VIII.
Seuraavana aamuna nousin samanlaisten mietteiden ahdistamana kuin mitkä olivat vaivanneet minua edellisenäkin päivänä. Ja seuraavina päivinä levottomuuteni vain kasvoi; tuloksettomasti koetti Ellénore päästä perille sen syystä, minä vastailin yksikantaan ja vältellen hänen kiivaisiin kysymyksiinsä pidin taipumattomasti puoliani hänen kiihkeää tunkeiluaan vastaan tietäen liiankin hyvin, että avomielisyydestäni koituisi vain hänelle tuskaa ja että hänen tuskansa veisi minut taas uuteen teeskentelyyn.
Levottomana ja kummissaan hän turvautui erään ystävättärensä apuun saadakseen selville sen asian, jota hän väitti minun salaavan itseltään; toivoen itsekin erehtyvänsä hän etsi tosiasiaa sieltä, missä ei ollut kysymys muusta kuin tunteesta. Tämä ystävätär puheli minulle minun omituisen oikullisesta mielenlaadustani, siitä, kuinka visusti torjuin mielestäni kaikki pysyväisen liiton ajatukset, siitä selittämättömästä halusta, mikä minulla oli eroon ja yksinäisyyteen. Minä kuuntelin häntä hyvän aikaa vaieten; tähän hetkeen asti en ollut maininnut kenellekään ihmiselle mitään siitä, etten enää rakastanut Ellénorea; suuni ei tahtonut suostua tähän tunnustukseen, joka tuntui minusta katalalta. Kuitenkin teki mieleni puolustautua; minä kerroin varovaisesti tarinani antaen mitä suurimman tunnustuksen Ellénorelle, myöntäen käyttäytymiseni epäjohdonmukaiseksi ja selittäen sen johtuvaksi vaikeasta asemastamme, mutta päästämättä suustani ainoatakaan sellaista sanaa, joka olisi selvästi ilmaissut, että todellinen vaikeus minun puoleltani oli rakkauden puutos. Nainen, joka kuunteli minua, tuli liikutetuksi tarinastani; hän näki jalomielisyyttä siinä, mitä minä nimitin heikkoudeksi, onnettomuutta siinä, mitä minä nimitin kovuudeksi. Samat selitykset, jotka saivat intohimoisen Ellénoren raivostumaan, tekivät vakuuttavan vaikutuksen hänen puolueettomaan ystävättäreensä. Ihminen on aina niin oikeudenmukainen silloin, kun asia ei koske häntä itseään. Kuka lienettekin, älkää milloinkaan antako toisten haltuun sydämenne asioita; sydän yksin voi ajaa omaa asiaansa: se yksin tuntee haavojensa syvyyden; jokainen vieras välittäjä muuttuu tuomariksi; hän erittelee, hän hieroo sovintoa; hän ymmärtää välinpitämättömyyden; hän otaksuu sen mahdolliseksi, hän tunnustaa sen mahdottomaksi välttää; juuri sillä hän sitä puolustaa, ja välinpitämättömyys saa täten, suureksi hämmästyksekseen, oikeutuksen leiman omissa silmissään. Ellénoren soimaukset olivat saaneet minut vakuutetuksi siitä, että olin syyllinen; siltä, joka luuli pitävänsä Ellénoren puolta, sain tietää että, olin ainoastaan onneton. Tulin viekoitelluksi avaamaan sydämeni kokonaan: minä myönsin, että tunsin Ellénorea kohtaan kiintymystä, myötätuntoa, sääliä, mutta lisäsin samalla, että rakkaus ei ollut minään tekijänä niissä velvollisuuksissa, joilla itseäni raskautin. Tämä totuus, jonka siihen asti olin kätkenyt sydämeeni ja jota vain joskus suuttumuksen ja ärtymyksen tilassa olin väläyttänyt Ellénorelle, muuttui nyt omissa silmissänikin tosiperäisemmäksi ja varmemmaksi ainoastaan siitä syystä, että toinen ihminen oli saanut sen tietoonsa. Ottaa suuren askeleen, ratkaisevan askeleen, jos äkkiä paljastaa kolmannen henkilön katseille kahdenkeskeisen hellän suhteen salasokkelot; päivänvalo, joka siten tunkee tähän pyhäkköön, toteaa ja päättää lopullisesti sen hävitystyön, jonka yö siihen asti kietoi varjojensa vaippaan: niinpä ruumiitkin haudassa säilyttävät usein alkuperäisen muotonsa siihen asti, kunnes ulkoilma pääsee koskettamaan niitä muuttaen ne tomuksi.
Ellénoren ystävätär lähti: en tiedä, millä tavoin hän esitti tälle meidän keskustelumme, mutta lähestyessäni salonkia, kuulin Ellénoren puhuvan hyvin kiihtyneellä äänellä; huomattuaan minut hän vaikeni. Heti senjälkeen hän alkoi eri muodoissa tuoda esiin ylimalkaisia mielipiteitä, jotka eivät itse asiassa olleet muuta kuin henkilökohtaisia hyökkäyksiä.
"Ei mikään ole sen omituisempaa", sanoi hän, "kuin eräänlainen muka ystävyydestä johtuva harrastus; on olemassa ihmisiä, jotka tunkeutuvat hoitamaan toisen asioita vain saadakseen turmella ne; he nimittävät sitä kiintymykseksi: minusta sitä mieluummin olisi kutsuttava vihaksi."
Ymmärsin helposti, että Ellénoren ystävätär oli asettunut minun puolelleni häntä vastaan ja suututtanut häntä sillä, ettei hän ollut pitänyt minua kyllin syyllisenä. Minä tunsin vetäväni yhtä köyttä toisen kanssa Ellénorea vastaan: se muodosti vielä uuden esteen sydämiemme välille.
Muutamia päiviä myöhemmin Ellénore meni vieläkin pitemmälle: hän ei vähääkään voinut hillitä itseään; heti kun hän luuli saaneensa valituksen aihetta, vaati hän suoraa päätä selitystä, välittämättä mitään hienotunteisuudesta tai laskelmista ja pitäen ilmeisesti parempana rikkoa välit kuin jatkaa pakollista salailemista. Nuo molemmat ystävättäret erkanivat epäsovussa ijäksi päiviksi.
— Minkätähden sekoittaa vieraita meidän kahdenkeskeisiin väittelyihimme? kysyin Ellénorelta. Tarvitsemmeko kolmatta voidaksemme ymmärtää toisiamme? Ja jos me emme enää ymmärrä toisiamme, kuinka voisi joku kolmas meitä siinä suhteessa auttaa?
— Olette oikeassa, vastasi hän minulle: mutta se on teidän vikanne; ennenaikaan en tarvinnut mitään välittäjää päästäkseni teidän sydämeenne.
Äkkiä ilmoitti Ellénore aikovansa muuttaa elämäntapojaan. Käsitin hänen puheistaan, että hän laski minua kalvavan tyytymättömyyden johtuvan siitä yksinäisyydestä, missä me elimme: hän vetosi ensin kaikkiin mahdollisiin vääriin selityksiin, ennenkuin taipui tyytymään oikeaan. Me vietimme kahden kesken pitkiä yksitoikkoisia iltoja mykkinä ja pahantuulisina; pitkien keskustelujen lähde oli kuivunut.
Ellénore päätti asettua kanssakäymiseen niiden aatelisperheiden kanssa, jotka asuivat naapuristossa tai Varsovassa. Minun oli helppo huomata, mitkä vaarat ja vastoinkäymiset piilivät näissä hänen suunnitelmissaan. Ne sukulaiset, jotka riitelivät häneltä pois perintöä, olivat paljastaneet hänen entiset harha-askeleensa ja levittäneet hänestä jos jonkinlaisia panettelevia juoruja. Minua hirvitti ne nöyryytykset, joita hän aikoi uhmata, ja minä koetin saada hänet luopumaan tästä yrityksestä. Minun vastaväitteeni olivat turhat; minä loukkasin hänen ylpeyttään pelonsekaisilla aavistuksillani, vaikkakin ilmaisin ne hänelle vain varovaisesti. Hän luuli, että arkailin suhdettamme, sentähden että hänen asemansa oli niin epämääräinen; siksi oli hän vain sitä innokkaampi valloittamaan itselleen kunnioitettua asemaa seuraelämässä: hänen ponnistuksensa onnistuivatkin osittain. Hänen suuri omaisuutensa, hänen kauneutensa, jota aika ei vielä ollut kuin hipaisemalla himmentänyt, yksinpä huhut hänen seikkailuistaankin, kaikki hänessä oli omiaan herättämään uteliaisuutta. Piankin oli hän saanut ympärilleen lukuisan seurapiirin; mutta salainen hämmingin ja levottomuuden tunto vaivasi häntä. Minä olin tyytymätön omaan tilanteeseeni, hän kuvitteli, että tyytymättömyyteni kohdistui hänen asemaansa; hän hääräsi siitä päästäkseen; hänen palava halunsa esti häntä tekemästä mitään laskelmia, hänen kiero asenteensa teki epätasaiseksi hänen käytöksensä ja äkkityöntöisiksi kaikki hänen toimenpiteensä. Hänellä oli tervejärkinen, mutta sangen vähän laaja ajatuskyky; hänen luonteensa kiihkeys turmeli hänen henkensä selvänäköisyyden ja hänen älynsä ahtaus esti häntä keksimästä taitavinta menettelytapaa ja tajuamasta hienoimpia vivahduksia. Ensimäisen kerran elämässään hänellä oli päämäärä; ja syöksyessään tätä määrää kohti liian kiireisesti hän ampui ohi maalin. Kuinka paljon ikävyyksiä hän nielikään minulle mitään niistä hiiskumatta! Kuinka monta kertaa minä punastuinkaan hänen tähtensä rohkenematta sitä hänelle sanoa! Sellainen mahti on ihmisten kesken pidättyvällä ja määrämittaisella käytöksellä, että olin nähnyt kreivi de P:n ystäväin kunnioittavan Ellénorea hänen rakastajattarenaan enemmän kuin mitä hänen naapurinsa nyt kunnioittivat häntä rikkaana perijättärenä, keskellä hänen omia alustalaisiaan. Ollen vuoron perään karskea ja nöyrä, milloin miellyttävän kohtelias, milloin helposti närkästyvä, oli hänen teoissaan ja sanoissaan aina ikäänkuin jotakin rajua ja levotonta, joka tuhosi häneltä ihmisten arvonannon, jota ei voi saada muulla kuin levollisuudella.
Tuodessani näin esiin Ellénoren viat syytän ja tuomitsen niistä vain itseäni. Yksi ainoa sana minun huuliltani olisi tyynnyttänyt hänet: minkätähden en voinut lausua tuota sanaa?
Me vietimme kuitenkin nyt viihtyisämpää yhdyselämää; ihmisseura vapautti meidät tavallisen ajatuspiirimme ikeestä. Me olimme kahden kesken vain silloin tällöin; ja kun meillä kummallakin oli toisiimme rajaton luottamus, paitsi siinä, mikä koski sisäisiä tunteitamme, niin sijoitimme huomiot ja tapaukset näiden tunteiden sijaan, ja keskustelumme olivat siten käyneet jälleen verrattain viehättäviksi. Mutta ei aikaakaan, niin koitui tästä uudesta elämäntavasta minulle uutta hämminkiä. Siinä ihmisparvessa, joka Ellénorea ympäröi, huomasin herättäväni ihmettelyä ja pahaa verta. Lähestyi se aika, jolloin oli langetettava päätös hänen oikeusjutussaan; vastapuoli väitti, että Ellénore oli vieroittanut itsestään isänsä sydämen lukemattomilla hairahduksillaan; minun läsnäoloni antoi tukea heidän vakuutuksilleen. Hänen ystävänsä syyttivät minun vahingoittavan hänen asiaansa. He pitivät hänen rakkauttaan minuun anteeksi annettavana, mutta syyttivät minua hienotunteisuuden puutteesta: minä käytin väärin, niin he sanoivat, tunnetta, joka minun olisi pitänyt voida suistaa. Minä yksin tiesin, että jos olisin jättänyt hänet, olisi hän seurannut kantapäilläni ja olisi jättänyt sikseen kaiken omaisuutensa huoltamisen ja kaikki varovaisuuslaskelmat rientääkseen minun jälkeeni. Minä en voinut antaa yleisön tiedoksi tätä salaisuutta; niinpä minä Ellénoren talossa näytin olevan vain vahingollinen muukalainen, joka oli esteenä niiden toimenpiteiden menestymiselle, joista hänen kohtalonsa riippui; ja niin nurinkurisesti käännettiin tosiasiat, että häntä surkuteltiin minun vaikutusvaltani uhrina, vaikka minä itse juuri olin hänen järkähtämättömien mielijohteittensa uhri.
Muuan uusi asianhaara teki tämän tuskallisen tilanteen vieläkin monimutkaisemmaksi.
Ellénoren käytöksessä ja tavoissa tapahtui äkkiä kummallinen muutos: tähän hetkeen asti hän ei ollut näyttänyt välittävän kenestäkään muusta kuin minusta; äkkiä huomasin hänen rupeavan ottamaan vastaan ja tavoittelemaan häntä ympäröiväin miesten suosiota. Tämä niin hillitty, kylmä, arkaileva nainen näytti äkkiarvaamatta aivan muuttaneen luonnettaan. Hän alkoi keimailla, jopa antaa toiveitakin moniaille nuorille miehille, joista toiset olivat ihastuneita hänen ulkomuotoonsa ja toiset, huolimatta hänen entisyydestään, täydellä todella tavoittelivat hänen kättään; hän salli heille pitkiä kahdenkeskeisiä kohtauksia; hän käytti heidän seurassaan noita epämääräisiä, mutta silti ärsyttäviä muotoja, jotka pehmeällä torjumis-otteellaan vain kehoittavat jäämään, sentähden että ne ilmaisevat enemmän päättämättömyyttä kuin välinpitämättömyyttä, enemmän empimistä kuin hylkäämistä. Sain tietää häneltä myöhemmin, ja myös tosiasiat osoittivat sen minulle, että hän toimi näin surkuteltavan ja väärän laskelman pohjalta! Hän luuli elvyttävänsä minun rakkauttani kiihoittamalla mustasukkaisuuttani; mutta kaikki oli pelkkää tuhkaan puhaltelemista, tuhkaan, jota ei enää mikään voinut lietsoa liekkiin. Kentiespä tässä laskelmassa oli hänen tietämättään myös hieman naisen turhamaisuutta! Hän oli loukkaantunut minun kylmyydestäni, hän tahtoi todistaa itselleenkin, että hän vielä osasi miellyttää. Kentiespä hän myös loppujen lopuksi tunsi jonkinlaista lohtua siinä autiossa yksinäisyydessä, mihin minä olin hänen sydämensä jättänyt, kuullessaan jälleen korvissaan rakkauden tunnustuksia, jollaisia minä en enää pitkään aikaan ollut tehnyt?
Oli kuinka tahansa, ainakaan en minä hyvään aikaan arvannut hänen oikeita vaikuttimiaan. Luulin jo näkeväni vastaisen vapauteni aamuruskon; olin siitä hyvin iloinen. Peläten jollakin harkitsemattomalla mielenliikkeellä keskeyttää tämän suuren ratkaisun valmistusta, johon kiinnitin vapautuksen toivoni, muutuin lempeämmäksi, näytin tyytyväisemmältä. Ellénore luuli lempeyttäni hellyydeksi, toivoani nähdä hänet vihdoinkin onnellisena ilman minua haluksi tehdä itse hänet onnelliseksi. Hän oli mielissään salajuonestaan. Välistä hän kuitenkin hätäytyi siitä, etten enää näyttänyt minkäänlaisia levottomuuden merkkejä; hän nuhteli minua siitä, etten millään tavoin koettanut estää näitä mielistelyjä, jotka näennäisesti uhkasivat ryöstää hänet minulta. Torjuin nämä syytökset luotani leikinlaskulla, mutta en aina saanut häntä rauhoittumaan; hänen oma luonteensa nosti väkisinkin päätään sen teeskentelyn vaipan alta, johon hän oli kietoutunut. Meidän kohtauksemme alkoivat uudestaan toisella pohjalla, mutta eivät silti vähemmän myrskyisinä. Ellénore pani minun syykseni omat vikansa, hän antoi minun ymmärtää, että yksi ainoa sana palauttaisi hänet kokonaan minun omakseni; sitten loukkaantuneena vaitiolostani hän heittäytyi uudestaan kiemailuun aivan kuin raivolla.
Etenkin tässä kohdin voidaan minua, tiedän sen hyvin, syyttää heikkoudesta. Minä tahdoin päästä vapaaksi, ja minä olisin voinutkin päästä saaden yleisen hyväksymisen menettelylleni; olin ehkä velvoitettukin vapautumaan: Ellénoren käytös oikeutti ja näytti suorastaan pakottavan minua siihen. Mutta enkö tiennyt, että tämä hänen käytöksensä oli minun aiheuttamani, enkö tiennyt, että Ellénore sydämensä syvimmässä ei ollut lakannut minua rakastamasta? Saatoinko rangaista häntä varomattomuudesta, jonka itse aiheutin, ja kylmän ulkokultaisena etsiä tästä varomattomuudesta tekosyytä hylätäkseni hänet säälittä?
En tietenkään halua puolustella itseäni, tuomitsen itseäni ankaramminkin kuin mitä ehkä joku muu tekisi minun sijassani; mutta sen todistuksen voin tässä ainakin pyhästi antaa itselleni, etten koskaan ole toiminut kylmien laskelmien mukaan ja että luonnolliset ja tosi tunteet ovat aina ohjanneet tekojani. Mistä siis johtuu, että kaikkine näine tunteineni minusta ei ole ollut niin pitkän ajan kuluessa muuta kuin pahaa itselleni ja muille?
Joka tapauksessa tarkkasivat ihmiset minua hämmästellen. Oleskeluani Ellénoren luona ei voinut selittää muuten kuin syvästä kiintymyksestä johtuvaksi, ja minun välinpitämättömyyteni niiden lemmenliittojen suhteen, joita hän näytti olevan valmis joka hetki solmimaan, todisti taas tätä kiintymystäni vastaan. Katsottiin tämän käsittämättömän suvaitsevaisuuteni johtuvan kevytmielisestä maailmankatsomuksesta, moraalin löyhyydestä, jotka todistivat minun olevan äärimmäisen itsekkään, maailman turmeleman ihmisen. Näitä arvelmia, jotka tekivät sitäkin varmemman vaikutuksen, kun ne juuri parhaiten kuvasivat niiden ilmituojien omaa sielunelämää, kerrottiin edelleen ja ne saavuttivat yleisen hyväksymisen. Tämä huhu saapui vihdoin minunkin korviini; minua suututti tämä odottamaton havainto: väärinymmärrys ja panettelu, siinä palkka pitkistä palveluksistani; naisen vuoksi olin unohtanut kaikki omat harrastukseni ja luopunut kaikista elämän iloista ja minä sain tuomion niskoilleni.
Minulla oli tästä asiasta kiivas ajatustenvaihto Ellénoren kanssa: yksi ainoa sana pyyhki olemattomiin koko tuon ihailijajoukon, jonka hän oli päästänyt luokseen vain saadakseen minut pelkäämään sitä, että mahdollisesti kadottaisin hänet. Hän supisti seurapiirinsä muutamiin naisiin ja joihinkin vanhempiin herroihin. Kaikki meidän ympärillämme palautui säännöllisiin muotoihinsa: mutta me itse olimme vain entistä onnettomampia: Ellénore luuli saaneensa uusia oikeuksia; minä tunsin ylläni uusien kahleiden painon.
En saata kuvata, millaista katkeruutta ja millaisia raivonpuuskia tämä näin monimutkainen suhteemme aiheutti. Meidän elämämme oli vain yhtämittaista myrskyä; tuttavalliset välit kadottivat kaiken viehätyksensä, rakkaus kaiken sulonsa; meillä ei enää ollut noita ohimeneviäkään heltymyksen tunnelmia, jotka ainakin joksikin hetkeksi tuntuvat parantavan parantumattomia haavoja. Peittelemätön totuus irvisti vastaamme joka suunnalta; ja minä käytin, tehdäkseni itseni oikein ymmärretyksi, mitä kovimpia ja säälimättömimpiä sananmuotoja. En lakannut, ennenkuin näin Ellénoren kyynelten vallassa, ja nuo kyyneleetkin olivat vain kuin hehkuvaa laavaa, joka valuen pisar pisarelta sydämeeni sai minut parahtamaan silti voimatta pakottaa minua peruuttamaan sanojani. Silloin sattui useamman kerran, että hän nousi kalpeana ja profeetallisena: "Adolphe", saattoi hän huudahtaa, "te ette tiedä, millaista tuskaa minulle tuotatte; kerran vielä saatte sen tietää, saatte tietää sen minun kauttani, sitten kun olette syössyt minut hautaan." Minä onneton, miksi en, hänen näin puhuessaan, itse heittäytynyt sinne ennen häntä!
IX.
En ollut käynyt parooni de T:n luona sitten viime vierailuni. Eräänä aamuna sain häneltä näin kuuluvan kirjelipun:
"Ne neuvot, jotka annoin teille, eivät olisi ansainneet niin pitkää vieromista. Mille kannalle asettunettekin oman asianne suhteen, niin olette joka tapauksessa minun rakkaimman ystäväni poika ja teidän seuranne tuottaa minulle aina iloa; lisäksi veisin teidät kernaasti eräiden henkilöiden piiriin, joista voin vakuuttaa, että teille on oleva mieluista tutustua heihin. Sallikaa minun lisäksi huomauttaa, että mitä enemmän teidän elämäntapanne, josta en tahdo sanoa mitään pahaa, on tavallisuudesta poikkeava, sitä tärkeämpää on teille poistaa ihmisten, epäilemättä perättömät, ennakkoluulot näyttäytymällä seuraelämässä."
Tunsin itseni kiitolliseksi siitä hyväntahtoisuudesta, jota tuo vanha herra minulle osoitti. Lähdin hänen luokseen. Ellénoresta ei ollut puhetta. Parooni vaati minua jäämään päivälliselle: sinä päivänä ei hänen luonaan ollut muita kuin eräitä sangen älykkäitä ja rakastettavia mieshenkilöitä. Ensin olin hieman hämilläni, mutta koetin voittaa arkuuteni; aloin vilkastua ja puhella, koetin vaikuttaa mahdollisimman henkevältä ja tietorikkaalta. Huomasin, että minun onnistuikin herättää mielenkiintoa ja suosiota. Tämänlaatuinen menestys, jollaista en ollut pitkään aikaan kokenut, hiveli suloisesti itserakkauttani: tämä nautinto teki parooni de T:n seuran minulle vieläkin miellyttävämmäksi.
Käyntini hänen luonaan taajenivat. Hän antoi suoritettavakseni eräitä hänen virka-alaansa kuuluvia tehtäviä, joita hän pitemmittä mutkitta saattoi uskoa minulle. Ellénore oli ensin hämmästyksissään tästä äkkimuutoksesta minun elämässäni; mutta minä puhuin hänelle paroonin ystävyydestä isääni kohtaan sekä siitä ilosta, mitä tunsin voidessani jälkimäiseen nähden lievittää poissaoloni katkeruutta edes sillä, että olin toimittavinani jotakin hyödyllistä. Ellénore raukka, kirjoitan tätä nyt todellisella tunnonvaivalla, oli iloissaan siitä, että näytin rauhallisemmalta ja hän tyytyi, paljonkaan valittamatta, viettämään usein suurimman osan päivää erossa minusta. Parooni puolestaan johti puheen uudestaan Ellénoreen heti kun välimme oli käynyt tuttavallisemmaksi. Minun vakaa tarkoitukseni oli aina puhua hyvää hänestä, mutta huomaamattani tulin maininneeksi hänestä myös keveämmässä ja huolettomammassa äänilajissa: väliin annoin ymmärtää ylimalkaisin lauseparsin, että varsin hyvin käsitin, miten välttämätöntä minun oli rikkoa suhteeni; väliin taas turvauduin leikinlaskuun; haastelin naureskellen naisista ja siitä, miten vaikeaa yleensä oli päästä heistä eroon. Nämä puheet huvittivat vanhaa, sielullisesti väsähtänyttä ministeriä, joka hämärästi muisteli, että hänelläkin oli nuoruudessaan ollut harmia rakkausjutuista. Niinpä petin, enemmän tai vähemmän, kaikkia ihmisiä, vain sentähden, etten voinut paljastaa tunteitani: minä petin Ellénorea, sillä minä tiesin, että parooni tahtoi erottaa minut hänestä, ja salasin sen häneltä; minä petin hra de T:tä, sillä annoin hänen olla siinä luulossa, että olin valmis katkaisemaan suhteeni. Tämä kaksinaamaisuus oli kovin vierasta oikealle luonteelleni; mutta ihminen turmeltuu heti, kun hänen sydämessään vain on yksikin sellainen ajatus, jota hänen on pakko koko ajan peittää.
Vielä tähän asti en ollut parooni de T:n luona tutustunut muihin kuin niihin mieshenkilöihin, jotka muodostivat hänen läheisimmän seurapiirinsä. Eräänä päivänä ehdotti hän minulle, että jäisin suureen juhlatilaisuuteen, jonka hän piti herransa syntymäpäivän kunniaksi. "Te tulette siellä tapaamaan", sanoi hän minulle, "Puolan kauneimmat naiset: ette kylläkään sitä, jota rakastatte; ja se pahoittaa mieltäni; mutta on naisia, joita ei näe muualla kuin heidän kotonaan."
Tämä lause vaikutti minuun varsin tuskallisesti; en vastannut mitään, mutta sisäisesti soimasin itseäni siitä, etten puolustanut Ellénorea, joka, jos minua vastaan olisi hänen kuultensa hyökätty, olisi mitä lämpimimmin pitänyt minun puoltani.
Seura oli lukuisa; minua tarkasteltiin aivan erikoisesti. Kuulin, miten ympärilläni aivan hiljaa mainittiin isäni, Ellénoren ja kreivi de P:n nimiä. Minun lähestyessäni keskustelu taukosi ja alkoi taas, kun etenin. Oli ilmeistä, että ihmiset kertoivat toisilleen minun tarinaani ja että jokainen tietenkin kertoi sen omalla tavallaan; tilanteeni oli sietämätön; otsaltani valui kylmä hiki. Minä vuoroin punastuin ja kalpenin.
Parooni huomasi pulani. Hän tuli luokseni, oli minulle kaksin verroin huomaavainen ja kohtelias ja käytti jokaista tilaisuutta antaakseen minusta kiittäviä lausuntoja, ja hänen arvovaltansa vaikutuksesta olivat pian muutkin pakotetut osoittamaan minulle samanlaista arvonantoa.
Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, sanoi hra de T. minulle: "Minä tahtoisin vieläkin kerran puhua teille avomielisesti. Minkätähden haluatte pitkittää tilannetta, josta te kärsitte? Kenelle teette sillä hyvää? Luuletteko, ettei tiedetä, mitä teidän ja Ellénoren välillä tapahtuu? Koko maailma on selvillä siitä, että te olette katkeria ja toisiinne tyytymättömiä. Te vahingoitatte asiaanne olemalla heikko, ettekä vähemmän olemalla kova; sillä kaiken epäjohdonmukaisuutenne huippu on siinä, että te ette sentään voi tehdä onnelliseksi tuota naista, joka tekee teidät itsenne niin onnettomaksi."
Olin vielä myrtynyt äsken kokemastani tuskasta. Parooni näytti minulle useita isäni kirjeitä. Ne ilmaisivat paljon suurempaa surua kuin mitä olin otaksunut. Tulin kovin alakuloiseksi. Tieto siitä, että minä jatkuvasti liehdoin Ellénoren mielenmyrskyjä, lisäsi neuvottomuuttani. Loppujen lopuksi, aivan kuin kaikki olisi liittoutunut Ellénorea vastaan, hän itse omalla kiivaudellaan sai minut, näin empiessäni, tekemään ratkaisevan päätöksen. Minä olin ollut poissa koko päivän; parooni oli viivyttänyt minua luonaan vielä kutsujen jälkeen; oli jo myöhäinen ilta. Minulle tuotiin parooni de T:n läsnäollessa kirje Ellénorelta. Näin edellisen silmissä jonkinlaisen orjuuttani säälittelevän ilmeen. Ellénoren kirje oli kovin katkera. Mitä, sanoin itsekseni, en saa enää viettää päivääkään vapaana, en saa enää hengittää tuntiakaan rauhassa. Hän vainoaa minua kaikkialla niinkuin orjaa, joka on tuotava takaisin hänen jalkoihinsa; ja sitä tuimempana, mitä heikommaksi tunsin itseni, huudahdin: "Totisesti, minä lupaan sen, nyt katkaisen kaikki välini Ellénoreen, ja uskallan sen sanoa hänelle itse; te voitte ilmoittaa siitä etukäteen isälleni."
Näin sanoen jätin paroonin. Olin jo pahoillani siitä, mitä juuri olin lausunut, enkä itsekään oikein uskonut lupaukseen, jonka olin antanut.
Ellénore odotti minua kärsimättömästi. Omituisen sattuman kautta oli hänelle nyt juuri poissaollessani ensimäisen kerran mainittu siitä, että parooni de T. yritti erottaa meitä. Hänelle oli kerrottu, mitä minä olin puhellut ja millaista pilaa olin laskenut. Hänen epäluulonsa olivat heränneet, hän oli koonnut mielessään yhteen useampia asianhaaroja, jotka tuntuivat vahvistavan niitä. Minun äkillinen tuttavallisuuteni miehen kanssa, jonka kanssa en ollut milloinkaan ennen seurustellut, se läheinen ystävyyssuhde, joka vallitsi tämän ja isäni välillä, näyttivät hänestä kumoamattomilta todistuksilta. Hänen levottomuutensa oli lyhyessä ajassa kasvanut siihen mittaan, että kohdatessani hänet hän oli jo aivan vakuutettu kavalluksestani, kuten hän sitä nimitti.
Minä olin saapunut hänen luokseen lujasti päättäneenä puhua hänelle suuni puhtaaksi. Mutta kun hän syytti minua, niin, kuka uskoisi, minun ainoa pyrkimykseni oli tehdä kaikki tyhjäksi. Niin, kielsinpä tuona samana päivänä juuri sen, mitä äsken vielä olin päättänyt hänelle sanoa seuraavana päivänä.
Oli myöhä; minä jätin hänet yksin, kiiruhdin nukkumaan saadakseni päättymään tämän pitkän päivän; ja kun vihdoin olin aivan varma siitä, että se todella oli lopussa, tuntui minusta hetkellisesti ikäänkuin ääretön paino olisi nostettu hartioiltani.
Seuraavana päivänä nousin vasta noin puolen päivän aikana, ikäänkuin viivyttämällä kohtaustamme olisin samalla viivyttänyt lopullista kohtalokasta hetkeä.
Ellénore oli rauhoittunut yön aikana sekä omien mietteittensä että minun eilisten vakuuttelujeni perusteella. Hän puheli minulle käytännöllisistä asioistaan avomielisellä luottamuksella, joka liiankin hyvin ilmaisi, että hän piti meidän molempien elämäämme erkanemattomasti yhteenkuuluvana. Mistä löytää sanat, jotka olisivat saaneet hänet jälleen eristäytymään?
Aika riensi hirvittävällä nopeudella. Jokainen minuutti teki selittäytymisen yhä välttämättömämmäksi. Niistä kolmesta päivästä, jotka olin varannut itselleni ratkaisun aikaa, oli jo toinen melkein loppuun kulunut; hra de T. odotti minua viimeistään ylihuomenna. Hänen kirjeensä isälleni oli matkalla, ja minä olin syömäisilläni sanani, kun en ollut vielä tehnyt edes pienintä yritystä täyttääkseni lupaustani. Vähä väliä menin ulos ja tulin jälleen sisälle, tartuin Ellénoren käteen tuon tuostakin, alotin jotakin lausetta, jonka heti katkaisin, katselin auringon kehrää, joka painui kohti taivaanrantaa. Tuli taas yö, lykkäsin taas asiani huomiseksi. Kokonainen päivä oli vielä jälellä: tuntikin riitti.
Tuo päivä kului samoin kuin edellinenkin. Kirjoitin hra de T:lle pyytääkseni häneltä vielä armonaikaa: ja, kuten heikkojen luonteiden tapana on, kasasin kirjeeseeni tuhansia syitä perustellakseni tätä lykkäystä, todistaakseni, ettei se millään tavoin muuttanut sitä päätöstä, minkä olin tehnyt, ja että jo nyt saattoi Ellénoren ja minun suhdettani pitää ainiaaksi katkenneena.
X.
Seuraavat päivät vietin rauhallisempana. Olin lykännyt epämääräiseen tulevaisuuteen tuon välttämättömän toiminnan hetken; se ei enää vainonnut minua kuin mikäkin aave; luulin että minulla nyt oli runsaasti aikaa valmistaakseni Ellénorea. Minä tahdoin olla lempeämpi ja hellempi hänelle jättääkseni ainakin ystävällisen muiston. Minun levottomuuteni oli nyt kokonaan toista laatua kuin tähän asti tuntemani. Minä olin rukoillut taivasta, että se asettaisi Ellénoren ja minun välille jonkun sellaisen äkkiarvaamattoman esteen, jota en voisi voittaa. Tuo este oli ilmaantunut. Tarkastelin Ellénorea nyt kuin olentoa, jonka olin kadottava. Hänen vaateliaisuutensa, joka niin usein oli tuntunut minusta sietämättömältä, ei minua enää peloittanut; tunsin jo etukäteen itseni siitä vapautetuksi. Olin ikäänkuin vain itsenäisempi tehdessäni vielä hänen mielikseen, eikä minussa enää ollut tuota sisäistä kapinaa, joka ennen sai minut alituisesti repostelemaan kaikkea. Minä en enää ollut kärsimätön; päinvastoin salaa halusin viivyttää turmion hetkeä.
Ellénore huomasi tämän ystävällisemmän ja herkemmän mielialani: hän itsekin muuttui vähemmän katkeraksi. Minä kutsuin vartavasten esiin sellaisia puheenaiheita, joita olin välttänyt; minä nautin hänen rakkaudenilmaisuistaan, jotka aikaisemmin olivat olleet minusta kiusallisia, mutta jotka nyt olivat kallisarvoisia, koska ne joka kerta saattoivat olla viimeiset.
Eräänä iltana olimme eronneet tavallista hellemmän keskustelun jälkeen. Salaisuus, jota kannoin rinnassani, sai minut surulliseksi; mutta surussani ei ollut mitään kirpeää. Eron hetken haluamani epämääräisyys auttoi minua karkoittamaan koko sen ajatuksenkin. Yöllä minä kuulin linnasta outoa ääntä. Se taukosi pian, enkä minä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Aamulla kuitenkin muistui se mieleeni, halusin tietää sen syytä ja ohjasin askeleeni Ellénoren huonetta kohti. Miten hämmästyinkään, kun minulle sanottiin, että hän jo kaksitoista tuntia oli maannut kovassa kuumeessa, että lääkäri, jonka hänen palvelijansa olivat kutsuneet, oli sanonut, että hänen henkensä oli vaarassa, ja että Ellénore oli kieltänyt jyrkästi ilmoittamasta asiasta minulle tai päästämästä minua hänen luokseen.
Yritin tehdä vastaväitteitä. Lääkäri tuli itse luokseni ja selitti minulle, kuinka välttämätöntä oli olla tuottamatta hänelle mitään mielenliikutuksia. Hän katsoi Ellénoren kiellon, jonka syytä hän ei tiennyt, johtuvan siitä, ettei tämä tahtonut tehdä minua levottomaksi. Kyselin hädissäni Ellénoren palvelijoilta, mikä oli mahtanut saattaa hänet näin äkkiä niin vaaralliseen tilaan. Edellisenä iltana, senjälkeen kun hän oli eronnut minusta, oli hän saanut Varsovasta jonkun kirjeen, jonka eräs ratsastava lähetti oli tuonut; avattuaan ja luettuaan sen hän oli pyörtynyt; tultuaan tajuihinsa hän oli heittäytynyt vuoteelleen sanaakaan sanomatta. Eräs hänen kamarineidoistaan, jota tämä ilmeinen mielenkuohu huoletti, oli jäänyt huoneeseen hänen tietämättään; keskellä yötä tämä nainen oli nähnyt, miten hän äkkiä oli ruvennut värisemään, niin että vuode hänen allaan tärisi: tuo nainen oli tahtonut kutsua minua; Ellénore oli vastustanut sitä aivan kuin kauhun vallassa, niin rajusti, ettei oltu rohjettu tehdä vastoin hänen tahtoaan. Oli lähetetty noutamaan lääkäriä; Ellénore oli kieltäytynyt ja kieltäytyi yhäkin vastaamasta hänen kysymyksiinsä; koko yön hän oli äännellyt katkonaisia sanoja, joita ei voinut ymmärtää, ja painanut usein nenäliinan suutaan vastaan ikäänkuin estääkseen itseään puhumasta.
Sill'aikaa kun minulle kerrottiin näitä yksityiskohtia, riensi toinen palvelijatar, joka oli jäänyt Ellénorea valvomaan, luoksemme aivan säikähdyksissään. Ellénore näytti kadottaneen tajuntansa. Hän ei tuntenut enää mitään eikä ketään ympärillään. Silloin tällöin hän huusi, toisti minun nimeäni; sitten hän kauhun vallassa teki eleen kädellään ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin hänelle vastenmielistä.
Minä astuin sisälle hänen huoneeseensa. Näin hänen vuoteensa jalkapäässä kaksi kirjettä. Toinen oli minun kirjeeni parooni de T:lle, toinen tältä itseltään Ellénorelle. Liiankin hyvin tajusin silloin tuon hirvittävän arvoituksen selityksen. Kaikki minun ponnistukseni voittaakseni aikaa vielä viimeisiin hyvästelyihin olivat täten kääntyneet juuri tuota onnetonta vastaan, jota tahdoin säästää. Ellénore oli lukenut omalla käsialallani kirjoitettuna minun lupaukseni luopua hänestä, nuo lupaukset, jotka olin tehnyt vain sentähden, että toivoin siten voivani jäädä kauemmaksi aikaa hänen luokseen, ja joita juuri tämä palava halu oli saanut minut toistelemaan ja kehittelemään jos jollakin tavoin. Hra de T:n kiihkoton katse oli helposti niissä joka rivillä toistuvissa vakuutteluissa keksinyt sen epäröimisen, jota koetin peittää, ja huomannut ne minun oman epävarmuuteni salajuoniksi; mutta tuo julmuri oli liiankin hyvin laskenut, että Ellénore näkisi niissä järkähtämättömän päätöksen. Minä lähestyin häntä: hän katsoi minuun tuntematta minua. Minä puhuttelin häntä: hän säpsähti. "Mitä on tämä hälinä?" huudahti hän; "kuulen äänen, joka koskee minuun." Lääkäri huomautti, että minun läsnäoloni pahensi hänen hourailuaan, ja pyysi minua kaikella muotoa poistumaan. Miten kuvata sitä, mitä tunsin kolmen pitkän tunnin kuluessa? Vihdoin lääkäri taas tuli ulos. Ellénore oli vaipunut syvään horrostilaan. Lääkäri antoi toivoa hänen toipumisestaan, siinä tapauksessa, että kuume hänen herätessään olisi laskenut.
Ellénore nukkui kauan. Saatuani kuulla, että hän oli herännyt, kirjoitin hänelle pyytäen päästä hänen puheilleen. Hän antoi myöntävän vastauksen. Minä tahdoin puhua; hän keskeytti minut.
— Minä en tahdo kuulla teidän suustanne, sanoi hän, yhtään kovaa sanaa. En vaadi enää mitään, en pane vastaan missään asiassa; mutta älköön tuo ääni, jota niin suuresti olen rakastanut, älköön tuo ääni, joka soi sydämeni sisimmässä, tunkeko sinne enää raadellakseen sitä. Adolphe, Adolphe, minä olen ollut kiivas, olen voinut loukata teitä; mutta te ette tiedä, kuinka minä olen kärsinyt. Jumala suokoon, ettette milloinkaan tulisi sitä tietämäänkään.
Hänen mielenliikutuksensa kiihtyi äärimmilleen. Hän painoi otsansa minun kättäni vasten; se oli tulikuuma; hänen piirteensä vääntyivät ankarasta hermokohtauksesta.
— Taivaan tähden, huudahdin minä, rakas Ellénore, kuulkaa mitä sanon!
Niin, minä olen syyllinen: tuo kirje…
Hän rupesi värisemään ja aikoi mennä. Minä pidätin häntä.
— Väsyneenä ja kiusattuna, jatkoin, olen voinut heikkona hetkenä antaa myöten julmalle vaateelle, mutta eikö teillä itsellänne ole tuhansittain todistuksia siitä, että minä en voi tahtoa mitään sellaista, joka erottaisi meidät? Olen ollut tyytymätön, onneton, epäoikeudenmukainen; ehkäpä myös te taistellessanne liian rajusti kapinoivaa mielikuvitusta vastaan olette voinut jossakin määrin vahvistaa minussa tuota ohimenevää heikkoa pyrkimystä, jota nyt halveksin; mutta voitteko mitenkään epäillä minun syvää kiintymystäni? Eivätkö sielumme ole kiedotut toisiinsa tuhansin sitein, joita ei mikään voi katkaista? Eikö koko menneisyys ole meillä yhteinen? Voimmeko heittää silmäystäkään näihin kolmeen kuluneeseen vuoteen kohtaamatta kaikkialla tunnelmia, jotka olemme yhdessä tunteneet, iloja, joista olemme nauttineet molemmat, tuskia, jotka olemme kestäneet yhdessä? Ellénore, alkakaamme vielä tänä päivänä uusi ajanjakso, kutsukaamme takaisin haihtuneet onnen ja rakkauden hetket.
Hän katsoi minuun jonkun aikaa epäilevän näköisenä.
— Entä teidän isänne, vastasi hän vihdoin, teidän velvollisuutenne, perheenne, ne toiveet, joita teihin kiinnitetään!…
— Tietenkin, vastasin, sitten joskus, kerran, ehkä…
Hän huomasi, että epäröin.
— Hyvä Jumala, huudahti hän, minkätähden hän herättikään minussa toivoa riistääkseen sen taas heti pois! Adolphe, minä kiitän teitä hyvästä tahdostanne, se teki minulle hyvää, sitäkin enemmän, kun se ei tule vaatimaan, niin ainakin toivon, teiltä minkäänlaista uhrausta; mutta minä rukoilen teitä, älkäämme puhuko enää tulevaisuudesta… Älkää soimatko itseänne mistään, tapahtuipa mitä tahansa. Te olette ollut hyvä minulle. Minä toivoin mahdottomia. Rakkaus oli koko minun elämäni; se ei voinut merkitä teille samaa. Hoidelkaa minua nyt vielä muutamia päiviä.
Kyyneleet virtasivat vuolaina hänen silmistään; hän hengitti vähemmän vaivaloisesti; hän nojasi päänsä minun olkapäätäni vasten.
— Näin juuri, sanoi hän, olen aina toivonut saavani kuolla.
Minä puristin häntä rintaani vasten, uudestaan vannoin heittäväni aikaisemmat aikeeni, paheksuin julmaa vimmaani.
— Ei, lausui hän, teidän tulee olla vapaa ja tyytyväinen.
— Voinko mitenkään olla sitä, jos te olette onneton?
— Minä en tule olemaan onneton kauan aikaa, teidän ei tarvitse enää kauan aikaa minua surkutella.
Minä en halunnut kuulla puhuttavankaan tällaisista pelon aiheista, jotka tahdoin uskoa harhakuvitelmiksi.
— Ei, ei, rakas Adolphe, sanoi hän minulle, kun ihminen kauan on kutsunut kuolemaa luokseen, niin lähettää taivas hänelle vihdoin ikäänkuin jonkinlaisen vääjäämättömän aavistuksen, joka ilmoittaa hänelle, että hänen rukouksensa on kuultu.
Minä vannoin hänelle, etten milloinkaan häntä jättäisi.
— Sitä olen aina toivonut, nyt olen vanna siitä.
Oli tuollainen surullinen talvipäivä, jolloin aurinko kuin kaihomielin valaisee harmahtavaa maisemaa, ikäänkuin se säälien katsoisi maata, jota se on lakannut lämmittämästä. Ellénore ehdotti että menisimme ulos.
— On hyvin kylmä, sanoin minä hänelle.
— Se ei haittaa, minä tahtoisin kernaasti kävellä kanssanne.
Hän tarttui käsivarteeni; me astelimme hyvän aikaa vaieten; hän liikkui vaivaloisesti ja nojasi minuun melkein koko ruumiinpainollaan.
— Pysähtykäämme hetkiseksi.
— Ei, vastasi hän minulle, minusta on hauskaa tuntea, että te vielä tuette minua.
Me vaikenimme jälleen. Taivas oli kirkas, mutta puut olivat lehdettömiä; ei ainoakaan tuulen leyhkä halkaissut ilmaa, ei ainoatakaan lintua lentänyt avaruudessa: kaikki oli liikkumatonta, ja ainoa ääni, mikä katkaisi hiljaisuuden, oli askeliemme alla murtuvan jäisen ruohon risahtelu.
— Kuinka kaikki on tyyntä, sanoi minulle Ellénore; kuinka luonto alistuu kohtaloonsa! Eikö sydämenkin tule oppia tyytymään osaansa?
Hän istuutui kivelle; äkkiä hän laskeutui polvilleen ja painoi päänsä alas molempien käsiensä varaan. Erotin muutamia hiljaisella äänellä lausuttuja sanoja. Ymmärsin, että hän rukoili. Vihdoin hän nousi ja sanoi:
— Menkäämme kotiin, minun on kylmä. Pelkään, että minua rupeaa heikottamaan. Älkää puhuko minulle mitään; en ole nyt siinä tilassa, että jaksaisin kuunnella teitä.
Tästä päivästä alkaen näin Ellénoren heikontuvan ja riutuvan aivan silmissä. Keräsin joka suunnalta lääkäreitä hänen ympärilleen: toiset pitivät tautia parantumattomana, toiset tuudittivat minua turhiin toiveisiin; mutta synkkänä ja äänettömänä jatkoi luonto koko ajan näkymättömällä kädellään armotonta työtään. Hetkittäin näytti Ellénore virkeämmältä. Olisi voinut joskus luulla, että se rautakäsi, joka painoi häntä, oli hellittänyt otteensa. Hän kohotti väsynyttä päätään; hänen poskensa saivat vähän eloisamman hohteen, hänen silmänsä vilkastuivat: mutta sitten yht'äkkiä jonkun tuntemattoman mahdin julma oikku hävitti nämä valheelliset elpymisoireet, lääketieteen voimatta keksiä siihen syytä. Täten näin hänen aste asteelta kulkevan kohti häviötään. Näin lähenevän kuoleman painavan pettämättömän leimansa noihin niin jaloihin ja ilmehikkäisiin kasvoihin. Näin — mikä nöyryyttävä ja surkuteltava näky — ruumiillisen kärsimyksen jättävän tuohon tarmokkaaseen ja ylpeään luonteeseen tuhansia epämääräisiä ja hajanaisia jälkiä, ikäänkuin ruumiin runtelema sielu noina hirvittävinä hetkinä olisi koettanut muunnella itseään kaikin tavoin mukaantuakseen tuskattomammin elimien rappeutumiseen.
Yksi ainoa tunne ei hetkeksikään muuttunut Ellénoren sydämessä: hänen hellyytensä minua kohtaan. Hän oli niin heikko, ettei hän jaksanut puhua minulle kuin joskus; mutta hänen äänetön katseensa riippui kiinni minussa, ja minusta tuntui silloin siltä, kuin olisivat hänen silmänsä pyytäneet minulta elämää, jota en voinut hänelle enää antaa. Minä pelkäsin aiheuttaa hänelle ankaria mielenliikutuksia; keksin tekosyitä poistuakseni huoneesta: harhailin umpimähkään kaikilla niillä paikoin, missä olin ollut yhdessä hänen kanssaan; kostutin kyyneleilläni kiviä, puiden juuria, kaikkia niitä esineitä, jotka jollakin tavoin muistuttivat hänestä.
Tämä ei ollut rakkauden ikävöintiä, se johtui synkemmästä ja surullisemmasta tunteesta; rakkaus on siihen määrin yhtä rakkauden esineen kanssa, että yksinpä sen epätoivossakin on jonkinlaista viehätystä. Se taistelee todellisuutta, kohtaloa vastaan; sen kiihkeä halu saa sen erehtymään voimistaan, se haltioituu kesken tuskaansa. Minun tuskani oli kolkko ja yksinäinen; minä en lainkaan tahtonut kuolla Ellénoren kanssa; minä tulisin elämään edelleen ilman häntä tässä ihmiserämaassa, jonka halki niin useasti olin toivonut saavani taivaltaa kenestäkään riippumattomana. Minä olin murtanut olennon, joka minua rakasti, olin särkenyt tuon sydämen, omani toverin, joka väsymättömässä hellyydessään järkähtämättä oli tahtonut uhrautua minulle; ja jo nyt yksinäisyys yllätti minut. Ellénore oli vielä hengissä, mutta minä en voinut enää uskoa hänelle ajatuksiani; olin jo orpo maan päällä; en elänyt enää siinä rakkauden ilmakehässä, jonka hän levitti ympärilleni; ilma, jota hengitin, tuntui raaemmalta, ihmisten kasvot, jotka vilahtelivat ohitseni, välinpitämättömämmiltä; koko luonto näytti vakuuttavan minulle, että tästä lähin en enää milloinkaan maailmassa tulisi saamaan rakkautta.
Ellénoren tila muuttui äkkiä vaarallisemmaksi; pettämättömät merkit osoittivat hänen läheistä loppuaan: muuan hänen uskontokuntansa pappi ilmoitti hänelle sen. Ellénore pyysi minua tuomaan hänelle erään lippaan, joka sisälsi paljon papereita; hän poltatti niistä useampia silmäinsä edessä, mutta hän näytti yhä etsivän niistä erästä, jota hän ei löytänyt, ja hänen levottomuutensa kiihtyi äärimmilleen. Minä rukoilin häntä luopumaan tuosta etsiskelystä, joka järkytti hänen mieltään ja jonka kestäessä hän oli kaksi kertaa pyörtynyt.
"Olkoon menneeksi", vastasi hän minulle; "mutta rakas Adolphe, älkää hyljätkö erästä pyyntöäni. Te löydätte jostakin paperieni joukosta erään kirjeen, joka on osoitettu teille; polttakaa se lukematta sitä, minä rukoilen teiltä sitä, meidän rakkautemme nimessä, näiden viimeisten hetkien nimessä, joita te olette minulle huojentanut."
Minä lupasin sen hänelle; hän rauhoittui.
"Antakaa minun nyt", jatkoi hän, "suorittaa ne velvollisuudet, jotka uskontoni säätää; minulla on paljon syntejä sovitettavana: minun rakkauteni teihin oli kenties myös hairahdus; en kuitenkaan pitäisi sitä sellaisena, jos tämä rakkaus olisi voinut tehdä teidät onnelliseksi."
Minä jätin hänet. Tulin takaisin vasta yhdessä koko talonväen kanssa ollakseni läsnä viimeisissä juhlallisissa rukouksissa; ollen polvillani eräässä hänen huoneensa nurkassa minä väliin vaivuin omiin ajatuksiini, väliin taas tarkastelin vaistomaisella uteliaisuudella kaikkia noita tänne kokoontuneita ihmisiä, toisten kauhua, toisten hajamielisyyttä, ja tuota kummallista tottumuksen vaikutusta, joka tekee ihmiset välinpitämättömiksi kaikissa säädetyissä hartausharjoituksissa ja saa heidät pitämään kaikkein ylevimpiä ja järkyttävimpiä menojakin vain sovinnaisena tapana ja pelkkänä muodollisuutena; kuulin näitten ihmisten koneellisesti toistavan kuolinrukouksen sanoja, ikäänkuin heidän itsensä ei myös kerran olisi täytynyt olla päähenkilöinä samanlaisessa näytelmässä, ikäänkuin heidän itsensä ei myös kerran olisi ollut kuoltava. Kaukana siitä, että kuitenkaan olisin halveksinut näitä menoja; onko niiden joukossa ainoatakaan, jonka ihminen tietämättömyydessään rohkenisi tuomita hyödyttömäksi? Ne toivat rauhaa Ellénoren mieleen; ne auttoivat häntä ottamaan tuon hirvittävän askeleen, jota kohti me kaikki kuljemme kenenkään meistä voimatta edeltäpäin tietää, mitä hän silloin on tunteva. Minä en kummastele sitä, että ihminen tarvitsee jonkun uskonnon; mikä minua ihmetyttää on se, että hän yleensä koskaan saattaa tuntea itsensä kyllin voimakkaaksi, kyllin suojatuksi onnettomuudelta hyljätäkseen niistä jonkun: hänen pitäisi, siltä minusta tuntuu, haluta heikkoudessaan huutaa niitä avukseen kaikkia. Onko ainoatakaan valoa, jonka voisimme työntää luotamme siinä pilkkopimeässä yössä, joka meitä ympäröi, ainoatakaan oksaa, johon uskaltaisimme olla tarttumatta siinä vuolaassa pyörteessä, joka meitä kiidättää?
Tuon niin kaamean juhlatoimituksen aiheuttama mielenliikutus näytti väsyttäneen Ellénorea. Hän nukahti jotenkin levolliseen uneen; hän heräsi virkistyneempänä; minä olin yksin hänen huoneessaan, me puhuimme silloin tällöin jonkun sanan pitkien väliaikojen kuluttua. Se lääkäri, joka oli osoittautunut taitavimmaksi päätelmissään, oli sanonut minulle, ettei hän eläisi enää yhtä vuorokautta; minä katsoin vuorotellen kelloon, joka mittasi tunteja, ja Ellénoren kasvoihin, joilla en huomannut mitään uutta muutosta. Jokainen kuluva minuutti elvytti minun toivoani ja minä aloin epäillä petollisen lääketieteen ennustuksia. Yht'äkkiä Ellénore syöksähti pystyyn rajulla liikkeellä; minä otin hänet käsivarsiini: suonenvedontapainen vavistus värisytti hänen ruumistaan; hänen silmänsä etsivät minua, mutta hänen silmissään kuvastui epämääräinen kauhu, aivan kuin hän olisi rukoillut armoa joltakin uhkaavalta, jota minun silmäni eivät erottaneet; hän kohottautui uudelleen, vaipui jälleen alas; näki selvästi, että hän yritti paeta; olisi voinut luulla, että hän taisteli jotakin näkymätöntä fyysillistä voimaa vastaan, joka, väsyneenä odottamaan lopun hetkeä, oli tarttunut häneen ja piti kiinni hänestä tehdäkseen hänestä lopun tällä kuolinvuoteella. Vihdoin hän lakkasi ponnistelemasta tuota vihamielistä luonnon vimmaa vastaan; hänen jäsenensä herpautuivat, hän näytti tulevan hiukan tuntoihinsa: hän puristi kättäni; hän halusi itkeä, kyyneleet olivat kuivuneet; hän halusi puhua, ääni oli sammunut: hän antoi päänsä vaipua kuin talttuneena käsivarrelle, joka sitä tuki; hänen hengityksensä tuli hitaammaksi: hetkistä myöhemmin häntä ei enää ollut.
Viivyin kauan liikkumattomana elottoman Ellénoren vierellä. Sieluni ei ollut vielä tullut vakuutetuksi hänen kuolemastaan; silmäni katselivat jonkinlaisella tylsällä hämmästyksellä tuota hengetöntä ruumista. Eräs hänen kamarineidoistaan, joka oli tullut sisään, levitti taloon tuon kolkon murhesanoman. Ympäriltäni kuuluva melu herätti minut siitä horrostilasta, johon olin vaipunut; nousin seisomaan: silloin vasta tunsin vihlovan tuskan tunteen, noiden ikuisten jäähyväisten koko kammottavaisuuden. Kaikki tuo moninainen puuha, tuo arkielämän toimeliaisuus, nuo erilaiset hommat ja huolet, jotka eivät enää liikuttaneet häntä, hälvensivät mielestäni tuon harhakuvan, jota koetin viivyttää, että Ellénore vielä oli elossa, kanssani. Tunsin viimeisenkin siteen katkeavan ja hirvittävän todellisuuden astuvan ainaiseksi hänen ja minun välilleni. Kuinka se nyt painoikaan minua tuo vapaus, jota olin niin kaivannut!
Kuinka minun sydämeni nyt toivottelikaan takaisin tuota samaa riippuvaisuutta, jota vastaan usein olin kapinoinut! Äsken oli vielä kaikilla toimillani joku määrä; minä tiesin varmaan voivani jokaisella niistä säästää jonkun huolen tai tuottaa jonkun ilon; silloin valittelin sitä: minua tuskastutti se, että ystävän silmä tarkkasi kaikkia puuhiani, että toisen onni oli riippuvainen niistä. Nyt ei kukaan niitä tarkannut; ne eivät liikuttaneet ketään; ei kukaan pyrkinyt riistämään aikaani eikä tuntejani; ei yksikään ääni kutsunut minua takaisin, kun lähdin ulos: minä olin todellakin vapaa; minua ei enää rakastettu: minä olin vieras koko maailmalle.
Minulle tuotiin kaikki Ellénoren paperit, niinkuin hän oli määrännyt; joka riviltä löysin uusia todistuksia hänen rakkaudestaan, uusista uhrauksista, joita hän minun vuokseni oli tehnyt ja jotka hän minulta oli salannut. Vihdoin löysin myös tuon kirjeen, jonka olin luvannut polttaa; en ensin tuntenut sitä siksi, siinä ei ollut osotetta, se oli avonainen: eräät sanat kiinnittivät katseeni aivan tahtomattani; koetin turhaan kääntää niitä pois; lopulta en voinut vastustaa haluani lukea koko kirje. Minulla ei ole voimaa jäljentää sitä kokonaan tähän: Ellénore oli kirjoittanut sen erään tuollaisen tuiman kohtauksen jälkeen, jollaisia meillä oli ennen hänen sairastumistaan.
"Adolphe", sanoi hän siinä, "minkätähden olette niin vimmoissanne minulle? Mikä on minun rikokseni? Se, että rakastan teitä, etten voi elää ilman teitä. Mikä omituinen sääli estää teitä katkaisemasta suhdetta, joka painaa teitä, ja saa teidät näin raatelemaan sitä onnetonta olentoa, jonka luona te säälistä viivytte? Minkätähden kiellätte minulta murheellisen lohdun saada uskoa teitä ainakin jalomieliseksi? Minkätähden olette heikko ja raivoisa? Tieto minun tuskastani vainoaa teitä, eikä tuon tuskan näkeminen sentään voi kiinnittää teitä minuun. Mitä te vaaditte? Sitäkö, että minä jättäisin teidät? Ettekö siis näe, ettei minulla ole voimaa siihen? Oi, teidän, joka ette rakasta, teidän on saatava tuo voima tuolta minuun kyllästyneestä sydämestänne, jota ei edes näin suuri rakkaus kykene hellyttämään. Te ette anna tuota voimaa minulle, te riudutatte minut kyyneliin, te surmaatte minut jalkainne juureen…"
"Sanokaa vain sana", kirjoitti hän toisessa kohden. "Onko sellaista maata, johon en teitä seuraisi? Onko sellaista lymypaikkaa, johon en kätkeytyisi saadakseni elää teidän lähellänne olematta teille taakkana? Mutta ei, te ette halua sitä. Kaikki ne ehdotukset, jotka teille teen ujona ja arkaillen, sillä te olette hyydyttänyt minut pelolla, hylkäätte kärsimättömästi. Vaitiolonne on parasta, mitä teiltä voin saada. Tuollainen kovuus ei kuulu luonteeseenne. Te olette hyvä; teidän tekonne ovat jaloja ja hyväätarkoittavia: mutta mitkä teot voisivat pyyhkiä pois sananne? Nuo kirvelevät sanat kaikuvat alati korvissani: minä kuulen ne öisin; ne seuraavat minua, ne kalvavat minua, ne turmelevat kaiken, mitä te teette. Täytyykö minun siis kuolla, Adolphe? No hyvä, tulette olemaan tyytyväinen; hän on kuoleva pois, tuo poloinen olento, jota olette suojellut, mutta johon nyt kohdistatte kaksinkerroin iskunne. Hän on kuoleva, tuo kiusallinen Ellénore, jota ette voi sietää lähellänne, jota pidätte jonkinlaisena esteenä, jolle ette löydä koko maan pinnalta sellaista paikkaa, joka ei teitä vaivaisi; hän on kuoleva: te saatte kulkea yksin tuon ihmismeren keskellä, johon te niin kärsimättömästi haluatte sekaantua! Te saatte oppia tuntemaan nuo ihmiset, joita nyt ylistätte siksi, että he ovat välinpitämättömiä, kentiespä eräänä päivänä vielä noiden tylyjen sydämien kolhimana te kaipaatte tätä sydäntä, joka oli kokonaan teitä varten, joka eli vain teidän ystävällisyydestänne, joka olisi uhmannut vaikka tuhansia vaaroja puolustaakseen teitä ja jota te ette enää suvaitse palkita edes yhdellä ainoalla katseella."
KIRJE KUSTANTAJALLE.
Lähetän Teille, herra kustantaja, tässä takaisin käsikirjoituksen, jonka hyväntahtoisesti olette uskonut luettavakseni. Kiitän teitä tästä ystävällisyydestä; vaikkakin se on herättänyt minussa eloon surullisia muistoja, jotka aika jo oli haihduttanut; olen tuntenut useimmat niistä henkilöistä, jotka esiintyvät tässä tarinassa, sillä se on, ikävä kyllä, liiankin tosi. Tapasin ennen useinkin tuon omituisen ja onnettoman Adolphen, joka on sen tekijä ja samalla sen sankari; koetin neuvoillani saada tuon suloisen Ellénoren, joka todella olisi ansainnut lempeämmän kohtalon ja uskollisemman sydämen, riistäytymään irti tuosta turmiota tuottavasta olennosta, joka ollen yhtä onneton kuin hänkin vallitsi häntä jonkinlaisella lumousvoimalla ja raateli hänen sydäntään heikkoudellaan. Voi, viimeisen kerran, jolloin näin hänet, luulin istuttaneeni häneen jonkinverran voimaa ja asestaneeni hänen järkensä sydäntä vastaan. Kun liian pitkän poissaolon jälkeen jälleen palasin niille seuduin, mihin olin hänet jättänyt, en enää löytänyt muuta kuin haudan.
Teidän pitäisi, herra kustantaja, julkaista tämä pieni kertomus. Se ei voi nyttemmin enää loukata ketään, eikä se, minun ymmärtääkseni, olisi aivan hyödytöntäkään. Ellénoren onnettomuus todistaa, että intohimoisinkaan tunne ei voi taistella maailman järjestystä vastaan. Yhteiskunta on liian voimakas, se esiintyy liian monissa muodoin, se valaa liian paljon katkeruutta rakkauteen, jota se ei ole pyhittänyt; se valmistaa suotuisan maaperän kevytmielisyyden taipumuksille ja tuskastuneelle kyllästymykselle, noille sielun sairauksille, jotka äkkiä saattavat saada sen valtoihinsa keskellä hellintä suhdetta. Välinpitämättömillä ihmisillä on aivan ihmeteltävä into rettelöidä moraalin nimessä ja vahingoittaa toisia hyveen harrastuksesta; voisi vallan luulla, että hellemmän tunteen näkeminen kiusaa heitä, sentähden että he itse eivät kykene sellaista tuntemaan; ja jos he voivat käyttää hyväkseen jotakin tekosyytä, nauttivat he saadessaan hyökätä sen kimppuun ja tuhota sen. Onneton siis se nainen, joka luottaa sellaiseen tunteeseen, jota kaikki yksistä tuumin koettavat myrkyttää ja jota vastaan yhteiskunta, silloin kun se ei ole pakotettu kunnioittamaan sitä laillisena, asestautuu kaikella sillä, mitä ihmissydämessä suinkin on pahaa, masentaakseen kaiken, mikä siinä on hyvää.
Adolphen esimerkki ei ole vähemmän opettava, jos lisäätte hänen tarinaansa sen, että hylättyään sen olennon, joka häntä rakasti, hän ei ollut lainkaan vähemmän levoton, vähemmän hermostunut, vähemmän tyytymätön; että hän ei millään tavoin käyttänyt tuota vapauttaan, jonka hän oli voittanut itselleen niin monien tuskan hetkien ja kyyneleiden hinnalla; ja että ansaittuaan niin viljalti moitetta hän lopulta ansaitsee myös sääliä.
Jos tarvitsette todistuksia, herra kustantaja, niin lukekaa nämä kirjeet, jotka valaisevat Adolphen kohtaloa; te näette hänet monessa erilaisessa elämänkohdassa ja aina samanlaisen itsekkäisyyden ja tunteellisuuden uhrina, jotka ominaisuudet aina yhtyivät hänessä, hänen itsensä ja muiden onnettomuudeksi; aina ennalta aavistaen pahan, ennenkuin hän sen teki, ja sitten peräytyen epätoivoisena tehdyn teon edessä; saaden kärsiä vielä enemmän hyvistä avuistaan kuin vioistaan, sentähden että hänen hyvät avunsa johtuivat hänen tunteenherkkyydestään eivätkä hänen periaatteistaan; ollen vuoroin maailman sydämellisin ja kovin ihminen, mutta aina lopuksi päätyen kovuuteen alotettuaan sydämellisyydellä ja jättäen täten jälkeensä ainoastaan muiston vioistaan.
* * * * *
VASTAUS.
Tahdon julkaista palauttamanne käsikirjoituksen (en siksi, että olisin samaa mieltä kuin te sen mahdollisesta hyödyllisyydestä; jokainen oppii ainoastaan omalla kustannuksellaan tässä maailmassa, ja naiset, jotka sen lukevat, kuvittelevat kaikki kohdanneensa paremman miehen kuin Adolphe ja olevansa itse Ellénoren yläpuolella); mutta minä julkaisen sen tositarinana ihmissydämen kurjuudesta. Jos se mahdollisesti sisältää jonkun opetuksen, kohdistuu tämä opetus miehiin; se todistaa, että tuo äly, josta ollaan niin ylpeitä, ei kykene löytämään eikä antamaan onnea; se todistaa, että luonne, lujuus, uskollisuus, hyvyys ovat ne lahjat, joita meidän tulee anoa taivaalta; enkä tässä tarkoita hyvyydellä tuota ohimenevää säälintunnetta, joka ei pysyväisesti lannista kärsimättömyyttä eikä estä sitä repimästä auki haavoja, jotka hetken katumus oli lääkinnyt. Elämän suuri kysymys on se tuska, jonka ihminen tuottaa toiselle, eikä kekseliäimmälläkään metafysiikalla voida puolustaa sitä, joka on murtanut häntä rakastavan sydämen. Minä vihaan sitäpaitsi sellaisen hengen tuhmanylpeyttä, joka luulee tekevänsä anteeksi annettavaksi sen, minkä se voi selittää; minä vihaan tuota itserakkautta, joka vain askartelee itsensä kanssa kertoessaan siitä pahasta, minkä se on saanut aikaan, joka vaatii osalleen surkuttelua kuvatessaan itseään ja joka ladellen hävittämättömänä raunioiden keskellä erittelee itseään sensijaan että katuisi. Minä vihaan tuota heikkoutta, joka aina syyttää toisia omasta avuttomuudestaan ja joka ei huomaa, että vika ei ole suinkaan ympäristössä, vaan siinä itsessään. Olisin saattanut arvata sanomattakin, että Adolphen oma luonne rankaisi hänen luonnevikansa, että hän ei antautunut millekään määrätylle uralle, ei suorittanut mitään hyödyllistä elämäntehtävää, että hän kulutti lahjansa vain oikkujensa palvelukseen, hermoärtymys ainoana käyttövoimanaan; olisin saattanut, olkaa varma siitä, arvata kaiken tämän, vaikka ette olisikaan antanut minulle hänen kohtalostaan lisätietoja, joista en vielä tiedä, tulenko niitä ollenkaan käyttämään. Olosuhteet merkitsevät sangen vähän, luonne on pääasia; turhaan luopuu ulkonaisista olioista ja olennoista, kun ei kuitenkaan voi päästä eroon itsestään. Ihminen vaihtaa asemaa; mutta jokaiseen uuteen asemaan muuttaa hän mukanaan sen levottomuuden, josta hän juuri tahtoi vapautua; ja kun ihminen ei paranna vikojaan vaihtamalla olopaikkaa, tulee hän vain liittäneeksi uusia omantunnonvaivoja vanhaan mieliharmiinsa, uusia hairahduksia entisiin kärsimyksiinsä.