XXIX.
Maria Dmitrijevna ei ollut hyvillään, kun Lavretski toisena aamuna tuli hänen luokseen. "Ähä, viehättääkö", ajatteli hän. Maria Dmitrijevna ei hänestä muutoinkaan pitänyt, ja Panschin, jonka vaikutusvallan alainen hän oli, oli edellisenä päivänä hyvin väliapitämättömästi ja viekkaasti ylistellyt Lavretskia. Koska hän ei pitänyt häntä vieraana, eikä katsonut tarpeelliseksi pitää seuraa sukulaisen, melkein oman talon henkilön kanssa, niin ei kulunut puolta tuntiakaan kun Lavretski ja Liisa jo kävelivät puistossa. Leena ja Sandra juoksentelivat muutaman askeleen päässä heistä, ruohostossa.
Liisa oli kuten ainakin rauhallinen, mutta vastoin tavallisuuttaan vaalea. Hän otti taskustaan hienosti taitetun sanomalehden ja ojensi sen Lavretskille.
— Se on kauhistavaa! äännähti hän.
Lavretski ei vastannut mitään.
— Vaan ehk’ei se olekaan totta, lisiisi Liisa.
— Sen tähden pyysinkin teidän pitämään sitä salassa.
Liisa käveli vähän aikaa.
— Sanokaa; alkoi hän, ettekö te ole pahoillanne? Ettekö yhtään?
— Minä en itsekään tiedä, mitä minä tunnen, vastasi Lavretski.
— Mutta rakastittehan te häntä ennen?
— Rakastin.
— Oikeinko sydämellisesti?
— Oikein.
— Ettekö ole pahoillanne hänen kuolemastansa?
— Ei hän nyt minulta kuollut.
— Se on synti, mitä te puhutte… Älkää vihastuko minuun. Te nimititte minua ystäväksenne: ystävällä on oikeus sanoa vaikka mitä. Minusta on oikein peloittavaa… Eilen teidän kasvonne eivät olleet ensinkään hyvän näköiset… Muistatteko, ei kauan sitten, kun te vielä moititte häntä? Ja silloin jo, kenties, ei häntä ollut enää olemassakaan tässä maailmassa. Se on hirmuista. Se on aivan kuin rangaistukseksi teille lähetetty.
Lavretski naurahti katkerasti.
— Te luulette…? Olenhan nyt ehkä vapaa.
Liisa vavahti hieman.
— Älkää puhuko tuolla tavalla. Mitä te teette vapaudellanne? Teidän ei nyt sitä tule ajatella, vaan anteeksi antaa…
— Minä olen jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut, keskeytti
Lavretski hänet, viitaten kädellään.
— Ei, en minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa ja punehtui. Te ette oikein ymmärtäneet minua. Teidän tulee huolehtia siitä, että teillekin anteeksi annettaisiin…
— Keltä minun tulee anteeksi anoa?
— Keltä? — Jumalalta. Kuka voi meitä armahtaa paitsi Jumala?
Lavretski otti häntä kädestä kiini.
— Ah, Elisabet Mihailovna, uskokaa minua, huudahti hän, minä olen niinkin jo kylliksi rangaistu. Minä olen kaikki katunut, uskokaa minua!
— Sitä te ette voi tietää, sanoi Liisa puoliääneensä. Te unohditte, — aivan äskettäin vielä kun me puhelimme, ette tahtoneet hänelle anteeksi antaa.
Kumpikin astuivat ääneti puistokäytävää myöten.
— Entä teidän tyttärenne? kysyi Liisa äkkiä seisahtuen.
Lavretski hämmästyi.
— Älkää huolehtiko! Minä olen jo lähettänyt kirjeet joka paikkaan.
Tyttäreni tulevaisuus on… on… turvattu. Älkää huolehtiko.
Liisa naurahti surullisesti.
— Vaan kyllä te olette oikeassa, jatkoi Lavretski, mitä minä teen vapaudellani? Mitä se hyödyttää minua?
— Milloin te saitte tuon sanomalehden? sanoi Liisa, vastaamatta hänen kysymykseensä.
— Toisena päivänä teidän käyntinne jälkeen.
— Ja ettekö te edes itkeneetkään?
— En. Minä kauhistuin; vaan mistä vuodattaa kyyneleitä? Itkeä mennyttä, — sehän oli minulta jo aikoja sitten haihtunut…! Ei hänen tekonsa minun onneani kukistanut, se näytti minulle vaan, ett’ei sitä koskaan ollutkaan. Mitä siinä olisi ollutkaan itkemistä? Vaan toisekseen, ken tietää? — minä olisin ollut ehkä, enemmin pahoillani, jos se olisi tapahtunut pari viikkoa ennen…
— Pari viikkoa? vastasi Liisa. Mitä siis on voinut tapahtua näinä kahtena viikkona?
Lavretski ei vastannut mitään; silloin Liisa punehtui vielä enemmän entistään.
— Niin, niin, te arvasitte, sanoi Lavretski äkkiä, näiden kahden viikon ajalla olen minä tullut tietämään, mitä on puhdas naisen sielu, ja minun entisyyteni siirtyy aina vaan etemmäs minusta.
Liisa hämmästyi ja meni verkalleen ruohostoon Leenan ja Sandran luo.
— Minä olen tyytyväinen siihen, että näytin teille tämän sanomalehden, sanoi Lavretski astuen hänen jälkiänsä, minä olen jo tottunut avosydämisesti teille ilmoittamaan kaikki, ja toivon, että tekin vastaatte minulle samalla luottamuksella.
— Luuletteko niin? äännähti Liisa ja seisahtui. Siinä tapauksessa täytyisi minun… ei! Se on mahdotonta.
— Mitä se on? Puhukaa, puhukaa.
— Ei, minusta näyttää, ett'ei minun pitäisi… Mutta toisekseen, lisäsi hän ja kääntyi hymyillen Lavretskiin, mikä avosydämisyys se puolinainen on? Tiedättekö? minä sain tänään kirjeen.
— Panschinilta?
— Niin, häneltä… Mistä te sen tiedätte?
— Hän pyytää teidän kättänne?
— Niin, sanoi Liisa ja katsahti suoraan ja vakavasti Lavretskin silmiin.
Lavretski vuorostaan katsahti vakavasti Liisaan.
— No, ja mitä te vastasitte hänelle? sai hän vihdoin kysyneeksi.
— Minä en tiedä mitä vastata, sanoi Liisa ja laski kätensä alas.
— Kuinka niin? Rakastattehan te häntä?
— Niin, minä pidän hänestä; hän taitaa olla hyväsydäminen mies.
— Juuri samaa ja samalla tavalla te sanoitte minulle kolme päivää takaperin. Minä tahdon tietää, rakastatteko te häntä sillä kiihkeellä, tulisella tunteella, jota me olemme tottuneet sanomaan rakkaudeksi?
— Niinkuin te ymmärrätte — en.
— Te ette siis ole häneen rakastuneet?
— En. Tarvitaanko sitä niin välttamättömästi?
— Kuinka?
— Hän on äitistäni mieleen, pitkitti Liisa, hän on hyvä; eikä minulla ole mitään häntä vastaan.
— Mutta kuitenkin te epäilette?
— Niin… ja, ehkä — te, teidän sananne ovat siihen syynä. Muistatteko mitä te kolme päivää takaperin sanoitte? Mutta se on heikkous…
— Voi lapsukaiseni! huudahti Lavretski äkkiä, ja äänensä vapisi, älkää teeskennelkö, älkää sanoko heikkoudeksi sydämenne ääntä, joka ei tahdo antautua ilman rakkautta. Älkää ottako itsellenne niin suurta edesvastausta että otatte miehen, jota ette rakasta ja jolle tahdotte kuulua…
— Minä tottelen, minä en ota mitään edesvastausta, alkoi Liisa…
— Totelkaa sydämenne ääntä; ainoastaan se teille sanoo totuuden, keskeytti Lavretski hänet… Kokemus, järki — se on kaikki turhaa ja mitätöntä! Älkää kieltäkö itseltänne parasta, ainoaa onneanne maan päällä…
— Tekö niin puhutte, Feodor Ivanitsch? Te itse naitte rakkaudesta — ja oletteko te onnellinen?
Lavretski viittasi kädellään.
— Ah, älkää puhuko minusta! Te ette osaa aavistaakaan kaikkea sitä, mitä nuori, kokematon, huonosti kasvatettu poika voi otaksua rakkaudeksi…! Ja vihdoin, miksikä panetella itseään? Minä sanoin äsken teille, että minä en tietänyt onnea… ei! minä, olin onnellinen!
— Minusta näyttää, Feodor Ivauitsch, sanoi Liisa alentaen äänensä (jos hän milloin ei ollut yhtä mieltä puhelevan seuralaisensa kanssa, alensi hän aina äänensä, ja sen lisäksi näytti kovin levottomalta), että onni maan päällä ei ole meistä riippuvainen…
— Meistä, meistä itsestämme, uskokaa minua (hän tarttui Liisan molempiin käsiin; tämä vaaleni ja melkein säikähdyksellä, mutta kuitenkin tarkkuudella katsahti häneen), kun me emme vaan itse pilaa elämätämme. Joillekuille ihmisille voi avioliitto rakkaudesta olla onneton; mutta ei teille, jolla on niin tasainen luonto, — ja puhdas sielu! Minä rukoilen teitä, älkää menkö naimisiin ilman rakkautta, pelkästä velvollisuudentunteesta, nöyryydestä tahi muutoin… Sekin on uskottomuutta, aivan samanlaatuista, ja vieläpä pahempaa. Uskokaa minua, minulla on oikeus puhua niin: minä olen kalliisti saanut maksaa siitä oikeudesta. Ja jos teidän Jumalanne…
Samassa huomasi Lavretski, että Leena ja Sandra seisoivat äänettöminä katsellen kummastellen häneen. Hän päästi Liisan kädet irti kiireisesti sanoen: antakaa anteeksi, ja läksi astumaan taloon päin.
— Yhtä minä pyydän teiltä vaan, sanoi hän, kääntyen Liisaan, älkää suinkaan päättäkö paikalla, odottakaa sitä, mitä teille sanon. Ja jos te ette uskoisikaan minua, jos päättäisittekin mennä avioliittoon järkenne tahdosta, niin siinä tapauksessa, ei ainakaan herra Panschinille: hän ei voi olla teidän miehenne… Eikö totta, lupaattehan olla kiirehtimättä?
Liisa, tahtoi vastata Lavretskille, vaan ei tullut sanoneeksi sanaakaan — ei sen tähden, että olisi päättänyt kiirehtiä, vaan sen tähden, että sydämensä sykki liian kovasti ja pelon tapainen tunne salpasi hänen hengityksensä.
XXX.
Mentyään Kalitinilta, kohtasi Lavretski Panschinin; he kumarsivat kylmästi toisilleen. Lavretski tuli asuntoonsa ja sulkeutui. Hän sai kokea ilmiöitä, joita tähän saakka ei ollut kokenut. Kauanko siitä kun hän oli rauhallisessa horroksessa? kauanko siitä, kuten hän itse sanoi, kun tunsi olleensa oikein onkalossa? Mikä siis muutti hänen asemansa? mikä nosti hänet jälleen? aivan tavallinen, ohipääsemätön, vaikka aina odottamaton tapaus: kuolemako? Juuri sama; mutta hän ei niin paljoa ajatellut vaimonsa kuolemata, omaa vapauttaan, kuin sitä, minkälaisen vastauksen Liisa antaa Panschinille. Hän tunsi, että kolmen päivän ajalla on hän ruvennut aivan toisilla silmillä katselemaan Liisaa; hänelle juohtui mieleen, kuinka hän saapuen kotiin ja ajatellen hänestä yön hiljaisuudessa, sanoi itseksensä: "jos…!" Tämä "jos", jolla hän tarkoitti entisyyttä, mahdotonta, oli nyt toteutunut, vaikka ei kuitenkaan niin, kuten hän oli toivonut — hänelle oli yksi vapaus liiaksi vähän. "Hän tottelee äitiänsä",, ajatteli hän, "hän menee naimisiin Panschinille mutta vaikka kieltäytyykin hänestä, — eikö se ole minulle yhdentekevä?" Käydessään peilin sivu, vilkasi hän siinä sattumalta kasvojansa, ja nostatti hartioitaan.
Päivä kului sukkelaan näissä ajatuksissa, tuli ilta. Lavretski läksi Kalitinille. Hän astui sinne kiireisesti, mutta lähestyessään taloa hidastutti askeleensa. Kuistin edessä seisoi Panschinin vaunut. "No, ajatteli Lavretski, enpä tahdo olla itsekäs", ja astui sisään. Talossa oli kaikki hiljaa, vierashuoneestakaan ei kuulunut mitään; hän avasi oven ja näki Maria Dmitrijevnan pelaavan korttia Panschinin kanssa. Panschin kumarsi hänelle ääneti, vaan talon emäntä huudahti: sepä odottamatonta! — ja rypisti hieman kulmakarvojaan. Lavretski istui hänen luokseen ja rupesi katselemaan hänen lehtiänsä.
— Osaatteko te pikettiä? kysyi hän Lavretskilta jollakin peitetyllä harmilla ja ilmoitti samassa, että oli hävittämäisillään.
Panschin luki yhdeksänkymmentä, alkaen kohteliaasti ottaa tikkejä, huolehtivat ja arvokkaat piirteet kasvoillaan. Luultavasti pelaavat valtiomiehet niin; varmaankin pelasi hän sillä tavalla Pietarissakin, jonkun mahtavan vastustajan kanssa, jolle tahtoi kiinniittää mieleen omaa täysikasvuisuuttaan ja mahtavuuttaan. "Sata yksi, sata kaksi, herttaa, sata kolme", kuului säännöllisesti hänen äänensä, eikä Lavretski voinut ymmärtää mille se värähti: soimaukselleko vaiko itseensä tyytyväisyydelle.
— Saanko tavata Marfa Timofejevnaa? kysyi hän, huomattuaan, että
Panschin vielä suuremmalla kopeudella alkoi korttia se'ata.
Taiteilijasta ei hänessä enään ollut huomattavana varjoakaan jälellä.
-— Luullakseni, saatte, lian on ylhäällä, vastasi Maria Dmitrijevna, — tiedustakaa.
Lavretski läksi ylös. Marfa Timofejevnankin tapasi hän korttia pelaamassa: hän pelasi "mylläriä" Nastasja Karpovnan kanssa. Roska rupesi haukkumaan tulijaa; mutta molemmat ämmät ottivat sydämellisesti hänet vastaan, etenkin Marfa Timofejevna näkyi olevan hyvällä tuulella.
— Ah! Fedja! Tee hyvin,.sanoi hän, istu, vaariseni. Me lopetamme siinä paikassa pelin, lähdötkö marjahilloa? Sandra, tuopas hänelle mansikkahilloa. Etkö tahdo? No, istu sitten niin; mutta älä suinkaan tupakoitse; en voi teidän tupakoitanne kärsiä, ja vieläpä Matroskakin aivastelee siitä.
Lavretski kiirehti sanomaan, ettei ollenkaan halua polttaa tupakkia.
— Olitko alhaalla? jatkoi ämmä, ketä siellä näit? Vieläkö se Panschin siellä kyökkii? Mutta näitkö Liisaa? Et? Hän tahtoi tulla tänne… Tuossa hän tuleekin; siinä susi missä mainitaan.
Liisa astui huoneesen ja, nähtyään Lavretskin, punehtui.
— Minä tulin teille vaan minutiksi, Marfa Timofejevna, alkoi hän…
— Miksikä minutiksi? sanoi tämä. Mitä te kaikki, nuoret tytöt, olette tuonlaisia hätäisiä? Käethän, että minulla on vieras: höpise jotain hänen kanssaan, pidä seuraa.
Liisa istui tuolin reunalle, nosti silmänsä Lavretskiin; hänestä tuntui, että hänen välttämättömästi täytyi antaa hänelle tietää, miten päättyi asia Panschinin kanssa. Mutka mitenkä tehdä se? Hänestä se oli sekä vastahakoista että häpeää. Kauanko siitä kun hän vasta tutustui tämän miehen kanssa, tämän, joka harvoin käy kirkossa ja aivan rauhallisesti kestää vaimonsa kuoleman, — ja nyt hän jo ilmoittaa hänelle salaisuuksiansa… Tosin hän ottaa osaa hänen kohtaloonsa; hän itse uskoo häntä ja tuntee mieltymystä häneen; mutta kuitenkin hänestä on häpeä, aivan kuin vieras olisi astunut hänen neitseelliseen, puhtaaseen kammioonsa.
Marfa Timofejevna tuli hänelle avuksi.
— Jos et sinä rupea häntä hauskuttamaan, sanoi hän, niin kuka häntä raukkaa ratottaa? Minä olen hänelle kovin vanha, hän on minulle liian viisas, vaan Nastasja Karpovnalle hän on liian vanha: hänelle pitäisi olla vaan nuoria miehiä.
— Millä minä voin hauskuttaa Feodor Ivanitschia? sanoi Liisa. Jos hän tahtoo, niin minä soitan pianolla hänelle jotakin, lisäsi hän epätietoisesta.
— Sepä hyvä; sinä olet viisas tyttöseni, sanoi Marfa Timofejevna. Menkää rakkaani alas; kun lopetatte soiton, niin tulkaa sitten ylös; minä näette jäin mylläriksi, on paha mieleni, tahdon päästä siitä.
Liisa nousi. Lavretski Iäksi hänen jälkeensä. Portaita laskeutuessa seisahtui Liisa.
— Totta sanotaan, alkoi hän, että ihmissydän on täynnä vastalauseita. Teidän esimerkkinne olisi pitänyt säikyttää minua, tehdä minut epäuskoiseksi rakkaus-avioliittoihin, mutta minä…
— Te annoitte kieltävän vastauksen? keskeytti Lavretski.
— En; mutta en myöntynytkään. Minä sanoin hänelle kaikki mitä taisin, ja pyysin häntä odottamaan. Oletteko te tyytyväinen? lisäsi hän sukkelasti hymyillen — ja Leveästi koskettaen käsipuita, juoksi hän pois portailta.
— Mitä minä soitan teille? kysyi hän, nostaen pianon kantta.
— Mitä haluatte, vastasi Lavretski ja istui niin että näki häntä suoraan kasvoihin.
Liisa alkoi soittaa, ja katseli kauan kättensä liikkeitä. Hän katsahti vihdoin Lavretskiin ja keskeytti soittonsa: niin lystinmäisiltä ja eriskummallisilta näyttivät hänen kasvonsa.
— Mikä teidän on? kysyi hän.
— Ei mitään, vastasi Lavretski, minun on oikein hyvä olla; minua ilahuttaa nähdä teitä, minä iloitsen teistä, jatkakaa.
— Minusta näyttää, sanoi Liisa hetken perästä, jos hän totisesti minua rakastaisi, ei hän olisi tätä kirjettä kirjoittanut; olisihan hänen pitänyt aavistaman, etten minä nyt voi vastata hänelle.
— Ei se ole tärkeää, sanoi Lavretski, tärkeä on se, että te ette rakasta häntä.
— Heittäkää jo valtaan, mitä tämä tuollainen puhe on! Minulle aaveilee yhä teidän vaimovainajanne, ja tekin peloitatte minua.
— Kuulitteko, Waldemar, kuinka sievästi minun Lisetteni soittaa? sanoi juuri silloin Maria Dmitrijevna Panschinille.
— Kyllä, vastasi Panschin, oikein herttaisesti.
Maria Dmitrijévna katsahti hellyydellä nuoreen vastapelaajaansa; mutta tämä tekeytyi vielä kopeamman ja huolehtivaisemman näköiseksi sekä julisti neljätoista kuningasta.
XXXI.
Lavretski ei ollut enää nuori mies; hän ei voinut kauan pettyä tunteesta, jonka Liisa oli herättänyt hänessä; samana päivänä oli hän vakuutettu siitä, että oli rakastunut Liisaan, Vaan se vakuutus ei tuottanut hänelle suurta iloa. "Eikö minulla nyt, ajatteli hän, kolmenkymmenenviiden vuoden i’ässä ole muuta tekemistä kuin antaa sydämeni taas naisen käsiin? Mutta Liisa ei olekaan sen pari: ei hän vaatisi minulta häpeällisiä uhrauksia; ei hän pakoittaisi minua luopumaan työstäni; hän elähdyttäisi itse minua rehelliseen, ankaraan työntekoon ja me menisimme kumpikin eteenpäin kohti hyvää tarkoitusta. Kyllä, lopetti hän ajatuksensa, kaikki on hyvä, mutta paha on ainoastaan se, että hän ei ensinkään huoli minusta. Ilmanko hän sanoi, että minä olen hänestä peloittava. Vaan eipä hän rakasta Panschiniakaan… Heikko lohdutus!"
Lavretski matkusti Wasiljevskiin; vaan ei voinut neljää päivääkään elää siellä, — hänelle tuli niin ikävä. Häntä rasitti myös odotus: mr Julesin ilmoittama uutinen vaati vakuutusta, vaan hän ei ollut saanut minkäänlaisia kirjeitä. Hän saapui kaupunkiin ja vietti iltansa Kalitinilla. Hänen oli helppo huomata, että Maria Dmitrijevna oli häntä vastustamaan asettunut; mutta hänen onnistui jonkun verran lauhduttaa häntä, hävittämällä hänelle korttipelissä viisitoista ruplaa, — samoin onnistui hänen olla puoli tuntia Liisan kanssa kahden, vaikka äitinsä oli päivää ennen varoittanut häntä rupeamasta liian likeiseen tuttavuuteen henkilön kanssa: "qui est un si grand ridieule" [joka on niin naurettava]. Hän huomasi Liisan muutoksen: hän oli muuttunut ajattelevaisemmaksi, tönii häntä poissa olostaan ja kysyi häneltä — eikö hän lähde huomenna kirkkoon? (seuraava päivä näet oli sunnuntai).
— Tulkaa, sanoi hän, ennen kuin Lavretski ehti vastaamaan, me rukoilemme yhtenä hänen sielunsa rauhan puolesta. Sitten hän lisäsi, ett'ei tiedä mitä tehdä, eikä tiedä onko hänellä oikeutta antaa Panschinin enää odottaa hänen päätöstään.
— Miksikä ei? kysyi Lavretski.
— Siksi, sanoi hän, että alan jo aavistaa minkälaisen vastauksen annan.
Hän sanoi päätänsä kivistävän ja meni ylös huoneesensa, epävakaisesti tarjottuaan sormiensa nenää Lavretskille.
Toisena päivänä meni Lavretski päiväsaarnaan. Liisa oli jo kirkossa, kun hän tuli. Tämä huomasi Lavretskin, vaikka ei kääntynyt häneen päin. Hän rukoili sydämensä pohjasta: hiljaa pilkoittivat hänen silmänsä, hiljaa painui ja kohosi päänsä. Lavretski tunsi hänen rukoilevan itsensäkin puolesta, ja ihana tunne täytti hänen sielunsa. Lavretskista tuntui sekä hyvälle että hiukan häpeälle. Säädyllisesti seisova kansa, tutut kasvot, laulun sulavuus, suitsutuslampun hajuava savu, pitkät vinot auringon säteet, jotka tunkeutuivat ikkunasta sisään, itse seinien ja patsaitten varjot — kaikki puhui hänen sydämelleen. Moneen aikaan ei hän ollut käynyt kirkossa, eikä myöskään rukoillut Jumalaa: ei hän nytkään säestänyt ainoatakaan rukousta, ei edes tehnyt ristinmerkkiäkään, mutta nyt toki hetkeksi, jos ei ruumiillaan, niin koko sielullaan kumartui Jumalan unhoittaja nöyränä maahan. Hän muisti, kuinka hän lapsuudessaan joka kerta kirkossa rukoili siksi, että tunsi ikäänkuin jonkun kostean koskettavan otsaansa; se, ajatteli hän silloin, on suojelusenkeli, joka koskettaa minua ja panee minuun valittujen merkin. Hän katsahti Liisaan… "Sinä saatoit minun tänne, ajatteli hän, kosketa siis minuun, kosketa minun sieluuni". Hän rukoili aina vaan yhtä hiljaa; kasvonsa näyttivät hänestä ihastuttavilta, ja Lavretski heltyi uudestaan, hän pyysi toiselle sielulle — rauhaa, omalle — armoa…
He yhtyivät kirkon etehisessä; Liisa tervehti häntä iloisella ja ystävällisellä komeudella. Aurinko valaisi kirkkaasti nuorta ruohoa kirkon pihamaalla, kirjavia naisten hameita ja huiveja; naapurikirkkojen kellot kajahtelivat korkeudessa; varpuset visertelivät aitojen seipäissä, Lavretski seisoi paljain päin ja hymyili; tuulen hengähdys liipoitteli hänen hiuksiaan ja Liisan hatun nauhoja. Hän auttoi Liisan ynnä mukana olleen Leenan vaunuihin, jakeli rahansa köyhille ja läksi verkalleen astuen kotiinsa.
XXXII.
Tuli raskaat päivät Feodor Ivanitschille. Hän oli lakkaamattomassa kuumeessa. Joka aamu hän kävi postissa, liikutuksella avaten kirjeitä, sanomalehtiä, — eikä missään ollut tietoa, joka olisi vahvistanut tahi vakuuttanut tuon ennen saadun surullisen sanoman todenperäisyyttä. Toisinaan hän tunsi itse itseänsä inhoavan: "mitä minä, — ajatteli hän, — odotan, ihan kuin korppi verta, varmaa tietoa vaimoni kuolemasta!" Kalitinilla hän kävi joka päivä; mutta ei hänellä ollut helpompi sielläkään: emäntä äkäili silminnähtävästi hänelle, otti häntä vastaan ainoastaan armosta; Panschin käyttäytyi häntä kohtaan kaksinkertaisella kohteliaisuudella; Lemm oli muuttunut ihan ihmisvihaajaksi ja tuskin kumarsi hänelle, mutta mikä tärkein: Liisa ikäänkuin karttoi häntä. Jos hän sattui jäämään milloin kahden kesken Lavretskin kanssa, niin entisen luottamuksen sijaan, hän hämmästyi; hän ei tietänyt mitä puhua, ja Lavretski tunsi myös jotain hämmästyksen tapaista. Liisa oli muutamassa päivässä muuttunut aivan toisenlaiseksi: hänen liikkeissään, äänessään, nauraessaankiu oli huomattavana senlainen liikutus, ennen olematon epävarmuus. Maria Dmitrijevna niinkuin todellinen itsekäs olento ei huomannut mitään; mutta Marfa Timofejevna alkoi epäillä lemmikkiänsä. Lavretski nuhteli monasti itseänsä siitä, että oli näyttänyt hänelle sanomalehden: hän ei aavistanutkaan, että hänen henkinen olentonsa olisi voinut vallata tytön puhtaat tunteet. Hän luuli muutoksen Liisassa tapahtuneen sisällisestä taistelusta, epätiedosta: mitä vastata Panschinille? Kerran toi hän Lavretskille kirjan, Walter Scott'in romaanin, jonka hän itse oli pyytänyt häneltä. ** — Oletteko lukeneet sen? kysyi Lavretski.
— En; minä en nyt jouda lukemista ajattelemaan, vastasi hän, aikoen lähteä pois.
— Odottakaa hetkinen; minä en pitkään aikaan ole ollut teidän kanssanne kahden kesken. Näyttää siltä kuin te pelkäisitte minua.
— Pelkään.
— Miksi, sanokaa?
— En tiedä.
Lavretski vaikeni.
— Sanokaapa, alkoi hän, ettekö vielä ole päättäneet?
— Mitä te tahdotte sillä sanoa? kysyi Liisa, silmiänsä lattiasta nostamatta.
— Te ymmärrätte minua…
Liisa punehtui äkkiä.
— Älkää kyselkö minulta mitään, sanoi hän kiihkoisesti, minä en tiedä mitään; minä en itsekään tiedä… Ja samassa hän läksi pois.
Seuraavana päivänä jälkeen puolisen saapui Lavretski Kalitinille ja huomasi siellä kaikki varustukset yösaarnaan. Ruokasalin nurkassa,, neliskulmaiselle pöydälle oli asetettu seinän nojaan pienet jumalankuvat, kultaisissa kehyksissä ja himmeät timantit pyhyyden säteinä. Vanha palvelija, harmaa hännystakki yllä, astui hiljakseen, kenkänsä kantoja kopisuttamatta, yli koko huoneen, asetti kaksi vahakynttilää jumalankuvain eteen, risti silmänsä, kumarsi ja siirtyi hiljalleen ulos. Valaisematon vierashuone oli tyhjä. Lavretski käveli ruokasalissa ja kysyi vihdoin: oliko nyt jonkun nimipäivä? Hänelle vastattiin kuiskaamalla: ei, vaan yösaarna oli pantu toimeen Elisabet Mihailovnan ja Marfa Timofejevnan tahdosta; ja että he olivat halunneet saada tänne ihmeitätekevän jumalankuvan, mutta se oli viety kolmenkymmenen virstan päähän sairaan luo. Kohta saapui muiden hengellisten muassa pappikin, vanha, kaljupäinen mies, kovasti rykäisten etehisessä; naiset saapuivat heti juhlakulussa viereisestä huoneesta hänen siunattavaksensa; Lavretski kumarsi heille ääneti; he kumarsivat hänelle samoin. Pappi seisoi vielä kotvasen, rykäsi ja kysyi hillityllä basso-äänellä:
— Käskettekö aloittamaan?
— Aloittakaa, pyhä isä, vastasi Maria Dmitrijevna.
Hän alkoi vaatettaa itseänsä; kirkko-laulaja messupaita yllä pyysi yksitoikkoisella äänellään tulista hiiltä; alkoi haista pyhälle savulle. Etehisestä syöksyivät pii'at ja miespalvelijat ovensuuhun ja asettuivat yhteen ryhmään. Roska, joka ei milloinkaan liikahtanut ylhäältä, ilmaantui äkkiä ruoka-saliin: sitä ruvettiin ajamaan pois — se säikähti, pyöri ja istui vihdoin lattialle; palvelija otti sen kiini ja vei pois. Jumalanpalvelus alkoi. Lavretski seisahtui nurkkaan; tunteensa olivat kummalliset, melkeinpä surulliset; hän ei itsekään saanut selvää tunteistaan. Maria Dmitrijevna seisoi kaikkein ensimäisenä nojatuolin edessä; hän risti silmänsä leväperäisesti, Oikein herrastavalla — milloin katsahdellen ympärilleen, milloin äkkiä nostaen katseensa ylöspäin: häntä suretti. Marfa Timofejevna näytti olevan huolestunut; Nastasja Karpovna laskeutui maallisiin kumarruksiinsa ja nousi ylös aina jonkinlaisella, hiljaisella ja varovaisella kohinalla; Liisa, niin kuin oli seisahtunut, niin seisoikin liikahtamatta paikallaan; likimäärin voi arvata hänen kasvojensa väreistä, että hän lakkaamatta ja tulisesti rukoili. Suudeltuaan ristiä jumalanpalveluksen loputtua, suuteli hän myös papin suurta, punaista kättä. Maria Dmitrijevna pyysi tätä juomaan teetä; hän riisui päältään kaapunsa, tuli jonkun verran maallikon näköiseksi ja meni naisten kanssa vierashuoneesen. Alkoi keskustelu, vaikka ei mikään vilkas. Pappi joi neljä kupillista teetä, alituisesti pyyhkien kaljua päätään ja kertoipa muun ohella, että kauppias Avaschnikov oli lahjoittanut seitsemän sataa ruplaa kirkon kumpulankultaukseen, ja neuvoi luotettavan lääkkeen pisamien poistamiseksi. Lavretski istui lähellä Liisaa, mutta hän oli ankaran näköinen, melkeinpä vihainen, eikä katsahtanut kertaakaan häneen päin. Näytti siltä, kuin hän olisi päättänyt olla häneen katsomatta; joku kylmä, ylpeä ihastus näytti tällä hetkellä valloittavan Liisan. Lavretski tahtoi hymyillä, tahtoi sanoa jotain hauskaa; mutta sydäntänsä ahdisti, ja hän läksi vihdoin pois jokseenkin nolona… Hän tunsi, että Liisassa oli jotakin, josta hän ei voinut selvää saada.
Toisen kerran taas Lavretskin istuessa vierashuoneessa ja kuunnellen Gedeonovskin hiipiviä, mutta huokailevia puheita, sattui hän kääntämään päätänsä ja huomasi Liisan läpitunkevan tarkan, kysyväisen katseen… Se oli kiinnitettynä häneen, se salaperäinen katse. Koko seuraavan yön ajatteli Lavretski vaan sitä katsetta. Hän ei rakastanut pojan tavoin, ei hän huokaillut kasvojen tähden, eikä Liisa itsekään senlaista tunnetta herättänyt; mutta rakkaus herättää omat kärsimisen joka ikäisessä, — ja hän sai tuntea ne täydelleen.
XXXIII.
Kerran, tavallisuuden mukaan, istui Lavretski Kalitinilla. Tukehduttavan kuuman päivän jälkeen oli tullut ihana ilta, ja vaikka Maria Dmitrijevna inhosikin läpi-vetoa, käski hän kuitenkin avaamaan ovet ja ikkunat puiston puolelta ja ilmoitti samassa, ettei halua korttia pelata, sillä olisihan syntiä istua kortit kädessä tuollaisella ilmalla, jolloin pitää ainoastaan nauttiman luonnon ihanuutta. Yksi vieraista oli Panschin. Illan elähdyttämänä tunsi hän mielessään taiteen kuiskauksia, mutta ollen haluton laulamaan Lavretskin läsnäollessa, ryhtyi hän runouteen: luki hyvin, mutta liian tunteellisesti ja tarpeettomilla hienouksilla, muutamia Lermontovin runoja (silloin ei vielä Puschkin kerennyt toistamiseen tulla käytäntöön) — ja äkkiä, ikäänkuin häveten omia liioittelujaan, alkoi hän tunnetun "Ajatukset" runon johdosta soimata ja parjata uudempaa sukupolvea, eikä myöskään siinä surussa unhoittanut sanoa, kuinka hän kaikki kääntäisi omalla tavallaan, jos valta olisi hänen käsissään. "Venäjä, sanoi hän, on jäänyt jälelle muusta Europasta; se pitää meidän kiini tapaaman. Uskottelevat, että me olemme liiaksi nuoria — se on valhe; ja vielä sen ohessa meillä ei ole muka kekseliäisyyttä! itse Il——v tunnustaa sen, että me emme ole hiirenpyydystäkään keksineet. Arvattavasti täytyy meidän vastoin tahtoammekin lainata muilta. Me sairastamme, sanoo Lermontov — siihen minäkin yhdyn; mutta me olemme sairaat sen tähden, että vasta puoleksi olemme tulleet euroopalaisiksi; millä me olemme loukkautuneet, sillä meidän tulee parantaakin itsemme ('le cadastre' ajatteli Lavretski). Meillä, pitkitti hän, ovat viisaimmat päät — les meilleues têtes — jo aikoja, sitten siitä vakuutetut; kaikki kansat ovat alkujaan samanlaisia; hankittakoon vaan hyviä perustus-laitoksia — niin on asian loppu. Kenties voisi tasaantua nykyisten kansojen oloihin; se on meidän asiamme, meidän… ihan oli vähällä sanoa: valtiollisten henkilöiden! virkamiesten tehtävä; mutta tarpeen sattuessa, älkää huolehtiko: perustuslaitokset kyllä muuttaisivat nämä olot." Maria Dmitrijevna myönnytteli ihastuksella Panschinin puhetta. "Katsos, ajatteli hän, millainen viisas mies luonani vierailee." Liisa nojautui ikkunaa vasten ääneti; Lavretski oli myös vaiti; Maria Timofejevna, joka pelasi korttia nurkassa ystävättärensä kanssa, mutisi jotakin nenänsä alta. Panschin käveli huoneessa edestakaisin puhuen kauniisti, vaan salaisella kiukulla: näytti siltä, kuin hän ei olisi parjannut koko sukupolvea, vaan muutamia hyvästi tunnettuja henkilöitä. Kalitinin puistossa, suuressa syreenipensaassa asui yörastas; sen ensimäiset iltasäveleet kuuluivat kaunopuheliaan puheen välillä; ensimäiset tähdet sytyttelivät tuliansa sinertävällä taivaalla, lehmusten liikkumattomain latvain kohdalla Lavretski nousi ja rupesi vastailemaan Panschinille; syttyi riita. Lavretski puolusti Venäjän nuoruutta ja omantakeisuutta; antoi uhriksi itsensä, koko sukupolvensa, mutta puolusti nuorempaa sukupolvea, heidän vakuutuksiaan ja mielipiteitään; Panschin vastaili äkäisesti ja jyrkästi, sanoen, että viisaitten ihmisten täytyy kaikki uudestaan tehdä, ja yltyi vihdoin niin, että unhoitti kamarijunkkari-arvonsa ja virkamies-asemansa, nimittäen Lavretskia jälkeen jääneeksi tieteilijäksi, vieläpä huomautti — tosin hyvin kaarrellen — hänen epä-asemaansa seurassa.
Lavretski ei suuttunut, ei koroittanut ääntään (hän muisti Mihalevitschin sanoneen häntä myös jälkeen jääneeksi — mutta voltairelaiseksi) — vaan aivan rauhallisesti kumosi hän Panschinin vakuutukset joka kohdassa. Hän näytti toteen hänelle hypähdysten ja perustuksellisten uudistusten mahdottomuuden virkamiesalan itsetunnon korkeudesta, — uudistusten, joiden toteutuminen ei perustu isänmaan tuntemiseen, eikä oikeaan ihanteiden luottamukseen; otti esimerkiksi oman kasvatuksensa, vaati ennen kaikkea kansan oikeuden tunnustamista ja malttia sen edessä, — sitä malttia, jota paitsi rohkeuskaan ei voi vastustaa valhetta; eikä vihdoin kieltäytynyt nuhteesta, että oli kevytmielisesti tuhlannut aikansa ja voimansa.
— Kaikki tämä on hyvä! huudahti viimein harmistunut Panschin, nyt te olette saapuneet Venäjälle, — mitä te ai’otte tehdä?
— Kyntää maata, vastasi Lavretski, ja ahkeroida, kuinka vaan parhaiten sitä kyntää voisi.
— Se on erinomaisen kiitettävää, epäilemättä, vastasi Panschin, minulle on kerrottu, että te olette tehneet jo suuria edistyksiäkin sillä alalla; mutta ajatelkaa, eihän jokainen kykene sillä alalla työskentelemään…
— Une nature poetique, tarttui Maria Dmitrijevna puheesen, — tietysti ei voi kyntää… et puis, te olette Wladimir Nikolajevitsch kutsuttu tekemään kaikki en prand.
Siinä oli jo liiaksi Panschinillekin: hän hämmästyi ja sotki puheensa. Hän koetteli siirtää sitä tähtitaivaan kauneuteen, Schubertin soittoon — ei mikään tahtonut oikein luonnistua; hän lopetti sillä, että pyysi Maria Dmitrijevnaa pelaamaan kanssaan pikettiä. — "Kuinka! tällaisena iltana?" vastasi tämä heikosti; vaan käskipä kuitenkin tuomaan kortit.
Panschin repäsi kerrassaan kuoren pois uudelta korttipakalta, Liisa ja Lavretski, ikäänkuin tuuman perästä nousivat ja asettuivat Marfa. Timofejevnan tuolin taa. Heille molemmille tuli äkkiä niin hyvä olo, että he oikein pelkäsivät jäävänsä kahden kesken, — ja samassa he tunsivat, että tuo viime aikoina rasittava ujosteleminen katosi palaamattomiin. Ämmä nipisti salaa Lavretskia poskesta, viekkaasti silmiänsä räpyttäen ja useampia kertoja päätään heilutellen sanoi kuiskaamalla: "häpäiset viisastelijan, kiitos!" Kaikki hiljeni huoneessa; kuului ainoastaan vahakynttiläin heikkoa rätinää, ja joskus käsien lyöntiä pöytään, huudahduksia tahi voittolukuja, ja laveana aaltona lainehti ikkunoista sisään, yhtenä hallan nostattaman viileyden kanssa, voimakas, helisevä yörastaan laulu.
XXXIV.
Liisa ei virkannut sanaakaan koko Lavretskin ja Panschinin riidan aikana, mutta kuunteli tarkasti ja oli kaikkineen kallistunut Lavretskin puolelle. Politiiki häntä hyvin vähän miellytti; mutta tuo itseensä luottavainen ääni, jolla pietarilainen virkamies puhui (hän ei tähän saakka milloinkaan ollut esiin tuonut itseänsä niin paljon) inhoitti häntä; tämän ylenkatse Venäjää kohtaan lonkkasi häntä. Liisalle ei mieleenkään tullut, että hän on isänmaansa rakastaja; vaan hänen luontonsa soveltui hyvin venäläisten ihmisten kanssa; venäläinen järkiperäisyys ilahutti häntä; aivan kaunistelematta vietti hän monet tunnit äitinsä alueelle kuuluvan kylänvanhimman kanssa, kun tämä kävi kaupungissa, ja puheli hänelle niinkuin vertaiselieen, ilman mitäkään ylhäistä korskaa. Lavretski tunsi tämän kaiken, eikä hän olisikaan ruvennut vastustamaan Panschinia muutoin, kuin ainoastaan Liisan tähden. Keskenään he eivät puhuneet sanaakaan, katseensakin tapasivat harvoin toisiansa; vaan molemmat ymmärsivät, että olivat lähestyneet ystävällisesti toinen toistansa sinä iltana, ymmärsivät, että rakastavat eivätkä rakasta yhtä ja samaa. Yhdessä he vaan erosivat; mutta Liisa toivoi salaisesti voivansa kääntää hänet Jumalan puoleen. He istuivat Marfa Timofejevnan luona ja, kuten näytti, katsoivat pelin kulkua; sitä he tosiaankin katsoivat, — vaan sen ohella paisui sydän kummankin rinnassa, eikä mitään heiltä kadonnut: heitä varten lauloi yörastas, tähdet tuikkivat, ja puutkin suhisivat hiljaa, unen, kesän sekä lämmön tuudittamina. Lavretski antautui tykkänään suloisen tunteensa valtaan ja iloitsi, vaan sana ei osaa kuvata sitä mikä liikkui tytön puhtaassa sielussa: se oli vielä salaisuus hännille itselleenkin; jääköön se siis muidenkin salaisuudeksi. Ei kukaan tiedä, ei kukaan ole nähnyt, eikä milloinkaan tule näkemäänkään, kuinka eloon ja kukoistukseen virkoava siemen itää ja kehittyy maan povessa.
Kello löi kymmenen, Marfa Timofejevna läksi ylös huoneisiinsa Nastasja Karpovnan kanssa; Lavretski ja Liisa kävelivät salin lattialla, seisahtuivat puistoon päin avatun oven eteen, katsahtivat etäiseen pimeyteen, sitten toisiinsa — ja naurahtivat; mielellään olisivat ehkä lähteneet puistoon käsitysten ja puhelleet kylliksensä. He kääntyivät Maria Dmitrijevnan ja Panschinin luo, joilla peliä yhä kesti. Viimeinen "kuningas" loppui vihdoin, ja emäntä nousi ohkien ja ähkien tyynyillä täytetystä nojatuolistaan; Panschin otti hattunsa, suuteli Maria Dmitrijevnan kättä, huomasi että joitakuita onnellisia ei mikään nyt estänyt maata menemästä ja nauttimasta yön rauhaa, jota vastoin hänen täytyi istua aamuun saakka tyhmien paperiensa ääressä, kumarsi kylmästi Liisalle (hän ei mitenkään aavistanut, että vastaukseksi hänen pyynnöllensä Liisa käskee odottamaan, siitäpä hän olikin äkeissään tälle) — ja läksi pois. Lavretski läksi hänen jälessään. Portilla he erosivat; Panschin herätti ajurinsa, pistämällä kepinnenällä häntä niskaan, istui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Lavretskin mieli ei tehnyt kotia menemään: hän meni niityille, kaupungin ulkopuolelle. Yö oli hiljainen ja valoisa, vaikka kuutamoa ei ollut; Lavretski käveli kauan hallaisessa ruohostossa: hän osui kapealle polulle; sitä myöten hän läksi astumaan. Se saattoi hänet pitkän aidan luo; siinä oli portti; hän koetti, melkeinpä tietämättänsä, sysätä sitä: se narahti hiukan ja aukeni, aivan kuin se olisi odottanut hänen kätensä kosketusta. Lavretski tuli puistoon, käveli kotvasen lehmuskäytävässä ja seisahtui kummastuneena: hän tunsi olevansa Kalitinin puistossa.
Hän meni paikalla kohti mustaa varjoa, joka laskeutui tiheästä pähkinäpensaasta, seisoi siinä kauan liikkumatonna, ihmetellen ja nostellen hartioitaan.
"Tämä merkinnee jotakin", ajatteli hän.
Kaikki oli hiljaa ympärillä; talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän astui varovasti eteenpäin. Tuolla, käytävän käännöksessä, näkyi hänelle äkkiä koko talo, mustine varjoineen; ainoastaan kahdessa ikkunassa yläkerroksessa pilkoitti tulta: Liisalla paloi kynttilä vaalean ikkunaverhon takana, ja Marfa Timofejevnan makuuhuoneessa tuikki punertava tuli yölampussa, kajastaen tasaisilta kultaisilta säteiltä, jumalankuvain edessä. Alhaalla balkongilla ammoitti ovi selkkosen selällään. Lavretski istahti puupenkille, tueten ruumistaan käsillään ja katsoen vuoroon avattuun oveen ja Liisan ikkunaan. Kaupungin kello ilmoitti puoliyön; talossa helähtivät pikkukellot myös, lyöden kaksitoista; vartija kalisutti säännöllisesti lautaansa. Lavretski ei mitään ajatellut, ei mitään odottanut; hänestä tuntui hauskalle olla lähellä Liisaa, istua hänen puistossaan penkillä, jossa hänkin on joskus istunut… Tuli katosi Liisan huoneesta.
"Hyvää yötä, rakas tyttöseni", kuiskasi Lavretski, istuen paikallaan hievahtamatta ja irroittamatta katsettaan pimenneestä ikkunasta.
Äkkiä ilmestyi valo yhdessä alakerroksen ikkunassa, siirtyen toiseen, kolmanteen… Joku käveli kynttilä kädessä huoneissa. "Olisikohan se Liisa? Eikö mitä…" Lavretski nousi… Välähti tuttava kajastus, ja vierashuoneesen ilmaantui Liisa. Vaaleassa puvussa, hiuspalmikot hartioillaan, astui hän hiljakseen pöydän luo, kumartui sen yli, asetti kynttilän pöydälle ja etsi jotain; sitten hän käänsi kasvonsa puistoon, läheni avattua ovea, aivan valkoisissaan, keveänä, kauniine vartaloineen, ja seisahtui kynnykselle. Väristys valtasi Lavretskin.
— Liisa! pääsi tuskin kuuluva sana hänen suustaan.
Tämä vavahti ja alkoi katsoa pimeyteen.
— Liisa! toisti Lavretski hiukan kovemmin ja tuli näkyviin varjosta.
Liisa veti säikähtäen pois päänsä ja horjahti takaperin: hän tunsi Lavretskin. Tämä huudahti häntä kolmannen kerran ja ojensi kätensä häntä kohti. Liisa poistui ovesta ja astui puistoon.
— Te? äännähti hän. Tekö täällä?
— Minä… minä… kuulkaa minua, kuiskasi Lavretski, otti häntä kädestä kiirii ja saattoi penkille istumaan.
Liisa astui hänen jälessään vastustamatta; hänen vaaleat kasvonsa, liikkumattomat silmänsä, kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat sanomatonta kummastusta. Lavretski asetti hänet istumaan penkille ja jäi itse seisomaan hänen eteensä.
—. Minä en aikonut tulla tänne, alkoi hän, minut saattoi… Minä… minä… minä rakastan teitä, ilmaisi hän vastentahtoisella kauhulla.
Liisa katsahti pitkällisesti häneen; näytti niin kuin hän nyt vasta; tällä hetkellä olisi ymmärtänyt missä hän oli ja mitä hänen kanssaan tapahtui. Hän yritti nousemaan, mutta ei voinut, vaan jäi paikoilleen ja peitti kasvonsa käsillään.
— Liisa, sanoi Lavretski, Liisa, toisti hän vielä kerta ja laskeusi polvilleen hänen jalkojensa juureen…
Liisan olkapäät alkoivat hieman vavahdella, sormet vaaleissa käsissään kiintyivät lujemmin kasvoihin.
— Mikä teidän on? kysyi Lavretski, ja kuuli hiljaisen itkun. Sydämensä liikahti… Hän ymmärsi mitä nämä kyyneleet merkitsivät. Todellako te rakastatte minua? kuiskasi hän, koskettaen hänen polveansa.
— Nouskaa, sai Liisa sanoneeksi, nouskaa, Feodor Ivanitsch. Mitä me tässä oikein teemme?
Lavretski nousi ja istui hänen viereensä penkille. Hän ei enää itkenyt vaan katsoi Lavretskiin kosteilla silmillään.
— Minua peloittaa; mitä me tässä oikein teemme? toisti hän.
— Minä rakastan teitä, sanoi Lavretski uudestaan, minä olen valmis uhraamaan teille koko elämäni.
Liisa vavahti taas, aivan kuin häntä olisi kauhistuttanut, ja nosti katseensa taivasta kohti.
— Se on kaikki Jumalan vallassa, sanoi hän.
— Mutta te rakastatte minua? Me tulemme onnelliseksi?
Liisa laski silmänsä maahan; Lavretski puristi häntä rintaansa vasten, ja hänen päänsä kallistui Lavretskin olkapäälle… Tämä kumarsi hieman päätään ja kosketti hänen vaaleita huuliaan.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua seisoi Lavretski puiston takaportilla. Se oli jo lukittu ja hänen täytyi hypätä aidan yli. Hän kääntyi kaupunkiin ja käveli sen uinailevia katuja myöten. Odottamaton, suuri ihastuksen tunne valtasi hänen sielunsa; kaikki epäilykset katosivat kerrassaan. "Katoa entinen, himmeä muisto, ajatteli hän, hän rakastaa minua, hän on omani." Äkkiä kuului hänestä kuin ilmassa hänen päänsä päällä soisi jonkunlaisia kummallisia, ihania säveleitä; hän seisahtui: säveleet helähtivät vielä ihanammin; sointuvana, voimakkaana virtana ne vyöryivät, — ja ne näyttivät puhuvan ja laulavan hänen onnestaan. Hän katsahti ympärilleen: säveleet kuuluivat pienen kartanon kahdesta, yläkerran ikkunasta.
— Lemm! huudahti Lavretski ja juoksi ikkunoiden luo. Lemm! Lemm! toisti hän kovasti.
Säveleet vaikenivat, ja ukon vartalo yönutussaan, rinta paljaana ja hapset hajallaan, näyttäytyi ikkunassa.
— Ahaa! sanoi hän arvokkaasti, tekö se olette?
— Kristofer Feodorovitsch, mikä ihastuttava soitto! Jumalan tähden päästäkää minut sisään.
Sanaakaan sanomatta, heitti ukko mahtavalla käden liikunnolla ovensa avaimen hänelle kadulle. Lavretski juoksi nopeasti ylös, astui huoneesen ja aikoi heittäytyä Lemmin syleiltäväksi, mutta tämä osoitti käskeväisesti tuolia, sanoen Venäjän kielellä: "Istukaa ja kuunnelkaa"; itse istui hän pianon ääreen, ylpeän ja ankaran näköisenä vilkaisten ympärilleen, ja alkoi soittonsa. Moneen aikaan ei Lavretski ollut kuullut mitään senlaista: jo ensi säveleen ihana, kiihkoinen sointu valtasi hänen sydämensä; se kajahteli, uhkui murhetta, onnea, suloutta, se kasvoi ja suli; se kosketti kaikkea, mikä maassa on kallista, salaista, pyhää; se uhkui sanomatonta kaihoa ja kohosi taivaisiin.
Lavretski oikasihe ja seisoi hurmaantuneena, vaaleana ihastuksesta. Nämä säveleet ne aivan tunkeusivat hänen vasta rakkauden onnesta vavisneesen sieluunsa; ne uhkuivat itsekin rakkautta. "Toistakaa", kuiskasi hän kun taukosi viimeinen sävel. Ukko heitti häneen haukan katseen, löi kädellä rintaansa ja, sanottuaan kiirehtimättä omalla äitinkielellään: "Jos minä olen suuri soittaja, on tämä minun tekemäni", ja alkoi uudestaan ihastuttavan sävelteoksensa. Huoneessa ei ollut kynttilää; nousevan kuun valo tunkeusi ikkunan syrjästä sisään; heleästi vapisi suloinen ilmakerros; pieni, köyhä huone näytti pyhyyden kammiolle, ja korkealle, huokaillen kohoili hopeaisessa puoli-hämärässä ukon pää. Lavretski tuli hänen luokseen ja syleili häntä. Ensin ei Lemm vastannut hänen syleilykseensä, vaan työnsi häntä luotaan kyynäspäällään; kauan, liikuttamatta jäsentänsäkään, katsoi hän yhtä ankarasti, melkein äreästi, ja äännähti ainoastaan pari kertaa: ahaa! Vihdoin hänen muuttuneet kasvonsa tyyntyivät, leppenivät ja vastaukseksi Lavretskin kiihkoisille toivotuksille, myhähti hän ensin hiukan, vaan sitten heltyi itkemään, heikosti tyrskien kuin lapsi.
— Se on kummallista, sanoi hän, että te juuri nyt tulitte; mutta minä tiedän, tiedän kaikki.
— Te tiedätte kaikki? sanoi Lavretski hämmästyneenä.
— Ettekö te kuulleet minua, vastasi Lemm, ettekö ymmärtäneet, että minä tiedän kaikki?
Lavretski ei voinut aamuun saakka nukkua, hän vietti koko yönsä istuen vuoteellaan. Ei Liisakaan maannut: hän rukoili.
XXXV.
Lukija tietää, kuinka Lavretski kasvoi ja vaurastui; mainitkaamme muutama sana myös Liisan kasvatuksesta. Hän oli täyttänyt jo kymmenennen ikävuotensa, kun isänsä kuoli; mutta tämäkin oli vähän huolta pitänyt Liisan kasvatuksesta. Raskautettuna työstä, aina huolehtiva omaisuutensa suurenemisesta, sydämikkö, kiivas, kärsimätön vaikka olikin, antoi hän kitsastelematta rahaa kasvatus- ja taide-opettajain palkkaamiseksi, vaatteisin ja muihin lastensa turpeisin; hän ei sietänyt, kuten itse sanoi, lellitellä kirkujia, eikä hänellä ollut aikaakaan lellittelyihin: hän työskenteli, puuhaili asioitansa, makasi vähän, pelasi joskus korttia, ja taas työskenteli; hän vertasi itseänsä hevoseen, joka on valjastettu kierremyllyä pyörittämään. "Joutuimpa elämäni luiskahti", sanoi hän kuolinvuoteellaan, katkera hymy kuivuneilla huulillaan. Todellisuudessa ei Maria Dmitrijevna huolehtinut yhtään enempää kuin miehensäkään Liisan kasvatuksesta, vaikka hän kehui Lavretskille että oli yksin kasvattanut lapsensa: hän vaatetti häntä kuin nukkea, silitteli häntä vieraitten aikana ja kutsui häntä korvin kuullen ymmärtäväiseksi ja herttaiseksi — siinä kaikki: laiskaa rouvaa raskautti kaikkinainen huoli. Isän eläessä oli Liisa erään parisilaisen kasvatusopettajan neiti Morón huostassa; vaan isän kuoltua jäi hän Marfa Timofejevnan hoidettavaksi. Marfa Timofejevnan lukija tuntee; vaan neiti Moró oli pikkuinen, heikko, rypistynyt olento, raajansa ja järkensä heikot kuin linnulla. Nuoruudessaan oli hän viettänyt huikentelevaa elämää, vaan vanhuuteensa saakka säilytti hän ainoastaan kaksi himoa — makeisiin ja korttiin. Kun hän milloin oli kylläinen, ei hän pelannut korttia, eikä lörissyt, kasvonsa muuttuivat heti melkein kalman karvaisiksi: tavallisesti hän silloin istui, katsoi, hengitti — ja näkyi aivan selvään, ett'ei minkäänlaista ajatusta liikkunut hänen päässään. Ei häntä voinut sanoa hyvänluontoiseksikaan: vaan eihän linnut hyvänluontoisia tavallisesti olekaan. Kevytmielisesti viettämänsä nuoruutensako tähden, vaiko lapsuudesta hengittämänsä parisilais-ilman takia, — piili hänessä jotain yleistä halpamaista epäilystä, joka tavallisesti tuli ilmi hänen sanoissaan: "tout ça c’est des betises" [kaikki se on vaan tyhmyyttä]. Hän puhui ranskaa säännöttömästi, mutta puhtaalla parisilaisäänteellä, eikä juoruilut eikä oikutellut, — mitä muuta voi vaatiakaan lapsen kasvattajalta? Liisaan hän vaikutti vähän; mutta sitä enemmin vaikutti häneen hoitajansa, Agatja Wlasjevna.
Tämän naisen kohtalo oli merkillinen. Hän oli syntynyt talonpoikaisesta perheestä; 16:sta vuotiaana annettiin hän naimisiin talonpojalle; toisista talonpoikaisista sisaruksistaan erosi hän suuresti. Hänen isänsä oli ollut parikymmentä vuotta kylänvanhimpana, oli koonnut itselleen paljon rahaa, sekä hemmoitteli tytärtään. Hän oli verraton kaunotar, ensimäinen koreilija koko seuduilla, järkevä, puhelias, rohkea. Hänen herransa, Dmitri Pestov, Marfa Dmitrijevnan isä, hiljainen ja sievä mies, näki hänet kerta riihellä, puheli hänen kanssaan ja rakastui silmittömästi häneen. Hän jäi kohta leskeksi; Pestov vaikka olikin nainut mies, otti hänet taloonsa ja vaatetti hänen mitä parhaiten. Agafja tottui kohta uuteen asemaansa, aivan kuin ei milloinkaan olisi toisin elänytkään. Hän lihoi, ihonsakin tuli valkeammaksi; käsivarret, hienojen hihojensa varjossa, pullistuivat kuin kauppiaan rouvalla; tee-keitin oli lakkaamatta pöydällä; hän pukeusi ainoastaan silkkiin ja samettiin sekä makasikin vaan untuvapatjoilla. Vuotta viisi kesti tätä nautintoa, kun Dmitri Pestov kuoli; hänen leskensä, hyvänluontoinen rouva, säälien vainajan muistoa, ei tahtonut käyttäytyä epärehellisesti kilpailijatansa kohtaan, etenkin kuin Agafja aina muisti oikean asemansa; vaan kuitenkin antoi hänet naimisiin karjanhoitajalle ja lähetti pois silmäinsä edestä. Kului noin kolme vuotta. Kerran, helteisenä kesäpäivänä, ajoi rouva karjapihaansa. Agatja tarjosi hänelle juoda hyvää, kylmää kermaa, käytti itseänsä hyvin kainosti ja oli muutoinkin niin siisti ja sievä, iloinen, kaikkeen tyytyvä, että rouva ilmoitti hänelle anteeksi antavansa ja salli hänen käydä talossansa; vaan kuuden kuukauden ajalla mieltyi häneen niin, että otti hänet emäntäpiiaksensa, uskoen kaiken talouden hänen huostaansa, Agafja astui taas voimiinsa, lihoi ja vaikeni; rouva uskoi häntä kaikessa. Niin kului vielä viisi vuotta. Onnettomuus kohtasi toisen kerran Agafjaa. Miehensä, jonka hän oli toimittanut herrasväkensä palvelijaksi, alkoi juoda, jäi tiehensä useaksi päiväksi ja päälle päätteeksi varasti kuusi herrasväen hopealusikkaa ja piiloitti ne — toistaiseksi — vaimonsa vaate-kirstuun. Se saatiin ilmi. Hänet pantiin taas karjanhoitajaksi, vaan Agafja sai toisenlaisen rangaistuksen; talosta häntä tosin ei ajettu pois, mutta emäntäpii'asta muutettiin hän ompelijaksi ja käskettiin tanukan sijasta pitämään huivia. Kaikkien kummastukseksi, otti Agafja vastaan hiljaisella nöyryydellä onnettomuutensa. Hänellä oli silloin yli kolmekymmentä vuotta, lapsensa olivat kaikki kuolleet, eikä miehensäkään enään kauan elänyt, Aika lähestyi, jolloin hänen tuli tehdä parannus: hän teki sen myös. Hän muuttui vaiteliaaksi ja jumaliseksi, kävi jok’ikisessä aamu- ja päiväsaarnassa, lahjoitti pois kaikki hyvät vaatteensa. Viisitoista vuotta vietti hän hiljaisena, rauhallisena, nöyränä, kenenkään kanssa riitelemättä, kaikessa myöten antaen. Jos joku parjasi häntä, kumarsi hän vaan nöyrästi ja kiitti neuvosta. Rouva oli jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut ja ottanut hänen päältään rangaistuksen, vieläpä antoi omasta päästään hänelle tanukankin; mutta hän ei tahtonut sitä pitää — kävi vaan huivi päässä ja mustat vaatteet yllä; vaan rouvan kuoleman jälkeen tuli hän vielä hiljaisemmaksi ja nöyremmäksi. Venäläinen ihminen pelkää ja kiintyy kohta; mutta hänen kunnioitustansa on vaikea saavuttaa: se ei onnistu kohta, eikä kaikille. Kaikki talossa kunnioittivat suuresti Agafjaa; ei kukaan muistellut hänen entisiä virheitänsä, ihan kuin ne olisivat tulleet maahan haudatuksi vanhan herran kanssa yhtenä..
Kalitin, tultuansa Maria Dmitrijevnan mieheksi, tahtoi antaa Agafjalle talon emännyyden; mutta tämä kieltäytyi siitä; Kalitin huudahti hänelle: tämä kumarsi syvään ja meni ulos. Viisas Kalitin ymmärsi ihmisiä; hän ymmärsi Agatjaakin, eikä unhoittanut häntä. Muutettuaan kaupunkiin asumaan, asetti hän Agafjan, tämän omasta suostumuksesta, lapsenhoitajaksi Liisalle, jolla vasta oli viides vuosi.
Liisaa peloittivat ensin uuden hoitajansa totiset ja ankarat kasvot; mutta sitten hän tottui ja rakastui häneen sydämestänsä. Hän oli itsekin hyvin totinen lapsi: kasvojensa piirteet muistuttivat ankaraa ja säännöllistä Kalitinin muotoa; ainoastaan silmänsä eivät olleet isän; niissä ilmaantui tyyni tarkkaavaisuus ja lempeys, joka on harvinaista lapsissa. Nukkien kanssa hän ei viitsinyt leikkiä, nauroi hiljaa ja lyhyesti, käyttäytyi taitavasti. Hän vaipui ajatuksiinsa harvoin, mutta aina todenperästä; ollen hetkisen ääneti, lopetti hän tavallisesti sen sillä, että kääntyi jonkun aikaihmisen puoleen kysymyksellä, joka todisti hänen päänsä työskentelevän uuden vaikeuden kanssa. Hän lopetti aikaiseen sopertamisensa ja puhui jo neljännellä vuodellaan aivan selvästi. Isäänsä hän pelkäsi: tunne äitiinsä oli rajaton, ei hän häntä pelännyt, eikä hyväillyt; vaan toisekseen, ei hän hyväillyt Agafjaakaan, vaikka ainoastaan häntä yksin rakasti. Agafja ei hänestä luopunut. Lystinmoista oli nähdä heitä kahden kesken. Agafja, musta vaatteus yllä, huivi päässä, kasvot laihtuneina, läpikuultavina kuin vaha, mutta aina vielä kauneina ja elokkaina, ja istui tavallisesti suorana, kutoi sukkaa, hänen jalkainsa juuressa, pienellä tuolilla istui Liisa, myös jotakin tehden tahi taitavasti nostaen ylös kirkkaat silmänsä, kuunteli mitä Agafja kertoi; vaan Agafja ei kertonutkaan hänelle satuja: säännöllisellä ja tasaisella äänellä kertoi hän Pyhän Neitsyen, erakkojen, Herran profettain, pyhäin marttyyrien elämästä; kertoi Liisalle kuinka profetat elivät korvessa, kuinka pelastuivat vaaroista, kärsivät nälkää, janoa, — eivätkä pelänneet hallitsijoita, vaan ennustivat Kristuksen tuloa; kuinka heille taivaan linnut leipää toivat, kuinka heitä pedotkin tottelivat; kuinka niissä paikoissa, joissa heidän verensä vuoti, kasvoi kukkasia. "Keltaruusujako?" kysyi kerran Liisa, joka hyvin rakasti kukkasia… Agatja puhui Liisan kanssa arvokkaasti ja nöyrästi, ikäänkuin itse tuntien, ett'ei hänen sopisi mainita niin ylhäisiä ja pyhiä sanoja. Liisa kuunteli häntä — ja Kaikkivaltiaan, Kaikkitietävä!! Jumalan kuva tunkeusi suloisesti hänen sieluunsa, täyttäen sen puhtaalla, ylhäisellä pelolla, ja Kristuskin tuntui hänestä niin likeiselle, tuttavalle, melkein sukulaiselle; Agafja opetti hänet rukoilemaankin. Toisinaan hän herätti Liisan jo aikaiseen päivän noustessa, nopeasti vaatettaen ja vieden hänet salaa aamusaarnaan; Liisa kulki varpaisillaan, tuskin hengittäen, hänen jälessään; kylmyys ja aamun puoli-hämärä, kirkon raittius ja tyhjyys, itse näitten käyntien salaisuus, varovainen tulo takaisin huoneesen, vuoteellensa, — kaikki tämä kielletty sekoitus, salaperäisyys, pyhyys liikutti tyttöä, tunkeutuen hänen sydämensä sisimpään pohjukkaan. Agafja ei milloinkaan eikä ketään tuominnut, ei hän Liisaakaan torunut vallattomuuksista. Jos hän oli johonkin tyytymätön, niin oli hän ääneti; ja Liisa ymmärsi mitä se merkitsi; vilkkaalla lapsen huomaavaisuudellaan ymmärsi hän hyvin milloin Agafja oli tyytymätön muihin — joko Maria Dmitrijevnaan tahi itseensä Kalitiniin. Noin vuotta kolme, hiukan yli oli Liisa Agafjan hoidettavana; neiti Moró tuli hänen sijaansa; mutta kevytmielinen ranskalaisnainen kuivettuneine raajoineen ja tout ça c’est des bétises huudahduksineen — ei voinut Liisan sydämestä ajaa pois hänen rakastettua hoitajaansa: kylvetyt siemenet olivat kovin syvälle juurtuneet. Sen ohella, vaikka Agafja ei enää hoitanut Liisaa, jäi hän taloon ja näki usein kasvattiansa, joka luotti häneen kuten ennenkin.
Marfa Timofejevnan saavuttua Kalitinin taloon, ei Agatja kuitenkaan sopinut hänen kanssaan. Entisen "herrattaren" mahtava käytös ei ollut mieleen kärsimättömälle ja itsepäiselle eukolle. Agafja pyrki päästäkseen rukousmatkalle, eikä enää takaisin tullutkaan. Himmeitä huhuja kulki, että hän olisi sulkeutunut luostariin. Mutta jättämänsä jälki Liisan sydämessä ei haihtunut. Hän kävi entiseen tapaansa päiväsaarnassa, aivan kuin pyhänä, rukoili hartaasti, jollakin pidätetyllä ja häveliäällä innolla, jota Maria Dmitrijevna monasti salaa ihmetteli, ja itse Marfa Timofejevnakin, vaikka ei mitään Liisalta kieltänyt, koetti vähentää hänessä kiihkoa, eikä sallinut hänen tehdä liikoja maallisia kumarruksia: ei se muka vapaasukuiselle ole soveliasta. Liisa oppi hyvästi, se tahtoo sanoa ahkeroiden; erittäin loistavia ominaisuuksia ja taitavaa järkeä ei Jumala ollut hänelle lahjoittanut; vaivatta ei hän mitään oppinut. Hän soitti hyvästi pianolla, mutta ainoastaan Lemm tiesi mitä se hänelle maksoi. Hän luki vähän, hänellä ei ollut "omia sanojaan", vaan oli omat ajatuksensa, ja hän kulki omaa uraansa. Eipä hän muutoin olisi vivahtanutkaan isäänsä: ei tämäkään kysellyt toisilta mitä hänen tulisi tehdä. Siten hän edistyi rauhallisesti, kiirehtimättä, saavuttaen yhdeksännentoista ikävuotensa. Hän oli hyvin kaunis, ehk’ei itse sitä tiennyt. Hänen joka liikkeessään kuvastautui vastentahtoinen, hieman onnistumaton ylhäisyys; äänensä helisi koskemattoman nuoruuden hopealle, vähinkin mieltymyksen tunne nostatti sydämellisen hymyn hänen huulillaan, antaen syvän kajastuksen ja jonkinlaisen salaisen hellyyden hänen kirkastuneille silmilleen. Ollen velvollisuuden tunteen vallassa peläten loukkaavansa — olipa se kuka hyvänsä, hellä- ja hyväsydämisenä rakasti hän kaikkia, eikä ketään erittäin; hän rakasti ainoata Jumalaa autuaallisesti, kainosti, hellästi. Lavretski oli ensimäinen, joka häiritsi hänen hiljaisen sisällisen olentonsa.
Senlainen oli Liisa.
XXXVI.
Seuraavana päivänä, kello kahdentoista aikaan, läksi Lavretski Kalitinille. Tiellä tapasi hän Panschinin, joka ratsasti hänen ohitsensa, hattu aivan silmille vedettynä. Kalitinilla ei Lavretskia otettu vastaan — ensi kerta siitä saakka, kuin hän oli tutustunut heidän kanssaan. Maria Dmitrijevna "lepäsi", niin ilmoitti palvelija; kivisti muka päätä. Marfa Timofejevna ja Elisabet Mihailovna eivät olleet kotona. Lavretski käveli puiston lähellä toivossa tapaavansa Liisan, mutta ei tavannut ketään. Hän tuli kahden tunnin kuluttua, vaan sai saman vastauksen, jonka ohella palvelija katsahti häneen jotensakin epäkohteliaasti. Lavretskista näytti sopimattomalta ilmaantua kolmannen kerran samana päivänä, jonka tähden päätti lähteä Wasiljevskiin, jossa hänellä oli muitakin asioita. Tiellä hän teki kaikenlaisia päätöksiä, toinen toistaan kauniimpia: vaan tätinsä talossa valtasi hänen suru; hän alkoi puheleen Antonin kanssa; ukolla osui olemaan kaikenlaisia ikäviä ajatuksia mielessä. Hän kertoi Lavretskille, kuinka Glafira Petrovna ennen kuolematansa purasi omaa kättänsä, — ja oltuaan hetken ääneti, sanoi huokaillen: "Joka ihminen, herra-vaariseni, on itse itsellensä syötäväksi annettu". Oli jo myöhäinen kun Lavretski läksi takaisin kaupunkiin. Eiliset säveleet kaikuivat hänen korvissaan. Liisan kuva esiytyi hänen sielussaan koko autuaallisessa kirkkaudessaan; hän heltyi ajatellessaan että hän rakastaa häntä, — ja saapui kaupungin kartanoonsa rauhallisena ja onnellisena.
Ensimäiseksi, mikä häntä kummastutti tultuaan etehiseen, oli hajuvesien tuoksu, jota hän ei kärsiä voinut; siinä seisoi myös korkeita kirstuja ja lippaita. Kamariherran kasvot, jotka sattuivat hänen vastaansa, näytti kummallisilta. Antamatta selvitystä kummastuksilleen, astui hän yli vierashuoneen kynnyksen… Hänelle nousi vastaan nojatuolista nainen mustassa silkkipuvussa ja, nostaen patisti nenäliinan kalpeille kasvoilleen, astui muutaman askeleen eteenpäin, kumarsi huolellisesti su'itun, hajuvesistä lemuavan päänsä ja putosi hänen jalkojensa juureen… Siinä vasta hän tunsi hänet; se oli hänen vaimonsa.
Hengityksensä oli salpaantumaisillaan… hän nojautui seinään.
— Feodor, älkää ajako minua pois! sanoi hän Ranskan kielellä; äänensä viilsi kuin veitsellä Lavretskin sydäntä.
Hän katsoi vaimoonsa mielettömänä, ja kuitenkin huomasi hän sen vaalenneen ja lihoneen.
— Feodor! pitkitti tämä, joskus liikutellen silmäluomiansa ja varovasti väännellen ihmeenkauniita käsiään, Feodor, minä olen rikkonut teitä vastaan, kovasti rikkonut, — sanonpa enemmänkin, minä olen pahantekijä; mutta kuulkaa: katumus vaivaa minua, minä olen itse itselleni kuormaksi, minä en enää voinut kestää kohtaloani; minä olen monasti tahtonut tulla teidän luoksenne takaisin, mutta olen pelännyt teidän vihaanne; minä päätin reväistä kaiken yhteyden entisyyteni kanssa… puis, j’ai été si malade, — minä olin kovin sairaana, lisäsi hän, silittäen kädellään poskeaan ja otsaansa, minä käytin hyväkseni levinnyttä huhua kuolemastani, minä hylkäsin kaikki; en pysähtynyt mihinkään, kiirehdin öin päivin tänne; minä epäilin kauan tulenko vai en teidän, minun tuomarini, eteen — paraitre devant vous, mon juge; mutta minä päätin vihdoin, muistaessani teidän ainaisen hyvyytenne, saapua luoksenne; minä sain tietää teidän osoitteenne Moskovassa. Uskokaa, jatkoi hän, hiljaa nousten ylös lattialta ja istuen aivan tuolin kulmalle; minä olen usein ajatellut kuolemaa ja niin paljon rohkeutta olisi minussa ollut, että olisin voinut lopettaa päiväni — oih, elämäni on nyt minulle raskas taakka! — mutta ajatus tyttärestäni, minun Ailastani on pidättänyt minua; hän on täällä, hän makaa tässä viereisessä huoneessa, lapsi raukka! Hän on väsynyt, te saatte nähdä hänet: hän ei kuitenkaan olo rikollinen teitä kohtaan,, mutta minä olen niin onneton, niin onneton! huudahti rouva Lavretski ja purskahti itkemään.
Lavretski tointui vihdoin; hän irtausi seinästä ja kääntyi ovelle päin.
— Te menette? huusi hänen vaimonsa epätoivossa, o, se on hirmuista! Sanomatta minulle ainoata sanaakaan, ainoatakaan nuhdetta… Se ylenkatse tappaa minut, se on hirmuista!
Lavretski seisahtui.
— Mitä te tahdotte kuulla minulta? sanoi hän kolkolla äänellä.
— En mitään, en mitään, tarttui tämä kiireisesti puheesen, minä tiedän, että minulla ei ole oikeutta mitään anoakaan; en minä mieletön ole, uskokaa; minä en toivo, minä en tohdi toivoa teidän anteeksiantamistanne; minä rohkenen vaan rukoilla teitä, että te neuvoisitte minulle, mitä minun tulee tehdä, missä elää? Minä täytän käskynne kuin orja, olkoon se mikä hyvänsä.
— Minulla ei ole mitään käskemistä teille, vastasi Lavretski samalla äänellä, te tiedätte — meidän välimme on loppunut… ja nyt, enemmän kuin milloinkaan. Te voitte elää missä tahdotte; ja jos teille riittää vähäksi teidän eläkkeenne…
— Ah, älkää mainitko tuonlaisia hirmuisia sanoja, keskeytti hänet Varvara Pavlovna, armahtakaa minua vaikka… vaikka tämän enkelin tähden… Ja sanottuaan nämät sanat, juoksi Varvara Pavlovna toiseen huoneesen ja tuli samassa takaisin pieni, hyvin kauniisti vaatetettu tyttönen käsivarrella. Tuuheat ruskeat kiharat putoilivat hänen punehtuneille kasvoilleen ja suurille, mustille, unisille silmilleen; lapsi hymyili, ja tirristeli silmiään tulen valossa, pitäen äitiään kaulasta pullealla kädellään.
— Ada, vois, c’est ton père, sanoi Varvara Pavlovna, siivoten kiharoita pois silmiltä ja kiihkoisesti suudellen häntä, prie le avec moi [Ada, tuossa on isäsi, rakoile häntä minun kanssani.]
— C’est ça, papa? [Onko se isä?] äännähti tyttönen, sorahdellen.
— Oui, mon enfant n’est ce pas, que tu l'aimes? [On, lapsukaiseni, rakastathan sinä häntä, niinhän?]
Sitä ei Lavretski enää kestänyt.
— Missähän murhenäytelmässä juuri tällainen kohtaus on? mutisi hän ja meni ulos.
Varvara Pavlovna seisoi hetken aikaa asemassaan, hiljaan olkapäitään nostaen, sitten vei tytön toiseen huoneesen, riisui ja pani hänet vuoteelle. Itse hän otti kirjan, istui lampun ääreen,, odotteli vielä tunnin ja vihdoin meni itsekin levolle.
— Eh bien, madame? kysyi palvelustyttö, jonka hän oli tuonut mukanaan Parisista, päästäen irti kureliiviä.
— Eh bien Justina, vastasi tämä, hän on hyvin vanhentunut, mutta minusta näyttää, että hän on aina vielä yhtä hyvä. Antakaa minulle hansikkaat yöksi, valmistakaa huomiseksi harmaa leninki; ja muistakaa hankkia lampaan kylkipaistia Adalle… Tosin, niitä on täällä vaikea saada; mutta täytyy koettaa.
— A la guerre, comme à la guerre [Sodassa kuin sodassa], vastasi Justina ja sammutti kynttilän.