VIIDES LUKU.
Ripillä käynti.
Tällaisien suhteiden vallitessa vanhempiemme välillä, kävimme Susanna ja minä samana syksynä ripillä. Kun minä tulin rippikouluun vasta silloin kuin muut jo olivat ennättäneet sangen pitkälle, täytyi minun, paitse maanantakisin muiden lasten kanssa kirkossa, vielä sitäpaitse perjantakisin lukea kotona papin luona.
Lyhyellä tavallaan piti isäni minulle, ennenkuin lähdin rippikouluun, pienen opetuspuheen lausuen toivonsa etten minä tuottaisi hänelle häpeätä papin edessä.
Lukeminen papin lukusuojassa oli minulle kokonansa uusi hengellinen kehkeytyminen. Kookas, harmaahapsinen pappi, leveine kasvoineen ja lasisilmät, paksuine hopeasankoineen, tavallisesti nostettuina otsalle tuuhevien silmäluomien yli, istui sohvassaan suuri merivahapiippu suussa ja selitteli uskonnon salaisuuksia, sillä välin kuin minä juhlapuvussani istuin tuolilla pöydän toisella puolella.
Yhä enemmän selkeni minulle, että pastori mahtoi olla rehellinen ja perinpohjaisesti totuutta rakastava mies, mutta samalla myös kova ja ankara, sillä hän puhui aina velvollisuuksistamme ja sanoi, ettemme saa luulla armon annetuksi meille siksi, että velvollisuuksista pääsisimme. Väliin hän ryhtyi laveisin selityksiin, jotka eivät kuitenkaan voineet kaikki olla minulle aiotut; hän koetti kaikin tavoin poistaa sitä epäilystä, joka saattoi löytyä uskonnollisista asioista, mutta kaikki ihmeet koetti hän selittää luonnollisella tavalla. Sitä tehdessä saattoi hän väliin olla varsin leikillinen vertauksissaan ja silloin luulin, niinkuin usein muulloinki, hänen jäntevissä kasvonsa juonteissa, kun hän puhui, tuntevani Susannan luonteen. Pienet, somat kätösensä ja hoikan, solean, vaikkei juuri pitkän vartalonsa oli Susanna myöskin silminnähtävästi perinyt isältään; samaa perintöä oli vielä tuo omituinen keikaus, minkä Susanna teki päällänsä kun jollekulle sanalle oli pantava erinomaisempi paino. Mutta Susannassa oli samalla lämpöä ja elävyyttä, hänen luonteensa oli niin sanoakseni tulivuoren kaltainen, jota et voinut huomata papin kylmissä, kirkkaissa silmissä.
Pappi kehui minua siitä, että minä tarkkuudella seurasin hänen selityksiään, mutta muistutti minua usein, suureksi nöyryytyksekseni, että minulla oli paha tapa luoda silmäni vältellen maahan, josta tavasta hän käski minun vieroittumaan. Pappi luuli varmaankin että minä olin ylenmäärin ujo tahi myöskin, että minä kärsin siitä kun tiesin missä suhteessa isäni ja hän oli.
Asia oli kuitenkin se, että hänen jääsiniset tahi harmaat silmänsä väliin tuijoittivat minuun, aivan kuin ne voisivat katsoa läpitseni ja sydämmeni sisimmässä sopessa huomata salaisuuteni Susannan kanssa. Olin aivan kuin kavaltaja, joka petin hänen luottamuksensa; ja kovin kauhealta tuntui ajatella mitä hän, kun hän saisi tietää koko salaisuutemme, minusta ajattelisi, joka noin valheellisena ja petollisena olin saattanut istua hänen edessään, valmistautuessani tärkeään autuuteni asiaan. Lukua jatkaessamme selkeni minulle yhä enemmän että suhteeni Susannaan, niinkauan kuin sen pidimme salassa hänen vanhemmiltaan, oli luvatoin, ja nyt piti minun, tämä tietty synti sydämmelläni, rohkeasti ja tahdon-peräisesti langeta polvilleni Herran pöydän eteen.
Nämät tunnon vaivat vainosivat minua kotonanikin ja kävivät lopuksi todelliseksi rasitukseksi. Pastori oli selittänyt, että kaikkinainen synti voidaan saada anteeksi, mutta ei syntiä Pyhää Henkeä vastaan.
Kuta syvemmälle mielikuvitteloni tunkeutui miettimään tuollaista salaperäistä rikosta jumaluutta vastaan, joka seisoo armon ulkopuolella ja jota siis emme voi saada anteeksi, sitä suuremmaksi kävi tuska minun sisimmässäni, sillä arvelin että juuri se synti, jonka minä nyt tieten ja mietittynä aivoin tehdä, olisi tätä laatua.
Pelkoni koski etenkin Alttarin Sakramenttia, jota minä nyt, täydellisesti tietäen mitä tein, olin aikeessa saastuttaa, sillä salatakseni, että petin sitä kättä, joka minulle sen ojensi. Turhaan koetin poistaa kaikki nämät ajatukset luotani tahi edes saada ne unhoitumaan viimeisiin päiviin ennen ripille menemistä. Minun mieleni kävi vaan päivä päivältä yhä levottomammaksi, ja minun kiihoitetussa mielenkuvittelossani syntyi ajatuksia, jotka eivät enää riippuneet vapaasta tahdostani, mutta jotka tuottivat minulle mitä kauheimpia tuskia ja hirveimpiä näkyjä.
Hakea itselleni rauhaa koettamalla saada puhella asiasta Susannalle, sitä en minä tohtinut; sillä niinkauan kuin hän ei tietänyt että se, mikä nyt oli tapahtumassa, oli syntiä, niinkauan ei hänessä myöskään ollut vikaa, ja ennen kuin hänet siihen syöksisin, ennen minä seisoin yksin taakkani kanssa. Viimeisessä silmänräpäyksessä ilmoittaa kaikki ankaralle papille, olisi varmaankin tehnyt sen, että olisin kadottanut Susannan, ja sitä paitse enhän saanut salaisuudestamme hiiskua mitään ilman hänen suostumustansa. Kaikki tämä kiertyi siis mahdottomuuksien kehäksi, josta kaikki tiet olivat suljetut.
Kahtena viimeisenä maanantaina kun seisoin kirkon laattialla papin meitä luettaessa, katsahdin usein Susannaan. Hän seisoi raittiina, hymyilevänä eikä seurannut tarkkaan kysymyksiä; hän ei aavistanut mitään pahaa, eikä myöskään voinut minua auttaa.
Päivinä ennen ripille menemistämme paisui synkkämielisyyteni kuumeentapaiseksi tilaksi, jolloin usein en ollut aivan täydellä järjellä; minä olin niin onnetoin kuin ihminen olla taitaa. Vihdoin tuntui minusta aivan silta kuin antaisin autuuteni altiiksi Susannan tähden. Öisin säpsähdin kauhistuneena ylös unista, joissa näin itseni polvillani alttarin edessä Susanna sivullani — hän näytti silloin niin ylen luonnollisesti ihanalta, hän kun ei mitään pahaa aavistanut — mutta pappi seisoi edessämme ukonilman kaltaisena, aivan kuin jos hän olisi tuntenut että yksi sielu nyt menee kadotukseen, ja että hän rippileivällä ja viinillä nyt täyttäisi Herran koston. Eräänä yönä taas heräsin siitä että luulin kuulevani pilkallisen naurun vuoteeni alta, ja aaveenkaltainen luulo, että paholainen itse suuren käärmeen haahmossa makasi vuoteeni alla, valloitti minut heti. Sykkivin sydämin makasin piiloutuneena tyynyjen alle, kunnes seuraavana aamuna kuulin ihmisien olevan liikkeellä, jolloin kiireimmiten pakenin makuusuojastani.
* * * * *
Oli rippi-pyhä.
Minä seisoin aamulla ennen kuin kirkonmeno alkoi ja pu'in itseäni uuteen pukuuni peilin edessä "Sinisessä salissa", samassa huoneessa, missä äitini oli pidetty lukittuna ne monet vuodet, joina hän sairasti. Minä näin pieni-lasisista akkunoista veneitä täynnä pyhävaatteisin puettuja rippilapsia juhlapukuun puettujen vanhempiensa keralla ehtimiseen kirkkaana syyspäivänä kiitävän lahdelmaa ja laskevan maalle, mitkä meidän sillalle, mitkä pappilan rantaan.
Tämä juhlallinen näky sai minun epäilykseen; minä ajattelin että kaikki nämä taitaisivat päästä Jumalan autuuteen yhtä huokeasti kuin he nyt rauhallisena pyhäaamuna soutivat auringon kirkastamaan lahdelmaan, — minä yksin seisoin autuuden toivonkin ulkopuolella. Äkkiarvaamatta selkeni minulle, että minä suruisessa, hengellisesti pimeässä kodossani jo lapsuudestani olin syvimmässä sielussani tuntenut aina, ettei onnea eikä autuutta ollut minulle aiottu, ja että kaikki todellinen onni ja ilo, mikä minua tähän saakka oli kohdannut, oli ollut ainoastaan laina-valo pappilasta. Susannan voisin minä synnillä, jota olin aikeessa tehdä, myöskin saada lainaksi kuolinpäivääni saakka; mutta silloin pitäisi meidän eroaman, ja minun jälleen palaaman takasin pahain onnettomuuden voimien luo, mitkä aikaisimmasta nuoruudestani täällä kotona olivat ikäänkuin ottaneet minut omaisuudekseen.
Minä käännyin seinään päin ja itkin.
Kun sitte jälleen aloin jatkaa pukemistani ja heitin silmäilyn peiliin, niin pelotta, vieläpä jommoisella rauhoittumisellakin näin lapsuuteni vanhan näyn: naisen ruusun kanssa seisovan takanani kamarin auki olevalla ovella, vaaleana ja surullisesti katsellen minua, kunnes hän äkkiä katosi. Kirkon kellot soivat ja kaikki väki samosi kirkolle. Tänään oli Kainulais Anna ja kaikki talonväki kirkkomatkalla. Isä saattoi minua ja tervehti sivumennen kohteliaasti pappia, kun he tapasivat toinen toisensa kirkon ovella.
Järjestys, missä meidän, rippilasten, tuli seisoa kirkon laattialla, oli viime maanantaina määrätty. Minun tuli seisoa ensimmäisenä poikain niinkuin Susanna tyttöjen puolella.
Jo oli virsi veisattu kun Susanna tuli äitinsä kanssa, puettuna niinkuin täysikasvanut nainen mustaan silkkihameesen, kaula ja käsivarret harsovaatteessa ja mitaljoni rinnalla. Hän jäi istumaan pappilan penkkiin, kunnes voimallisesti vaikuttava saarna oli loppunut.
Lienen varmaanki näyttänyt sangen sairaalta ja väsyneeltä, sillä kun pappi ylipäästä, minusta, alkoi kysymyksiänsä, hän vaikeni kesken katsannolla, kuin olisi hän tahtonut kysyä, mikä minua vaivasi. Minä vastasin oikein ja pään nyykkäyksellä kääntyi hän Susannaan, joka seisoi siinä ristissä käsin, itkeentynein silmin ja kysymystä odottaessaan vaaleana jännityksestä. Hänen isänsä kysyessä katsoi hän häneen siunatuilla, sinisillä silmillään niin uskollisesti ja semmoisella luottamuksella, jotta selvää selvempi oli, ettei hänessä tällä hetkellä ollut rahtuakaan pahan omantunnon ajatusta. Kun hän oli vastannut ja hänen isänsä kulki edemmäs alaspäin laattiaa, hymyili hän vienosti vaikka vakavasti minulle, ikäänkuin olisin minä ollut toinen asian-omainen, johon hänen tuli pitää itseänsä tällä hetkellä.
Minä katselin, sen kun taisin, kenenkään huomaamatta häntä, missä hän seisoi kirkkaana ja kauniina, rikkaat hivuksensa asetettuna täysikasvaneiden tavalla. Aina tuon tuostakin loi hän silmänsä minuun, mutta nyt väistin minä hänen silmäilyksiään. Ne saivat nyt vaan syntilukuni yhdellä enentymään, samaten kuin joka ainoa pyhä sana, jonka kuulin oli ainoastaan lisäyksenä syntini painavuuteen — ne vaikuttivat siunauksen vastakohdan.
Jumalanpalvelus kesti kauan ja hermojeni ylöllinen ponnistus vaikutti, niinkuin sittemmin niin usein minussa, että pääni rupesi suhisemaan ja maailma tummeni, luoden mustia pilkkuja silmäini eteen. Hirmukseni näin minä näitä mustia pilkkuja kaikkialla, minne vaan käänsin silmäni ja kauhistuksella ajattelin että tämä jo ehkä oli kirouksen alkua. En uskaltanut nyt enää katsella Susannaan, jotten saisi häneenkin pilkkua, enkä voinut viimein pidättää itseäni tarkastamasta laattiaa, millä seisoin, nähdäkseni, eikö jalkojeni alla näkyisi palo-merkkejä. Minä muistin vedenhaltijaa, joka Vaakenin kirkossa oli houkutellut papin tytärtä mukaansa, ja jonka vainu oli ajanut pois kirkosta siunausta luettaessa; minä, minä olin tuomittu seisomaan.
Himmeästi muistan, että kun lupaukset olivat tehdyt, pidettiin taasen puhe ja veisattiin virsiä.
Kotomatkallani isäni kanssa, joka huolellisena tuki minua, oli viimeinen muistoni kaikesta, että Susanna, joka epäilemättä oli huomannut, että minä olin sairas, Jumalanpalveluksen loppupuolella oli luonut silmänsä minuun juuri samankaltaisella katseella kuin aamulla nainen ruusun kanssa — hiljaisena, vaaleana, surumielisenä, niinkuin se, joka mielellään tahtoo auttaa, mutta ei voi.
Minä luulen ettei isäni varoitus, etten, näet, häpäisisi häntä papin edessä, niin aivan vähässä määrin ollut syynä siihen, että aina viimeiseen saakka koetin pitää itseäni pystyssä; sillä minä pyörryin kun pääsimme kotiin ja saatettiin makaamaan, jollaikaa isäni, joka nyt todella oli pelästynyt, paikalla pani noutamaan lääkäriä.
Kuu lääkäri seuraavana päivänä tuli, tapasi hän minun raivoisassa kuume-houreessa. Minun kuvatusaistini oli paisunut, kuten virta, josta kaikki sulut ovat poistetut, mitä hurjimmaksi haave-lähteeksi. Oli minusta kuin olisi helvetillisiä olentoja tanssinut ja nyykkinyt päitään vuoteeni ympärillä, joista yhdellä oli pitkä, sinetillä varustettu kirouskirjoitus, ja kuin Kainulais Anna olisi mulkoillut tirkisteleviä silmiänsä, Susannan ehtimiseen katsellessa minua tuskallisella katsannolla, ikäänkuin ei hän olisi voinut estää minun kadotustani.
Sen mukaan mitä sittemmin olen kuullut, arveli lääkäri alussa, että minulla oli kuumetauti, mutta muutamista oireista ja kuvatusteni laadusta, joita Kainulais Anna, jolla oli omat ajatuksensa asiasta, piti huolenaan hänelle ilmoittaa, muutti hän mielensä kokonaan. Hän oli hoitanut äitiäni hänen hourutilassaan ja nyt huomasi hän minussa, pojassa, vallitsevan samat luulot Naisesta ruusun kanssa ja pahojen voimien pelon.
Kolmen viikon kuluttua olin minä, vaaleana ja pitkällisen hermotaudin puuskauksen heikontamana, taasen aivan terveenä. Koko syntituskani ankara paino oli kadonnut rinnastani ja minä menin Herran Pyhälle Ehtoolliselle tuntematta vähintäkään arvelua.
Olin mielestäni aivan ansiollinen, kun seuraavana pyhänä mustassa juhlapuvussa menin rippi-tervehdykselle pappilaan. Tässä tilaisuudessa näin Susannan — joka vähän oli koristanut itseänsä minun tähteni — niinkuin täysikasvanut ainakin istuvan ompelupöytänsä ääressä ylennyksellä akkunan vieressä. Kun hänen äitinsä meni ulos noutamaan viinimarja-viiniä ja leivoksia täytyi minun Susannan viittauksesta kiireisesti katsella tätä kallista ompelupöytää ja siinä olevia loovia — niitä mitkä olivat pöydän yläpuolella, ja niitäkin mitkä tulivat esiin, kun ylimäiset loovat vedettiin ulos. Eräässä näissä viimeeksi mainituissa, mitkä Susanna vähän ivallisella katsannolla avasi, mutta aivan pikaisesti jälle sulki, kun äiti samassa tuli huoneesen, makasi lasikivineen messinkisormus, minkä hän oli saanut minulta, ja sen vieressä pari vanhaa kirjepalasta lapsuudestani, jotka minä tunsin.
Kun lähdin pois hypähti sydämmeni minussa ilosta, sillä odottamatta oli minulla ollut kohtaus, joka oli näyttänyt Susannan sydämmen uskollisuutta voimallisemmasti kuin mikään suusanallinen vakuutus.
Mieleeni lensi ajatus, että jotakin oli tapahtunut kotonani viime aikoina, sillä isäni äkkinäinen, kylmä käytöstapa minua kohtaan oli nähtävästi muuttunut; hän näet lahjoitti minulle nyt kaksipiippusen pyssyn, hylkeen nahkaisessa kotelossa, ja kellon, ja pani itsestään minun käyttö-valtaani, päiviksi ennenkuin läksin, sekä palvelija Jensenin että veneen, milloinka vaan tahdoin lähteä ampumaan tahi kalastamaan.
Selville tuli minulle mitä oli tapahtunut, kun tohtori eräänä päivänä tuli meille ja käski minun seurata häntä kamariini.
Kaljupäinen, leveähartioinen, pieni tohtori sarka-takissa, teräshankaiset lasisilmät tynkkänenällään oli noita kovakuorisia lääkäreitä, jotka pitävät kunnianaan matkustaa jos minkälaisessa ilmassa. Parhaimmalla tuulella oli hän, kun hän tuli taloon rajuilmasta. Hän oli jäykkä, rehellinen mies, jonka mielipide välttämättömästi antoi luottamusta; hänellä oli siihen lisäksi jotakin lempivää ja uskollista olennossaan, joka vaikutti, että hän, kun hän vaan tahtoi, taisi voittaa sydämmet. Hän oli sekä meidän että papin kotilääkäri ja molempien perheiden hyvä ystävä.
Kun tulimme kamariini, käski hän minun istumaan ja kuuntelemaan, mitä hänellä olisi sanomista, — ja tätä sanoessaan mittasi hän itselleen tilan laattialla, jolla hän, kuten hänellä puhuessansa oli tapana, taitaisi, kädet selän taakse asetettuina, kulkea edestakasin.
Hän oli, sanoi hän, tarkoin miettinyt, joko olla ilmoittamatta minulle, mitä hänellä oli sydämmellään, tahi puhua, niinkuin hän nyt teki; mutta hän oli päättänyt viimeksi mainittua, syystä että minun terveeksi tulemiseni riippui siitä, että itse saisin selvästi tietää, mikä minua vaivasi. Minun viime tautini oli näet ollut jommoisia mielen-vian oireita, jonka hän tiesi perintötaudiksi äitini suvussa monta polvea taaksepäin. Että tämä kohtaus nyt oli ilmaantunut minussa, siihen oli tosin syynä se, että minä liian mielivaltaisesti olin antaunut kaikenlaisiin hourekuvatuksiin, johon tuli lisäksi joutilaisuus, jota hän tiesi minun aina käyttäneeni kotona ollessani. Ainoa pätevä keino tätä vastaan olisi työ, jolla olisi määrätty tarkoituksensa, esimerkiksi lukeminen, johonka hän luuli minulla olevan luonnollisen taipumuksen, ja siihen lisäksi raittiin elämänlaadun, käyntiretket, metsästyksen, kalastuksen, toverit ja harrastuksen; mutta ei joutilaisuutta, ei jännittäviä romaaneja, eikä luonnottomia unelmia. Hän oli puhunut isäni kanssa minusta ja vaatinut, että minä pantaisiin Trondenäsin seminarioon, jossa saisin tilaisuuden alkaa oppiani, ja jossa samalla saisin tilaisuuden muuttaa nykyistä elämääni.
Kun tohtori vähän ajan kuluttua jätti minun, istuin minä kamarissani ja mietin tilaani vakavalla, liikutetulla sydämmellä.
Että näin olin tullut itseni tuntemaan ja saanut elämäni arvoituksen selville, sai minulle erinomaisen helpoituksen — voinpa sanoa, että se oli käänne elämässäni.
Tunto henkisestä pahanvoipaisuudestani, joka hiljaisena mielipainona, pahana aavistuksena aina niin kauas taaksepäin kuin muistini ulettui, oli salautunut sielussani — vaikka väliin valoisempana kesä-aikana kanssa-käyminen Susannan kanssa työnsi sen syrjälle — ei siis ollutkaan mitään syntiä eikä rikoksen painavuutta, ainoastaan tauti, tauti vaan, jota oli kohdeltava tavallisilla parannuskeinoilla!
Enpä usko, että kukaan ilomielin voi istua ja kuulla onnensanomana, että hän on hullu tahi ainakin hulluksi tulemaisillaan; mutta nyt tiedän minä että semmoistakin voi tapahtua maailmassa.
Minä rukoilin nyt, niinkuin minusta tuntui enskerran elämässäni levollisesti ja turvallisesti Jumalaa, jota siis uskalsin lähestyä minäkin aivan niinkuin muutkin ihmiset, tahi, jos mitään eroitusta oli minun ja muitten välillä, vielä likemmin, sairas raukka kun olin.
Oli minusta kuin olisi Jumalan aurinko pitkän, raskaan sadepäivän jälkeen koittanut minulle. Minä rukoilin oman itseni, Susannan ja isäni edestä ja tämän turvallisen olotilan nautinnossa jatkoin minä rukoustani ensinnä jokaisen yksityisen edestä kodissani, sitten pappilalaisten ja lukkarin viimein, muitten puutteessa niinkuin kirkossakin "kaikkien sairaiden ja viheliäisten edestä" joiden lukuun minä sydämmestäni iloisena luin oman itseni.
KUUDES LUKU.
Lukkarin luona.
Oli ainoastaan pari päivää lähtööni Trondenäsiin purjelaivalla, joka oli valmis purjehtimaan pohjaiseen päin.
Minun neuvotoinna aprikoidessa kaikenmoisia keinoja miten saisin vielä viimeisen kerran puhutella Susannaa ennenkuin lähtisin matkalle, tuli sana lukkarista, että minun välttämättömästi piti tulla hänen luoksensa seuraavana päivänä, määrältään kello yksiköistä myöhempänä hän ei olisi kotona.
Samana päivänä kuin sana tuli lukkarista, oli Susanna käynyt siellä. Hän oli sanaakaan sanomatta istahtanut pöydän ääreen ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä.
Kun peljästynyt lukkari tiedusteli "sydänkäpyltään", niinkuin hän hädissään Susannaa kutsui, mikä häntä vaivasi, oli hän vihdoin kääntänyt itkusta kosteat kasvonsa hänen puoleensa ja sanonut että hän itki siksi, että hän oli niin perin, perin onnetoin.
"Mutta miksi, rakas Susanna?"
"Siksi" — kaikui äkkiä lukkarin korviin — "siksi että minä pidän Taavetista ja Taavetti minusta, ja me olemme kihloissa, mutta siitä ei saa kukaan kuolevainen tietää muut kuin sinä lukkari — ja sinä et ilmaise salaisuuttamme?" Nämät viimeiset sanat lausuessaan heittäysi hän itkien lukkarin kaulaan, joka oli kokonansa huumautunut tästä uutisesta, ja jonka sydän jo oli voitettu, kauan ennenkuin hänellä oli selvillä mihin asiaan hän oikeastaan antausi.
Hän asetti Susannan takaisin istumaan tuolille, puhutteli ja lohdutteli häntä niinkauan, kunnes hänessä kypsyi se viisas vastaus että meidän piti käyttää näitä kahta erossa-olon vuotta koetusvuosiksi, ja sentähden ei meidän pitäisi sillä aikaa kirjoittaakaan toisillemme. Sitävastoin täytyi lukkarin luvata että me seuraavana edellä puolen päivänä saisimme silmänräpäyksen ajan tavata toisemme hänen luonansa viimeisen kerran puhellaksemme kahden kesken ja saadaksemme jättää hyvästi toisiltamme, ja että lukkarin, sillä ajalla kuin minä olin poissa, piti kertoman Susannalle kaikki mitä hän minusta tiesi.
Kun minä seuraavana päivänä tulin lukkarin luokse, tapasin hänet istumassa puutuolillaan hyvin ykstotisena ja syviin mietteisin vaipuneena, kyynäryspäät polville nojautuneina ja tuijoittaen laattiaan, joka oli havuilla katettu, aivan kuin juhlaksi. Minun tuloni ei näkynyt häntä häiritsevän hänen mietteissään, vaikka vähäinen päännyykkäys minun sisäänastuessani osoitti että hän oli minut huomannut. Viuluaan heilutti hän kädessään edestakaisin polviensa edessä, hiljaa napsahuttaen kieliä, jotta ne kajahtelivat kuin etäiset kirkonkellot. Hänen lempeät, harmaat silmänsä katselivat minua kiireestä kantapäihin saakka vakavasti ja tarkastellen, ikääskuin hän ensi kerran minua katseleisi, ja vähäinen hymy hänen huulillaan osoitti että tarkastus oli ollut minulle edullinen. Hetkisen kuluttua näkyi ovessa varjo ja sisään astui, minun suureksi hämmästyksekseni — Susanna. Hän kiiruhti punastuen suorastaan minun luokseni ja tarttui minun käteeni, lausuen: "Rakas Taavetti, lukkari tietää kaikki; hän on antanut meille luvan jättää toisiltamme jäähyväiset täällä."
"Niin, sen olen luvannut, lapset", sanoi lukkari, "mutta silmänräpäykseksi vaan, siksi että Susanna pyysi sitä niin innokkaasti ja jotta te kumpikin saisitte kuulla mitä minä, tarkoin asiaa mietittyäni itse asiasta arvelen."
Hän piti nyt pienen puheen, jossa hän lausui, ettei hän nähnyt mitään hullua siinä että me pidimme toisistamme, vaikka me tosin olimme hyvin nuoria kumpikin. Että me emme ilmaisseet salaisuuttamme vanhemmillemme, toivoi hän — ja hän sanoi tarkoin asiata ajatelleensa — myöskin olevan anteeksi annettavaa, koska vanhempamme luultavasti eivät pitäisi asiaa täytenä totena, ja meidän tunteemme sentähden voisivat tulla loukatuiksi. Miksikään salaisien rakkauskirjeiden välittäjäksi, joksi Susanna oli häntä pyytänyt, ei hän tahtonut ruveta sekä itsensä tähden että meidän tähtemme, sillä meidän pitäisi käyttää näitä kahta koetusvuotta nähdäksemme oliko rakkautemme todellinen tahi oliko se vaan sellaisia lapsentunteita, jotka vanhempana tuuleen haihtuvat.
Tämän sanottuaan meni sävyisä lukkari ulos huoneesta.
Kun me jäimme yksin kertoi Susanna minulle kuiskuttaen miksi hän oli uskaltanut uskoutua lukkarille. Hän oli nimittäin kodissaan kuullut, että lukkari kerran nuoruudessaan oli onnettomasti rakastanut ja että se oli syynä siihen ettei hän tahtonut mennä naimisiin ja että hän oli käynyt niin kummalliseksi. Sitte otti Susanna kiireisesti taskustaan — hän kävi vielä vanhassa, sinisenkirjavassa, lyhyessä hameessaan, mutta tukka oli täysikasvaneen tavoin — ristin pienistä, sinisistä lasihelmistä, jota minun piti kantaa kaulallani lähinnä rintaani silkkinauhassa, jonka hän myöskin veti esiin taskustaan.
Taskustaan, joka oli täytetty kaikenmoisella, veti hän sitte, hetkisen etsittyään, pienet saksit. Nyt oli kähärä minun hiuksistani kysymyksessä, juuri tuo musta tuossa ohimoiden luona, "jota hän jo kauan on tähtäillyt", sanoi hän, ja jonka hän aikoi säilyttää mitaljonissaan. Kun minä sitte vastalahjaksi pyysin samanlaisen häneltä, jota minä myöskin "olin jo kauan tähtäillyt", sanoi hän etten minä tarvitse sellaista, sillä helmet siinä ristissä, minkä olin saanut, olivat pujotetut hänen omille hiuksilleen.
Sitte oli jotakin, jonka minun täytyi luvata hänelle ja joka oli juolahtanut hänen mieleensä hänen istuessaan kotona neulomapöytänsä ääressä, sillä silloin ajatteli hän kaikenmoista. Se oli, että minä, kun pääsin ylioppilaaksi, lahjoittaisin hänelle kultaisen kihlasormuksen, jonka sisäpuolelle oli kirjoitettu "Taavetti ja Susanna" toiselle puoliskolle ja toisella piti seisoman "niinkuin Taavetti ja Jonathan". Meidän vanhempiemme epäsopu oli saattanut hänen tätä ajattelemaan. "Mutta", keskeytyi hän, "ethän sinä kuule mitä minä sanon, Taavetti!"
Minä seisoin todellakin ja ajattelin jotakin aivan toista; se oli, uskaltaisinko suudella häntä jäähyväisiksi; minä muistin kesäpäivää saaristossa.
Samassa kuului kopinaa kiviportailla oven ulkopuolella, joka merkitsi, että yhdessäolomme nyt, lukkarin mielestä, pian saisi loppua, ja suureksi hämmästyksekseni kiiruhti Susanna heti piiloittamaan lahjat, jotka minä vielä pidin kädessäni, minun rintataskuuni. Tuskin oli hän saanut tämän tehdyksi ennenkuin lukkari astui sisään ja sanoi että meidän nyt tuli jättää jäähyväiset toisillemme.
Susanna katseli lukkaria hetkisen ajan ja sitte kalpeana ja kyyneleistä kostein silmin minuun, ikääskuin ajatus että meidän täytyi erota nyt vasta olisi käynyt hänelle oikein selväksi. Hän teki nopean liikkeen — hän tahtoi silminnähtävästi heittäytyä kaulalleni, mutta jätti sen tekemättä kun lukkari oli läsnä.
Nyt tarttui hän käteeni, nosti sen, sanaakaan sanomatta silmiensä eteen ja kiiruhti pois.
Tämä oli enemmän kuin mitä minä voin kestää ja luulenpa liiaksi vanhalle lukkarillekin. Hän käveli edestakaisin laattialla, hiljaa napsahuttaen viulunsa kieliä sillä välin kuin minä pöydän ääressä annoin kyyneleeni vapaasti tulvailla.
Ennenkuin minä lähdin soitti hän vähäisen, soman marssin, minkä hän oli tehnyt kun hän oli kaksikymmentä vuotta. Se liikutti minua suuresti, sillä minusta tuntui että se oli tehty aivan kuin minusta ja Susannasta; se kaikui kauan senjälkeen korvissani, niin että minä opin sen ulkoa.
"Se on tosin tehty eräälle", sanoi hän, kun hän lopetti, ja sitte — hetkiseksi pysähdyttyään aivan kuin joku katkera muisto olisi hänen mieleensä juohtunut — "mutta asia on vähän hullunkurinen eikä sovi sinulle."
Kun purjelaiva aikaisin seuraavana aamuna lähti, liehui nenäliina pappilan salin akkunasta ja vastimeksi kiiltonahkainen hattu laivasta.
SEITSEMÄS LUKU.
Trondenäs.
Eräällä niemellä Hindön pohjoispuolella Seujen'issä on Trondenäsin kirkko ja pappila. Viimeksi mainittu oli Olavi pyhän aikana kuningaskartano ja Thore Hundin veli Siver asui siellä. Bjarkö, jossa Thore Hundin päähovi oli, on ainoastaan parin peninkulman päässä siitä.
Kirkko itse on monessa suhteessa merkillinen historiallinen muistomerkki. Sen kaksi tornia, joista toinen oli neliskulmainen ja päältäpäin vaskella katettu sekä varustettu rautaisella puikolla ja toinen kahdeksankulmainen, löytyy nyt ainoastansa sadussa, ja noista kuuluisista "kolmesta ihmeen korkeasta patsaasta" ei löydy enää kuin vähäisiä jäännöksiä länteisen sisäänkäytävän luona.
Tämä kirkko on kerran ollut kristikunnan pohjoisin rajalinna, on seisonut mahtavana valkoisine tornineen, kauaksi kai'uttaen kellojensa ääntä, ja pyhällä laulullaan, ikääskuin sotilas-piispa valkoisessa messu-puvussaan, joka kantoi pyhän Olavin kristityn alttarikynttilän pimeyteen Finnmark'in noitain joukkoon. Tämän voima mielien yli on ollut erinomaisen suuri. Sinne on menneet sukupolvet kirkkopuvuissaan, kulkeneet pitkät matkat ennenkuin muita kirkkoja tuonne pohjoiseen rakennettiin. Jos se vuolukivinen kaste-astia, joka seisoo kuorissa, voisi luetella nimiä, eli alttari nimittää morsiusparia, jotka sen luona ovat vihityt, tahi kunnianarvoisa kirkko kertoa mitä se tietää, niin saisimme kuulla monta ihmeellistä satua.
Nyt on protestanttismi täällä, niinkuin kaikkialla, hävittänyt kirkkoa; jäännöksiä sen maalatusta alttarikaapista löytyy ovina talonpoikain ruokakaapeissa ja se, joka oli kaikkein merkillisintä siinä on nyt rauniona. Mutta kauemmaksi ei myöskään hävitystä ole voitu jatkaa. Vanha katolisuskoinen henki seuraa sitä osaksi vielä tänäkin päivänä vanhoissa saduissa, jotka siitä käyvät ja jota vieraat maalaukset kuorissa, salaperäiset holvit ja kaikki nämä rauniot, jotka Nordlandilaisen mielenkuvitus jälleen rakentaa epämääräisen suuriksi, ylläpitää. Talonpoika tuolla pohjoisessa on sitäpaitse uskonnollisessa katsantotavassaan ja taikauskossaan sangen paljon katolilainen. Ei hän pidä laisinkaan luonnottomana hengen hädässä luvata vahakynttilöitä kirkkoon, eikä hän myöskään pidä sopimattomana sulkea neitsyt Marian rukoukseensa. Hän kyllä tietää, että neitsyt Maria on eroitettu jumaluuksien joukosta; mutta sulkee hänet kumminkin hurskaasti rukoukseensa.
Muistini viipyy kauemmin tämän kirkon ja sen ympäristön luona siksi, että paikan mahtavuus niinä kahtena vuonna kuin minä oleskelin Trondenäs'issä, suuressa määrin vaikutti minun mielenkuvittelooni. Ontelo maa luulluilla maanalaisilla holveilla oli minulle ikääskuin suljettu pohjattomuus ja kirkossa — jonka mieltäjännittävään hiljaisuuteen minä usein pakenin, sillä se oli melkein seinätysten pappilan kanssa ja tavallisesti, seminarin urkuharjoituksia varten, auki — loi päivänvalo varjoja käytäviin ja syvennyksiin ikääskuin siellä liikkuisi olentoja toisilta ajoilta.
Minä luin suurella menestyksellä latinaa ja kreikkaa lemmittävän, oppineen papin kanssa, jonka perheessä minä asuin ja toisia kouluaineita erään seminarin opettajan kanssa; mutta vapaahetkilläni etsin niitä paikkoja, jotka niin suuressa määrin jännittivät minun mielenkuvitteloani ja Trondenäs ei sentähden ollut laisinkaan sopiva paikka minun kipeälle mielentilalleni.
Minun ylenmääräinen herkkähermoisuuteni on, niinkuin sittemmin olen huomannut, yhteydessä kuunvaiheiden kanssa. Sellaisina aikoina vaikuttivat nuot paikat minuun melkein vastustamattomalla vetovoimalla; minä hiivin huomaamatta yksinäisyyteen ja saatoin istua siellä useimpia tuntia, vaipuneena niiden monenlaisien kuvien katselemiseen, joita mielenkuvitteloni puoliselkeästi loi eteeni, niiden joukossa Susannan himeätä olentoa, joka väliin näytti liihoittavan suorastaan minua kohtaan ilman että minä kuitenkaan koskaan sain oikein nähdä hänen kasvojaan.
Oli kevät puolella toisena vuonna olostani Trondenäs'issä, kun minä eräänä päivällishetkenä, tuollaisen sairaan mielentilan vaikutuksen alaisena, istuin kirkossa eräällä ylennyksellä lähellä pääalttaria ajatuksiini vaipuneena Susannan sininen risti kädessä. Seinällä alttarin vieressä huomasin suuren epäselvän kuvan, jonka usein olin nähnyt, ilman että se oli minuun tehnyt sen syvempää vaikutusta. Se esittelee luonnollisessa suuruudessa marttyyria, joka on heitetty orjantappurapensaasen, minkä terävät, tikarin pituiset piikit lävistävät hänen ruumiinsa useasta kohden ja joka sitä paitse ei voinut valittaa, sillä suuri piikki kävi sisään kulkusta ja tuli ulos avonaisesta suusta.
Nämät kasvot kävivät minulle äkkiä varsin hirveiksi. Ne katselivat minuun ikääskuin kumppaliin, jonka tulisi maata tuossa pensaassa sittenkuin marttyyri vihdoin oli kamppailuksensa päättänyt. Oli mahdotointa kääntää silmänsä pois kuvasta, se kävi aivan kuin eläväksi, tuli väliin aivan lähelle, mutta pakeni jälleen epäselvään etäisyyteen, jonka houreileva pääni loi.
Oli ikääskuin tämä kuva olisi vetänyt sivulle osan esiripusta oman sieluni salaisen historian edestä ja ainoastaan lujalla tahdon ponnistuksella, jonka pelko, että oma mielenkuvitteloni saattaisi minut liian kauvaksi, vaikutti, saatoin irroittua siitä.
Kun minä käännyin, seisoi valossa, joka akkunasta kirkkoon lankesi, lähinnä ylintä penkkiä, nainen ruusulla. Hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä surumielisyyttä, ikääskuin hän hyvin tuntisi yhteyden minun ja tuon kuvan välillä ja ikääskuin ruusun-oksa hänen kädessään olisi sama orjantappurapensas, jonka päällä marttyyri makasi, mutta pienemmässä muodossa.
Kirkon yksinäisessä hiljaisuudessa valtasi minut äkkiä sanomatoin tuska, rupesin hirmuisesti pelkäämään näkymättömiä voimia ja pakenin kiiruusti ulos.
Tultuani ulos huomasin että olin kadottanut Susannan sinisen ristin. Se ei voinut olla muualla kuin kirkossa sen ylennyksen luona, jolla olin istunut. Tällä hetkellä, kun pelko vielä pani vereni kuohumaan, en olisi tahtonut mistään hinnasta mennä jälleen kirkkoon — paitse Susannan sinisen ristin tähden. Minä löysin sen, aivan tyyneenä hakiessani sitä, laattialta, jossa olin istunut.
Toisen kerran kun hermostoni näinä kahtena vuotena tällätavoin ilmaisi sairautensa, oli jälkipuolella vuotta pari kuukautta ennenkun minun piti lähtemän kotia.
Eräs talonpoika oli, sillä välin kuin hän oli sisällä papin luona, sitonut kirkko-aitaan hevosen, jolla oli kaihi silmillä. Minä pysähdyin katselemaan sitä vähän aikaa; mutta sen kuollut hengetöin katse vainosi minua muistissani kaiken päivää. Minusta tuntui ikääskuin sen silmät, kun ne eivät voineet katsoa ulospäin, katsoisivat meille näkymättömään mailmaan ja ikääskuin sen mielestä olisi luonnollista, kun unohdettiin käyttää ohjia, kääntyä pois yleiseltä maantieltä tielle, jota kuolleet matkustavat.
Kun minä jälkeen puolenpäivän näissä ajatuksissa istuin pappilassa, jossa puhuttiin kaikenlaista, ilmestyi äkkiä eteeni kasvot kotoa, kalpeina ja vaivattuina, ja kohta kävi minulle selväksi, että mies jonka nämä kasvot olivat, kamppaili vimmatusti päästäksensä kuohuvista hyökylaineista ylös kalliolle. Se ei ollut kukaan muu kun meidän renkimme Antti. Hän kiinnitti minuun jäykän elottoman katseensa, sillä välin kuin joku, jota minä en voinut nähdä, hänen jaloissaan esti häntä kalliolle pääsemästä ja pelastumasta. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa minulle jotakin. Näky kesti ainoastaan pari silmänräpäystä; mutta tuskaloinen tunne siitä, että tällä hetkellä joku onnettomuus tapahtui meille, pakoitti minut pois huoneesta ja levottomasti kuleksimaan sinne tänne lopun päivästä.
Kuu tulin takasin kysyttiin mikä minua oli vaivannut kun yhtäkkiä kalman kalpeana riensin ulos huoneesta.
Neljätoista päivää sen jälkeen tuli surullinen kirje kotoa. Isäni laiva "Toivo," joka ajan tavan mukaan oli vakuuttamatta ja suureksi osaksi lastattu kaloilla, mitkä hän oli omilla rahoillaan ostanut, oli matkalla Bergeniin myrskyssä joutunut haaksirikkoon. Laivan kylki oli puhjennut ja jälkeen puolen päivän oli täydytty laskea laiva rannalle. Miehistö oli päässyt hengissä maihin, mutta meidän Antti rengiltä oli kumpaisetkin jalat musertuneet.
Tämä haaksirikko antoi isäni varallisuudelle ensimmäisen tuntuvamman iskun. Toinen tuli seuraavana vuonna kun toinen laiva "Sovinto" myöskin hukkui ja kolmas, vastaisuudessa painavin isku tapasi häntä kun hallitus vihdoinkin päätti että meidän kauppalamme ei tulisi olemaan höyrylaivain pysähdyspaikkana.
KAHDEKSAS LUKU.
Kotona.
Joulukuussa olin jälleen kotona, jossa kaikki oli entisellään, ehkäpä, äskeisien tapaturmien johdosta, vielä hiljaisempaa ja surullisempaa kuin ennen. Isäni oli herkeämättä toimessa, mutta harvapuheinen. Hän ei varmaankaan pitänyt minua sopivana ottamaan osaa suruihinsa.
Susanna, joka samoin kuin minäkin, nyt oli yli yhdeksäntoista vuotta vanha, oli vieraisilla erään perheen luona parin peninkulman päässä, ja piti vasta jouluksi palaaman kotiinsa. Minä ikävoin häntä sanomattomasti.
Viimeisenä pimeänä ja myrskyisenä viikkona ennen joulua pakoitti rajuilma spanialaisen laivan "Sancta Marian" laskemaan lähelle meidän kauppalaa sangen vahingoitetussa tilassa, joka teki, että sen, meidän huonojen työvoimain tähden, täytyi viipyä kuusi viikkoa paikallansa saadakseen vikansa korjatuksi.
Katteini, joka omi sekä laivan että lastin, oli kookas, kelta-verinen, komeasti puetettu Spanialainen jotensakin harmahtavilla hivuksilla, mustilla silmillä ja voimakkailla kasvojen sävyillä. Häntä seurasi hänen poikansa Antonio Martinez, kaunis nuori mies oliiviruskeilla kasvoilla ja säihkyvillä silmillä, samoin kuin hänen isällänsäkin.
Isäni oli suuressa määrin auttanut herra Martinez'ia lastin purkamisessa ja käski hänen nyt nordlandilaisella vieraanvaraisuudella pitämään hyvänään mitä meidän talolla oli tarjottavaa.
Vaikka keskustelu meidän välillämme ei voinut olla erittäin vilkas, kun nämä vieraat eivät ymmärtäneet muuta kuin joitakuita norjalaisia sanoja ja tavallisesti täytyivät käyttää tulkkia, huomasimme kuitenkin pian, että he olivat varsin hyvänsävyisiä ihmisiä. Heidän päätoimensa oli kaiken päivää valmistaa ja polttaa papyrossia ja pitää työtä laivalla silmällä.
Pimeä aika tuolla pohjoisessa painaa monen mieltä, etenkin niinä päivinä kun on vähemmin työtä. Jouluna ja etenkin jouluiltana oli sentähden isäni aina hyvin alakuloinen. Sill'aikaa kuin muut talossa iloitsivat ja palvelijat juhlapuvussaan viettivät joulua, kolmihaaraisella talikynttilällä koristetun pöydän ympärillä, istui hän tavallisesti omissa ajatuksissaan suljettuna työhuonesensa, eikä sallinut kenenkään häiritä itseään.
Tänä jouluiltana oli hän kuitenkin herra Martinez'in tähden vähän aikaa muiden joukossa, mutta istui kaiken aikaa äänetönnä ja alakuloisena ikääskuin hän halaisi päästä yksinäiseen työhuoneesensa, jonne hän myös heti illallisen jälkeen vetäytyi.
YHDEKSÄS LUKU.
Joulupidot.
Joulun aikana tänä talvena oli meidän seudullamme koko joukko muukalaisia enimmiten laivakatteinia, jotka, samoin kuin Martinez meillä, rajuilman tahi merivahingon tähden oleskelivat eri paikoilla maalla. Etelästä oli sitäpaitse virkatoimessa saapunut useampia ylimyksiä. Seuraus tästä taas oli koko joukko pitoja, joissa isännät vieraanvaraisuudella koittivat voittaa toinen toisensa.
Uudenvuoden kolmantena päivänä olimme sentähden kutsutut päivällisille ja tanssille rikkaan nimismiehen Röst'in luokse, jossa mainitut herrat etelästä siihen aikaan majaelivat. Meillä ei ollut kuin puolitoista peninkulmaa matkustettavana; mutta monella oli kuusi ja kahdeksan peninkulmaa, josta suurin osa oli merimatkaa.
Röstin laajoihin huoneisin sopi kyllä koko joukko vieraita, mutta tällä kertaa oli hän, saadakseen yösijaa kaikille kutsutuille, myöskin pyytänyt naapuritalot käytettäväkseen.
Kun minä nyt siirryn kertomaan näistä pidoista, jotka minulle piti oleman niin täynnä tapahtumia ja mielenliikutuksia, olen päättänyt olla hyvin harvasanainen, ja minulta jää sentähden monta kohtaa ja tapaa, jotka kuuluisivat täydellisempään kuvaukseen elämästä tuolla pohjoisessa, kertomatta.
Kutsumuksen mukaan piti syötämän kello kolme, mutta useimmat veneet tulivat pari kolme tuntia aikaisemmin. Sillä välin kuin naiset yläkerrassa pukeutuivat, kokoontuivat herrat erääsen huoneesen alakerrassa, joka taholla oli hyvin vähän valaistu ja jossa oli "vähäsen haukattavaa" ja pieni ryyppy, mitkä kyllä olivat tarpeen matkan jälkeen. Täällä saattoi kohtelias isäntä vieraat tutuiksi keskenänsä.
Kauan ja turhaan odotettiin pappia ja hänen naisiaan, kunnes vihdoin täydyttiin käydä päivällis-pöytään heitä paitse.
Ovet avattiin nyt suureen, juhlallisesti valaistuun ruokasaliin yläkerrassa, vieraat virtailivat portaita ylös ja asettuivat, monen pysähdyksen jälkeen ovissa ja pitkäin kohteliain riitain jälkeen arvo-järjestyksestä, kukin paikoillensa suuren, komeasti katetun, hevoiskengänmuotoisen pöydän ympärille, joka juhlallisesti oli varustettu tiheällä viinipullorivillä, kolmehaaraisilla kynttilänjaloilla ja kukkuroiduilla makeaisrovioilla; kunniapaikalle oli asetettu suuri kokoelma hopea-astioita. Pappilan herrasväelle pidätettiin kolme paikkaa ylimyksien vieressä. Isäni istui herra Martinez'in vieressä pääpöydän luona ja minä asetuin kainosti alemmaksi erään sivupöydän ääreen.
Päivällisseura oli tuota suoraa, vanhaa, iloista laatua, joka nyt, sen pahempi, käy yhä harvemmaksi Silloin syötiin vielä veitsellä eikä hopeakahvelista tietty mitään; mutta sen sijaan vallitsi seurassa todellinen ilo, ja kauan aikaa senjälkeen oli ainetta moneen hauskaan keskusteluun.
Alussa, niinkauan kuin vielä istuttiin tuon tavallisen juhlallisuuden vaikutuksen alaisina, kävi kaikki hyvin kankeasti. Naapurit uskalsivat tuskin kuiskata toisillensa ja tanssipukuun puetut nuoret naiset, jotka kaikki ikääskuin magneetisen vetovoiman kautta olivat joutuneet istumaan vierekkäin, istuivat kauan syvässä, ujossa äänettömyydessä yhdessä rivissä ikääskuin sininen, punanen ja valkonen kukkaispensas, jossa ei ainoakaan lintu uskaltanut laulaa.
Päivälliset alkoivat sillä että isäntä tervehti vieraitaan tervetulleiksi. Parissa, kauemmin valmistetussa puheessa esitteli hän sitte maljoja läsnäoleville ylimyksille, joihin nämä taas vastasivat.
Nyt tunsivat kaikki, että oli päästy varsinaisen virallisen osaston yli iloon.
Keveämmällä mielellä esitteli isäntä nyt paljon lyhempiä ja hauskempia maljoja poissaoleville, joiden joukossa ensimmäisenä tuli: "Lemmittävä pappi ja hänen perheensä." Tätä maljaa juotaessa huomasi kyllä useampi kuin minä, että isäni antoi lasinsa seista liikuttamattomana.
Sillä välin kulkivat ruo'at miehestä mieheen ja samassa määrin kuin viini pulloissa väheni, eneni iloisuus. Nyt tuli esiin monta sekä sukkelaa että terävää päätä, jotka täällä pääsivät oikealle ottelukentälle ja se raesade sukkeluuksia, iloisia kokka puheita ja hauskoja puheita, joka täällä lankesi — viimeksi mainitut useimmiten kertomuksen muodossa, jonka alla tavallisesti piili jotakin muuta, kuin mitä kerrottiin — antoi vilkkaan kuvan Nordlandilaisen luonteen omituisuuksista.
Siihen aikaan tapahtui usein seuroissa, että kun piti noustaman pöydästä, löytyi joitakuita, jotka eivät jaksaneet ylös istuimiltansa ja toisia, joita jälestäpäin kaivattiin seurasta kadonneina. Näiden viimeksi mainittujen joukossa, olin, sen pahempi, minäkin.
Hetken vaikutuksella on aina ollut suuri valta minun ylitseni ja tottumaton kun olin sekä tällaisiin pitoihin että väkeviin juomiin, olin minä varomattomasti antautunut iloisuudelle, joka valtasi ympärilläni. Enpä luule koko elämässäni yhteensä nauraneeni niin paljon, kuin tämän päivällispöydän ääressä. Minun vastapäätäni istui punatukkainen tmi kauppias Kadel pitkillä, hullunkurisilla kasvoillaan, ja laukasi sukkeluuksia toisen toisensa perään, ja sivullani kuiskasi kyttyräselkäinen konttoristi Gram, joka oli laajalle tunnettu terävän päänsä kautta ja peljätty pistävän kielensä tähden. Hänen sukkelat muistutuksensa useimmista, jotka istuivat pöydän ympärillä, enenivät ilkeyydessä samassa määrässä kuin hän joi ja jos hänen sanansa olisivat tulleet kuulluiksi, olisi varmaankin monen pöydän ympärillä istuvan loistavat kasvot muuttuneet. Luulenpa myöskin, että hän tämän ohessa kaikessa hiljaisuudessa hauskuuttelihe sillä, että hän saisi minut humalaan; kumminkin oli hän kaiken aikaa väsymätöin täyttämään lasiani, etenkin kun lämmin viini tuotiin esiin. Hänen vilkkaat käärme-silmänsä ja pari korvaani kuiskattua sanaa johdattivat minun muutoin hyvin himmeän tarkastukseni moneen hullunkuriseen näkyyn.
Vihdoin tuntui minusta aivan kuin huone ja pöytä olisivat kääntyneet nurin narin, niinkuin olisimme istuneet suuressa laivankajuutassa kovassa myrskyssä. Epäselvään muistan myöskin, että tässä purjehtivassa salissa kahdelta eri haaralta tungettiin toistensa sivutse pöydän ympäri, seinän ja tuolien välitse ja kiitettiin ruo'asta.
Kaiken tämän jälkeen en muista mitään ennenkuin heräsin pilkoisten pimeässä ikääskuin raskaasta, sekanaisesta unesta ja tunsin, että makasin pehmeällä höyhenvuoteella. Vähitellen selkeni tapahtumat muistissani ja minä huomasin että olin saatettu vuoteelle erääsen vierashuoneesen naapurikartanossa. Sillä välin kun makasin näitä miettien ja tunsin itseni ylen määrin onnettomaksi, tuli vanhempi Martinez luokseni, kynttilä kädessä, katsoakseen miten minä jaksoin. Silloin huomattiin että kello oli yli kaksi yöllä; ja sitä seikkaa, että olin maannut kuusi, seitsemän tuntia yhtäpäätä, tuli minun kiittää, ett'en minä enään ruumiillisesti voinut pahoin; sitä enemmän sai häpeällinen tunne minut siveellisesti kärsimään.
Sen minkä huomasin kun pu'in päälleni oli että naapuri talo oli muuttunut oikeaksi sairashuoneeksi samanlaisille päivällis pöydästä kuin minä, ja niiden joukossa huomasin jonkunmoisella koston himoisella ilolla konttoristi Gram'in, kyttyräselkäisen sivukumppalini.
Herra Martinez selitti minulle kaikenmoisilla iloisilla liikenteillä että nyt oltiin innokkaassa tanssissa ja että minun piti olla mukana.
Ajatus, että Susanna nyt vihdoinkin oli mahtanut tulla ja turhaan odottanut, lensi yhtäkkiä salamana pääni läpi. Miten silmänräpäykseksikään olin voinut häntä unohtaa oli minulle itselleni arvoitus; mutta että olin tehnyt sen, makasi raskaasti mielelläni.
Ruokasali oli nyt muutettu tanssisaliksi ja useampina tuntina oli jo iloisesti tanssittu viulun, klarinetin ja violonsel'in soiton mukaan. Sopivassa tilaisuudessa, keskellä erästä tanssia, hiivin huomaamattomana sisään.
Seisoessani avonaisen oven ääressä, jonka läpi lämpö virtaeli kylmään käytävään, ahtaat, valkoiset hansikkaat käsilläni, kalpeana ja ujona, kärsin alussa suuresti tunteesta että kaikki nyt katselisivat minua ja ajattelisivat sopimatointa käytöstäni. Pari toisensa jälkeen tanssi sivutseni niin läheltä että naisten helmat koskettivat minuun, ja minä aloin, sen minkä lyhytnäköisyyteni salli, ottaa selon keitä salissa löytyi.
Papin rouva istui sohvassa huoneen perällä, muutaman vanhemman naisen välissä, pienen tohtorin kanssa.
Pappi pelasi luultavasti korttia alakerrassa — mutta Susannaa en nähnyt. Salin perällä tanssi nuori Martinez, loistavin kasvoin, polkkatanssissa erään silmäänpistävästi kauniin, valkoiseen pukuun puetun naisen kanssa, jolla oli sininen, liehuva nauha vyötäryksillä. Hänellä oli paksu, kaunis tukka, joka vivahti keltaseen; suuri hopea neula oli peitsenkaltaisesti pistetty sen läpi ja leveä kukkakiehkura laskettu sen päälle. Tanssiessaan katseli hän aina laattiaan. Nainen oli pitempi ja lihavampi kuin Susanna, mutta hänellä oli erityinen sulous koko olennossaan, joka muistutti minua hänestä. Keveä, verrattomasti kaunis tapa, joten hän käytti pieniä jalkojaan tanssissa — olipa melkeen kuin hän liiteleisi ilmassa — oli myöskin hänen kaltaistansa, ja minä seurasin sentähden tätä pariskuntaa vastustamattomalla osanotolla.
Minun lyhytnäköisyyteni esti minua tarkkaan näkemästä ja kun he tulivat minun sivutseni, peittyi sitäpaitse naisen kumarruksissa oleva pää hänen oman käsivartensa alle, joka luottamuksella nojautui silminnähtävästi onnellisen Martinez'in olalle. Ainoa, minkä näin, oli leveä, puhdas otsa, joka ei voinut kuulua kahdelle maailmassa ja että yksi alasriippuva kähärä leikitteli melkoisilla pyöreillä hartioilla.
Minä tunsin että polveni horjahtivat. Tämä ko'okas, hieno, ylimyksellinen nainen ei millään muotoa voinut olla Susanna!
Mustasukkaisella tunteella seurasin herkeämättä heidän tanssiaan, kunnes he ensikerran tulivat sivutse. Juuri ennenkuin he tulivat kohdalleni, aukaisi nainen silmänsä, hänen katseensa lankesi suorastaan minuun ja ankara pune valui äkkiä hänen kasvoilleen ja hartioilleen aina hameen kaulukseen saakka. Se oli Susanna!
Sillä ajalla, vähäsen päälle kaksi vuotta kuin me olimme olleet erossa, oli hänen kauneutensa kehkeytynyt niin ihmeellisesti rikkaasti. Hienosta, seitsemäntoista vuotisesta nupusta oli tällä lyhyellä ajalla kasvanut esiin ihana, täydellisesti kehkeytynyt nainen.
Tanssivat istahtivat salin perään paikoillensa, lähelle vanhempien naisien riviä.
Minä huomasin nyt, että nämä kaksi paraikaa tanssivat pitojen viimeistä pitkää tanssia, kotiljongia, jossa tavallisesti ääretöin joukko eri tanssia vaihteli, ja minun pisti mieleeni, että nuori Martinez illan kuluessa luultavasti oli voittanut Susannan suosion, koska hän oli päässyt hänen kumppalikseen juuri tässä tanssissa. Minä huomasin miten papin rouva silminnähtävästi suosi Spaanialaista ja katkerasti muistui mieleeni, että hän oli sekä rikas mies ja myöskin, vaikka lyhempi kasvultaan, näytti aivan toisella tavoin kasvaneelta ja miehuullisemmalta kuin minä.
Oli aivan kuin puukko olisi pistetty sydämmeeni. Minä olin siis maannut humalassa niinkuin eläin ja antanut vieraan ottaa Susannan minulta.
Rajulla mustasukkaisuudella huomasin miten kaunis, mykkä, mustilla tulisilmillään puhuva Martinez hymyillen ja kaikenmoisilla vilkkailla nyykkäysillä ja liikenteillä koitti tehdä hänelle selväksi uuden tuurin, joka nyt oli tanssittava, miten hän väliin kumartui hänen ylitsensä ikääskuin salaa kuiskataksensa jotakin ja miten Susanna taas paikaltansa katsoi ylös häneen ja hymyili niin suloisesti kuin ainoastaan Susanna taisi hymyillä. Hän otti Susannaa kädestä ja sai hänen tekemään kokeen laattialla heidän paikkansa edessä ja tämä näkyi olevan heistä varsin hauskaa.
Nuori Martinez miellytti häntä silminnähtävästi ja meidän vanha suhteemme oli siis ainoastaan lapsen leikkiä, jonka kasvanut nainen mieluummin toivoi unohdetuksi. Päätöksemme mukaan kahdesta koetus vuodesta olikin kaikki tässä suhteessa meidän välillämme selvillä, niin että me täysikasvaneena sopivassa tilaisuudessa voimme puhella ja laskea leikkiä koko jutusta.
Veri kohisi päässäni ja minä tunsin, että minun täytyi kostaa. Ennenkuin oikein olin ajatellut miten, päätin äkkipäätä ruveta innokkaasti pilapuheita laskemaan, mutta niin, että näyttäisi siltä, kuin tahtoisin kosia maakauppias N—n kaunista tytärtä, joka juuri sattui seisomaan läheisyydessäni.
Kun Susanna senjälkeen uudessa tuurissa tanssi meidän sivutsemme katsoi hän minuun hämmästyneenä ja tutkistellen. Seuraavalla kerralla kun hän tuli takaisin pudotti hän vahingossa nenäliinansa juuri sille kohdalle, missä minä seisoin. Minä otin sen ylös ja vein sen papin rouvalle, joka — joko käytökseni johdosta päivällispöydässä tahi jostakin muusta syystä — kohteli minua silminnähtävästi kylmästi. Minä kumarsin yhtä kylmästi ja palasin takaisiin paikalleni jatkaakseni keskeytynyttä iloista kanssapuhetta neiti N—n kanssa.
Hetkinen sen jälestä liihoitteli Susanna jälleen sivutseni ja hän katsoi minuun yksitotisesti, mutta epävakaalla katseella, ikääskuin hän ei olisi oikein selvillä, mitä hänen piti ajatteleman; sitte loi hän tahallansa joka kerralla silmänsä maahan.
Mielihyvällä huomasin että herra Martinez tarkemmin katsoessa tanssi kömpelösti. Sillä aikaa kuin minä vallattomalla iloisuudella nauroin ja laskin leikkiä kauniin sivukumppalini kanssa, teki minun salaa mieleni huomaamatta pistää jalkani vähän ulommaksi laattialle, jotta hän ehkä saattaisi kompastua siihen. Ja enpä tiedä miten oikein olikaan, mutta kun Martinez seuraavan kerran tanssi sivutseni, kaatui hän koko pituudellensa laattialle ja loukkasi varmaankin itseään sangen lujasti; hän oli nimittäin kaatuessaan kyllin ritarillinen laskeakseen irti sen tukeen, joka hänellä olisi ollut naisessaan ja siten horjahti Susanna vaan.
Hän nousi seisomaan ja katseli raivoten minuun, viatoin syy onnettomuuteen, joka näennäisesti olin niin innokkaassa kanssapuheessa sivukumppalini kanssa, etten vielä oikein ollut huomannut mitä oli tapahtunut. Katse, jolla minä vastasin hänen katseesensa, ilmaisi hänelle vastustamattomasti koko totuuden; sillä hän aikoi heti karata minun päälleni, mutta seisahutettiin sen kautta että Susanna, tosin hieman kalpeana, astui hänen eteensä ja vallasnaisen hienoudella tarjosi hänelle käsivartensa, jotta hän taluttaisi hänen paikallensa.
Kun Susanna ontuvan herra Martinez'in kanssa kulki laattian yli, käänsi hän äkkiä kasvonsa minuun ja ne olivat niin ilosta säteilevät, että minun katkera epätietoisuuteni muuttui onnellisimmaksi, iloisimmaksi varmuudeksi.
Hän oli selvään huomannut, että Martinez'in onnettomuus oli kosto minulta hänen tähtensä ja siten saanut sen epäilyksen kevennetyksi rinnastansa, jonka minun käytökseni näiden parin viimeisen tunnin ajalla oli hänessä synnyttänyt; sillä etten minä ollut humalassa, sen hän pian oli huomannut, ja teeskentely oli niin kaukana hänen omasta suorasta, totuutta rakastavasta luonnostaan, ettei hän voinut käsittää sellaista minussa. Järkähtämättömässä totuudessa oli hän oikeastaan vaan hienonnettu, naisellinen ilmiö hänen isänsä lujasta luonnosta.
Minä menin nuoren Martinez'in luo ja pyysin häneltä, Susannan kuullen, väsymättä anteeksi vallattomuudestani, kunnes hän, hyväsydäminen kuin hän oli, vihdoin leppyi. Hänen kasvonsa nolostuivat hyvin suuresti kun Susanna esitteli, että minä tanssisin seuraavan tuurin hänen kanssansa, jotta herra Martinez saisi levähtää loukkaantunutta jalkaansa seuraavaan tuuriin.
Niin, minä tanssin hänen kanssaan, tuon kauniin, täysi kasvaneen naisen kanssa valkoisessa tanssipuvussa, jota minä hetkinen sitte en ollut tuntenut syystä että hänen oma, ihanasti kehkeytynyt kauneutensa teki hänet tuntemattomaksi.
Me olimme opettaneet toisiamme tanssimaan, ja luulenpa että me kumpikin tanssimme jotensakin hyvin. Keveä kukkakiehkura hienoilla, valkoisilla kukilla viheriäisien lehtien välissä suikerteli hänen tuuhevissa hiuksissaan; minun käsivarteni oli hänen vyötärystensä ympäri ja minä tunsin miten hän notkeasti nojautui minuun hänen liidellessään tanssissa kanssani iloisena ja turvallisena kuin lapsi. Hänen otsansa oli lähellä minun huuliani, ja meidän silmäilyksemme, jotka tanssissa etsivät toisiaan, ilmoittivat joka kerta kuinka suloista oli tavata toisensa kun kahden pitkän vuoden ajalla sydämmellisesti on kaivannut toisiaan.
Kuu minä vein hänen jälleen paikoillensa sain minä kädenpuristuksen ja silmäilyn, jotka saivat minun täydellisesti unhottamaan papin rouvan epäystävälliset suun mytistykset. Susanna sai nyt nuhteita sopimattomasta käytöksestään nuorta herra Martinez'ia kohtaan, mutta tohtori, joka istui hänen vieressään, piti hänen puoltansa.
Minä seisoin jälleen paikoillani ja näin Susannan Martinez'in kanssa tanssivan uutta tuuria.
Hänen rypistetty huulensa ilmaisi alussa vanhaa, lapsellista uhkarohkeutta nuhteiden jälestä; mutta sitte muuttuivat hänen kasvonsa enemmän tyveniksi ja miettiviksi.
Minun näin seisoessani vaipuneena hänen katselemiseen ja luultavasti heikkona näistä monista, vaihtelevista tunnonliikutuksista, tunsin äkkiä, että tuo painava, levotoin, tuskan ja onnettomuuden tunne, joka tavallisesti kävi aavenäkyjeni edellä, tuli päälleni. Minä koetin päästä ulos salista, mutta näky ilmestyi sitä ennen eteeni.
Minä näin Susannan kasvot, sillä aikaa kuin hän tanssi herra Martinez'in kanssa, kalpeina kuin ihanan ruumiin ja viheriäinen seppele pienine, valkoisine kukkineen riippui hänen hiuksissaan ikääskuin märkä meriruoho. Oli aivan kuin vettä olisi tippunut Susannasta.
Veri syöksähti sydämmeeni; sali oli milloin pimeä, milloin pyöri se tuhansien kynttelien valaisemana ympäri silmissäni, tanssivat parit mukana.
Minä olisin varmaankin pyörtynyt oven luona, ellei tohtori olisi ottanut minua käsivarresta ja vienyt minua ulos viileälle käytävälle ja sieltä pieneen vierashuoneesen, jossa hän antoi minun juoda vettä ja pani minut makaamaan vuoteelle.
Kun hän puoli tuntia tämän jälestä tuli takaisin ja näki, että minä olin toipunut, istahti hän lempeästi ja ystävällisesti vuoteen laidalle luokseni ja alkoi sydämellisellä tavallaan puhumaan niinkun hän sanoi, "suoraan" minun kanssani.
Hän oli, sanoi hän, sillaikaa kuin hän kynttilä saksilla miettiväisesti halkaisi sydämen kynttilässä, — jonka hän luultavasti paremmin minua nähdäkseen oli ottanut pöydältä ja piti nyt kädessään, — siitä saakka kuin tulin saliin tarkastanut minua ja luullut huomaavansa, että minä olin mielistynyt ihanaan neiti Susanna L:iin ja olin mustasukkainen nuorelle herra Martinez'ille. Hän oli ennenkin kuullut erään linnun laulavan samasta asiasta.
Se oli tunne, josta monelle nuorelle ihmiselle oli ainoastaan hyötyä, jonka vaikutuksen alaisina he selkeytyvät, mutta minulle olivat tällaiset kiihoittavat mielenliikutukset suurimmassa määrässä vahingolliset; hän oli, sitä pahempi, lisäsi hän hiljaa, huomannut sen minun äiti parassani, sillä se, että hän lapsuudessani huomasi minun perineen hänen mielentautinsa, oli ollut lähin syy että hän oli menettänyt järkensä.
Lääkärinä ja ystävänä tahtoi hän nyt sanoa tämän minulle, sillä hän arveli vielä olevan aikaa estää tämän tunteen saamasta syvempiä juuria. Ja hän tahtoi sanoa tämän ei ainoastaan minun tähteni vaan myöskin Susannan tähden, jota hän suuresti rakasti ja ei millään muotoa tahtonut saattaa siihen, joka, sen minkä inhimillinen järki voi käsittää, ainoastaan saattoi loppua surulla.
Erästä seikkaa pitäisi minun myöskin tarkemmin ajatella, lisäsi hän — kauan aikaa ääneti istuttuaan, jolla ajalla ikääskuin punnitsi pitikö hänen jatkaa puhettaan; mutta yhtäkkiä päätti hän lausua lausuttavansa — ja se oli että minun onnetoin, perintönä käypä sairauteni teki ajatukseni mennä naimisiin sangen moitittavaksi; tätä saattoi, lisäsi hän liikenteellä, joka ilmaisi, että hän nyt vihdoinkin oli saanut kynttilän täyteen reilaan, pitää samanlaisena tapauksena kuin jos spitaalinen menisi naimisiin, huolimatta siitä että hän jättää tautinsa perinnöksi lapsilleen. Minun ei kuitenkaan pitäisi — tämän lausuessaan nousi hän ylös ja laski kätensä lohdutellen olalleni — paneman tätä kovin raskaasti mielelleni. Katkerimmat lääkkeet, ja sellaisena oli, sen pahempi, totuus tässä kohden pidettävä, ovat usein parhaimmat ja minun sairaalle, uneksivalle luonnolleni oli koristelematon, suora totuus, hänen mielestään, yksivakaisesti ja tarkkaan asiaa ajateltuaan, ainoa keino parannukseen ja pelastukseen.
Hetkisen ajan pidettyään kynttilätä ylitseni, meni hän ystävällisesti päätänsä nyykähyttäin; hän huomasi kyllä etten minä tällä hetkellä voinut ryhtyä mihinkään kanssapuheesen eikä vastata mitään hänen sanoihinsa.
Se oli kaikessa ystävällisyydessä kuolinisku kaikille minun unilleni ja mielenkuvitteloilleni.
Minä tunsin tämän iskun kuolettavaisuuden, vaikk'ei sisempi tunteeni ollut sitä vielä oikein selvään käsittänyt. Minun elämäni vanha onnettomuuden aavistus oli siis nyt mennyt toteen. Susanna oli siis minulle ollut ainoastaan lainattu auringonvalo, jonka piti sammuman kun todellisuus tulisi kysymykseen.
Sill'aikaa kuin minä sisällisellä silmälläni enemmän katselin kuin ajattelin tätä ja soitto epäselvään kaikui tanssisalista, makasin minä niin rauhallisena ja tunsin itseni vähitellen hiljaisella tuskalla ikääskuin kuolevan pois kaikesta siitä, joka oli ollut minulle rakasta maailmassa. Oli aivan kuin ruumiini olisi jäykistynyt surun painon alla ja Susannan elottomat kasvot olivat minulle nyt jotakin varsin luonnollista; olihan rakkauteni vaan kuollut tarina.
Minun vielä näin maatessani synkässä, mieltä kangistavassa huumaustilassa, jonka läpi kaikki ulkonaiset esineet näyttäytyivät minulle puolihämärässä, avaantui ovi ja nainen astui sisään. Hän laittoi äkkiä peilin edessä nuppineulalla paikoilleen erään rikki revityn palasen tanssihameessaan, mutta säpsähti äkkiä peljästyneenä kun huomasi että vuoteella puolipimeässä makasi joku ihminen.
Minä tunsin heti Susannan; ja näytti siltä kuin aavistus olisi kuiskaissut hänelle, että tuo henkilö voisin olla minä, sillä hän lähestyi tarkastellen ja kuiskasi nimeni.
Luultavasti luuli hän että minä nukuin, kun ei vastausta kuulunut ja hän ei varmaankaan pitänyt oikeana herättää minua, eikä siihen olisi ollut aikaakaan. Hetkisen seisoi hän hiljaa vieressäni, aivankuin hän olisi miettinyt mitä tehdä; sitte kumartui hän ylitseni niin että minä tunsin hänen lämpöisen hengähdyksensä, sitte painoi hän hiljaa suudelman minun otsalleni ja meni pois.
* * * * *
Joulupidot näissä pohjoisissa seuduissa kestävät tavallisesti pari päivää, useimmiten useampiakin. Tälläkertaa kävi niin, että meidän huonekuntalaiset isäni ja herrain Martinez'ein kiireisien töiden tähden piti matkustaman viiden neljänneksen matkan kotiimme jo seuraavana iltana pimeässä, jota vastoin useimpien muiden piti odottaa seuraavaan päivään.
Papin perheen piti kuitenkin jäämän sinne vieraiksi "ylimyksien" kanssa viikon loppuun, lauvantaihin saakka. Kuitenkin piti papin ja hänen rouvansa jo seuraavana päivänä käydä tervehtimässä erästä perhettä läheisyydessä. Susanna sai luvan jäädä nimismiehen luokse.
Minä olin niinkuin muut vieraat maannut hyvin kauan; mutta minun päässäni oli tohtori K—n sanat, että asemani oli verrattava spitaliseen, jyskyttänyt yhä kovemmin ja kipeämmin, kunnes niiden merkitys yhtäkkiä seisoi edessäni aivan selvänä, kärkensä koko terävyydellä. Rakastinhan Susannaa tuhansin kerroin enemmän kuin itseäni ja pitikö minun oman onneni tähden kiinnittää hänet mieheen, joka oli heikkojärkinen, ainoastansa sentähden että tämä ihminen olin minä itse? Ja minun mielensairauteni saattoi ehkä elämän pitkään käydä vielä pahemmaksi.
Minä rupesin tuntemaan, että saatoin hurskaalla mielellä tehdä uhrauksia ja tunsin samalla hyvää tekevän rauhan rinnassani. Olihan tämä kuitenkin, kun asiata kaikin puolin ajatteli, parasta minkä tiesin, nimittäin: uhrata elämä Susannalle, ja nämä ajatukset antoivat minulle vihdoin melkein kiihkoisen halun tehdä se.
Minun päätökseni oli kaikessa tapauksessa tehty, se oli; puhua suoraan, vakavasti ja selvään hänen kanssaan; sillä pettää häntä jossakin suhteessa sitä en tahtonut millään ehdolla tehdä.
Jälkeenpuolenpäivän hämärissä, sill'aikaa kuin muut olivat ulkona virvottelemassa, sain minä tilaisuuden puhua kahdenkesken hänen kanssansa.
Susanna oli sinä päivänä puettuna samaan mustaan silkki-hameesen, joka hänellä oli rippipäivänä, ja joka mukautui hyvin hänen ruumiillensa, pitsikaulus ja ahtaat hihat, ranne-kauluksilla. Hopeainen nuoli piti hänen hiuksiansa ko'ossa, samoin kuin tanssissa, mutta muutoin oli hänen tukkansa ilman koristuksitta.
Hän istui nyt totisena ja kuunteli minua vastasytytetyn tulennoksen edessä, johonka me kumpikin olimme asettuneet istumaan. Joka kerta kun hän kumartui valoon, joka uunin suusta lankesi, valaistiin hänen henkevät kasvonsa, sillävälin kuin minä, koettaessani pysyä totuudessa, mahdollisesti kuitenkin liian kirkkailla väreillä kerroin hänellen kaikki mielentilastani ja mitä tohtori K. siitä oli sanonut.
Sen mukaan kuin puhuin näin minä hänen kasvonsa käymän yhä yksivakaisemmaksi ja kalpeimmaksi, kunnes hän vihdoin, käsivarret nojautuneina polville, käsillänsä peitti silmänsä niin etten voinut nähdä muuta kuin että hänen huulensa vapisivat ja että hän itki.
Kun minä kerroin, että tohtori oli sanonut asemani olevan verrattavan spitaliseen ja että siis Jumala itse oli pannut esteen yhdistyksellemme, sekä lohdutellen koetin esitellä hänelle, että me kaiken ikämme, lukuun-ottamatta paria viimeistä vuotta, olimme rakastaneet toisiamme toisella tavoin kuin nyt, niinkuin veli ja sisar — nosti hän äkkiä tulisella kiihkeydellä päänsä ylös, niin että minä saatoin katsoa suoraan hänen kyyneleistä kosteihin kasvoihinsa, kietoi kätensä minun kaulani ympäri ja pakoitti minua siten polvilleni hänen eteensä. Hän puristi voimakkaasti päätäni tykyttävälle rinnallensa, ikääskuin hän tahtoisi suojella minua niitä vastaan, jotka tahtoivat tehdä minullen pahaa. Sitten silitteli hän kädellänsä hiukset otsaltani — minä tunsin miten hänen kyyneleensä lankesivat minun kasvoilleni — ja hän kertoi alinomaa lohdutellen sanansa, ettei kukaan mailmassa saisi riistää minua häneltä.
Tämä oli liiaksi minun väsyneelle, vaivautuneelle luonnolleni; minä tartuin hänen kumpaiseenki käteensä ja itkin, pää leväten hänen sylissänsä. Minun itkuni kävi yhä kiivaammaksi, kunnes se viimein muuttui epätoivoiseksi, suonenvedon-tapaiseksi nyyhkimiseksi, jota en enään voinut hillitä ja joka peljästytti Susannaa; sillä hän koetti saada minua vaikenemaan, lausui nimeni ja suuteli minua sillävälin niinkuin lasta saadaksensa minua tyytymään. Minulla oli niin suuri tarvis saada oikein lujasti itkeä, ettei sitä enää voinut hillitä.
Kun minä vihdoin kävin levollisemmaksi, kietoi hän jälleen kätensä niskani taakse ikääskuin hän sillä tahtoisi pakoittaa minua tarkkaamaan, kumartui minun ylitseni ja katsoi minua kauan silmiin; hänen liikutetut, kauniit kasvonsa olivat samalla kertaa niin lepyttävän herttaiset ja niin voimakkaat. Minun täytyi, vakuutti hän vihdoin tuolla pään keikkauksella, jolla hän aina tahtoi antaa painoa sanallensa, uskoa häntä siinä, että hän tiesi tuhansin kerroin paremmin mitä Jumala aikoi tulevaisuudestamme, kuin mikään tohtori, ja ainoastansa Jumalata piti meidän kumpaisenkin tässä totella, eikä minkään tohtorin inhimillistä viisautta.
Sellaiset ihmiset, kuin tohtori, sanoi hän, ei ymmärrä mitä rakkaus on. Jos minä olisin ollut terve ja iloinen olisi varmaankin Jumalan tahto ollut, että hän olisi jakanut kaiken hyvän kanssani ja niinpä mahtanee Jumalan tahto myöskin olla että saman rakkauden pitäisi saada jakaa minun suruni ja tautini; mutta tässä kohden olivat tohtori K. ja Taivahan Herra eri mieltä — kuta enemmin hän puhui tohtorista, sitä enemmän näkyi hänen vihansa häntä kohtaan enentyvän. Hän luuli sitäpaitsi niin varmaan ja hänen äänensä kävi tätä lausuessaan niin kummallisesti lempeäksi ja vienoksi, melkein kuiskuttavaksi — että juuri se, että me niin sydämmellisesti rakastimme toisiamme, olisi parempi parannuskeino minulle kuin mikään tohtori voisi keksiä. Hän tunsi, että hänen mielensä kävisi sairaaksi ja että hän joutuisi epätoivoon, ellen minä enää rakastaisi häntä, sillä sitähän olimme jo tehneet siitä saakka kuin voimme muistaa, niin että nyt oli liian myöhäistä koettaa saada meitä eroitetuksi.
Yksi asia oli nyt lujasti päätetty — tätä ajatellessaan ilmoittivat hänen kasvonsa kukistamatonta tahdon lujuutta, joka muistutti minua hänen isästänsä — ja se oli, että hän mitä pikemmin aikoi ilmoittaa koko meidän suhteemme isällensä. Tämä ei enään, sekä minun että hänen tähtensä, saanut olla mikään salaisuus. Hänen isänsä rakasti häntä suuresti, ja hätätilassa tahtoi hän yksivakaisesti sanoa hänelle, ettei hyödyttäisi häntä eikä ketään muuta — hän tarkoitti tällä äitiään — kauvemmin koittaa saada jonkun lääkärin viekoittelemaan minua hänestä.
Kaikista vähin tahtoi hän tietää mistään "veljeydestä ja sisaruudesta" meidän välillämme, niinkuin hän ylenkatseella lausui, ja ikääskuin saadaksensa tämän ajatuksen oikein tukahdetuksi, käski hän minun, hänen seisoissaan minun edessäni ja kiihkoisella innolla katsellen minua kasvoihin, antamaan hänelle suudelman merkiksi siitä, että me vielä olimme ja aina kaikesta ja kaikista huolimatta tulisimme olemaan uskolliset kihlatut, jopa vaikken koskaan tulisi niin terveeksi, että me täällä maan päällä voisimme mennä naimisiin.
Minä syleilin häntä, suutelin häntä lämpimästi ja kiihkoisesti kerran, kaksi ja kolme kertaa, kunnes Susanna irroittui syleilyksistäni.
Sillä aikaa kuin hän puhui, selkeni minulle että hän väkevällä, terveellä luonnollaan taisteli taistelun meidän kumpaisenkin edestä, ja oikeuden edestä, jota mahdollisesti ei voisi sanoilla todeksi näyttää, mutta jonka pyhyyden minä tunsin seisovan yli kaikkein taidollisten todistusten.
Minä sain nyt Susannan takaisin onnellisemmin kuin koskaan olin voinut uneksia, samalla kuin minä käsitin, että kaikki se, jota voisi kutsua ritarilliseksi itsensä uhraamiseksi minun puoleltani oli paljoa halvempi kuin meidän rakkautemme. Todellisessa rakkaudessa kantavat kumpaisetkin rakastavaiset ristiä ja se joka "ritarillisesti" tahtoo kantaa sitä yksinään, pettää vaan toisen.
* * * * *
Tunti tämän yhdessäolon jälkeen Susannan kanssa, joka loppui uudistetuilla lupauksilla ja vakuutuksilla, istuin minä melkein pimeässä talvi-illassa, kuun vaeltaessa pienien harmaiden pilvien takana, viisi-hankapurtemme perässä, yhdessä isäni ja kahden Martinez'in kanssa.
Isäni istui harvasanaisena ja piti perää, sillävälin kuin miehemme soutivat melkoisesti ankaraa vastatuulta vastaan, joka puhalsi eräästä salmesta, jotta me saisimme tuulta purjeisimme lopuksi matkaa. Minä ajattelin hiljaisuudessa kaikkea mitä oli tapahtunut tällä lyhyellä ajalla ja tunsin itseni niin äärettömästi onnelliseksi.
Me tulimme kotia yöllä. Minä koetin maata hereilläni ja ajatella Susannaa ja kaikkea mitä hän oli minulle sanonut, mutta nukahdin kuin kivi ja heräsin niin terveenä, onnellisena ja iloisena, että ainoastaan se, jolle kohtalo on suonut saada nukkua oikein onnellisen unta, voi sitä tuntea. Ja niin kävi joka yö. Minä nukahdin ennen kun isämeitäni oli lopussa, laulelin aamusilla ja olin melkein vallattomasti hilpeä, iloinen ja työhön halukas kaiken päivää.
Kävi toteen mitä Susanna oli sanonut, että meidän rakkautemme tulisi olemaan minulle parempana terveyden lähteenä kuin mikään tohtorin inhimillinen viisaus voisi neuvoa minulle.