

— Lihonut, äännähti Maria Dmitrijevna, kummastellen, mikä häntä voisi lihottaa?

— Sepä se, sanoi Gedeonovski, toinen hänen sijassaan häpeäisi silmiänsä näyttää ihmisille.

— Kuinka niin? keskeytti Marfa Timofejevna; mitä juorua se on? Ihminen on saapunut syntymäseuduilleen; — mihinkä hänen olisi pitänyt mennä teidän mielestänne? Aivan kuin hän olisi syypää johonkin!

— Uskallan sanoa teille, rouvaseni, että mies on aina syypää kun vaimo itsensä pahoin käyttää.

— Sinä, vaariseni, haastat niin sentähden, kun et itse ole nainut mies.
— Gedeonovski naurahti väkinäisesti.

— Tohdinko olla utelias, kysyi hän hetkisen vaiti oltua, kenelle tuota sievää kaulahuivia kudotaan?

Marfa Timofejevna katsahti pikaisesti häneen.

— Se kudotaan sille, vastasi hän, joka ei milloinkaan panettele, ei viekastele, ei laittele juoruja, jos senlainen ihminen löytyy maan päällä. Fedjan minä tunnen hyvästi; hän on ainoastaan siinä syypää, että hemmoitteli liiaksi vaimoaan. Kyllä hän nai rakkaudesta, mutta niistä rakkausnaimisista ei tahdo milloinkaan mitään hyvää tulla, lisäsi ämmä katsahdettuaan kieroon Maria Dmitrijevnaan, ja nousi ylös. Ja nyt, vaariseni, hiero hampaitasi kehen tahdot, vaikka minuun; minä lähden pois, en tahdo häiritä sinua. Sen sanottuaan läksi hän pois.

— Hän on aina senlainen, sanoi Maria Dmitrijevna silmillään seuraten tätiänsä, aina!

— Hänen ikänsä… mitäs tehdä! huomautti Gedeonovski. Hän suvaitsi sanoa: joka ei viekastele. Mutta kuka nykyään ei viekastele? se on jo senlainen aikakausi. Eräs ystävistäni, hyvin kunnioitettava, ja sanonpa teille, suuriarvoinenkin mies, sanoi että: tähän aikaan, muka, kanakin viekkaasti lähestyy jyvää — aina vaan tavoittaen kuinka saisi syrjästä kiinni. Kun minä vaan katson teihin, rouvaseni, niin näen aina teidän hyvänsävyisyytenne; antakaapa teidän lumenvalkoinen kätösenne.

Maria Dmitrijevna myhähti hiukan ja tarjosi hänelle pullean kätensä. Gedeonovski kumartui ja suuteli rouvan kättä, tämä vuorostaan veti nojatuolinsa likemmä häntä, kyyristyi hiukan ja kysyi puoliääneensä:

— Te olette nähneet hänet? Todellakin — onko hau terve, iloinen?

— Kyllä hän on iloinen, kuiskasi Gedeonovski»

— Ettekö ole kuulleet missä hänen vaimonsa nyt on?

-— Viime aikoina hän oli Pariisissa; nyt hän kuuluu muuttaneen Italian valtakuntaan.

— Se on oikein kauheaa — Fedjan asema; en tiedä kuinka hän voi kestää. Tosin, tapahtuuhan onnettomuuksia muidenkin kanssa: mutta hänen, voi sanoa, on ympäri Euroopan ilmaistu.

Gedeonovski huoahti.

— Niin, niin! Sanotaan hänen sekä näyttelijöiden että taiteilijoiden, ja mitenkä niitä heidän kielellään kutsutaan? salonkileijonien ja muitten petojen kanssa seuraa pitäneen. Aivan häpynsä kadottanut…

— Hyvin, hyvin sääli, surkutteli Maria Dmitrijevna. Sukua myöten: hän on minulle, tiedättehän Sergei Petrovitsch, orpana kolmannessa polvessa.

— Kuinkas sitten! Enkö minä kaikkea tietäisi mikä teidän sukuunne koskee? Mitä te!

— Tuleeko hän meillä käymään, — mitä luulette?

— Luultavasti; mutta toisekseen, hän kuuluu kiirehtivän maatilallensa.

Maria Dmitrijevna nosti silmänsä taivasta kohti.

— Ah, Sergei Petrovitsch, Sergei Petrovitsch, kun oikein ajattelee, niin kyllä meidän naisten täytyy hyvin varovasti käyttäytyä.

— Naisissa on ero, Maria Dmitrijevna. Onnettomuudeksi on senlaisia — ajatuksiltaan häilyväisiä… ja missä i’ässä myös ovat; ei tavatkaan aina ole pienuudesta kiihotettuja (Sergei Petrovitsch otti taskustaan ruudullisen, sinisen nenäliinan ja alkoi sitä levitellä). Senlaisia naisia tosin on (Sergei Petrovitsch pyyhki vuoroon silmiänsä nenäliinan kulmalla). Mutta yleensä sanoen, jos ajattelee, niin on… Tavaton pöly kaupungissa, päätti hän.

— Maman, maman, huudahti, huoneesen juosten, noin yhdentoista vuotias, sorea tyttö,. Wladimir Nikolajevitsch ratsastaa meille!

Maria Dmitrijevna nousi; Sergei Petrovitsch nousi myöskin ja kumarsi. — Nöyrin tervehdykseni Helena Mihailovna, sanoi hän, kunnioituksen tunteesta käyden nurkkaan istumaan ja niistäen pitkää, säännöllistä nenäänsä.

— Kuinka hänellä on miellyttävä hevonen! pitkitti tyttö. Hän oli juuri takaportin luona, sanoi minulle ja Liisalle, että siinä paikassa ajaa portaiden eteen.

Kuului kavioiden kopsetta; sorea ratsastaja kauniin raudikon selässä, ilmestyi kadulle, hän seisahdutti hevosensa avonaisen ikkunan eteen.

III..

— Hyvää päivää, Maria Dmitrijevna! huudahti ratsastaja sointuvalla kauniilla äänellä. Miltä teistä näyttää ostokkaani?

Maria Dmitrijevna meni ikkunan luo.

— Hyvää päivää, Waldemar! Ah, kuinka kaunis hevonen! Keltä te ostitte sen?

— Rakennusmestarilta… Kalliin otti rosvo.

— Mikä sen nimi on?

— Orland… Se on niin yksinkertainen nimi; minä tahdon muuttaa sen… Eh bien, eh bien, mon garçon… Kuinka se on levoton!

Hevonen korskui, polki vuoroon jalkojansa ja käänteli vaahtoista turpaansa.

— Leena, silittäkää sitä, älkää pelätkö…

Tyttö ojensi kätensä ulos ikkunasta, mutta Orland nousi äkkiä kahdelle jalalle ja hyppäsi syrjään. Ratsastaja ei kadottanut tasapainoansa, vaan puristihe kovemmin satulaansa, lyöden hevosta ratsuvitsalla kaulaan ja huolimatta sen syrjäilemisistä asetti sen taas ikkunan eteen.

— Prenes garde, prenes garde [Varokaa, varokaa], saneli Maria Dmitrijevna.

— Leena, hyväilkää sitä, sanoi ratsastaja; en minä anna sen vallastella.

Tyttö ojensi taas kätensä ja kosketti arasti Orlandin väriseviä sieraimia, vaikka se lakkaamatta liikahteli ja jäyteli kuolaimia.

— Bravo! huudahti Maria Dmitrijevna; nyt laskeutukaa alas ja tulkaa sisään.

Ratsastaja käänsi taitavasti hevosensa, kannusti sitä ja ajoi pihalle tasaista ravia. Hetken kuluttua juoksi hän etehisestä saliin, heilutellen ratsuvitsaa; samassa ilmaantui toisen oven kynnyksellä pitkä, solakka, mustatukkainen, yhdeksäntoista vuotias tyttö, — se oli Maria Dmitrijevnan vanhin tytär, Liisa.

IV.

Nuori mies, jonka kanssa lukija juuri tutustui, oli nimeltään Wladimir Nikolajevitsch Panschin. Hän palveli Pietarissa, erityisluottamustoimiston virkamiehenä sisäasiain ministeristössä. O—n kaupunkiin oli hän saapunut täyttämään valtion väliaikaisia asioita ja oli maaherran, kenraali Sonnenbergin määräyksen alainen, jolle hän oli hiukan sukuakin. Panschinin isä oli virasta eronnut vararytmestari ja tunnettu peluri, hänellä oli hyvin viekkaat silmät, rypistyneet kasvot ja hermo-vetoiset huulet, hän vietti koko ikänsä ylimysten parissa, kävi englantilaisklubeissa molemmissa pääkaupungeissa sekä oli tunnettu sukkelaksi, ei suuresti luotettavaksi, mutta lempeäksi ja sydämelliseksi mieheksi. Katsomatta koko hänen sukkeluuttaan, oli hän melkein aina, kerjuuden rajalla, jättäen ainoalle pojalleen pienen, epäjärjestyksessä olevan omaisuuden. Mutta sentähden hän, tavallansa, piti huolta poikainsa kasvatuksesta: Wladimir Nikolajevitsch puhui ranskaa kiitettävästi, engelskaa hyvin, saksaa huonosti. Niin se pitää ollakin: kunnollisen ihmisen on häpeä hyvin puhua saksaa; mutta pistää väliin germanialainen sana, muutamissa, etenkin hullunkurisissa, tapauksissa — on luvallista: c’est même très chic [sehän on oikein somasti], kuten Pietarin pariisilaiset sanovat.

Viidentoista vuotiaana osasi Wladimir Nikolajevitsch jo häikäilemättä astua mihinkä vierashuoneesen hyvänsä, miellyttävästi siellä pyörähdellä ja myös lähteä tiehensä. Panschinin isä hankki pojalleen paljon kannatusta; sekoittaen kortteja kahden pelurin välissä tahi jonkun onnistuneen pellolle ajon jälkeen, ei hän unhoittanut mainita muutamaa sanaa "Wolotjkastaan" jollekin mahtavalle sekä samassa kauppapeliä harrastavalle henkilölle. Omasta puolestaan taas Wladimir Nikolajevitsch, yliopistossa ollessaan, jossa hän sai todellisen ylioppilaan arvon, tutustui muutamien tuttujen nuorten miesten kanssa, joten hän tuli vastaan otetuksi ylhäisimmissä piireissä. Mielellään hän tulikin suosituksi joka paikassa; hän oli näöltään sievä, hyvin vapaakäytöksinen, hauska, aina terves ja kaikkeen valmis; missä tarvittiin — kohtelias, missä voi — nenäkäs, hyvä seurakumppani, un charmant garçon. Omatakeinen piiri aukeni hänen edessään. Panschin ymmärsi pian ylhäisten opin salaisuudet; hän osasi tunkeutua todellisella kunnioituksella sen sääntöihin, osasi puolipilkallisella arvoisuudella juoruilla ja oli arvostelevinaan kaikkea vakavuutta turhamaisuudeksi, — tanssi oivallisesti sekä vaatetti itsensä englantilaiseen tapaan. Lyhyessä ajassa tuli hän Pietarissa tunnetuksi taitavaksi ja herttaiseksi nuoreksi mieheksi. Panschin oli todellakin taitava, ei yhtään huonompi isäänsä missään kohden; — hänellä oli myös hyvät luonnonlahjat. Hänelle onnistui kaikki: hän lauloi herttaisesti, piirusti hyvästi, kirjoitti runoja ja näytteli jokseenkin onnistuneesti. Hän oli kaikkiaan kahdeksankolmatta vuotias, vaikka oli jo kamarijunkkari ja omasi kohtalaisen viran. Panschin luotti lujasti itseensä, viisauteensa, terävään järkeensä; hän kulki eteenpäin rohkeasti ja iloisesti, täydessä riennossa, joten elämänsä oli kuin voilla voideltu. Hän oli tottunut miellyttämään kaikkia, vanhoja ja nuoria, sekä luuloitteli tuntevansa ihmisiä, etenkin naisia, joiden joka päiväiset heikkoudet hän hyvin tunsikin. Niin kuin mies, joka ei ole ihannetta vailla, tunsi hän itsessään hehkua sekä jonkunlaista viehätystä ja riemastusta, sallien itsellensä poikkeuksia säännöistä: häärien juomingeissa, tehden tuttavuuksia epätietoisten henkilöiden kanssa, sekä yleensäkin käytti hän itseänsä yksinkertaisesti ja vapaasti, tämä uskalias, reipas nuorukainen ei voinut milloinkaan unhoittaa itseänsä ja täysin antautua nautintoon. Hänen kunniakseen täytyy mainita, että hän ei milloinkaan ylvästellyt voitoistaan. Maria Dmitrijevnan perheesen tuli hän vastaan otetuksi kohta O——n saavuttuaan, johon perehtyikin pian. Maria Dmitrijevna oli aivan haltioissaan hänestä.

Panschin kumarsi herttaisesti kaikille huoneessa oleville, kätteli Maria Dmitrijevnaa ja Liisaa, ravisteli hiljakseen Gedeonovskia olkapäästä, sekä pyörähtäen kantapäillään tapasi hän Leenaa päästä ja suuteli häntä otsaan.

— Ettekö te pelkää ratsastaa noin rajun hevosen selässä? kysyi Maria
Dmitrijevna häneltä.

— Lauhkea eläinhän se on; mutta minä tunnustan teille mitä pelkään: minä pelkään korttia pelata Sergei Petrovitschin kanssa; eilen Belitsinilla oli hän viedä minulta kukkaronkin.

Gedeonovski naurahti vienolla nöyrällä äänellä: hän tavoitteli tämän nuoren loistavan pietarilaisen virkamiehen ja maaherran lemmikin suosiota. Puhellessaan Maria Dmitrijevnan kanssa huomautti hän usein Panschinin erinomaista taitoa. Miksei häntä ylistäisi? sanoi hän, tavallisesti. Nuori mies, joka on elämän korkeimmalla kukkulalla, senlainen virkamies eikä vähintäkään ylpeyttä. Panschin oli tosin Pietarissakin tunnettu taitavaksi virkamieheksi: työ kiehui hänen käsissään; hän puhui siitä ainoastaan nauraen, kuten ylhäisen henkilön tuleekin, joka ei anna merkitystä vaivoilleen, vaikka on ollut "tekijänä". Päälliköt rakastavat senlaisia käskyläisiä; itse puolestaan oli hän vakuutettu, jos vaan tahtoisi, niin saavuttaisi aikaa myöten ministerin arvon.

— Te näitte hyväksenne sanoa, että minä voitin pelissä teidät, sanoi Gedeonovski, vaan kuka viime viikolla voitti kaksikymmentä ruplaa? ja vielä…

— Pahantekijä, ryöväri, keskeytti Panschin hänet lempeällä, mutta, hieman ylönkatseellisella leväperäisyydellä. Sen enempää häneen huomiotansa kiinnittämättä, astui hän Liisan luo.

— Minä en voinut löytää täältä Oberonin uvertyyria, alkoi hän. Rouva Belitsin kerskasi sanoessaan, että hänellä on koko päätaiteellinen nuottivarasto, — tosiasiallisesti ei hänellä ole muuta kuin valsseja ja polkkia; mutta minä kirjoitin jo Moskovaan, joten viikon perästä tulette saamaan sen. Sepä on soveliasta, pitkitti hau, minä kirjoitin eilen uuden romansin; sanat ovat myös omat sepittämäni. Tahdotteko niin minä laulan sen teille? En tiedä mikä siitä on tullut: rouva. Belitsin sanoi sitä erinomaisen miellyttäväksi, mutta hänen sanansa eivät merkitse mitään, — minä haluaisin kuulla teidän arvosteluanne siitä. Minä luulen, että toiste ehkä on parempi.

— Minkä tähden toiste? sekaantui Maria Dmitrijevna, miks’ ei nyt?

— Hyvä, äänsi Panschin, ihastuttavan suloinen hymy huulillaan, joka ilmausi ja katosi hänellä yhtä sukkelaan, — siirtäen tuolia jalallaan, istui hän pianon ääreen ja otettuaan muutamia yhdysääniä lauloi, selvästi eroittaen sanat, seuraavan romansin:

    Etäällä päällitse taivaan pilvien
              Kuu liitelee;
    Lumoava hohde se meren aaltojen
              Kanss’ siintelee.

    Sä meri vaan olet sydämelleni
              Kuin kirkas kuu,
    Sun tähtes mieleni riehuin riutuvi,
              Tai ilahtuu.

    Mun murtaa lempi ja synkät aattehet,
              Ja ikävyys,
    Vaan näitä tuskia, meri, tuonut et,
              Ei se sun syys’.

Toisen värsyn lauloi Panschin erinomaisella tunnollisuudella ja voimalla; myötäsoitossa kuului laineiden loisketta. Jälkeen sanojen: vaan näitä tuskia, — huo’ahti hän hiukan, loi silmänsä alas ja hiljensi äänensä — morendo. Kun hän oli lopettanut, kiitti Liisa säveltä, Maria Dmitrijevna sanoi: miellyttävä, — mutta Gedeonovski melkein kiljasi: ylistettävä! sekä runo että nuotti molemmat ovat yhtä ylistettävät…! Leena katseli lapsellisella mieltymyksellä laulajaa. Sanalla sanoen kaikki läsnäolijat olivat mieltyneet nuoren runoniekan sepitykseen, mutta vierashuoneen oven takana seisoi vastatullut vanhus, jolle, päättäen hänen tylsistyneiden kasvojensa piirteistä sekä olkapäittensä liikkeistä, ei Panschinin romansi, vaikka muuten hyvin miellyttävä, saattanut sanottavaa ihastusta. Hiukan seisottuaan ja pyhittyään pölyn saappaistansa paksulla nenäliinallaan, rypisti hän silmiään, puristi vihaisena huulensa yhteen, kyyrlsti vielä enemmän muutoinkin jo käyrän selkänsä, hiljalleen astuessaan vierashuoneen ovesta sisään.

— Ah! Kristofer Feodorovitsch, hyvää päivää! huudahti Panschin ensimäiseksi, kiireesti hypähtäen ylös tuolilta. Minä en aavistanutkaan, että te olisitte täällä, — en minä teidän läsnäollessanne olisi mistään hinnasta ruvennut laulamaan romansiani. Minä tiedän, te ette rakasta keveää soittoa.

— En minä kuullut, sanoi sisään tullut, huonolla Venäjän kielellä ja, kumarrettuaan joka suunnalle, seisahtui keskelle lattiaa, hyvin kömpelöön asemaan.

— Te, mr Lemm, sanoi Maria Dmitrijevna, tulitte antamaan soitannon opetusta Liisalle?

— Ei, ei Elisabet Mihailovnalle, vaan Helena Mihailovnalle.

— Vai niin! No, — hyvä. Leena, mene ylös herra Lemmin kanssa.

Ukko: tahtoi lähteä tytön jälestä, mutta Panschin esti hänet.

— Älkää opetuksen jälkeen menkö pois, Kristofer Feodorovitsch, sanoi hän, me soitamme Elisabet Mihailovnan kanssa Beethovenin sonaatin nelikätisesti.

Ukko murahti jotakin nenänsä alta, mutta Panschin pitkitti huonolla
Saksan kielellä:

— Elisabet Mihailovna näytti minulle sepittämänne hengellisen kantaatin, jonka te lahjoititte hänelle, kaunis kappale! Älkää suinkaan luulko, ett’en minä osaa arvostella hengellistä soittoa, — päinvastoin, vaikka se toisinaan onkin surullista, on se kuitenkin hyvin arvoisaa.

Ukko punastui korviansa myöten, ja heittäen Liisaan kieron katseen, kiirehti ulos huoneesta.

Maria Dmitrijevna pyysi Panschinin toistamaan romansiansa; mutta tämä ei tahtonut loukata oppineen saksalaisen korvia, jonka tähden pyysi Liisaa ryhtymään Beethovenin sonaattiin. Maria Dmitrijevna puolestaan huoahti ja pyysi Gedeonovskia puistoon kävelemään. — Minä haluan, sanoi hän, vielä keskustella teidän kanssanne Fedja raukastamme. Gedeonovski tuli hämille, kumarsi, otti kahdella sormella hattunsa ja hansikkaat nurkkapöydältä ja seurasi ulos Maria Dmitrijevnaa. Huoneesen jäivät ainoastaan Panschin ja Liisa: jälkimäinen avasi sonaatin; molemmat istuivat ääneti pianon ääreen. — Ylhäältä kuului heikkoa pianon rämpytystä, jota Leena säestéli vielä taitamattomilla sormillaan.

V.

Kristofer Feodor Gottliéb Lemm oli syntynyt vuonna 1786, Saksin kuningaskunnassa, Hemnizin kaupungissa, köyhistä soittajavanhemmista. Isänsä soitti huilua, äitinsä harppua; itse hän harjoitteli soittoa, kolmella eri soittimella, jo viiden vuoden vanhasta. Kahdeksan vuotiaana jäi hän orvoksi, ja kymmenen vuotisena alkoi hän jo taidollaan ansaita leipänsä. Hän vietti kauan kuleksija-elämää, soitellen joka paikassa — ravintoloissa, markkinoilla, talonpoikaistaloissa, tanssi-iltamissa; viimein onnistui hänen päästä soittokuntaan ja yleni ylenemistään vihdoin johtajan virkaan. Täyttäjä hän oli huono; vaikka kyllä hän soiton tunsi perusteellisesti. Kahdeksannellakolmatta ikävuodellaan muutti hän Venäjälle. Hänet kutsutti luokseen eräs mahtava herra, joka ei itsekään kärsiä voinut soittoa, mutta piti soittokuntaa prameudesta. Lemm oli hänellä noin seitsemän vuotta johtajana, vaan sai lähteä lopulta matkoihinsa tyhjin käsin: herra joutui vararikkoon, tahtoi ensin antaa hänelle velkakirjan, mutta viimein kieltäytyi siitäkin — sanalla sanoen, ei maksanut hänelle kopeekkaakaan. Häntä neuvottiin lähtemään pois; mutta hän ei tahtonut lähteä Venäjältä kotiin kerjäläisenä, siitä suuresta Venäjästä, siitä taiteilijoiden kultamaasta; hän päätti jäädä ja koettaa onneansa. Kahdenkymmenen vuoden ajan oli sitte saksalaisraukka koettanut onneansa: ollen herrasväellä, eläen Moskovassa, sekä pienemmissä lääninkaupungeissa, tuli tuntemaan kurjuuden, kärsi ja kesti kaikki, ponnistellen niin kuin kala vasten jäätä; mutta kotia palajamisen halu ei häntä heittänyt kaiken kerjuudenkaan keskellä; se, se häntä ainoastaan elähdyttikin. Kohtalo ei hänelle ollut lahjoittanut enemmän yhtä kuin toistakaan onnea: 50:n vuotisena, sairaana, kuihtuneena, aika ajoin heikkonakin, täytyi hänen vihdoin asettua ainaiseksi O——n asumaan toivomatta milloinkaan enää pois pääsevänsä vihatusta Venäjän maasta, ainoastaan niin ja näin elättäen itseään opetusta antamalla. Ei hänen ulkomuotonsakaan voinut edistää häntä missään suhteessa. Hän oli pientäkättä mies, kyyryselkäinen, ulospäin vääristyneet sääret ja sisään painunut vatsa, suuret jalat, vaaleansiniset kynnet kovissa, taipumattomissa sormissa, joista kulki paksut suonet pitkin punaisia käsiä; kasvot olivat rypistyneet, posket vaollaan ja huulensa yhteen puristetut, joita hän yhtenään liikutteli ja pureskeli, joten hän vaiteliaisuutensa tähden näytti surkuteltavan äkäisen näköiseltä harmaine hiuksineen, jotka olivat tukkuina hänen korkealla otsallaan; juuri kuin vasta sammuneet hiilet pilkoittivat pienet liikkumattomat silmänsä; astuntansa oli raskas, ja joka askeleella heilutteli hän kömpelötä ruumistaan. Toiset hänen liikkeensä muistuttivat uneliasta tarhapöllön keikuntaa häkissään, joka, vaikka ei mitään näe suurilla, keltasilla, pelosta ja unesta räpyttävillä silmillään, aavistaa että häneen katsotaan. Vanhettunut, lakkaamaton suru oli soittajaraukkaan tehnyt katoamattoman merkkinsä, vääristäen ja rumentaen hänen alkujaan jo epäsäännöllisen vartalonsa; mutta hänessä, joka ei ollut masentunut ensimäisistä suruista ja vastoinkäymisistä, oli jotain niin miellyttävää, rehellistä, jotain niin erikoista koko puolikuihtuneessa olennossa. Backhusin ja Händelin palvelijana, tehtävänsä tuntijana, terävän älyn ja rohkean ajatuksen omaajana, joka on omituista ainoastaan germanialaisella, olisi Lemm aikaa myöten, kukaties, kohonnut kansansa etevimpien sävelniekkojen rinnalle, jos elämä olisi häntä toisin ohjannut; mutta, kuten näkyy, ei hän ollut onnensa tähden alla syntynyt! Hän oli i’ässään paljon kirjoittanut — mutta hänen ei onnistunut nähdä yhtään teoksistansa painettuna ja ulosannettuna: hän ei osannut ryhtyä asiaan käsiksi niin kuin olisi pitänyt, kumartaen tarvittaessa ja puuhaten aikanaan. Kuinka lieneekin, monia aikoja takaperin oli yksi hänen ihailijansa ja ystävänsä, myös saksalainen ja köyhä, ulosantanut kustannuksellaan kaksi hänen sonaattiansa, — mutta nekin olivat jääneet eliöiksi nuottivaraston kellariin; tietymättömiin ja jäljettömiin katosivat, niinkuin joku olisi ne pimeänä yönä heittänyt jokeen. Vihdoin viittasi Lemm kädellään kaikkeen; sitä paitse ottivat vuodetkin omansa: hän vanheni, puutui, niin kuin sormensakin jo olivat puutuneet. Yksin, vanhan piikansa kanssa, jonka hän oli ottanut eläkelaitoksesta (hän oli ikänsä ollut naimaton), eli hän O——n kaupungissa, pikku kartanossa, liki Kalitinin taloa; käveli paljon, luki raamattua ja protestanttilaisia psalmeja, sekä Shakespearea schleswigiläisessä käännöksessä. Hän ei ollut moneen aikaan sepittänyt mitään; mutta kuten näkyy, oli Liisa, hänen paras oppilaansa, osannut saada ukon vireille: hän oli kirjoittanut Liisalle kantaatin, — saman, josta Panschin mainitsi. Tämän kantaatin sanat olivat lainatut psalmeista; muutamat värssyt olivat hänen omia sepittämiänsäkin. Sitä lauloi kaksi kuoroa, — onnellisten ja onnettomain; molemmat ne lopussa liittyivät ja lauloivat yhtenä: "Armollinen Jumala, armahda meitä syntisiä ja varjele meitä kaikista kavaloista ajatuksista ja maallisista toiveista." — Etusivulla oli hyvin säännöllisesti kirjoitettu ja oikeinpa piirustettu: "Ainoastaan uskovaiset ovat autuaat. Hengellinen kantaati. Sepittänyt ja pyhittänyt neiti Elisabet Kalitinille, rakkaalle oppilaallensa, K.T.G. Lemm." Sanat: "ainoastaan uskovaiset ovat autuaat" ja "Elisabet Kalitinille" olivat säteillä ympäröidyt. Alhaalla oli kirjoitettuna: "Teille ainoastaan, für Sie allein". — Senpä tähden Lemm punehtui ja katsahti kieroon Liisaan päin; se koski häneen kovin kipeästi, kun Panschin mainitsi hänen kantaatistaan.

VI.

Panschin alkoi varmasti ja kovaan soittaa sonaatin ensi säveleitä (hän soitti toista kättä), mutta Liisa ei aloittanutkaan omaa osaansa. Panschin keskeytti ja katsahti häneen. Liisan silmät, jotka olivat suoraan häneen luotuina, osoittivat tyytymättömyyttä; huulensa eivät hymyilleet, kasvonsa olivat vakavat, melkein suruiset.

— Mikä teidän on? kysyi Panschin.

— Miksi te ette pitäneet sanaanne? sanoi hän; minä näytin teille Kristofer Feodorovitschin kantaatin sillä välipuheella, että te ette virkkaisi hänelle siitä mitään.

— Antakaa anteeksi, Elisabet Mihailovna, — se soveltui puheeseen.

— Te pahoititte hänen mielensä — ja minunkin. Nyt ei hän enää minuakaan usko.

— Minkä sille tekee, Elisabet Mihailovna! Pienuudestani saakka en ole voinut tasamielisesti katsoa saksalaisiin: aina vaan tekee mieleni ivata niitä.

— Mitä te sanotte, Wladimir Nikolajevitsch! Tämä saksalainen on köyhä, yksinäinen, surun saartama mies — ja teillä ei olo sääli häntä? Tekeekö teidän mielenne ivata raukkaa?

Panschin hämmästyi.

— Te olette oikeassa Elisabet Mihailovna, sanoi hän. Kaikkeen on syypää minun ainainen ajattelemattomuuteni. Ei, älkää puolustako minua; minä tunnen itseni hyvin. Paljon pahaa on ajattelemattomuuteni tehnyt minulle. Siitä olen saanut itsekkäisen nimenkin.

Panschin vaikeni. Aloittipa hän puheen mistä tahansa, lopetti hän sen tavallisesti aina sekoittamalla siihen oman itsensä, se tulikin häneltä miten lieneekin niin herttaisesti, pehmeästi, niin sydämellisesti, aivan kuin tahtomattansa.

— Niinkuin nyt teidän talossannekin, pitkitti hän, äitinne, tietysti, on suosiollinen kohtaani — hän on niin hyvä; te… toisekseen, en minä tiedä teidän ajatustanne itsestäni; mutta siihen sijaan teidän tätinne ei kärsiä voi minua. Luultavasti olen minä loukannut häntä myös jollakin ajattelemattomalla, tyhmällä sanalla. Hän ei minua rakasta, eikö niin?

— Niin, vastasi Liisa, hiukan väkinäisesti, te ette ole hänelle mieliin.

Panschin kuljetti pikaisesti sormiaan painimia myöten, tuskin huomattava hymy huulilla.

— Entä te? sanoi hän, näytönkö minä teistäkin itsekkäiseltä?

— Minä tunnen teitä vielä vähän, huomautti Liisa, mutta en minä teitä itsekkäisenä pidä; päinvastoin, minun tulee olla kiitollinen teille…

— Tiedän, tiedän, mitä te tahdotte sanoa, keskeytti hänet Panschin, uudestaan kulettaen sormiansa pianon painimia myöten, nuoteista, kirjoista, joita minä teille tuon, huonoista piirustuksista, joilla minä koristelen teidän albumianne, ja niin edespäin, ja niin edespäin. Voinhan minä tämän kaiken tehdä — ja kuitenkin olla itsekäs. Tohdin ajatella, ettei minun seurani ikävystytä teitä ja ettette pidä minua huonona henkilönä, mutta kuitenkin otaksutte, että minä — kuinka sanoakseni? — en pistosanallani sääli en isää, en ystävää.

— Te olette hajamielinen ja muistamaton niin kuin kaikki suuren maailman henkilöt, sanoi Liisa, siinä kaikki.

Panschin rypisti kulmakarvojaan.

— Kuulkaa, sanoi hän, älkäämme nyt enään puhuko minusta; käydään soittamaan sonaattiamme. Yhtä vaan pyydän teiltä, lisäsi hän, silittäen nuottikannattimen päällä olevan vihkon lehteä, ajatelkaa minusta mitä tahdotte, sanokaa vaikka itsekkäiseksi — olkoon menneeksi! mutta älkää nimittäkö minua suuren maailman henkilöksi: sitä nimitystä en kärsiä voi… Anch’io sono pittore. Olenhan minäkin taiteilija, vaikka huono, ja että olen huono — tahdon näyttää sen heti käytännöllisyydessä, Alotetaanpas.

— Ehkä alotamme, sanoi Liisa.

Ensimäinen adagio meni hyvin, vaikka Panschin yhtenään hairahteli. Oppimaansa ja omaa sepitystänsä hän kyllä soitti hyvin, mutta uudesta kappaleesta hän tuskin selvän sai. Senpätähden toinen osa sonaatista — joutuisa allegro — ei mennyt häneltä ollenkaan: kahdessa kymmenessä tahdissa jäätyänsä jälkeen pari tahtia, ei hän enää voinut pidättää itseänsä, vaan rupesi nauramaan, ja siirsi tuolinsa pois pianon äärestä.

— Ei! huudahti hän, en voi tänä päivänä soittaa; hyvä ett’ei Lemm meitä kuullut: hän olisi ihan varmaan pyörtynyt.

Liisa nousi, sulki pianon ja kääntyi selin Panschiniin.

— Mitä me rupeamme tekemään? sanoi hän.

— Tunnenpa teidät tuosta kysymyksestä! Te ette mitenkään voi istua kädet ristissä. Mitäs! jos tahdotte niin käykäämme piirustamaan ennen kuin pimenee. Ehkä toinen hengetär — piirustuksen hengetär — mitenkä sitä taas nimitetään? en muista… on minulle suotuisempi. Missä teidän albuminne on? Muistatteko, siellä on maisemani vielä lopettamatta.

Liisa meni toiseen huoneesen hakemaan albumia. Panschin, jäätyänsä yksin, otti taskustaan hienon nenäliinan, jolla hieroi kynsiänsä ja katsahti, noin vaan sivumennen, käsiinsä. Ne olivatkin hänellä hyvin kauniit ja valkoiset; vasemman käden keskisormessa kantoi hän kultasormusta. Liisa tuli takaisin; Panschin istui ikkunan luo ja avasi albumin.

— Ahaa! huudahti hän, minä näen, että olette ruvenneet kopioimaan maisematani — sehän on kauniisti tehty. Oikein hyvä! Ainoastaan tuossa — antakaapa lyijykynää — ei ole kylliksi varjoa. Katsokaa.

Ja Panschin veti muutaman mustan viivan lisää. Hän piirusti aina yhtä ja samaa maisemaa: etumaisena oli suuria tuuheita puita, etäämpänä niitty ja terävästi kohoavia vuoren huippuja taivaan rannalla. Liisa katsoi yli hänen olkapäässä piirustusta.

— Piirustuksessa, niin kuin elämässäkin yleensä, sanoi Panschin, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle, on keveys ja rohkeus — ensimäinen asia.

Samassa astui huoneesen Lemm ja, kuivasti kumarrettuaan, tahtoi lähteä pois; mutta Panschin työnsi syrjään albumin ja lyijykynän, käyden hänen eteensä.

— Mihin nyt, rakas Kristofer Feodorovitsch? ettekö jää teetä juomaan?

— Minun pitää lähteä kotiin, sanoi Lemm nurjalla äänellä, päätäni kivistää.

— No, mitä joutavaa, — jääkää. Kiistellään Shakespearesta.

— Päätäni kivistää, toisti ukko.

— Sillä aikaa kun te olitte ylhäällä, alotimme me Beethovenin sonaatin, pitkitti Panschin hymyillen, ottaen ukkoa vyötäräisistä kiini, mutta ei se oikein sujunnut. Ajatelkaa, minä en voinut varmasti ottaa kahta nuottia peräkkäin.

— Parempi olisi teidän sitte ollut soittaa romansinne, huomautti ukko, irrottaen itsensä Panschinista ja lähtien ulos.

Liisa juoksi hänen jälkeensä. Hän tapasi Lemmin porstuassa.

— Kristofer Feodorovitsch, kuulkaa, sanoi hän saksan kielellä, saattaen häntä pihamaan viheriää ruohoa myöten portille saakka, minä olen syypää teidän edessänne — antakaa se minulle anteeksi.

Lemm ei vastannut mitään.

— Minä näytin Wladimir Nikolajevitschille teidän kantaatinne siinä vakuutuksessa, että hän osaa arvostaa sitä, ja niin se, todellakin, hyvin miellytti häntä.

Lemm seisahtui.

— Ei se haittaa, sanoi hän Venäjän kielellä ja lisäsi äidinkielellään, eihän hän voi mitään ymmärtää siitä; ettekö te sitä huomaa? Hän on taiteen-alottelija — siinä kaikki!

— Te ette oikein arvostele häntä, huomautti Liisa, hän ymmärtää kaikki ja voi melkein kaikki itsekin tehdä.

— Kyllä, kaikki toisen numeron, keveää kyhäystä, sukkelaa työtä. Se miellyttää, hän itse miellyttää, ja hänkin on siihen tyytyväinen — siis bravo! Mutta en minä vihainen ole; tämä kantaatti ja minä — me olemme molemmat vanhoja hölmöjä; hiukan minua hävettää, vaan ei se mitään.

— Antakaa minulle anteeksi, Kristofer Feodorovitsch, sai Liisa uudestaan sanoneeksi.

— Ei mitään, ei mitään, toisteli hän Venäjän kielellä, te olette hyvä tyttö… mutta tuolta tulee joku teille. Hyvästi. Te olette oikein hyvä tyttö.

Kaksinkertaisella kiireellä läksi hän astumaan portille, josta juuri tuli vastaan hänelle tuntematon herrasmies, harmaa nuttu yllä ja leveälierinen olkihattu päässä. Kohteliaasti kumarrettuaan tälle (hän kumarsi kaikille tuntemattomille henkilöille O—n kaupungissa; tuttaviaan hän taas väistyi — hän oli ottanut senlaisen tavan itselleen), kiirehti hän portin taa, johon katosi. Vieras katsahti kummastellen hänen jälkeensä ja, huomattuaan Liisan, ohjasi askeleensa suoraan häntä kohti.

VII.

— Te ette tunne minua, sanoi vieras, hattuaan nostaen, mutta minä tunnen teidät, vaikka on jo kulunut kahdeksan vuotta siitä kuin viimeksi näin. Te olitte silloin vielä lapsi. Minä olen Lavretski. Onko äitinne kotona? Voinko häntä tavata?

— Äitini on oleva hyvin iloinen, huomautti Liisa, hän on kuullut jo teidän tulostanne.

— Teidän nimenne, muistaakseni, taitaa olla Elisabet? sanoi Lavretski, nousten portaita ylös.

— Niin.

— Minä muistan teidät hyvin; teillä oli silloin jo senlaiset kasvot, joita ei pikaan unohda; minä toin silloin aina tuomisia teille.

Liisa punehtui ja ajatteli: kuinka hän on kummallinen. Lavretski seisahtui hetkiseksi porstuaan. Liisa astui vierashuoneesen, josta kuului Panschinin ääni ja nauru; hän kertoi Maria Dmitrijevnalle ja Gedeonovskille, jotka olivat jo puistosta palanneet, jotakin kaupungin juorua, jolle itsekin oikein sydämellisesti nauroi. Maria Dmitrijevna kuultuaan Lavretskin nimen hämmästyi ja vaaleni, mutta meni kuitenkin hänelle vastaan.

— Hyvää päivää, hyvää päivää rakas cousiniseni! huudahti hän pitkäveteisellä, ja melkein itkun sekaisella äänellä; kuinka hauska minun on nähdä teitä!

— Hyvää päivää, kallis serkkuseni, sanoi Lavretski, ystävällisesti puristaen hänelle ojennettua kättä. Kuinka Herra on teistä huolta pitänyt?

— Istukaa, istukaa, kallis Feodor Ivanitschini. Ah, kuinka minä olen iloinen! Sallikaa minun ensin esittää teille tyttäreni Liisa…

— Minä esitin jo itseni Elisabet Mihailovnalle, keskeytti Lavretski hänet.

— Herra Panschin… Sergei Petrovitsch Gedeonovski… Istukanhan toki! Katson ja katson teihin, enkä tahdo silmiäni uskoa. Kuinka terveytenne laita on?

— Kuten näette: kukoistaa. Mutta kyllä tekin, serkkuseni — kunhan en karsaasti silmäilisi teitä — ette ole laihtuneet näinä kahdeksana vuotena.

— Tosiaankin, kuinka pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme, äännähti Maria Dmitrijevna surullisesti. Mistä te nyt tulitte? Mihin te jätitte… tahdoin sanoa, keskeytti hän kiireisesti puheensa — tahdoin sanoa, tuletteko täällä kauankin viipymään?

— Minä tulin nyt Berlinistä, sanoi Lavretski, ja huomenna matkustan maatilalleni — luullakseni, kauemmaksikin aikaa.

— Te tulette, tietysti, Lavrikassa asumaan?

— Ei, en minä Lavrikassa tule asumaan; minulla on noin viidenkolmatta virstan päässä tästä tilus; sinne minä asetun elämään.

— Sekö tilus, jonka te peritte Glafira Petrovnalta?

— Juuri sama.

— Mitä te, Feodor Ivanitsch! Teillähän Lavrikassa on niin muhkea kartano!

Lavretski rypisti hieman kulmakarvojaan.

— Niin… mutta onhan minulla sielläkin sievänen rakennus; enkä minä tällä kertaa enempää tarvitse. Ja se paikka on minulle nyt kaikkein sopivin.

Maria Dmitrijevna hämmästyi taas niin, että suoristi vartalonsa, ja laski kätensä riippumaan; Panschin tuli hänelle avuksi ruveten haastamaan Lavretskin kanssa. Maria Dmitrijevna rauhottui, heittäytyen nojatuolin selkäintä vasten ja ainoastaan joskus keskeyttäen puhelevia jollakin sanalla: mutta samalla katsoen vierastansa niin sääliväisesti, niin paljon sanovasti huokaillen ja surullisesti päätänsä liikutellen, että tämä lopulta ei voinut enään pidättää itseänsä, vaan kysyi jokseenkin epäkohteliaasti häneltä: onko hän terve?

— Jumalan kiitos, vastasi Maria Dmitrijevna, kuinka niin?

— Niin vaan, minusta näytti aivan kuin teillä olisi ollut kova kipu.

Maria Dmitrijevna tuli arvoisan ja samalla hiukan loukkaantuneen näköiseksi. — No, jos niin, ajatteli hän, on se minulle yhdentekevä; näyttääpä sinusta, vaariseni, kaikki karisevan niin kuin hanhesta vesi; toinen olisi jo surusta pakahtunut, mutta sinä vielä suurentelet. Maria Dmitrijevna oli kaunistelematon; ääneensä hän puhui selvemmin.

Ei Lavretski suinkaan vivahtanutkaan onnettomuuden uhrille. Hänen punaposkisilta, aitovenäläisiltä kasvoiltaan oikein uhkui aron terveys, vahva, rautainen voimakkuus. Ruumiinrakennuksensa oli säännöllinen, ja vaalea tukkansa lainehti kuin nuorukaisen päässä. Otsansa oli suuri ja valkoinen, nenä vähän liiaksi paksu, huulet säännölliset; ainoastaan hänen sinisissä, verkalleen liikkuvissa ja hieman pullistuneissa silmissään oli huomattavana joko miettiväisyyttä tahi väsymyksen tapaista, ja äänensä sointu oli liian yksitoikkoinen.

Panschin koetti yhä vielä ylläpitää puhetta. Hän oli siirtänyt keskustelun sokerinkeiton hyödyllisyyteen, jonka itsekin vasta äskettäin oli lukenut kahdesta ranskalaisesta kirjoituksesta, kokien rauhallisella taitavuudella selittää niiden sisältöä, kuitenkin mainitsematta niistä sanaakaan.

— Mutta kyllä se on Fedja, kuului viereisen huoneen puoli-avatusta ovesta, Marfa Timofejevnan ääni. Tosiaankin, Fedja! Ja ämmä astui vikkelästi vierashuoneesen. Lavretski ei vielä kerennyt nousta istualtaan kun Marfa Timofejevna jo syleili häntä. Näytäpäs itseäsi, näytäpäs, sanoi hän, koettaen vetää itseänsä etemmä Lavretskin kasvoista. Ohoo! kuinka sinä olet pulska. Vanhennut, mutta ei ensinkään rumennut, ihan totta. No, mitä sinä käsistäni suutelet — suutele itseäni, jos ei ryppyiset poskeni sinua inhoita. Vaan etpä ole tainnut kysyä minusta: onko muka täti vielä elossa? Käsieni päällähän sinä olet syntynyt, mokoma vunukka. No, mutta se nyt on aivan yhdentekevä; missä sinulla olisi ollut aikaa muistella minua! Siinä teit viisaasti, kun tänne saavuit. Mutta kuulehan muoriseni, lisäsi hän, kääntyen Maria Dmitrijevnaan, oletko tarjonnut hänelle jotain?

— En minä mitään tarvitse, kiirehti Lavretski sanomaan.

— No, juohan vaikka teetä, vaariseni. Herra Jumalani! Mistä lie tullutkaan, eikä edes kupillista teetä anneta. Liisa, menepäs toimittamaan, ja sukkelaan. Minä kyllä muistan, pienenä hän oli oikein ahma syömään, ja, luullakseni, ei hän nytkään ateriaa kiellä.

— Tervehdykseni, Marfa Timofejevna, äännähti Panschin, sivulta päin läheten vilpastunutta vanhusta ja syvään kumartaen.

— Suokaa anteeksi, neitiseni, sanoi Marfa Timofejevna, tässä iloissani en ensinkään huomannut teitä. Sinä olet tullut aivan äitikyyhkysi näköiseksi, pitkitti hän, uudestaan kääntyen Lavretskin puoleen, mutta nenä sinulla oli isän ja senlaiseksi se on jäänytkin. No, — ja jäätkö sinä kauaksikin luoksemme?

— Minä lähden huomenna, tätiseni.

— Mihin?

— Wasiljevskiin.

— Huomenna?

— Huomenna.

— No, kun huomenna, niin huomenna. Jumalan nimeen, — itsehän parhaiten asiasi tiedät. Mutta muista tulla hyvästi jättämään. — Ämmä nipisti häntä poskesta. — En minä enään luullut näkeväni sinua; enpä sen vuoksi, että olisin jo valmistellut itseäni kuolemaan; ei — vielähän minussa kenties henkeä riittää kymmeneksi vuodeksi: kaikki me Pestovat vielä elämme; ukko vainajallasi olikin tapana sanoa meitä kaksäkäisiksi; mutta Jumala sinun tiesi, kuinka kauan vielä olisit voinut viipyä ulkomailla. Mutta kyllä sinä olet väkevä, oikein väkevä; vieläkö nostat entiseen tapaasi kymmenen puntaa, yhdellä kädellä? Isä vainajasi, vaikka muutoin olikin, suo anteeksi, joutava, teki siinä hyvin, että otti sveitsiläisen sinua opettamaan; muistatko, kun sinä olit nyrkkisillä hänen kanssaan; kimnastiikiksi, vai miksi sitä sanotaan? No, mutta mitä minä tässä oikein rehentelen; keskeytin ainoastaan herra Panschinin puheen. Mutta, toisekseen ruvetaanpa teetä juomaan; mennäänpäs juomaan tuonne, terrasille; meillä on hyvää kermaa — eikä senlaista kuin teidän Londoneissa ja Pariiseissa. Mennään, mennään, mutta sinä Fedjaseni, anna minulle käsivartesi. Oi! kuinka se sinulla onkin paksu! Sinun kanssasi ei pääse kaatumaan.

Kaikki nousivat ja läksivät teetä juomaan, paitse Gedeonovskia, joka hiljakseen hiipi tiehensä. Koko ajan kun Lavretski puheli talon emännän, Panschinin ja Marfa Timofejevnan kanssa, istui hän nurkassa silmiänsä räpyttäen, huulet höpällään, niin kuin utelias lapsi; hän kiirehti nyt ympäri kaupunkia viemään tietoa uudesta vieraasta.

* * * * *

Samana iltana kello yhdentoista aikaan tapahtui rouva Kalitinin talossa seuraavaa: alhaalla, vierashuoneen kynnyksellä, Wladimir Nikolajevitsch huomattuaan sopivan tilaisuuden hyvästi jättäissään Liisalle ja pitäen häntä kädestä kiini, sanoi: te tiedätte, miksi minä lakkaamatta käyn talossanne; kuka minua täällä viehättää: mitä näistä pitkistä puheista, kun me niinkin ymmärrämme toisemme. Liisa ei vastannut, ei edes hymyillytkään, hieman kulmakarvojaan kohauttaen ja punehtuen loi hän katseensa maahan, kuitenkaan kättänsä irroittamatta; — vaan ylhäällä, Marfa Timofejevnan huoneessa, jota valaisi vanhanaikaisten, mustuneiden pyhäinkuvain edessä palava öljylamppu, istui Lavretski nojatuolissa, kyynäspäät polvien nojassa ja kasvot osaksi käsiin kätkettynä; ämmä seisoi ääneti hänen edessään joskus silittäen hänen hiuksiaan. Toista tuntia vietti hän Marfa Timofejevnan luona jätettyhän hyvästi talonemännälle; hän ei paljon mitään puhunut entiselle, hyvälle ystävättärelleen, eikä tämäkään puolestansa kysellyt… Ja mistä puhella, mitä kysellä? Maria Dmitrijevna ymmärsi niinkin, ottaen osaa kaikkeen hänen suruunsa.

VIII.

Feodor Ivanitsch Lavretski (meidän täytyy pyytää lukijalta lupaa hetkeksi katkaistaksemme kertomuksen juoksua) oli syntyisin vanhasta aatelissuvusta. Lavretski suvun kanta-isä oli muuttanut Preussista Wasili Synkeän ruhtinaskuntaan, jossa hän sai kaksisataa tschetvertiä maata Beshetskin ylängössä. Monet hänen jälkeläisistään olivat kaikenlaisissa viroissa, palvellen ruhtinaita kuuluisina henkilöinä kaukaisissa maakunnissa, mutta ei yksikään heistä kohonnut keskinkertaista korkeampaan virkaan, eikä kukaan heistä ollut suuresti rikastunut. Rikkain ja huomattavin Lavretskeista oli Feodor Ivanitschin iso-isän isä. Andrei, hyvin julma, hävytön, viisas ja kavala mies. Vielä tähän päivään saakka tietää taru kertoa hänen omankäden oikeuksistaan, raivoisista oikuistaan, mielettömästä autiudestaan ja loppumattomista uhrauksistaan. Hän oli paksu vartaloltaan, suuri kasvultaan, kasvonsa olivat mustanverevät, parrattomat ja uneliaat, haastaissa kieli sorahteli; mutta mitä hiljemmin hän puhui, sitä enemmän hänen ympärillään vavistiin. Vaimonkin hän oli löytänyt itselleen oiva-parin. Pulleasilmäinen, kaarevanenäinen, pyöreä, keltakasvoinen, syntyisin mustalainen, riitaisa ja kostonhimoinen, ei mistään kohden huonompi miestään ja, vaikka tämä oli vähällä tappaa hänet, riitelivät he aina. Hän kuoli ennen miestään. Andrein poika Pietari, Feodorin iso-isä, ei ollut isänsä kaltainen: hän oli yksinkertainen aronherra, jokseenkin lellitelty, ärjyjä ja komentaja, äreä, mutta ei vihainen, vieraanvarainen ja koirain suosija. Hänellä oli yli kolmenkymmenen vuoden ikää, kun peri isältään kaksituhatta sielua hyvässä kunnossa, vaan häneltä ne olivat pian menneet, hän antoi liiaksi suuren vallan väelleen ja osaksi hän myös möi omaisuutensa. Niin kuin torakoita alkoi ryömiä joka haaralta tuttuja ja tuntemattomia pikku herroja hänen avaroihin, lämpöisiin ja epäsiisteihin huoneisinsa. Kaikki nämä söivät mitä saivat, mutta vatsan täydeltä, joivat itsensä päihdyksiin saakka ja korjasivat pois luunsa, suun täydeltä ylistellen ja kiittäen hyvänluontoista isäntää: eikä tämäkään, kun sattui olemaan huonolla tuulella, ollut vuorostansa ylistelemättä vieraitaan — lurjuksiksi ja vieraan tavaran ahmaajiksi; vaan heitä hän taas ikävöi. Vaimo Pietari Andreitschilla oli hyvänsävyinen; hän oli nainut tämän naapuriperheestä, isänsä tahdon mukaan, ja sen nimi oli Anna Pavlovna. Hän ei sekoittanut itseänsä minkäänlaisiin asioihin, otti sydämellisesti vastaan vieraita ja rakasti itsekin ajaa ulkona, vaikka puuteroiminen, hänen omien sanojensa mukaan, oli hänestä pahempi kuolemaa. Pannaan sinulle, kertoi hän vanhuudessaan, tappura päähän, hiukset su’itaan ylöspäin, talilla voidellaan, jauhoilla tahrataan, rautaisia neuloja pistetään, — niin että sittemmin ei tahdo pestenkään puhtaaksi tulla; mutta ilman niitä älä menekään vieraisiin — loukkautuvat, — mokoma vaiva! Hän rakasti ratsastamista, oli valmis korttia pelaamaan aamusta iltaan, ja peitteli aina käsillään, jos miehensä sattui lähestymään korttipöytää, kirjoittamansa kopekan voitot, mutta kaikki rahansa ja omaisuutensa oli hän antanut hänelle ehdottomasti käytettäväksi. Heillä oli kaksi lasta: poika Ivan, Féodorin isä, ja tytär Glafira. ivan oli kasvatettavana eräällä vanhalla, rikkaalla tätillä, ruhtinatar Kubenskilla; tämä oli määrännyt hänet perillisekseen (eipä isä muutoin olisi poikaansa hänelle antanutkaan), vaatetti hänen niin kuin nuken, piti häntä varten kaikenlaisia opettajia, valitsi hänelle hoitajaksi entisen ranskalaisen apotin, Jean-Jaeques Rousseaun oppilaan erään mr Courtin de Vaucelles’n, sukkelan ja sivistyneen onnen-etsiän, — oikein, kuten hänen itsensä oli tapana sanoa, fine fleur siirtolaisen, — ja lopetti tämän kaiken sillä, että meni naimisiin tälle fine fleurille, vähää vailla 70:n vuotisena, siirtäen kaiken omaisuutensa hänelle ja vähän sen jälkeen posket maalattuina, aivan vajonneena à la Richelieu ambra löyhkään, neekeripalvelijain, hienojalkaisten koirien ja suurinokkaisten papukaijain ympäröimänä, kuoli Ludvig XV aikaiseen silkkisohvaan, Petito’n tekemä emaljoitu nuuskaraha kädessään; hän kuoli miehensä hylkäämänä; varova herra Kurten katsoi parhaaksi siirtyä Pariisiin ruhtinattaren rahojen kanssa. Ivanilla oli vasta kahdeskymmenes vuosi kun tämä odottamaton isku — (me emme tällä tarkoita ruhtinattaren kuolemaa, vaan hänen avioliittoaan) — kohtasi häntä; hän ei tahtonut enään jäädä tätinsä taloon, jossa, hän rikkaasta perillisestä oli äkkiä muuttunut elätiksi; Pietarin seurapiiri, jossa hän oli kasvanut, sulkeutui hänen edessään; ruveta palvelemaan vaikeissa ja epätietoisissa, alhaisissa viroissa, oli hänestä vastenmielistä (kaikki tämä tapahtui Aleksanderin ensimäisinä hallitusvuosina); hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin siirtyä maalle isänsä luo. Likaiselta, köyhältä, kehnolta näytti hänestä syntymäkotinsa; maaelämän hiljaisuus ja synkkyys loukkasi häntä joka askeleella; kaiho kalvoi häntä; senpätähden talossa kaikki, paitse äitiä, katsoivat karsaasti häneen. Isästä ei ollut mieleen hänen pääkaupungin käytöksensä, vaatetuksensa, hännystakkinsa, kirjansa, flöitinsä, hänen puhtautensa, ne inhoittivat häntä, jonka tähden hän aina torui ja moitti poikaansa. — "Täällä ei mikään ole hänen mielensä mukaan", oli hänen tapana sanoa, "syödessä koneilee, ei ruoka maita, palvelusväen löyhkää, ahdasta, ilmaa ei voi kärsiä, humalikasta ei siedä nähdä, et saa tapella hänen läsnä ollessaan, ei tahdo palvella: heikko näet on terveydeltään; äh, millainen mamselli! Kaikki vaan on siitä, kun Voltteri istuu päässä." Ukko ei kärsiä voinut Voltairea ja vielä vähemmin .. jumalankieltäjätä Diderotia, vaikka ei itse ollut riviäkään lukenut heidän kirjoituksistaan. Eikä Pietari Andreitsch hairahtunutkaan: sillä. Diderot ja Voltaire istuivat hänen poikansa päässä, eikä ainoastaan he yksin, vaan Rousseau, Reguar, Helvetius sekä paljon muitakin heidän kaltaisiansa kirjailijoita — mutta ainoastaan vaan päässä. Entinen Ivan Petrovitschin opettaja, virasta eronnut apotti ja ensyklopedisti, tyytyi siihen, että istutti oppilaaseensa kaiken 18:nen vuosisadan hengen, jota tämä, ei suinkaan ollut vastaanottamatta; se kiihtyi hänessä yhä, kuitenkin menemättä hänen sieluunsa, sekoittumatta vereensä ja kypsymättä varmaksi vakuutukseksi… Ja voiko vaatia vakuutusta nuorukaiselta 50:tä vuotta takaperin, kun me emme vielä nytkään ole sitä saavuttaneet? Vieraat, jotka kävivät Petrovitschin isällä, vieroivat myös häntä; hän puolestaan ylenkatsoi heitä, he taas pelkäsivät häntä; ja sisarensa Glafiran kanssa, joka oli kahtatoista vuotta vanhempi häntä, ei hän sopinut ensinkään. Tämä Glafira oli kummallinen olento: ruma, köyryselkäinen, laiha, sitä paitse oli hänellä suuret avonaiset silmät tiiviinä itsekieltäymystä, hieno, yhteen puristunut suu, sanalla sanoen, kasvoiltaan, ääneltään, kulmikkailta liikunnoiltaan muistutti hän isoäitiänsä, mustalaista, Andrein vaimoa. Ollen itsepäinen, vallanhimoinen, ei hän tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Ivan Petrovitschin takaisin tulo oli hänestä vastoinmielinen; niinkauan kun hän oli ruhtinatar Kubenskin luona, toivoi hän saavansa vähintäinkin puolet isänsä omaisuudesta: itaruudeltaankin oli hän aivan isoäitinsä kaltainen. Sitä paitse kadehti hän veljeänsä; tämä oli niin sivistynyt, puhui niin hyvin ranskaa, oikein Pariisin murteella, silloin kun hän itse osasi tuskin sanoa: "bonjour" ja "koman vu porte vu?" Tosin, vanhempansa eivät tainneet sitäkään, mutta ei se hänen sydäntänsä helpoittanut, Ivan Petrovitsch ei tietänyt mihin lähteä surusta ja kaihosta; vuoden oli hän jotakuinkin viettänyt maalla, mutta sekin tuntui hänestä kymmeneltä. Ainoastaan äitilleen purki hän sydämensä, istuen useat tunnit tämän luona ja kuunnellen hänen lohduttavia puheitaan ja syöden marjahilloa. Olipa muun ohella Anna Pavlovnan palvelustyttöjen joukossa eräs kaunis, kaino, ymmärtäväinen tyttö, jolla oli hienot kasvonpiirteet ja suuret kirkkaat silmät, nimeltään Malanja. Tämä tyttö se ensi hetkestä miellytti Ivan Petrovitschia; hän rakastui siihen, hän mielistyi sen keveään käyntiin, kainoihin vastauksiin, hiljaiseen ääneen ja sydämelliseen hymyyn, päivä päivältä näytti Malanja hänestä h erilaisemmalta. Tämä kiintyi Ivan Petrovitschiin koko sydämellään, niin kuin ainoastaan venäläiset tytöt osaavat kiintyä, ja antautui hänen valtaansa. Herraskartanossa maalla ei mikään asia voi kauan kestää salassa: niinpä kohta tiedettiin jo talossa nuoren herran ja Malanjan suhteista; tieto tästä levisi piakkoin itse Pietari Andreitschinkin korviin. Johonkin muuhun aikaan ei hän luultavasti olisi välittänyt näin vähäpätöisestä seikasta; mutta nyt oli hän jo kauan äkäillyt pojallensa, jonka tähden oli iloinen tälle sattumalle, kun saisi häväistä tätä eriskummallista pietarilaista keikaria. Nousi jyry, huuto ja parku: Malanja lukittiin kellariin; Ivan Petrovitsch kutsuttiin isänsä eteen. Anna Pavlovnakin saapui tähän rymäkkään. Hän koetti lepytellä miestään, mutta tämä ei enään kuullut mitään. Haukkana lensi hän poikansa kimppuun, nuhdellen häntä siveettömyydestä, jumalattomuudesta, teeskentelemisestä; sekä samassa antaen vallan kaikelle harmilleen, joka oli raivonnut ruhtinatar Kubenskia vastaan, haukkui poikaansa loukkaavilla sanoilla. Alussa koki Ivan Petrovitsch olla vakavana ja ääneti, vaan kun isä uhkasi häpeällisellä rangaistuksella, ei hän enää kestänyt. "Jumalankieltäjä Diderot on näyttämöllä, ajatteli hän, vaan annas kun minä lasken sen käytäntöön, niin panen teidät kaikki ihmettelemään." Rauhallisella, tasaisella äänellä, vaikka sisällisesti ravistukseen saakka, joka jäsenessä liikutettuna, ilmoitti Ivan Petrovitsch isälleen, että hän turhaan nuhteleé häntä siveettömyydestä; ja vaikka hän ei aiokaan puhdistautua syyllisyydestä, on hän valmis korjaamaan vikansa, ja vielä sitä mieluisammin, kun tuntee järkensä vaativan rehellisyyttä. nimittäin: hän aikoo naida Malanjan. Sanottuaan nämä sanat, oli Ivan Petrovitsch vastustamatta saavuttanut tarkoituksessa: hän kummastutti Pietari Andreitschin niin, että tämä jäi hetkeksi seisomaan ja vaikeni; mutta hän tointui siitä pian, ja niin kuin olikin oravannahkaisessa lyhyessä turkissaan ja paljaisin jalkoihin vedetyissä töppösissään, syöksyi hän nyrkkineen Ivan Petrovitschin päälle, joka sinä päivänä oli ihan kuin suotta sukinut hiuksensa à la Titus ja vaatettanut itsensä siniseen hännystakkiin, tupsukkaisiin saappaihin ja keikarimaisiin pinteihin hirvennahkahousuihin. Anna Pavlovna huudahti vienolla äänellä ja peitti kasvonsa käsillään, mutta poikansa läksi juoksemaan huoneitten läpi, hyppäsi pihalle ja juoksi jälkeensä katsomatta, kunnes hiljeni isän raskasten askelten töminä ja katkonaiset huudahtukset… Seisahdu, lurjus! huusi hän — odota, kirottu! Ivan Petrovitsch piiloutui naapuritaloon, vaan Pietari Andreitsch kääntyi takaisin hiestä aivan pakahtumaisillaan ja ilmoitti, töintuskin henkeänsä vetäen, kieltävänsä pojaltaan siunauksensa ja perintöoikeuden, käskien polttamaan kaikki hänen löyhät kirjansa ja viemään viivyttelemättä Malanja etäiseen kylään. Löytyi hyviä ihmisiä, jotka ilmoittivat Ivan Petrovitschille tämän kaiken. Häväistynä, suuttuneena vannoi hän kostavansa isälleen, ja samana yönä vartioittuansa talonpoikaisrattaita, joilla kuletettiin Malanjaa, kaappasi hän pois tytön väkivallalla, matkusti likimmäiseen kaupunkiin, jossa heidät vihittiin yhteen. Rahan hän oli saanut naapurilta, humalaiselta merimieheltä, joka, rakasti kaikenlaisia, kuten hän itse sanoi, siveellisiä historioita. Toisena päivänä Ivan Petrovitsch kirjoitti huomattavasti kylmän ja kohteliaan kirjeen isälleen, lähtien itse maataloon, jossa oli eräs hänen orpanansa Dmitri Pestov sisarensa, lukijalle jo tutun, Marfa Timofejevnan kanssa. Hän kertoi heille kaikki, ilmoittaen että hän aikoo matkustaa Pietariin paikkaa etsimään ja pyysi, että he olisivat niin hyvät ja ottaisivat, vaikka vähäksi aikaa, luokseen hänen vaimonsa. Sanoessaan: vaimo, rupesi hän katkerasti itkemään, ja pääkaupunkilaisesta kasvatuksestaan ja filosofiastaan huolimatta nöyrtyi hän alentuvaisesti sukulaistensa edessä ja kumarsi niin että pää tapasi lattiaan. Pestovat olivat sääliväisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä, he suostuivat mielihyvällä hänen pyyntöönsä; hän eli heidän luonaan kolme viikkoa, salaa odotellen vastausta isältä; mutta vastausta ei tullut, eikä voinut tullakaan. Pietari Andreitsch saatuaan tietää poikansa avioliitosta, tuli vuoteen omaksi ja kielsi kaikkien hänen läsnäollessaan mainitsemasta Ivan Petrovitschin nimeä; ainoastaan äiti salaa, miehensä tietämättä, lainasi papilta 500 ruplaa arvopapereissa ja lähetti ne pojalleen, vieläpä hänen vaimolleen lähetti jumalankuvan; kirjoittaa hän ei tohtinut, mutta käski talonpojan, joka jaksoi käydä kuusi penikulmaa päivässä ja nyt oli sanaa viemässä, sanomaan, ettei hän pahoittelisi kovin, sillä ehkä Jumala sallii, niin kaikki kääntyy parhainpäin ja isän viha, leppyy; ja että hänellekin olisi toisenlaisempi miniä ollut paremmin mieleen, mutta kuten näkyy, on se Jumalalta niin sallittu, jonka tähden hän lähettää Malanja Sergejevnalle äidillisen siunauksensa. Väsymätön talonpoika saatuaan ruplan palkinnoksi, pyysi saadakseen nähdä uutta rouvaa, jonka kummi hän oikeastaan oli; suudeltuaan sen kättä, läksi hän kotia päin juoksemaan.

Ivan Petrovitsch matkusti Pietariin keveällä sydämellä. Tietämätön tulevaisuus odotti häntä; kenties uhkasi häntä köyhyys, mutta olihan hän nyt pääsnyt vapaaksi siitä ylönkatsotusta maaelämästä ja mikä tärkein, hän ei ollut ilmaisnut opettajiansa, "laskiessaan käytäntöön" ja toteuttaen todellisuudessa Rousseaun ja Diderotin — La déclaration des droits de l’homme. Täyttämänsä velvollisuuden, voiton ja ylpeyden tunne valtasi hänen sielunsa; eikä ero vaimostansakaan häntä suuresti surettanut; välttämätön eläminen hänen kanssansa olisi ennemmin ehkä hämmästyttänyt häntä. Se teko oli tehty, täytyi ryhtyä toisiin. Pietarissa, vastoin luuloansa, rupesi häntä hyvin vetelemään: ruhtinatar Kubenski, — jonka mr Kurten jo oli hyljännyt, mutta joka ei vielä ollut kuollut — tahtoi jollakin tavalla korvata vikansa nuorelle sukulaiselleen, jonka tähden esitteli hänet kaikille ystävilleen ja lahjoitti hänelle 5,000 ruplaa — melkein viimeiset rahansa, mitä hänellä oli — ja kellon hänen nimipiirroksineen, sievästi sommitellun kehyksen sisällä. Ei kulunut kolmea kuukauttakaan kun hän sai paikan Venäjän lähetystössä Londonissa ja ensimäisellä lähtevällä laivalla (silloin ei vielä ollut aavistustakaan höyrylaivoista) purjehti hän meren taa. Muutamia kuukausia sen jälkeen sai hän kirjeen Pestovilta. Hyvä tilanomista ilmoitti hänelle syntyneen pojan Pokrovskissa 20 päivänä Elokuuta, vuonna 1807, joka ristittiin Feodoriksi, pyhän martyrin Feodor Stratilatin kunniaksi. Suuren heikkoutensa tähden ei Malanja Sergejevna jaksanut kirjoittaa muuta kun jonkun rivin; mutta nämäkin rivit kummastuttivat Ivan Petrovitschin: hän ei tietänyt että Marfa Timofejevna oli opettanut hänen vaimoansa kirjoitustaitoon. Mutta ei Ivan Petrovitsch kauaksi antautunut isällisten tunteidensa valtaan: hän seuraili yhtä senaikaista tunnettua Frinia tahi Laisia (klassilliset nimitykset kukoistivat vielä siihen aikaan), Tilsitin rauha oli juuri siiloin tehty, kaikki kiirehtivät nautintoihin, kaikki pyöri ikäänkuin raivoisassa vihurissa; kaunottaren mustan puhevat silmät panivat hänenkin päänsä pyörälle. Rahaa hänellä oli hyvin niukalta; mutta hän pelasi onnellisesti korttia, teki tuttavuuksia, oli osallisena kaikenlaisissa huvituksissa, sanalla sanoen, purjehti täysissä purjeissa.