Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä

AATTEIDEN MIES

Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä

Kirj.

JUHANI AHO

Porvoossa, Werner Söderström, 1901.

SISÄLLYSLUETTELO:

Esipuhe

1. Haminan kadettikoulussa. Soldanien ja Lukanderien suku. — Ulrika Soldan. — Pappi Erik Lukander venäläisten vankina. — Saelanin koulussa. — Kadettikoulu. — Halu antautua taiteilijaksi. — Uusi päällikkö. — Tutkinnot.

2. Insinööriopistossa Pietarissa. Tulo Pietariin 1838. — Aatelisrykmentissä. — Esittely suurruhtinas Mikaelille. — Insinööriopistossa. — Harrastusta maalaukseen ja kemiaan. — Paraatissa Mars-kentällä ja Talvipalatsissa. — V:n 1840 muistojuhla ja promotsiooni Helsingissä. — Matka Petäjävedelle.

3. Insinööriupseerina Dünaburgissa. Sietämättömiä oloja. — Valtion varas. — Kaipausta parempiin oloihin. — "Tahtoisin oppia ajattelemaan." — Lohduttava kirje isälle. — Alakuloisuutta ja sisällisiä taisteluita. — Onnuz ja Ahriman. — Vänrikki August Tavaststjerna. — Frans Liszt. — Käynti Afzeliuksen luona Wendenissä. — Siirtyminen Pietariin.

4. Apuopettajana Sota-akatemiassa. Keltussa. "Koko maailma näkyy hymyilevän minulle." —- Toimet Sota-akatemiassa. — Ystäväpiiri: Soldan, Cygnæus, Löfström, Kommonen. — Isän kuolema ja hautaus. — Koti Lappeenrannassa. — Ilo ulkomaan matkasta. — Vapautus suuresta vankilasta. — Onnetonta rakkautta.

5. Opintomatka Saksassa 1847-48. Lähtö Pietarista. — Tapaa Snellmannin Berliinissä. — Mietteitä Suomen tulevaisuudesta. — Sairautta ja alakuloisuutta. — "Sydänjuuret ovat katkenneet." — Magdeburgin tuomiokirkko. — Gosslar. — Tulo Giesseniin ja Justus Liebig, — Työskentelyä laboratoriossa. — Selontekoa Liebigin metoodeista. — "Louis Philippe ist entflohen!"

6. Vallankumous 1848. Vallankumous Pariisissa ja Berliinissä. — Mielentila ennen Pariisiin lähtöä. — Selonteko ulkonaisista ja sisäisistä syistä matkalle lähtöön. — Kammo palata Venäjälle. — Vallankumouksen vaikutukset Giessenissä. — Taakka omalletunnolle.

7. Matkalla vallankumoukseen. Frankfurt am Mainissa Metternichiä etsimässä. — Rothschild ei osta vekseliä. — Arvostelua Suomen oloista. — Neustadtissa tohtori Freyn luona. — "Seidler, Bürger aus Neustadt." — Liberté, egalité, fraternité. — Eräs henkiheimolainen. — Strassburgissa Gutenbergin patsaan ääressä. — Tulo Pariisiin.

8. Pariisissa. Pariisin vetovoima. — "Au premier en descendant du ciel." — S.A. Hedlund. — Edustajakammarin piiritys. — Paraati Marskentällä. — "Pyhä totuus ihmisen vankin tuki." — Sanomalehdet. — Ei sanaakaan Suomesta. — Pariisilainen ja suomalainen. — Innostus alkaa hälvetä. — Velvollisuuksien ristiriita. — On menetellyt väärin. — "Alkaa toinen sisällinen maailma selvitä." — Lähtö Pariisista.

9. Pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa. Lontoossa. — Myrskyssä Pohjanmerellä. — Ringerikessä. — Vallankumous päättynyt idylliin. — Arbogassa ja Strömsholmissa. — Hakee turhaan tointa. — Saa väliaikaista työtä Guldsmedshyttanissa. — Päättää lähteä Ameriikkaan.

10. "Filosoofi Soldan." Kirjeitä Hedlundille. — "Rohkea sana voimasta." — Tulo Tukholmaan. — Ei uskalla jäädä sinne. — Eldgarnissa. — Lähtö Ameriikkaan. — Helsingörissä.

11. Atlantinmerellä. Päiväkirja merellä. — Hänen rukouksensa. — "Strauss ja Ullman." — Straussin oppi nerosta. — Mietteitä Jumalan olennosta. — Jumalan immanensi. — Ulos Atlantille. — Jumalan persoonallisuudesta. — Delfiinejä. — Luonnosta Atlantilla. — Pahoja unia. — Luonnontutkija. — Luonnonihailija. — Ihana yö ja aamu. — Valaskaloja. — Suunnitelma suureen teokseen. — Turskan ongintaa New-Foundlandin matalikolla. — Sandy hook. — Tulo Ameriikkaan.

12. Ensimmäiset vuodet Ameriikassa. Ensimmäinen päivä Ameriikassa. — Etsii turhaan työtä New-Yorkissa. — Opettajana Newarkissa. — Arvostelua Ameriikan oloista. — Ikävyyttä ja alakuloisuutta, — Jatkoa mietteihin merellä. — Ystäviä Filadelfiassa. — Fredrika Bremer. — Kemianopettajana Cambridgessa. — Jenny Lind. — Keksintö. — Perustaa tehtaan. — Lähtee Pennsylvaniaan.

13. Pennsylvanian hiilimailla. Tamaquassa. — Luonnon helmassa. — Henry ja Benjamin Kline. — "Toinen Paganini." — Bostonissa. — Jatkuvia maanmittaustöitä, — Filadelfiassa.

14. Viimeiset vuodet Ameriikassa. Tohtori Enderlinin perheessä
New-Yorkissa. — Myy maitopatenttinsa. — Kesänvietto George-järvellä.
— "The Geology of Pennsylvania." — Asettuu Pottsvilleen. —
Naimapuuhia. — Aarniometsissä. — Saa kutsun palata Suomeen. —
Loppuvaikutus Ameriikasta.

15. Kotia kohti. Uudelleen Atlantin yli. — Uuden ajan airueita.
— Saapuu Düsseldorfiin ja tapaa sisarensa. — Uutisia Suomesta.
— Huviretki Sveitsiin. — Asettuu Gööteporiin. — Hedlund, Rydberg ja
Meijerberg. — Tapaa Cygnæuksen. — Kysymys Cygnæuksen siirtymisestä
Ruotsiin. — Kirjoittaa kirjasen "Valokaasusta ja sen käyttämisestä".
— Keksintö kaasun käyttämisestä keittiöissä. — Armohakemus. — Tulo
Turkuun. — Helsingissä. — Tapaa äitinsä Uuraassa. — "Itkin kuin
pieni lapsi." — Vanha koti Lappeenrannassa. — Tanssiaiset.

16. Isänmaata palvelemassa. Herännyt Suomi, — Kiireisen työn aika. — Opettajana Saelanin reaalikoulussa. — Jäsenenä komiteassa "Suomen hyväksi." — Helsingin uusi kaasulaitos. — Matka Lappiin. — Mietteitä kansan valistamisesta. — Kuvitettua lukemista kansalle. — "Tervanpoltosta Suomessa." — Käynti Lontoon maailmannäyttelyssä 1862, — "Miksi on maamme niin köyhä?" — jäsenenä kansakoulukomiteassa v. 1862. — Vastalause ja arvostelua harhaan joutuneesta sivistyssuunnasta maassamme. — Rahapajan perustaminen. — Suomen pankin setelit.

17. Teos, joka ei valmistunut. Miksi ei teoksesta mitään tullut? — "Streng ist Kühle, doch die Pflicht ist strenger." — Filosoofinen käsikirjoitus-kokoelma. — Teoksen ohjelma. — Kirje Viktor Rydbergille. — "Sinne se meni.".

18. Mietteitä uskonnosta ja siveys-opista. Uskonnon synty. — Uskonto ja Siveellisyys. — Onnellisuuden oppi. — Sielun kuolemattomuus. — Siveys-oppi ja sen sovittaminen oinaan elämään.

19. Mietteitä kansallisuuskysymyksestä. Patriotismi ei ole ehdoton siveellinen aate. — Kansallisuusaate vielä vähemmin, — Kirjeenvaihtoa Viktor Rydbergin kanssa. — Kansallisuusaate voi johtaa heikomman sortoon. — Katkoff oli hegeliläinen. — Mietteitä kieliriidasta. — Valta ei ole oikeutta. — Polemiikkia Z. Topeliusta vastaan. — "Sijaa aatteille." — Hengen jalous. Loppu.

Esipuhe.

Tämä teos on tarina miehestä, jonka koko elämä oli aatteille omistettu, pyhitetty alinomaiselle pyrkimiselle oikeuteen ja totuuteen. Se on selonteko siitä, miten tämä mies — August Fredrik Soldan oli hänen nimensä — kaikissa vaiheissaan ja vastuksissaan, kaikissa taisteluissaan, kärsimyksissään ja kiusauksissaan koetti pitää puhtaiden periaatteiden lippua levällään ja puristaa sen tankoa rintaansa vasten vaikeimmissakin vastatuulissa.

Hän kuoli helmikuun 5 p:nä 1885.

Alan tämän kuvauksen hänen elämästään mainitsemalla hänen kuolinpäivänsä siksi, että hän eläessään lienee ollut suurelle osalle silloista sukupolvea yhtä tuntematon kuin hän oli minullekin. Vasta risti hänen nimensä päällä sanomalehtien muistokirjoituksissa saattoi tämän nimen silmieni eteen. Vasta nuo muistosanat luettuani selvisi minulle, että oli mennyt manalle mies, joka tavallaan oli ollut merkillisimpiä maassamme. Selvisi hetkeksi ja unohtui taas, unohtui minulta ja arvatenkin suurimmalta osalta niitä, jotka hät'hätää olivat sanomalehtensä lukeneet ja heittäneet sen pois.

Sattuma on tehnyt, että tämän miehen nimi myöhemmin tuli kaikumaan korvissani; että hänen elämänsä vaiheet ja hänen elämänsä työt herättivät uteliaisuuttani ja että minä niihin tutustumalla sain luoduksi itselleni yhä selvemmän ja tarkkapiirteisemmän kuvan hänen luonteestaan kaikkine ominaisuuksineen ja omituisuuksineen. Kun mies elää aikansa mukana niin monipuolisesti kuin Aug. F. Soldan teki, on hänen elämänsä myöskin heijastusta ajan elämästä, tehden sen kuvaamisen siten kahta huvittavammaksi.

Soldanin elämänvaiheet olivat suomalaisen miehen vaiheiksi harvinaisen kirjavat, hänen lahjansa tavallista suuremmat, hänen harrastuksensa mitä monipuolisimmat. Hän oli sotilas, kemisti, taiteilija, keksintöjen tekijä, teknikko, virkamies ja ennen kaikkia filosoofi. Hän oli saanut kasvatuksensa Haminan kadettikoulussa, vietti vuosia insinööriupseerina Venäjällä, sai valtiolta matkarahan valmistuakseen kemian professoriksi sota-akatemiassa, antautui innolla tähän tiedemiehen työhön Giessenissä Saksassa, heitti yhtäkkiä kaikki ja matkusti vallankumoukseen Pariisiin v. 1848. Tahtomatta ja voimatta palata enää Venäjälle, päätyi hän, harhailtuaan pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa, Ameriikkaan, jossa oli opettajana, maanmittarina ja insinöörinä, ja teki siellä erään tärkeän keksinnönkin. Saatuaan v. 1859 luvan palata Suomeen otti hän vilkkaasti osaa siihen aikaan heränneihin isänmaallisiin harrastuksiin kotimaassaan, perusti ja rakensi rahapajan ja oli sen ensimmäinen johtaja. "Filosoofi Soldan", jolla nimellä häntä silloin tällöin on nähty mainittavan, jätti jälkeensä vielä tavattoman runsaan kokoelman filosoofisia käsikirjoituksia.

Hänen ulkonaiset vaiheensa ja toimensa, niin merkilliset kuin ovatkin, eivät kuitenkaan ole yksin vaikuttaneet siihen, että olen ryhtynyt hänen elämän-tarinansa esittämiseen. Viehättävintä, jännittävintä ja opettavinta ovat hänen elämässään sen sisälliset taistelut ja kärsimykset, hänen sisäinen eetillinen kehityksensä, hänen harrastustensa puhtaus ja vilpittömyys, hänen pyrkimisensä totuuden omistamiseen ja sen sovittamiseen omaan elämään. Semmoisena kuin olen oppinut hänet tuntemaan kirjeistä, päiväkirjoista, muistoonpanoista ja filosoofisista käsikirjoituksista, seisoo hän edessäni kuin perikuvana kansallisen luonteemme parhaista ominaisuuksista, jotka niin moninaisesti esiintyivät henkisen suuruutemme ajan etevimmissä miehissä.

Eihän hän tosin ollut mikään suuri mies, jos häntä töittensä näkyvien tuloksien vaa'alla punnitaan. Mutta jos miestä mitataan myöskin sen mukaan, mihin hän pyrkii, mitä hän tahtoo saada aikaan, niin on Soldaninkin paikka merkkimiestemme kuvastossa varma.

Tämä hänen elämäkertansa on siis tavallaan hänen hyvän tahtonsa historia ja on se tässä esitetty sillä vakaumuksella, että tällaiset hyvän tahdon miehet, jahka heidän tarkoituksensa kerran tulevat tunnetuiksi, voivat viedä maatansa ja kansaansa eteenpäin yhtä paljon tai ainakin mitata sille sen tulevaisuuden tietä yhtä selvästi kuin nekin, joiden on ollut onni suotuisissa oloissa luoda näkyvämpiä tuloksia elämänsä työllä.

1.

Haminan kadettikoulussa.

Soldanien ja Lukanderien suku. — Ulrika Soldan. — Pappi Erik Lukander venäläisten vankina. — Saelanin koulussa. — Kadettikoulu. — Halu antautua taiteilijaksi. — Uusi päällikkö. — Tutkinnot.

Soldanien suku on vanhaa laajaa karjalaista perua.

August Fredrik Soldanin isä oli ruununvouti Lappeen kihlakunnassa Karl Gustaf Soldan, syntynyt v. 1782 Putikon sahalla, jossa isä Erik Soldan oli sahanhoitajana. Myöhemmin oli Erik Soldan nimismiehenä Uukuniemellä. Erik Soldanin iso-isän veli Hans H. Soldan (synt. 1686, kuoli. 1758) lepää haudattuna Mikkelin vanhan sakastin lattian alla. Hän näyttää olleen vanha karoliini, koska hänellä kerran kirstua avattaessa oli kädessä sotilashansikkaat "à la Charles douze". Suvussa kulkevan tarun mukaan, jonka luotettavaisuutta kuitenkin on mahdoton todistaa, ulottuvat suvun juuret aina ristiretkiin saakka. Giessenissä ollessaan tapasi Soldan näet siellä erään Soldan nimisen tohtorin, jolla oli samallainen sinetti, puolikuu ja kolme tähteä, kuin se, joka oli Suomen Soldaneillakin kulkenut polvesta polveen. Tämän tohtori Soldanin mukaan olisi Soldanien kantaisän pitänyt olla eräs turkkilainen Sadok Selim Soldan eli Sultan, joka tuli kristityksi Jaffassa 1305 ja kuoli Brakhanassa 1338. Miehellä oli ollut 11 poikaa, joista erään nimi oli August, ja joka oli pappi — kuoli 1394.

Äidin puoleltakin tunkivat Soldanin sukujuuret syvälle karjalaiseen maahan. Hänen äitinsä nimi oli Ulrika Lucander, jonka isä Erik Lucander oli ensin kappalaisena Pieksämäellä ja sitten Kesälahdella. Ulrika Lucander oli erinomaisen älykäs ja monia kokenut nainen, joka jo pienestä pitäen oli tottunut elämän ankaruuteen. Hän oli syntynyt 1784 ja sai jo nelivuotiaana 1788 v:n sodan aikana paeta vihollisen jaloista Pieksämäen pappilasta erääsen sydänmaan torppaan, jossa viivyttiin koko kesä. V:n 1808 sodan aikana joutui hänen isänsä venäläisten vangiksi. Kun tästä tapauksesta on äidin antama kertomus eräässä Soldanin muistikirjassa, saakoon se tässä sijansa.

Venäläisten päällikkö oli Kesälahdella liikkuessaan kysynyt joltain talonpojalta, oliko tämä kuullut kirkossa luettavan hänen julistuksiaan. "En minä ole kuullut", oli talonpoika vastannut ja kohta sen jälkeen saapui eräs översti Gudevitsch kuuden kasakan kanssa pappilaan sillä käskyllä, että översti tahtoo pastoria puhutella. Lähetystö, joka tuli yön aikaan, pyysi ruokaakin, mutta kun perhe oli juuri muuttamassa pakopirtille, ei pappilasta löytynyt muuta kuin muuan luumurikka. Sen sijaan löytyi rappujen alta pappilan pojan Adolfin pyssy ja se luettiin tietysti raskauttavaksi asianhaaraksi sodan aikana. Kun Lucander oli saapunut ylipäällikön luo Villalan kylään, pidettiin siellä tutkinto, jossa tuli selville, että Lucander kyllä oli lukenut venäläiset julistukset, mutta samalla myöskin ruotsalaiset. Kun venäläiset jo olivat julistaneet valloittaneensa maan, katsottiin ruotsalaisten kuulutusten lukeminen rikokseksi ja Lucander pönkitettiin yöksi aittaan ja vietiin seuraavana päivänä Savonlinnaan, jossa sulettiin vankilaan, aluksi ilman ruokaa. Vasta sitten kun hän oli latinankielen avulla saanut tarpeensa selitetyksi eräälle upseerille, sai hän luvan hankkia itselleen ruokaa.

Eräs vartija-sotamies oli sitä ennen antanut vangitulle suuren palan leipää ottamatta siitä tarjottua maksua.

Tytär Ulrika oli sillä välin lähtenyt viemään isälleen vaatteita ja rahaa. Hän matkusti venheellä Uukuniemelle, pitäen itse perää, kun muuan vanha ukko souti. Uukuniemen rovasti Schroeder ei kuitenkaan, pelkuri kun oli, uskaltanut ottaa tytön asioita toimittaakseen, ei edes mitään neuvoja antaakseen, miten kirjeet ja rahat olisivat perille saatettavat.

Venäläisten päällikkö Dolgoruki oli kuitenkin käyden pappilassa antanut seudun herrain pyynnöistä ja selityksistä heltyneenä käskyn, että ukko Lucander olisi heidän takuullaan päästettävä vapauteen. Kun Lucander Savonlinnasta saapui Viipuriin, jossa hänen oli määrä astua vankeuteen, odottikin häntä siellä ilosanoma, että hän on vapaa ja saa palata kotiinsa. Ennen lähtöään kävi hän kuitenkin linnassa katsomassa sitä kammiota, jossa hän olisi tullut asumaan ja jommoiseen eräs toinen samanlaisissa olosuhteissa vangittu pappi, Winter Liperistä, sulettiin sillä seurauksella, että tuli hulluksi. Liikuttavinta tässä tarinassa on Lucanderin kotiintulo. Perhe, joka oli paennut erääsen Pyhäjärven etäiseen niemeen eikä kuukauden päiviin kuullut mitään vangitusta, oli taas palannut pappilaan. Kun oli yö, niin siellä nukuttiin eikä kukaan huomannut isännän kotiintuloa. Ei hänkään ketään herättänyt, hiipi vaan huoneesensa ja laittoi itse vuoteensa ja kävi levolle. Vasta aamulla tuli palvelija ilmoittamaan: "Jo on rovasti kotona!" Ukko itse tuumasi: "Tiesinhän, ett'ei jumala minua hylkäisi."

Ulrika Lucanderin äiti oli nimeltään Maria Juliana Tuderus. Myöskin Wrightien äiti oli Tuderus, josta Soldan näyttää otaksuneen, että heidän välillään olisi ollut jonkunlaista sukulaisuutta taiteellisiin taipumuksiin nähden.

Soldanin isä Karl Gustaf Soldan oli henkikirjoittajana Sortavalassa ja asui lähellä kaupunkia Helylän tilalla, kun August Fredrik syntyi 13 p:nä heinäkuuta 1817. Silloinen Helylän talo on nyt nimeltään Myllykylä ja tunnettu tehdaspaikka. Siihen aikaan ei siellä ollut muita laitoksia kuin jauhomylly. Kun Soldanin vierailla mailla sittemmin niin voimakkaaksi kehittynyt koti-ikävä ja isänmaan kaipaus melkein aina keskittyi tähän paikkaan, jota ikäväänsä ja kaipaustaan hän useinkin koetti tyydyttää siten, että muistista piirteli ja maalaili sen eri näköaloja, kuvattakoon tämä ensimäinen koti tähän hänen omien muistiinpanojensa mukaan:

"Helylän talo, joka on noin 5 virstaa Sortavalan kaupungista Helylän joen varrella, on luonnonihana paikka. Joki, joka tulee Ruskealasta, kaivaa tässä syvän laakson ja muodostaa kaksi koskea. Ylempi koski on kaksihaarainen, pienen kalliosaaren kahtia jakama. Kohta tämän ylemmän kosken alla tekee joki polvekkeen etelään, niin että rakennuksesta, joka on joen pohjoisella töyräällä, mutta kuitenkin jotenkin lähellä vettä, oli näköala koskelle. Vähän matkaa alempana oli toinen koski, jonka yli vei silta. Sillan korvassa oli mylly ja myllytupa." — Tästä "hurmaavan kauniista" paikasta, jota muutkin taiteilijat ovat rakkaudella kuvanneet, säilytti Soldan varhaisimman lapsuutensa muistona ainoastaan seuraavan himmeän kuvan: "jokilaakso on kirkkaan auringon valaisema ja siinä valaistuksessa esiintyvät mylly ja silta ja jokipinteet voimakkaampina — ilma on hiukan viileä ja tuulinen."

Hän oli vasta nelivuotias, kun perhe 1821 muutti Lappeenrantaan, isän päästyä Lappeen kihlakunnan ruununvoudiksi. Mutta kun hän silloin tällöin ja vielä vanhoillaankin pyhiinvaelsi tälle paikalle, ottaen sieltä kerrankin mukaansa puupalasia vanhan rakennuksen seinästä, muodostui tuo maisema hänelle vähitellen isänmaata kokonaisuudessaan edustavaksi. Kun hän, varsinkin ulkomailla ollessaan, ajatteli isänmaataan, ajatteli hän aina ensin Helylätä. Isänmaan kuvaa täydensivät sitten vielä Lappeenranta ja Saimaa saarineen ja niihin tehtyine kalastusretkineen; Lappeenrannan ympäristöt ja matkustukset niihin isän seurassa; kaikki nämä ynnä kuva Suomen kartasta tummansinisine järvineen yhtyivät hänen mielessään kokonaissäveleksi kotimaasta.

Lappeenrannassa pantiin poika pastori Saelanin kouluun, jossa kuria ajan tavan mukaan ylläpidettiin etupäässä tukkapöllyllä, kämmenlyönneillä ja pään koputuksella. Kun ei poika voinut oikein ääntää saksalaista sch-ääntä, paukutettiin hänen päätänsä pöydän laitaan, johon otsa silloin parahiksi ulottui. Opintiensä ensi taipaleesta oli hänellä siis vaan kauhu muistona, joka lopulta kasvoi niin suureksi, että hänet kerran täytyi väkisin kouluun kantaa.

Vanhemmilla oli Lappeenrannassa oma talo, jonka isä oli rakennuttanut venäläisillä "plotnikoilla". Yksi näistä teki pojalle viulun ja korjasi hänen äitinsä viulun. Äiti soitti näet viulua ja harrasti muutenkin soittoa ja laulua. Viulunsoitto meni perintönä pojallekin ja oli hän jotenkin taitava soittaja. Tuon tuostakin hän kirjeissä ja muistiinpanoissa puhuu viulustaan varsinkin yksinäisten hetkien lohdutuksena vierailla mailla. Nähtävästi oli hän, samoinkuin hänen vanhempi veljensä Karl ja nuorempi sisarensa Augusta, joista edellinen oli jotenkin taitava piirtäjä ja jälkimäinen aikoinaan hiukan tunnettu maalari, perinyt taiteelliset taipumuksensa juuri äidiltään.

Aikaisemmilta poikavuosiltaan on Soldan vielä pannut muistoon Suomen jääkärien harjoitukset, ammunnan ja musiikin leirikentällä ulkopuolella kaupunkia, jääkärien päällikkönä oli översti Ramsay, sittemmin Kuopion läänin kuvernööri ja Snellmanin ja hänen "Saimansa" kiristäjä. Eräs luutnantti von Wendt ynnä joukko muitakin upseereja seurusteli perheessä ja vaikutti kai tämäkin osaltaan siihen, ett'ei August noudattanut vanhemman veljensä esimerkkiä ja pyrkinyt yliopistoon, vaan lähti — tai oikeammin pantiin — kadettikouluun.

Ennen sitä lähetettiin hänet kuitenkin kymmenvuotiaana (v. 1827) Viipurin alkeiskouluun, joka oli saksankielinen, niinkuin kaikki muutkin oppikoulut siihen aikaan Itä-Suomessa. Kaksivuotiselta oloajaltaan tässä sivistyslaitoksessa ei Soldanilla ole mainittavana muuta kuin mitä tapahtui sen ulkopuolella: harrastusta ruumiin harjoituksiin kierteleväin akrobaattien esimerkin mukaan, josta oli tuloksena notkea ruumis ja suuri taito kaikellaisten käsikonstien tekoon, jossa hän vielä vanhoillaankin kuuluu olleen taitava. Ruumiin harjoitukset panivat perustuksen siihen kestävyyteen, jota sittemmin kyllä tarvittiin myöhemmän elämän monissa seikkailuissa.

Samassa elämäkertansa katkelmassa, jossa hän näistä kertoo, on seuraava merkillinen itsetunnustus. Viipurin koulussa ollessaan oli hän kerran lähtenyt 18 virstaa Viipurista olevaan Kaislahteen Uuraassa ja joutunut sinne myöhään illalla. Talon rouva ei kuitenkaan ottanut kuleksijata vastaan, vaan ajoi hänet pois yön selkään. Poika istuutui lukossa olevan korkean portin päälle ja vannoi siinä poikkipuulla ratsastaen sen hiljaisen valan, ett'ei koskaan — varastaisi. Häntä oli näet — yhä oman tunnustuksensa mukaan — vaivannut se pahe, että hän pikkupoikana silloin tällöin näpisteli toisten tavaroita: leikkikaluja, lantteja veljeltään y.m.s. Tästä paheesta ei hän sano päässeensä täydellisesti ennen kuin nuorukaiseksi tultuaan ja antoi hän vielä kadettina ollessaankin vietellä itsensä toisen hyväksi eräästä kauppapuodista puhaltamaan kynäveitsen. Ett'ei tämä pahe nyt suinkaan ollut mikään varsinainen pahe, vaan ainoastaan jonkunlainen paha tapa, jota hänen arka mielensä vanhemmilla päivillä suurenteli, siitä on tämän kirjoittaja vakuutettu. Olen kertonutkin sen vaan osoittaakseni, kuinka Soldan jo pienestä pitäen sai ja osasi taistella itseään vastaan, — taistelu, joka hänellä jatkui kautta koko elämän monenlaisten sisällisten herätysten ja uudistusten muodossa.

Soldanin varsinainen kasvatus- ja oppiaika alkoi vasta hänen kadettikouluun tultuaan v. 1830. Edellä olen jo maininnut sen otaksumisen, että hänen sotilasuralle antaumiseensa mahdollisesti vaikuttivat kaupungissa asuvat ja perheessä seurustelevat sotilaat, joiden käytös ja esimerkki aina ovat omiaan nuorten poikain silmiä häikäisemään ja herättämään haluja, joita todellisuudessa ei heidän luonteissaan aina ole olemassa. Soldanin myöhempi elämä todistaa, että hänellä kyllä oli taipumuksia ja lahjoja kaikille muille aloille paitse sotilaalliselle. Kadettikouluun tullessaan joutui hän siis kokonaan väärälle uralle, josta kaikki hänen vastaiset vaiheensa kyllin selvästi todistavat.

Luultavinta onkin, ett'eivät Soldanin omat sisälliset taipumukset hänen lähtöönsä vaikuttaneetkaan. Pääsyynä lienee ollut isän huonot asiat. Perhe kun oli suurenlainen, kaksi poikaa ja neljä tytärtä, niin olihan luonnollista, että toinen pojista, joka oli reipas, komea ja pitkä hulivili, pantiin kouluun, missä hän ei isälleen paljoa maksanut ja josta päästyä hänen tulevaisuutensa olisi turvattu. Oli sitäpaitse suuri kunnia tähän aikaan päästä kadettikouluun. — "Kadettikoulu oli" — sanoo E. Nervander teoksessaan "Minne af Fredrik Cygnæus" — "siihen aikaan hyvin tarkasti aidotettu kasvatuslaitos maan säätyhenkilöiden perheitä varten. Uusia oppilaita otettaessa oli katsottava isäin ansioihin, etupäässä sotilaallisiin. Jos nuo ansiot olivat tasan, oli aatelisen poika etusijassa." Cygnæus on merkinnyt muistoon, että silloisen kadettikoulun johtajan, kenraali Thesleffin päätöksen mukaan aatelittoman pyrkijän piti olla kymmentä prosenttia taitavamman kuin aatelisen päästäkseen kadetiksi. Kun Soldanin isällä ei ollut sotilaallisia ansioita eikä hän ollut aatelismieskään, lienee siis pojan vastaanotto kadettikouluun ollut yksinomaan hänen hyväin alkutietojensa ansio.

Erinomaisen hyvin näkyy hän siellä edistyneenkin, vaikka pääharrastukset eivät aina olleetkaan suunnattuina siihen tulevaisuuteen, jota kohti oikeastaan oli määrä kulkea. Fredrik Cygnæus, joka siihen aikaan oli opettajana kadettikoulussa, korotti monen sen aikuisen kadetin päämaalin yläpuolelle tavallista näköpiiriä sekä yleisinhimillisiin että isänmaallisiin ihanteihin. Voi pitää varmana, ett'eivät opettajan kaunopuheliaat luennot olleet Soldaniinkaan syviä jälkiä jättämättä.

On syytä olettaa, että tämän opettajan selonteot varsinkin maailman taiteen suurista mestariteoksista synnyttivät vilkasta vastakaikua Soldanissa. Sillä melkein jokaisessa kirjeessään puhuu hän piirustuksesta ja maalauksesta, joka näyttää täyttäneen hänen mielensä enempi kuin mikään muu aine. Sitäpaitse oli hänellä taiteesen innostuneita tovereitakin. Eräässä aivan ensimmäisistä kirjeistä, joita on säilynyt Soldanin kadettiajoilta kirjoittaa hän (17.1.1834): "Toivon voivani tällä lukukaudella piirustaa vähän enemmän kuin ennen. — — Forsténit [kaksoisveljekset Lennart ja Torsten, molemmat sittemmin översti-luutnantteja] ovat pöytänaapureitani 3:ssa osastossa. He pääsivät nyt 3:lle luokalle ja heidän kanssaan tulee varmaankin ahkerammin piirustetuksi. Kerrotaan, että piirustuksenopettaja Nymander ottaisi eronsa — jospa hän tekisi sen hyvin pian ja voi! jos me saisimme Wrightin hänen sijaansa, silloin tulisi toinen ääni kelloon, silloin voisi todellakin oppia jotain!"

Eräässä toisessa kirjeessä taas (5.4.34): "Jos nyt saisin tuon kauvan odotetun oikein kelvollisen värilaatikon, niin koettaisin piirustaa jonkun oikein suuren ja kunnollisen taulun värien kanssa. — — 20 ruplasta saisi niin hyvän värilaatikon kuin minä voisin toivoa. Yksi tovereistani, Forstén Kuopiosta, omistaa semmoisen ja minä olen itse nähnyt sen. Se on ostettu Freseltä (Pietarissa), joka itse on värien sekoittaja ja jolla on suuri makasiini." Oikein vaikuttaakseen isäänsä tässä hänelle nähtävästi hyvin tärkeässä asiassa, lisää poika vielä varmemmaksi vakuudeksi: "hän on saanut kunniamerkinkin taidostaan", ja jatkaa sitten: "Minä tahdon kyllä arvokkaasti ja kauniisti käsitellä tätä laatikkoa, joka on aivan erikoista tekoa, ja käyttää sitä ensin jonkun suuremman taulun tekemiseen. Koko kirjeessä ei näy olevan muusta puhetta kuin tästä piirustuslaatikosta, niin, minä sitä oikein ikävöin." Luultavasti saikin hän haluamansa kapineen, koska toista vuotta myöhemmin hänen taulunsa jo olivat kehyksissä ja ripustetut isän kammarin seinälle.

Missä määrin tämä taiteellinen halu oli hänet vallannut, se näkyy ensimmäisestä muistiinpanosta hänen sunnuntaina 24 p:nä huhtik. 1836 alkamassaan päiväkirjassa:

"Ehkä tärkeä päivä minulle. Meurman, Ruin [sittemmin protokollasihteeri O.E. Meurman ja översti Konst. Ruin] ja minä olimme taas kirkontornissa. Tuuli vinkui komeasti tornin ympärillä, mutta nyt ei puhuttu kesäisistä tutkisteluretkistäinme, vaan — tulevaisuudestamme. Meurman ja Ruin tuumivat mennäksensä Morskoin komppaniaan, ja minä mennäkseni Ruotsiin, maalariakatemiaan — saa nähdä, kuinka asiat ovat ensi vuonna näillä ajoin." Miettiessään vielä tätä samaa asiata sen päivän iltana sanoo hän siitä: "olin keveällä mielellä, sillä valoisampi tulevaisuus koittaa nyt minulle. — — Mielikuvitukseni leijailee vaan Tukholmassa."

Seuraavaan päivään mennessä oli tuo kirkontornissa keksitty korkealentoinen aate jo kehittynyt niin pitkälle, että kun toveri Meurman ehdotti, että hän ottaisi eronsa, hakisi matkarahoja ja kotiopettajatoimella koettaisi elätellä itseään akatemiassa, Soldan lupasi ajatella asiaa Ruotsiin siirtymisestä. Ja seuraavana sunnuntaina kirjoittaa hän jo asiasta isälleen ja odottaa vastausta niin suurella kiihkolla, että 5 p:nä toukok. kirjoittaa muistikirjaansa: "No, tänään sai isä sunnuntaisen kirjeeni; kun nyt kaikki vaan päättyisi onnellisesti" ja 9 p:nä: "Luin että eräs suomalainen Ekman oli otettu Kunink. Ruots. Taideakatemiaan; sydämeni hypähti. Vapaus! vapaus!"

Miehinä, joihin hän perustaa toiveensa Ruotsiin siirtymisen mahdollisuudesta mainitsee hän kaksi kuuluisaa nimeä — Adolf Ivar Arvidsonin ja Anders Erik Afzeliuksen. Edellinen muistui kai siksi, että hän jo siihen aikaan oli tunnettu Ruotsissa olevain suomalaisten hartaaksi suosijaksi. Vaikk'ei tällä kertaa ja tässä asiassa, sai Soldankin myöhemmin maanpaossa ollessaan nauttia hänen tehokasta apuaan hyvinkin suuressa määrin. Jälkimmäinen taas, tuo virastaan erotettu Turun entinen professori, joka juuri tähän aikaan oleskeli Lappeenrannassa, asuen Tyysterniemessä, sotilaallisen valvonnan alaisena, johtui hänelle siksi mieleen, että hän oli hyvä tuttu Soldanin perheessä ja että hän juuri samaan aikaan näkyy toivoneen pääsevänsä Ruotsiin siirtymään. Kirjoittaessaan päiväkirjaansa: "hänen kohtalonsa on ehkä oleva minullekin tärkeä", ajatteli Soldan varmaankin sitä, että hän tuon kunnioitetun miehen seurassa, jota Lappeenrannassa kutsuttiin "viisaaksi ukoksi" ("kloka gubben"), voisi paremmin kuin yksin tulla toimeen vieraalla maalla ja että tämä seikka painaisi vaa'assa isän mieltä taivuttaessa. Ehkäpä näitä toiveita kultaili vielä sekin, että Afzeliuksella oli tytär Mathilda, johon nuori kadetti kaikesta päättäen oli ihastunut ja joka hänkin hiukan harjoitteli maalausta. Afzelius ei kuitenkaan päässyt Ruotsiin, vaan siirrettiin Venäjälle, Itämeren maakuntiin, jonne Soldankin muutamia vuosia myöhemmin komennettiin.

Sillä Ruotsiin siirtymisestä ei tietysti tullut mitään. Liikuttava on lyhyydessään se kohtaus, jossa tämä tuulentupa hajosi. Hän kirjoittaa toukok. 24 p:nä: "Klo 4.15 seisoin 4:ssä luokassa ja vuolin kynääni, kun Molander tuli ja huusi: äitisi on kaupungissa, katso, tuolla seisoo hän toisen kasarmin rappusilla! Minä ulos ja siellä seisoi hän. Pyysin lupaa päästä kaupungille, puin päälleni, kun A. tuli ilmoittamaan, ett'en pääsisikään. Se koski niin, että itkin harmista, häpeä sanoa. Silloin tuli äiti maneesin eteen ja sitten oli meillä valleilla ja sinellihuoneessa kyynelinen keskustelu kadettikoulusta ja minusta: hän tuli lohduttamaan minua ja kehoittamaan minua luopumaan toivostani päästä pois täältä. Hakemus maalariakatemiaan olisi sulaa hulluutta; se koski äitiin hirmuisesti, ja vaikea oli hänen lohduttaa, ollen itsekin lohduton."

Siihen päättyi vangitun linnun ensimmäinen yritys päästä lentoon sillä kertaa. Jos se olisi onnistunut, olisi meillä ehkä Ekmannin ja Wrightien rinnalla Soldan tien raivaajana Suomen taiteelle. Että innostusta ei ainakaan puuttunut, siitä on todistuksena se, että Soldan olisi ollut valmis vaihtamaan varman uran aivan epävarmaan; eivätkä olleet taipumuksetkaan vähäiset, siitä puhuvat kyllä monet myöhemmät piirustukset ja maalaukset. Että hänellä myöskin jo oli omat pienet itsenäiset mielipiteensä maalauksesta, näkyy kyllä seuraavasta arvostelupalasta näiltä kadettiajoilta, jolloin hän ei vielä ollut voinut tutustua mihinkään parempiin esikuviin: "Minun ei pitäisi milloinkaan moittia toisten piirustuksia. Kun minä tänään, vaikkakin hyvin varovasti, tahdoin huomauttaa Forstén 2:lle erästä virhettä (silmää hänen veljensä kyirassieri-upseerissa), niin vaikeni hän ja hymyili. — — En rakasta hänen turhantarkkuuttaan, hänen kankeuttaan ja sitä pientä epäluonnollisuutta, joka on siitä seurauksena, hänen heikkoa mielikuvitustaan ja hänen ahdasta muodostelemiskykyään; mutta minä en saa sanoa sitä kenellekään muulle kuin itselleni. Forsténin blanketit (maalatut nimikortit) ovat siistejä ja huolellisesti tehtyjä, mutta kopioituja."

Mutta kun ei hänestä tullut taiteilijaa, niin ei tullut, ja sillähän asia onkin oikeastaan ratkaistu. Soldanin elämään se kuitenkin luopi tämä välikohtaus, jolloin hän ensi kerran repäsi auki univormutakkinsa ja oli aikeessa sen jo nurkkaan heittää, valaisevan selityksen. Nyt hän ei sitä saanut tehdä, mutta kerran oli hän sen tekevä. Nyt ei auttanut muu kuin panna nuttu entistä tiukempaan nappiin ja seistä smirnaassa, selkä kahta suorempana.

Sillä kadettikoulussa oli siihen aikaan kova komento. V. 1835 oli sinne kenraali Thessleffin sijaan tullut johtajaksi kenraalitaapin översti E. v. Dittmar, joka oli kovakourainen ja jotenkin raaka herra, aivan perehtymätön suomalaisiin oloihin ja tapoihin. Niinpä kertoo Nervander, että hän rangaistuksena käytti m.m. vesikoppia ja että hän, kun Cygnæus huomautti häntä siitä, että rangaistusta Suomessa katsottiin häpeälliseksi, suuttuneena selitti, että maan mielipide hänestä ja hänen toimistaan ei häntä vähintäkään liikuta. Hän kuitenkin näkyy saaneen mukautua maan tapoihin. Kuinka syvästi uuden johtajan rajantakalaisuus vaikutti kadetteihin ja kuinka kiitolliset he olivat Cygnæukselle, sitä osoittaa sekin, että Soldan neljäkymmentä vuotta myöhemmin Cygnæukselle pitämässään puheessa muistuttaa samasta asiasta.

Millaista komentoa uusi päällikkö jo heti tultuaan piti, näkyy eräästä Soldanin kirjeestä (28.1.1835): "Översti Dittmar on tullut. Hän tuli 19 p:nä maanantaina. Seuraavana päivänä, markkinapäivänä, saapui hän luoksemme osastoihin. Varjele, mikä melu sekä ulkona että sisässä! Kaikkien tuli pukeutua univormuihin, niin käskettiin, kaikki kirstut järjestykseen, pöytälaatikot myös. Nyt tulee päivystäjäaliupseeri ja sanoo: kirstuissa ei saa olla mitään muuta kuin kruunun vaatteet. Puhdistetaan vaatteita, kiillotetaan saappaita, juostaan sinne ja tänne. Tuleeko hän kohta? Missä on hän nyt? Viimein tulee käsky, että kaikki seisokoot sänkyjensä ääressä, nyt tulee hän! — Ei hiiskahdustakaan koko koulussa. Yksi sotamies seisoo jokaisen oven edessä sitä avatakseen. Ensin menee hän ensimmäiseen osastoon ja sieltä kuuluu selvästi 'jumala varjelkoon, herra Översti!' — meidän luoksemme kolmanteen. Toisesta osastosta tuli hän meidän luo. Strandman, joka on aliupseerimme, antoi raportin, ja kun se oli tehty, niin meni hän lähemmä Strandmania ja käski hänen avata univormunsa nähdäkseen, oliko paita puhdas. Strandmannin luota kulki hän riviä myöten edelleen, kunnes taas pysähtyi — minun eteeni. 'Mikä on nimenne?' kysyi hän, ja kun minä vastasin, kysyi hän 'kuinka?' niinkuin ei olisi oikein kuullut tuota hänelle outoa nimeä. — 'Avaa univormu!' — Minä avasin sen ja liivit myös, Nyt tarkasti hän taaskin paitaani ja teki sen muistutuksen, ett'ei saa käyttää liiviä, kun on puettu univormuun, ja nyt se oli siis ainiaksi kielletty, mutta kun meillä on kotitakkimme, niin saamme käyttää myöskin liivejä. Niinpä muistutti hän vielä kaulahuiveistakin, omista näet, että ne nyt ovat kokonaan kielletyt ja me saamme ruunulta sellaisia verkalappuja, ja kaikellaisista muista pikkuseikoista, ja kulki edelleen. Sitten tuli hän katsomaan syöntiä, maistoi ruokaa ja on sittemmin melkein joka ateria ollut siellä; hän tulee melkein aina odottamatta. Hän näkyy tahtovan muuttaa kaikki. Uusia määräyksiä annetaan yhtämittaa, järjestystä liioitellaan. Ei hän muuten näy olevan kiivas eikä pikainen, vaikka on ankara, mutta hänen rouvansa, joka ei vielä ole tullut, kuuluu sitävastoin olevan oikein perhanan polska ('en Bengel till Polska'); tyttäret kauniita."

Rauvenneista toiveistaan huolimatta ja kerran nahkansa myytyään antautui Soldan kaikella tarmollaan takomaan tulevaisuudestaan sitä kalua, mikä siitä kadettikoulussa oli mahdollinen saada. Hyväpäinen ja ahkera kun oli, menestyi hän hyvin ja oli koulun etevimpiä oppilaita. Hänen tarkoituksensa oli suorittaa päästötutkinto niin korkeilla arvosanoilla, ett'ei hänen olisi tarvis jäädä tavalliseksi jalkaväen upseeriksi, ei edes tykistöönkään, vaan että hän pääsisi suoraan tieteellisempään insinöörikuntaan. Se hänelle onnistuikin. Ett'ei tämä ura suinkaan ollut helppo ja että siihen vaadittiin tavallista suurempia lahjoja, siitä on todistuksena se, että Soldan oli luokkalaisistaan ainoa, joka voitti vaikeudet. "Ell'ei saa määrättyä äänimäärää (8:aa 12:sta), ei pääse insinöörikuntaan ja silloin olisin minä hukassa" (20.9.1837). "Täytyy siis koettaa — toivon kuitenkin, että niin käy." Kuinka suurella vaivalla tuo korkea päämaali, joka lopulta näyttää häntä sen itsensäkin vuoksi innostuttaneen, vaikka hän myöhemmin sitä innostustaan halveksi, oli saavutettavissa, se näkyy siitä, että viime vuotena lukuja kesti kesät ja talvet ja että hän "useammin kuin yhden kerran sai nousta ylös klo 2 (sanoo kaksi) aamulla. Mutta senpätähden on minulla ollutkin menestystä. Tutkintoni ovat menneet hyvin ja minä pääsen kolmantena ulos, siitä olen varma."

Viimeisessä kadettikoulusta lähettämässään kirjeessä (9.12.37) kirjoittaa hän veljelleen: "Mikä suloinen ajatus! Niin, minä sanon vielä kerran: tutkintoni ovat menneet hyvin ja minä olen yksi niitä, jotka, vaikk'ei heillä suinkaan ole neroa (geni) kuitenkin otsansa hiessä ovat siihen ('på genie' s.o. insinöörikuntaan) päässeet."

Vaikka nuo sanat ovat leikillä sanotut, kuvaavat ne kuitenkin sanojaansa sattuvasti. Sillä juuri tuolla uutteruudellaan ja tuon palavan sielunsa voimalla hän pääsi hengenkin maailmassa kohoamaan sille asteelle, jolla hän siinä seisoi.

Vaan ei nuori lentoon valmistauva kotka kuitenkaan vielä kovinkaan korkealle pyrkinyt. Elämänsä ihanteet sijoitteli hän käytännössä seuraaviin puitteisiin: "Ajattelen mielihyvällä aikaa, jolloin pääsen omaan asuntoon — kuinka sisustan huoneeni parhaan mukaan — siistit huonekalut, sohva, komea kirjoituspöytä, kaunis kirjahylly, joka on kasvava kukkaron kanssa — viuluni — samovaari — piirustuspöytä kunnollisille tarpeineen — ja kahden sylen pituinen piippu tulevat kaikki ilahuttamaan mieltäni."

Näitä tulevan sotilaan rauhallisia toiveita kirkasti hänen mielessään vielä toivo siitä, että hän upseeriksi päästyään voisi ruveta auttamaan isäänsä, jonka asiat olivat joutuneet yhä enemmän rappiolle.

Ei hän kuitenkaan vielä hetikään päässyt käsiksi lempitöihinsä: maalaukseen, musiikkiin ja mielilukuihin; eikä isänkään auttamisesta tullut mitään. Sillä Pietarissa jatkuivat vaan kadettikoulussa alotetut työt.

2.

Insinööriopistossa Pietarissa.

Tulo Pietariin 1838. — Aatelisrykmentissä. — Esittely suurruhtinas Mikaelille. — Insinööriopistossa. — Harrastusta maalaukseen ja kemiaan. — Paraatissa Marskentällä ja Talvipalatsissa. — V:n 1840 muistojuhla ja promotsiooni Helsingissä. — Matka Petäjävedelle.

"No, nyt olen Pietarissa!" huudahtaa Soldan ensimmäisessä kirjeessään Venäjän pääkaupungista. Suoritettuaan loistolla tutkintonsa Haminassa puolenkymmenen muun toverin kanssa astui hän alkupuolella vuotta 1838 Rajajoen yli ja komennettiin aluksi aatelisrykmenttiin lisäoppia saamaan.

Ensimmäinen uutinen, josta hänen ensimmäisessä kirjeessään Pietarista (13.2.1838) kerrotaan, koskee taas — maalausta. "Hotakan majatalossa tapasimme tuon Viipurissa hyvin tunnetun maalarin C. Mazerin, joka sitten seurasi meitä tänne." Vasta kun tämä tärkeä asia on mainittu, käy hän kertomaan tulostaan Pietariin.

Perjantaina helmikuun 9 p:nä klo 9 aamulla saapuivat suomalaiset aatelisrykmenttiin, puettuaan ensin uudet vaatteet ylleen, Liettuan kaartin äärettömän isossa kasarmissa muutamain vanhain toverien luona. Oli juuri suurruhtinas Mikaelin syntymäpäivä ja kaikki oli siis liikkeessä. Parin tunnin odotuksen jälkeen vietiin heidät 1:seen Krenatöörikomppaniaan 5:ssä kerroksessa äärettömän monia leveitä, komeita ja mukavia kivirappuja, jossa sitten saivat paikkansa: sänkyjä, pöytiä y.m. Klo 12 komennettiin syömään päivällistä, Soldan koko "roskan" etunenässä, sillä hän oli täällä kaikista pisin "ja suomalaiset kulkevat aina oikealla siivellä." He tulivat äärettömän suureen saliin, "hyvinkin 8 kertaa niin suureen kuin Dammertin sali Lappeenrannassa", jossa oli yhdeksättä kymmentä katettua pöytää ja joka pöydässä yhdeksän miestä. Kun koko tämä poikarykmentti oli paikoillaan, lauloi se rukouksen; sitten syötiin komean ruokamusikin soittaessa. Syödessä saapui aatelisrykmenttiin kenraali Puschtschin, karski ja ankara herra. Hän kutsui: "suomalaiset tänne!" ja puhutteli heitä vähän aikaa, kysyen heidän nimiään ja minne olivat hakeneet. Upseereja käveli siellä niin että vilisi. Syötyä laulettiin taas rukous ja sitten keisarihymni hyvin komeasti; sitten soitettiin kaunis marssi poistullessa. "Iltapäivä kului kauhean ikävästi." — —

Sunnuntaina klo 10 sullottiin suomalaiset rykmentin dilisanssiin ja ajettiin suurruhtinas Mikaelin luo, jossa heidät oli määrä esitellä. "Töllistelin ihmeissäni noita ihania esineitä, niinkuin ennen muinoin kerjäläinen Aaron, katsellen jättiläisten tekoja, sillä ihmisten rakentamia ne eivät olleet." Mikaelin palatsissa vietiin heidät ensiksi hänen korkeutensa tallin läpi, jossa oli kolmattakymmentä komeata ratsua, maneesiin, jossa heitä puhdistettiin; sitten itse palatsiin, jossa ehkä jo sata vaunua seisoi pihalla. Eräässä etuhuoneessa odotettiin kauvan, ja puhdistauttiin taas, ja yhä kokoontui sinne kenraaleja, överstejä, suuria ja pieniä herroja, kaikissa mahdollisissa univormuissa. Klo 1 pääsivät suomalaiset vihdoin eteen, kahden komean huoneen läpi, täynnä kenraaleja. "Hänen Korkeutensa oli tyytymätön meidän vaatteihimme, puhui muutamia sanoja ja: mars tiehenne!"

Aatelisrykmentissä, joka upseereiksi tuleville oli jonkunlainen hyväin tapain harjoituskomppania, oli heillä kaksi kertaa päivässä rintamaharjoituksia, ja heidän täytyi käydä tanssiluokilla ja voimistelussa "aivan niinkuin muidenkin aatelismiesten". Mutta kohta tämän ilmoituksen tehtyään lisää kirjeen kirjoittaja kuitenkin tuon tutun säestyksensä: "Pian panen minä piirustuskaluni kuntoon; viulua koettelin minä jo tänään — en ainakaan tarvitse täällä unohtaa, mitä olen oppinut." ja oli hänellä pian se ilo, että eräät upseerit, nähtyään hänen piirustuksiaan, kiittelivät niitä.

Odotettuaan aatelisrykmentissä pari kuukautta määräystään saivat suomalaiset kadetit sen vasta maaliskuussa. Kun Soldan ja hänen toverinsa Ruin olivat pyytäneet päästäkseen insinööriopistoon, siirrettiin heidät sinne. Sitä ennen oli kuitenkin suoritettava päasötutkinto. Ruinista lienee tämä tutkinto ollut liika vaikea, koska hän jätti koko homman ja hyppäsi toiseen satulaan — peruutti hakemuksensa ja tyytyi menemään tykkiväkeen. Soldan jäi nyt yksin vaikean uran alkuun ja päätti kaikesta huolimatta kulkea sen päähän asti suorittamalla tuon tutkinnon ensimmäiselle upseeriluokalle. Mutta ennenkun hänet komennettiin tutkintoa suorittamaan, ehti jo ilmestyä joku prikaasi, joka määräsi että insinööreiksi pyrkijäin oli suoritettava korkein upseeritutkinto. Vaatimukset olivat niin suuret, että tämän tutkinnon suorittamiseen olisi mennyt kaksi vuotta. Masentuneena tästä sekä siitä omituisesta sattumasta, että hän, varaton mies, oli tuon uuden asetuksen ensimmäinen uhri, päätti hän luopua kaikista toiveistaan päästä insinöörikuntaan ja pyysi hänkin siirtoa tykistöön. Pian alkoi hän kuitenkin tätä päätöstään katua. Jos hän siirtyisi tykistöön, menisi hän samaa tietä kuin tuhannet muut upseerit. Palkat tällä uralla olivat niin pienet ja yleneminen niin hidasta, ett'ei hänellä olisi ollut toivoa päästä pitkään aikaan vanhempiaan auttamaan, joka oli ollut hänen "kaunein unelmansa". Taistelu kesti useita päiviä ja ratkesi viimein siten, että hän sittenkin päätti ottaa taakan hartioilleen ja peruuttaa hakemuksensa siirrosta tykistöön. Hän oli niin iloinen tästä voitostaan, että hän, saatuaan ministerivaltiosihteeriltä kreivi Rehbinderiltä välttämättömimpään vaatetukseensa 200 ruplaa, heti riensi maalikauppias Fresen luo ja osti piirustus- ja maalaustarpeita — 45 ruplan arvosta.

Kesti kuitenkin kauvan, ennenkun Soldan pääsi pois tyhjäntoimittamisesta aatelisrykmentissä ja sai ryhtyä käsiksi lukuihinsa. "Ei kukaan huoli meistä suomalaisista", valittaa hän, "ei ole meillä omaa upseeria ja kallis aikani menee hukkaan." Koko kevään ja puolen kesää, josta osa vietettiin ikävässä leirissä ilman mitään tointa lähellä Pietaria, sai hän vielä odottaa, kunnes vasta elokuussa voi suorittaa päästötutkinnon insinööriopistoon. Samalla vänrikiksi nimitettynä pääsi hän nyt myöskin palkkaa nauttimaan. Palkka, jota seurasi velvollisuus omien lukujen ohella antaa opetusta insinöörikoulun alemmilla luokilla, oli niin suuri, että sillä voi jotakuinkin tulla toimeen. Vilpitön näkyy Soldanin ilo olleenkin, kun sai 29 p:nä elokuuta 1838 pukeutua upseerin univormuun. Tehtyään yhdessä parin sadan muun vänrikin kanssa virkavalansa ja tultuaan sen jälkeen taas esitetyksi suurruhtinas Mikaelille, muutti hän syyskuun 6 p:nä mukavaan asuntoon, saaden ensi kerran elämässään pistää jalkansa oman pöydän alle ja järjestää kammarinsa sen suunnitelman mukaan, minkä hän oli tehnyt itselleen jo kadettikoulussa. Samana syksynä hankki hän hiukan lomaa käydäkseen kotonaan Lappeenrannassa näyttäytymässä siellä uusissa tamineissaan.

Suomesta palattuaan ryhtyi Soldan palavalla innollaan lukuihinsa, jotka näyttävät tuottaneen hänelle suurta tyydytystä. Varsinkin on hän ihastunut fysiikkaan ja laittelee itselleen elektrofooneja ja sähköpattereita ja kokeilee kaikellaisten sähkökoneiden kanssa. Samaan aikaan aloittelee hän myöskin kokeitaan vastaisessa pääaineessaan kemiassa, joka on hänestä tavattoman hauskaa tiedettä. Insinööriopistossa opiskeleminen tyydyttää häntä varsinkin sen vuoksi, että hän huomaa saavansa oppia siellä ainakin jotain kelvollista. Mutta sitä paitse on sen läpikäyminen tuottava ulkonaisiakin etuja, se kun m.m. antaa akateemiset oikeudet niille, jotka siirtyvät sivilialalle. Loistolla suorittaakin hän kaikki tutkintonsa sekä pienet että suuret. Jo ensimmäisen vuoden kuluessa kohoo hän luokallaan 25:nnestä oppilaasta 6:ksi ja syyskuussa 1839 saa hän aliluutnantin arvon, "hypäten muutamain satain vänrikkien yli sillä tempulla." Toukokuussa 1840 on koko kurssi päätetty ja Soldan siis insinööriluutnantti, valmiina astumaan keisarin palvelukseen.

Jo sitä ennenkin oli hän tavallaan ollut virkatoimessa. Kesäksi komennettiin näet insinööriopiston oppilaat maalle leiriin, jossa heidän oli määrä suorittaa m.m. maanmittaustöitä. Kesällä 1839 oli Soldan yhden osaston kanssa Toksovassa sen johtajana, johtajan toimi näkyy olleen etupäässä siinä, että hän itse sai tehdä kaikki työt, joista olikin suuresti huvitettu, sill'aikaa kun muut laiskottelivat ja katsoivat työtä rangaistukseksi. Suoritetut mittaukset ja niiden mukaan piirustetut kartat saavuttivatkin esimiesten hyväksymisen.

Erittäinkin näkyy luonto Toksovassa ihastuttaneen Soldania. "Seutu on ihmeellisen kaunis!" kirjoittaa hän veljelleen. "Yksin Suomenkin ihanimmissa paikoissa lienee semmoinen harvinaista. Ei ole tosin mitään varsinaisia vuoria, vaan ainoastaan suuria, jyrkkiä, vihreitä kukkuloita, joiden välissä on järviä laaksojen pohjassa." Kun hän nyt on siinä asemassa, että voi hankkia itselleen kaikki tarpeelliset maalauskalut, antautuu hän innolla tätä lempihaluaan tyydyttämään. Uutta intoa oli hänelle antanut maalaukseen sekin, että oli Pietarissa saanut tutustua maalari Godenhjelmiin. "Kohta tuli meistä hyvät ystävät", kirjoittaa hän veljelleen. "Olin kerran hänen luonaan, hän maalasi pitkän aikaa minun nähteni ja näytteli minulle taulujaan ja lupasi auttaa minua, kun aioin ruveta koettelemaan öijymaalausta — oli niin ihmeen hyväntahtoinen — niin, sinä tunnet hänet. Ja hän näkyy sitäpaitse olevan oikein kunnon suomalainen." Kaikki joutohetkensä näyttää Soldan tämän jälkeen käyttäneen maalaukseen öljyväreillä, jota ei ennen ollut harjoittanut eikä edes nähnytkään harjoitettavan. Godenhjelmin kanssa tutustuminen oli hänelle niin muodoin merkkitapaus. Erittäin mielissään on hän, kun maalaus rupee onnistumaan. Kaikista näistä tuumistaan tekee hän tarkkaa selkoa veljelleen, joka oli hänkin aikonut taiteilijaksi ja jonkun aikaa harjoittanutkin piirustusta juuri Godenhjelmin johdolla. Erään kerran kertoo hän taidenäyttelystä Pietarin taideakatemiassa. Hän on tavannut "suuren joukon varsin mainioita teoksia, joista kertomalla voisi täyttää monet arkit." Erään toisen kerran v. 1839 ovat hänen huomiotaan herättäneet Daguerren valokuvat, joka keksintö silloin vasta oli vuoden vanha. "Ei niissä ole mitään elävää, mutta sen sijaan erinomainen siisteys hienommissa osissa, jota ei kädellä tehden voi koskaan saavuttaa. Mutta eivät ne kokonaisuudessaan ole kauniita" — sattuva arvostelu, joka osoittaa, ett'ei hän ole antanut valokuvauksen lumota taideaistiaan ja viedä sitä harhaan.

Kemia se kuitenkin on se, joka hänen mieltään eniten kiinnittää. Vielä useammin kuin kokeistaan taulutelineen ääressä kertoo hän kokeistaan laboratorion pöydällä. Samoin kuin maalauksestaan kertoo hän kemiastaankin veljelleen, kysyen häneltä neuvoja ja lausuen omia mielipiteitään siitä sekä tiedustelee tuon tuostakin teoksia kemiassa. Ennenkun hän saa luvan käyttää opiston laboratoriota, harjoittelee hän ainettaan yhdessä erään apteekkiproviisorin kanssa ja innostuu siihen niin, että alkaa kyllästyä kaikkiin muihin "ruunun lukuihin", matematiikkaan, mekaniikkaan, linnoitustieteesen ja rakennusoppiin y.m.s., jotka estävät häntä mielensä mukaan kemiaa harrastamasta. Hän ei sano sen enää olevan "mikään hetkellinen lempiaate, vaan semmoinen, jonka kanssa hän aikoo totisesti toimia, niinpiankun vaan saa siihen tilaisuutta." Millä valppaudella hän seuraa edistystä tällä alalla, sitä osoittaa hänen (6.2.38) veljelleen kertoma uutinen, että Gay-Lussac'n Pariisissa olisi onnistunut sähkön avulla erittää eräitä metalleja, kultaa, hopea, lyijyä ja kuparia erityisiin alkuaineihin. "Jos tämä on totta, niin tapahtuu suuri vallankumous kemian alalla." Vähitellen on hän hankkinut itselleen oman pienen laboratorion ja saanut aikaan "varsin kauniin kokoelman suoloja ja kristalleja (50 lajia) sekä useita kivennäisiä." Harrastuksensa kemiaan saattavat hänet tuttavuuteen kemianprofessorin sota-akatemiassa Solovieffin kanssa, josta sittemmin tulee hänen suosijansa ja hyväntekijänsä. Muista tuttavuuksista tältä ajalta mainittakoon akateemikko A.J. Sjögren, jonka hän tapasi Toksovan pappilassa.

Aivan vähän näyttää Soldan muuten seurustelleen pietarilaisten kanssa tai ottaneen osaa suuren kaupungin elämään, josta varattomuuskin häntä pidätti. Vuotuisissa paraateissa ja keisarillisissa juhlissa täytyi hänen kuitenkin olla läsnä. Ensimmäisestä näkemästään suuresta paraatista antaa hän seuraavan kuvauksen: "Viime maanantaina toukokuun 5 p:nä (1838) oli tuo jokavuotinen, kautta maailman kuulu toukokuun paraati Marskentällä. Minäkin olin siellä mutta ainoastaan katsojana, ja oli minulla niinkuin muillakin kadeteilla keisarin läheisyydessä paljoa parempi paikka kuin lukemattomiin nousevalla väkijoukolla, joka aitauksen ulkopuolella sai kalliisti maksaa jonkun ikkunan tai rahin. Arviolta lienee sotajoukko, joka kulki keisarin ja keisarinnan ohi, noussut enempään kuin 60,000 mieheen, joista ehkä noin 20,000 ratsuväkeä ja tykistöä. Klo 10-1/2 5 kesti kulku. Kaikki joukot kulkivat ensin hitaasti ja toisistaan eroitetuissa riveissä; sitten toisen kerran paljoa nopeammin, jolloin jalkaväki noin 40:ssä pataljoonakolonnissa kulki ohi ja ratsuväki, tykistö ja pionieerit vaunuineen ja kärryineen milloin laukaten, milloin jousten riensivät ohitse, aina vaan keisarin oman komennon mukaan. Hänellä on aivan erinomaisen selvä ja kaunis ja voimakas ääni, jommoista en ole kuullut kenelläkään muulla. Kunkin rykmentin oma musiikki soitti. Se oli sanalla sanoen niin komeata ja loistoisaa, ett'en tuota kuvata voi."

Toisen kerran joutuu hän Talvipalatsissa (29.4.40) keisarinsa läheisyyteen, tuon keisari Nikolain, joka sittemmin niin voimakkaasti vaikutti hänen kohtaloonsa ja joka unessakin häntä painajaisena seurasi aina Ameriikkaan saakka. "Olin Pääsiäisyönä hovissa — sinne kokoontuu tässä tilaisuudessa kaupungin kaikki upseerit — noin 1000:n paikoilla — kaikki mitä komeimmissa ja moninaisimmissa juhlapuvuissa. Siellä näin myöskin ruhtinas Menschikoffin, sotaministeri Tchernischeffin y.m. y.m. sekä myöskin kreivi Rehbinderin, joka oli kuin kultaan ommeltu. Heidät järjestettiin noin klo 12 aikaan yöllä rykmenttien iän mukaan ja me muodostimme mitä kirjavimman ja mahtavimman käytävän 'läpi Aleksanterin salin' joka on hurmaavan komea valkoinen marmorisali. Sitten tulivat heidän majesteettinsa ystävällisesti tervehtien oikealle ja vasemmalle ja menivät linnan kirkkoon suurruhtinasten, suurruhtinatarten ynnä muiden seuraamina. Kun kulkue oli käynyt ohi, meni kaikki sekaisin salissa. Kaikki huoneet tässä osassa linnaa olivat avoinna ja paitsi muuta aistikasta komeutta oli siellä vielä tällä kertaa kaikki Eremitaasin taulut. Käyskentelin Furuhjelmin [arvattavasti översti Juliana Otto Furuhjelm, joka v. 1839 oli tullut vänrikiksi Semenoffin kaartiin] ja muiden suomalaisten kanssa huoneissa, kunnes keisarilliset taas parin tunnin kuluttua tulivat takaisin kirkosta samalla tavalla."

Ett'ei tämä komeus ja yleensä sotilaallinen elämä ja henki jättänyt kovinkaan syviä jälkiä Soldanin luonteesen ja katsantotapoihin, siitä voinee olla varma. Jotain tyydytystä, ehkä ylpeyttäkin näyttää hän kuitenkin tunteneen siitä, että kantoi olkalappuja, jotka soivat niin monellaisia etuja ja oikeuksia siihen aikaan vielä enemmän kuin muulloin. Kirjoittaessaan veljelleen, joka kesällä 1840 oli kotiopettajana parooni Ramsayn luona Björkbodassa ja joka näyttää epäilleen ylpeän herrasväen ystävällistä vastaanottoa siinä tapauksessa, että Soldan tulisi häntä tervehtimään, vetoo hän olkapoletteihinsa, jotka kyllä tulevat hänelle suojelusta hankkimaan. Tähän vastaa veli ivallisesti: "Sanoit jotain olkapoleteistasi — niin, ne ovat pääsölippuja, suosituskortteja ja täydellisiä anekirjoja tähän aikaan, ja naisten silmissä ovat ne enemmän kuin gloria ja enkelin siivet — — oi, nyt nähdään jaloja tähtiä säteilevän kaikellaisista tsinovnikoista — kaikista, jotka ovat päässeet ihmisten rankiin — minä tarkoitan tähtiä ja säteitä jaloista metalleista, kullasta tai hopeasta — sillä usein on se ainoa jalous, mitä on koko ihmisessä — siitä koko tämä univormukiihko ja tittelitauti. Tiedätkö, J…sta [postimestari, jota Soldanit epäilivät kirjeiden avaamisesta] L…ssa on tehty nimineuvos! — Minun mielestäni olisi kaikista parhain ja sopivin arvonosoitus sellainen taulu, joka klinikassa pystytetään jokaisen sairaan vuoteen päähän —" osoittamaan, mitä tautia heistä mikin potee.

Arvostelu oli epäilemättä aikaansa kuvaava, muutaman valistuneen miehen vastalause silloisia oloja vastaan.

Vielä enemmän sen aikuista käsityskantaa kuvaavia ovat ne tehtävät, joita Soldan sai isältään suorittaakseen Pietarissa. Tämän raha-asiat olivat kyllä huonolla kannalla, mutta oudolta tuntuu, ainakin nykyisiin katsantotapoihin nähden, kun hän poikansa avulla koetti saada keisarilta korottomia lainoja ei ainoastaan ministerivaltiosihteerin, vaan myöskin ruhtinas Menschikoffin, jopa hänen kansliatirehtöörinsä Fischerinkin välityksellä. Soldankin kutsuu sen aikuisissa kirjeissään Pietaria "pääkaupungiksi", niinkuin muidenkin itäsuomalaisten tapana siihen aikaan näyttää olleen.

Mutta pian oli hänelle selviävä, mikä oli hänen oikea pääkaupunkinsa ja missä hänen olentonsa oikeat juuret olivat etsittävät. Suoritettuaan lopullisen päästötutkintonsa insinöörikoulusta ja tultuaan samalla korotetuksi insinööriluutnantin arvoon, pääsee hän kesällä samana vuonna (1840) käymään Helsingissä ja olemaan läsnä noissa suurissa promotsiooneissa, joita vietettiin yliopiston perustamisen kaksisatais-juhlan johdosta. Vuoden 1840:n juhlat olivat ehkä kaikkia Suomessa sitä ennen vietetyitä tällaisia juhlia merkillisemmät sekä suuruudeltaan että seurauksiltaan. Paitse sitä, että tilaisuus oli harvinainen muistojuhla: kaksisataa vuotta kulunut yliopisto-äidin syntymisestä, oli se samalla myöskin kansan uudistuksen aamukoin tervehtimistä. Uusi aika oli kyllä enemmän aavistusta ja kaipausta kuin varmuutta. Ei ollut Snellman vielä huutanut kansaa hereille, mutta kohta oli hän sen tekevä. Kalevala ja Kanteletar olivat ilmestyneet, Runeberg oli jo kuuluisa runoilija, Hirvenhiihtäjät ja Hanna olivat, muita mainitsematta, jo olemassa. Helsingissä oli koolla kaikki Suomen parhaat miehet, siellä oli eteviä vieraitakin sekä lännestä että idästä (m.m. Franzén), ja luonnollista on, että mielipiteitä vaihdettiin ja aatteita saatiin ja annettiin. Itse juhlatkin, varsinkin promotsiooni Nikolainkirkossa, olivat mitä komeimmat päivällisineen, tanssineen, huviretkineen. Koko sivistyneen Suomen sydän sykki entistä voimakkaammin. Tietysti täytyi kaiken tämän vaikuttaa valtavasti nuoren miehen mieleen, joka oli juuri päässyt omaksi miehekseen, joka tuli tänne melkein kuin suoraan koulunpenkiltä. Epäilemätöntä on, että isänmaa nyt vasta avautui hänen eteensä, että se suureni maakunnasta maaksi, laajeni Helylästä ja Lappeen kihlakunnasta suureksi Suomeksi.

Kun hän tapasi Helsingissä sukulaisensa, ainakin yhden sisaristaan ja veljensä, joka vihittiin maisteriksi, ei näiltä päiviltä ole mitään kirjeitä eikä muitakaan muistoonpanoja, jotka ilmaseisivat hänen saamiaan vaikutuksia. Mutta epäilemättä puhuu hänen muistosanainsa kirjoittaja "Helsingfors Dagbladissa" Soldanin itsensä kertomia mainitessaan, että hän yliopiston kaksisatavuotisessa riemujuhlassa vastaanotti syviä vaikutuksia siihen aikaan leimahtaneista uusista henkisistä ja kansallisista harrastuksista — vaikutuksia, jotka sitten kestivät kautta koko elämän, samoinkuin myöskin ne herätykset filosoofiseen mietiskelyyn, jotka pääsivät tällä matkalla hänessä kehittymään hänen tutustuessaan täällä yksin vallitsevaan Hegelin filosoofiseen järjestelmään ja sen moniin oppilaihin.

Palattuaan Pietariin kirjoittaa Soldan isälleen kirjeen, jossa kiittää häntä siitä, että oli rahaa lähettämällä tehnyt tämän matkan mahdolliseksi. Hän ei tahtoisi kymmenen kertaa 150 ruplasta tätä matkaa tekemättömäksi. "Kyllähän se maksoi aika lailla, mutta jos milloinkaan elämässä tahtoo uhrata jotain itsensä ja omaistensa hyväksi, niin totta tämmöisessä tilaisuudessa."

Heränneitä isänmaallisia tunteita vahvisti matka, jonka Soldan saatuaan virkalomaa syksyllä 1840 teki Petäjävedelle, missä eräs hänen sisaristaan oli naimisissa pastori Handolinin kanssa. Matka kulki Lappeenrannasta Lahteen ja sieltä Padasjoen kautta Petäjävedelle sekä takaisin Jyväskylän ja Mikkelin kautta. Nähtävästi olivat sekä luonto että kansa tällä matkalla tehneet Soldaniin syvän vaikutuksen, koska hän teki tarkkoja muistiinpanoja kaikesta mitä näki sekä kirjoitellen että piirustellen. Kun matka muutenkin on silloisia oloja ja matkustustapoja kuvaava, tehtäköön siitä tarkempaa selkoa erään hänen kirjeensä mukaan, jonka hän siitä veljelleen kirjoitti.

Matka alkoi Lappeenrannasta lokakuun 3 p:nä ja kulki Kaipiaisten kautta Uttiin, josta seuraavana aamuna jatkui Kymijoen yli Kouvolan kohdalla Anjalaan. Siellä oli pappilassa kappalaisen Enckellin virkaanastumisjuhla, "Rob. Enckell esitti minulle rouvansa, kälynsä, hauskan Adolf Lyran, Nikolai Åbergin, setä Fabian Wreden y.m. Pieni aamiainen ja sitten kirkkoon, jossa Lyra ja Åberg vihkivät Enckellin virkaansa ja jossa Enckell piti liikutettuna aika kauniin suomalaisen saarnan. Siellä näin myöskin Wredebyn Wredet sekä Emelie Wreden ja Rabben siviilifrakissa ja kapteeni Ridderstålen. Päivällisen jälkeen olivat herrat aika hauskoja (naisia ei ollut saapuvilla), enin kaikista kuidenkin uusi veljeni, tuo juttuja pohjattomasti pulppuileva Lyra, Elimäen kappalainen, sekä Åberg, — Seuraavana aamuna, kun oli saatu kahvit, kahviryypyt, aamiaiset ja taas kahvit, lähdimme kaikki herrat klo l:n aikaan kapteeni Ridderstålen luo Anjalan kartanoon, jossa kahvia ja viiniä, ja sieltä klo 4 Ummeljoelle sahanhoitajan luo, hauska mies, mutta en muista enää hänen nimeään, jossa kahvia ja totia. Tässä voin kuitenkin kerta kaikkiaan sanoa, että mitä toteihin tulee, niin tein minä niiden kanssa niinkuin hyväksi ja sopivaksi katsoin. — Mutta totia kaikkialla vaan tarjottiin. Piirustin kiireimmittäin kosken ja myllyn y.m. Ja klo 5 lähdettiin edelleen Rabbelugniin. — Herrasväki istui yläkerran vierashuoneessa. Takassa paloi tuli — paroonitar istui sohvassa — ja tyttäret (Fredrique, Julie, Mathilda, Lovisa, Miia, kaikki Wredejä, sekä Charlotte Hornborg) työnsä kanssa sohvapöydän ympärillä. Tunsin, että suhde heidän ja minun välillä oli jäykkä ja vieraanlainen — Rabbe oli teeskennellyn ystävällinen ja minusta tuntui kuin olisi minulla ollut kahta vertaa hauskempi, jos hän olisi ollut poissa: en tiedä oikein miksi. Jäin kuitenkin sinne yöksi Lyran kanssa ja lähdin sieltä seuraavana aamuna — kylmempänä noita jumalallisen kauniita tyttöjä kohtaan kuin koskaan ennen."

Seuraavana päivänä kulki matka Vilppulan, Kausalan ja Uudenkylän kautta Villähteen ja sitten edelleen Lahteen, Vesalaan ja Parinpeltoon. Villähdestä Lahteen oli tie hauskaa ja kaunista, suuria mäkiä ja laaksoja, viljeltyjä ja viljelemättömiä, pieniä järviä y.m. Lahdesta näkyi tielle Vesijärvi korkeine ja kauniine, nyt keltaisine saarineen ja Vesalasta lähti tie pohjoiseen ja kosketti taas paikotellen ihanaa Vesijärveä vähää ennen Manskiven majataloa. Kurhilan majatalosta sai Soldan hevosen, jolla pääsi vaan puoli peninkulmaa Ylä-äiniön myllylle, missä hevosta ei miesvoimallakaan saatu tuttua pysähdyspaikkaa sivuuttamaan, vaan täytyi hankkia uusi. Sitä odotettaessa piirustettiin kaunis myllynpaikka. Ennen Padasjoen rajalle tuloa oli kaunis paikka, kuin mikä pieni Punkaharju. "Nystölän ja Kauratun väli oli kauneimpia taipalia koko matkalla. Saha ja mylly ja muita pienempiä myllyjä tien varrella — kaikki hauskoja paikkoja. Padasjoen kappalaisen virkatalo jylhän metsämaan rinteellä oli ihana nähdä. Kauratussa piirustin sen muistiini muutamilla kynän vedoilla. Saksala, Fieandt'in maatila, joka yli peltojen ja niittyjen näkyy eräältä Päijänteen niemeltä, oli ystävällisen näköinen; kun näin sen ja kirkon ja niityt ja järven saarineen, niin muistui mieleeni Stenbrohult. [Linnén syntymäpitäjä.] Olin aivan erinomaisella tuulella koko päivän, — olin itse ohjaksissa koko ajan — kyytimies usein seisoi kiessien takana — matka kulki allegretto, sormet vaan tahtoivat olla hiukan mollassa. — Kaurattu on ihanalla paikalla lammen rannalla. Oli jo pimeä ja alkoi sataa hiukan; jäin sinne yöksi ja pyysin emännän keittämään maanomenia, mutta niitä ei ollut; ei ollut potattiakaan eikä myöskään kartohvelia ja minä jo pelkäsin jääväni illallisetta, kun emäntä kysyi enkö pitäisi perunoista, ja sitten keitti niitä. Kauhean suuri vadillinen potaattia ynnä suolakala, maito, yösija ja kahvi maksoi — 50 kopeekkaa. Puhun tästä, kun Lappeenrannan majatalossa saa maksaa annoksesta pesuvettä 75 kopeekkaa. Vähän matkaa Kauratusta eteenpäin oli komea paikka oikealla puolen tietä: kohtisuoria korkeita kallioseiniä, jotka kuvastuivat tyyneen veteen. — Sitten kulettiin Kuhmoisten kautta. Kirkko on likasella paikalla. Valkialan majatalossa valjastettiin kaksi hevosta vaikealle taipaleelle. Jos tahdot kuvailla mieleesi tarkkaavaisuuden perikuvaa, niin piirusta mies istumassa rattailla ja ohjaamassa kiristetyin ohjaksin reippaita hevosia pitkässä mutkaisessa mäessä, jonka viettäväisyys on 45 astetta. Hämmästyin hiukan Linnanmäessä, mutta sitten laskin täyttä laukkaa ylös kahta muuta jättiläisvuorta ja saavuin 1 tunnin ja 25 minuutin kuluttua onnellisesti Puukkoisiin, joka on kauniilla paikalla Pärämänjärven rannalla." — Puolen päivän aikaan samana päivänä oli matkamies saapunut Jämsään ja yöpynyt, ajettuaan ohitse komean Jämsänkosken, Tervalan taloon herrastuomari Elias Tervalan luo.

Lähtemättömästi painui tämän kansan miehen kuva hänen mieleensä, varsinkin erään pienen tapauksen johdosta. Ajettuaan taloon pyysi hän isäntää toimittamaan tavaroitaan katon alle. "Mitäpä noista", vastasi isäntä, "eihän nyt tule sadetta yöksi." Se, ett'ei isäntä tullut edes ajatelleeksikaan, että pyyntö ehkä oli tehty varkaiden pelossa, oli Soldanin mielestä aivan suuremmoista, ja kertoi hän tapauksen osoitteeksi kansansa rehellisyydestä, joka kerta kun ulkomaalaisten kanssa tuli puhe Suomesta.

Tervalasta lähdettiin seuraavana aamuna kello 3 mitä ihanimmassa kuutamossa ja saavuttiin vasta rakennettua tietä myöten Virtalan taloon Salosen järven rannalla, johon maantie päättyi. Kahden kauniin tytön soutamana kulettiin nyt järven yli Koskelan kylän rantaan, joka taas piirustettiin. Kun oli astuttu kannaksen poikki toisen veden rantaan, soudettu sen yli ja taas kulettu maisin, saavuttiin Taipaleen taloon Petäjäveden kappelissa, josta matkan määrään, pappilaan, oli enää jälellä vaan kaksi neljännestä. "Soudin itse mukana viimeisen selän yli lahden pohjaan, ett'eivät tuntisi rannalta, ukko Soldanin harmaa takki kultanappeineen oli minulla ylläni ja Neiglickin vanha vilttihattu päässä."

"Laskin maihin kellotapulin luona, jätin saattajani matkalaukkuni kanssa venheesen ja astuin, ollakseni oikein talonpojan näköinen, piippu kourassa pappilaan. Pihalla tuli vastaan piika kantaen palavia hiiliä päreiden välissä ja aikoi juosta sisään, mutta minä keskeytin hänet. Astuin saliin. Karoliina istui keittokirjaa tutkien, sukan neule vieressään. Hän ei nostanut päätään. Minä lähdin menemään kyökkikammariin päin. Hän luuli minua Handoliniksi, mutta katsahti kuitenkin taakseen; nyt tarvitsi hän puoli minuuttia selvitäkseen siitä, ett'ei nähnyt, mutta — sitten nousi hän ylös ja juoksi kaulaani. Sellainen oli kohtauksemme, kyyneleet eivät päässeet kurkkua ylemmä, sillä minä aloin heti soittaa suutani tavallista enemmän. Handolin tuli sitten riihestä — sain ruokaa — kello oli 1 — illalla sain saunaa."

"Sunnuntaina olin kirkossa ja näin ne ihmeelliset Herran enkelit, jotka leijailevat saarnastuolin ympärillä (Medusan päätä sen alla en nähnyt)."

Soldan viipyi Petäjävedellä kymmenen päivää ja piirusti kirkon vesivärillä ja muutamia "ukkoja nuttuineen ja sortuutteineen ja erään morsiamen Handolinin vihkiessä."

Paluumatka tapahtui jyväskylän kautta. Tie Petäjävedeltä Jyväskylään oli ihmeen kaunis ja mäkinen. "Näin tällä välillä pari kertaa noita kirkkaan sinisiä metsiä horisontissa, joita niin usein näkee tauluissa (Claude Lorrain) ja niin harvoin todellisuudessa. Useita kertoja näin lampia syvällä korkeiden metsämäkien välissä, jotka näyttivät kuin paistirasvalta padan pohjassa; taivaan kauniin värin sijasta kuvastui niihin synkkää kuusimetsää; mutta oli se maukasta silmälle sekin."

Sen aikuisesta Jyväskylästä, tuosta silloin vasta kolmen vuoden vanhasta kaupungista kirjoittaa Soldan:

"Tiistaina lokakuun 20 p:nä klo 6 illalla saavuin sinne. Jo pimeässä tunsi paikan kaupungiksi. Kaikista ikkunoista loistavat tulet todistivat, että siellä oli jonkunlaista vilkkautta. Pukeuduin ja seurasin lankoani apteekkari Ingmanniile. Siellä 'totattiin' täydessä touhussa: isäntä, pastori Kekoni ja provisori Amilon. Soitettiin suuta ja ilta kului. Huoneet ovat melkein kaikki uuden uutukaisia, pienenlaisia, mutta somasti rakennettuja. Kirkko on Petäjäveden kirkon sisar ja tapuli myös; — paikka on kaunis, tasangolla, ja jyrkkä mäki menee itäisimmästä kadusta suoraan Päijänteesen. Soma maatalo luoteesen olevalla niemellä näyttää kauniilta."

Jyväskylästä lähti Soldan Mikkeliä kohti ja saapui yöksi Ruuhimäen majataloon. "Kuuluu asiaan, että majatalo on neljänneksen päässä maantieltä — sinne pääsee vaan lentämällä. Ei mitään tietä! (oletko kuullut kummempaa?) — ja täytyy pysähtyä torppaan tien varressa. Siellä annettiin minua varten paras huone. Ensimmäinen, minkä täällä kohtasin, oli ilkeä höyry paristakymmenestä maitopytystä, joita oli asetettu lattialle happanemaan. Ensimmäinen, jonka täällä tunsin, oli niinikään ilkeä veto ikkunaruudusta, jonka kissa 2 1/2 vuotta sitten oli särkenyt. Reikä paikattiin paperilla ja villanyytillä, jonka Karoliina lähetti kotiin. Annoin sitten tehdä tulen — ja kysyin: 'onkos teillä sokeria?' — 'Onha sitä, mutt' on vähä.' Pitkän puuhan perästä sain sen nähdäkseni; sitä oli yhdeksi lasiksi riittävä palanen. Mutta kahvipannua ei ollut eikä kuulunut olevan sen enemmän kestikievarissakaan, — vesi keitettiin padassa ja minä heitin siihen teelehtiä — eukko kuori nuorimman pytyn puulusikalla lautaselle — mutta nyt ei ollut lasia eikä kuppia — posliininen ryyppypokaali ammennettiin täyteen pienellä jalattomalla ryyppylasilla — ja juuri kun minä tyhjensin toista pokaalia ja lämmitin uudelleen pataa, tuli emäntä ja toi vielä yhden sokeripalasen, jonka hän sattumalta oli löytänyt jostain toisesta piilosta ja niin jatkoin minä teenjuontiani iloisin mielin — evästä oli minulla itselläni: teeleipää ja maitoa ja lintua. Syötyäni heittäysin Herran huomaan ja nousin ylös klo 3."

"Oli vielä aivan pimeä ja minä tahdoin käyttää tarkasti aikaani — oli vielä 12 peninkulmaa Mikkeliin. Suurella päresoihdulla valaistiin minut rattaille — ja nyt olisi sinun pitänyt nähdä retkeni kivistä tietä myöten maantielle: pitkä mies kulki edelläni kauhean suuri päresoihtu kädessä ja talutti hevosta ja minä istuin varsin tyytyväisenä romantillisesta retkestäni ja kuskasin. Sitten seisoi hän vielä vähän aikaa maantiellä ja heilutti soihtua 'hoch in seiner Linken' [korkealla vasemmassa kädessään]. Puhelimme sitten puheliaan kyytimiehen kanssa tähtitieteestä; hän kertoi m.m. sen hauskan uutisen, että auringon ja kuun pimennykset syntyvät siitä, että jonkunlaiset elukat, kun niille tulee nälkä, matelevat esiin noiden taivaankappalten sisästä, alkavat niitä nakertaa ja peittävät ne niin, ett'eivät ne voi valaista. Mutta hän kummasteli, mistä alnakantekijät saavat tietonsa."

Harjunmaan majatalosta lähdettäessä alkoi pyryttää lunta. Hevonen oli kurja ja kuusivuotias poika kyydissä. "Kun olin kulkenut puolet matkasta, 5 virstaa, oli kaksi tuntia kulunut ja minä hyppäsin alas monessa mäessä, kun alkoi viedä taapäin. Jos sellaista olisi tapahtunut kotimatkalla Haminasta neljä vuotta sitten, olisin minä piessyt avuttoman pojan pahanpäiväiseksi mutta nyt nauroin minä seikkailulleni ja ihmettelin, mihin lopulta tulisin — ympärilläni oli pilkkosen pimeätä lunta tuiskutti — kylmä oli niin, että sormet kangistuivat — eikä taloa missään — hevonen ei lopulta liikahtanut paikaltaan. Huusin heposelle ja sadattelin pojan isää; poika itki. Kaiken tämän kuuli vihdoinkin muuan työmies, joka palasi metsästä maantien yli. — Sain hevosen Liikalan kylästä, vähän matkaa siitä, ja se hevonen oli paras koko matkalla, ja kiidätti minut Vanhalaan."

"Emäntä oli juuri tuomassa kiehuvaa vettä 'kivivadissa' — kun muuan everstiluutnantti Tavaststjerna (räntmestari Heinolassa) saapui sisarensa Marian kanssa Pieksämäeltä — ne ajoivat vaunuissa kolmella omalla hevosella. Kun ukko, joka oli aika hauska veikko ja sangen sivistynyt sitä paitse, kuuli että nimeni olin Soldan, tuli hän sedäkseni teetä juotaessa ja illallista syötäessä — ja Maria serkukseni. Teetä juotiin ja portviiniä — piparkakkua, keitetyitä potatteja ja lintupaistia (minun) ja minulla oli aika hauska Vanhalassa. Serkku Maria jätettiin vihdoin vierastupaan ja Setä ja minä asetuimme pirttiin vastapäätä — hän makasi reessä ja minä sängyssä — ja niin soitimme suutamme myöhään yöhön — Pommerin sodasta, jossa hän oli joutunut ranskalaisten vangiksi y.m.s. Klo 3 aamulla heräsin minä kuumuudesta kun näin ilmielävänä Runebergin 'ömsom skådadt i ljus och ömsom höljdt uti mörker' [vuoron valossa loistaen, vuoron pimeään peittyen] — eukko näet seisoi lieden ääressä ja puhalsi tulta hiiliin. Vaikka olinkin unen horroksissa, muistui tuo mieleeni, ja kun olin noussut ylös klo 7, pantiin tämä näky muistiin paperille."