KOLMAS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Koti.

Isäni oli maakauppias; hänellä oli ——ven niminen kauppapaikka Länsilofotissa. Hän oli syntyisin Throndhjemistä, josta hän varattomana nuorukaisena lähti pohjoiseenpäin eräällä niistä kauppalaivoista, joita sieltä lähetetään Lofotiin kalastusaikoina kauppaa tekemään. Nuoruudessaan oli hänellä paljon kestettävänä; hän teki jonkun aikaa työtä eräässä venekunnassa tavallisena kalastajanakin, kunnes hän pääsi puotipojaksi kauppias Erlandsenin luoksi, jonka vävyksi hän sitte joutui.

Nuorempana oli isäni varsin kaunis mies, mustatukkainen, tummaverinen, terävillä nerokkailla kasvojen juonteilla; kasvultaan oli hän pikemmin lyhytläntä kuin pitkä. Hän kävi aina ruskeassa merimiehentakissa, kiiltonahkainen hattu päässä. Luonteeltansa oli hän äreä ja vaikea saada ystävälliseksi; sanottiinpa että hän oli kovasydämminenkin — mihin ehkä se kova elämän koulu, jossa hän oli käynyt, oli syynä. Jos tämä puoli hänen luonteestaan ei voinut hankkia hänelle monta ystävää, niin saavutti hän sitä suurempaa luottamusta toimissaan, joissa hän oli tarkka ja sukkela, vaikka hän itsepintaisesti pysyi siinä, missä hän luuli olevansa oikeassa. Häntä peljättiin, eikä kukaan mielellänsä tahtonut olla vihoin hänen kanssaan.

Tapahtumista kahdeksana ensimmäisenä ikävuotenamme ei jää muuta kuin hyvin hämärä muisto jäljelle; mutta nämä muistot seuraavat meitä kaiken ikämme. Onnettomasta äitiparastani kannan sydämmessäni tuollaisen muiston. Se luopi äitini kuvan eteeni paljon selvemmäksi kuin kaikki kertomukset, mitä jäljestäpäin olen hänestä kuullut. Näiden kertomusten mukaan oli hänellä muun muassa haalea tukka ja siniset, lempeät silmät, mutta heikko rinta ja kalpeat kasvot; varreltaan oli hän ollut melkoisen pitkä, ja luonteeltaan hiljainen ja surumielinen.

Hän oli Erlandsenin ainoa tytär ja joutui naimisiin isäni kanssa tämän vielä ollessa Erlandsenin palveluksessa; ja kerrottiin että vanha Erlandsen itse olisi pannut tämän avioliiton toimeen, kun hän luuli siten parhaiten saavansa tyttärensä tulevaisuuden vakavalle kannalle asetetuksi.

Oli lämmin kesäpäivä; niityllä seisoivat niittomiehet paitahihasillaan pitkillä, suoravartisilla viikatteillaan heinää niittäen; minä seurasin äitiäni, joka sukkaa kutoen käveli heinämiesten luoksi. Niityn aidan luona oli alastoin kallionlohkare, jonka taakse äitini oli valmistanut istuimen itselleen. Sen yläpuolella kasvoi kivien välissä vaadermapensas ja sen sivulla yksinäinen pienoinen koivu. Sillä aikaa kuin minä kiipeilin kivien välissä ja söin vaadermamarjoja, kutsui isä äitiäni luokseen.

Heti äitini mentyä tuli luokseni vastaiselta puolelta ko'okas, kalpea nainen, joka näytti vanhemmalta kuin äitini; hän oli mustaan pukuun puettu, valkoinen, poimuihin laskettu kaulus kaulan ympärillä; ystävällisesti katseli hän minuun ja ojensi minua kohti, ikääskuin minulle antaakseen, kesyttömänä kasvaneen ruusukukan, joka hänellä oli kädessä.

Minä en laisinkaan pelännyt, eipä edes tuntunut siltä, kuin hän olisi ollut vieras minulle. Sitte nyykähytti hän surumielisesti päätänsä, ikääskuin jäähyväisiksi ja poistui samaa tietä, kuin hän oli tullutkin.

Kuu äitini palasi takaisin, kerroin minä hänelle, että luonani oli käynyt niin ystävällinen, vieras nainen, joka näytti hyvin surulliselta.

Äitini — sen muistan niin selvään, kuin jos se olisi juuri nyt tapahtunut — seisoi hetken hiljaa, vaaleana kuin lumi ja katseli minua niin surullisin silmin, että olisi luullut meidän kumpaisenkin nyt täytyvän kuolla; sitte löi hän kätensä ristiin päänsä ympäri ja kaatui pyörtyneenä maahan.

Minä peljästyin niin, etten voinut huutaakaan, mutta tahdon muistaa, että minä, äitini maatessa tainnoksissa nurmikolla penkin edessä, heittäyin hänen päällensä ja huusin: "Äiti!"

Kohta sen jälkeen olin minä tullut juosten isäni luoksi, joka seisoi paita-hihasillaan niityllä muiden mukana heiniä niittäen, ja nyyhkien kertonut, että äitini nyt oli kuollut.

Tästä hetkestä saakka oli äitini mielipuolena. Monta vuotta täytyi häntä tarkasti vartioida hänen huoneessaan, ja isälläni oli varmaankin tämän tähden monta katkeraa hetkeä kärsittävänä. Sitte vietiin hän erääsen hulluin-huoneesen Throndhjemissä, jossa hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin, hetkeäkään olematta selvällä järjellä.

Se, joka tähän aikaan hoiti minua, oli vanha Anna Kainulainen, rokonarpinen vaimo, rivakka kuin mies, pienillä ruskeilla silmillä, karkeilla teräsharmailla hapsilla ja melkein noita-akan tapaisilla kasvojen juonteilla; useimmiten riippui pieni, musta savipiipun-nysä hänen suupielessään. Hän oli ollut äitini hoitajana tämän lapsuudessa ja oli koko sielullansa äitiini kiintynyt. Kun äitini tuli mielipuoleksi vaati hän innokkaasti saada olla vartijana "sinisessä kamarissa"; mutta tästä toimesta täytyi hänet pian eroittaa, sillä huomattiin, että juuri hänen läsnäolonsa enin kiihoitti äitini kipeätä mielentilaa. Äitini ei myöskään kärsinyt nähdä isääni, ja minua he eivät laisinkaan uskaltaneet hänelle näyttää.

Vanha Kainulais Anna oli ollut äitini ainoa uskottu tässä elämässä. Hän oli hyvin taikauskoinen ja kummallinen. Hän oli tositettu siitä että haltijat ja tontut yhtä varmaan asustelivat ranta-aitassa ja veneladossa kuin isäni hallitsi asuinrakennuksessa, ja että kallion alla valkaman itäpuolella "maan-alaiset" näkymättöminä kalastelivat ja pyydystelivät yhtä varmaan kuin isäni näkyväisesti itse lahdella. Hän oli varmaankin täyttänyt onnettoman äitini pään haaveenomaisella taikauskollaan samassa määrässä kuin minunkin. Kaiken päivää, aina aamusta iltaan saakka, huomasi hän kaikenlaisia merkkiä ja ihmeitä, ja hänen kasvonsa sävyt ilmaisivat aina jonkunlaista levottomuutta, juuri kuin hän alati olisi ollut varuillaan. Kun joku vene tuli rantaan, piti aina kääntyä merelle päin, sylkeä ja jupista joitakuita sanoja. Hän näki jokaisen ihmisen näkymättömät seuralaiset. Senpätähden, sanoi hän, ei pidä sulkea ovea kovin sukkelaan, kun joku menee ulos huoneesta; hän sanoi aina kuulevansa ratinaa ennenkuin isäni tuli kotiin matkoiltaan.

Kun Kainulais Anna ei enää saanut mennä siniseen saliin äitini luokse teki hän hiljaisuudessa kaikenlaisia taikatemppuja oven ulkopuolella. Niinpä muistan kerrankin kun seisoin portailla, Annin minua huomaamatta, nähneeni hänen kumartelevan ja kyykistelevän, ja aina väliin syljellä piirtävän ovelle kummallisia piiruja, jupisten itsekseen, kunnes minä peljästyneenä pötkin tieheni.

Hänen loihtumasanoissaan mainitsi hän usein sanaa "Jumala", joka on Bjarmien jumalan nimi, jolla ehkeis vielä tänäkin päivänä tuolla vuorien takana Finnmarkeissa on yksi ja toinen uhrikivi. Kun Suomalaisia veneitä tuli rantaan, oli hänellä myöskin eri varukeinonsa. Loihtumisissaan käytti hän sekaisin Kainulaisten epäjumalain ja kristittyjen Jumalan nimeä, siten voittaakseen Lappalaisten loihtumisen.

Tällaisien vaikuttimien alaisena kasvoin minä.

Pappila ja valkoinen kirkontorni sen vieressä olivat ainoastaan vähän matkan päässä meiltä saman lahdelman oikeanpuolisella rannalla, jonka pohjukassa minun kotini oli.

Pappilassa oli kotiopettaja — me kutsuimme häntä "maisteriksi". — Hänen edessään minä luin joka päivä yhdessä pappilan kahden lapsen kanssa, joista toinen oli vallatoin poika, Kalle nimeltä, vuotta minua nuorempi, siis kaksitoistavuotias, ja toinen hänen sisarensa, Susanna, joka oli aivan yhtä vanha kuin minä; hän oli sinisilmäinen, kiltti lapsi tuuhealla keltaisella tukalla, joka alinomaa oli otsasta pois pyyhittävä; kun hän vaan sattui maisterin taakse väänteli hän hullunkurisesti kasvojaan ja teki jos joitakin kujeita saadakseen meitä poikia nauramaan.

Kotiopettaja oli hyvin ankara ja me pelkäsimme häntä suuresti. Meidän tuskamme kun tuollaisissa tilaisuuksissa koetimme pidättää nauruamme, uskaltamatta vilaistakaan toisiimme, jotta emme purskahtaisi ilmi nauruun, oli kaikkea muuta vaan ei hauskaa, sillä joka kerta kun naurumme räjähti ilmi, oli siitä meille kaikille pahoja seurauksia; ensinkin seurasi siitä aikamoinen "tukkamylly" ja lisahtelevia korvapuustia ja sitte pitkiä, kirjallisia kertomuksia käytöksestämme päiväkirjoihimme.

Tässä kohden oli Susanna toisinaan melkein armotoin; oli nimittäin jo mennyt niin pitkälle että hän ainoastaan pienellä vilkutuksella toisella silmäkulmallaan sai nauruhermomme liikkeelle; ja siinä istuimme sitte posket tulipunaisina kuin kypseneen omenan kylki, silmät tuimasti tuijottaen kirjaan, kunnes emme kauemmin voineet pidättyä vaan purskahdimme nauruun. Etenkin kiusasi hän minua, vaikka hän hyvin tiesi, että minä sain siitä kovasti kärsiä kotiin tultuani; sillä isäni oli ankara ukko, joka varsin vähän tunsi lapsen luonteen.

Lupahetkillä leikittelimme niin iloisesti, että harvat lapset voivat vilkkaudessa vetää meille vertoja.

Verrattuina ankara-kuriseen, ilottomaan elämään kotonani, jossa isäni oli joko ulkona askareillaan tahi työhuoneessaan, jossa sinisestä salista tuon tuostakin kuului melua ja kurjan, mielipuolen äitini huudot, ja jossa Kainulais Anna yhä mellasteli melkein kuin ilkeä tonttu, olivat leikit pappilan lasten kanssa aivan kuin elämä toisessa iloisemmassa, auringonvalaisemassa maailmassa.

TOINEN LUKU.

Rannalla.

Vielä enemmän kuin täällä etelä-Norjassa on merenranta Nordlandissa lasten mieluisin leikkipaikka; sillä pakoveden aikana on se siellä paljon pitemmälle kuivana kuin täällä.

Savensekainen hietapohja on silloin niin kuiva, ettei löydy muuta kuin siellä täällä joku vesilätäkkö, jossa kalanpoikia uiskentelee, sillä välin kuin tuolla ulkona veden rajalla yksi ja toinen kahlaaja-lintu kävelee, tahi joku yksinäinen kalalokki istuu kivellä. Aallontapaiseksi muodostunut hiekkapohja on täynnä uurteita, joita suuret kastemadot, mitkä täällä puikahtavat maan sisään, ovat kaivaneet. Lätäköissä kivien suojassa makaavat pienet, vilkkaat, lasikirkkaat lierot, jotka, kun niitä ahdistetaan, luikertavat pakoon matalassa vedessä. Pienet pojat käyttävät niitä syöttinä nuppineulaongella pyytäessään pieniä särjenpoikia.

Korkealle nurmitörmälle rannalla rakensimme me lapset litteistä kiviliuskareista kahden suuremman kiven väliin oman kauppapaikkamme ynnä siihen kuuluvan ranta-aitan, venetallaan sekä näiden alapuolelle sillan.

Venetallaassa meillä oli jos jonkinmoisia veneitä, pieniä ja suuria, nelihankasesta aina viisilautaseen saakka, sekä puusta että kaarnasta, vieläpä osaksi veneenmuotoisista, sinisistä simpukan kuoristakin. Lempi-veneemme, tuo mielestämme suuri purjelaiva, joka oli tehty vanhasta paikatusta kaukalosta, yhdellä mastolla sekä lipputangolla, ja jota uhkeasti varustimme matkalle Bergeniin — el ollut somimpia muodoltaan; ja muistanpa vieläkin että varsin usein istuin kirkossa ajatellen mahdollisuutta, että tuo komea, täydellisesti taklattu, kanuunilla varustettu laiva, joka riippui kirkon katossa, olisi meidän omanamme; muistan miten minä, papin saarnatessa, annoin mielenkuvitteloni tehdä mitä rohkeimpia purjehdusretkiä tuolla laivalla, retkiä sellaisia, että Kaarlo ja etenki Susanna hämmästyksellä olisivat niitä katselleet.

Lahdelman pohjukassa, isäni sillan vieressä, oli meressä syvä uurre, jossa syyspuolella uiskenteli parvittain särkiä ja muita pieniä kaloja, ja siellä me lapset ongimme kukin liinalangallamme, jonka päähän oli nuppineulasta tehty onki kiinnitetty. Me perkasimme itse kalamme, levitimme ne halaistuina tangoille, joita olimme pystyttäneet nurmikolle kauppalamme luo ja valmistimme siten niistä kuivia kaloja, samalla kuin panimme maksan pieniin astioihin märkänemään, kunnes se muuttui merirasvaksi. Nämät tuotteet ladoimme sitte säännöllisesti ranta-aittaamme, sieltä lähettääksemme ne suurimmalla laivallamme Bergeniin; ja, sen Taivahinen tietää, me puuhasimme, raastoimme ja teimme työtä yhtä innokkaasti ja täyttä totta tehden omissa askareissamme, kuin täysikasvuiset omissaan, vaikka ainoa puhdas voittomme siitä oli se auringonpaiste, jonka saimme ahvettuneille iloisille kasvoillemme.

Kaarlo oli heikkojäseninen poika, joka parhaasta päästä seurasi kaikessa rivakkaampaa siskoaan. Kumpaisellakin pappilan lapsella oli tuuhea, keltainen tukka; Susannan päässä se kihertyi luonnollisiksi suorimoiksi, niin että koko pää näytti aaltoilevan, kun hän sitä heilahutti, jota hän hyvin usein tekikin poistaakseen tukan otsaltaan. Kumpaisellakin oli sitäpaitse valkoinen, hieno iho ja herttaiset siniset silmät. Enpä saata sanoa, oliko Susanna siihen aikaan isällensä lyhyt vai pitkä. Minun mielestäni hän kumminkin tuntui minun mittaseltani, vaikka hän varmaan mahtoi olla puolta päätä minua lyhempi; vajanaisuuden täytti minun ihailemiseni.

Minä muistan selvään mimmoinen hän oli, kun hän sunnuntakisin meni kirkkoon äitinsä kanssa; tämä oli pieni kalpea, mustaverinen kodikas rouva, joka aina, paitse sunnuntaina, kutoi pitkää, pehmoista sukkaa. Susanna asteli hiekkaisella kirkkotiellä puettuna valkoiseen tahi siniseen hameesen, tumma olkihattu päässä, pieni valkoinen nenäliina käärittynä suuren, vanhan virsikirjan ympäri; hänen sukkansa olivat aina lumivalkoiset ja hänen päältäpäin aukiolevat jalkineensa olivat ristiinsidotuilla nauhoilla jalkaan kiinnitettävät. Enpä luullut auringon alla löytyvän niin somaa pukua kuin tämä Susannan juhlapuku oli.

Kirkossa istui papin perhe ensimmäisessä penkissä ja isäni ja minä pari penkkiä taaempana; mutta Susanna ja minä vaihdoimme kuitenkin salaisilla merkeillä, joita eivät muut ymmärtäneet, ajatuksia.

Kerran loukkasi Susanna minua hyvin suuresti — vuodatinpa oikein katkeria kyyneleitä sentähden. Minä huomasin nimittäin, että hän oli valinnut isänikin hauskojen havaintojensa esineeksi. Sointuvalla, voimakkaalla äänellään lauloi isäni maalaisen yksinkertaisella tavalla virtensä hyvin kovaa, mutta viritti kunkin säkeen loppuun koko jakson ääniä, joita ei nuotissa löytynyt, vaan jotka olivat isäni omaa keksintöä; — tämä tuntui väliin minusta ja muistakin hyvin juhlalliselta. Isäni laulu lienee joskus ollut puheen esineenä pappilassa ja Susannan pienet korvat mahtoivat kuulla mitä siitä lausuttiin. Sillä kirkossa hän kääntyi päin isään ja selvään huomasi että hänen oli hyvin vaikea olla nauramatta. Mutta kun hän havaitsi että minä olin keksinyt hänen ilmeensä lakkasi hän siitä ja näytti varsin surumieliseltä.

Kun Kaarlo tuli kolmentoista vuotiaaksi lähetettiin hän latina-kouluun Bergeniin ja "kallis" kotiopettaja lähti pois viimeisessä höyrylaivassa samana syksynä.

Susanna sai tästä lähtien opetusta vanhemmiltansa ja minun täytyi etsiä oppia kanttorimme luona; tämä hyväsydämminen vanha ukko el taitanut itsekään paljon muuta kuin soittaa viulua, mutta sitä hän teki kiihkoisesti ja vieläpä jonkunmoisella, vaikka kokonansa kehkeytymättömällä taiteellisella maullakin.

Kun kanttori oli saanut isältäni luvan opettaa minua soittamaan, ja kun minä, samoin kuin kanttorikin, enemmän rakastin tätä huvitusta kuin lukutunteja, kului kokonaista kolme vuotta, eli kunnes olin yli kuusitoista vuotias, tällä tavoin soittelemisessa ja joutilaana olemisessa.

Jos ajatukseni tällä ijälläni olisivat olleet jokapäiväisen työn ankaran kurituksen alaisina niin olisi varmaankin paljo minussa muodostunut varsin toisella tavalla. Mutta kun minä täten olin jätetty kokonansa mielenkuvitteloni valtaan pääsivät minussa ne mielentilat juurtumaan, jotka sitte niin turmiollisessa määrässä ovat elämääni hallinneet. Sitä juopaa haaveksittujen olojen ja todellisuuden välillä, joka kunkin ihmisen sisimmässä löytyy, tulee sellaisien ihmisien, jotka ovat vilkkaampien miekenkuvitusten vaikutuksen alaisina, huolellisesti ja todenteolla pitää selvästi eroitettavana, muutoin kuluu se paikoittain pois ja haaveksiminen tulee hänessä jonkunmoiseksi taudintapaiseksi tilaksi.

Vaikkemme nyt enää olleet tilaisuudessa olla yhtä paljon yhdessä, kuin ennen, olimme Susanna ja minä kuitenkin koko nuoruutemme ajan toisistamme luopumattomia leikkikumppalia ja uskotuita.

Kun hänellä oli jotakin minulle kerrottavaa, piti hän tavallisesti varalta veräjän luona, joka sulki tien pappilan maan rajalla, kun menin kanttoriin tahi palasin sieltä takaisin.

Eräänä päivänä kun astuin tietä pitkin kotiini päin, kirjat kainalossa, istui hän sinisen-kirjavassa hameessaan ja olkihatussaan aidalla veräjän vieressä. Hän näytti olevan hyvin huonolla tuulella, ja minä arvasin heti, että nyt saisin jotakin kuulla.

Hän ei vastannut minun tervehdykseeni; mutta kun minä, pikemmin kuin hän näkyi toivovan, koetin päästä veräjän läpi, kysyi hän kiihkeällä äänellä, oliko totta mitä kerrottiin, että minä olin niin laiska ja unelias, ettei minusta ikipäivinä miestä tulisi.

Susanna oli usein ilveillyt kanssani, enkä minä ollut siitä millänikään; mutta se minua tällä kertaa niin syvästi loukkasi, kun huomasin että pappilassa puhutaan meistä ja että Susanna kuuli kaikki mitä siellä sanottiin. Jospa olisin voinut aavistaa että Susanna sinä päivänä istui tuossa minun voitettuna puolustajanani, niin varmaankin olisin käyttäinnyt toisin kuin silloin tein, sillä minä jatkoin matkaani hyvin loukatun näköisenä, sanaakaan Susannalle vastaamatta.

Kun saavuin kotiin sain minä kuulla että pastori ja isäni olivat joutuneet kiistaan eräässä kokouksessa. Pastori, joka oli kokouksen esimiehenä, oli lausunut, että isäni, hänen mielestään, oli kovin jyrkkä jossakin asiassa, ja isäni oli antanut pastorille hyvin ankaran vastauksen. Seurauksena tuosta oli että jouduimme keskustelu-aineeksi pappilassa.

Tämä epäsopu vanhempiemme välillä teki meidät lapsetkin aroiksi, ja minä muistan että ensi alussa pahoin pelkäsin kulkea pappilan sivutse, kun mahdollisesti tapaisin pastorin tiellä.

Susanna koitti kuitenkin kaikin tavoin lähestyä minua; mutta kun minä vaan näin vilahduksen hänen sinisen-kirjavasta hameestaan, poikkesin minä tieltä metsään tahi piilouin puiden taakse, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä.

Parina päivänä en minä nähnyt Susannaa laisinkaan; mutta kun eräänä aamuna kuljin veräjän läpi, huomasin, maantien-jaossa pystytetyn paalun valkoiseen päähän lyijyskynällä kirjoitetuksi: "Sinä olet vihastunut minuun, mutta S. ei ole laisinkaan sinulle vihainen".

Nuot lapselliset, suuret kirjaimet tunsin minä oitis, ja sinä päivänä palasin pari, kolme kertaa takaisin paalun luoksi lukeakseni ja jälleen lukeakseni noita riviä. Niiden kautta astui Susanna eteeni jälleen uudessa muodossa; ajatuksissani näin hänen kirjaimien takaa aivan kuin pisteaidan lävitse.

Jälkeen puolen päivän kirjoitin siihen alle: "katso paalun taakse!" Ja sinne minä kirjoitin: "T. ei myöskään ole vihainen S—lle".

Seuraavana päivänä seisoi Susanna valkamassa ranta-vallin luona, mutta hän ei ollut minua näkevinänsäkään kun menin hänen ohitsensa; hän varmaankin katui, että hän niin pian oli lähestynyt minua.

Vaikka ulkonainen suhde isäni ja pastorin välillä näytti hyvin kohteliaalta, oli kuitenkin seurusteleminen heidän välillään siitä päivin pidettävä lakkautettuna: he eivät jalkaansa laskeneet toisensa kynnyksen yli muuta kuin tärkeimpäin asiain sitä vaatiessa ja erityisen kutsumuksen johdosta. Tämä antoi Susannan ja minun seurustelemiselle jonkunmoisen salaperäisen muodon. Vaikkei mikään varsinainen kielto ollut esteenä meidän kanssakäymisellemme, tapasimme kuitenkin toisemme aivan salavihkaan.

Me olimme kumpikin seura-kumppalia vailla. Susanna istui vangittuna jokapäiväisessä yksitoikkoisuudessa kodissaan, äitinsä ankaran katsannon alla, ja surullisessa kodissani tuntui minusta ikääskuin minua aina vilustaisi ja peloittaisi, ja juuri kuin kaikki ilo olisi ollut tuolla pappilassa Susannan luona. Eipä ihme, että me alati halusimme saada tavata toinen toistamme.

Kuta vanhemmiksi kävimme sitä harvemmin saimme olla yhdessä, mutta halu ja ikävä saada tavata toinen toisemme paisui sen kautta vaan vielä suuremmaksi, ja ne hetket, joita me sitte saimme yhdessä viettää, saivat vähitellen, itsemmekin tietämättä, aivan toisen muodon kuin tuo entinen lapsellinen seurusteleminen. Saada puhella hänen kanssaan oli nyt käynyt ainoaksi halukseni, ja monta kertaa kiertelin päiväkauden pappilan ympärillä ainoastaan saadakseni nähdä häntä edes vilahdukselta vaan.

Minä olin silloin kuusitoista vuotias kun hän kerran, kulkiessani pappilan kukkatarhan sivutse, viittasi minua luoksensa ja ojensi minulle pienen kukkasen aidan yli. Hän kiiruhti sitte suoraa päätä kukkapensaitten läpi pois, ikääskuin olisi hän peljännyt, että joku olisi sattunut näkemään mitä hän teki.

Silloin minä ensi kerran selvään huomasin kuinka kaunis hän oli; ja kauan aikaa pysyi hänen kuvansa muistossani sellaisena kuin hän oli, seisoessaan ruusupensaiden keskellä kirkkaan aamuauringon valaisemana.

KOLMAS LUKU.

Renkituvassa.

Se aave-uskoisuus, joka valliisi meidän talossamme, oli ylimmillään alhaalla renkituvassa, kun rengit ja piiat sekä matkustavat talonpojat, jotka siellä etsivät yösijaa, iltasin istuivat räiskyvän takkavalkean ympärillä ja kertoivat juttujaan kaikenmoisista aaveista ja kummituksista.

Rahilla uunin ja seinän välissä istui kaunis ja pulska Juonas renki, paikaten rikkinäisiä puuastioita, joita oli hänen ympärillään; hän askaroitsi vaan kaiken aikaa ja kuunteli äänettömänä mitä muut kertoivat. Uunin edessä rasvasi "Pieksu-Niilo" pieksuja ja nahkaremeliä — Hän oli saanut nimensä siitä, että hän neuloi pieksuja. — Pieksu-Niilo oli pieni veijari mieheksi, pörhöisellä, keltaisella tukalla, joka aina riippui otsalla; hänen naamansa oli pyöreä kuin täysikuu, ja sen keskeltä ilmestyi nenä pienenä nyppylänä; kun hän hymyili, näytti hänen ohuthuulinen, leveä suunsa, suurine hampaineen, melkein kuolleen irvistävältä suulta. Hänen pienet, haaleat silmänsä kipristyivät silloin salaperäisesti kokoon, samalla ilmoittaen että hän oli terävä-päinen. Tavallisesti oli hänellä enin juttuja kerrottavina; mutta vielä suurempi oli hänen taitonsa saada matkustajat kertomaan, aina asianhaarain mukaan, joko näkyväisestä tahi näkymättömästä maailmasta.

Kolmatta renkiä kutsuttiin liikanimellä, jota ei kuitenkaan hänen kuullen lausuttu, Antti Tinahattu, syystä että hän väliin juomatuulelle joutuessaan joi ja mässäsi niin, että hän oli vähällä joutua pois virastaan. Hän oli kuitenkin tavallaan oikein aimo mies. Kun hätä myrskyilmassa nousi korkeimmalleen, uskottiin hänelle laivan päällysmiehen vaikea virka; sillä hänen erinomaista purjehdustaitoaan täytyi kaikkien ihmetellen kunnioittaa. Mutta kun vaara oli ohi, vaipui hän takaisin entiseen vähäpätöisyyteensä.

Talon palvelusväen joukossa oli myöskin muuan kahdenkymmenen vuotias piika, jota me kutsuimme "ranskalainen Martine". Hän oli aivan toista ihmisrotua kuin muut Nordlandin asukkaat, vilkas ja sukkela; hänen tuuheat mustat kähäränsä ympäröivät hänen kapeita kasvojaan, joiden säännölliset juonteet olivat silmiin pistävät. Hän oli heikko jäseniltään, keskinkertainen pituudeltaan ja solea vartaloltaan. Tummain silmäripsien alta säteilivät sysimustat silmät. Kun hän suuttui, näyttivät ne säkenöivän. Hän oli rakastunut harvapuheiseen Juonaasen, ja oli ilman vähintäkään syyttä äärettömästi mustasukkainen. Kerrottiin kyllä että heistä tulisi pariskunta kunhan Juonas vaan saisi tehdyksi pari kalaretkeä vielä lisäksi mutta yleisesti tunnettu ei asia kuitenkaan ollut, luullakseni siitä syystä ettei Juonas koskaan selvin sanoin kosinut. Sukuperältään oli Martine äpärä lapsia Norjan rannikolla, joiden isinä on vieraita kipparia ja merimiehiä. Hänen isänsä kuuluu olleen muuan ranskalainen merimies.

Isäni oli ankarasti kieltänyt minua menemästä iltasilla renkitupaan; hän tiesi hyvin, että siellä puhuttiin yhtä ja toista, joka ei ollut lapsen korville soveliasta kuulla. Mutta vastapainona tuolle kiellolle oli tieto, että juuri renkituvassa kerrottiin kaikkein hauskinta mitä saatoin saada kuulla. Seurauksena siitä oli, että minä alinomaa salaa hiivin sinne. Muistanpa vieläkin miten eräänä pimeänä syysiltana, kun jälleen olin salaa pistäytynyt renkitupaan, Pieksu-Niilo kertoi hirmuisen kummitustarinan niiltä ajoilta kun Erlandsen oli isäntänä.

Siihen aikaan seisoi vanha ranta-aitta lähellä pappilaa. Oli joulu ilta. Kauppalassa juotiin ja vietettiin iloista joulua. Kello yhdentoista aikaan loppui olut ja silloin lähetettiin muuan renki, jonka nimi oli Rasmus, ja joka muutoin oli väkevä ja pelotoin mies, alas ranta-aittaan, jossa oluttynnyri oli, täyttämään suuri, hopealla reunustettu oluthaarikka, joka pantiin hänelle mukaan. Aitassa asetti Rasmus lyhdyn tynnyrin päälle ja alkoi laskea olutta haarikkaan. Kun se oli täynnä ja Rasmus juuri aikoi nostaa se huulilleen, näki hän oluttynnyrin päällä kauhean suuren, mustan olennon, jonka ruumis ulottui kellarin pimeään osaan saakka, missä tynnyreitä seisoi pitkässä rivissä; kylmä henkäys aivan kuin aukiolevasta ovesta kävi hirviösti päin; tämä vilkutteli hänelle suurta silmäpariaan, joka loisti kuin kaksi sarvilyhtyä, ja lausui: "varas joulu-oluessa". Mutta Rasmus ei vitkastellut. Hän paiskasi raskaan oluthaarikan vasten hirviön silmiä ja lähti sitte hyvää vauhtia painamaan pakoon. Ulkona paistoi kuu valkoiselle lumelle. Hän kuuli kiljuntaa ja ulvontaa rannalta, ja huomasi miten kummitukset yhä suuremmissa parvissa ajoivat häntä takaa. Kun hän saapui hautausmaan aidan luokse, keksi hän hädissään keinon huutaa: "auttakaa nyt minua kaikki kuolleet!" — Kuolleet ja peikot ovat nimittäin aina vihoin toisilleen. — Silloin kuuli hän miten kuolleet nousivat haudoistaan ja miten ankara meteli ja ulvonta syntyi. Rasmusta ajoi kuitenkin yksi kummitus takaa ja oli juuri musertaa hänet allensa, kun hän sai ovensalvasta kiinni ja pelastuneena pääsi huoneesen. Mutta siellä pyörtyi hän keskelle laattiaa. Seuraavana päivänä, ensimmäisenä joulupäivänä, näki kirkkoväki haudoille hajoitettuina kappaleita ruumiinarkuista ja niiden seassa kaikenmoisia vanhoja, vedessä maanneita katkonaisia airoja ja laivansiroja, jotka laineet ajavat rannoille haaksirikon jälkeen. Näitä aseita olivat kuolleet ja kummitukset tapellessaan käyttäneet; kaikesta saattoi kuitenkin huomata, että kuolleet olivat päässeet voitolle. Ranta-aitassa löydettiin myöskin sekä tinahaarikka että lyhty. Tinahaarikka oli lyöty litteäksi hirviön otsaa vastaan ja lyhdyn oli kummitus murskaksi musertanut, kun renki pääsi pakoon.

Pieksu-Niilo osasi myöskin kertoa koko joukon tarinoita "aaveiden näkijöistä" ja heidän näyistään, joko henkimaailmassa tahi todellisuudessa. Tapahtumista on heillä usein jonkunlainen ennakkoaavistus tahi saattavat he, aivan kuin kangastuksena heidän sisällisen näkynsä edessä, nähdä mitä juuri samalla hetkellä tapahtuu etäisimmilläkin seuduilla. He saattavat istua iloisessa seurassa, mutta äkkiä käydä kalman kalpeiksi ja levottomina, huomaamatta mitä heidän ympärillään tapahtuu, tuijoittaa eteensä tyhjään ilmaan. Tapahtumat joita he näkevät, ovat monenkaltaisia. Väliin he huudahtavat: "Nyt on valkea valloillaan kauppias N. N:n talossa … kaupungissa!" Väliin he taas näkevät pitkiä hautias saattojoukkoja, niin selvään, että he saattavat kertoa kunkin siinä kulkevan ihmisen paikan ja ulkomuodon, itse ruumisarkun muodon ja kadutkin, joita pitkin joukko kulkee. Silloin he äkkiä lausuvat: "Nyt haudataan suuri mies Kristianiassa." Kun sitte ilmoitukset tapahtumista saapuvat, ovat ne aina yhtäpitäviä ennustuksen kanssa. Merellä saattaa tapahtua, että tuollainen henkilö tulee päällikön luokse ja sanoo, että olisi parasta jos vähän aikaa poikettaisiin siitä suunnasta, johon silloin kuljetaan; ja häntä totellaan aina; hän näkee silloin laivan edessä jotakin, mitä muut eivät näe, mutta joka saattaisi tuottaa turmiota laivalle — tavallisesti merihirviön veneenpuoliskossaan tahi jonkun muun kummituksen.

Yksi Pieksu-Niilon kertomuksista oli tapahtunut eräälle hänen tuttavalleen tämän ollessa talvikalastuksellaan. Ilma oli parin päivän ajan ollut mitä inhoittavin, mutta kolmantena päivänä alkoi vähän seljetä, niin että muuan venekunta arveli että sinä päivänä varmaankin kävisi laatuun laskea pyydykset vesille. Toiset eivät sitävastoin uskaltaneet sellaista ajatellakaan. Nyt on tapana, että venekunnat auttavat toisiaan saadakseen veneet vesille ja niinpä piti nytkin tapahtuman. Kun he tulivat alas rannalle, huomasivat he, että airot ja tuhdot veneessä, joka oli vedetty hyvän matkaa ylös maalle, olivat asetut nurin ja takaperoisesti, ja sitä paitse oli aivan mahdotointa, jospa kuinkakin olisivat ponnistelleet, saada venettä liikahtamaan paikaltansa. He koettelivat voimiaan kerran, kaksi jopa kolmekin kertaa yhtä huonolla menestyksellä. Silloin sanoi muuan mies joukosta, joka oli tunnettu aaveiden näkijäksi, että olisi parasta antaa veneen sinä päivänä seisoa paikallaan; se oli miesmahtia raskaampi. Eräässä täällä oleskelevassa venekunnassa löytyi myöskin muuan neljäntoistavuotias vilkas poikanulikka, joka koko ajan hauskuutti muita kaikenmoisilla kujeillaan, ja joka ei koskaan pysynyt hiljaa alallaan. Tämä otti nyt suuren kiven ja heitti sen voimansa takaa veneen peräpuoleen. Siitä syöksähti silloin kaikkein nähden kummitus, merimiehen puvussa. Se oli istunut takaperin veneessä, venettä painaen, ja heittäysi nyt mereen niin että vesi vaahdoten pauhasi sen ympärillä. Kun tämä oli tapahtunut sujui vene helposti veteen. Mutta aaveiden näkijä katsahti poikaan ja arveli että olisi ollut parasta jos tuo työ olisi häneltä ollut tekemättä. Poika vaan nauroi ja ilvehti kuin ennen, vakuuttaen ettei hän ymmärrä tuollaisia uhkauksia peljätä.

Kun kalastajat iltasella olivat palanneet takaisin ja nukkuivat kalamajassa, kuulivat he puolen yön aikaan pojan huutavan apua. Muuan heistä luuli myöskin ihralampun himmeässä valossa näkevänsä vahvan käden ojentuvan ovesta pojan vuoteelle saakka. Kirkuen ja ponnistellen vastaan oli poika kuitenkin näkymättömän voiman vetämänä joutunut oven suuhun saakka, ennenkuin muut tointuivat niin paljon, että saattoivat iskeä poikaan kiinni estääkseen häntä joutumasta kummituksen valtaan. Mutta nyt syntyi ovessa ankara ottelu; kummitus veti poikaa sääristä ja kalastajat pitivät hänen käsistään ja muusta ruumiista kiinni. Siten kiskottiin keskiyön hiljaisina hetkinä poika parkaa, joka huusi ja vaikeroitsi, edestakaisin puoliavoimessa ovessa; väliin oli kummitus väliin taas kalastajat voitolla. Yhtäkkiä laski kummitus pojan irti, ja silloin kaatui koko lauma mullin mallin toistensa päälle pitkin laattiaa. Mutta silloin oli poika kuolleena, ja nyt vasta he käsittivät ettei kummitus päästänyt saalistaan ennenkuin se oli häneltä hengen riistänyt. Seuraavana talvena kuului aina öisin kello kaksitoista vaikeroimisia kalamajasta. Ja sitte vasta vaikenivat ne kun maja muutettiin toiseen paikkaan.

Samoin kuin sisämaan talonpoika useassa paikoin pitää suurimpana kunnianaan omata parhaimman juoksijan, samoin, ehkäpä vielä kiihkeämminkin, on Nordlandilaisen suurin kunnia omata nopein purjevene. Oikein oivallinen vene joutuu tuolla pohjanperillä yhtä kuuluisaksi kuin oikea maan mainio juoksija etelässä. Kumpaistakin seuraa kaikenmoisia kertomuksia niiden oivallisuudesta ja nopeudesta jossakin kilpailussa. Parhaimmat veneet saadaan nykyänsä Ranesta, jossa laivan rakentaminen on kohonnut hyvin korkealle. Rakentaa sellainen vene oikealla vesilinjalla, on nerotyö, jota ei voi tieteellisesti oppia; se riippuu nimittäin rakentajan älystä saada kaikki säntilleen, kunkin veneen eri laadun mukaan. Se rakennustapa, jonka Nordlandilainen rakennustaide jo kauan aikaa sitte on huomannut käytännöllisimmäksi, tuo keuloista korkea, teräväpohjainen vene, yhdellä mastolla ja leveällä, kauniisti leikatulla raakapurjeella poikittain, joka on niin erinomaisen sopiva siihen, johon sitä parhaiten tarvitaan, nimittäin nuolennopeaan myötä- ja laitatuuleen purjehtimiseen, vaikkei se olekaan niin mukava vastatuuleen risteilemiseen, on veden rajan alapuolelta aivan saman muotoinen kuin ne nopeakulkuiset Kliperttilaivat, joiden kautta Englantilaiset ja Amerikalaiset laivanrakentajat ovat tulleet niin kuuluisiksi. Kuinka paljon vaivaa Nordlandilainen sai nähdä ennenkuin hän keksi tämän veneen-muodon, joka tekee mahdolliseksi että hän pienissä veneissään melkein lentämällä kiitää tuulen mukaan noiden suurien aaltojen alta pois, jotka vaahtoavina vyöryvät hänen jälkeensä, ja jotka, jos veneen saavuttaisivat, varmaankin hautaisivat sen allensa; kuinka monta sukupolvea on saanut kärsiä ja taistella, ajatella ja tuumia tätä muotoa, niin sanoakseni kuoleman rangastuksen uhalla kustakin hairahduksesta; sanalla sanoen Nordlandilaisveneen historia sen sukupolven ajoilta, joka ensin rupesi otteluun meren kanssa tuolla pohjaisessa, tähän päivään saakka — se on unohdettu Nordlandilaissatu, täynnä alhaisen työmiehen sankari-töitä.

Eräänä tammikuun iltana, vähää ennenkuin talvi kalastus alkoi, oli jälleen suuri joukko kalastajia koossa meidän tuvassamme. Kun he kuulivat Pieksu-Niilon kertovan joitakuita tarinoistaan, innostui muuan heistä myöskin kertomaan. Hän tahtoi näyttää, että siellä, josta hän oli kotoisin, nimittäin alhaalta Dönöstä Helgelandissa, läheltä Ranea, löytyi sekä yhtä ihmeellisiä kertomuksia että oivallisia veneitä kuin meillä täällä pohjoisessa. Kertoja oli pieni sukkelakielinen mies, joka koko ajan kuin hän kertoi heilutteli ruumistaan ja muutti yhä paikkaa penkillä, jolla hän istui. Terävällä nenällään ja pienine punaisine pyöräsilmineen oli hän levottoman vesilinnun kaltainen ulkona karilla. Hän vaikeni tuon tuostakin hetkiseksi, aivan kuin kootakseen uusia voimia kertomustansa jatkaakseen. Kertomus oli seuraava: Kvalholmin saarella, Helgelandissa, asui muuan köyhä kalastaja nimeltä Eljas, vaimonsa Karinan kanssa, joka ennen oli palvellut Alstadhaugin pappilassa. He olivat saaneet pienen majan asuakseen, ja Eljas kalasteli nyt päiväpalkalla. Autio Kvalholmi ei ollut aivan vapaa kummituksista. Kun mies oli poissa kuuli vaimo kaikenmoisia ilkeitä ääniä sekä melua, joka ei voinut olla muuta kuin kummitusta. Eräänä päivänä kun hän oli ylhäällä saarella niittämässä heiniä talven varalta niille muutamille lampaille, joita heillä oli, kuuli hän aivan selvään keskustelua vuoren alta rannalta, mutta hän ei uskaltanut mennä katsomaan mitä se oli.

He saivat lapsen joka vuosi, mutta kun he kumpikin tekivät uutteraan työtä ei puute heitä hätyyttänyt. Kun seitsemän vuotta oli kulunut löytyi tuvassa kuusi lasta. Silloin oli Eljaksella niin paljon varoja koossa että hän arveli voivansa hankkia itselleen oman kolmisoutusen purren ja tästä lähin kalastaa omassa aluksessaan.

Eräänä päivänä kun hän kulki näissä mietteissään, pitkä, rautakoukulla varustettu tanko kädessä, huomasi hän äkkiä kallionlohkareen alla, rannalla, kauheasti suuren hylkeen, joka makasi lämmittelemässä kylkeään auringonpaisteessa, ja jolle mies oli yhtä odottamatoin toveri kuin tämä miehelle. Eljas ei kuitenkaan kuhnastellut; ylhäältä kallionkieleltä, jolla hän seisoi, iski hän pitkän, raskaan rautapäisen tankonsa hylkeen niskaan.

Mutta silloinkos meteli syntyi! Hylje karkasi samalla pystyyn pyrstöllensä, niin korkealle ilmaan kuin veneenmasto, ja katseli kalastajaa veristynein silmin niin äkäisesti ja myrkyllisesti, että Eljas oli pelästyksestä käydä hulluksi. Sitte syöksähti se mereen, niin että verinen vaahto pursueli sen ympärillä. Sen enempää ei Eljas sitä nähnyt, mutta venevalkamaan Kval-lahteen, jossa hänen mökkinsä seisoi, ajoi tuuli samana päivänä tangon, josta rautapiikki oli katkaistu.

Eljas ei ajatellut asiaa sen enempää. Hän osti samana syksynä kolme-soutupurren, jolle hän jo kesän ajalla oli rakentanut pienen ladon.

Eräänä yönä, kun hän makasi ja ajatteli uutta purttaan, juohtui hänen mieleensä, että hänen ehkä pitäisi, paremmin venettään varjellakseen, asettaa vielä useampia tukeita sen alle. Hän oli niin äärettömästi mieltynyt tähän veneesensä, että hän varsin mielellään nousi lämpimältä vuoteeltaan ja lähti, lyhty kädessä, sitä katsomaan.

Hänen siinä seisoessaan, venettä lyhdyllä valaisten, huomasi hän äkkiä tallaan nurkassa erään pyydyskopan päällä kasvot, jotka olivat aivan hylkeen kuonon muotoiset; ne irvistelivät vähän aikaa tuimasti hänelle ja valolle; sitte näytti siltä kuin kita olisi käynyt yhä suuremmaksi ja äkkiä putkahti venetallaan ovesta ulos suuri mies, joka ei kuitenkaan kadonnut niin nopeasti, ettei Eljas lyhdynvalossa olisi huomannut, että pitkä rautapuikko pisti esiin hänen seljästään. Ja nyt näki hän paljonkin kummituksia. Mutta hän pelkäsi enemmän venettään kuin henkeänsä; hän istahti sentähden veneesen, sitä vartioidakseen, ja asetti lyhdyn viereensä. Kun hänen vaimonsa aamulla tuli rantaan, tapasi hän Eljaksen veneessä makaamassa, sammunut lyhty vieressä.

Sinä tammikuun aamuna kun Eljas lähti ulos kalalle omassa veneessään, kaksi miestä mukanaan, kuuli hän pimeässä äänen eräältä luodolta, juuri lahden suussa, joka nauroi pilkallisesti ja sanoi; "Kun saat viisisoutusen, niin varo silloin itseäsi, Eljas!"

Monta vuotta kului kuitenkin ennenkuin Eljas sai viisihankaisen, ja hänen vanhin poikansa Bernt oli silloin seitsemäntoista vuotias. Sinä syksynä kun tämä tapahtui, matkusti Eljas perheineen Raneen siellä myydäkseen kolmisoutuisensa ja vähän rahaa lisää panemalla saadakseen viisihangan. Kotiin ei jäänyt muita kuin yksi juuri ripillä käynyt suomalainen piika, jonka he olivat pari vuotta sitte ottaneet palvelukseensa.

Ranessa löytyi nyt kaupan muuan pieni viisihanka-pursi, jonka seudun paras veneentekijä edellisenä syksynä oli saanut valmiiksi ja tervatuksi. Sitä teki Eljaksen suuresti mieli. Hän ymmärsi mimmoisen veneen piti oleman, ja väitti ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt veneen, joka olisi ollut niin kauniisti rakennettu vesirajan alapuolelta kuin tämä. Päältäpäin oli vene sitävastoin kömpelömmin tehty, niin että se vähemmin kokeneen silmissä näytti pikemmin raskassoutuiselta kuin keveältä.

Veneentekijä huomasi kyllä tämän yhtä hyvin kuin Eljas. Ja hän vakuutti, että vene tulisi olemaan paras purjehtija koko Ranessa; mutta lupasi kuitenkin myydä se Eljakselle helpolla hinnalla, kun tämä vaan lupaisi, ettei hän tekisi minkäänlaista muutosta veneessä, ei edes niinpaljon kuin juovan tervaan. Vasta sitte kun Eljas oli varmaan sen luvannut, sai hän veneen.

Mutta "hiiden ämmä", joka opetti veneentekijälle miten vene vesirajan alapuolelta oli rakennettava — sen yläpuolelta sai hän, vointinsa mukaan, tehdä sen sellaiseksi kuin hän taisi, — oli luultavasti jo edeltäkäsin käskenyt veneentekijän myymään vene niin helposta, että Eljas sen saisi ja myöskin samalla tekemään sen ehdon, ettei veneesen saanut tehdä minkäänlaisia merkkiä. Siten ei myöskään voitu tavallisuuden mukaan tervalla maalata ristit keulaan ja perään.

Eljas aikoi nyt purjehtia kotiinsa, mutta hän kävi ensin kauppalassa, hankkiakseen itselleen ja omaisilleen joulutarpeita, niiden joukossa hiukkasen viinaakin. Iloisena onnellisesta kaupastaan otti hän itse ja hänen eukkonsakin pienen naukun ja vanhin poika Bernt sai myöskin vähän maistimeksi.

Sitte lähtivät he uudella veneellään purjehtimaan kotiin päin. Muuta varapainoa kuin hän itse, hänen vaimonsa ja lapsensa sekä joulutarpeet, ei veneessä löytynyt. Bernt piti toista ja vaimo sekä vanhin poika toista jalusnuoraa, ja Eljas itse istui peräsimessä kiinni. Kaksi nuorempaa poikaa käyttivät vuoroon viskainta.

Heillä oli kahdeksan penikulmaa merimatkaa purjehdittavana ja kun he ennättivät ulapalle aukealle huomasivat he, että he heti ensi kerran venettä käyttäissään saisivat koettaa mihin se kelpaisi. Tuuli paisui vähitellen myrskyksi ja meren valtavien aaltojen harjat alkoivat taittua vaahtopäisiksi.

Nyt sai Eljas kokea minkälainen vene hänellä oli; se sukelsi kuin vesilintu aaltojen välitse, eikä edes pisaratakaan räiskähtänyt sisään; hän vannoi ettei mikään tavallinen viisisoutuinen kestäisi tällaista ilmaa, purjeita pienentämättä.

Päivän päällä huomasi hän vähän matkan päässä merellä toisen viisihankapurren, täydellä miehistöllä ja purje yhtä paljon auki kuin hänelläkin. Se kulki samaan suuntaan kuin Eljaskin, ja hänen mielestään tuntui vähän oudolta, ettei hän ollut ennen sitä huomannut. Näytti siltä kuin tämä olisi tahtonut purjehtia kilpaa Eljaksen kanssa, ja kun hän sen huomasi laski hän heti purjeensa vielä suuremmaksi.

Nyt liiti vene nuolen nopeudella niemien, saarien ja karien ohitse, niin ettei Eljas muistanut koskaan olleensa näin pyöryttävässä hoijakassa, ja nytpä vene näyttäytyikin sellaisena kuin sen piti oleman, nimittäin parhaana Ranessa.

Meri oli tällä ajalla käynyt yhä rajummaksi; pari valtavaa aaltoa oli jo syössyt veneesen; ne vyöryivät sisään etu keulasta, jossa Bernt istui, ja valuivat takaisin mereen peräpuolelta.

Hämärän tullessa oli tuo toinen vene lähestynyt sangen lähelle ja nyt ei veneiden väliä enää ollut sen pitemmältä kuin että hyvin olisi saattanut heittää viskain toisesta veneestä toiseen.

Täten jatkettiin purjehtimista rinnakkain illan pitkään yhä korkeampia aaltoja vastaan. Purjetta kyllä olisi pitänyt pienentää, mutta Eljas ei hevin tahtonut antaa perään kilpailuksessa, vaan antoi purjeen olla entisellään niin kauan, kunnes toisessakin veneessä purjetta pienennettäisiin, sillä heille se näytti olevan yhtä välttämätöintä kuin Eljaksellekin. Tuon tuostakin kulki viinaputeli kädestä käteen; sillä oli taisteleminen sekä kylmyyttä että märkyyttä vastaan. Tuo omituinen sähkö-valo, joka välähteli mustissa aalloissa lähellä Eljaksen omaa venettä, loisti niin kummallisesti toisen veneen vaahdossa jotta näytti aivan siltä kuin sen sivut kyntäsivät tulivakoja. Kirkkaan fosforivalon loistossa taisi Eljas eroittaa touvin päät vieraassa veneessä. Hän taisi myöskin selvään nähdä ihmiset veneessä, nahkaset merimiehen-lakit päässä; mutta kun tuulen puoli veneestä oli Eljakseen päin käännetty, asettuivat kaikki selin häneen ja peittyivät suurimmaksi osaksi vedenpinnasta korkealle kohoavan veneenlaidan taakse.

Äkkiä syöksähti hirmuinen aalto, jonka valkoisen harjan Eljas jo kauan oli nähnyt pimeässä välähtelevän, sisään keulanpuolelta, jossa Bernt istui. Se pysähdytti koko veneen hetkiseksi, laidat tärisivät ja natisivat sen painon alla, ja se valui sitte, kun vene, joka hetken ajan oli maannut puolikaatuneena, jälleen nousi pystyyn ja lähti eteenpäin kiitämään, hiljalleen ulos peräpuolelta. Tämän tapahtuessa luuli Eljas kuulleensa ilkeän huudon toisesta veneestä. Ja kun kaikki oli ohi lausui vaimo, äänellä, joka viilsi Eljaksen sydämmeen saakka: "Herra Jumala, Eljas! tuo aalto vei Martin ja Niilon mukanaan!" — Nämät olivat heidän kaksi nuorinta lasta, ensinmainittu yhdeksän ja toinen seitsemän vuotias; he olivat istuneet Bernt'iä lähinnä keulassa. Tähän ei Eljas saanut muuta vastatuksi kuin: "Älä laske vetoköyttä, tahi muutoin kadotat vielä useamman!"

Ensimmäinen tehtävä nyt oli pienentää purjetta, ja kun se oli tehty, huomasi Eljas, että sitä täytyi pienentää vielä enemmän, sillä tuuli yltyi yhä rajummaksi; mutta toiselta puolen ei hän uskaltanut sitä pienentää enemmän kuin hänen välttämättömästi täytyi, jotta vene jaksaisi päästä yhä suurenevien aaltojen läpi. Niinpä kuitenkin kävi että se purjeenkaistale, jota he uskalsivat käyttää, vähitellen kutistui yhä pienemmäksi. Aallot kuohahtelivat niin, että vesi räiskyi heidän silmilleen; ja vihdoin täytyi Berntin sekä häntä ijässä lähinnä olevan veljen, joka siihen asti oli auttanut äitiään vetonuoran kiinnipitämisessä, tarttua kiinni raakapuuhun, keino, johon ryhdyttiin ainoastaan silloin, kun ei vene siedä mahdollisesti pienintäkään purjetta.

Seuralaisvene, joka tällä välin oli ollut näkymättömissä, ilmestyi nyt jälleen aivan lähelle, purjeet aivan samalla tavoin pienennetyt kuin Eljaksenkin veneessä; mutta nyt hän rupesi vähän epäilemään purjehtijoita toisessa veneessä. Ne kaksi, jotka pitelivät raakapuuta, ja joiden kalpeat kasvot näkyivät leveiden hattujen alta, näyttivät hänestä, merenvaahdon kummallisessa valossa, enemmän kuolleilta kuin eläviltä, eivätkä he virkkaneet sanaakaan.

Vähän matkan päässä tuulen päällä huomasi Eljas jälleen uuden aallon korkean, valkoisen harjan joka lähestyi häntä pimeästä, ja nyt varustihe Eljas jo aikoinaan ottaakseen sitä vastaan. Keula käännettiin aaltoa kohti ja purjeesen otettiin niin paljon tuulta kuin mahdollista, jotta vene saisi kyllin vauhtia voidakseen halaista aalto ja jälleen jatkaa matkaansa. Kosken kohinalla pauhasi aalto veneesen; jälleen makasi tämä hetkisen aikaa puoleksi kaatuneena; mutta kun kaikki oli ohi ei vaimo enää istunut vetoköyden päässä eikä Antoni enää pidellyt raakapuuta kiinni — kummankin oli aalto niellyt mereen.

Myöskin tällä kerralla luuli Eljas kuulleensa tuon ilkeän huudon ilmassa; mutta kesken kaikkea kuuli hän vaimonsa tuskallisesti huutavan hänen nimeänsä. Kun hänelle selkeni, että vaimo oli mereen huuhdottu, sanoi hän ainoastaan: "Jesuksen nimeen!" ja istui sitte ääneti. Nyt hän olisi kaikkein mieluimmin seurannut vaimoansa meren syvyyteen, mutta samalla tunsi hän myöskin, että hänen nyt tuli koettaa pelastaa loppu siitä lastista, joka hänellä oli veneessä, nimittäin Bernt ja hänen kaksi muuta poikaansa, toinen kahdentoista ja toinen neljäntoista vuotias, jotka hetken aikaa olivat vuorotellen viskainta heilutelleet, mutta nyt saaneet paikkansa jalusnuoran luona.

Berntin täytyi nyt yksin tukea raakapuuta ja hänen veljensä auttaa häntä minkä taisi. Peräsintä ei Eljas uskaltanut laskea kädestään; ja kiinni hän pitikin sitä rautakouralla, joka jo kauan oli ollut aivan tunnotoin liiallisesta jännityksestä.

Hetkisen kuluttua sukelsi seuralais-vene jälleen näkyviin; se oli, samoin kuin äskenkin, ollut vähän aikaa pois näkyvistä. Nyt hän myöskin voi selvemmin nähdä tuon suuren miehen, joka istui vieraan veneen perässä, samoin kuin Eljas omassa veneessään. Tuon oudon miehen seljästä, aivan nahkatakin alapuolelta, pisti esiin noin korttelin pituinen rautapuikko, jonka Eljas luuli hyvin tuntemansa. Ja samassa hänelle kävi kaksi asiaa aivan selväksi: ensiksikin, ettei se ollut kukaan muu kuin itse "merenkummitus", joka aivan hänen lähellä ohjasi veneen-puoliskoaan, ja joka oli saattanut hänen onnettomuuteen, ja toiseksi, että vaihettarien kirjoissa oli niin määrätty, että hän sinä iltana purjehti viimeisellä retkellään. Sillä se, joka näkee kummituksen merellä, se on varmaan kuoleman oma. Hän ei virkkanut tuosta mitään pojilleen, jotta ei heidän rohkeutensa masentuisi, mutta hiljaisuudessa uskoi hän sielunsa Kaikkivaltiaan huomaan.

Näiden viimeisien tuntien kuluessa oli hänen myrskyn tähden täytynyt laskea vähän sivulle oikealta reitiltä. Samalla tuli lumituiskukin, niin että hän hyvin tiesi, ettei hän saisi maata nähdäkään ennenkuin päivä rupeaisi koittamaan. Eteenpäin kuitenkin purjehdittiin niinkuin ennenkin. Tuon tuostakin valittivat pikku pojat että heillä oli vilu; mutta minkäpä sille tässä märkyydessä nyt sai; ja Eljas istui sitä paitse aivan toisissa ajatuksissa. Hänessä oli syttynyt kiihkeä kostonhimo; ellei hänellä olisi ollut kolmen vielä elossa olevan poikansa henget pelastettavina, niin olisi hän koettanut äkkinäisellä käänteellä purjehtia murskaksi tuo kirottu vene, joka yhä, aivan kuin ivaten, pysyi hänen rinnallaan ja jonka pahat tarkoitukset hän kyllä huomasi. Kun rautapuikko kerran saattoi kummitusta haavoittaa, niin eiköhän puukko tahi muu ase sitä voisi myöskin tehdä, ja hän tunsi, että hän mielellään uhraisi henkensä jos hän vaan saisi antaa oikein aimo iskun tuolle hirviölle, joka niin armottomasti oli riistänyt häneltä, mitä hänellä rakkainta elämässä oli, ja joka kuitenkin halusi vielä enemmän.

Kello kolmen, neljän ajoilla huomasivat purjehtijat jälleen pimeässä vaahtoisen harjan niin korkean että Eljas ensin luuli olevansa aivan lähellä jotakin kallioa, jota vasten hyökylaineet taittuivat. Hän huomasi kuitenkin pian mikä se oikeastaan oli, nimittäin hirvittävä aalto. Silloin luuli hän kuulemansa naurua toisesta veneestä ja äänen, joka sanoi: "Nyt viisihankasi menee kumoon, Eljas!" Eljas, joka arvasi mikä onnettomuus nyt seuraisi, lausui ääneen: "Jesuksen nimeen!" käski sitte poikansa pitämään lujasti kiinni vihtarenkaista aironhankain luona jos pursi kaatuisi, eikä laskemaan irti ennenkuin se jälleen olisi veden pinnalla. Hän antoi vanhemman pojan mennä Berntin luokse etukeulaan; itse piteli hän nuorinta vieressään, silitteli pari kertaa pojan poskea ja tunnusteli pitikö hän kyllin lujasti kiinni. Vaahtoharja hautasi kokonansa veneen allensa; verkalleen kohosi sitte jälleen etukeula ilmaan, mutta vajosi uudelleen. Kun se sitte ilmestyi vedenpinnalle, riippuivat Elias, Bernt sekä kaksitoistavuotias Kaarle kiinni vihtarenkaissa. Kolmas veljistä oli sitävastoin vajonnut pohjaan.

Ensi tehtävänä oli nyt saada köydet toiselta sivulta poikki leikatuiksi, jotta masto pääsisi nousemaan veden pintaan purren sivulle, sen sijaan kuin se nyt keikutteli venettä sen alla; sitte oli pprkiminen istumaan levottomasti kelluvalle pohjalle sekä saada tapinreikä auki lyödyksi, jotta veneen sisässä oleva ilma pääsisi ulos ja kumossa oleva vene siten painuisi syvemmälle veteen ja pysyisi vakavampana. Ankarain ponnistuksien jälkeen tämä onnistuikin, ja Elias, joka ensin pääsi veneen pohjalle, auttoi poikansakin sinne.

Ja siinä he nyt istuivat pitkän, pimeän talviyön, käsin ja polvin pusertaen itseänsä kiinni veneen köliin, jonka yli aalto aallon perään huuhteli. Jo parin tunnin kuluttua kuoli Kaarle liiallisesta ponnistuksesta ja soljui mereen, vaikka hänen isänsä, voimainsa takaa, koetti pitää häntä pystyssä. He olivat monta kertaa koettaneet huutaa apua, mutta luopuivat siitäkin yrityksestä, kun huomasivat ettei siitä mitään apua ollut.

Näin kahdenkesken istuessaan veneenpohjalla sanoi Eljas Berntille, että hän varmaan uskoi itsekin joutuvansa tuonne äidin seuraan, mutta että hän toivoi Berntin pelastuvan, kun hän vaan pitäisi itseänsä kiinni kuin aika mies. Sitte kertoi hän kummituksesta, jonka niskaan hän oli rautapuikon iskenyt ja joka nyt oli hänelle kostanut, "eikä varmaankaan tyydy ennenkuin olemme kuitit."

Kello oli 9 paikoilla aamusella kun päivä alkoi hämärtää. Silloin ojensi Elias Berntille, joka istui hänen sivullaan, hopeakellonsa ynnä sitä seuraavat messinkiketjut, jotka hän oli reväissyt poikki saadakseen kellon kiinninapitetun liivinsä taskusta. Hän istui vielä hetkisen aikaa; mutta kun päivä valkeni enemmän, huomasi Bernt että hänen isänsä kasvot olivat kalman kalpeat, hiukset olivat lähteneet useasta kohden hänen päästänsä, niinkuin usein kuoleman lähestyessä tapahtuu, ja nahka oli kokonansa kulunut hänen käsistään, joilla hän piteli itseänsä kiinni veneen pohjalla. Poika huomasi nyt että isän viimeinen hetki lähestyi ja aikoi, niin hyvin kuin veneen kiikunta sen salli, siirtyä lähemmäksi ukkoa, häntä tukeakseen; mutta kun Eljas tämän huomasi sanoi hän: "Pidä nyt vaan itseäsi lujasti kiinni! Jesuksen nimeen! minä lähden äitisi luokse." Näin sanoen heittäysi hän takaperin mereen.

Kun meri on omansa saanut, rauhoittuu se hetken ajaksi, niinkuin jokainen, joka on kaatuneen veneen pohjalla istunut, hyvin tietää. Berntin oli nyt paljon helpompi pitää itseään kiinni; ja kuta enemmän päivä valkeni, sitä suuremmaksi kävi hänen toivonsa. Myrsky asettui, ja kun päivä kävi aivan selkeäksi luuli hän tuntevansa paikan, jossa hän oli; hän olikin juuri oman kotinsa, Kvalholmin saaren, edustalla tuulen ajeltavana.

Hän alkoi taas huutaa apua, mutta pani suurimman toivonsa merenvirtaan, jonka hän tiesi kulkevan maata kohti erään niemen luona, joka ulostui saaresta meren aaltoja taittamaan, ja jonka takana oli aivan tyyni. Hän lähestyikin yhä lähemmäksi maata ja tuli vihdoin niin lähelle erästä kalliota, että masto, joka uiskenteli veneen sivulla, vieri ylös ja alas kallion rinteellä, hyökyaaltojen mukaan.

Vaikka hänen jäsenensä olivat kovin kankeat vaivaloisesta istumisesta ja ankarasta jäsenten jännityksestä, onnistui hänen kuitenkin, kovasti ponnisteltuaan, päästä ylös kalliolle, jonne hän sai mastonkin vedetyksi ja veneensä kiinnitetyksi.

Suomalainen tyttö, joka oli yksin kotiin jätetty, luuli parin tunnin ajan kuulevansa avuksi-huutoja; ja kun niitä kuului yhä edelleenkin, juoksi hän ylös läheiselle kukkulalle paremmin nähdäkseen ympäristölle. Sieltä huomasi hän nyt Berntin istuvan kalliolla ja viisihangan loukuttelevan ylös alas kallion kylkeä vastaan. Hän juoksi heti alas venelatoon, työnsi vanhan veneen vesille ja sousi sillä pitkin rantaa saaren ympäri Berntin luokse.

Bernt makasi sitte sairaana hänen hoitonsa alla kaiken talvea, eikä hän sinä vuonna päässyt laisinkaan kalalle. Siitä saakka vaipui hän tuon tuostakin synkkään alakuloisuuteen ja kävi varsin kummalliseksi luonteeltaan.

Merelle ei hän enää tahtonut lähteä; siitä hän jo oli saanut kyllin. Hän nai sitte tuon suomalaisen tytön ja muutti ylös Malangeniin, jossa hän sai vähän viljelysmaata, ja elää vieläkin oikein hyvissä varoissa.

NELJÄS LUKU.

Saaristossa.

Oli kesä. Susanna ja minä olimme nyt kumpikin seitsemännellätoista ikävuodellamme, ja niin oli päätetty, että meidän piti ennen syksyä käymän ripillä.

Samana vuonna oli isäni sekaantunut epätasaiseen riitaan seudun virkakunnan, niiden joukossa voudin ja papin kanssa siitä: pitikö kauppalamme tulevan vakituiseksi pysähdyspaikaksi höyryaluksille, vaiko ei? Isäni menestys rippui siitä suuressa määrin, ja mainittu riita, joka koski koko piirikuntaa, alkoi käydä varsin ankaraksi.

Se oli kieltämättä pääsyitä, miksi vouti sinä kesänä oli vieraisilla pappilassa, sillä pappimme vaikutus oli hyvin suuri.

Seurusteleminen isäni ja papin välillä ei kuitenkaan ollut kokonansa lakkautettu, ja se oli luultavasti tehdäkseen sen paremmin huomattavaksi kun pappi pari kertaa kutsui isäni luokseen vieraisille.

Seurauksena siitä taas oli, että isäni ja minä eräänä päivänä saimme kutsumuksen tulla mukaan venematkalle saaristoon, joka oli noin puolentoista penikulman matkan päässä. Siellä piti ensin kalastettaman vähän aikaa ja sitte syötämän viiliä Gunnarsplads'illa, talo, joka aputalona kuului pappilan alle.

Tavallista juhlallisempaa oli kun pappilan valkoinen perhevene, neljä miestä airoissa, kiiti ulos lahdelmasta, ja mielellään seisoi silloin moni rannalla sitä katsomassa. Mainittuna päivänä seisoi isänikin portaillaan kiikari kädessä. Hän oli pyytänyt anteeksi ettei hän itse saattanut seurata mukaan, mutta antoi kuitenkin, sovun ylläpitämiseksi, minun lähteä matkalle.

Veneen peräkammiossa istui papin rouva ja voudin vaimo ja tytär ja sen edessä vastakkain pappi ja vouti, tuprutellen savua hopeahelaisista merivahapiipuistaan ja pilapuheita lasketellen — he olivat nuoruuden ystäviä ylioppilasajoilta saakka. Susanna ja minä, sekä tilaisuutta varten juhlapukuun puettu kamaripiika istuimme etukeulassa. Pappilan rouva tahtoi kaiken mokomin pitää sen osan talostansa, jota hän kuljetti mukanaan summattoman suuressa ruokakopissa, aivan silmäinsä alla. Suuri ruokakori ja laiha pappilan rouva tarvitsivat kokonansa toisen puolen istuimesta ja voudin naiset, kankeine hameineen täyttivät lopun ahtaassa peräkammiossa.

Ei tuntunut tuulen henkäystäkään, ja länsi-vuomalla liikkui vaan pitkät, kirkkaat mainingit. — Taisteluista väsyneenä levähti se nyt. — Tavattoman kirkas ilma salli silmän seurata vuoren harjanteita melkein äärettömiin saakka, sillä välin kuin kangastus — nurinkäännetty vuoren huippu, jonka rinteellä talo seisoi ja pari valaskalaa, jotka vettä ilmaan ruiskuttelivat — loi eteemme kuvia siintävällä merenpinnalla. Tuon tuostakin tapasimme vesilinnun uiskentelevan kirkkaissa mainingeissa.

Vähän ennen päivällistä saavuimme saaristoon ja asetuimme nyt kalastamaan tyvenessä vedessä; sanottiin nimittäin, ruokakoria lukuun ottamatta, että meidän ensin tuli hankkia päivälliskeitto itsellemme.

Saaren merenpuoleisella rannalla pauhasivat hyökylaineet kivikolle, ja lähettivät monen sylen pituisia valkoisia aaltoja rannikolle; mutta ne vetäytyivät samalla takaisin mereen; oli aivan kuin meri olisi säännöllisesti ja syvään hengittänyt. Levotoin ja vilkas Susanna kumartui veneen laidan yli, niin että hänen kähäränsä melkein kastuivat hänen omaan kuvaansa vedessä, katsellakseen kaloja, jotka viidentoista, kahdenkymmenen sylen syvyydessä uiskentelivat haalean viheriällä pohjalla ja parveilivat siimojen ympärillä, joilla vanhemmat kaksinkertaisilla koukuillaan nostivat usein pari kalaa kerrallaan ylös. Monta kertaa kutsui hän innossaan minua perin sokeaksi kun en voinut nähdä juuri sitä kalaa, jota hän tarkoitti. Ja lyhytnäköinen minä todella silloin olinkin, sillä Susannan pieninkin liike huvitti minua paljon enemmän kuin kaikki kalat.

Luonto ympärillämme oli todellakin hurmaava. Valkoinen vene kellui kuvansa päällä, aivan kuin olisi se ilmassa riippunut. Veteen kuvautui Gunnarspladsenkin, pelto alapuolella ja koivikko sen yläpuolella ja ympärillä. Ilma, joka päivän päällä oli kuumuudesta käynyt utuiseksi, oli täytetty niin väkevällä lehtituoksulla, ettei semmoista usein tunne muualla kuin etelässä sateen jäljestä.

Tuskin oli tunti kulunut ennenkuin pytty oli täynnä kaloja; ja kun meillä nyt oli kyllin yhdeksi keitoksi, menimme maihin.

Nurmikolle kalan viereen oli pappilan rouva toimittanut pöydän, jonka valkoiselle peitteelle useampia viilipyttyjä oli asetettu. Hän antoi myöskin keittää kermapuuroa ja lateli sitte pöydän täyteen ruokia ruokakoristaan.

Viini ja juomat saivat vihdoin voudin pään vähän pyörälle. Hän kertoi, pappilan rouvan suureksi peljästykseksi, että pappi, joka nyt harmaahapsisena ja ankarana istui tuossa, oli nuoruudessaan ollut oikein aika iloinen vekkuli ja että he yhdessä olivat tehneet monelle miehelle aika kepposet.

Kun hän huomasi että hän oli liian paljon pilapuhetta lasketellut, esitteli hän, saadakseen kaiken muun unhoittumaan, yksivakaisemman maljan, jossa hän toivoi että pappi, piirikunnan onneksi, voittaisi uppiniskaisen ja juonikkaan naapurinsa — tässä keskeytyi hänen puheensa kun pappi loi silmänsä hyvin yksivakaisesti puhujaan ja vilkasi minuun, joka istuin pöydän päässä. — Puhe päättyi sitte muutamilla tyhjillä korusanoilla, joiden piti saattaa ajatukset toiselle tolalle.

Minä tunsin kuinka veri pakeni poskiltani; ruumiini tuntui aivan kylmältä ja varmaankin istuin siinä kalpeana kuin kuollut. Isäni tähden täytyi minun teeskennellä ikääskuin en olisi mitään kuullut; mutta ruoka lisääntyi lisääntymistään suussani, sillä minun oli aivan mahdotointa mitään nielaista. Minä katsahdin Susannaan, — hän istui aivan tulipunaisena.

Sitte seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kukin ajatteli mitä oli tapahtunut, kunnes kesä-päivän painava uneliaisuus pääsi voitolle ja pappi sekä vouti, jotka kumpainenkin olivat tottuneet päivällisunta makaamaan, esittelivät että nyt levättäisiin tunnin ajan ja että kukin etsisi paikan itselleen jossakin varjopaikassa.

Minä olin varsin onnetoin sen johdosta, mitä päivällispöydässä oli tapahtunut. Isästäni oli lausuttu ajatus, joka oli niin loukkaava, että minun oli aivan mahdotointa kauemmin viipyä seurassa.

Vähän matkaa talosta löytyi kaitainen notko, jonka kahden puolen kasvoi koivuja ja havupuita mäkirinteillä. Notkon pohjalla lirisi kivikossa pieni, kirkas puro. Sillä välin kuin muut nauttivat päivällisuntaan menin minä pitkin puroa metsään ja laskeusin makaamaan siimekseen, yksinäisyydessä ajatellakseni suruani.

En tiedä kuinka kauan noin olin maannut, mutta, kun katsahdin ylös näin Susannan vieressäni. Hän sanoi, että hänen mielestään olivat muut olleet pahoja minulle, ja sitte pyyhkäsi hän hiukset otsaltani ikääskuin hän ei olisi saattanut kärsiä nähdä minun surullisena.

Hänen kätensä oli niin lämpöinen ja hänen, itkun kanssa kamppailevissa kasvonsävyissä oli sellainen hellyys, ettei minun rakkautta kaipaava luontoni voinut sitä vastustaa.

Minä en tiedä miten olikaan, mutta sen vaan muistan että minä painoin häntä hellästi syliini, nojasin poskeni hänen poskelleen ja pyysin että hän vaan hiukkasen pitäisi minusta, niin minä rakastaisin häntä oikein äärettömästi kaiken elinaikani. Muistanpa vieläkin että hän lupasi sen tehdä ja että me silloin itkimme kumpikin ilosta.

Hetkinen sen perästä seisoimme hymyillen käsi kädessä ja katselimme toisiamme. Silloin syntyi meissä kumpuisessakin yhtaikaa uusi ajatus — se, että me nyt siis olimme kihlatut. Susanna puki ensin tuon ajatuksen sanoihin ja lausui, samalla luoden uskolliset, herttaiset sinisilmänsä minuun, että minun siitä hetkestä saakka aina piti muistaman, että hän rakasti minua, olipa muut kuinka ilkeitä tahansa.

Meitä huudettiin takaisin seuraan; Susanna kiiruhti vähän matkaa edellä ja minä tein pienen kierroksen, jotta me kumpikin palasimme eri haaralta muiden joukkoon — kepponen, jota aikaisemmin päivällä emme olisi tulleet ajatelleeksikaan.

* * * * *

Aurinko oli jo ennättänyt korkealle taivaalla seuraavana päivänä kun Kainulais Anna, tapansa mukaan aina lapsuudestani saakka, tuli minua herättämään, ja kertoi että isäni, aikaisin samana aamuna äkkiä oli lähtenyt Tromsöhön. Hän oli käynyt suojassani ennenkuin hän lähti matkalle, ja kun hän palasi sieltä oli hän lausunut minusta: "hän hymyili unissaan ja oli niin ylen onnellisen näköinen, poika parka."

Harvoin kuulin isäni suusta lempeitä sanoja, ja senpä tähden nuot sanat ovat painuneet muistiini.

Silloin oli isäni itse kaikkea muuta vaan ei iloinen. Yllämainitsemani höyrylaivajuttu lepäsi raskaana hänen sydämmellään, hän tahtoi nyt koettaa viimeistä keinoa, nimittäin saada asia perin juurin selvitetyksi sanomalehdissä ja siitä tahtoi hän nyt itse puhella jonkun asianajajan kanssa Tromsössä.

Näistä asioista en minä kuitenkaan ymmärtänyt sen enempää.