IV.
Rakkauden hurma! Kuka voikaan sinua kuvata! Tuota lujaa vakaumusta, että nyt olemme löytäneet olennon, jonka luonto on säätänyt meille, tuota äkillistä kirkkautta, joka valaisee koko elämän ja joka tuntuu meistä selittävän sen mysteerion, tuota ennentuntematonta arvoa, jonka vähäpätöisimmätkin seikat saavat, noita nopeasti kiitäviä hetkiä, jotka ovat niin suloisia, että kaikki niiden yksityiskohdat haihtuvat muistista ja jotka eivät jätä sieluumme muuta jälkeä kuin pitkän onnen vanan, tuota vallatonta iloa, joka välistä aivan aiheettomasti yhtyy tavallisen heltymyksen tunnelmaan, tuota niin riemullista yhdessäoloa, niin toivorikasta erillään oloa, tuota irtautumista kaikista arkihuolista, tuota ylemmyyttä koko ympäristömme suhteen, tuota varmuutta siitä, että tästä lähin eivät muut ihmiset enää tule yltämään siihen maailmaan, jossa me elämme, tuota keskinäistä ymmärtämystä, joka arvaa jokaisen ajatuksen ja joka antaa vastakaiun jokaiselle tunnelmalle! Rakkauden hurma, se, joka sinut on tuntenut, ei kykene sinua kuvaamaan!
Hra de P:n täytyi kiireellisten liikeasioiden vuoksi olla poissa kuusi viikkoa. Tuon ajan vietin melkein yhtä mittaa Ellénoren seurassa. Hänen kiintymyksensä näytti kasvaneen siitä uhrauksesta, jonka hän minulle oli tehnyt. Hän ei koskaan päästänyt minua pois luotaan koettamatta minua vielä pidättää. Kun lähdin, kysyi hän minulta, milloin palaisin. Kahden tunnin erossaolo oli hänelle sietämätöntä. Hän määräsi levottomalla tarkkuudella ajan, jolloin minun piti palata. Suostuin siihen ilolla, minä olin kiitollinen, olin onnellinen rakkaudesta, jota hän minulle osoitti. Mutta tavallisen elämän harrastukset eivät kuitenkaan alistu kaikkiin omavaltaisiin toivomuksiimme. Minulle oli välistä epämukavaa, että kaikki askeleeni noin olivat edeltäpäin määrätyt ja kaikki hetkeni noin lasketut. Minun oli pakko hätiköidä kaikissa toimituksissani, rikkoa useimmat suhteeni. En tiennyt mitä vastata tuttavilleni, kun minulle ehdotettiin jotakin huvitilaisuutta, josta minulla luonnollisissa olosuhteissa ei olisi ollut mitään syytä kieltäytyä. Minä en lainkaan kaivannut Ellénoren luota noihin seuraelämän huveihin, joista en ollut koskaan ollut erittäin huvitettu, mutta minä olisin suonut, että hän olisi sallinut minun luopua niistä vapaammin. Minusta olisi tuntunut suloisemmalta palata hänen luokseen omasta tahdostani, tarvitsematta ajatella, että määräaika oli tullut, että hän nyt juuri odotti minua tuskaisen levottomasti, ja ilman että hänen tuskansa ajatus olisi sekoittunut ajatukseen siitä onnesta, joka minua odotti hänet tavatessani. Ellénore oli epäilemättä minulle suuri ilonlähde, mutta hän ei ollut enää päämäärä, hän oli muuttunut kahleeksi. Pelkäsin sitäpaitsi saattavani hänet huonoon valoon. Minun alituisen läsnäoloni täytyi tietenkin kummastuttaa hänen palvelijoitaan ja lapsiaan, jotka saattoivat pitää minua silmällä. Ajatus, että voisin tuottaa häiriötä hänen elämäänsä, sai minut vapisemaan. Tunsin, että me emme voisi liittää elämäämme pysyväisesti yhteen ja että minun pyhä velvollisuuteni oli kunnioittaa hänen rauhaansa: minä neuvoin häntä siis varovaisuuteen samalla vakuuttaen hänelle rakkauttani. Mutta mitä enemmän minä annoin hänelle tämäntapaisia neuvoja, sitä vähemmän oli hän halukas minua kuuntelemaan. Samalla kertaa pelkäsin hirvittävästi tuottaa hänelle mielipahaa. Heti kun vain näin hänen kasvoillaan tuskan ilmeen, muuttui hänen tahtonsa minun tahdokseni; minulla ei ollut hyvä olla, ellei hän ollut tyytyväinen minuun. Jos, syyttäen jotakin välttämätöntä asiaa, joka pakotti minut olemaan poissa jonkun hetken, olin päässyt lähtemään hänen luotaan, niin tunto siitä tuskasta, jonka olin tuottanut hänelle, seurasi minua kaikkialle. Kuumeinen omantunnon vaiva valtasi minut ja kiihtyi kiihtymistään joka minuutti käyden lopulta aivan sietämättömäksi; riensin kiireimmän kautta hänen luokseen tuntien, että suurin iloni oli saada lohduttaa ja tyynnyttää häntä. Mutta sikäli kuin lähestyin hänen asuntoaan, kasvoi minussa jonkinlainen harmin tunne tätä omituista ylivaltaa vastaan, yhtyen muihin tunteisiini. Ellénore itse oli luonteeltaan raju. Mitä hän tunsi minua kohtaan, sitä ei hän, niin luulen, ollut tuntenut ketään muuta kohtaan. Edellisissä suhteissa hänen sydäntään oli loukannut kiusallinen riippuvaisuus; minun seurassani hän saattoi olla aivan luonnollinen, sillä me olimme täysin tasa-arvoisia; tämä kaikista laskelmista ja hyötytavoitteluista puhdas rakkaus oli nostanut häntä hänen omissa silmissäänkin; hän tiesi, että minä olin aivan varma siitä, että hän rakasti minua yksinomaan minun itseni tähden. Mutta tästä täydellisestä välittömyydestä minun seurassani johtui, ettei hän salannut minulta ainoatakaan mielentilaansa; ja välistä kun tulin hänen huoneeseensa kärsimättömänä siitä, että minun oli täytynyt tulla aikaisemmin kuin olisin tahtonut, tapasin hänet surullisena tai suuttuneena. Olin ollessani etäällä hänestä kärsinyt jo pari tuntia siitä ajatuksesta, että hän kärsi minun poissaolostani: nyt kärsin lisäksi pari tuntia hänen luonaan, ennenkuin sain hänet rauhoittumaan.
Kuitenkaan en tuntenut itseäni onnettomaksi; sanoin itselleni, että oli ihanaa olla rakastettu, vaateliaastikin; tunsin, että minä tein hänelle hyvää; hänen onnensa oli minulle välttämätön ja minä tiesin olevani välttämätön hänen onnelleen.
Sitäpaitsi tuo epämääräinen tunne siitä, että luonnon järjestyksen mukaisesti ei tämä suhde voisi olla kestävä, tuo niin monessa suhteessa surullinen aavistus oli kuitenkin omiaan minua tyynnyttämään väsymyksen tai kärsimättömyyden hetkinäni. Ellénoren liitto kreivi de P:n kanssa, meidän ikämme epäsuhtaisuus, meidän asemiemme erilaisuus, minun pois matkustamiseni, jota moninaiset seikat olivat viivyttäneet, mutta joka pian oli edessä, kaikki nämä asianhaarat velvoittivat minua antamaan ja ottamaan vastaan vielä mahdollisimman paljon onnea; kun kerran olin varma vuosista, en tahtonut kitsastella päivistä.
Kreivi de P. palasi kotiin. Eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin hän alkoi epäillä minun suhdettani Ellénoreen; päivä päivältä otti hän minut vastaan yhä kylmemmän ja synkemmän näköisenä. Minä kuvasin Ellénorelle elävästi ne vaarat, jotka häntä uhkasivat; minä rukoilin häntä, että hän sallisi minun keskeyttää käyntini joksikin päiväksi; minä puhuin hänelle hänen maineensa, varallisuutensa ja lapsiensa edun puolesta. Hän kuunteli minua kauan vaieten; hän oli kalpea kuin kuolema.
"Tavalla tai toisella", sanoi hän minulle vihdoin, "te pian lähdette; älkäämme jouduttako tätä hetkeä; älkää huolehtiko minun vuokseni. Voittakaamme päiviä, voittakaamme tunteja; päiviä, tunteja, siinä kaikki mitä tarvitsen. Joku salainen aavistus sanoo minulle, Adolphe, että minä kuolen teidän syliinne."
Me jatkoimme siis entistä elämäntapaamme, minä yhäti levottomana,
Ellénore yhä surullisena, kreivi de P. mykkänä ja huolestuneena.
Vihdoin saapui kirje, jota odotin: isäni vaati minua palaamaan
luokseen. Vein tämän kirjeen Ellénorelle.
"Jo nyt!" sanoi hän minulle luettuaan sen; "en luullut, että se tapahtuisi niin pian."
Sitten puhjeten kyyneliin hän tarttui käteeni ja sanoi minulle:
"Adolphe, te näette, etten voi elää ilman teitä; en tiedä, miten tulevaisuuteni muodostunee, mutta minä rukoilen teitä, ettette vielä lähtisi; keksikää tekosyitä jäädäksenne. Pyytäkää, että isänne sallii teidän viipyä täällä vielä puoli vuotta. Puoli vuotta, onko se nyt mikään pitkä aika?"
Minä yritin vastustaa hänen ehdotustaan; mutta hän itki niin katkerasti, vapisi niin kovasti ja hänen kasvoillaan oli niin sydäntäsärkevä kärsimyksen ilme, etten voinut jatkaa. Minä heittäydyin hänen jalkoihinsa, suljin hänet syliini, vakuutin hänelle uskollista rakkauttani ja lähdin pois kirjoittaakseni isälleni. Kirjoitin todellakin Ellénoren tuskan innoittamalla lämmöllä. Esitin tuhansia viipymisen syitä; kuvasin, miten hyödyllistä minulle oli jatkaa D:ssa eräiden luentojen seuraamista, jota en ollut voinut tehdä Göttingenissä; ja kun lähetin kirjeeni postiin, toivoin hartaasti saavani sen suostumuksen, jota pyysin.
Palasin illalla Ellénoren luo. Hän istui sohvalla; kreivi de P. oli uunin luona jotensakin kaukana hänestä; molemmat lapset olivat huoneen perällä, he eivät leikkineet ja heidän kasvoiltaan kuvastui se hämmästys, jota lapsi tuntee, silloin kun se huomaa jännitystä, jonka syytä se ei voi arvata. Ilmoitin Ellénorelle pienellä eleellä, että olin tehnyt, niinkuin hän tahtoi. Ilon säde pilkahti esiin hänen silmistään, mutta sammui taas kohta. Kukaan meistä ei puhunut mitään. Vaitiolo kävi kiusalliseksi kaikille kolmelle.
"Minulle on kerrottu, herraseni", sanoi minulle vihdoin kreivi, "että olette aikeissa matkustaa pois."
Vastasin hänelle, etten tiennyt siitä asiasta mitään.
"Minun mielestäni", vastasi hän, "tulisi nuoren miehen teidän ijällänne jouduttaa itsensä jollekin virka-uralle; mutta", lisäsi hän katsahtaen Ellénoreen, "mahdollisesti eivät kaikki täällä ajattele samoin kuin minä."
Isäni vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Vapisin avatessani kirjettä, kun ajattelin sitä tuskaa, minkä kieltävä vastaus tuottaisi Ellénorelle. Tuntuipa minusta myös siltä, että se itsellenikin olisi ollut yhtä katkeraa; mutta luettuani hänen suostumuksensa näin äkkiä hengessäni kaikki jatkuvan oleskelun epämukavuudet. Vielä kuusi kuukautta tätä tukalaa elämää ja pakkotilaa! huudahdin itsekseni; kuusi kuukautta, jolloin joka hetki loukkaan miestä, joka on osoittanut minulle ystävyyttä, asetan vaaralle alttiiksi naisen, joka minua rakastaa, ollen riistämäisilläni häneltä sen ainoan aseman, jossa hän voi elää rauhallisena ja kunnioitettuna; petän isääni; ja minkätähden? Sentähden, etten uskalla katsoa silmiin hetken kestävää tuskaa, joka ennemmin tai myöhemmin on välttämätön! Emmekö joka päivä vähin erin ja pisara pisaralta koe tätä tuskaa? Minä en tee muuta kuin pahaa Ellénorelle; minun tunteeni ei, sellaisena kuin se on, voi häntä tyydyttää. Minä uhraudun hänen vuokseen, siitä hänen onnelleen hedelmää koitumatta; ja minä itse, minä elän täällä hyödyttömänä, epäitsenäisenä, vailla hetkenkään vapautta, voimatta hengittää hetkeäkään rauhassa.
Palasin Ellénoren luo hautoen näitä ajatuksia. Tapasin hänet yksin.
— Jään vielä puoleksi vuodeksi, sanoin minä hänelle.
— Te ilmoitatte minulle tuon uutisen hyvin kuivakiskoisesti.
— Se johtuu siitä, että pelkään suuresti, tunnustan sen suoraan, tämän lykkäyksen seurauksia meidän molempien puolesta.
— Minun ymmärtääkseni eivät ne ainakaan teidän kohdaltanne voine olla erittäin ikävää laatua.
— Te tiedätte sangen hyvin, Ellénore, että en koskaan huolehdi eniten itsestäni.
— Ette myöskään paljoa toisten onnesta.
Keskustelu oli saanut myrskyisän käänteen. Ellénore oli loukkaantunut minun huolistani tilanteessa, jolloin hän oli luullut minun iloitsevan yhdessä hänen kanssaan: minä puolestani olin loukkaantunut siitä, että Ellénore oli voittanut ja tehnyt tyhjäksi kaikki edelliset päätökseni. Siitä tuli tuima kohtaus. Me aloimme soimata toisiamme molemmin puolin. Ellénore syytti minua siitä, että olin pettänyt hänet, että olin tuntenut häntä kohtaan vain ohimenevää mieltymystä, että olin vieroittanut hänestä kreivin rakkauden ja saattanut hänet jälleen ihmisten silmissä siihen epäilyttävään valoon, josta hän koko elämänsä oli koettanut päästä pois. Minua harmitti se, että näin hänen kääntävän minun viakseni kaiken, minkä olin tehnyt vain ollakseni hänelle mieliksi, ollakseni häntä murehduttamatta. Minä valitin kieroa ja kahlittua asemaani, toimettomuudessa hupenevaa nuoruuttani, sitä itsevaltiutta, millä hän vallitsi kaikkia toimiani. Näin puhuessani huomasin hänen kasvonsa äkkiä kylpevän kyynelissä: pysähdyin, pyörsin pois puheeni, kielsin sanani, aloin selitellä. Me syleilimme toisiamme: mutta ensimäinen isku oli isketty, ensimäisen rajan yli astuttu. Olimme molemmat lausuneet sanoja, joita ei enää saanut sanomattomiksi; me saatoimme vaieta niistä, mutta emme unohtaa niitä. On asioita, joita voi olla sanomatta kauan aikaa, mutta kun ne kerran on sanottu, palaa niihin lakkaamatta uudestaan.
Me elimme täten neljä kuukautta pingoitetuissa väleissä, väliin suloisessa sovussa, mutta emme koskaan täysin vapaina; iloa tuotti meille suhteemme vieläkin, mutta ei enää entistä hurmausta. Kuitenkaan ei Ellénore vierautunut minusta. Kaikkein kiivaimpienkin riitojemme jälkeen hän oli yhtä innokas tapaamaan minua uudestaan, hän määräsi yhtä tarkalleen kohtaustemme kellonlyömän kuin jos suhteemme olisi ollut mitä leppoisin ja hellin. Usein olen tullut ajatelleeksi, että juuri minun käytökseni saattoi osaltaan ylläpitää Ellénoressa tällaista mielentilaa. Jos minä olisin rakastanut häntä samoin, kuin hän rakasti minua, olisi hän varmastikin ollut tyynempi, hän olisi myös omasta puolestaan ajatellut niitä vaaroja, joita hän uhmasi. Mutta kaikki varovaisuus oli hänestä inhoittavaa, sentähden että tämä varovaisuus oli lähtöisin minusta; hän ei arvioinut ollenkaan uhraustensa suuruutta, sentähden että pääasia hänelle oli saada minut ottamaan ne vastaan; hänelle ei jäänyt aikaa jäähtyä minun suhteeni, sentähden että koko hänen aikansa ja kaikki hänen voimansa menivät minun säilyttämiseeni. Uusi lähtöpäiväni lähestyi; sitä muistaessani tunsin jonkinlaista ilon ja mielipahan sekaista tunnetta: samantapaista kuin mies, jonka täytyy ostaa varma paraneminen tuskallisen leikkauksen hinnalla.
Eräänä aamuna kirjoitti Ellénore minulle, että tulisin hetikohta hänen luokseen.
— Kreivi, sanoi hän minulle, kieltää minua ottamasta teitä vastaan; mutta en tahdo totella tätä hirmuvaltiasta käskyä. Minä olen seurannut tuota miestä maanpakoon, olen pelastanut hänen omaisuutensa; olen kaikella tavoin hoitanut hänen etujaan. Nyt voi hän tulla toimeen ilmankin minua: mutta minä, minä en voi tulla toimeen ilman teitä.
Voi helposti arvata, miten hartaasti minä yritin saada hänet luopumaan suunnitelmasta, jota en voinut käsittää. Minä puhuin hänelle yleisestä mielipiteestä.
— Tämä mielipide, vastasi hän minulle, ei koskaan ole ollut oikeudenmukainen minua kohtaan. Olen kymmenen vuoden ajan täyttänyt velvollisuuteni paremmin kuin yksikään muu nainen ja tuo mielipide on siitä huolimatta työntänyt minut pois siltä arvosijalta, jonka olen ansainnut.
Minä muistutin hänelle hänen lapsistaan.
— Minun lapseni ovat hra de P:n lapsia. Hän on tunnustanut ne omikseen: hän on pitävä huolen niistä. He kiittävät onneaan, kun saavat unohtaa äidin, joka ei voi antaa heille muuta kuin häpeää.
Minä pyysin ja rukoilin kahta hartaammin.
— Kuulkaahan, sanoi hän minulle, jos rikon välini kreivin kanssa, niin kieltäydyttekö tapaamasta minua? Kieltäydyttekö? toisti hän tarttuen käsivarteeni niin tuimasti, että se sai minut värisemään.
— En tietenkään, vastasin minä hänelle; ja mitä onnettomampi olette, sitä uskollisempi on kiintymykseni teihin. Mutta ottakaahan nyt toki huomioon…
— Kaikki on otettu huomioon, keskeytti hän. Hän tulee pian, lähtekää nyt; älkääkä enää tulko tänne.
Vietin lopun päivästä sanomattoman ahdistuksen vallassa. Kului kaksi päivää, joina en kuullut mitään Ellénoresta. Kärsin siitä, etten tiennyt hänen kohtaloaan; kärsin myös siitä, etten saanut nähdä häntä, ja itseänikin hämmästytti se, että tämä seikka minua niin vaivasi. Toivoin kuitenkin, että hän oli luopunut tuosta päätöksestä, jota niin suuresti pelkäsin hänen tähtensä, ja aloin jo tuudittaa itseäni siihen uskoon, kun eräs nainen pisti käteeni pienen kirjelipun, jossa Ellénore pyysi minua tulemaan tapaamaan häntä sille ja sille kadulle, siihen ja siihen taloon, kolmanteen kerrokseen. Riensin sinne toivoen yhäkin, että, kun hän ei ollut voinut ottaa minua vastaan hra de P:n asunnossa, hän oli tahtonut keskustella kanssani muualla vielä viimeisen kerran. Tapasin hänet järjestelemässä asuntoa pitkäaikaisempaan kuntoon. Hän tuli minua vastaan samalla tyytyväisen ja aran näköisenä koettaen lukea silmistäni vaikutelmani.
"Kaikki on lopussa," sanoi hän minulle, "olen aivan vapaa. Yksityisvaroistani saan seitsemänkymmentä viisi louis'ta korkoa; se riittää minulle. Te viivytte täällä vielä kuusi viikkoa. Sitten kun lähdette, voin kenties asettua lähemmäksi teitä; te tulette kenties minua tervehtimään."
Ja aivan kuin hän olisi pelännyt vastausta alkoi hän kertoa kaikenlaisista suunnitelmiinsa kuuluvista pikku seikoista. Hän koetti jos jollakin tavoin vakuuttaa minua siitä, että hän tulisi olemaan onnellinen, että hän ei ollut uhrannut mitään minun vuokseni, että se ratkaiseva askel, jonka hän oli ottanut, oli hänelle edullinen, vaikk'ei minua olisi ollutkaan. Oli ilmeistä, että tämä kaikki vaati häneltä suuria ponnistuksia, ja ettei hän uskonut puoliakaan siitä, mitä hän minulle puhui. Hän huumasi itsensä omilla sanoillaan, peläten kuulla mitä minä sanoisin, hän pitkitti puhettaan innokkaasti viivyttääkseen sitä hetkeä, jolloin minun vastaväitteeni vaivuttaisivat hänet jälleen epätoivoon. Minulla ei ollut sydäntä tehdä ainoatakaan. Otin vastaan hänen uhrauksensa, kiitin häntä siitä; sanoin hänelle, että se teki minut onnelliseksi: sanoinpa hänelle vielä paljon enemmänkin: minä vakuutin hänelle aina toivoneeni sitä, että joku ratkaiseva päätös saisi aikaan sen, ettei minun tarvitsisi koskaan jättää häntä; väitin epäröimiseni johtuneen vain hienotunteisuudesta, joka kielsi minua suostumasta sellaiseen tekoon, joka järkytti koko hänen asemansa. Minä en, sanalla sanoen, ajatellut mitään muuta kuin saada kaikki hänen tuskansa, pelkonsa, huolensa, hänen epävarmuutensa minun rakkaudestani tyystin haihtumaan. Puhuessani en nähnyt mitään muuta kuin tämän päämäärän ja minä tein lupaukseni vilpittömällä mielellä.
V.
Ellénoren ja kreivi de P:n erolla oli julkisuudessa sellaiset seuraukset kuin helposti saattoi odottaakin. Ellénore kadotti siinä silmänräpäyksessä koko kymmenen vuoden järkähtämättömän uskollisuutensa hedelmät: hänet asetettiin samalle tasolle kuin kaikki ne hänen luokkaansa kuuluvat naiset, jotka keveästi antautuvat yhtämittaisiin lemmenseikkailuihin. Se, että hän oli jättänyt lapsensa, sai ihmiset pitämään häntä luonnottomana äitinä, ja moitteettoman maineen omaavat naiset toistelivat tyydytyksen tuntein, että tämän, heidän sukupuolelleen oleellisimman hyveen laiminlyöminen ulottuisi varmasti pian kaikkiin muihinkin. Samalla he häntä surkuttelivat, jotta eivät riistäisi itseltään huvia solvata minua. Mitä minun käyttäytymiseeni tulee, niin pidettiin minua viettelijänä, kiittämättömänä ihmisenä, joka oli loukannut kestiystävyyttä ja hetkellistä mielijohdettaan tyydyttääkseen riistänyt rauhan kahdelta ihmiseltä, joista hänen olisi tullut kunnioittaa toista ja säästää toista. Eräät isäni ystävistä pitivät minulle vakavia nuhdesaarnoja, toiset, jotka minun suhteeni olivat vähemmän avonaisia, toivat minulle kiertotein ja vihjauksin ilmi paheksumisensa. Nuoret miehet sitävastoin näyttivät olevan ihastuksissaan siitä taitavuudesta, millä olin osannut lyödä laudalta kreivin; ja kaikenlaisilla kokkapuheilla, joita turhaan koetin vaientaa, onnittelivat he minua valloitukseni johdosta luvaten seurata esimerkkiäni. En voi kuvata, miten kärsin sekä näistä ankarista nuhteista että näistä häpeällisistä ylistyksistä. Olen vakuutettu siitä, että jos todella olisin rakastanut Ellénorea, olisin voinut oikaista yleisen mielipiteen sekä häneen että itseeni nähden. Niin suuri on tosi tunteen voima, että kun se puhuu, vaikenevat väärät selittelyt ja keinotekoiset sovinnaisuudet. Mutta minä olin ainoastaan heikko, kiitollinen ja naisen vallassa oleva mies; minua ei tukenut mikään sellainen yllyke, joka olisi ollut lähtöisin sydämestä. Senvuoksi en osannut hämäytymättä lausua ajatustani; koetin aina lopettaa keskustelun; ja jos se yhä jatkui, päätin sen joillakin tuimilla sanoilla, jotka antoivat tietää toisille, että olin valmis hakemaan heidän kanssaan riitaa. Totta tosiaan olisin paljon mieluummin tapellut heidän kanssaan kuin vastannut heille.
Ellénore huomasi varsin pian, että yleinen mielipide nousi häntä vastaan. Kaksi hra de P:n naissukulaista, jotka tämä vaikutusvallallaan oli pakottanut ottamaan Ellénoren seurapiiriinsä, rikkoivat suhteensa häneen mitä suurimmalla melskeellä, mielissään siitä, että he moraalin ankarain periaatteiden turvissa vihdoinkin saivat laskea valloilleen kauan pidätetyn pahansuopaisuutensa. Miehet jatkoivat käyntejään Ellénoren luona; mutta heidän käytössävyynsä tuli jotakin tuttavallista, joka ilmaisi, ettei hänellä enää ollut tukenaan mahtavaa suojelijaa eikä puolustuksenaan liittoa, jolle yleinen mielipide jo melkein oli antanut siunauksensa. Toiset tulivat hänen luokseen, niin he sanoivat, sentähden että he olivat tunteneet hänet aina; toiset sentähden että hän oli vielä kaunis ja että hänen vasta osoittamansa kevytkenkäisyys oli taas herättänyt heissä toiveita, joita he eivät yrittäneetkään häneltä peittää. Jokainen perusteli jollakin tavoin tuttavuuttaan hänen kanssaan, s.o. jokainen luuli tämän tuttavuuden olevan puolustelujen tarpeessa. Täten onneton Ellénore huomasi ainaiseksi vajonneensa siihen asemaan, josta hän koko elämänsä oli ponnistellut pois. Kaikki oli omiaan runtelemaan hänen sieluaan ja loukkaamaan hänen ylpeyttään. Hän käsitti toisten hyljeksivän käytöksen halveksimisen merkiksi ja toisten tunkeilevan lähestymisen jonkun solvaisevan pyyteen osotukseksi. Hän kärsi yksinäisyydestään, hän häpesi seuraansa. Oi, tietenkin olisi minun pitänyt lohduttaa häntä; minun olisi pitänyt painaa hänet sydäntäni vasten ja sanoa hänelle: Eläkäämme toinen toisillemme, unohtakaamme ihmiset, jotka väärinymmärtävät meitä, olkaamme onnellisia vain oman kunnioituksemme ja oman rakkautemme voimasta; koetinkin näin tehdä, mutta miten voisi sammumassa olevaa tunnetta lietsoa liekkiin velvollisuuden sanelemalla päätöksellä?
Ellénore ja minä teeskentelimme kumpikin toinen toisillemme. Hän ei rohjennut uskoa minulle huoliaan, jotka olivat seurauksena uhrauksesta, jonka hän varsin hyvin tiesi tehneensä minun pyytämättäni. Minä olin ottanut vastaan tuon uhrauksen: minä en uskaltanut valittaa onnettomuudesta, jonka olin edeltäpäin aavistanut, mutta jota en ollut jaksanut torjua pois. Emme siis kumpikaan sanoneet sanaakaan siitä ainoasta asiasta, joka lakkaamatta oli mielessämme. Me tuhlasimme toisillemme hyväilyjä, me puhuimme rakkaudesta; mutta me puhuimme rakkaudesta vain senvuoksi, että pelkäsimme puhua muusta.
Heti kun kahden rakastavan sydämen välillä on olemassa joku salaisuus, heti kun jompikumpi heistä on päättänyt salata toiselta ainoankin ajatuksen, on lumous lopussa, onni mennyttä. Kiivastuminen, vääryys, yksinpä kylmentyminenkin, kaikki voidaan sovittaa, mutta teeskentely tuo rakkauteen vieraan aineksen, joka turmelee ja kuihduttaa sen sen omissa silmissä.
Omituisen epäjohdonmukaisesti torjuin mitä ankarimmalla paheksunnalla pienimmätkin vihjaukset Ellénoresta, mutta samalla olin itse osaltani ylimalkaisilla keskusteluillani myötävaikuttamassa siihen vääryyteen, minkä hän sai kokea. Olin alistunut hänen tahtonsa alaiseksi, mutta samalla olin saanut kauhun naisvaltaa kohtaan. Yhtä mittaa intoilin naisten heikkoutta, heidän vaateliaisuuttaan, heidän tuskansa hirmuvaltiutta vastaan. Toin esiin mitä säälimättömimpiä mielipiteitä; ja tuo sama mies, joka ei voinut vastustaa yhtä kyyneltä, jonka jo sanatonkin surumielisyys sai antamaan perään, jota hänen ollessaan poissa rakastettunsa luota vaivasi tuottamansa kärsimyksen tunto, esiintyi kaikissa puheissaan halveksivana ja heltymättömän kovana. Kaikki suoranaiset ylistyspuheeni Ellénoresta eivät voineet haihduttaa sitä vaikutelmaa, minkä tuontapaiset lausunnot jättivät. Minua vihattiin, häntä surkuteltiin, mutta häntä ei kunnioitettu. Luettiin hänen syykseen se, ettei hän ollut osannut herättää rakastajassaan enempää arvonantoa omaa sukupuoltaan eikä suurempaa kunnioitusta sydämen siteitä kohtaan.
Eräs herra, joka kuului Ellénoren salonkiin ja joka, senjälkeen kun tämä oli rikkonut välinsä kreivi de P:hen, oli osoittanut häntä kohtaan niin kiihkeää intohimoa, että Ellénoren hänen epähienon tunkeilemisensa vuoksi oli ollut pakko sulkea hänet pois seurapiiristään, uskalsi lasketella hänestä solvaavia pilapuheita, joita minun mielestäni oli mahdoton sietää. Me miekkailimme; minä haavoitin häntä vaarallisesti, haavoituin myös itse. En voi sanoin selittää sitä levottomuuden, kauhun, kiitollisuuden ja rakkauden ilmettä, joka kuvastui Ellénoren kasvoilta, kun hän näki minut tuon tapahtuman jälkeen. Hän muutti asumaan luokseni, vastustelustani huolimatta; hän ei hetkeksikään luopunut viereltäni koko sairauteni aikana. Päivisin hän luki minulle, suurimman osan öitä hän valvoi vuoteeni reunalla; hän tarkkasi vähäisimpiäkin liikkeitäni, hän arvasi jokaisen toivomukseni; hänen valpas hyvyytensä teki moninkertaiseksi hänen kykynsä ja antoi hänelle kaksin verroin voimaa. Hän vakuutti minulle yhä uudestaan, että jos minä olisin kuollut, ei hänkään olisi voinut elää. Sydämeni oli täynnä hellyyttä ja omantunnon vaivat raatelivat minua. Olisin tahtonut löytää itsestäni jotakin, jolla olisin voinut palkita noin kestävän ja hellän kiintymyksen; kutsuin avukseni muistot, mielikuvituksen, itse järjenkin ja velvollisuuden tunteen: turhaa vaivaa! Tilanteen vaikeus, varmuus siitä, että tulevaisuus oli erottava meidät, ehkäpä myös jonkinlainen kapinanhenki kahletta vastaan, jota minun oli mahdoton katkaista, kalvoivat minua sisällisesti. Syytin itseäni kiittämättömyydestä, jota koetin häneltä salata. Olin aivan onneton, kun hän näytti epäilevän rakkautta, joka oli hänelle niin välttämätön; enkä ollut vähemmän onneton silloin, kun hän näytti uskovan siihen. Tunsin, että hän oli parempi kuin minä, ja halveksin itseäni siitä, etten ollut hänen arvoisensa. On hirvittävä onnettomuus, ettei saa vastarakkautta, silloin kun itse rakastaa; mutta on sangen suuri onnettomuus olla intohimoisen rakkauden esine, silloin kun ei enää itse rakasta. Tämän henkeni, jonka olin pannut alttiiksi Ellénoren vuoksi, olisin antanut vaikka tuhat kertaa, jotta hän olisi ollut onnellinen ilman minua.
Ne kuusi kuukautta, jotka isäni oli minulle myöntänyt oleskelulupaa, olivat lopussa; täytyi ruveta tuumimaan poislähtöä. Ellénore ei vähääkään vastustanut matkaani, hän ei edes koettanut sitä viivyttää; mutta hän vaati minulta sen lupauksen, että kahden kuukauden kuluttua jälleen palaisin hänen luokseen tai sallisin hänen tulla minua tapaamaan; vannoin sen hänelle juhlallisesti. Mitä en olisi luvannutkaan tuollaisena hetkenä, jolloin näin hänen kamppailevan itseään vastaan ja hillitsevän tuskaansa? Hän olisi voinut vaatia minua jäämään luokseen; syvimmässäni tiesin hyvin, että hänen kyyneleitään olisin totellut. Olin kiitollinen hänelle siitä, että hän ei käyttänyt valtaansa; tuntui kuin olisin siitä syystä rakastanut häntä enemmän. Sitäpaitsi erosin itsekin katkeralla kaipuulla olennosta, joka oli kiintynyt minuun noin harvinaisella alttiudella. Kauan kestävissä suhteissa on aina jotakin niin syvää! Niistä muodostuu tietämättämme osa sisäistä olemustamme! Kaukaa pitäen kaikessa rauhassa päätämme katkaista ne; uskomme kärsimättöminä odottavamme vain hetkeä, jolloin saamme panna tuon päätöksemme toimeen: mutta kun tuo hetki saapuu, täyttää se meidät kauhulla; ja sellainen on meidän kurja, oikkuileva sydämemme, että eroamme rikkiraastetuin rinnoin niistä, joiden kanssa meidän oli ilotonta olla yhdessä.
Poissa ollessani kirjoitin säännöllisesti Ellénorelle. Pelko siitä että kirjeeni voisivat tuottaa hänelle tuskaa ja halu kirjoittaa hänelle vain sitä, mitä tunsin, olivat minulle ainaisena ristiriidan aiheena. Olisin toivonut, että hän olisi arvannut sieluntilani, mutta tehnyt sen tulematta siitä surulliseksi; olin tyytyväinen itseeni, kun olin voinut käyttää sanoja kiintymys, ystävyys, uskollisuus rakkaus-sanan sijasta; mutta äkkiä olin näkevinäni edessäni Ellénore raukan murheellisena ja yksinäisenä, minun kirjeeni ainoana lohtunaan; ja sitten, kahden varovaisesti sirkilöidyn ja kylmän sivun jälkeen, lisäsin taas nopeasti muutamia tulisia tai helliä lauseita, jotka olivat omiaan pettämään hänet uudestaan. Täten siis, vaikka en koskaan sanonut niin paljon, että se olisi tyydyttänyt häntä, sanoin kuitenkin aina tarpeeksi johtaakseni hänet harhaan. Tosiaan omituinen laji vilpillisyyttä, jonka onnistuminen kääntyi minua itseäni vastaan, pitkitti ahdistustani ja oli minulle sietämätöntä!
Levottomana laskin ohivieriviä päiviä ja tunteja; koetin ajatuksissani hidastuttaa ajan kulkua; vapisin pelosta nähdessäni sen hetken lähestyvän, jolloin minun tuli täyttää lupaukseni. En keksinyt mitään keinoa voida matkustaa. En myöskään mahdollisuutta siihen, että Ellénore voisi asettua samaan kaupunkiin kuin minä. Kentiespä, ollakseni aivan suora, kentiespä en sitä halunnutkaan. Minä vertasin riippumatonta ja rauhallista olotilaani siihen kiihkoisaan, levottomaan ja heittelehtivään elämään, johon hänen intohimonsa minut tuomitsi. Minun oli niin hyvä olla vapaana, mennä ja tulla, lähteä ja palata, kenenkään siihen kiinnittämättä huomiota! Kanssaihmisteni välinpitämättömyys oli minulle lepoa, niin sanoakseni, hänen rakkautensa aiheuttaman väsymyksen jälkeen.
En kuitenkaan uskaltanut antaa Ellénoren aavistaa sitä, että olisin tahtonut luopua suunnitelmistamme. Hän oli ymmärtänyt kirjeistäni, että minun oli vaikea jättää isääni; hän kirjoitti minulle, että hän siitä syystä alkoi hankkiutua matkaan. Kauan aikaa olin millään tavalla vastustamatta tätä hänen päätöstään; minä en vastannut mitään varmaa tästä asiasta. Annoin hänen epämääräisin sanoin ymmärtää, että suurin iloni olisi aina tietää hänet… sitten lisäsin, tehdä hänet onnelliseksi: kaikki surkeita kaksimielisyyksiä, mutkallista kielenkäyttöä, jonka epäselvyys itseänikin tuskastutti, mutta jota arkailin tehdä selvemmäksi. Vihdoin viimein päätin puhua hänelle suoraan; sanoin itselleni, että se oli velvollisuuteni; yllytin omantuntoni taisteluun heikkouttani vastaan; vahvistin itseäni hänen tuskansa muistoa vastaan sillä ajatuksella, että hän sitten saisi rauhan. Kävelin pitkin askelin huoneessani lausuillen ääneen sitä, mitä aioin hänelle sanoa. Mutta tuskin olin pannut paperille muutamia rivejä, kun jo mielialani muuttui: en enää nähnyt lauseitani niiden sisällön, vaan sen vaikutuksen valossa, jonka ne varmasti tulivat tekemään; ja yliluonnollisen voiman aivan tahtomattani ohjatessa kuuliaista kättäni supistin sanottavani siihen, että ehdotin hänelle muutaman kuukauden lykkäystä. En ollut taaskaan sanonut, mitä ajattelin. Kirjeessäni ei ollut rahtuistakaan vilpittömyyttä. Syyt, jotka esitin, olivat heikkoja, sentähden että ne eivät olleet totuudenmukaisia.
Ellénoren vastaus oli kiivas; hän oli pahastunut siitä, että en tahtonut nähdä häntä. Mitä hän siis minulta pyysi? Saada elää tuntemattomana minun lähettyvilläni. Mitä olisi minulla pelättävää hänen läheisyydestään, jos hän asuisi hiljaisessa lymypaikassaan keskellä suurta kaupunkia, jossa ei kukaan häntä tuntenut? Hän oli minun vuokseni uhrannut kaikki, omaisuutensa, lapsensa, maineensa; hän ei pyytänyt muuta palkintoa uhrauksistaan kuin saada odottaa minua kuin nöyrä orjatar, viettää joka päivä seurassani muutaman minuutin, nauttia niistä hetkistä, jotka voisin hänelle lahjoittaa. Hän oli jo napisematta myöntynyt kahden kuukauden eroon, ei siksi, että tämä ero olisi hänen mielestään ollut välttämätön, vaan siksi, että minä näytin sitä haluavan; ja kun hän vihdoin oli päässyt, raskaasti kooten päivät pääksytyksin, siihen ajankohtaan, jonka minä itse olin määrännyt, niin ehdotin minä hänelle, että hän alkaisi uudestaan tämän pitkän kidutuskauden! Hän oli hyvinkin saattanut erehtyä, hän oli kenties lahjoittanut elämänsä kovalle ja tylylle miehelle; minä olin tekojeni herra, mutta minulla ei ollut oikeutta pakottaa häntä kärsimään, sen ainoan hylkäämänä, jolle hän oli uhrannut kaikkensa.
Pian tämän kirjeen jälkeen saapui Ellénore itse; hän ilmoitti minulle tulostaan. Minä lähdin hänen luokseen siinä varmassa mielessä, että näyttäisin hyvin iloiselta; halusin kärsimättömästi tyynnyttää hänen sydäntään ja antaa hänelle edes hetkiseksi onnea ja rauhaa. Mutta olin loukannut häntä; hän tarkasteli minua epäluuloisesti: hän havaitsi piankin väkinäiset ponnistukseni; hän ärsytti ylpeyttäni soimauksillaan; hän herjasi minun luonnettani. Hän maalasi minut niin kurjaksi heikkoudessani, että se sai minut kapinoimaan vielä enemmän häntä kuin itseäni vastaan. Mieletön raivo valtasi minut: kaikki sääli ja säästäminen oli tipotiessään, kaikki hienotunteisuus unohdettu. Oli aivan kuin itse raivottaret olisivat yllyttäneet meitä toisiamme vastaan. Kaiken, mitä suinkin leppymättömin viha oli keksinyt meistä, sovellutimme molemminpuolisesti toisiimme, ja nuo molemmat onnettomat olennot, koko maan päällä ainoat, jotka todella tunsivat toinen toisensa ja olisivat voineet tehdä toisilleen oikeutta, ymmärtää ja lohduttaa toisiaan, käyttäytyivät nyt kuin kaksi verivihollista, vimmastuneina repimään toisensa kappaleiksi.
Me erosimme kolme tuntia kestäneen kohtauksen jälkeen; ja ensimäisen kerran elämässä me erkanimme ilman selitystä, ilman sovintoa. Tuskin olin jättänyt Ellénoren, kun jo suuttumukseni antoi sijaa syvälle tuskalle. Olin kuin sekaisin päästäni, vielä aivan huumautuneena siitä, mitä äsken oli tapahtunut. Toistin hämmästellen omia sanojani; en voinut käsittää käyttäytymistäni; koetin etsiä itsestäni jotakin syytä, mikä näin oli voinut minut harhauttaa.
Oli kovin myöhäinen, en tohtinut palata Ellénoren luo. Päätin mennä häntä tapaamaan varhain seuraavana aamuna ja palasin kotiin isäni luo. Siellä oli paljon vieraita; minun oli helppo niin suuressa seurassa pysytellä syrjässä ja salata levottomuuteni. Kun vihdoin olimme kahden, sanoi isäni minulle:
"Minulle on kerrottu, että kreivi de P:n entinen rakastajatar on tässä kaupungissa. Olen aina antanut teidän olla täydessä vapaudessanne enkä koskaan tahtonut tietää mitään rakkaussuhteistanne; mutta teidän ijässänne ei sovi pitää julkista rakastajatarta; ja minä ilmoitan teille, että olen ryhtynyt toimenpiteisiin saadakseni hänet lähtemään täältä pois."
Nämä sanat sanottuaan hän jätti minut. Minä seurasin häntä hänen huoneeseensa asti; hän viittasi minua poistumaan.
"Isäni", sanoin minä hänelle, "Jumala tietää, etten ole kutsunut Ellénorea tänne tulemaan; Jumala tietää, että soisin hänen olevan onnellisen ja että sillä hinnalla olisin valmis ijäksi luopumaan hänestä; mutta punnitkaa sitä, mitä teette; luullessanne erottavanne minut hänestä, voitte mahdollisesti liittää minut häneen ainaisiksi ajoiksi."
Kutsutin heti luokseni erään kamaripalvelijani, joka oli seurannut minua matkoillani ja joka tunsi suhteeni Ellénoreen. Annoin hänen tehtäväkseen ottaa selvää, jos mahdollista, heti paikalla, mitkä ne toimenpiteet olivat, joista isäni oli puhunut. Hän palasi kahden tunnin kuluttua. Isäni sihteeri oli uskonut hänelle vaitiolon lupauksella, että Ellénore oli saava seuraavana päivänä häätömääräyksen. Ellénore häädetty! huudahdin, häpeällisesti häädetty! Hän, joka on tullut tänne ainoastaan minun tähteni, hän, jonka sydämen minä olen murtanut, hän, jonka kyyneleitä kylmänä katsoin! Mihin voisi hän nyt kallistaa päänsä, onneton, yksin ja vailla jalansijaa maailmassa, jonka kunnioituksen minä olen häneltä riistänyt? Kenelle kertoa tuskaansa? Päätökseni oli pian tehty. Pestasin avukseni miehen, joka minua palveli; lahjoin hänet kullalla ja lupauksilla. Tilasin postivaunut kello kuudeksi aamulla kaupungin portille. Tein tuhansia suunnitelmia Ellénoren ja minun ikuista yhteiselämää varten; rakastin häntä enemmän kuin vielä milloinkaan ennen; koko sydämeni oli jälleen hänen; olin ylpeä voidessani suojella häntä. Kärsimättömästi halusin saada sulkea hänet syliini; rakkaus täytti sieluni kokonaan; tunsin pään, sydämen ja aistien kuumeista huumaa, joka järkytti koko olemukseni. Jos Ellénore tuolla hetkellä oli tahtonut erota minusta, olisin vaikka kuollut hänen jalkoihinsa pidättääkseni häntä.
Aamu koitti; riensin Ellénoren luo. Hän oli makuulla, vietettyään yönsä itkien; hänen silmänsä olivat vielä kosteat ja hänen hapsensa hajallaan; tuloni hämmästytti häntä.
"Tule", sanoin hänelle, "lähtekäämme!" Hän aikoi vastata jotakin. "Lähtekäämme!" toistin minä. "Onko sinulla maan päällä ketään muuta suojelijaa, muuta ystävää kuin minä? Eivätkö minun käsivarteni ole sinun ainoa turvasi?"
Hän vastusteli.
"Minulla on tärkeitä syitä", jatkoin, "jotka ovat henkilökohtaista laatua. Taivaan nimessä, seuraa minua."
Ja minä vein hänet mukaani väkisin. Matkalla minä hukutin hänet hyväilyihini, pusersin häntä rintaani vasten, vastasin hänen kysymyksiinsä ainoastaan suuteloilla. Vihdoin mainitsin hänelle, että huomattuani isäni aikovan erottaa meidät, olin tuntenut, etten voisi olla onnellinen ilman häntä, että tahdoin pyhittää hänelle elämäni ja liittää meidät yhteen kaikilla mahdollisilla siteillä. Hänen kiitollisuutensa oli ensin rajaton; mutta pian hän keksi kertomuksessani ristiriitaisuuksia. Vähitellen hän kiihkein kysymyksin sai minulta urkituksi esiin totuuden; hänen riemunsa katosi, hänen kasvonsa peittyivät synkkään pilveen.
"Adolphe", sanoi hän minulle, "te petätte itsenne; te olette jalomielinen, te uhraudutte minulle sentähden että minua vainotaan; te luulette tuntevanne rakkautta ettekä itse asiassa tunne muuta kuin sääliä."
Minkätähden lausuikin hän nuo turmiolliset sanat? Minkätähden paljasti hän minulle salaisuuden, jota en tahtonut tietää? Koetin saada hänet vakuutetuksi, kenties siinä onnistuinkin; mutta totuus oli iskenyt läpi sieluni: innostus oli lyöty lamaan; pysyin edelleenkin uhrautumispäätöksessäni, mutta se ei tehnyt minua enää onnelliseksi; ja jo asui mielessäni ajatus, joka minun jälleen täytyi salata.
VI.
Kun olimme saapuneet valtakunnan rajalle, kirjoitin isälleni. Kirjeeni oli kunnioittava, mutta sen pohjasävy oli katkera. Minä kannoin hänelle kaunaa siitä, että hän oli lujittanut kahleitani luullessaan katkaisevansa ne. Minä ilmoitin hänelle, että en jättäisi Ellénorea ennenkuin hänen asemansa olisi niin vakiintunut, ettei hän enää tarvitsisi minua. Minä pyysin häntä hartaasti, ettei hän vainoamalla tätä pakottaisi minua pysymään häneen ainaisesti sidottuna. Odotin hänen vastaustaan voidakseni päättää, mihin asettuisimme olemaan.
"Te olette kahdenkymmenen neljän vuotias", vastasi hän minulle: "en tahdo käyttää teihin nähden määräysvaltaa, joka kohta on lopussa ja johon en koskaan ole turvautunut; vieläpä koetan, mikäli suinkin voin, salata teidän eriskummallista menettelyänne; levitän sellaista tietoa, että olette matkustanut pois minun määräyksestäni ja minun asioissani. Myöskin pidän kernaasti huolta rahallisista tarpeistanne. Tulette itsekin pian huomaamaan, että elämä, jota vietätte, ei ole teille sovelias. Teidän syntyperänne, lahjanne, varallisuutenne ovat luoneet teidät yhteiskunnassa muulle paikalle kuin isänmaattoman ja irtolaisen naisen toveriksi. Kirjeenne todistaa jo, ettette ole tyytyväinen itseenne. Muistakaa, ettei kannata pitkittää tilannetta, jota täytyy hävetä. Te hukkaatte hyödyttömästi nuoruutenne parhaimmat vuodet ja sellainen menetys on korvaamaton."
Isäni kirje lävisti minut kuin tuhannen tikarin iskua. Satoja kertoja olin itse sanonut itselleni saman, minkä hän sanoi minulle; satoja kertoja olin tuntenut häpeää siitä, että elämäni hupeni turhuuteen ja toimettomuuteen. Soimaukset, uhkauksetkin olisivat olleet minulle mieluisampia; vastarinnassa olisi mielestäni ollut jotakin kunniakasta ja minulla olisi ollut se tunne, että minun oli välttämätöntä koota voimani puolustaakseni Ellénorea niitä vaaroja vastaan, jotka häntä uhkasivat. Mutta nyt ei ollut mitään vaaroja: minulle suotiin täysin vapaat kädet; ja tästä vapaudesta ei ollut muuta hyötyä kuin että kannoin kahta kärsimättömämmin iestä, jonka näennäisesti olin itse valinnut.
Me asetuimme Cadaniin, erääseen pieneen böömiläiseen kaupunkiin. Teroitin itselleni sitä seikkaa, että kun kerran olin ottanut vastuulleni Ellénoren kohtalon, niin en saanut tuottaa hänelle kärsimystä. Onnistuinkin hillitsemään itseni. Kätkin omaan poveeni pienimmätkin tyytymättömyyden ilmaukset ja käytin kaikki henkeni voimat luodakseni itselleni eräänlaisen keinotekoisen iloisuuden, jolla saatoin peittää syvän surullisuuteni. Tällä ponnistelulla oli itseeni nähden odottamattomat seuraukset. Me olemme siinä määrin taipuisia olentoja, että lopulta todellakin tunnemme niitä tunteita, joita alussa teeskentelemme. Unohdin osittain nuo salatut murheeni. Alituinen leikinlaskuni haihdutti omaakin raskasmielisyyttäni; ja nuo hellyyden vakuuttelut, joilla hyvittelin Ellénorea, levittivät sydämeeni lempeää liikutusta, joka muistutti melkein rakkautta.
Aika ajoittain kyllä kiusalliset muistot ahdistivat minua. Yksin ollessani jouduin puuskapäisen levottomuuden valtaan. Keksin jos jonkinlaisia eriskummallisia suunnitelmia riistäytyäkseni äkkiarvaamatta irti tuosta piiristä, jossa en ollut paikallani. Mutta torjuin aina pois nämä mielijohteet kuin pahat unet; Ellénore näytti onnelliselta; kuinka olisin saattanut särkeä hänen onnensa? Noin viisi kuukautta kului täten.
Eräänä päivänä huomasin, että Ellénore oli kiihdyksissään ja että hän vaivoin koetti salata minulta jotakin ajatusta, joka häntä askarrutti. Pitkien pyyntöjen jälkeen ja saatuaan minut lupaamaan, etten koettaisi järkyttää sitä päätöstä, minkä hän oli tehnyt, hän tunnusti minulle, että hra de P. oli kirjoittanut hänelle; hän oli voittanut oikeusjuttunsa; hän muisteli kiitollisena niitä palveluksia, joita Ellénore oli hänelle tehnyt, ja heidän kymmenvuotista yhdessäoloaan. Hän tarjosi Ellénorelle puolet omaisuudestaan, ei rakentaakseen uudestaan suhdetta hänen kanssaan, koska se ei ollut enää mahdollista, vaan sillä ehdolla, että hän luopuisi siitä kiittämättömästä ja kavalasta miehestä, joka oli heidät erottanut. "Minä olen vastannut", sanoi hän minulle, "ja arvaatte kyllä, että kieltäydyin." Arvasin sen liiankin hyvin. Olin liikutettu, mutta epätoivoissani tästä uudesta uhrauksesta, jonka Ellénore minun vuokseni teki. En kuitenkaan uskaltanut ruveta väittämään vastaan: yritykseni siihen suuntaan olivat aina olleet niin tuloksettomia! Lähdin tuumiskelemaan, mille kannalle minun nyt piti asettua. Se oli minulle selvää, että meidän suhteestamme täytyi tulla loppu. Minulle se oli tuskallinen, hänelle se kävi vahingolliseksi; ainoastaan minä olin estämässä häntä saavuttamasta mukavaa asemaa ja sitä arvonantoa, joka maailmassa ennemmin tai myöhemmin seuraa rikkautta; ainoastaan minä olin erottamassa häntä hänen lapsistaan: käyttäytymiseni ei omissa silmissänikään enää ollut anteeksi annettava. Seurata hänen tahtoaan tässä asiassa ei ollut enää jalomielisyyttä, vaan rikollista heikkoutta. Minä olin luvannut isälleni vapautua heti, kun en enää olisi välttämätön Ellénorelle. Minun oli vihdoinkin aika lähteä virkauralle, alottaa toimelias elämä, hankkia edes joitakin ansioita ihmisten kunnioitukseen nähden, ruveta kunniakkaalla tavalla viljelemään lahjojani. Palasin Ellénoren luo siinä, niinkuin uskoin, järkähtämättömässä mielessä, että pakottaisin hänet myöntymään kreivi de P:n tarjoukseen ja että, jos asia vaati, ilmoittaisin hänelle suoraan, etten enää rakastanut häntä.
"Rakas ystävä", sanoin minä hänelle, "jonkun aikaa voi kyllä taistella kohtaloaan vastaan, mutta lopuksi täytyy kuitenkin aina alistua. Yhteiskunnan lait ovat voimakkaammat kuin ihmisten tahto; valtavimmatkin tunteet murtuvat olosuhteiden pakosta. Turhaan koettaa ihminen itsepäisesti totella vain sydämensä ääntä; ennemmin tai myöhemmin on hänen pakko kuunnella järkeä. Minä en voi teitä enää kauemmin pidättää tässä asemassa, joka on yhtä arvoton teille kuin minulle; minä en voi sitä tehdä en teidän enkä itseni vuoksi."
Sikäli kuin puhuin, Ellénoreen lainkaan katsahtamatta, tunsin ajatusteni käyvän yhä epävarmemmiksi ja päätökseni horjuvan. Tahdoin vielä kerran koota voimani ja jatkoin hätäisellä äänellä:
"Minä olen aina oleva ystävänne; olen aina tunteva teitä kohtaan mitä syvintä kiintymystä. Nämä kaksi vuotta, jonka ajan suhteemme on kestänyt, eivät koskaan tule haihtumaan muistostani; ne tulevat aina olemaan elämäni kaunein aika. Mutta rakkautta, tuota aistien hurmaa, tuota tahdostamme riippumatonta huumausta, joka saa unohtamaan kaikki velvollisuudet, kaikki omat harrastukset, sitä en enää tunne."
Odotin hyvän aikaa hänen vastaustaan rohkenematta luoda katsettani häneen. Kun vihdoin häneen katsahdin, oli hän liikkumaton; hän tuijotti kaikkiin esineisiin ympärillään ikäänkuin hän ei olisi tuntenut niistä ainoatakaan; tartuin hänen käteensä; se oli kylmä. Hän työnsi minut luotaan.
"Mitä te tahdotte minusta", sanoi hän minulle; "enkö ole yksin, yksin koko maailmassa, yksin ilman ainoatakaan olentoa, joka minua ymmärtää? Mitä on teillä vielä minulle sanottavaa? Ettekö jo ole sanonut kaikkea? Eikö kaikki jo ole lopussa, lopussa auttamattomasti? Jättäkää minut, menkää luotani; ettekö te sitä juuri toivokin?"
Hän aikoi poistua, hän horjui; koetin pidättää häntä; hän kaatui tiedottomana jalkoihini; nostin hänet käsivarsilleni, suutelin häntä, koetin palauttaa häntä tajuihin.
"Ellénore", huudahdin, "palatkaa tajuihinne, palatkaa minun luokseni; minä rakastan teitä oikealla rakkaudella, mitä hellimmällä rakkaudella. Minä petin teitä vain siksi, että voisitte valita vapaammin."
Oi, sydämen herkkäuskoisuutta, sinä olet selittämätön! Nämä yksinkertaiset sanat, jotka niin moni edellinen puheeni todisti vääriksi, palauttivat Ellénoreen elämän ja luottamuksen; hän pyysi minun sanomaan ne yhä uudestaan ja uudestaan: hän näytti hengittävän niitä ahneesti. Hän uskoi minua: hän huumautui omasta rakkaudestaan, jota hän luuli meidän yhteiseksi; hän vakuutti järkähtämättömästi pysyvänsä siinä, mitä hän oli vastannut kreivi de P:lle, ja minä olin sidottu lujemmin kuin milloinkaan.
Kolme kuukautta myöhemmin ilmaantui uusi mahdollisuus muutokseen Ellénoren elämässä. Erään tuollaisen valtiollisen vaiheen johdosta, jotka ovat niin tavallisia puolueiden järkyttämissä tasavalloissa, pääsi hänen isänsä jälleen Puolaan ja sai takaisin omaisuutensa. Vaikkakaan hän ei juuri ollenkaan tuntenut tytärtään, jonka äiti oli vienyt Ranskaan kolmen vuotiaana, halusi hän nyt saada hänet vakituisesti luokseen asumaan. Hän ei ollut kuullut Ellénoren seikkailuista kuin vain joitakin hämäriä huhuja Venäjällä, jossa hän oli asunut koko maanpakonsa ajan. Ellénore oli hänen ainoa lapsensa: hän pelkäsi yksinäisyyttä, hän kaipasi hoitoa; hän ei parempaa pyytänyt kuin saada selville tyttärensä asuinpaikan, ja heti kun hän sen oli saanut tietää, pyysi hän tätä hartaasti saapumaan luokseen. Ellénore ei voinut olla todenteolla kiintynyt isään, jota hän ei muistanut nähneensä. Siitä huolimatta tunsi hän velvollisuutensa olevan totella; täten hän turvasi lapsilleen suuren omaisuuden ja hankki itselleenkin takaisin sen arvoaseman, jonka hänen onnettomuutensa ja oma käytöksensä olivat häneltä riistäneet; mutta hän ilmoitti minulle jyrkästi, että hän ei matkustaisi Puolaan, ellen minä seuraisi mukana.
"Minä en ole enää", sanoi hän minulle, "siinä ijässä, jolloin sielu avautuu uusille vaikutelmille. Isäni on minulle outo. Jos jään tänne, löytää hän muita, jotka ympäröivät hänet huolenpidollaan; hän on tuleva siten aivan yhtä onnelliseksi. Minun lapseni saavat hra de P:n omaisuuden. Minä tiedän kyllä, että kaikki tulevat minua soimaamaan, minua pidetään kiittämättömänä tyttärenä ja tunteettomana äitinä: mutta olen liian paljon kärsinyt; minä en ole enää niin nuori, että ihmisten mielipiteillä olisi suurtakaan valtaa minuun. Jos päätökseni tuntuu jollakin tavoin julmalta, niin syyttäkää, Adolphe, siitä itseänne. Jos voisin kuvitella teidät toiseksi kuin mitä olette, niin kentiespä suostuisin eroon, jonka katkeruutta lievittäisi pian koittavan suloisen ja kestävän yhdessäolon ajatus; mutta te ette sen parempaa pyytäisi kuin saada kuvitella minun elävän kahden sadan peninkulman päässä itsestänne, tyytyväisenä ja rauhallisena, perheeni helmassa ja ylellisyydessä. Te kirjoittelisitte siitä asiasta minulle järkeviä kirjeitä, jotka jo aivan näen silmissäni; ne murtaisivat sydämeni; en tahdo antautua siihen leikkiin. Minulla ei ole sitäkään lohdutusta, että tietäisin voineeni uhraamalla koko elämäni herättää teissä sellaisen tunteen, jonka olisin ansainnut; mutta te olette joka tapauksessa ottanut tämän uhrin vastaan. Minä kärsin jo aivan kylliksi teidän käytöksenne penseydestä ja meidän keskinäisen suhteemme kuivakiskoisuudesta; minä siedän nämä kärsimykset, jotka te laskette kannettavakseni, minä en vapaaehtoisesti tahdo kutsua esiin uusia."
Ellénoren äänessä ja sävyssä oli jotakin ankaraa ja tuimaa, joka ilmaisi pikemminkin lujaa päätöstä kuin syvää ja liikuttavaa tunnetta. Jonkun aikaa oli hän ollut aina jo etukäteen ärtynyt pyytäessään minulta jotakin, aivan kuin olisin jo antanut kieltävän vastauksen. Hän vallitsi minun tekojani, mutta hän tiesi, että minun arvostelukykyni ei niitä hyväksynyt. Hän olisi tahtonut tunkeutua ajatusteni salaisimpaan pyhäkköön murtaakseen siellä eräänlaisen salatun vastarinnan, joka raivostutti häntä. Puhuin hänelle asemastani, isäni tahdosta, omasta halustani; rukoilin, kiivastuin. Ellénore oli järkähtämätön. Koetin vedota hänen jalomielisyyteensä, ikäänkuin ei rakkaus olisi kaikista tunteista itsekkäin ja niin muodoin myös loukattuna vähimmin jalomielinen. Tein sellaisenkin ihmeellisen yrityksen, että koetin hellyttää häntä kuvaamalla, kuinka onneton minä olisin jäädessäni hänen luokseen; onnistuin vain vimmastuttamaan hänet, siinä kaikki. Lupasin tulla häntä tervehtimään Puolaan; mutta hän näki näissä lupauksissa, joissa ei ollut innostusta eikä välittömyyttä, vain kärsimättömän halun päästä hänestä erilleni.
Kokonaisen vuoden olimme jo asuneet Cadenissa tilanteemme mitenkään muuttumatta. Kun Ellénore näki minut synkkänä tai alakuloisena, tuli hän ensin murheelliseksi, sitten loukkaantui ja sai soimauksillaan minut houkutelluksi tunnustamaan, että olin väsynyt, jonka seikan olisin tahtonut salata. Minua puolestani harmitti, aina kun Ellénore näytti tyytyväiseltä, nähdä hänen nauttivan olomuodosta, joka maksoi minun onneni hinnan, ja minä häiritsin tätä hänen lyhytaikaista nautintoaan vihjauksilla, jotka valaisivat hänelle minun sisäisen mielentilani. Me ahdistimme siis toisiamme vuorotellen epäsuorilla lauseilla peräytyäksemme sitten taas ylimalkaisten vastaväitteiden ja epämääräisten puolustelujen turviin ja vaietaksemme. Sillä me tiesimme niin hyvin molemmin puolin, mitä me aioimme toisillemme sanoa, että me vaikenimme päästäksemme sitä kuulemasta. Joskus jompikumpi meistä oli valmis antamaan myöten, mutta aina laiminlöimme otollisen hetken lähestyä toisiamme. Meidän epäluuloiset ja haavoittuneet sydämemme eivät enää löytäneet toisiaan.
Kysyin useasti itseltäni, minkätähden yhä jäin tuohon noin tuiki kiusalliseen asemaan: vastasin siihen, että jos lähtisin Ellénoren luota, seuraisi hän minua, ja niin olisin aiheuttanut taas uuden uhrauksen hänen puoleltaan. Vihdoin tulin siihen päätökseen, että täytyi vielä tehdä hänelle mieliksi viimeisen kerran ja että sitten, kun kerran olin hänet jälleen saattanut perheensä helmaan, ei hän voisi enää mitään vaatia. Olin juuri ehdottamaisillani hänelle sitä, että saattaisin hänet Puolaan, kun hän sai ilmoituksen, että hänen isänsä äkkiä oli kuollut. Hän oli määrännyt Ellénoren ainoaksi perillisekseen, mutta eräät myöhemmät kirjeet olivat ristiriidassa hänen jälkisäädöksensä kanssa ja jotkut etäiset sukulaiset uhkasivat niiden nojalla kumota sen. Huolimatta siitä, että Ellénore ja hänen isänsä olivat melko vieraita toisilleen, vaikutti tämä kuolemantapaus häneen tuskallisesti: hän syytti itseään siitä, että hän oli hyljännyt isänsä. Eikä aikaakaan niin hän jo syytti minua omasta virheestään.
— Te olette saanut minut laiminlyömään pyhän velvollisuuden, sanoi hän minulle. Nyt ei ole kysymys muusta kuin omaisuudestani: sen uhraaminen on minulle vieläkin helpompaa. Minä en totta tosiaan matkusta yksinäni maahan, jossa en tapaa muita kuin vihollisia.
— Minä en ole tahtonut, vastasin minä hänelle, että te laiminlöisitte mitään velvollisuutta; olisinpa päinvastoin toivonut, tunnustan sen suoraan, että olisitte suvainnut joskus muistaa, että minunkin oli tuskallista laiminlyödä omiani; tätä oikeudenmukaisuutta olen teiltä turhaan odottanut. Minä taivun tahtoonne, Ellénore; teidän etunne on tärkeämpi kuin kaikki muut asianhaarat. Me matkustamme yhdessä milloin vain haluatte.
Me lähdimme todellakin matkaan. Matkan suoma virkistys, vaihteleva ympäristö ja ponnistelumme itsemme hillitsemiseksi toivat seurusteluumme aika-ajoin jonkin verran vanhaa sydämellisyyttä. Pitkällinen tottumus toisiimme, ja kaikki ne moninaiset kohtalot, jotka olimme yhdessä kokeneet, olivat liittäneet joka sanaan, melkeinpä joka eleeseen muistoja, jotka siirsivät meidät äkkiä menneisyyteen ja jotka vasten tahtoammekin täyttivät sydämemme liikutuksella, aivan samoin kuin salamat iskevät halki yön silti sitä hälventämättä. Me elimme, niin sanoakseni, jonkinlaisten sydämen muistelojen pohjalta, jotka olivat siksi voimakkaita, että eron ajatus tuntui meistä tuskalliselta, mutta kuitenkin siksi heikkoja, että ne eivät voineet onnellistuttaa yhdessäoloamme. Minä antauduin näille tunnelmille levätäkseni tavallisesta pakkovirityksestäni. Olisin tahtonut antaa Ellénorelle sellaisia hellyydenosoituksia, jotka olisivat tyydyttäneet häntä; väliin aloin puhua hänen kanssaan entistä rakkauden kieltä; mutta nämä tunnelmat ja tämä kielenkäyttö muistuttivat noita kelmeitä ja värittömiä lehtiä, jotka riutuen puhkeavat juurettoman puun oksista kuin kuoleman jälkisato.
VII.
Ellénore sai, heti paikalle päästyään, hankituksi itselleen luvan ruveta sen omaisuuden haltijaksi, jota häneltä käräjöitiin pois, sillä ehdolla, ettei hän käyttäisi määräysvaltaansa ennenkuin oikeusjuttu oli päätöksessä. Hän asettui asumaan eräälle isänsä perintötilalle. Minun isäni, joka ei kirjeissään milloinkaan kosketellut mitään asiaa aivan suoraan, tyytyi höystämään ne matkaani vastaan tähdätyillä pistosanoilla.
"Olitte ilmoittanut minulle", kirjoitti hän, "että ette lähtisi matkalle. Olitte esittänyt minulle laajasti kaikki ne syyt, jotka estivät teitä lähtemästä; siksi olinkin aivan varma siitä, että te matkustaisitte. Minä en voi muuta kuin surkutella teitä siitä, että te, jolla on niin itsenäinen mielenlaatu, aina teette juuri sitä, mitä te ette tahdo. Muuten en mitenkään halua arvostella tilannetta, jota en täysin tunne. Tähän asti näytti minusta siltä kuin olisitte ollut Ellénoren suojelija ja siltä kannalta katsottuna oli teidän menettelytavassanne jotakin jaloa, joka oli kunniaksi luonteellenne, oli kiintymyksenne esine sitten millainen tahansa. Nyt ovat suhteenne toiset; nyt ette enää te suojele häntä, vaan hän suojelee teitä; te oleskelette hänen luonaan, te olette muukalainen, jonka hän tuo sukuunsa. Minä en sano mitään siitä asemasta, jonka täten valitsette itsellenne; mutta kun sillä saattaa olla hankaluutensa, tahtoisin vähentää niitä sikäli kuin minun vallassani on. Olen kirjoittanut parooni de T:lle, meidän ministerillemme siinä maassa, jossa oleskelette, suositellakseni teitä hänelle; en tiedä, suvaitsetteko käyttää hyväksenne tätä suositusta; nähkää siinä ainakin vain hartaan myötätuntoni osoitus, älkääkä mitenkään pitäkö sitä jonkinlaisena hyökkäyksenä itsenäisyyttänne vastaan, jota isäänne nähden aina olette osannut menestyksellä puolustaa."
Tukahdutin ne mietelmät, joita tällainen tyyli minussa herätti. Maatila, jolla Ellénoren kanssa asustin, oli vähän matkan päässä Varsovasta; lähdin kaupunkiin parooni de T:n luo. Hän otti minut vastaan ystävällisesti, kyseli minulta Puolassa oleskeluni syitä, tiedusteli suunnitelmiani; en tiennyt oikein mitä vastata hänelle. Muutamia minuutteja kesti tällaista tukalaa keskustelua, sitten hän sanoi:
— Minä tahdon puhua teille suoraan. Minä tunnen ne syyt, jotka ovat tuoneet teidät tähän maahan, isänne on ne minulle ilmoittanut; vieläpä ymmärränkin ne: ei ole ainoatakaan miestä, joka ei kerran elämässään olisi joutunut ristiriitaan toiselta puolen halutessaan rikkoa sopimattoman suhteen ja toiselta puolen pelätessään tuottaa surua sille naiselle, jota hän on rakastanut. Nuoruuden kokemattomuudesta johtuu, että paljon liioitellaan sellaisen tilanteen vaikeuksia; uskoo niin mielellään tosiksi kaikki nuo tuskan ilmaukset, joilla heikko ja tunnealtis sukupuoli korvaa kaikki voiman ja järjen menetelmät. Sydän kärsii, mutta itserakkaus nauttii sellaisesta; ja mies, joka toden teolla luulee uhrautuvansa sille epätoivolle, jonka hän on aiheuttanut, ei itse asiassa palvele kuin oman turhamaisuutensa harhakuvitelmia. Ei ole ainoatakaan intohimoista naista, jollaisia maailma on täynnä, joka ei olisi väittänyt, että hän kuolee, jos hänet hylätään; ei ole ainoatakaan, joka ei vielä olisi elossa ja joka ei olisi lohduttautunut.
Minä tahdoin keskeyttää hänet.
— Anteeksi, sanoi hän, nuori ystäväni, jos ilmaisen ajatukseni liian säälimättömästi; mutta se hyvä, mikä minulle on kerrottu teistä, lupaavat lahjanne, tuleva elämänuranne, kaikki tuo vaikuttaa sen, että tunnen velvollisuudekseni olla teiltä mitään salaamatta. Näen sieluunne, vasten tahtoannekin ja paremmin kuin te itse; te ette ole enää rakastunut siihen naiseen, joka teitä vallitsee ja raahaa mukanaan; jos te rakastaisitte häntä vielä, ette olisi tullut minun luokseni. Te tiesitte, että isänne oli kirjoittanut minulle; saatoitte helposti aavistaa, mitä minulla oli teille sanottavana; te ette ole pahastunut kuullessanne minun suustani samoja ajatuksia, joita itse itsellenne lakkaamatta toistatte ja aina turhaan. Ellénoren maine ei lainkaan ole tahraton.
— Lopettakaamme, minä pyydän, vastasin minä, tämä hyödytön keskustelu. Onnettomat olosuhteet ovat voineet vaikuttaa Ellénoren varhaisempiin vuosiin; ihmiset voivat saada epäedullisen käsityksen hänestä valheellisen varjon nojalla; mutta minä olen tuntenut hänet jo kolme vuotta, ja koko maan päällä ei ole sen ylevämpää sielua, jalompaa luonnetta, ei puhtaampaa eikä alttiimpaa sydäntä.
— Kuten haluatte, vastasi hän, mutta tuollaisiin vivahduksiin ei yleinen mielipide kiinnitä huomiota. Tosiasiat puhuvat lahjomatonta kieltään, ne ovat kaikkien tiedossa; jos kiellättekin minua niihin kajoamasta, niin luuletteko sillä voivanne ne hävittää? Kuulkaahan jatkoi hän: tässä maailmassa täytyy jokaisen tietää, mitä hän tahtoo. Te ette kai nai Ellénorea?…
— En tietenkään, huudahdin; hän itsekään ei ole sitä koskaan halunnut!
— Mitä siis aiotte tehdä? Hän on kymmenen vuotta teitä vanhempi; te olette kahdenkymmenen kuuden vuotias; te hoidatte häntä vielä kymmenen vuotta; hän tulee vanhaksi; te olette päässyt elämänne keskipäivään ehtimättä mitään alkaa, mitään lopettaa, joka tyydyttäisi teitä. Ikävystyminen valtaa teidät; hän käy huonotuuliseksi; hän miellyttää teitä päivä päivältä yhä vähemmän; te olette hänelle päivä päivältä yhä välttämättömämpi: ja koko teidän ylhäinen syntyperänne, suuri varallisuutenne, hienostunut älynne ei ole johtanut sen parempaan tulokseen kuin että vetelehditte joutilaana jossakin Puolan loukossa, ystävienne unohtamana, maineettomana, naisen kiduttamana, naisen, joka ei koskaan, teitte te mitä tahansa, kuitenkaan tule olemaan tyytyväinen teihin. Lisään vain yhden seikan ja sitten emme enää milloinkaan palaa tähän aiheeseen, joka on teille kiusallinen. Kaikki tiet ovat teille avoinna, kirjallisuus, sotalaitos, hallitus; teillä on edessänne mitä loistavimmat avioliittomahdollisuudet; te olette luotu menemään ties' kuinka pitkälle: mutta painakaa tarkkaan mieleenne, että teidän ja kaiken menestymisen välillä on yksi yli pääsemätön este ja että tämä este on Ellénore.
— Olen luullut olevani velvoitettu, herra ministeri, vastasin minä hänelle, kuuntelemaan teitä keskeyttämättä; mutta velvollisuuteni itseäni kohtaan on myös ilmoittaa teille, että ette mitenkään ole onnistunut muuttamaan minun kantaani. Ei kukaan muu kuin minä, toistan sen vielä kerran, kykene oikein arvostelemaan Ellénorea; ei kukaan muu osaa kyllin panna arvoa hänen tunne elämänsä aitouteen ja syvyyteen. Olen hänen kanssaan niin kauan kuin hän tarvitsee minua. Ei mikään ulkonainen menestys voisi lohduttaa minua, jos olisin jättänyt hänet onnettomuuteen; ja vaikkapa minun täytyisikin supistaa elämänurani siihen, että olen hänelle tukena, rohkaisen häntä hänen vaikeuksissaan, kiedon hänet hellyyteeni häntä väärin tuomitsevan yleisen mielipiteen halveksintaa vastaan, en sittenkään katsoisi käyttäneeni elämääni hyödyttömästi.
Nämä sanat sanottuani lähdin; mutta ihme ja kumma: tunne, joka ne minulle saneli, vaihtui niin nopeasti, että tuskin olin ehtinyt ne lausua, kun se jo oli sammunut! Halusin palaamalla jalkaisin viivyttää sitä hetkeä, jolloin taas tapaisin tuon saman Ellénoren, jota juuri olin puolustanut; harppasin kiireesti kaupungin läpi: minulla oli tarve olla yksin.
Päästyäni maaseudulle hidastutin kulkuani ja tuhannet ajatukset risteilivät aivoissani. Nuo turmiolliset sanat: "Teidän ja kaiken menestymisen välillä on yksi ylipääsemätön este ja tämä este on Ellénore", kaikuivat korvissani. Heitin pitkän ja kaihomielisen silmäyksen siihen aikaan, joka ijäksi oli häipynyt taakseni; muistelin nuoruuteni toivoja, sitä lujaa luottamusta, mikä minulla ennen oli omaan kykyyni vallita tulevaisuuttani, sitä kiitosta, minkä olin niittänyt ensimäisistä kokeistani, sitä maineen aamuruskoa, jonka olin nähnyt kajastavan ja katoavan. Toistin itsekseni useiden opintotoverieni nimiä, joita olin kohdellut ylpeällä halveksinnalla ja jotka pelkästään hellittämättömän työn ja säännöllisen elämän voimasta olivat jättäneet minut kauas taakseen menestymisen, arvon ja kunnian tiellä: oma toimettomuuteni ahdisti minua kuin painajainen. Kuten saiturit aarteita kootessaan kuvittelevat kaikkea sitä hyvää, mitä näillä aarteilla voisi ostaa, edusti Ellénore minun silmissäni nyt luopumusta kaikista niistä menestysmahdollisuuksista, mitä minulla muuten olisi ollut. Minä en surrut ainoastaan yhtä elämänuraa: kun en ollut yrittänyt ainoatakaan, surin niitä kaikkia. Kun en koskaan ollut koetellut voimiani, kuvittelin niitä rajattomiksi ja kiroilin niitä; olisin toivonut, että luonto olisi luonut minut heikoksi ja keskinkertaiseksi säästääkseen minulta ainakin tunnonvaivat siitä, että halvensin itseäni tahallisesti. Jokainen kiitos, jokainen hyväksyntä, joka minulle oli annettu lahjakkaisuudestani tai tiedoistani, tuntui minusta sietämättömältä soimaukselta, aivan kuin olisin kuullut ihailtavan vankityrmään kahlitun voimailijan väkeviä käsivarsia. Jos yritin rohkaista mieltäni vakuuttamalla itselleni, että toiminnan aika ei vielä ollut ohitse, nousi Ellénoren kuva eteeni kuin haamu työntäen minut takaisin tyhjyyteen; hetkittäin raivosin häntä vastaan, mutta kumma kyllä ei tämä raivo laisinkaan vähentänyt sitä kauhua, jota tunsin ajatellessani, että voisin murhetuttaa häntä.
Väsyneenä näihin katkeriin tuntemuksiin alkoi sieluni äkkiä etsiä lohtua vastakkaisista tunnelmista. Eräät sanat, jotka parooni de T. ehkä sattumalta oli lausunut rauhallisen ja onnellisen avioliiton mahdollisuuksista, saivat minut mielikuvituksessani rakentamaan kuvan ihanteellisesta elämäntoverista. Ajattelin kaikkea sitä lepoa, arvonantoa, jopa riippumattomuuttakin, minkä sellainen kohtalo minulle tarjoaisi; sillä ne kahleet, joita jo niin kauan aikaa olin kantanut, sitoivat minua tuhat kertaa enemmän kuin mitä laillisesti vahvistettu liitto olisi tehnyt. Kuvittelin isäni iloa; halusin kärsimättömästi saada jälleen isänmaassani ja vertaisteni seurapiirissä sen paikan, mikä minulle kuului; kuvittelin, kuinka ankaran säädyllisellä ja moitteettomalla käytöksellä taittaisin kärjen kaikilta niiltä tuomioilta, joita kylmä ja pintapuolinen pahansuopaisuus oli minusta langettanut, kaikilta niiltä moitteilta, joilla Ellénore minua kiusasi.
Alituisesti hän minua syyttää, sanoin itsekseni, kovasydämiseksi, kiittämättömäksi ja armottomaksi. Oi, jospa taivas olisi suonut minulle sellaisen naisen, jonka olisin voinut sopivaisuuden muotoja loukkaamatta tunnustaa vaimokseni, jota isäni ei olisi hävennyt omaksua tyttärekseen, niin olisin ollut maailman onnellisin ihminen saadessani tehdä hänet onnelliseksi! Tämä lemmenherkkyys, jota ymmärretään väärin sentähden että se on sairas ja loukattu, jolta vaatimalla vaaditaan ilmaisuja, joita sydämeni ei voi antaa kiivastelevalle ja uhkailevalle vaatijalle, kuinka se olisikaan suloista rakastetun olennon seurassa, joka kanssani viettäisi säännöllistä ja kunnioitettua elämää! Mitä kaikkea olenkaan tehnyt Ellénoren tähden! Hänen vuokseen olen jättänyt maani ja sukuni; hänen vuokseen olen tuottanut surua vanhalle isälle, joka vieläkin huokailee kohtaloani tuolla kaukana; hänen vuokseen asun nyt näillä seuduin, jossa nuoruuteni hupenee hukkaan yksinäisyydessä, vailla kunniaa, mainetta ja iloa: jos olen tehnyt näin paljon uhrauksia ilman rakkautta tai velvollisuutta, niin eikö se todista, mitä kaikkea rakkaus ja velvollisuus saisivatkaan minut tekemään? Jos näin suuresti pelkään tuottaa tuskaa naiselle, joka ei vallitse minua muulla kuin tuskallaan, niin kuinka hellävaroin karkoittaisinkaan kaiken murheen ja huolen siltä, jolle voisin julkisesti uhrautua ilman omantunnonvaivoja ja arkailuja! Miten toisenlaiselta kuin nyt näyttäisinkään silloin! Miten tämä katkeruus, josta minua aina syytetään, sentähden että sen vaikuttimet ovat tuntemattomat, nopeasti kaikkoaisi minusta! Miten minä olisinkaan kiitollinen taivaalle ja hyväntahtoinen ihmisille!
Näin puhelin; silmäni kyyneltyivät; tuhannet muistot ryöppysivät kuin kosket sieluuni; suhteeni Ellénoreen oli tehnyt minulle kaikki nämä muistot innoittaviksi. Kaikki, mikä suinkin muistutti minulle lapsuudestani, niistä paikoista, joissa olin viettänyt varhaisimmat vuoteni, ensimäisistä leikkitovereistani, ijäkkäistä vanhemmistani, jotka olivat tuhlanneet minulle ensi hellyyden osoituksia, kaikki haavoitti mieltäni ja koski sydämeeni: olin pakotettu torjumaan luotani aivan kuin rikolliset ajatukset kaikkein viehkeimmät kuvat, kaikkein luonnollisimmat toivomukset. Se elämäntoveri, jonka mielikuvitukseni äkkiä oli luonut minulle, sitävastoin liittyi kaikkiin näihin kuvitelmiini, antoi pyhityksensä kaikille näille toivomuksille; hän yhtyi kaikkiin velvollisuuksiini, kaikkiin iloihini, kaikkiin mielihaluihini; hän muodosti sillan nykyisestä elämästäni tuohon nuoruuden kauteen, jolloin toivo välkytteli edessäni niin laajaa tulevaisuutta ja josta Ellénore oli minut erottanut kuin kuilu. Pienimmätkin yksityiskohdat, mitättömimmätkin esineet kuvastuivat jälleen muistooni; näin kuin silmieni edessä vanhanaikaisen linnan, jossa olin asunut isäni kanssa, metsät, jotka sitä ympäröivät, virran, joka huuhteli sen muureja, vuoret, jotka reunustivat kotoista taivaanrantaa; kaikki nuo seikat tuntuivat minusta nyt niin läheisiltä, niin eläviltä, että ne saivat minut tuskaisasti värähtämään; ja mielikuvitukseni loihti näihin puitteisiin nuoren, viattoman olennon, joka kaunisti ja henkevöitti niitä toivolla. Harhailin tällaiseen haaveiloon vaipuneena, yhäti vailla mitään varmaa suunnitelmaa, myöskään päättämättä lopettaa suhdettani Ellénoreen, tajuten todellisuutta vain hämärästi ja epäselvästi, jotensakin samassa tilassa kuin murheen murtama ihminen, joka on nähnyt lohdullisen unen ja joka aavistaa, että tämä unelma on katkeava. Havaitsin äkkiä Ellénoren linnan, jota huomaamattani olin lähestynyt, pysähdyin, käännyin toisaalle: olin onnellinen voidessani viivyttää sitä hetkeä, jolloin taas kuulisin hänen äänensä.
Päivä painui mailleen: taivas oli kuulaan heleä; seutu tyhjeni; ihmiset olivat lopettaneet työnsä: he jättivät luonnon omiin hoteisiinsa. Ajatukseni saivat vähitellen yhä vakavamman ja jylhemmän värityksen. Yön hetki hetkeltä sakenevat varjot ja tuo minua ympäröivä suuri hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin joku etäinen ääni katkaisi, loivat minuun mielikuvaryöppyni jälkeen tyynemmän ja juhlallisemman mielialan. Annoin katseeni liitää pitkin harmahtuvaa taivaanrantaa, jonka ääriviivoja en enää erottanut ja joka juuri siksi antoi minulle ikäänkuin jonkinlaisen äärettömyyden tunnelman. En ollut kokenut mitään tällaista pitkään aikaan: hautoen lakkaamatta mielessäni henkilökohtaisia asioita, katse aina kohdistettuna omaan tilanteeseeni, olin vierautunut kaikista yleisistä aatteista; en ajatellut muuta kuin Ellénorea ja itseäni: Ellénorea, joka herätti minussa väsymyksen sekaista sääliä, itseäni, jota en enää voinut vähääkään kunnioittaa. Olin alentunut niin sanoakseni erään uudenlaisen itsekkyyden, raukkamaisen, tyytymättömän ja nöyryytetyn itsekkyyden ikeeseen; olin iloinen ja kiitollinen siitä, että minussa oli herännyt ajatuksia, jotka kuuluivat toiselle tasolle, että vielä kykenin unohtamaan itseni ja antautumaan epäitsekkäiden mietteiden valtaan; sieluni tuntui ikäänkuin nousevan pitkästä ja häpeällisestä alennustilasta.
Melkein koko yö kului näin. Kuljeskelin määrää vailla; astelin halki peltojen ja metsien, ohi nukkuvien kylien. Silloin tällöin pilkahteli jostakin etäisestä asunnosta kalpea valojuova pimeyden puhki. Tuolla, puhuin itsekseni, kenties joku onneton paraillaan vääntelehtii tuskissaan tai kamppailee kuoleman kanssa, tuon selittämättömän kuoleman mysteerion kanssa, josta ei jokapäiväinen kokemuskaan näy vielä saaneen ihmisiä vakuutetuksi, joka on kaikkien varma päämäärä, mutta joka ei lohduta eikä rauhoita meitä, jonka kuittaamme tavaksi tulleella välinpitämättömyydellä ja ohimenevällä kauhulla! Ja minäkin, jatkoin itsekseni, olen mukautunut tähän mielettömään epäjohdonmukaisuuteen! Kapinoin elämää vastaan, ikäänkuin ei elämä loppuisikaan. Kylvän onnettomuutta ympärilleni voittaakseni muutamia kurjia vuosia, jotka aika piankin minulta riistää! Oh, parasta luopua noista hyödyttömistä ponnistuksista, nauttia vain nähdessään ajan häipyvän, päiviensä kiiruhtavan pois yhden toisensa perästä, pysyä liikkumattomana, jo puoleksi kuluneen elämän välinpitämättömänä tarkastelijana; entä sitten jos se ryöstetään ja särjetään: ei ainakaan voida pidentää sitä! Maksaako vaivaa taistella sen puolesta?
Kuoleman ajatus on aina vaikuttanut minuun syvästi. Se on aina riittänyt heti tyynnyttämään kiihkeimmätkin mielenmyrskyni; nytkin sillä oli tavanmukainen vaikutuksensa: mielialani Ellénorea kohtaan tuli vähemmän katkeraksi. Koko ärtymykseni katosi; koko tästä houre-yöstä ei minulle jäänyt muuta vaikutelmaa kuin suloinen, melkein rauhaisa tunnelma: kentiespä myös ruumiillinen väsymys, jota tunsin, osaltaan lisäsi tätä levollisuuden tunnetta.
Päivä alkoi koittaa; erotin jo esineet. Huomasin olevani jotensakin etäällä Ellénoren asunnosta. Saatoin kuvitella hänen levottomuuttaan ja joudutin askeleitani kiirehtiäkseni hänen luokseen niin paljon kuin väsymykseltäni jaksoin, kun vastaani tuli ratsastaja, jonka hän oli lähettänyt minua etsimään. Tämä kertoi, että Ellénore oli kaksitoista tuntia ollut mitä suurimman pelon vallassa, että hän käytyään Varsovassa ja etsiskeltyään kaikki lähiseudut oli palannut kotiin sanoin kuvaamattomassa tuskassa ja että kylän asukkaat olivat joka taholta lähteneet ulos minua etsiskelemään. Tämä kertomus vaikutti minuun ensin jokseenkin tuskastuttavasi ja kiusallisesti. Minua harmitti olla noin Ellénoren pääsemättömän valvonnan alaisena. Turhaan sanoin itselleni, että tämä kaikki johtui vain hänen rakkaudestaan: eikö tämä rakkaus ollut juuri koko onnettomuuteni syy? Kuitenkin onnistui minun voittaa itsessäni tämä tunne, jota en hyväksynyt. Tiesin, että hän oli hätäytynyt ja onneton. Nousin hevosen selkään. Nopeasti ratsastin sen välimatkan, mikä meidät erotti. Hän otti minut vastaan rajattomalla riemulla. Hänen liikutuksensa liikutti minua. Meidän keskustelumme oli lyhyt, sillä hän muisti kohta, että minä olin levon tarpeessa; ja minä jätin hänet sanomatta ainakaan tällä kertaa mitään, joka olisi voinut pahoittaa hänen mieltään.