XIX.
Pikku talo, johon Lavretski saapui ja jossa Glafira Petrovna kaksi vuotta takaperin kuoli, oli rakennettu menneellä vuosisadalla, vahvasta honkapuusta; näöltään se oli jo rapistunut, mutta voi seistä vielä puolen vuosisataa tahi enemmänkin. Lavretski kävi kaikkien huoneiden läpi ja suureksi rauhattomuudeksi kuihtuneille, pölyisille kärpäsille, joita oli joka, nurkassa, käski avaamaan ikkunat kaikkialla; Glafira Petrovnan kuoltua ei niitä oltu avattu. Kaikki oli talossa kuten ennenkin: vierashuoneen hienojalkaiset, harmaalla vaatteella katetut, nyt jo kuluneet ja painuneet sohvat selvästi muistuttivat Katharinan aikoja; vierashuoneessa myös seisoi emännän rakkain, korkea, suoraselkäiminen nojatuoli, vaan johon tämä ei kertaakaan, eipä vielä vanhuudessaankaan, ollut nojannut selkäänsä. Sivuseinällä riippui vanha, Feodorin isoisän isän, Andrei Lavretskin muotokuva; himmeästi vaan enää häämöittivät tummat, kellahtaneet kasvot, mustuneella ja köyristyneellä alustalla; pienet, äkäiset silmät tuijottivat kuopistaan hiukan turvonneiden luomien alta; mustat, puuteroimattomat hiukset kohosivat harjana painuneen otsan päällä. Kuvan kulmassa riippui pölyinen kukkaisseppele. "Itse Glafira Petrovna suvaitsi palmikoida sen", ilmoitti Anton. Makuuhuoneessa oli matala, kapea sänky, hyvästä, juovikkaasta vaatteesta tehdyn, vanhanaikaisen katoksen alla; koko röykkiö väriltään luopuneita tyynyjä ja pingoitettu, pehmeä peite oli sängyssä, pään kohdalla riippui Pyhän Jumalan-äidin kirkonkäymisen kuva, sama, johon kuoleva, kaikkien unhoittanut vanhapiika viimeisen kerran oli kylmeneviä huuliaan lähentänyt. Puunpalaisista tehty toalettipöytä, vaskisine koristuksineen ja valehtelevine peilineen, kultakehyksissään, seisoi ikkunan luona. Makuuhuoneen vieressä oli pikkuinen rukoushuone, se oli melkein tyhjä, ainoastaan yhdessä nurkassa oli Jumalankuvakaappi; lattialla oli hankaantunut, vahasta likaantunut puumöhkäle, jonka päälle Glafira Petrovna eläissään oli laskenut maalliset kumarruksensa. Anton läksi Lavretskin palvelijan kanssa avaamaan tallia; hänen sijaansa ilmaantui vanha ämmä, melkein yhden ikäinen Antonin kanssa, koko kasvoineen huntuun kääriyneenä; päänsä vapisi, silmänsä olivat typerän näköiset, vaan niistä heijastui vilpittömyyttä pitkällisen palvelemisen nöyryyttä ja samassa jotain kunnioittavaa sääliväisyyttä. Hän tuli ja kätteli Lavretskia, peräytyi ovelle ja odotteli käskyjä. Lavretski ei mitenkään voinut muistaa hänen nimeänsä, eikä hän luullut koskaan nähneensäkään häntä; tuli kuitenkin selville, että hänen niinensä oli Aprakseja; vuotta neljäkymmentä takaperin oli Glafira Petrovna lähettänyt hänet herraskartanosta tänne kanapii’aksi; hän puheli vähän — aivan kun olisi jo järkensä, kadottanut, — mutta katseensa oli terävänlainen. Paitsi näitä kahta vanhusta, ja vielä kolmea Antonin lastenlasten lasta, möhömahaisia poikia, jotka juoksentelivat pitkät paidat yllä, oli talossa yksikätinen tukeva moukka, joka puhuessaan kujerteli kun teiri, vaan ei ollut sopiva mihinkään työhön; hiukan hyödyllisempi häntä oli vanha koira, joka haukkumisellaan tervehti Lavretskia: se oli jo kymmenkunta vuotta kytkettynä paksuun rautaketjuun, joka oli ostettu Glafira Petrovnan käskystä, tämä salli tuskin koiravanhuksen liikkua ja kävellä raskaan taakkansa alla. Tarkastettuaan talon, läksi Lavretski puistoon, johon oli tyytyväinen. Se oli kasvanut täyteen karvikka- ja vapukkamarjapensaita ja viiniköynnöksiä; päivän suojaa siinä oli satavuotisten lehmusten varjossa, jotka suuruudellaan ja oksainsa kummallisella asennolla ihmetyttivät katselijaa; ne olivat liika liki toisiansa istutetut ja joskus — ehkä sata vuotta takaperin — ihmiskäsin hoidetut. Puisto ulottui pieneen lampeen, jonka rannat kasvoivat korkeaa, punertavaa ruokoa. Ihmiskätten työt raukenevat hyvin pian: vaan Glafira Petrovnan istutukset eivät vielä kerenneet metsistyä, vaikka näyttivätkin vaipuneen siihen hiljaiseen uinailuun, joka on omituista kaikkialla, missä vaan ei ole ihmisten rauhatonta touhua. Feodor Ivanitsch käveli myös pitkin kylää; ämmät käsi poskella katselivat häneen asuntojensa kynnyksiltä; miehet kumartelivat loitommalla, lapset pakenivat, vaan koirat haukkuivat välinpitämättömästi. Hänelle tuli vihdoin nälkä; palvelijain ja ruo’anlaittajan oli saapuminen vasta illaksi; eikä ruoka-aineetkaan vielä olleet saapuneet Lavrikasta, siis täytyi kääntyä Antonin puoleen. Anton ryhtyi paikalla puuhaan: kaappasi vanhan kanan, tappoi ja kyni sen; Aprakseja hankasi ja pesi sitä kauan aikaa, niinkuin pyykkiä pestään, ennenkuin pani sen pataan; kun se viho viimeinkin oli kypsynyt, kattoi Anton pöydän, pani lautasien eteen vanhan, mustuneen aplikometallisen, kolmijalkaisen suola-astian ja kapeakantaisen, lasitulppaisen, särmikkäisen pullerin; ilmoitti sitte Lavretskille laulavalla äänellään ruuan olevan pöydässä, — itse asettui hän Lavretskin tuolin taa seisomaan, otti käteensä pienen pöytäliinan, jolla viuhkoi pois ummehtunutta, jotakin kypressipuun hajuista löyhkää. Kun lientä oli syöty, toi Anton hänelle kanan; sen nahka oli täynnä rakkoja ja paksut suonet punoittivat sen molemmissa jaloissa; liha oli vanhaa ja sitkeää, Syötyään, ilmoitti Lavretski haluavansa teetä, jos… "Het’ sillään", keskeytti ukko hänet, ja täytti lupauksensa. Olihan näet hyppysellinen teetä, punaisessa paperissa säilytettynä; löytyipä pikkunen, rätisevä, kuhmuinen samovarikin ja varsin pieniä, juuri kuin kutistuneita, sokeripalaisia. Lavretski joi teetä suuresta kupista; hän muisti vielä lapsuudestaan tämän kupin: siihen oli kuvattuna pelikortteja, siitä joivat ainoastaan vieraat, ja hänkin joi siitä nyt niinkuin vieraana olija. Illaksi saapuivat palvelijatkin; Lavretskin mieli ei tehnyt käydä levolle tätinsä sänkyyn, jonkatähden käski tekemään vuoteen ruokasaliin. Sammutettuaan kynttilän, katseli hän vielä kauan ympärilleen, ajatellen hyvin ikäviä seikkoja; hänet valtasi tunne, joka tavallisesti valtaa joka ihmisen, maatessaan kauan asumattomassa suojassa; hänestä tuntui niin kuin ei tuo häntä ympäröivä pimeys voisi tottua uuteen tulokkaasen ja että itse seinätkin häntä kummastelivat. Viimein hän huo’ahti, veti peitteen päänsä yli ja nukkui. Anton valvoi kaikkein myöhemmin; hän sopotteli kauan Apraksejan kanssa, oihki puoli-ääneensä ja risti silmiänsä; he eivät kumpikaan luulleet herran asettuvan heille Wasiljevskiin asumaan, kun hänellä kerta, hiukan tuonnempana, oli niin hyvä kartano suurine puistoineen; he eivät aavistaneetkaan, että tämä puisto se olikin Lavretskista vastoinmielinen, ja että se herätti hänessä ikäviä muistelmia. Kyllikseen sopoteltuaan Apraksejan kanssa, otti Anton kepin, jolla nalkutteli aitan luona olevaan, jo kauan hylkynä olleesen lautaan; siihen hän nukkui pihamaalle, peittämättä edes harmaata päätään. Toukokuun yö oli tyyni ja hiljainen, — ja ukko nukkui rauhallista, makeaa untaan.
XX.
Seuraavana aamuna heräsi Lavretski tavallisen aikaiseen; puhutteli kylänvanhinta, kävi riihessä, käski päästämään koiran irti kahleistaan, joka hiukan haukahteli ja jäi liikahtamatta paikalleen. Tultuaan huoneihinsa, vaipui hän taas rauhallisiin ajatuksiin, joista ei herännyt koko päivässä. "Nyt minä olen oikein onkalossa", sanoi hän monasti itsekseen, hän istui ikkunan ääressä hievahtamatta ikäänkuin kuunnellen hiljaista elämän rientoa, joka häntä ympäröi aron esteettömillä värähdyksillä. Jossain nokkoisten takana kuuluu viserrys vienon vienolla äänellä; hyttynen toistelee sitä. Viserrys vaikenee, vaan hyttynen jatkaa yhä surinataan; kärpästen tutun, loppumattoman pörinän läpi kuuluu paksun lihakärpäsen hyrinää ja napsuttamista lakeen; kukko lauloi kadulla, kärähdellen venyttäen viimeistä nuottiaan; kuului rattaitten ratinaa ja kylän porttien narinaa. "Mitä?" kuului kimakka naisen ääni. "Ah sinä kultaseni", sanoi Anton käsissään olevalle kaksivuotiaalle tyttöselle, jota hoiteli. "Tuo kaljaa", toisti sama naisen ääni, — ja sitte on kaikki taas haudan hiljaista; ei mikään kolahda, ei ’värähdä; tuuli ei liikuta haavan lehteäkään; pääskyset liitelevät vaienneina toinen toisensa jälkeen maan tasalla, ja tuottavat siten murheen ihmissydämeen. "Nyt minä olen oikein onkalossa", ajattelee Lavretski taas. "Aina ja joka aika on elämä täällä hiljaista ja värähtelemätöntä", ajattelee hän, "Joka astuu sen piiriin — saa masentua: täällä et tarvitse kärsiä rauhattomuutta, täällä ei ole mitään puuhailemista; täällä on sillä onni, joka kulkee omaa uraansa levollisesti, kuten maamies vakoa Ryntäissään". Ja mikä voima kaikkialla, mikä terve elämä tässä äänettömässä hiljaisuudessa! Tuossa ikkunan alla kohotteleikse iso hyönteinen ruo’istosta, kylläinen hämähäkki virittelee verkkoansa sen eteen; tuolla taas vainiolla rukiin tähkät puhkeavat ja kaurakin orastaa, kaikkialla on vihannuus: lehti puussa, ruoho maassa. "Naisen rakkauteen viihtyi paras ikäni", pitkittää Lavretski ajattelemistaan: "minä annan kaihon selvittää itseni, annan sen rauhoittaa, valmistaa minut siksi, että minäkin osuisin levollisesti tehdä työni". Ja hän valmistane! uudestaan kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta, mitään odottamatta, — ja kuitenkin yhä odotellen: hiljaisuus ympäröi häntä, verkalleen, rauhaisena vierii aurinko sinitaivaalla ja pilvet vaeltavat hitaasti sen kannella. Samaan aikaan hyöri ja pyöri elämä muualla maailmassa; täällä sama elämä valui kuulumattomana niinkuin vesi sammaltaneessa suossa; aivan iltaan saakka oli Lavretski vaipunut tähän valuvaan elämään; entisyyden suru suli hänen sydämessään, niinkuin keväinen lumi, — ja ihme kyllä! — ei milloinkaan tähän saakka ollut kotipuolensa tuntunut hänestä niin sanomattoman miellyttävältä, kuin nyt.
XXL
Kahden viikon kuluessa oli Lavretski järjestänyt Glafira Petrovnan talon, puhdistanut pihan ja puiston; Lavrikasta tuotiin hänelle mukavia huonekaluja, kaupungista viiniä, kirjoja, sanomalehtiä; talliin ilmaantui hevoset; sanalla sanoen, Lavretski hankki itselleen kaikki tarpeet ja rupesi elämään, tavallansa tilanhaltijana, tavallansa erakkona. Päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti; mutta ei hän ikävöinnyt, vaikka ei ketään nähnyt; hän hoiti ahkeraan ja huolellisesti talouttaan, ratsasteli ympäristössä, lueskeli. Oikeastaan ei hän paljoa lueskellut: hänestä oli hauskempi kuunnella Antonin kertomuksia. Tavallisesti istui Lavretski ikkunan edessä poltellen piippua ja juoden kylmää teetä; Anton taas seisoi oven suussa kädet selän takana ja kertoi verkalleen vanhoista ajoista, niistä satumaisista ajoista, jolloin ei kauraa eikä ruista mitattu kapalla, vaan suurilla säkeillä, ja ne maksoivat pari kolme kopekkaa säkki; jolloin vielä joka paikka, yksin kaupungin edustatkin olivat taajana läpipääsemättömänä metsänä, kirveellä koskemattomana korpena. "Vaan nyt", valitti yli kahdeksankymmenvuotias ukko, "on kaikki hakattu, niittyjä on tullut sijaan, ett’ei tahdo päästä ajamaankaan." Samoin kertoi Anton paljon Glafira Petrovnasta: kuinka hän oli ymmärtäväinen ja säästävä; kuinka eräs herra, nuori naapuri tästä, kosi häntä, rupesi usein käymään hänen luonaan, — ja hän suvaitsi aina panna päähänsä uuden pyhäpäiväisen myssyn, sinertävine nauhoineen ja kellertävän silkkisen hameen ylleen; vaan kun sitten suuttui naapuriherraan, epäkohteliaasta kysymyksestä: näinköhän teillä, neitiseni, olisi omaisuuttakin, niin kielsi hänen talossa käymästä; sitten kun hän oli sairaana, käski hän kuolemansa jälkeen joka pienimmänkin rievun esiin tuomaan Feodor Ivanovitschille. Ja Lavretski löysikin kaikki tätinsä perut eheänä, yksin pyhäpäiväisen myssyn, sinisine nauhoineen ja keltaisen silkkihameenkin. Vanhoja papereja ja hauskoja todistuksia, joita Lavretski luuli löytävänsä, ei ollut minkäänlaisia, paitsi erästä vanhaa kirjaa, johon hänen isoisänsä, Pietari Andreitsch, oli kirjoitellut jotakin; muun muassa oli siinä piirrettynä: "Juhla Santpietarin kaupungissa, rauhan johdosta, jonka hänen ylhäisyytensä ruhtinas Aleksander Aleksandrovitsch Prosorovski teki Turkin valtakunnan kanssa",. Ja resepti, jossa oli seuraava huomautus: "Tämän lääkkeen on määrännyt Pyhän Kolminaisuudenkirkon vanhin pappi Feodor Avksentjevitsch, kenraalin rouvalle Praskovja Feodorovna Maltikovalle"; sekä politiikillinen uutinen seuraavaa laatua: "Eipä kuulu nyt ranskalaistiikereistä mitään"; aivan sen alla: "Moskovan sanomissa on sanottu, että herra palkintomajuri Mihail Petrovitsch Kolytsjev on kuollut. Eiköhän se ollut Pietari Wasiljevitsch Kolytsjevan poika?" Lavretski löysi vielä muutamia vanhoja kalentereja ja unikirjoja, sekä salaisen, herra Ambodikin teoksen; paljon muistelmia herättivät hänessä näinä unohdetut, vaan tuttavat "Symbooliset tunnusmerkit". Glafira Petrovnan toalettipöydän laatikon pohjalta löysi Lavretski pienen käärön sidottuna mustalla nauhalla ja suljettuna mustalla lakalla. Käärössä oli vastakkain hänen isänsä muotokuva, hänen vielä ollessaan nuorena — otsalle laskeuneet kauniit kiharat, suuret tummat silmät ja puoliavonainen suu — sekä melkein kulunut, vaaleakasvoinen, valkeassa vaatteuksessa, valkoinen ruusu kädessä, — äitinsä valokuva. Itsestään ei Glafira Petrovna milloinkaan ollut otattanut kuvaa. "Minä, vaariseni, Feodor Ivanitsch", sanoi Anton Lavretskille, "vaikk’en silloin saanut herrastalossa elääkään, muistan teidän isoisän isänne, Andrei Afonasitschin, muistan, — kuinkas sitten: silloin kun hän kuoli oli minulla jo kahdeksastoista vuosi. Kerran minä satuin puistossa hänen vastaansa, niin oikein jäntereet vavahtivat; mutta eihän tuosta mitään: vaan mikä nimeni, ja lähetti hakemaan nenäliinaa. Se oli herra, ei muuta sanomista, ei pelännyt ketään. Senpä tähden, minä ilmoitan teille nyt, teidän isoisän isällänne olikin senlainen laatona — sen oli munkki Afonan vuorella hänelle antanut. Ja sanoi hänelle, nimittäin se munkki: pajari, sinun ylevämielisyydestäsi lahjoitan sinulle tämän; pidä se, äläkä pelkää mitään. Mutta silloin tietysti, vaariseni, millaiset olivat ajat: mitä herran mieleen juohtui, sen tekikin. Tapahtuipa toisinaan, että herroista joku rupesi häntä vastustamaan, niin hän katsahti häneen ja sanoivat vaan: matalalla uiksentelet; — se oli hänen lempisanansa. Ja hän elikin, teidän ikuisesti muistettava, isoisän isänne, pienissä puuhökkeleissä; mutta mitä jälkeensä jätti, mikä joukko hopeaa, kaikenlaista tavaraa, kaikki kartanon alukset olivat täynnä. Hän oli näet isäntä. Juuri se pulleri, jota te suvaitsitte kiittää, oli hänen, siitä hän ryyppäsi viinaa. Vaan tuossa teidän isoisänne, Pietari Andreitsch, vaikka laittoikin kivirakennukset, eipäs osannut omaisuutta koota; kaikki häneltä kävi nurinpäin; ja hän eli huonommin pappaansa, eikä mitään huvituksiakaan osannut itselleen hankkia, vaan rahansa menetti kaikki, ei ollut millä muistellakaan häntä, ei häneltä jäänyt hopealusikkaakaan, vaan kiitos edes Glafira Petrovnalie, että hän osasi puolensa pitää."
— Onko se totta, keskeytti Lavretski hänet, että häntä vanhaksi rauskoksi kutsuttiin?
— Kukapa sen tiesi! huomautti Anton tyytymättömänä.
— Sanokaapa, vaariseni, — päätti ukko kerran kysyä, — missä rouva suvaitsee nykyään oleskella?
— Minä olen erossa vaimostani, sai töin tuskin Lavretski sanotuksi, ole niin hyvä, äläkä enää mainitse häntä.
— Tottelen, huomautti ukko surullisesti.
Kolmen viikon kiiluttua ratsasti Lavretski O——n ja vietti iltansa Kalitinilla. Lemm oli siellä, Lavretski mieltyi häneen. Vaikka hän, isänsä järjestelmän tähden ei osannut soittaa mitään, rakasti hän kuitenkin hyvin soittoa, oikein kunnollista, klassillista soittoa. Panschinia ei sinä iltana ollut Kalitinilla. Maaherra oli lähettänyt hänet johonkin maalle. Liisa soitti yksin ja hyvin säännöllisesti; Lemm vilkastui, kääri paperin torvelle ja löi sillä tahtia. Maria Dmitrijevna katsoi ensin häneen ja nauroi, vaan hetkisen kuluttua meni maata; hänen sanainsa mukaan vaikutti Beethoven liiaksi hänen hermoihinsa. Puolen yön aikaan saattoi Lavretski Lemmin hänen asuntoonsa ja istui vielä kello kolmeen asti hänen luonaan. Lemm puhui paljon; vartalonsa, suoristui, silmänsä suurenivat ja hehkuivat, jopa hiuksetkin kohosivat hänen otsallaan. Pitkään aikaan ei kukaan ollut ottanut osaa hänen kohtaloonsa, mutta Lavretskia näytti huvittavan hänen kertomuksensa, hän kyseli tyystin ja tarkkaan kaikkea. Se liikutti ukkoa; hän lopetti sen sillä, että näytti vieraalle taitonsa, soitti ja vieläpä lauloikin lakastuneella äänellään muutamia katkelmia omista sepityksistään, muun ohella, nuoteille sovittamansa Schillerin balladinkin: Fridolin. Lavretski ylisti häntä, pakoittipa muutamia kappaleita toistamaankin ja lähtiessään kutsui häntä luoksensa vierailemaan muutamaksi päiväksi. Lemm, joka saattoi häntä kadulle saakka, suostui heti ja puristi ystävällisesti hänen kättään; jäätyänsä yksin raikkaassa aamu-ilmaan, katsahti hän ympärilleen, ummisti silmänsä, kyyristyi ja, niinkuin pahan tehnyt, astua hynttyytti huoneensa… "Ich bin doch nicht klug" (minä en ole, oikein viisas) höpisi hän, käyden maata kovaan ja lyhkäiseen sänkyynsä. Hän koetti tekeytyä sairaaksi, kun Lavretski muutaman päivän kuluttua tuli häntä hakemaan; vaan Lavretski tuli hänen huoneesensa ja taivutti ukon mielen. Etenkin liikutti Lemmiä se, että Lavretski ainoastaan hänen tähtensä oli tuotattanut pianon kaupungista maalle. He läksivät yhtenä Kalitinille ja viettivät iltansa siellä, vaan ei läheskään niin hauskasti kuin edellisellä kerralla. Panschin oli siellä, kertoi paljon matkastaan, esitteli hyvin hullunkurisesti näkemiänsä tilanhaltioiden tapoja; Lavretski nauroi, mutta Lemm ei hiiskahtanut nurkastaan, istui ääneti, silloin tällöin varovasti liikutellen ruumistaan, niinkuin hämähäkki, katseli äreästi ja tylsistyneesti ympärilleen, ja elpyi vasta silloin kun Lavretski rupesi hyvästijättelemään. Vielä vaunuissa istuissaankin oli hän äreänä ja laski ruumiinsa aivan myttyyn; mutta hiljainen, lämmin ilma, lauhkea tuuli, lienteät varjot koivun urpujen ja kukkien tuoksu, herttainen loisto kuuttomalta, tähdikkäältä taivaalta, ystävällinen hevosten kopina ja korskunta, kaikki nämä syysyön vastakkaisuudet laskeusivat saksalais-raukan sydämeen, ja hän itse aloitti ensimäiseksi puheen Lavretskin kanssa.
XXII.
Hän puhui soitosta, Liisasta ja taas soitosta. Liisasta puhuissaan, kuului kuin hän olisi venyttänyt sanojaan. Lavretski siirsi puheen hänen sepityksiinsä ja pyysi, puoli leikillä, hänen kirjoittamaan niistä kirjasen.
— Hm, kirjasen! sanoi Lemm, ei, ei se ole voimiani myöten: minulla ei ole enää sitä sukkeluutta, sitä ajatusten vilkkautta, joka on niin välttämätön ooperaa sepittäissä; minä olen jo kadottanut voimani… Vaan jos minä vielä mitä voisin tehdä, niin tyytyisin romansiin; mutta, tietysti, minä haluaisin siihen hyviä sanoja…
Hän vaikeni, istui kauan liikkumatonna ja tähysteli taivasta kohti.
— Esimerkiksi, puhkesi hän vihdoin puhumaan, jotain tähän tapaan: te, tähdet, o, te kirkkahat tähdet…!
Lavretski kääntyi ja katsahti häneen.
— Te, tähdet, kirkkahat tähdet, toisti Lemm… Te katsotte samalla lailla rehellisiin ja kavaloihin… mutta ainoastaan viattomat sielut, tahi jotain sen tapaista… teitä ymmärtävät, ei parempi — teitä rakastavat. Toisekseen en minä ole runoilija, mihin minusta! Mutta jotain tähän tapaan, jotain ylevää.
Lemm työnsi hattunsa takaraivalle; valoisan yön vienossa hämärässä näyttivät kasvonsa vaalenneilta ja nuortuneilta.
— Ja te myös, pitkitti hän yhä, hiljenevällä äänellä, tiedätte ketä rakastaa, ken rakastaa osaa, sentähden että te olette viattomat, te yksin voitte rauhoittaa…. Ei, tämä kaikki ei ole sitä! Minä en ole runoniekka, huomautti hän, mutta jotain tähän tapaan…
— Vahinko ett’en minäkään ole runoilija, sanoi Lavretski.
— Turhia haaveiluita! vastasi Lemm ja vaipui vaunun nurkkaan. Hän ummisti silmänsä, ikäänkuin aikoen nukkua.
Kului hetkinen… Lavretski lähensi korvaansa… "Tähdet, kirkkahat tähdet, on lempi", sopotti ukko.
— Lempi, toisti Lavretski itsekseen, ja vaipui ajatuksiinsa, ja raskaalta tuntui hänen sydämensä tällä hetkellä.
— Miellyttävän soiton te kirjoititte Fridolinille, Kristofer
Feodoritscb, sanoi hän ääneensä, vaan mitä te luulette, rupesiko
Fridolin jo silloin, kun kreivi toi hänet ensikerran kreivinnan eteen,
sitä rakastamaan, vai kuinka?
— Te luulette niin, vastasi Lemm, varmaankin sen tähden, kun kokemus… Hän vaikeni äkkiä, hämmästyi ja käänsi selkänsä Lavretskiin. Lavretski naurahti väkinäisesti, käänsi myös selkänsä häneen ja tähysteli tielle.
Tähdet alkoivat jo himmetä ja taivas vaaleta, kun vaunut seisahtuivat kuistin eteen Wasiljevskissa. Lavretski saattoi vieraansa hänelle määrättyyn huoneesen, tuli itse työhuoneesensa ja istui ikkunan ääreen. Puistossa lauloi yörastas viimeistä säveltään ennen päivän nousua. Lavretski muisti Kalitinin puistossa myös yörastaan laulaneen; muisti hiljaiset liikunnot Liisan silmissä, jotka kääntyivät ikkunaan päin, kuullessaan sen laulua. Hän ajatteli Liisaa ja sydämensä rauhoittui. "Sievä; tyttö", sanoi hän puoli-ääneensä, "te kirkkaat tähdet", lisäsi hän hymyillen ja kävi tyytyväisenä levolle.
Lemm istui vielä myöhään sängyssään, nuottivihko polvilla. Näytti siltä, kuin olisi tuntematon, suloinen sävel ollut tulossa hänelle vierailemaan: hän hehkui rauhattomana’ ja tunsi jo vienot värähdykset sen tulosta… mutta ei jaksanut odottaa sitä.
— En ole runoilija, enkä säveltäjä! mumisi vihdoin… Ja väsynyt päänsä painui raskaasti patjalle.
XXIII.
Toisena aamuna joivat isäntä ja vieras teetä puistossa vanhan lehmuksen alla.
— Taituri! sanoi Lavretski muun ohella, teidän täytyy kohta sepittää juhlallinen kantaati.
— Mitä tilaisuutta varten.
— Entä herra Panschinin ja Liisan häiksi. Ettekö te huomanneet eilen, kuinka hän mielitteli Liisaa? Näyttää siltä, kuin heillä olisi jo kaikki valmiina.
— Sitä ei tapahdu! huudahti Lemm.
— Miksikä ei?
— Siksi, että se on mahdotonta. Toisekseen, lisäsi hän hetkisen kuluttua, maailmassa on kaikki mahdollista. Etenkin teillä Venäjällä.
— Jätämme nyt Venäjän sikseen; vaan mitä pahaa te huomaatte tässä avioliitossa?
— Kaikki on pahaa, kaikki. Elisabet Mihailovna on rehellinen, totinen tyttö, jaloja aatteita täynnä, — vaan hän… hän on tai-teen-aloit-telija, sanalla sanoen.
— Niin mutta rakastaahan Liisa häntä?
Lemm nousi istumasta.
— Ei, hän ei rakasta, se tahtoo sanoa, hän on puhdassydäminen eikä ymmärrä mitä merkitsee: rakastaa. Madam von Kalitin vakuuttaa hänelle, että Panschin on miellyttävä nuorimies, ja hän kuuntelee mitä madam von Kalitin puhuu, sentähden, että hän on vielä aivan lapsi, vaikka onkin jo yhdeksäntoistavuotias: rukoile aamulla, rukoile illalla, onhan sekin sangen ylistettävää; mutta hän ei rakasta häntä. Hän voi rakastaa ainoastaan ihastuttavaa, vaan Panschin ei ole mikään ihastuttava, se tahtoo sanoa, hänen sielunsa ei ole ihastuttava.
Lemm puhui tämän kaiken sujuvasti ja innolla, kävellen edestakaisin, lyhyvin askelin, teepöydän edessä ja tuijottaen maahan.
— Kallis taiturini! huudahti Lavretski äkkiä, minusta näyttää, että te itse olette rakastuneet orpanaani.
Lemm seisahtui.
— Olkaa niin hyvä, alkoi hän vapisevalla äänellä, älkää ivatko minua. En minä mieletön ole: minä katson haudan synkkyyteen, enkä ruusuiseen tulevaisuuteen.
Lavretskin tuli sääli ukkoa; hän pyysi anteeksi tältä. Teen
juotua soitti Lemm hänelle kantaatinsa, ja päivällispöydässä,
Lavretskin alotettua puheen Liisasta, alkoi hän taas puhua hänestä,
Lavretski kuunteli häntä tarkkuudella ja uteliaisuudella.
— Kuinka te luulette, Kristofer Feodoritsch, sanoi hän vihdoin, onhan meillä täällä kaikki järjestyksessä, sekä puistokin täydessä kukoistuksessaan… Emmekö kutsuisi häntä tänne äitineen ja minun vanhan tätini kanssa, — mitä? Onko se teistä mieleen.?
Lemm kumarsi päänsä lautasen yli.
— Kutsukaa, sanoi hän tuskin kuuluvasti.
— Vaan Panschiniahan ei ole tarvis?
— Ei ole tarvis, huomautti ukko, melkein lapsellinen hymy huulillaan.
Kahden päivän kuluttua läksi Lavretski kaupunkiin, Kalitinille.
XXIV.
Hän tapasi kaikki kotona, mutta ei ilmaissut aikomustaan heti; hän halusi puhutella Liisaa kahden kesken. Onni olikin myötäinen: he jäivät kahden vierashuoneesen. He alkoivat puhella; Liisa ehti tottua häneen eikä hän muutoinkaan kainostellut ketään. Lavretski kuunteli, katsoen suoraan silmiin häntä, ja toisteli ajatuksissaan Lemmin sanoja, sekä huomasi ukon olevan oikeassa. Tapahtuu välistä, kun kaksi tuttavaa henkilöä, vaan ei vielä likeisiä ystäviä, puhelevat keskenään, niin lähestyvät he äkkiä, muutaman minutin kuluessa, toisiansa; tämän lähestymisen huomaa paikalla heidän katseistaan, ystävällisistä, hiljaisista myhäilyistään ja kaikista heidän liikkeistään. Juuri tällainen lähestyminen tapailtu. Lavretskin ja Liisan välillä. "Katsos minkälainen sinä oletkin", ajatteli Liisa, ystävällisesti katsoen häneen; "semmoinenkos sinä oletkin", ajatteli taas Lavretski. Sen tähden ei hän yhtään kummeksinutkaan, kun Liisa ilmoitti epäileväisesti hänelle, että jo kauan oli halunnut ilmaista hänelle jotakin, vaan pelkäsi pahoittavansa häntä.
— Älkää pelätkö, puhukaa, sanoi hän, seisahtuen Liisan eteen.
Liisa katsahti häneen kirkkailla silmillänsä.
— Te olette niin hyvä, jatkoi hän, ja ajatteli samassa: "hän on tosiaankin hyvä…" — antakaa minulle anteeksi, minun ei pitäisi puhuman siitä teidän kanssanne ..: mutta mitenkä te voitte… miksi te erositte vaimostanne? Lavretski vavahti, katsoi Liisaan ja istui hänen viereensä.
— Lapseni, alkoi hän, älkää toki satuttako tähän haavaan; vaikka teidän kätenne ovatkin pehmoiset, koskee se minuun kuitenkin.
— Minä tiedän, pitkitti Liisa, aivan kuin ei olisi kuullut hänen puhettaan, hän on syypää, en minä tahdo häntä puolustaakaan; mutta kuinka voi eroittaa sitä, jonka Jumala on yhteen luonut?
— Meidän ajatuksemme, Elisabet Mihailovna, eriävät suuresti tässä kohden, sanoi Lavretski tavallisen kovaan, me emme ymmärrä toisiamme.
Liisa vaaleni; koko ruumiinsa värähteli, mutta hän ei vaiennut.
— Teidän täytyy anteeksi antaa, sanoi hän hiljaa, että teillekin anteeksi annettaisiin.
— Anteeksi antaa! huudahti Lavretski. Teidän pitäisi ensin tietää, kenenkä puolesta pyydätte? Antaa anteeksi tälle naiselle, ottaa hänet uudestaan kattonsa alle, tämä tyhjä, sydämetön olento! Ja kuka teille on sanonut, että hän tahtoo tulla takaisin luokseni? Uskokaa, hän on aivan tyytyväinen kohtaloonsa… Ja mitä joutavista puheista! Hänen nimeänsä ei teidän pidä milloinkaan mainitseman. Te olette siksi liian puhdas, te ette kykene ymmärtämään senlaista olentoa.
— Miksikä loukkauksia! sai Liisa sanoneeksi. Käsien vavistus hiljeni nähtävästi. Te hylkäsitte hänet itse, Feodor Ivanitsch.
— Mutta minä vakuutan teille, sanoi Lavretski kärsimättömällä pikaisuudella, että te ette tunne minkälainen olento hän on!
— Miksikä te naitte hänet sitte? kuiskasi Liisa, ja silmänsä himmenivät.
Lavretski nousi äkkiä tuoliltaan.
— Miksikä minä nain? Minä olin silloin vielä nuori ja kokematon; minä petyin mieltyessäni kiiltävään ulkokuoreen. Minä en tuntenut naisia, en tietänyt mitään. Suokoon Jumala teille onnellisemman avioliiton! mutta uskokaa, ei mitään voi edeltäpäin tietää.
— Minä voin siis samoin olla onneton, vastasi Liisa (äänensä alkoi tulla katkonaiseksi), silloin täytyy nöyrtyä; minä en osaa selittää, vaan jos me emme nöyrry…
Lavretski puristi kätensä ja polki jalkaansa lattiaan.
— Älkää suuttuko, antakaa minulle anteeksi, kiirehti Liisa sanomaan.
Samassa astui huoneesen Maria Dmitrijévna. Liisa nousi ja aikoi lähteä tiehensä.
— Odottakaa, huudahti Lavretski äkkiä hänen jälkeensä. Minulla olisi pyyntö teidän äidillenne ja teille: tehkää hyvin, tulkaa vierailemaan minun uudisasuntooni. Kuten tiedätte olen hankkinut sinne pianon; Lemm oleskelee luonani, ja syreenipuutkin kukkivat nyt; hengitätte siellä maa-ilmaa, ja voitte samana iltana tulla takaisin jos haluatte. Myönnyttekö?
Liisa katsahti äitiinsä, tämä taas aikoi tekeytyä sairaaksi; mutta Lavretski ei antanut hänen ruveta haukottelemaan, vaan suuteli hänen molempia käsiään. Maria Dmitrijevna, joka aina oli herkkä hyväilyille eikä ollenkaan odottanut tältä "hylkeeltä" senlaista kohteliaisuutta, heltyi nyt ja suostui lähtemään. Sillä aikaa kun hän ajatteli minkä päivän määräisi, lähestyi Lavretski Liisaa ja kuiskasi hänelle korvaan: "kiitos hyvä tyttö; minä olen syypää…" Ja Liisan vaaleille poskille nousi vieno häveliäs puna; silmätkin myhähtivät hiukan; tähän saakka oli hän luullut loukanneensa häntä.
— Saako Wladimir Nikolajevitsch tulla meidän kanssamme? kysyi Maria
Dmitrijevna.
— Tietysti, huomautti Lavretski, mutta eiköhän meidän olisi mukavampi olla omassa piirissämme?
— Niin mutta… alkoi Maria Dmitrijevna… vaan kuinka tahdotte, lisäsi hän.
Päätettiin ottaa -mukaan Leena ja Sandra. Marfa Timofejevna kieltäytyi.
— Ei minua haluta, sanoi hän, lähteä vanhoja luitani särkemään; kenties sinulla ei ole missä maatakaan; vaikka, toisekseen, en minä voi nukkua vieraalla vuoteella. Antaa vaan nuorten mennä.
Lavretskin ei enää onnistunut jäädä kahden Liisan kanssa; mutta hän katsoi häneen niin suopeasti, että Liisasta tuntui hyvälle, vaikka hieman häpeä hänellä olikin ja sääli häntä, Hyvästijättäissään puristi Lavretski kovasti hänen kättään: tämä taas jäätyään yksin, vaipui ajatuksiinsa.
XXV.
Kun Lavretski saapui kotiin, oli vierashuoneen kynnyksellä häntä vastassa suuri, laiha mies, jolla oli kulunut sininen takki yllä; kasvonsa olivat ryppyiset, mutta vilkkaan näköiset, partansa oli harmaa ja siivoamaton, nenänsä suuri ja suorehko, silmänsä kivuliaat: se oli Mihalevitsch, hänen entinen ylioppilas-ystävänsä. Lavretski ei tuntenut häntä, vaan kuultuaan hänen nimensä, syleili häntä rajusti. He eivät olleet nähneet toisiansa sitten kuin Moskovassa. Alkoi sataa huudahduksia ja kysymyksiä; astuivat nyt näyttämölle ijanikuiset, unohdetut muistelmat. Kiireisesti poltellen piipun toisensa jälkeen ja juoden teetä, suullisen kerrassaan, kertoi Mihalevitsch Lavretskille omista vaiheistaan, viittoen pitkillä käsillään; niissä ei ollut mitään kiitettävää, onnistumisista elämässään ei hän voinut kerskata, mutta hän nauroi yhä sortuneella hermokkaalla naurullaan. Kuukausi takaperin oli hän saanut paikan konttorissa, eräällä rikkaalla kauppiaalla, noin 300 virstan päässä O——n kaupungista, ja saatuaan tietää Lavretskin palanneen ulkomailta, poikkesi hän tieltä, tullaksensa tervehtimään vanhaa ystävää. Mihalevitsch puhui yhtä kiivaasti kuin nuoruudessaankin, pauhasi ja melusi samalla tavalla. Lavretski yritti huomauttaa hänelle omasta elämästään, mutta Mihalevitsch keskeytti hänet, kiireisesti jupisten: "kuulin veliseni, kuulin, — kuka sitä olisi odottanut?" ja siirsi puheensa paikalla yleisiin mietelmiin. — Minä, veliseni, sanoi hän, täydyn huomenna lähteä; tänä iltana me, suo anteeksi, emme aikaiseen levolle lähde. Minä haluan välttämättömästi tietää, mikä sinä olet, minkälaiset sinulla on ajatukset, miksi sinä olet muuttunut, mitä elämä on sinulle opettanut? Mitä minuun tulee, veliseni, olen minä monessa suhteessa paljon muuttunut: elämän aallot ovat syöksyneet minua murtamaan, — vaan kuka sen on sanonut? — en minä kuitenkaan itse luonnoltani ole rahtuistakaan muuttunut; kuten ennenkin uskon minä hyvään, totuuteen; mutta minä en ainoastaan usko, — minä uskon nyt — uskomalla, uskon. Kuulehan, minä kirjoittelen runoja; runohenkeä niissä tosin ei ole, mutta totuutta. Minä luen sinulle viimeisen runoni: siinä minä olen tuonut esiin minun yliluonnolliset vakuutukseni. Kuule. Mihalevitsch rupesi lukemaan runoansa; se oli tavallisen pitkä ja loppui seuraavilla sanoilla:
Uusille tunteille altiiksi antauin,
Aivan kun lapseksi sielultani tulin:
Poltinpa kaiken, jollenka kumarruin,
Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin.
Lukiessaan kahta viimeistä värssyä, oli Mihalevitsch vähällä itkeä; hiukan huomattava suonenveto — syvän tunteen merkki — vavahteli hänen leveillä huulillaan, ruma muotonsa kirkastui. Lavretski kuunteli häntä, kuunteli… vastustamisen henki heräsi hänessä: häntä suututti yhä valmis, aina, kiehuva moskovalaisen ylioppilaan juhlallisuus. Ei kulunut neljännes tuntiakaan, kun heidän välillään syttyi riita, yksi niistä loppumattomista riidoista, jotka ovat omituisia ainoastaan venäläisillä. Monivuotisen eron jälkeen, elettyään erilaisissa oloissa ymmärtämättä sekä vieraita että omiakaan ajatuksiaan, tarttuen joka sanaan ja kiistellen tyhjistä sanoista, yltyivät he riitelemään aivan syrjäseikoista, ja riitelivät kuin olisi ollut elämä ja kuolema kysymyksessä: huusivat ja melusivat korkealla äänellä niin että kaikki ihmiset talossa säikähtivät; Lemm parka, joka oli sulkeutunut huoneesensa, sitten kun Mihalevitsch tuli, alkoi kummastella ja hiukan pelätäkin.
— Mitä sinä tämän jälkeen? oletko ihastunut? huusi Mihalevitsch kello yhden aikaan yöllä.
— Ovatko ihastuneet tämän näköisiä? vastasi Lavretski, ne ovat kaikki vaaleita ja kivuliaita, jos tahdot niin minä kohotan sinut toisella kädelläni?
— Jos et ole ihastunut, niin olet epäilijä, se sen pahempi. Mutta millä oikeudella sinä olet epäilijä? Tosin, sinulle ei elämässä onnistunut; se ei ollut sinun vikasi: sinä olet sydämeltäsi kiihkoinen ja rakastavainen, mutta sinut vieroitettiin väkisin naisista: ensimäinen vastaan tuleva nainen oli siis pettävä sinut.
— Pettipä hän sinutkin, huomautti Lavretski äreästi.
— Kyllä, kyllä; minä olin siinä sallimuksen aseena, — vaan toisekseen mitä minä, — sallimusta ei ole; minulla on vanha tapa pulmissa hairahdella. Mutta mitä se todistaa?
— Se todistaa, että kasvatukseni laiminlyötiin.
— Sinä korjaa itsesi! sitä varten olet ihminen, mies; ethän järkeä lainata tarvitse. Mutta olkoon miten tahansa, saapiko, onko luvallista asettaa sitä yleisiin, tunnustettuihin sääntöihin?
— Mihin sääntöihin? keskeytti Lavretski hänet, minä en tunnusta…
— Eipä, ne ovat sinun sääntösi, sinun, keskeytti hänet Mihalevitsch vuorostaan.
— Sinä olet itsekäs, siinä kaikki! ärjyi hän hetken kuluttua, sinä halusit itsenautintoa, sinä halusit onnea elämässäsi, sinä halusit elää ainoastaan itseäsi varten…
— Mikä se itsenautinto on?
— Ja kaikki petti sinut; kaikki vajosi jalkojesi alta.
— Mikä se itsenautinto on, kysyn minä sinulta?
— Ja sen pitikin vajota. Sillä sinä etsit tukea sieltä, missä sitä ei ollut (Mihalevitsch puhui venättä kotipuolensa, Vähä-Venäjän, murteella), sillä sinä rakensit huoneesi soljuvaan hiekkaan…
— Puhu selvemmin, ilman vertauksia, sillä minä en ymmärrä sinua.
— Sillä, — naura ehkä, — sillä sinussa ei ole uskoa, sydämellistä lämpöä; järkesi, aina vaan se kopekan maksava järkesi… sinä olet, säälittävä, takapajulle jäänyt voltairelainen — se sinä olet!
— Kuka, minäkö olen voltairelainen?
— Juuri sinä, ja samanlainen kun isäsi, vaikka et itse sitä savistakaan.
— Tämän jälkeen, huusi Lavretski, olen minä oikeutettu sanomaan, että sinä olet yltiöpäinen.
— Oho! huomautti Mihalevitsch kiivaasti, onnettomuudekseni en millään ansaitse niin korkeaa nimitystä…
— Nyt minä löysin sintille oikean nimen, huusi sama Mihalevitsch kello kolmen aikaan yöllä, et sinä ole epäilijä, et ihastunut, et voltairelainen, sinä olet unikeko. Saamattomat unike’ot loikoovat rauhassa uunilla, eivätkä mitään tee, sen tähden, ett’eivät mitään osaa tehdä; he eivät mitään ajattelekaan, vaan sinä ajatteleva ihminen — ja makaat; sinä voisit tehdä jotakin — etkä sittenkään tee; makaat kylläinen vatsa taivasta kohti ja sanot: niinhän se pitää ollakin, nimittäin maata, sen tähden että kaikki, mitä ihmiset tekevät, kaikki se on sinusta turhaa, hyödytöntä roskaa.
— Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä makaan? sanoi Lavretski, mistä sinä päätät, että minulla on senlaiset ajatukset?
— Syystä, kun te kaikki, koko teikäläinen veljeskunta, pitkitti väsymätön Mihalevitsch, olette lukeneita unikekoja. Te tiedätte mille jalalle saksalainen liikkua, tiedätte, että huonosti on asiat ranskalaisilla, englantilaisilla, — ja teillä, koko teidän kurja tietonne muuttuu ristiriitaisuudeksi, toteuttaen teidän häpeällisen laiskuutenne, teidän säälittävän työttömyytenne, Vieläpä joku ylpeileekin siitä, että minä muka olen kekseliäs — makaan, vaan nuo höntöt raatavat. Niin se on! Vaan vielä meillä on herrasväkeä, — tätä tietysti en sano nimenomaan sinulle, — jotka koko elämänsä i’än viettävät jonkinlaisessa surun horroksessa, totuttavat itseänsä siihen, istuuvat siinä, niin kuin… niin kuin tatti voissa, tempasi Mihalevitsch puheesensa ja nauroi itsekin tälle vertaukselleen. Voi, näitä surun horroksia, niissä on Venäjän kansan häviö! Koko ikänsä yrittelee työhön ruvetaksensa inhoittava unikeko…
— Mitä sinä oikein nuhtelet? äännähti Lavretski vuorostaan. Raataa… työskennellä… Sano edes mitä raataa, äläkä toru, mokoma viisastelija!
— Katsohan mitä mielesi tekee! En minä sitä sinulle sano, veliseni; se pitää jokaisen itsensä tietämän, sanoi "viisastelija" ivallisesti. Tilanomistaja, aatelisherra — eikä tiedä mitä tehdä! Ei ole uskoa, muuten tietäisit; ei ole uskoa, eikä kuntoa.
— Anna edes huo’ata, lempo; anna katsoa ympärilleni, rukoili Lavretski.
— Ei minuttia, ei sekuntia huo’ahdusta! huomautti Mihalevitsch käskeväisellä käden viittauksella. Ei sekuntiakaan! Kuolema ei odota, eikä elämäkään saa odottaa.
— Milloin, ja missä ihmiset ovat tulleet uneliaiksi? huusi hän kello neljän aikaan aamulla, mutta hiukan sortuneella äänellä, meillä! nyt! Venäjällä! kun joka miehen hartioilla on velvollisuus, suuri edesvastaus Jumalan, kansan, oman itsensä edessä! Me makaamme, vaan aika rientää; me makaamme…
— Kuulehan, sanoi Lavretski, minusta näyttää, ett’emme nyt ollenkaan makaa, vaan päinvastoin emme anna muidenkaan maata. Me huudamme kohti kulkkua, kuin kukot. Kuulepas, eiköhän kukkokin jo kolmannesti laulanut.
Tämä huomautus nauratti ja rauhoitti Mihalevitschin. "Huomiseen saakka", sanoi hän tupaten piippuansa tupakkikukkaroon. "Huomiseen saakka", toisti Lavretski. Mutta ystävykset pakinoivat vielä toista tuntia… Ei he enää rähisseet, heidän puheensa oli hiljaista ja sävyisää pakinoimista.
Mihalevitsch läksi toisena päivänä, vaikka Lavretski kaikin tavoin koki pidättää häntä. Feodor Ivanitsch ei onnistunut taivuttaa häntä; mutta puhella hänen kanssaan sai hän kyllikseen. Lavretski sai tietää ettei Mihalevitschilla ollut ainoatakaan kopeekkaa taskussa. Edellisenä päivänä oli jo Lavretski säälien havainnat hänessä köyhyyden tuottamia merkkejä ja tapoja: saappaissa oli väärät kannat, takkinsa takapuolella ei ollut toista nappia, kätensä eivät milloinkaan olleet sormikkaita nähneetkään, hiuksissaan oli untuvia; matkalta, tultuansa ei hän edes pyytänyt vettä pestäkseenkään, ja illallista syödessä söi hän kuin mursu, irroittaen lihaa sormillaan ja kaluten luita vahvoilla mustilla hampaillaan. Lavretski sai tietää niinikään ett’ei hänen palveluksensakaan ollut taattua, kaiken toivonsa oli hän pannut kauppiaasen, joka oli ottanut hänet palvelukseensa ainoastaan sen tähden, että hänellä konttorissaan olisi "sivistynyt mies". Kaikesta tästä ei Mihalevitsch vähintäkään huolinut, eleli vaan itsekseen hourailijana, ihantelijana, runoilijana, sydämellisesti iloiten ja ajatellen ihmiskunnan kohtaloa, omaa kutsumustaan, — eikä yhtään huolehtinut, vaikka huomenna leivän puutteessa olisi nälkään kuollut. Mihalevitsch oli naimaton; mutta oli rakastunut lukemattomia kertoja, kirjoitellen runoja kaikille lemmityilleen; erittäin tulisesti oli hän kuvannut erään salaperäisen, mustakiharaisen "pan’ittaren", puolalaistytön. Huhut tosin kertoivat, että tämä panitar oli muka aivan yksinkertainen juutalaistyttö, jonka useat ratsu-upserit hyvin tunsivat… mutta kun ajattelet — eikös tämäkin ole aivan yhdentekevä?
Lemmin kanssa ei Mihalevitsch sopinut: arkaa saksalaista peloittivat hänen pauhaavat puheensa ja kiihkeät liikkeensä… Kuuromykkä tuntee jo pitkältä matkaa toisen kuuromykän, mutta vankeudessaan välttää häntä — eikä siinä olekaan mitään kummallista: hänellä ei ole mitä jakaa hänen kanssaan, — ei edes toivoakaan.
Ennen lähtöänsä istui Mihalevitsch vielä kanan Lavretskin kanssa, ennusti hänelle kadotuksen, jos ei hän heräisi, rukoili häntä totisesti ryhtymään talonpoikainsa kohtaloa parantamaan, asetti itsensä esimerkiksi, sanoen että hän on puhdistunut surujen ahjossa, — ja sanoi samassa, useampia kertoja, itseään onnelliseksi ihmiseksi, verraten olentoansa taivaan lintuun, laakson liljaan…
— Kaikessa tapauksessa mustaan liljaan, huomautti Lavretski.
— Oho, veliseni, älähän viisastele, sanoi Mihalevitsch hyvänsuopaisesti, vaan paremmin kiitä Jumalaa, että sinunkin suonissasi juoksee puhdasta plebeijiläistä verta. Mutta minä huomaan, että sinä tarvitsisit nyt jonkun puhtaan, taivaallisen olennon, joka vapauttaisi sinut tuosta tunnottomuudesta…
— Kiitos veliseni, sanoi Lavretski, piisaa jo nämä tavalliset olennot.
— Ole vait luulittelija! huudahti Mihalevitsch.
— "Luulettelija", korjasi Lavretski häntä.
— Juuri luulittelija, toisti Mihalevitsch häikäilemättä.
Vielä rattailla istuissaankin, johon hänelle kannettiin litistynyt, keltainen, huomattavan keveä matkalaukku, puhui hän yhä; hän oli kääriytynyt johonkin espanjalaiseen nuttuun, jossa oli päivänpolttama kaulus ja jalopeuran käpälät koukkujen sijasta, hän kertoi aina vaan ajatuksiansa Venäjän kohtalosta ja teki liikkeen mustuneella kädellään ilmassa, ikäänkuin kylväen tulevaa siunausta. Hevoset liikahtivat vihdoin… "Muista minun viimeistä kolme sanaani", huudahti hän, kohottaen ruumistaan rattailla ja pysytelleiden tasapainossa: "uskonto, edistys, inhimillisyys…! Hyvästi!" Lavretski jäi kuistille, yksin tähystellen hänen jälkeensä tielle, siksi kuin rattaat katosivat näkyvistä. "Kenties hän on oikeassa", ajatteli hän palatessaan huoneisinsa: — "ehkä minä olen unikeko". Monet Mihalevitschin sanat olivat jääneet hänen mieleensä, vaikka hän epäili ja vastusteli niitä. Kun vaan ihminen on hyvä, ei häntä kukaan voi vastustaa.
XXVI.
Kahden päivän kuluttua, lupauksensa mukaan, saapui Maria Dmitrijevna tyttärineen Wasiljevskiin. Tytöt juoksivat paikalla puistoon, mutta Maria Dmitrijevna kävi arvokkaasti kaikkien huoneitten läpi ja samoin arvokkaasti kiitti kaikkea. Käyntiänsä Lavretskin luona piti hän suuren alentuvaisuutensa merkkinä, melkeinpä hymyili ystävällisesti, kun Anton ja Aprakseja, vaan talontavan mukaan, kättelivät häntä, ja pyysi heikolla, hönisevällä äänellä teetä juodakseen. Anton suureksi mielikarvaudekseen ei saanut tuoda vierailevalle rouvalle teetä, vaan sen toi Lavretskin kamariherra, valkoiset kudotut sormikkaat käsissä ja joka ei ymmärtänyt mitään järjestystä, kuten ukon oli tapana sanoa. Mutta sen sijaan päivällispöydässä piti Anton puolensa: lujana patsaana seisoi hän Maria Dmitrijevnan tuolin takana, eikä enää kellekään antanut sijaansa. Harvinainen vierasten ilmestyminen Wasiljevskiin sekä liikutti että ihastutti ukkoa: hänestä oli hauskaa nähdä hyvänmaineisen herrasväen pitävän tuttavuutta hänen herransa kanssa. Vaan toisekseen ei hän yksin ollut liikutettu: Lemm oli myös. Hän oli pannut päällensä lyhyen, tupakan-värisen hännystakin, lujasti sitonut kaulaliinansa; hän ryki yhtenään ja antoi tietä sivu meneville; hän näytti niin ystävällisen ja miellyttävän näköiseltä. Lavretski huomasi mielihyväksensä, että hänen ja Liisan väli tuli yhä likeisemmäksi: kun Liisa astui huoneesen, ojensi hän ystävällisesti kättään hänelle. Päivällisen jälkeen otti Lemm esiin hännystakkinsa takataskusta, johon hän taisi jo sata kertaa kättänsä työntää, pienen nuottipaperikäärön ja, ääneti, puristaen huulensa yhteen, pani sen pianon kannelle. Se oli romansi-sävel, jonka hän eilen oli sepittänyt vanhanaikaisille saksalaisille sanoille, joissa oli muistutettu tähdistä. Liisa istui paikalla pianon ääreen ja otti siitä selon… Mutta! sävel kuuluikin hämmentyneeltä ja rumasti jännitetyltä; huomattavasti oli säveltäjä koettanut tavata jotakin syvää, tunteellista, vaan se ei näkynyt onnistuneen: joten ponnistus jäikin paljaaksi ponnistukseksi. Lavretski ja Liisa huoimasivat molemmat sen, ja kyllä Lemm'kin älysi: sanaakaan sanomatta pani hän romansin takaisin taskuunsa, ja kun Liisa esitti sen toistamiseen soittamista, ravisti hän päätään, sanoen miettiväisesti: "nyt se on loppu!" —• kyyristyi, vaikeni ja meni nurkkaan.
Iltapuolella läksivät kaikki ongelle. Puiston takana olevassa lammissa oli paljon ruutanoita ja särkiä. Maria Dmitrijevnalle asetettiin matto ja nojatuoli päivänvarjoon rannalle sekä annettiin paras vapaonki; Anton, kuten vanha, tottunut kalastaja, tarjosi hänelle palvelustansa. Hän pani huolellisesti matoja koukkuun, ravisteli, sylki ja vieläpä itse heitti veteen ongenkin, ylpeästi kumartuen eteenpäin koko ruumiillaan. Maria Dmitrijevna suvaitsi samana päivänä mainita Lavretskille hänestä, seuraavalla ranskalaisella puhetavalla: "il n’y a plus maitenant de ces gens comme ça comme autrefois". [Ei ole enään senlaisia ihmisiä, kuin ennen.] Lemm läksi molempien tyttöjen kanssa aina sululle saakka; Lavretski seisahtui Liisan viereen. Kala nyki nykiniistään, koukussa kimallelevat ruutanat hohtivat auringon paisteessa milloin hopealle, milloin kullalle; tytöt huudahtelivat vähän väliä ihastuksesta; itse Maria Dmitrijevnakin vingahti leppeästi pari kertaa. Harvemmin kaikista nyki Lavretskin ja Liisan onkia; luultavasti sen tähden kun he eivät kiinnittäneet huomiotansa siihen, vaan antoivat kupujensa uida rantaan. Punertava korkea ruohikko liikahteli hiljaan heidän ympärillään, edessään siinsi liikahtamaton veden pinta, ja heidän puheensakin oli hiljaista. Liisa seisoi pienellä lautalla; Lavretski istui alapäin taipuneena oksan latvalla; Liisalla oli yllä valkoinen vaatteus ja valkea vyö vyöllä; olkihattu riippui hänen toisessa kädessään, toisella piteli hän notkeaa onkivapaa. Lavretski katsoi syrjästä hänen hiukan vakaita kasvojaan, korvan taa su'ittuja suortuviaan, Lempeitä poskiaan, jotka hänellä punehtuivat niinkuin lapsella, ja ajatteli: "O, kuinka miellyttävästi sinä seisot tuossa lautallani!" Liisa ei kääntynyt häneen, vaan katsoi veteen, toisinaan silmiänsä tirristellen, toisinaan hymyillen. Läheinen lehmus varjosi heidät molemmat.
— Mutta tiedättekö, alkoi Lavretski puheen, minä olen paljon ajatellut meidän viimeisestä keskustelustamme ja olen tullut siihen päätökseen, että te olette erinomaisen hyvä.
— En minä ollenkaan sillä tarkoituksella… sanoi Liisa ja häpesi.
— Te olette hyvä, toisti Lavretski. Minä olen vaan kirvesveistoa, mutta tunnen, että teitä täytyy kaikkien rakastaman.
Kulmakarvat Liisalla eivät rypistyneet, vaan vavahtivat; se hänelle tapahtui aina, jos kuuli jotain epämiellyttävää.
— Minun oli hyvin sääli Lemmiä tänäpäivänä, otti Lavretski puheeksi, hänen onnistumattoman romansinsa tähden. Olla nuorena taitamattomana — sen vielä kärsii; mutta vanhana kykenemättömänä olo on tukalaa. Ukon on vaikea kestää tällaisia iskuja…! Katsokaa, teillä nykii… Sanotaan, lisäsi Lavretski, että Wladimir Nikolajevitsch on kirjoittanut hyvin miellyttävän romansin.
— Niin, vastasi Liisa, se tosin on lyhyt, mutta kuitenkin sievä.
— Mitenkä teidän mielestänne, kysyi Lavretski, onko hän hyvä soittaja?
— Minusta näyttää, että hänellä on suuri taipumus soittoon; mutta hän ei ole tähän saakka harjoitellut sitä niinkuin tulisi.
— Vai niin. Onko hän hyväkin?
Liisa naurahti ja katsahti Feodor Ivanitschiin.
— Kuinka kummallinen kysymys! huudahti hän, vetäen ylös onkensa ja heittäen sen uudestaan veteen.
— Miksikä kummallinen? Minä kysyn teiltä sitä, kuin vasta seudulle saapunut henkilö ja sukulainen.
— Kuin sukulainen?
— Niin. Taidanhan minä olla… väärän "koivun takaa" teille setä.
— Wladimir Nikolajevitschilla on hyvä sydän, suostui Liisa sanomaan, hän on viisas; maman rakastaa häntä hyvin.
— Rakastatteko tekin häntä?
— Hän on hyväsydäminen mies; miksikä en häntä rakastaisi.
— Vai niin! sanoi Lavretski ja vaikeni. Surun ja ivan sekainen hymy välkähti hänen kasvoillaan. Hänen eroamaton katseensa hämmästytti Liisaa, mutta tämä hymyili sittenkin. — "Suokoon Jumala onnea!" sanoi hän vihdoin puoli-ääneen, ikäänkuin itseksensä, ja käänsi pois katseensa. Liisa punehtui.
— Te hairahdutte, Feodor Ivanitsch, sanoi hän, te ajattelette turhaan… Vaan, eikö teitä miellytä Vladimir Nikolajevitsch? kysyi hän äkkiä..
— Ei.
— Miksi?
— Minusta tuntuu, kuin sydäntä ei hänellä olisikaan.
Hymy katosi Liisan kasvoilta.
— Te olette tottunut ankarasti tuomitsemaan ihmisiä, sanoi hän kotvan vaiti oltua.
— Enpä luule. Mikä oikeus minulla on ankarasti tuomita ihmisiä, kun minä itsekin tarvitsisin hyvää kohtelua? Tahi onko teille tietämätöntä, että ainoastaan joku laiskuri ei naura minua…? Mutta, lisäsi hän, täytittekö lupauksenne?
— Millaisen?
— Rukoilitteko puolestani?
— Rukoilin, ja rukoilen joka päivä. Mutta te, olkaa niin hyvä, ettette puhu siitä niin kevytmielisesti.
Lavretski alkoi uskotella Liisaa, ettei se hänelle päähänkään juolahtanut, että hän suuresti kunnioittaa kaikkia vakuutuksia; sitten hän alkoi puhua uskonnosta, sen merkityksestä ihmiskunnan historiassa, kristillisyyden merkityksestä…
— Kristillisyyttä täytyy olla, alkoi Liisa tuntuvalla ponnistuksella, ei siksi, että tuntisimme autuaallisuutta… vaan siksi, että joka ihmisen on kuoleminen.
Lavretski nosti vaistomaisella ihmettelyllä silmänsä Liisaan ja tapasi hänen katseensa.
— Millaisen sanan te sanoitte! virkkoi hän.
— Se sana ei ole omani, vastasi tämä.
— Ei ole omanne… Mutta miksi te puhuitte kuolemasta?
— En tiedä. Minä ajattelen usein siitä.
— Usein?
— Niin.
— Sitä ei luulisi, nyt teihin katsoessa; teillä on niin iloiset, selkeät kasvot, te hymyilette…
— Niin, minulla on nyt sanomattoman hanska, sanoi Liisa viattomasti.
Lavretskin mieli teki ottaa häntä molemmista käsistä ja puristaa niitä kovasti…
— Liisa, Liisa, huudahti Maria Dmitrijevna tulehan katsomaan millaisen ruutanan minä sain.
— Paikalla, maman, vastasi Liisa ja läksi menemään hänen luokseen, vaan Lavretski jäi istumaan oksallensa. "Minä puhun hänen kanssaan aivan kuin olisin nuori mies", ajatteli hän. Lähtiessään pani Liisa hattunsa oksalle riippumaan; kummallisella, melkein hempeällä tunteella katsahti Lavretski tähän hattuun ja sen rypistyneisiin nauhoihin. Liisa tuli kohta takaisin hänen luokseen ja seisahtui taas lautalle.
— Mistä te päätätte ett'ei Wladimir Nikolajevitschilla ole sydäntä? kysyi hän hetken kuluttua.
— Johan sanoin teille, että minä voin hairahtua; mutta toisekseen, aika on kaikki näyttävä.
Liisa vaipui ajatuksiinsa. Lavretski kertoi hänelle elämästään Wasiljevskissa, Mihalevitschista, Antonista; hän tunsi tarpeen puhella Liisan kanssa, ilmoittaa hänelle ajatuksiansa: tämä kuunteli häntä niin sydämellisesti, niin tarkasti; hänen harvat huomautuksensa ja vakuutuksensa näyttivät Lavretskista herttaisen yksinkertaisilta ja viisailta. Hän sanoi sen hänelle itselleenkin. Liisa kummastui.
— Todellako? sanoi hän, minä olen luullut, että minulla, niinkuin sisäpihallani Nastjallakin, ei ole omia sanoja. Hän sanoi kerta sulhaselleen: sinulla on varmaankin ikävä minun seurassani; sinä kerrot minulle kaikkea hyvää, mutta minulla ei ole omia sanojanikaan.
"Jumalan kiitos!" ajatteli Lavretski.
XXVII.
Sillä välin oli jo iltakin käsissä ja Maria Dmitrijevna ilmoitti haluavansa lähteä kotiin. Tyttöjä saatiin töin tuskin lähtemään lammilta. Lavretski sanoi saattavansa vieraita puolitiehen saakka, ja käski satuloimaan hevosen. Auttaessaan Maria Dmitrijevnaa niihin, muisti hän Lemmin; mutta ukkoa ei löydetty mistään. Hän katosi kohta illallisen jälkeen. Anton paiskasi vaunujen oven kiinni joltisella voimalla hänen edessään, äreästi huutaen: ajuri, ann’ mennä! Vaunut liikahtivat. Takaistuimella istuivat Maria Dmitrijevna ja Liisa; etuistuimella neitoset ja palvelustyttö. Ilta oli tyyni ja lämmin, ikkunat avattiin kummaltakin puolelta. Lavretski ratsasti vaunujen rinnalla Liisan puolitse, pannen kätensä ikkunan pieleen, — hän heitti ohjakset säännöllisesti juoksevan hevosen kaulaan — ja vaihtoi joskus pari kolme sanaa Liisan kanssa. Aurinko oli mennyt mailleen; yö läheni, mutta ilma lämpeni yhä. Maria Dmitrijévna alkoi oitis torkkua; tyttöset ja piika jo nukkuivat. Joutuun ja tasaisesti vierivät vaunut; Liisa kumartui eteenpäin; nouseva kuu valaisi hänen kasvonsa, yöllinen vilvas ilma tuulahteli hänen silmiinsä ja poskiinsa. Hänen oli hyvä olla. Kättänsä nojasi hän ikkunan pieleen Lavretskin käden rinnalle. Lavretskin oli myöskin hyvä olla: hän ratsasti rautaisessa yöilmassa, taukoamatta katsellen nuoria kasvoja, kuunnellen nuorta, helevän kuiskaavaa ääntä, joka ilmaisi yksinkertaisia, jokapäiväisiä asioita; hän ei huomannutkaan ennen kuin oli ajanut puolitietä. Hän ei tahtonut herättää Maria Dmitrijevnaa, vaan puristi hellästi Liisan kättä, sanoen: "nythän olemme ystäviä, eikös niin?" Tämä nyökäytti päätään, Lavretski seisautti hevosensa. Vaunut vierivät eteenpäin hiljaa jyristen; Lavretski läksi astumaan jalkaisin kotiinsa. Kesäyön sulo valtasi hänet; kaikki ympärillänsä näytti niin odottamattoman kummalliselta ja samassa niin vanhan, niin herttaisen tuttavalta; likellä ja kaukaa, — etäälle silmä näkikin, vaikka ei kaikkia tarkoin eroittanut, — kaikki uinaili; nuori, kukoistava elämä kuvastui tässä uinailussa. Lavretskin hevonen astui vilkkaasti, notkutellen ruumistaan oikealle ja vasemmalle; suuri musta varjo kulki sen rinnalla; oli jotakin miellyttävää sen kavioiden kopseessa, jotakin hauskaa ja hupaisaa, huuhkainten huudon seassa. Tähdet tuikahtelivat jonkinlaisen vaalean usman takana; vahva kuutamo valaisi seutua; sen valo siinsi myös ympäri taivaan kantta, laskien savustuneen kullan tapaisia, pilkkuja ohi liiteleviin pilvenhattaroihin; raitis ilma vilpastutti silmät. Lempeästi laskeutuen joka jäseneen, suloisesti vierien rintaan. Lavretski nautti tätä ja iloitsi nautinnostaan. "No! kyllä me vielä elämme, ajatteli hän, ei se aivan loppuun ole meitä kalvanut.." Ei hän kuitenkaan sanonut: kuka tahi mikä… Sitten hän ajatteli Liisaa, näinköhän tuo rakastaa Panschinia; jos Liisa olisi sattunut hänelle vastaan toisissa oloissa, — Jumala tiesi, kuinka olisi käynyt; hän ymmärtää Lemmiä, vaikka Liisalta puuttuu 'omia' sanoja. Eikä sekään ole totta: hänellä on omat sanansa… "Älkää puhuko siitä niin kevytmielisesti", juohtui Lavretskin mieleen. Hän nousi hevosen selkään ja ratsasti kauan pää kumarassa, mutta oikasihe sitten ja sanoi:
Pultinpa kaiken, jollenka kumarruin;
Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin…
säppäsi samassa hevostaan ratsuvitsalla ja ratsasti kotiinsa.
Hypättyhän hevosen selästä, katsahti hän viimeisen kerran taakseen hieman myhäillen. Äänetön, lempeä yö peitti kunnaat, laaksot; etäältä sen tuoksuavasta syvyydestä — taivaastako, vaiko maasta, — uhkui hiljaista miellyttävää lämpöä. Lavretski lähetti vielä tervehdyksensä Liisalle ja juoksi kuistiin.
Seuraava päivä oli hyvin ikävä. Aamusta alkaen satoi; Lemm katseli luomiensa alta ja yhä kovemmin ja kovemmin puristi huuliansa yhteen, aivan kuin olisi tehnyt lupauksen, ei niitä koskaan enää avata. Levolle mennessään otti Lavretski mukaansa vuoteelle koko joukon ranskalaisia sanomalehtiä, joista toiset jo pari viikkoa olivat odotelleet avaamista. Hän repäisi siteet pois, katsoi kiireisesti kaikki palstat, joissa ei paljon mitään uutta ollut. Hän oli jo panemaisillaan ne syrjään, kun äkkiä hypähti ylös vuoteeltaan kuin mieletön. Eräässä kertoelmassa ilmoitti, meille jo tuttu, mr Jules lukijoilleen surullisen uutisen: miellyttävä, ihastuttava moskovalainen, kirjoitti hän, yksi muodin ruhtinattarista, parisilaisten salonkien kaunistus, madame de Lavretski on kuollut äkkiä, ja tämä sanoma, ikävä kyllä, aivan varma, saapui nyt vasta hänen, mr Julesin, tietoon. Hän oli — niin hän pitkitti — kuten sanoa sopii, vainajan ystävä…
Lavretski pukeutui, meni puistoon ja käveli melkein aamuun saakka edestakaisin pitkin yhtä ja samaa kujaista.
XXVIII.
Seuraavana aamuna teetä juodessa, pyysi Lemm Lavretskilta hevosia lähteäkseen kaupunkiin. "Minun täytyy jo ryhtyä työhön, se tahtoo sanoa, läksyihin", huomautti ukko, "muutoin tuhlaan täällä turhaan aikani." Lavretski ei vastannut heti hänelle: hän näytti hajamieliseltä. "Hyvä, sanoi hän vihdoin, minä lahden kanssanne." Palvelijain avutta, ähkyen ja äreänä pani Lemm kuntoon pienen matkalippaansa, repi ja poltti useita lehtiä nuottipaperia. Hevoset olivat valmiina. Astuessaan ulos työhuoneestaan pani Lavretski taskuunsa eilisen sanomalehden. Melkein koko matkan olivat Lemm ja Lavretski ääneti: kummallakin olivat omat ajatuksensa, kumpikin olivat tyytyväiset, kun saivat olla häiritsemättä. He erosivat toisistansa jokseenkin kuivasti, vaan sehän sattuu usein ystävien kesken Venäjällä. Lavretski antoi hevosten seisahtua Lemmin asunnon edessä: tämä kömpi ulos vaunuista, otti matkalippaansa ja ojentamatta kättään ystävälleen (hän näet piteli molemmin käsin matkalipasta rintaansa vasten), katsomattakaan häneen, sanoi hänelle venäjänkielellä: hyvästi. Hyvästi, toisti Lavretski ja käski ajuria ajamaan hänen asunnollensa. Hän piti kaikessa tapauksessa varalta asunnon O——n kaupungissa. Kirjoitettuaan muutamia kirjeitä ja syötyään pikaisesti päivällistä, läksi hän Kalitinille. Hän tapasi siellä vierashuoneessa Panschinin yksinään, joka ilmoitti hänelle, että Maria Dmitrijevna tulee heti, ja ryhtyi samassa sydämellisellä kohteliaisuudella puhelemaan hänen kanssaan. Siihen päivään saakka oli Panschin käyttäytynyt Lavretskia kohtaan, ellei juuri ylenkatseellisesti, kumminkin alentuvaisesti; mutta Liisa oli kertonut Panschinille toispäiväisestä matkastaan, sanoen Lavretskia herttaiseksi ja viisaaksi mieheksi; siinä hänelle oli kylliksi: täytyi näet suosittaa "herttainen" mies. Panschin alkoi puheensa kaunistelluilla sanoilla, kuvaten ihastusta, jolla, kuten hän sanoi, koko Maria Dmitrijevnan perhe oli puhunut Wasiljevskista, ja sitten, tavallisuutensa mukaan, sukkelasti siirtyen omaan itseensä, alkoi kertoa omista toimistaan, kehkeytymisestään elämässä, maailmassa ja virassaan; sanoi pari sanaa Venäjän tulevaisuudesta, siitä, kuinka täytyy osata pitää maaherroja pihdissä; samassa lystinmäisesti ivaten itseään ja lisäten, että muun ohessa hänelle uskottiin Pietarissa — "de populariser l'idée du cadastre" [maakirjan kansanmieleiseksi saattaminen]. Hän puhui jokseenkin kauan, — varomattomalla itseensäluottamuksella ratkaisten kaikki vaikeudet ja, niinkuin taiteilija pallojen kanssa, pelasi hän kaikkein tärkeimpien hallinnollisten ja politillisten kysymysten kanssa. Lauselmat: "niin minä tekisin, jos olisin valtiaana"; "te, niinkuin viisas mies ainakin, yhdytte heti minun mielipiteeseni" — eivät poistuneet hänen huuliltaan. Lavretski kuunteli kylmäkiskoisesti Panschinin puheliaisuutta: häntä ei miellyttänyt tämä kaunis, viisas ja väliäpitämättömän-säntillinen nuori mies, sydämellisen hymyinen, kohteliaine äänineen ja tutkivine silmineen. Panschin huomasi kohta, ollen erittäin nokkela tajuamaan toisten ajatukset, että ei saattanut erikoista hauskuutta seuralaisellensa, jonka tähden, kohteliaan syyn nojalla, siirtyi toiseen huoneesen, päättäen itsekseen, että Lavretski voi kenties olla herttainen mies, mutta ei suinkaan puoleensa vetävä, "aigri" ja "en somme", hiukan naurettava. — Maria Dmitrijevna saapui saliin Gedeonovskin seuraamana; sitten tuli Marfa Timofejevna Liisan kanssa ja heidän jälessään muu kotiväki; sittenpä saapui soitannon rakastaja rouva Belitsin, pieni, laiha nainen, jolla oli melkein lapselliset, raukeat, mutta kauniit kasvot, yllään kahiseva musta silkkileninki, kirjava viuhka kädessään ja paksut kultaiset rannerenkaat ranteissa; tuli miehensäkin, punaposkinen, pullakka mies, jolla oli suuret kädet ja jalat, valkoiset silmäripseet, ja alituinen hymy paksuilla huulillaan; vieraillessa ei vaimonsa milloinkaan haastellut hänen kanssaan, vaan kotona, hempeyden hetkinä, nimitti häntä omaksi porsaakseen; Panschin tuli takaisin: kovinpa alkoi kuulua puhetta ja ääntä salista. Lavretskista ei tällainen väen paljous ollut mieleen; etenkin suututti häntä rouva Belitsin, joka vähä väliä katseli häneen nenälasinsa läpi. Hän olisi paikalla lähtenyt pois, jos ei Liisaa olisi ollut: hän halusi sanoa hänelle ainoastaan pari sanaa kahden kesken, mutta ei saanut siihen sopivaa tilaisuutta, jonka tähden oli tyytyväinen, kun sai salaisesti silmäilläkseen häntä; ei vielä milloinkaan hänen mielestään Liisan kasvot olleet niin kunnioitettavat ja herttaiset kuin nyt. Hän istui lähellä rouva Belitsiniä; Tämä liikahti alituisesti tuolillaan, nosteli kapeita hartioitaan, nauroi hemmoitetulla äänellä ja milloin rypisteli kulmiaan, milloin taas avasi silmänsä levälleen. Liisa istui ääneti, katsoi suoraan eikä yhtään nauranut. Emäntä istui korttia pelaamaan Marfa Timofejevnan, Belitsinin ja Gedeonovskin kanssa, joka jälkimäinen pelasi hyvin vitkaan, vähä väliä hairahdellen, räpyttäen silmiään ja pyyhkien nenäliinalla kasvojaan. Panschin tekeytyi alakuloisen näköiseksi, puhui vähän, paljon merkitsevästi ja surullisesti, — aivan kuin epäonnistunut taiteilija, — ja huolimatta rouva Belitsinin pyynnöistä, joka hyvin viekisteli hänen kanssaan, ei suostunut laulamaan romanssiansa: Lavretski oli liika henkilö. Feodor Ivanitsch puhui myös väliin; etenkin Liisaa kummastuttivat hänen kasvoinsapiirteet, kun hän astui huoneesen: Liisa huomasi paikalla, että hänellä oli jotain ilmoitettavaa hänelle, mutta, tietämättänsä syytä, pelkäsi kysyä häneltä sitä. Vihdoin, mennessään toiseen huoneesen teetä kaatamaan, käänsi hän vaistomaisesti päänsä Lavretskin puoleen. Tämä nousi heti ja seurasi häntä.
— Mikä teidän on? sanoi Liisa, pannen teekannua tee-keittiön päälle.
— Oletteko te mitä huomanneet? kysyi vuorostaan Lavretski.
— Te ette ole tänäpäivänä semmoinen, jommoisena teitä tähän saakka olen nähnyt.
Lavretski kumartui yli pöydän.
— Minä tahdoin, alkoi hän, ilmaista teille yhden asian, mutta nyt se näyttää mahdottomalta. Vaan toisekseen, lukekaa tästä palstasta nämä kohdat, jotka ovat lyijykynällä alle merkityt, lisäsi hän, antaen Liisalle mukaansa otetun sanomalehden. Pyydän pitämään sitä salassa, minä tulen teille huomen aamuna.
Liisa hämmästyi… Panschin näyttäytyi oven kynnyksellä: hän pisti sanomalehden taskuunsa.
— Oletteko lukeneet Obermannia, Elisabet Mihailovna? kysyi Panschin miettivästi häneltä.
Liisa vastasi hänelle epäselvästi ja meni ylös omaan huoneesensa: Lavretski meni vierashuoneesen ja lähestyi pelipöytää. Maria Timofejevna, joka oli irroittanut tanukkansa nauhat ja punehtunut, moitti vastapelaajatansa Gedeonovskia, joka, hänen sanainsa mukaan, ei osannut alkuheittoa.
— Näyttää siltä, sanoi hän, että korttia pelata ei olekaan sama, kuin juoruja panna kokoon.
Gedeonovski pitkitti vaan silmiensä räpytystä ja kasvojensa pyyhkimistä. Liisa tuli vierashuoneesen ja istui nurkkaan; Lavretski katsahti häneen, hän katsahti Lavretskiin, — molemmista tuntui niin tukalalta, hän luki Liisan kasvoilta käsittämättömyyden ja jonkin salaisen nuhteen. Vaikka hän kuinka halusi puhella hänen kanssaan, ei hän voinut; jäädä taas yhteen huoneesen hänen kanssansa, niin kuin vieras toisten vieraitten joukossa, oli rasittavaa: hän päätti lähteä pois. Hyvästi jättäissään hänelle, kerkesi hän toistaa huomenna tulevansa, ja lisäsi, että luottaa hänen ystävyyteensä.
— Tulkaa, vastasi tämä, sama käsittämättömyys kasvoillaan.
Lavretskin lähdettyä vilkastui Panschin; hän alkoi antaa neuvoja Gedeonovskille, ivallisen viekistelevästi puhella rouva Belitsinin kanssa ja vihdoin lauloi romansinsa. Mutta Liisan kanssa hän puheli, ja katsoi häneen niinkuin sitä ennenkin: harkitsevaisesti ja surullisesti.
Lavretski ei taaskaan maannut koko yönä. Ei hänellä ollut kaihoa, ei hän ollut rauhaton, hän oli kokonaan tyyntynyt; mutta maata hän ei voinut. Ei hän edes muistellutkaan entisiä aikoja; hän tarkasteli ainoastaan elämätänsä: sydämensä sykki raskaasti, vaan rauhallisesti, tunnit kuluivat, mutta häntä ei nukuttanut. Ajoittain juolahti hänen päähänsä ajatus: "eihän se ole totta, valettahan se on", — ja hän seisahtui taas, nyykäytti päätään ja tarkasteli uudestaan elämätänsä.