Aatelispesä

XXXVII.

Enemmän kuin pari tuntia kuleksi Lavretski kaupungin katuja. Hänelle juohtui mieleen viettämänsä yö Parisin ympäristössä. Sydämensä oli pakahtua, päänsä oli kuin ontto ja tyhjä, siellä pyörivät aina yhdet ja samat ajatukset, synkät, riitaiset, vihaiset. "Hän elää, hän on täällä", kuiskaa hän yhä kasvavalla kummastuksella. Hän tunsi kadottaneensa Liisan. Sappensa kiehui, liian odottamatta oli tämä isku kohdannut häntä. Kuinka voi hän niin herkästi uskoa sanomalehden valheellista kertomusta, paperiliuskaa? "No, jos minä en olisi uskonut, ajatteli hän, mikä ero siinä olisi ollut? Minä en olisi tietänyt Liisan rakastavan minua; eikä hän olisi sitä itsekään tiennyt." Hän ei voinut saada pois luotaan vaimonsa kuvaa, ääntä, katseita… ja hän kirosi itseänsä, kirosi kaikkea maan päällä.

Väsyneenä tuli hän aamun valetessa Lemmin asunnolle. Hän sai kauan ulkona ryskyttää, vihdoin näyttäytyi ikkunassa ukon pää yömyssyssä, happamena, ryppyisenä, ei vähintäkään enää sen huokaavan totisen pään näköinen, joka neljäkolmatta tuntia takaperin taiteilijamahtavuudessaan katsahti ruhtinaallisesti Lavretskiin.

— Mitä teillä on tarvis? kysyi Lemm, en minä joka ilta voi teille soittaa, minä olen ottanut tikottia sisääni. Mutta varmaankin näyttivät Lavretskin kasvot kummallisilta: ukko nosti kätensä silmiensä varjoksi, katsahti yövieraasensa ja laski hänet sisään.

— Minun vaimoni on tullut, sanoi Lavretski, nosti päätänsä ja äkkiä, tietämättänsä, rupesi nauramaan.

Lemmin kasvot näyttivät kummastuneilta, mutta hän ei edes myhähtänytkään, kääriytyipä vaan lujemmin yötakkiinsa.

— Ettehän te tiedä, pitkitti Lavretski, minä luulin… minä lu’in sanomalehdestä, että vaimoni on kuollut.

— O——o, äskettäinkö te lu'itte? kysyi Lemm.

— Niin, aivan äskettäin.

— O-—o, toisti ukko ja nosti korkealle silmäluomensa. Ja hän saapui?

— Saapui. Hän on nyt luonani, ja minä… minä olen onneton ihminen.

Ja hän naurahti taas.

— Te olette onneton ihminen, toisti ukko pitkänveteisesti.

— Kristofer Feodorovitsch, alkoi Lavretski, otatteko viedäksenne kirjelapun?

— Hm. Saisinko tietää kelle.

— Elisab…

— Ah, — kyllä, kyllä ymmärrän. Hyvä. Milloin se pitäisi viedä.

— Huomenna, mitä aikaisemmin.

— Hm. Voipi lähettää Katrin, minun piikani. Ei, minä lähden itse.

— Ja tuokaa minulle vastaus.

— Ja tuon vastauksen.

Lemm huo’ahti.

— Niin, minun nuori ystäväni; te olette tosiaankin onneton nuorimies,

Lavretski kirjoitti pari sanaa Liisalle: hän ilmoitti vaimonsa tulosta, pyysi saadakseen tavata häntä, — ja heittäytyi kapealle sohvalle kasvot seinään käännettyinä; ukko meni vuoteellensa ja kääntelihe vielä kauan, rykien ja juoden suullisen kerrassaan tikottiansa.

Aamu vaikeni; molemmat nousivat ylös. He katselivat kummallisilla silmillä toisiansa. Lavretskin mieli teki tällä hetkellä murhata itsensä.

Piika Katrin toi heille pahanmakuista kahvia. Kello löi kahdeksan. Lemm pani hatun päähänsä, sanoen aikovansa antaa Kalitinilla opetusta kello yhdeksän, vaan siten sai soveliaan syyn nyt mennäkseen ja meni. Lavretski heittäytyi taas sohvalle ja aivan sydämensä pohjasta kohosi katkera nauru. Hän ajatteli siitä, kuinka vaimonsa ajoi hänet ulos talostaan, hän kuvaili mielessään Liisan asemaa, ummisti silmänsä ja heitteli käsiään yli pään. Viimeinkin tuli Lemm takaisin tuoden hänelle pienen paperi-palan, johon Liisa oli piirtänyt seuraavat sanat: "Tänään me emme voi tavata toisiamme; kenties — huomen’iltana. Hyvästi". Lavretski kiitti kuivanlaisesti ja hajamielisesti Lemmiä ja läksi asuntoonsa.

Hän tapasi vaimonsa eineellä; Ada, pää täynnä paperitötteröjä, valkoinen sininauhainen hame yllään, istui ja söi lampaan kylkipaistia. Varvara Pavlovna nousi heti kun Lavretski astui sisään, ja lähestyi häntä nöyrän näköisenä. Tämä pyysi häntä seuraamaan itseänsä työhuoneesen, lukitsi oven jälessään ja alkoi astua huoneessa edestakaisin; Varvara Pavlovna istui, pani sievästi toisen käden toisensa päälle ja alkoi tarkastaa häntä aina vielä kauneilla, mutta hieman lauhtuneilla silmillään.

Lavretski ei vielä hetikään voinut puhua, hän tunsi ett'ei vallinnut itseänsä; hän huomasi selvästi että Varvara Pavlovna ei yhtään pelännyt häntä, vaan näytti siltä, että on valmis heti tainnoksiin menemään.

— Kuulkaa rouva, alkoi hän viimein, raskaasti hengittäen ja aika ajoin hammasta purren, meillä ei ole mitään kursailemista keskenämme; minä en teidän katumustanne usko; ja vaikka se olisikin todellinen, niin yhdistyä teidän kanssanne uudestaan, elää teidän kanssanne on minulle mahdotonta.

Varvara Pavlovna puristi huulensa yhteen ja tirristi silmiään. "Se on inho, ajatteli hän, siis loppu: minä en enää hänen silmissään ole nainenkaan."

— Se on mahdotonta, toisti Lavretski, pannen kiini takkinsa nappeja. Minä en ymmärrä miksi te juuri tänne suvaitsitte tulla: varmaankin teiltä loppuivat kaikki rahat.

— Voi! te loukkaatte minua, kuiskasi Varvara Pavlovna.

— Olkoonpa se kuinka tahansa — olette te kuitenkin, mielipahakseni, minun vaimoni. Enhän teitä voi ulos ajaa… siis tässä esitykseni: te voitte tänään, jos niin haluatte, lähteä Lavrikkaan, eläkää siellä; kuten tiedätte on siellä hyvä kartano; paitsi eläkettänne tulette samaan vielä, kaikki tarpeenne… tyydyttekö siihen?

Varvara Pavlovna nosti hienon nenäliinansa kasvoilleen.

— Johan minä sanoin teille, äännähti hän, ja huulensa vapisivat hermokkaasti, että minä olen tyytyvä kaikkeen, mitä ikinänsä te suvainnette määrätä minulle; tällä kertaa on minun ainoastaan kysyminen: sallitteko minun ehkä, kiittää teitä jalomielisyydestänne?

— Ilman kiitosta, pyydän teitä, näin on parempi, sanoi Lavretski kiireisesti. Siis, lisäsi hän, lähestyen ovea, minä voin luottaa…

— Huomenna olen Lavrikassa, äännähti Varvara Pavlovna, kunnioittavasti nousten istuimeltaan. Mutta Feodor Ivanitsch… (Feodoriksi ei hän enää häntä nimittänyt).

— Mitä teillä on tarvis?

— Minä tiedän, että en ole vielä millään ansainnut anteeksisaamista; voinko minä ehkä toivoa aikaa myöten…

— Ah, Varvara Pavlovna, keskeytti Lavretski hänet, te olette ymmärtävä nainen, enkä minäkään mikään hassu ole; minä tiedän, että sitä teille ei ole ensinkään tarvis. Minä olen teille anteeksiantanut jo aikoja sitten; mutta meidän välillämme on aina ollut pohjaton juopa.

— Minä osaan nöyrtyä, vastasi Varvara Pavlovna ja kumarsi. En minä ole unhoittanut vikaani; enkä yhtään olisi ihmetellyt jos olisin saanut tietää teidän iloinneen minun kuolemastani — lisäsi hän, ujosti viitaten kädessään sanomalehteen, minkä Lavretski oli pöydälle unhoittanut.

Feodor Ivanitsch vavahti: kertomus oli merkitty lyijykynällä. Varvara Pavlovna katsahti häneen vielä suuremmalla alentuvaisuudella. Hän näytti tällä hetkellä erinomaisen kauniilta. Harmaa parisilainen pukunsa vaatetti kauniisti hänen siron, melkein seitsentoistavuotiaalta näyttävän vartalonsa, hänen sievän hienon kaulansa, jota ympäröi valkea kaulus, tasaisesti kohoileva rinta, kätensä ilman rannerenkaita ja sormuksia, — koko tämä olento, aaltoilevista hiuksista hiukan näkyvään kengänkärkeen saakka, oli niin miellyttävä…

Lavretski heitti häneen kiukkuisen katseen, oli vähällä huudahtaa: brava! vähällä lyödä häntä päälakeen — ja läksi ulos. Tunnin kuluttua matkusti hän jo Wasiljevskiin, vaan kahden tunnin kuluttua käski Varvara Pavlovna tilaamaan parhaat vaunut kaupungista, pani päähänsä yksinkertaisen mustaverhoisen olkihatun ja yllensä sievän levätin, antoi Adan Justinan huostaan ja läksi Kalitinille: tehtyään kysymyksiä palvelijoille, sai hän tietää miehensä käyvän siellä joka päivä.

XXXVIII.

Päivä jona Varvara Pavlovna tuli O——n kaupunkiin oli ikävä Lavretskille, sekä myös raskas Liisalle. Hän ei vielä kerennyt tulla ales tervehtimään äitiänsä, kun kuuli jo kavioitten kopsetta, ja salaisella kauhulla näki hän Panschinin ratsastavan pihalle. "Hän saapui lopullista päätöstä saamaan", ajatteli hän, eikä siinä pettynytkään; pyörähdeltyään vierashuoneessa, pyysi Panschin Liisaa lähtemään kanssansa puistoon ja vaati kohtalonsa ratkaisemista. Liisa kokosi voimansa yhteen ja ilmoitti että ei voi olla hänen vaimonansa. Hän kuunteli puhetta loppuun saakka, seisten syrjittään, hattu vedettynä otsalle; kohteliaasti, mutta muuttuneella äänellä kysyi hän Liisalta: onko se hänen viimeinen sanansa, ja onko hän jollakin antanut aihetta niin suureen muutokseen hänen mielessänsä? sitten painoi hän kätensä silmilleen, huokasi lyhyesti ja katkonaisesti, ja otti sen taas pois kasvoiltaan.

— Minä en tahtonut mennä rikottua tietä, sanoi hän kolkolla äänellä, minä tahdoin saada ystävän sydämeni mukaisen; mutta se ei näy olevan sallittu. Hyvästi, toivo! Hän kumarsi syvään Liisalle ja meni taloon päin.

Liisa toivoi hänen kohta lähtevän pois; mutta hän meni Maria Dmitrijevnan työhuoneesen ja istui siellä melkein tunnin verran. Pois lähtiessään sanoi hän Liisalle: votre mère vous appelle; adieu à jamais… [Äitinne kutsuu teitä; hyvästi ainiaaksi], istui hevosen selkään ja kuistilta saakka antoi sen nelistämällä mennä. Liisa meni Maria Dmitrijevnan luo ja tapasi hänet itkemässä: Panschin oli kertonut hänelle onnettomuutensa.

— Miksi sinä tapoit minun? Miksi sinä tapoit minun? niin alkoi valituksensa toiveissaan pettynyt leski. Ketä sinä oikein tahtoisit? Miks’ei hän sinulle sopisi? Kamarijunkkari! kuuluisa! Hän voisi Pietarissa naida minkä hovineiden hyvänsä. Ja minä, ja minä kuin toivoin! Ja kauanko siitä on, kun sinä häntä kohtaan noin muutuit? Jostakin tämä pilvi on puhallettu, ei se itsestään ole tullut. Eiköhän tuo mullikka? Löysipähan neuvonantajan! — Ja hän, minun herttaiseni, pitkitti Maria Dmitrijevna, kuinka hän on kohtelias, surun saartamanakin kuinka osaanottava. Ei luvannut hyljätä minua. Ah, minä en kestä tätä! Ah, päätäni kivistää kauheasti! Lähetäpäs Palaschka luokseni. Sinä tapat minut, jos et päätöstäsi muuta, — kuuletko? Ja sanottuaan häntä pari kertaa kiittämättömäksi, lähetti Maria Dmitrijevna hänet pois luotaan.

Liisa meni omaan huoneesensa. Hän ei kerennyt vielä levähtää keskusteluistaan Panschinin ja äitinsä kanssa, kun taas ukkonen jyrähti hänen päänsä päällä, ja siltä taholta josta hän sitä kaikkein vähemmin odotti. Maria Timofejevna tuli hänen huoneesensa ja sulki oven jälessään. Kasvonsa olivat vaaleat, tanukka oli syrjittäni päässä, silmänsä paloivat, kädet ja huulet vapisivat. Liisa kummastui: hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt viisasta, ymmärtäväistä tätiään sen näköisenä.

— Miellyttävää, neitiseni, alkoi Marfa Timofejevna vapisevalla ja katkonaisella soperruksella, miellyttävää! Keltä sinä vaan olet oppinut, tyttöparka… Anna minulle vettä; en voi puhua.

— Rauhoittukaa tätiseni; mikä teidän on? sanoi Liisa, antaen hänelle vesilasin. Ettehän te itse, muistaakseni, tahtoneet herra Panschinia.

Marfa Timofejevna pani pois lasin.

— En voi juoda: tärisevät viimeisetkin hampaat pois suustani. Mikä Panschin? Ei tässä Panschin ole kysymyksessä! Vaan sanopa paremmin minulle, kuka sinun on opettanut öisin kohtauksia määräämään — kuka?

Liisa kalpeni.

— Ole niin hyvä, älä yritäkään väittää, jatkoi Marfa Timofejevna. Sandra näki itse kaikki ja sanoi minulle. Minä kielsin hänen puhumasta siitä; eikä Sandra valehtele.

— En minä väitäkään, tätiseni, sanoi Liisa tuskin kuultavasti.

— Aijai! Vai niin, lapsirukka; sinä määräsit kohtauksen hänelle, tuolle vanhalle synti-säkille, tuolle hiipijälle.

— En.

— Kuinka niin?

— Minä menin alas saliin kirjaa ottamaan: hän oli puistossa ja kutsui minua.

— Ja sinä menit? Miellyttävää. Tahi rakastatko sinä häntä, vai mitä?

— Rakastan, vastasi Liisa hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.

— Herranen aika! Hän rakastaa Fedjaa! Marfa Timofejevna tempasi tanukan pois päästään. Nainutta miestä rakastaa! mitä? rakastaa!

— Hän kertoi minulle, alkoi Liisa…

— Mitä hän kertoi sinulle, senkin kottarainen, mitä-ä?

— Hän kertoi minulle, että hänen vaimonsa on kuollut.

Maria Timofejevna risti silmänsä. — Herra armonsa hänelle antakoon! kuiskasi hän, joutava muija oli — olkoon toisin muisteltu. Vai niin; hän on siis leski. Kyllä hän näkyy olevan sukkela. Yhden vaimon kuoletti, ja toiseen käsiksi. Katsos, tyyneessä kala kutee! Mutta kuulehan mitä minä sanon sinulle, tyttöseni: meidän aikoinamme, kun minä olin nuori, saivat tytöt tuonlaisista tekosistaan kalliisti maksaa. Älä siinä suutu minuun, muoriseni; totuudesta suuttuvat ainoastaan hölmöt. Minä en häntä vastaan ottanut tänään. Minä rakastan häntä, mutta tätä tekoa en milloinkaan voi hänelle anteeksi antaa. Katsohan, leski! Anna minulle vettä. Vain lähetit sinä Panschinin pitkällä nenällä takaisin, siinä teit viisaasti; mutta älä istu öisin noiden viettelijäin miesten kanssa; älä pahoita minua vanhusta! Taikka en minä aina hyväile — osaan minä purkaakin… Vain leski!

Marfa Timofejevna meni pois; Liisa istui nurkkaan ja rupesi itkemään. Katkeralta tuntui hänen sielussaan; ei hän ollut ansainnut tänlaista alennusta! Surulliselta tuntui hänestä rakkaus: toisen kerran hän itki jo eilis-illasta asti. Vasta ennätti kehkeytyä hänen sydämessään uusi, odottamaton tunne ja nyt jo koskettelivat vieraat kädet karkeasti hänen sisimpää salaisuuttaan! Häpeälle, katkeralle ja kipeälle tuntui hänestä: mutta ei epäilystäkään, ei pelkoa hänessä ollut, — ja Lavretski tuntui hänestä vielä kalliimmalta. Hän epäili ainoastaan niin kauan kun ei itseänsä ymmärtänyt; mutta kohtauksen jälkeen, jälkeen suudelman — ei hän enää epäillä voinut; hän tiesi rakastavansa — rakastavansa rehellisesti, totisesti, oli kiintynyt lujasti koko elämänsä i’äksi, eikä pelännyt uhkauksia; hän tunsi ett'ei väkivalta tätä yhteyttä voisi eroittaa.

XXXIX.

Maria Dmitrijevna hämmästyi suuresti kun palvelija ilmoitti Varvara Pavlovna Lavretskin tulosta; hän ei oikein tietänyt, ottaisiko vastaan häntä: hän pelkäsi loukkaavansa Feodor Ivanitschia. Vihdoin sai uteliaisuus voiton. Mitäs, ajatteli hän, onhan hänkin sukulainen, ja istuen nojatuoliin, sanoi palvelijalle: kutsu! Kului muutama hetkinen; ovi avautui; Varvara Pavlovna lähestyi nopeasti tuskin kuuluvilla askelilla Maria Dmitrijevnaa ja antamatta hänen nousta nojatuolistaan, melkein notkisti polvensa hänen edessään.

— Kiitoksia, täti, alkoi hän liikutetulla ja hiljaisella äänellä Venäjäksi, kiitoksia; en minä odottanut tänlaista alentuvaisuutta teiltä; te olette hyvä kuin enkeli.

Sanottuaan nämä sanat, tarttui Varvara Pavlovna Maria Dmitrijevnan käteen, puristi sitä hellästi pehmoisten, vaaleansinisten geneveläishansikkaittensa välissä, ja nosti sen kiihkoisesti ruusunpunaisille täyteläisille huulilleen. Maria Dmitrijevna hämmästyi nähdessään näin kauniin, ihastuttavasti vaatetetun naisen melkein jalkainsa juuressa; hän ei tietänyt, kuinka olla: hän tahtoi ottaa pois kätensä, istuttaa hänet viereensä, vieläpä sanoa hänelle jotakin miellyttävää; vihdoin hän nousi ja suuteli Varvara Pavlovnaa sileään ja hyvänhajuiseen otsaan. Varvara Pavlovna heltyi kokonaan tämän suutelon vaikutuksesta.

— Hyvää päivää, bonjour, sanoi Maria Dmitrijevna, tietysti, minä en aavistanut… toisekseen, tietysti, minulla on hauska nähdä tätä. Ymmärrättehän, armaani, — eihän minun ole oltava tuomarina miehen ja vaimon välillä…

— Mieheni on oikeassa, keskeytti hänet Varvara Pavlovna, minä yksin olen kaikkeen syypää.

— Ne ovat hyvin kiitettävät tunteet, vastasi Maria Dmitrijevna, hyvin.
Milloin te saavuitte? Joko te näitte häntä? Istukaahan toki, olkaa hyvä.

— Minä saavuin eilen, vastasi Varvara Pavlovna, kainosti istuen tuolille; minä näin Feodor Ivanitschin ja puhelin hänen kanssaan.

— No! Ja mitä hän?

— Minä pelkäsin odottamattoman tuloni herättävän hänen vihansa, pitkitti Varvara Pavlovna, mutta ei hän kuitenkaan kieltänyt minulta läsnäoloansa.

— Se tahtoo sanoa, hän ei… Niin, niin, ymmärrän, äännähti Maria Dmitrijevna. Hän on vaan päältä nähden hiukan karkea, mutta sydän hänellä on hellä.

— Feodor Ivanitsch ei antanut minulle anteeksi; hän ei tahtonut kuulla minua loppuun asti… Mutta hän oli niin hyvä, että määräsi minulle Lavrikan asuntopaikaksi.

— Vai niin! Se on kaunis maatila!

— Minä lähden sinne jo huomenna, täyttääkseni hänen tahtoansa; mutta minä katsoin velvollisuudekseni ensin käydä teidän luonanne.

— Hyvin, hyvin olen kiitollinen teille siitä, armaani. Sukulaisiansa ei pidä milloinkaan unhoittaman. Vaan tiedättekö, minä ihmettelen, kuinka te puhutte hyvästi Venäjän kieltä. C’est étonnant.

Varvara Pavlovna huokasi raskaasti.

— Minä olen liian kauan elänyt ulkomailla, Maria Dmitrijevna, minä tiedän sen: mutta sydämeni on aina ollut venäläinen, minä en milloinkaan ole unhoittanut isänmaatani.

— Niin, niin; se onkin kaikkein paras. Luullakseni ei Feodor Ivanitsch teitä ollenkaan odottanut… Niin; uskokaa minun kokemustani: la patrie avant tout [Isänmaa ennen kaikkea]. Ah, olkaa niin hyvä ja näyttäkää, mikä kaunis levätti teillä on?

— Pidättekö siitä? Varvara Pavlovna otti kiireisesti sen pois olkapäiltään. Se on aivan yksinkertainen, minä ostin sen madame Baudran’ilta.

— Se näkyy paikalla, että on madame Baudran’ilta… Kuinka kaunis ja mikä maku! Minä olen vakuutettu teidän tuoneen suuren joukon miellyttäviä kapineita mukananne. Minä katselisin niitä mielelläni, jos ei muuta.

— Koko minun toalettini on valmis teidän palvelukseksenne, rakas täti. Jos suvaitsette, voin minä opettaa yhtä ja toista teidän kamarineitsyellenne. Minulla on mukanani palvelustyttö Parisista, — ihmeteltävä ompelijatar.

— Te olette liian hyvä, armaani. Mutta, todellakin, minulla on häpeä…

— Häpeä… toisti Varvara Pavlovna nuhtelevaisesti. Tahdotteko saattaa minua onnelliseksi — menetelkää kanssani, niinkuin omaisuutenne kanssa!

Maria Dmitrijevna oli ihan sulamaisillaan.

— Vous êtes charmante [Te olette ihastuttava], sanoi hän. Miksi te ette ota pois hattua, hansikkaita?

— Kuinka? te sallitte? kysyi Varvara Pavlovna ja keveästi, ikäänkuin kummastuen, löi kätensä yhteen.

— Niin tietysti; syöttehän te kanssamme päivällistä, kuten toivon. Minä… minä esitän teille tyttäreni. Maria Dmitrijevna hämmästyi hiukan. "No! menköön vaikka päin männistöä!" ajatteli hän. Hän on hiukan kipeä tänäpänä.

— O, ma tante, kuinka te olette hyvä! huudahti Varvara Pavlovna ja pyhkäsi nenäliinalla silmiänsä.

Palvelija ilmoitti Gedeonovskin tulon. Vanha kielilakkari astui sisään, kumartuen ja myhähdellen. Maria Dmitrijevna esitti hänet vieraallensa. Ensin hän hämmentyi; mutta Varvara Pavlovna puhui hänen kanssaan niin viekistelevän kohteliaasti, että hänen korviansa rupesi kuumoittamaan ja sepityksensä, panettelunsa, sievistelynsä alkoivat hunajana vuotaa hänen huuliltaan. Varvara Pavlovna kuunteli häntä, hymyili pidätteleväisesti ja yltyi vihdoin itsekin puheliaaksi. Hän kertoi sieväsesti Parisista, matkustuksistaan, Badenista; sai pari kertaa Maria Dmitrijevnan nauramaan ja joka kerta sitten huokaili syvään ja näytti aivan kuin ajatuksissaan olisi nuhdellut itseään sopimattomasta iloisuudestaan; pyysi luvan saadakseen tuoda Adaa heille; otti käsistään hansikkaat ja näytteli sileillä, à la guimare saippualla pestyillä hyppysillään, — kuinka ja missä kannetaan reunustimia, ryschiä, pitsejä, poimuja; lupasi tuoda pullollisen englantilaista Victorian Essence hajuvettä, ja iloitsi lapsen lailla, kun Maria Dmitrijevna suostui vastaan ottamaan sen lahjaksi; rupesi itkemään kertoessaan minkä tunteen hänessä herättivät ensimäiset Venäjän kirkonkellon kajahdukset tullessaan yli rajan: "niin syvästi ne liikuttivat minua, aivan sydämeeni saakka", sanoi hän.

Tällä hetkellä astui Liisa huoneesen.

Aamusta, samasta hetkestä saakka, kun hän kangistuneena kauhistuksesta, luki Lavretskin kirjeen, valmisteli hän itseänsä vastaan ottamaan hänen vaimoansa; hän aavisti tapaavansa hänet. Hän päätti olla karttamatta häntä, rangaistukseksi, kuten hän itse nimitti, häpeällisille toiveilleen. Odottamaton käännös hänen kohtalossaan väristytti häntä hirmuisesti; noissa muutamissa hetkissä oli muotonsa laihtunut; mutta hän ei enää vuodattanut kyyneltäkään. "Asiasta!" sanoi hän itse itselleen, töin tuskin hilliten sydämessään jonkinlaisia katkeria, vihaisia, itseänsäkin peloittavia nytkähdyksiä. "No, täytyy mennä!" ajatteli hän, kun sai kuulla rouva Lavretskin tulosta, ja meni… Hän seisoi kauan aikaa vierashuoneen oven takana ennen kuin päätti avata sen; ja ajatuksella: "minä olen rikkonut häntä vastaan", astui hän yli kynnyksen, pakoittaen itsensä katsomaan häneen ja hymyilemään. Varvara Pavlovna huomattuaan hänen astuneen sisään, meni hänelle vastaan, kumartui hieman hänen edessään, mutta kuitenkin kunnioittavasti. Sallikaa minun esittää itseni teille, sanoi hän hiipivällä äänellä, teidän maman on niin alentuva minua kohtaan, että minä toivon teidänkin olevan… hyväsydämisen. Kun Varvara Pavlovna sanoi tämän viimeisen sanan, oli hänen kasvojensa piirteissä huomattavana viekas hymy, kylmä vaan samassa lempeä katse, koko hänen olentonsa, käsien ja olkapäitten että itse vaatteuksenkin liike — herättivät Liisassa siihen määrään inhoa, että hän ei voinut sanaakaan vastata hänelle, ja ojensi vastoin tahtoansa hänelle kätensäkin. "Tämä neiti vierastaa minua", ajatteli Varvara Pavlovna, kovasti puristaen Liisan kättä ja, käännyttyään Maria Dmitrijevnan puoleen, sanoi puoli-ääneensä: mais elle est delicieuse! [Onhan hän miellyttävä!] Liisa kiivastui hieman: iva, pilkka kuuluivat hänelle tässä ylistyksessä; mutta hän päätti olla uskomatta huomiotansa ja istui ikkunan viereen ompelutelineiden taa. Varvara Pavlovna ei häntä sielläkään jättänyt rauhaan: lähestyi häntä, alkoi kiittää hänen aistiansa, taitoansa… Kovasti ja kipeästi alkoi Liisan sydän tykyttää: hän jaksoi tuskin hillitä rauhattomuuttaan, jaksoi tuskin istua paikallaan. Hänestä näytti, että Varvara Pavlovna tietää kaikki ja nyt salaisesti iloiten pilkkaa häntä. Hänen onnekseen alkoi Gedeonovski puhella Varvara Pavlovnan kanssa ja sai pois hänen huomionsa Liisasta. Hän kumartui telineiden yli ja katsoi salaa Varvara Pavlovnaan. "Tätä naista, ajatteli hän, on hän siis rakastanut." Mutta samassa päätti hän olla ajattelematta Lavretskia: hän pelkäsi kadottavansa tyyneytensä, hän tunsi päätänsä hiljaa huimaavan. Maria Dmitrijevna alkoi puhella soitosta.

— Minä olen kuullut, armaani, alkoi hän, teidän olevan erinomaisen pianon soittajan.

— Minä en ole pitkään aikaan soittanut, vastasi Varvara Pavlovna, hiljalleen istuen pianon taa, ja nopeasti liipaisten painimia sormillaan. Käskettekö?

— Tehkää niin hyvin.

Varvara Pavlovna soitti mestarillisesti loistavan ja vaikean Görtzin etydin. Hänellä oli paljon voimaa ja näppäryyttä.

— Keijukainen! huudahti Gedeonovski.

— Tavatonta! vakuutti Maria Dmitrijevna.

— No, Varvara Pavlovna, tunnustanpa, sano; hän, ensi kertaa nimittäen häntä nimeltään, te hämmästytitte minut; tehän voisitte vaikka konsertteja antaa. Kaupungissamme on soittaja, vanha lystikäs saksalais-ukko, hyvin oppinut mies, joka Liisaa opettaa; hänen te aivan hurmaatte soitollanne.

— Onko Elisabet Mihailovna myös soittaja? kysyi Varvara Pavlovna, hieman kääntäen päätään hänen puoleensa.

— Niin, kyllä hän soittaa tavallisesti ja rakastaa soittoa; mutta mitä se on teidän rinnallanne? Vaan täällä on vielä muuan nuori mies: sen kanssahan teidän pitää tutustuman. Hän on taiteilija hengeltään ja runoileekin erinomaisesti. Hän yksin voi teitä täydelleen arvostella.

— Nuori mies? sanoi Varvara Pavlovna. Millainen hän on? Joku köyhä?

-— Ei suinkaan, ensimäinen seuramies meillä eikä ainoastaan meillä — et à Petersbourg. Kamarijunkkari, ylhäisimmissä piireissä suosittu. Te olette ehkä kuulleet hänestä: Panschin, Wladimir Nikolajevitsch. Hän on täällä valtion uskottuna… tuleva ministeri, huomatkaa!

— Ja on taiteilija?

— Taiteilija hengeltään, ja niin herttainen. Te saatte nähdä hänen.
Hän on täällä olonsa aikana usein käynyt meillä; minä kutsuin häntä
tänä iltana luokseni saapumaan; toivon, että hän saapuu, lisäsi Maria
Dmitrievna kiireisesti huoaten ja salavihkaa katkerasti hymyillen.

Liisa ymmärsi mitä se hymy merkitsi; mutta hän ajatteli aivan toista tällä kertaa.

— Ja nuori? lisäsi Varvara Pavlovna, verkalleen näppäyttäen sormiansa pianoon.

— Kahdeksankolmattavuotias ja mitä onnellisempi ulkomuodoltaan. Un jeune homme accompli, huomatkaa.

— Mallikas nuorukainen, voi sanoa, huomautti Gedeonovski.

Varvara Pavlovna alkoi äkkiä soittaa reipasta Straussin valssia, alottaen sen niin voimakkaasti ja pikaisesti, että Gedeonovski oikein vavahti; aivan keskellä siirtyi hän surulliseen nuottiin ja lopetti soittonsa arialla "Säteistä". Fra poco… hän huomasi, että iloinen soitto ei sovellu hänen asemaansa. Aria "Säteistä", tunteellisemmat kohdat soitettuina voimakkaammin, liikutti kovin Maria Dmitrijevnaa.

— Millainen sydänkäpy, sanoi hän puoliääneensä Gedeonovskille.

— Keijukainen! toisti Gedeonovski ja nosti silmänsä taivasta kohti.

Päivällisen hetki oli lähestynyt. Marfa Timofejevna tuli ylhäältä, kun jo keittoruoka oli pöydällä. Hän käyttäytyi hyvin kuivasti Varvara Pavlovnaa kohtaan, vastaili vaan puolilla sanoilla hänen mielistelyihinsä, eikä katsonut kertaakaan häneen. Varvara Pavlovna huomasi kohta, ett'ei tästä ämmästä selkoa saanut, jonka tähden lopetti puhelemisen hänen kanssansa; vaan sen sijaan oli Maria Dmitrijevna kahta ystävällisempi vierastansa kohtaan: häntä suututti tatin epäkohteliaisuus. Vaan toisekseen, ei Marfa Timofejevna ollut katsomatta yksistään Varvara Pavlovnaan: ei hän katsonut Liisaankaan, vaikka silmänsä niin paloivatkin. Hän istui kuin kivettyneenä, aivan keltaisena, vaaleana, yhteen puristunein huulin — eikä syönyt mitään. Liisa näytti rauhalliselta; ja aivan kuin sydämensä olisi vallannut; kummallinen tunnottomuus, tuomitun tunnottomuus valtasi hänet. Päivällistä syödessä puhui Varvara Pavlovna vähän: aivan kuin hän taas olisi pelästynyt ja tekeytyi sievän, alakuloisen näköiseksi, Gedeonovski yksin koetti ylläpitää puhetta kertomuksillaan, vaikka vähän väliä katsahti pelokkaasti Marfa Timofejevnaan ja aivasteli, — aivastus tapasi hänen joka kerta kun hän Marfa Timofejevnan läsnä ollessa yritti jotakin valehtelemaan, mutta tämä ei häirinnyt häntä, ei keskeyttänyt hänen kertomuksiaan. Päivällisen jälkeen tuli selville, että Varvara Pavlovna rakastaa hyvin pelata preferanssia; Maria Dmitrijevnasta oli tämä niin mieleen, että hän oikein heltyi ja ajatteli itsekseen: "aika hullu mahtaa tuo Feodor Ivanitsch olla: ei osannut tuonlaista naista ymmärtää!"

Hän istui korttia pelaamaan Varvara Pavlovnan ja Gedeonovskin kanssa, vaan Maria Timofejevna vei Liisan muassaan ylös, sanottuaan, että hän on niin sairaan näköinen, kun varmaankin hänen päätänsä kivistää.

— Niin, hänen päätänsä kivistää hirveästi, äännähti Maria Dmitrijevna, kääntyen Varvara Pavlovnan puoleen, ja silmiänsä väännellen. Minulla itselläni on usein senlaisia pistoksia…

— Sanokaapas! vastasi Varvara Pavlovna.

Liisa tuli tatin huoueesen ja voimattomuudessaan laskeusi tuolille istumaan. Marfa Timofejevna katsoi kauan ja ääneti häneen, laskeusi hiljaan polvilleen hänen eteensä ja samoin ääneti, alkoi suudella vuoroon hänen käsiänsä. Liisa kumartui eteenpäin, punehtui ja purskahti itkuun, mutta ei nostanut ylös Marfa Timofejevnaa, eikä ottanut pois käsiänsä: hän tunsi, ett’ei ollut oikeutettu ottamaan pois niitä, ei ollut oikeutettu kieltämään vanhusta ilmaisemasta katumustaan, sääliväisyyttään, pyytämästä anteeksi eilistä torumistaan; ja Marfa Timofejevna ei voinut kylliksensä suudella näitä vaalean vaaleita, hermottomia käsiä ja kuumat kyyneleet vuotivat kummankin silmistä; vaan kissa Matrossi hyrisi leveässä nojatuolissa sukan ja kerän vieressä, korkeahko liekki lampussa liikkui tuskin huomattavasti jumalankuvain edessä, — ja viereisessä huoneessa oven takana seisoi Nastasja Karpovna myös pyyhkien salaa silmiänsä kokoon käärityllä ruudullisella nenäliinallaan.

XL.

Sillä välin alhaalla salissa jatkui yhä korttipeli; Maria Dmitrijevna voitti ja oli hyvällä tuulella. Palvelija astui sisään ja ilmoitti Panschinin tulon.

Maria Dmitrijevna pudotti kortit käsistään ja rupesi vääntelemään ruumistaan nojatuolissa. Varvara Pavlovna katsahti häneen puoli-ivallisesti, vaan käänsi sitten katseensa oveen päin. Sisään astui Panschin musta hännystakki yllä, napitettuna kiini aina kaulaan saakka. "Minun oli vaikea täyttää lupaustani; mutta kuten näette olen täällä": nämä sanat kuvautuivat hänen kasvoillaan, joita vastikään oli partaveitsi sivellyt.

— Mitä te, Voldemar, huudahti Maria Dmitrijevna, olettehan ennen aina edeltä ilmoittamatta tulleet sisään.

Panschin vastasi Maria Dmitrijevnalle ainoastaan katseella, kumarsi hänelle kohteliaasti, mutta ei kätellyt. Hänet esitettiin Varvara Pavlovnalle; hän peräytyi askeleen, kumarsi hänelle samoin kohteliaasti, mutta siveyden ja kunnioituksen heijastuksella, ja istui korttipöydän ääreen. Preferanssi loppui kohta. Panschin kysyi Elisabet Mihailovnaa, ja saatuaan tietää, että hän ei ole oikein terve, ilmaisi mielipahansa; sitten hän alkoi puhella Varvara Pavlovnan kanssa, valtiomiehen tavoin punniten ja tarkastellen joka sanaa, ja kunnioittavasti kuunnellen loppuun saakka tämän vastauksia. Vaan hänen ylpeä valtiomiesäänensä ei vaikuttanut Varvara Pavlovmaan, ei hän edes huomannutkaan sitä. Päinvastoin: iloisella osanotolla katsoi hän häntä kasvoihin, puhui ystävällisesti, ja hienon hienot sieraimensa värähtelivät aivan kuin pidätetystä naurusta. Maria Dmitrijevna alkoi ylistää hänen taitoansa; Panschin kumarsi kohteliaasti, niin paljon kuin kauluksensa sallivat, sanoen että "hän oli siitä jo edeltäkäsin vakuutettu", ja aloitti keskustelun miltei itse Metternichistä. Varvara Pavlovna tirristi puhevia silmiään, sanoen puoliäänensä: "olettehan tekin taiteilija, un ceonfrère", — lisäten vielä hiljemmin: "venez!" — ja nyykäytti päätään pianoon päin. Tämä yksi heitetty sana: venez! vaikutti samassa kuin taikavoima, muuttaen koko Panschinin ulkomuodon. Huolestunut näkönsä katosi; hän myhähti, elpyi, aukasi takkinsa napit, toistaen: "mikä taiteilija minä olen, vaan te, olen minä kuullut, olette todellinen taiteilija" — ja seurasi Varvara Pavlovnaa pianon luo.

— Pakoittakaa hänet laulamaan romansinsa — Kuinka kuu liitelee, — huudahti Maria Dmitrijevna.

— Laulatteko te? sanoi Varvara Pavlovna, heittäen häneen terävän kiireisen katseen. Istukaa.

Panschin rupesi kursailemaan.

— Istukaa, toisti hän, vaativasti koputtaen kädellään tuolin selkäintä.

Tämä istui, rykäsi, veti syrjään kauluksen: ja lauloi romansinsa.

— Charmant, sanoi Varvara Pavlovna, te laulatte hyvin, vous avez du style, toistakaa.

Hän astui toiselle puolelle pianoa ja seisahtui aivan vastapäätä Panschinia. Tämä toisti romansinsa antaen äänensä melodramallisesti värähdellä. Varvara Pavlovna katsoi koko ajan lakkaamatta häneen, kumartuneena kyynäspäillään pianon päälle ja pitäen valkoisia käsiään huuliensa tasalla. Panschin lopetti.

— Charmant, charmante idée — sanoi hän tuntijan arvokkaalla vakuutuksella. Sanokaapa, ettekö te ole kirjoittaneet jotain naisäänelle, mezzo-sopranolle.

— Enhän minä paljon mitään kirjoita, vastasi Panschin, tämän minä olen kirjoittanut, vaan väliaikoina… mutta laulatteko te?

— Laulan.

—’ Oi! laulakaa meille jotakin, pyysi Maria Dmitrijevna.

Varvara Pavlovna pyyhkäisi kädellään pois hiuksensa punoittavilta poskiltaan ja heitti päätään taaksepäin.

— Meidän äänemme täytyy soveltaa yhteen, sanoi hän kääntyen Panschinin puoleen, lauletaan duetti. Onko teille tunnettu Son geloso, tahi Laci darem, tahi Mira la bianca luna?

— Olen minä jo laulanut Mira la bianca luna, vastasi Panschin, mutta olen jo aikoja sitten unhoittanut.

— Ei se haittaa, me harjoittelemme sen puoliääneensä. Laskekaa minua.

Varvara Pavlovna istui pianon ääreen. Panschin asettui hänen viereensä. He lauloivat puoliääneensä duetin, jonka ohella Varvara Pavlovna oikasi häntä useampia kertoja, sitten lauloivat kovasti, lopulta toistaen kaksi kertaa: Mira la bianca lu… u… na. Ääni Varvara Pavlovnalla oli jo kadottanut tuoreutensa, mutta hän ohjasi sitä erinomaisen taitavasti. Panschin aristeli ensin ja lauloi hiukan virheellisesti, mutta sitten yltyi, ja ellei laulanutkaan ihan moitteettomasti, niin liikutti olkapäitään, heilutti koko päätään ja nosti aika ajoin kättänsä, kuin oikea laulaja. Varvara Pavlovna soitti pari kolme Tallbergin kappaletta ja "kertoi" viekistellen ranskalaisen jutelman. Maria Dmitrijevna ei enää tietänyt kuinka osoittaa tyytyväisyyttään; hän tahtoi jo useampia kertoja lähettää Liisaa hakemaan; Gedeonovski ei myöskään löytänyt sanoja ylistykseen, hän heilutteli vaan päätään, — vaan äkkiä rupesi haukottelemaan ja tuskin kerkesi peittää suutaan kädellä. Tämä haukotus ei jäänyt Varvara Pavlovnalta huomaamatta; hän kääntyi äkkiä selin pianoon sanoen: "assez de musique comme ça" [piisatkoon tuonlainen soitto]; ruvetun puhelemaan, ja pani kätensä ristiin. "Oui, assez de musique", toisti Panschin iloisesti ja rupesi hänen kanssaan puhelemaan vilkkaasti ja keveästi Ranskan kielellä. "Aivan kuin parhaammassa Parisin salongissa", ajatteli Maria Dmitrijevna, kuunnellen heidän sukkeloita ja pyörähteleviä juttujaan. Panschinin valtasi täydellinen mielihyvä; silmänsä paloivat ja hän hymyili; ensin hän siveli kädellä kasvojansa, rypisti kulmakarvojaan ja huokaili syvään, kun katseensa tapasi Maria Dmitrijevnan; mutta sitten hän varsin unhoitti hänet ja antautui puoli-ylimyksellisen, puoli-taiteellisen puheen nautintoon. Varvara Pavlovna näytti itsensä suureksi viisaustieteilijäksi: hänellä oli valmis vastaus kaikkeen, ei hän missään seisahtunut, ei mitään epäillyt; se todisti että hän paljon ja usein oli seurustellut kaikensäätyisten viisasten henkilöiden kanssa. Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa liehuivat ympäri Parisia. Panschin siirsi puheen kirjallisuuteen: tuli selville että Varvara Pavlovna samoin kun hänkin, luki ainoastaan ranskalaisia kirjoja: George Sand saattoi hänet harmistumaan, Balzacia hän kunnioitti, vaikka tämä väsytti häntä, Suessä ja Scribessä huomasi hän suuria sydämen-syöjiä, suosi Dumasia, Feuilletia; sydämessään hän suosi kaikkein enemmän Paul de Cok’ia, vaan, tietysti, ei maininnut hänen nimeänsäkään. Totta sanoen, ei häntä kirjallisuus suuresti ensinkään huvittanut. Hyvin taidokkaasti osasi Varvara Pavlovna karttaa kaikkea, mikä olisi muistuttanut hänen asemaansa; puheissaan ei hänellä rakkaudesta ollut varjoakaan: päin vastoin, oli niissä huomattavana ankaruutta nautintoon antaumisesta, ihannetta, nöyryyttä. Panschin vastaili hänelle; puheensa eivät sopineet yhteen… mutta kummallinen asia! — samassa kun hänen huuliltaan virtaili tuomitsevia sanoja, usein yksitoikkoisiakin, oli näitten soinnussa liehittelyä ja helleyttä, ja silmänsä puhuivat…. mutta mitä nämä ihanat silmät puhuivat, — on vaikea päättää; ei suinkaan ankaruutta, vaan epäselvää, makeaa puhetta. Panschin koetti ymmärtää niitten salaista ajatusta, koetti itsekin puhua silmillään, mutta tunsi että siitä ei mitään tullut; hän tunnusti, että Varvara Pavlovna ollen todellinen, ulkomaalainen leijonatar, seisoi korkeammalla häntä, jonka tähden hän ei täydelleen voinut vallitakaan itseään. Varvara Pavlovnalla oli tapana aina puhellessa koskettaa, hiukan puhuteltavansa hihaa; nämä pikaiset kosketukset saattoivat Vladimir Nikolajevitschin hämille. Varvara Pavlovna omasi taidon miellyttää olennollansa kaikkia; ei kulunut kahta tuntiakaan kun Panschinista näytti, että hän on tuntenut hänet jo vuosia, ja Liisa, jota hän kuitenkin rakasti, jolle hän vasta eilen oli tarjonnut kättään, katosi aivankuin sumuun. Tarjottiin teetä; puhe tuli vielä kaunistelemattomammaksi. Maria Dmitrijevna soitti ja käski palvelijan kutsumaan Liisaa alas, jos hänen päänsä olisi terveempi. Panschin kuultuaan Liisaa mainittavan alkoi puhua itseuhrauksista, siitä, kumpi enempi on altis siihen — mieskö vai nainen. Dmitrijevna tuli paikalla rauhattomaksi, alkoi väittää että nainen on siihen alttiimpi, ilmasi, että hän parilla sanalla näyttää sen toteen, hämmentyi ja lopetti väitteensä jollakin kovin onnistumattomalla vertauksella. Varvara Pavlovna otti nuottivihkon, peittäytyi puoleksi sen taa ja, käännyttyään Panschinin puoleen, pureskellen leivoksia, sanoi puoli-ääneensä: "elle n’a pas inventé la poudre, la bonne dame" [Ainoastaan ruutia ei tämä hyvä rouva ole keksinyt]. Panschin oikein säikähtyi ja kummastui Varvara Parkuman uskaliaisuutta; vaan hän ei ymmärtänyt kuinka paljon ylenkatsetta siinä odottamattomassa lauselmassa piili häntä itseänsä kohtaan ja, unhoittaen kaikki Maria Dmitrijevnan hyväilyt ja ystävyyden, unhoittaen päivälliset, joilla hän häntä oli ravinnut, rahat, joita sai häneltä lainaksi, — vastasi hän (onneton!) samalla hymyllä ja äänellä: "je crois bien!" [Minä luulen!]

Varvara Pavlovna heitti häneen ystävällisen katseen ja nousi istuinsijaltaan. Liisa astui sisään; Marfa Timofejevna koetti turhaan estää häntä: hän päätti kestää koetuksen loppuun saakka. Varvara Pavlovna meni hänelle vastaan Panschinin kanssa, jonka kasvot olivat tulleet taas kuten entiselle valtiomiehelle ainakin.

— Kuinka teidän terveytenne on? kysyi hän Liisalta.

— Kiitoksia, minun on nyt parempi olla, vastasi tämä.

— Me olemme täällä hiukan soittaneetkin; vahinko, että te ette kuulleet
Varvara Pavlovnaa. Hän laulaakin erinomaisesti, en artiste consommée.

— Tulkaapa tänne, ma chère, kuului Maria Dmitrijevnan ääni.

Varvara Pavlovna totteli paikalla lapsen nöyryydellä, tuli hänen luokseen ja istui matalalle rahille hänen jalkojensa juureen. Maria Dmitrijevna kutsui hänet luokseen antaakseen vaikka hetkisen tyttärensä ja Panschinin olla, kahden kesken: hän toivoi aina vielä salaisesti Liisan taipuvan. Paitsi sitä, tuli hänen päähänsä ajatus, jonka hän nyt heti tahtoi ilmaista.

— Tiedättekö, kuiskasi hän Varvara Pavlovnalle, minä tahdon koettaa sovittaa teitä miehenne kanssa; en osaa sanoa onnistuvani, mutta koetan, hän, kuten tiedätte, kunnioittaa minua suuresti.

Varvara Pavlovna nosti verkkaan silmänsä Maria Dmitrijevnaan ja pani kätensä kauniisti yhteen.

— Te olisitte pelastajani, ma tante, sanoi hän surullisella äänellä, minä en tiedä miten kiittää teitä kaikista hyväilyistänne; vaan minä olen liiaksi paljon syypää Feodor Ivanitschin suhteen; hän ei voi minulle anteeksi antaa.

— Oletteko te… todellakin… alkoi Maria Dmitrijevna uteliaana…

— Älkää kyselkö minulta, keskeytti hänet Varvara Pavlovna ja tuli hämille. Minä olin nuori, kevytmielinen… Vaan toisekseen, minä en tahdo puolustautua.

— No, mutta kuitenkin, voisihan koettaa. Älkää epäilkö, vastasi Maria Dmitrijevna ja tahtoi nipistää häntä poskesta, vaan katsahdettuaan häntä kasvoihin — säikähti.. "Kaino, kaino, ajatteli hän, — vaan leijonatar todellakin!"

— Te olette sairas, sanoi sillä välin Panschin Liisalle.

— Niin, minä en ole terve.

— Minä ymmärrän teitä, sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. Niin, minä ymmärrän teitä.

— Mitenkä?

— Minä ymmärrän teitä, toisti Panschin painavasti, joka oli aivan ymmällä, eikä tietänyt mitä sanoa.

Liisa hämmästyi, vaan ajatteli sitten: "tietäköön!" Panschin tuli salaperäisen näköiseksi ja vaikeni, ynseänä katsellen ympärilleen.

— Oho, jopa kello taisi lyödä yksitoista, huomautti Maria Dmitrijevna.

Vieraat ymmärsivät huomautuksen ja alkoivat hyvästi jätellä. Varvara Pavlovnan täytyi luvata tulla huomenna päivälliselle ja tuoda mukanaan Ada; Gedeonovski, joka jo vähällä oli nukkua nurkassa istuissaan, lupasi saattaa häntä kotiansa saakka. Panschin kumarsi juhlallisesti kaikille, ja kuistilla autettuaan Varvara Pavlovnan vaunuihin ja puristettuaan hänen kättänsä, huudahti vielä jälkeen: au revoir! Gedeonovski istui Varvara Pavlovnan viereen; tämä hyvitteli häntä koko tien sillä, että ihan kuin suotta asetti aina kenkänsä kären hänen jalalleen; tämä hämmentyi, puhui hänelle sievistelyjä; hän taas puolestaan naureskeli ja heitti ukkoon kiekailevia katseita joka kerta kun lyhdyn valo kadulta lankesi vaunuihin. Oma soittamansa valssi helisi vielä korvissaan, häiriten hänen sisällistä oloansa; olipa hän missä hyvänsä, ei hänen tarvinnut muuta kuin kuvitella mielessään tulituksia, seurasalia, pikaisia pyörteitä soiton säveltäessä, niin jo koko sielunsa kiihtyi, silmänsä tuikkivat kummallisesti, hymy valtaili huulet, jotakin ylhäisensuloista laskeusi koko hänen ruumiiseensa. Saavuttuaan kuistin eteen, hypähti Varvara Pavlovna keveästi ulos vaunuista — ainoastaan leijonattaret osaavat niin hypätä — kääntyi Gedeonovskiin ja rähähti äkkiä heleään nauruun aivan hänen nenänsä alla.

"Sydämellinen nainen, ajatteli valtioneuvos, astuissa kotiinsa, hyvä että minä olen hiljainen mies… mutta mitä hän oikein nauroi?"

Maria Timofejevna vietti koko yönsä Liisan sängyn vieressä.

XLI.

Lavretski vietti puolitoista päivää Wasiljevskissa ja kuleksi melkein koko ajan ympäristöillä. Hän ei voinut kauan olla yhdessä paikassa: suru kalvoi häntä; hän kärsi kovan kohtalonsa katkeraa hivutusta. Hänelle juohtui mieleen tunne, joka valtasi hänen sielunsa toisena päivänä maalle saavuttuansa; muisti silloiset aikomuksensa, eikä voinut ymmärtää itseänsä. Mikä voi reväistä hänet siitä, jonka hän oli tunnustanut velvollisuudeksensa, ainoaksi elintehtäväkseen? Onnen halu — taas onnen halu! — "Kyllä Mihalevitsch on oikeassa", ajatteli hän. — "Sinä tahdoit toistamiseen nauttia onnea elämässä, sanoi hän itselleen, sinä unhoitit että sekin nautinto on ansaitsematon hyvätyö, jos se kerrankin vierailee ihmisellä. Se ei ollut täydellinen, se oli valheellinen, sanot sinä; ilmaise siis oikeutesi täydelliseen, rehelliseen onneen! Katsahda ympärillesi, kenen sinä huomaat olevan autuaallisen, kenen nauttivan onnea? Tuolla ajaa talonpoika heinää niittämään; ehkä hän on tyytyväinen onneensa… Mitäs? tahtoisitko sinä vaihtaa asemaasi hänen kanssaan? Muista äitiäsi: kuinka vähäiset ja mitättömät eikö hänen vaatimuksensa olleet, ja minkä kohtalon hän sai osaksensa? Sinä näyt vaan kehuneen Panschinille kun sanoit tulleesi Venäjälle maata kyntämään; sinä tulit vanhalla i'älläsi vaan juoksentelemaan tyttöjen jälessä. Tuli tieto sinun vapaudestasi, sinä heitit kaikki syrjään, unhoitit kaiken ja juoksit niin kuin poika perhosen jälessä…" Liisan kuva näyttäytyi lakkaamatta hänen ajatustensa keskellä; hän koetti väkivoimalla karkoittaa sitä, samoin kuin toistakin eroamatonta kuvaa, hämmästymättömän kavaloita, kauniita ja inhoittavia kasvonpiirteitä. Ukko Anton huomasi herransa voivan pahoin; huoahdettuaan muutaman kerran oven takana ja vielä kynnykselläkin päätti ukko lähetä häntä, tarjoten hänelle jotakin lämmintä juotavaa. Lavretski suuttui häneen ja käski hänen mennä tiehensä, vaan hetken kuluttua pyysi häneltä anteeksi; mutta se teki Antonin vielä surullisemmaksi. Lavretski ei voinut istua vierashuoneessa: hän aavisti että, isoisän isänsä Andrei katsoo palttinalta halveksivaisesti mitätöntä jälkeläistänsä. — "Ah sinä! matalalla uiksentelet" näyttivät hänen kieristyneet huulensa sanovan. "Näinköhän, ajatteli hän, minä en jaksa hallita itseäni, — pitääkö minun lannistuman tähän… joutavaan?" (Vaarallisesti haavoitetut sodassa sanovat aina haavojaan "joutaviksi". Eihän ihmisen pidä pettämän itseänsä, kun ei se kumminkaan elämäksi ole hänelle). "Tosiaankin, olenko minä mikä poika? No, niin: näin läheltä melkein pitelin käsissäni koko elämäni tulevaista onnea — vaan äkkiä katosi kaikki; vaan niinhän arpajaisissakin — pyörähdä vielä kerta pyörä, niin olisi köyhästä tullut rikas. Kun ei ole sallittu — siinä loppu. Tartun työhön kynsin hampain, ja käsken itseni vaikenemaan; enhän ensi kertaa ota itseäni käsille! Ja miksi minä karkasin, miksi istun tässä piilouneena, niin kuin kamelikurki, joka on piiloittanut päänsä pensaaseen? Peloittava on katsahtaa onnettomuutta silmiin — turha juttu!" — Anton! huudahti hän kovasti, käske valjastaa, rattaat heti. "Niin, ajatteli hän taas, täytyy pakoittaa itsensä vaiteliaisuuteen, pitää ottaa itsensä oikein siilinmuotoisiin rukkasiin…"

Tänlaisilla ajatuksilla koetti Lavretski hyvitellä suruansa; mutta se oli voimakas ja väkevä; ja itse Aprakseja, joka ei vielä niin paljoa järkeänsä ollut kadottanut, kuin tunnettansa, heilutteli päätään ja seurasi häntä silmillään kun hän oli rattaille noussut ajaakseen kaupunkiin. Hevoset juoksivat; hän istui liikkumatonna ja suorana samoin katsoen eteensä tielle.

XLII.

Liisa oli edellisenä päivänä kirjoittanut Lavretskille, että hän tulisi heille illalla; mutta hän poikkesi ensin asuntoonsa. Hän ei tavannut kotona vaimoaan, eikä tytärtään; palvelijoilta sai hän tietää heidän menneen Kalitinille. Tämä tieto kummastutti ja suututti häntä. "Näyttää siltä että Varvara Pavlovna on päättänyt häiritä elämäni", ajatteli hän, kuohuva kiukku sydämessään. Hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, vähän väliä potkaisten pois tieltään lasten leikkikaluja, kirjoja, kaikenlaisia naisten tarpeita; hän kutsui Justinan ja käski tämän korjaamaan pois kaiken "rojun". — Oui, monsieur, sanoi hän pidättelevästi, alkaen siivota huonetta, arvokkaasti kumartuen ja antaen joka liikunnolla Lavretskin havaita, että hän pitää häntä harjaamattomana karhuna. Inholla katsahti Lavretski hänen kuluneihin, mutta aina vielä "viekisteleviin", naurattaviin parisilaiskasvoihinsa, hänen valkoisiin manschetteihinsa, silkkiseen esiliinaansa ja keveään tallukkaansa. Lopulta käski hän menemään hänen pois, ja kauan epäiltyään (Varvara Pavlovna ei ollut vielä tullut), päätti lähteä Kalitinille — mutta ei Maria Dmitrijevnalle (hän ei olisi mistään hinnasta astunut samaan vierashuoneesen, jossa hänen vaimonsa oli), vaan Marfa Timofejevnalle; hän muisti että takaportailta pääsee oikopäätä hänen luokseen. Niin Lavretski tekikin. Sattumus auttoi häntä: hän tapasi pihalla Sandran; tämä saattoi hänet Marfa Timofejevnan luo. Tavallisuutta vastoin tapasi hän vanhuksen yksin; hän istui nurkassa, paljain päin, kyyristyneenä, kädet ristissä rinnalla. Nähtyään Lavretskin, joutui ämmä aivan hämille, nousi nopeasti ja alkoi kävellä sinne tänne huoneessa, ikäänkuin etsien tanukkaansa.

— Ah, siinähän sinäkin, siinä, sanoi hän välttäen Lavretskin katsetta ja yhä häärien, no, hyvää päivää. No, mitä? Mitäs tehdä? Missä sinä olit eilen? No, hän on tullut, no, niin. No, pitää niin… jotenkin.

Lavretski istahti tuolille.

— No, istu, istu, jatkoi vanhus. Sinä tulit suoraan ylös? No, niin, tietysti. Mitä? sinä tulit minua tervehtimään? Kiitoksia.

Marfa Timofejevna vaikeni; Lavretski ei tietänyt mitä sanoa hänelle; mutta ämmä ymmärsi hänet.

— Liisa… niin, Liisa oli vastikään tässä, pitkitti Marfa Timofejevna, sitoen ja irti päästäen työpussinsa nauhoja. Hän ei ole oikein terve. Sandra, missä sinä olet? Tule tänne kultaseni, miksi et istua voi? Minunkin päätäni kivistää. Se on varmaankin tuosta mokomasta laulusta ja soitosta.

— Millaisesta laulusta, tätiseni?

— No, kuinkas; täällä ne jo nuo, mitenkä taas te niitä nimitätte, tuetit pantiin toimeen. Ja kaikki vaan italjanskaksi: tschi-tschi ja tscha-tscha, aika harakoita ovatkin. Alkaavat nuottia päästellä niin että oikein sydäntä viileksii. Se on se Panschin, ja vielä sinun… Ja kuinka se kaikki sukkelaan pantiin toimeen: aivan kuin omaiset, kursailematta. Vaan toisekseen, olkoon sanottu: etsiihän koirakin katon suojaa; eihän sentään hunnikolle tarvitse joutua, kunhan ei ihmiset aja.

— Mutta kuitenkin, sanonpa totuuden, en minä tätä olisi odottanut, vastasi Lavretski, siinä oli tarvis paljon uskaliaisuutta.

— Ei Fedjaseni, ei se uskaliaisuutta ole, se on asemansa korjaamista. Vaan Jumala hänen kanssaan! Sanovat että sinä lähetät häntä Lavrikkaan, onko se totta?

— Niin, minä annan sen maatilan Varvara Pavlovnalle.

— Onko rahaa pyytänyt?

— Ei vielä.

— No, ei se pitkälle mene. Vaan nyt vasta minä huomaankin sinut. Oletko terve?

— Terve olen.

— Sandra, huudahti äkkiä Marfa Timofejevna, mene ja sano Elisabet
Mihailovnalle — se tahtoo sanoa, kysy häneltä… onko hän alhaalla?

— Alhaalla on.

— No, niin; niin kysy häneltä: mihin, muka, hän minun kirjani on pannut? kyllä hän tietää.

— Tottelen.

Ämmä alkoi taas hääriä ja availla kaappinsa laatikoita. Lavretski istui liikkumatta paikallaan.

Äkkiä kuului portailta keveitä askelia ja sisään astui Liisa. Lavretski nousi ja kumarsi, Liisa jäi oven suuhun seisomaan.

— Liisa, Liisaseni, alkoi Marfa Timofejevna yhä hommaten, mihin sinä kirjani, kirjan mihin olet pannut.

— Millaisen kirjan, täti?

— Herra Jumala, no kirjan! Vaan toisekseen, enhän minä sinua kutsunut… No, yhdentekevä. Mitä te siellä alhaalla teette? Näet Feodor Ivanitschkin on tullut. Kuinka pääsi laita on?

— Eihän mitä.

— Sinä sanot aina: eihän mitä. Mitä teillä siellä alhaalla tehdään, soitetaanko taas?

— Ei, korttia pelaavat.

— Kaikkia hän näkyy osaavankin. Sandra, minä näen sinun mielesi tekevän puistoon jaloittelemaan. Mene.

— Eikä, Marfa Timofejevna…

— Ole niin hyvä äläkä väitä, mene. Nastasja Karpovna meni puistoon yksin: pidä seuraa hänelle. Tee mieliksi vanhukselle. — Sandra meni. Missä minun tanukkani on? Mihin se oikein on joutunut?

— Antakaa minä etsin, sanoi Liisa.

— Istu, istu, eihän minulta itseltäni vielä jalat ole pudonneet.
Varmaankin se on minulla makuuhuoneessa.

Ja vilkaistuaan sitte Lavretskiin, meni Marfa Timofejevna toiseen huoneesen. Hän jätti ensin välioven auki, mutta kääntyi sitten takaisin ja sulki sen.

Liisa istui nojaten nojatuolin selkäintä vasten ja nosti verkalleen käden kasvoilleen; Lavretski oli entisessä asemassaan.

— Näin meidän täytyi siis tavata toisemme, sanoi Lavretski vihdoin.

Liisa otti käden kasvoiltaan.

— Niin, sanoi hän hiljaa, me tulimme kohta rangaistuksi.

— Rangaistuksi, toisti Lavretski… Mistä te olette rangaistu?

Liisa loi silmänsä häneen. Ei ne kuvastaneet surua eikä rauhattomuutta: ne näyttivät pienemmiltä ja himmeämmiltä, Kasvonsa olivat kalpeat; hieman raollaan olevat huulet olivat myös vaalenneet.

Lavretskin sydän vavahti säälistä ja rakkaudesta.

— Te kirjoititte minulle: kaikki on lopussa, kuiskasi hän, niin, kaikki on lopussa ennenkuin kerkesi aikaakaan.

— Se täytyy kaikki unhoittaa, sanoi Liisa, minä olen iloinen, että te tulitte; minä tahdoin kirjoittaa teille, vaan näin on parempi. Mutta täytyy pikaisesti käyttää hyödyksensä näitä hetkiä. Meille molemmille jääpi jälelle velvollisuus täytettäväksi. Teidän, Feodor Ivanitsch, täytyy sopia vaimonne kanssa.

— Liisa!

— Minä pyydän teiltä sitä; ainoastaan sillä voi sovittaa… kaikki, mitä on ollut. Te ajattelette tarkemmin — ettekä ole kieltävä.

— Jumalan tähden, Liisa, te vaaditte minulta mahdotonta. Minä olen valmis tekemään kaikki mitä käskette; mutta nyt sopia hänen kanssaan…! Minä olen valmis kaikkeen, olen kaikki unhoittanut; mutta enhän minä voi pakoittaa sydäntäni… Ajatelkaa, sehän on kauhistavaa.

— En minä teiltä vaadikaan… sitä, josta te puhutte; älkää eläkö hänen kanssaan, jos te ette voi; mutta sopikaa, vastasi Liisa nostaen kätensä taas kasvoilleen. Muistakaa tytärtänne; tehkää se minun tähteni.

— Hyvä, sanoi Lavretski hampaiden välitse,, sen minä teen; täytän siten velvollisuuteni. Mutta, te — mikä siis teidän velvollisuutenne on?

— Minä tiedän sen.

Lavretski liikahti äkkiä.

— Etteköhän ai’o mennä naimisiin Panschinille? kysyi hän.

Liisa myhähti tuskin huomattavasti.

— Oi, ei! äännähti hän.

— Ah, Liisa, Liisa! huudahti Lavretski; kuinka onnelliset me olisimme voineet olla!

Liisa katsahti taas häneen.

— Nyt te näette itse Feodor Ivanitsch, ett'ei onni riipu meistä, vaan
Jumalasta.

— Niin, sen tähden kun te…

Ovi viereisestä huoneesta avautui ja sisään astui Marfa Timofejevna, tanukka kädessään.

— Tuskin löysin, sanoi hän, seisahtuen Lavretskin ja Liisan väliin. Itse näet olin korjannut. Sitä se vanhuus tekee, koko pula! Vaan toisekseen, eipä se nuoruuskaan ole parempi. Lähdetkö sinä itsekin vaimosi kanssa Lavrikkaan? lisäsi hän, kääntyen Feodor Ivanitschin puoleen.

— Minä? hänen kanssaan Lavrikkaan? En tiedä, lisäsi hän hetken kuluttua.

— Käytkö sinä alhaalla?

— Tänään — en.

— No, hyvä, tee kuin tahdot; vaan sinun, Liisa, pitäisi minun luullakseni mennä alas. Ah, taivaan taatto, minä unhoitin linnulle siemeniä antaa. Vaan varttukaahan, siinä paikassa minä…

Ja Marfa Timofejevna juoksi ulos, tanukkaa päähänsä panematta.

Lavretski astui joutuisaan Liisan luo.

— Liisa, alkoi hän rukoilevalla äänellä, me eroamme i’äksi, sydämeni pakahtuu, — antakaa minulle kätenne hyvästijätöksi.

Liisa nosti päänsä. Hänen väsynyt, melkein sammunut katseensa pysähtyi
Lavretskiin…

— Ei, sanoi hän ja veti takaisin jo ojennetun kätensä, ei Lavretski (ensi kerran nimitti hän vasta häntä sukunimeltään) — en minä anna teille kättäni. Ja miksi? Minä pyydän, menkää etemmäksi luotani. Te tiedätte että minä teitä rakastan… niin, minä rakastan teitä, lisäsi hän katkonaisesti mutta ei… ei.

Ja hän kohotti nenäliinan huulilleen.

— Antakaa minulle vaikka tuo nenäliina.

Ovi narahti… Nenäliina soljui Liisan polvia myöten. Lavretski tempasi sen, ennenkuin se kerkesi pudota lattialle, ja pani povitaskuunsa, käännyttyään tapasi hän Marfa Timofejevnan katseen.

— Liisaseni, äitisi taitaa kutsua sinua, sanoi ämmä.

Liisa nousi heti ja meni pois.

Marfa Timofejevna istui taas nurkkaan. Lavretski aikoi häntä jättää hyvästi.

— Fedja, sanoi tämä äkkiä.

— Mitä, tätiseni?

— Oletko sinä rehellinen mies?

— Mitä?

— Minä kysyn sinulta: oletko sinä rehellinen mies?

— Luullakseni, olen.

— Hm, Mutta annapas kunniasanasi, että olet rehellinen mies.

— Annan. — Mutta mitä te sillä teette?

— Kyllä minä tiedän mitä. Ja sinäkin poikaseni, kun oikein ajattelet, ethän tuhma ole, niin ymmärrät miksi sitä sinulta kysyn. Vaan hyvästi nyt ystäväiseni. Kiitos käymästäsi; mutta antamasi sana muista Fedja, no suutelehan minua. Oh, herttaseni, tiedän, että olosi on tukala; mutta eihän kellään juuri helppoa ole. Mitä, kun minä tässä kadehdin kärpäsiä: kas, ajattelin, niillähän on hyvä maailmassa elää; vaan kun kuulin kerran yöllä kärpäsen valittelevan hämähäkin kynsissä, ei, arvelin, on heilläkin rangaistuksensa. Mitä tehdä, Fedja; mutta antamasi sana muista. Mene, mene.

Lavretski meni ulos takakuistista ja läheni jo porttia… palvelija juoksi hänen jälessään.

— Maria Dmitrijevna käski teitä kutsumaan luoksensa, ilmoitti hän
Lavretskille.

— Sano, veikkonen, että minä en nyt voi… yritti Lavretski sanomaan.

— Kovin käski pyytämään, pakisi palvelija; käski sanomaan, että hän on yksin.

— Onko vieraat pois menneet? kysyi Lavretski.

— Aivan niin, vastasi palvelija ja hölmistyi.

Lavretski nostatti olkapäitään ja läksi palvelijan jälessä.