ADOLPHE

Erään tuntemattoman papereista löydetty tarina

Kirj.

BENJAMIN CONSTANT

Suomentanut

L. Onerva

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1920.

JOHDANTO.

Benjamin Constant kuuluu niihin harvinaisiin kirjailijoihin, jotka yhdellä teoksella luovat itselleen pysyväisen sijan kirjallisuuden historiassa. Romaani Adolphe on tuon aikoinaan kuuluisan ranskalaisen poliitikon, puhujan ja sanomalehtimiehen ainoa kaunokirjallinen tuote, mutta siksi merkittävä, että sen tekijää sen pohjalta voidaan pitää koko nykyaikaisen psykologisen romaanin kanta-isänä ja uranuurtajana.

Benjamin Constant de Rebecque syntyi Lausannessa v. 1767 protestanttisista ja alkuaan ranskalaisista vanhemmista, joista Nantes'in ediktin peruutus oli tehnyt sveitsiläisiä. Hänen erinomaiset hengenlahjansa ilmenivät jo aikaisin, ja isä, Hollannin palveluksessa oleva upseeri, antoi pojalleen mahdollisimman huolellisen tietopuolisen kasvatuksen Oxfordin, Erlangenin ja Edinburghin yliopistoissa, johon viimeksimainittuun hänet lähetettiin jo 13 v:n ikäisenä. Tällöin on hän jo pikkuvanha maailmanmies, varhaiskehittyneine elämänvaistoineen, jotka selvästi kuvastavat samaa epävakaista ja puolinaista luonnetta, joka on hänelle tunnusmerkillinen koko elämän ijän ja jota hän niin mestarillisesti on kuvannut Adolphessa. Äly ja tunteenherkkyys on hänessä kehittynyt tuntuvasti tahdon kustannuksella. Häntäkin painaa tuo monipuolisesti lahjakkaiden henkilöiden tavallinen kirous: keskityskyvyn puute, joka esiintyy hänessä tarmottomuutena, herkuttelevana ja samalla epätoivoisena toimettomuutena, elämäänkyllästymisenä, hienona itse-ivana ja samalla myrskyisenä alttiutena vaikutelmille, vaihtelun ja nautinnon haluna, rakkauden janona, jota on mahdoton tyydyttää, herkkähermoisena levottomuutena, epämääräisenä toiminnanviettinä, jota este kiihoittaa, mutta jonka menestys kuihduttaa, aiheettomana murhemielenä ja rajattomana kaipauksena, älyn ja tunteen ainaisena, ratkaisemattomana ristiriitana. Toisin sanoen: Constant on jo lapsesta pitäen n.s. "vuosisadan sairauden" tartuttama. Sisäisen särkyneisyyden ja jäytävän epäilyn kalvetustauti on tähän aikaan ilmassa, ja korkeimmat kirjalliset saavutukset 1800-luvun alkupuolella luodaan näissä merkeissä. Rakkaudella on tietysti tärkeä sijansa tässä "maailmantuskaisessa" melankoliassa. Samoin kuin Byron ja Musset, ei Constant'kaan voi elää naisten kanssa eikä ilman heitä. Hän suhtautuu rakkauteen elähtäneenä kyynikkona, armottomana, terävänäköisenä havainnoitsijana, mutta samalla hän on herkistyneessä hellämielisyydessään sen armoilla kuin lapsi.

Ensimäinen nainen, jolla oli syvempi vaikutus Constantiin, oli rouva de Charrière, lahjakas ja ennakkoluuloton sveitsiläinen kirjailijatar. Tutustuessaan tähän itseään 20 vuotta vanhempaan naiseen oli Constant vasta 19-vuotias, mutta heidän välilleen syntyi ikäerosta huolimatta lämmin ystävyyssuhde, joka kesti rouva de Charrière'n kuolemaan asti. Ne täysin avomieliset kirjeet, jotka Constant kirjoitti tälle luotettavalle ystävättärelleen, kuvastavat juuri parhaiten hänen nuoruuden aikaista sieluntilaansa. Vallankumouksen ensimäisinä vuosina oleskeli Constant Brunswigissa hallitsevan herttuattaren kamariherrana. Tällöin hän meni naimisiin, mutta erosi heti kuherruskuukausien jälkeen ja rakastui heti taas erääseen toiseen naiseen, Charlotte v. Hardenbergiin, josta monta vuotta myöhemmin tuli hänen toinen vaimonsa. Mutta rakkaus oli hänelle toistaiseksi leikintekoa, kunnes hän vihdoin v. 1794 tapasi kohtalonsa rouva de Staëlin hahmossa. Heti alunpitäin tunsivat nämä molemmat rikassieluiset poikkeusolennot vastustamatonta vetovoimaa toisiinsa ja pian muodostui tuon silloisen Ranskan lahjakkaamman naisen, keisariajan etevimmän kirjailijattaren ja sen hienohermoisimman, henkevimmän ja säkenöivimmän kaunosielun välille syvä ja kohtalokas lemmensuhde, jota eivät mitkään esteet voineet katkaista, ei rakastavien oma tahtokaan, eivät uudet avioliitot toisten kanssa. He tarvitsivat toisiaan alati sielunsa hedelmöittäjiksi; heidän keskustelunsa ja henkinen seurustelunsa oli loistavan ja kimmoisen luomisvoiman ja yhteisymmärryksen siivittämää; heidän rakkautensa sensijaan myrskyisää, kiduttavaa, monivaiheista, tuskaisesti vangitsevaa. [Kts. lähemmin L. Onerva: Madame de Staël. Merkkimiehiä. Elämäkertasarja. N:o 22.] Mutta he olivat välttämättömiä toisilleen. Constant oli rva de Staëlin ainainen seuralainen milloin Parisissa, milloin tämän maatilalla Coppet'ssa, milloin maailman matkoilla.

Rva de Staëlin ilmakehässä kiintyi Constantin mieli yhä enemmän politiikkaan, jolle alalle hänellä, ollen sukkela, teräväkielinen väittelijä, kouluutettu, kekseliäs kynänkäyttäjä ja mainio puhuja, oli mitä loistavimmat edellytykset. Pian joutuivatkin rva de Staël ja Constant yhdestä puolin taistelemaan Napoleonia vastaan, joka karkoitti molemmat maasta. Tätä maanpakoa kesti kymmenkunta vuotta. Napoleonin kukistumisen jälkeen, heti kun Ludvig XVIII oli julkaissut perustuslakinsa, kiiruhti Constant jälleen Parisiin, jossa hän julkaisi mestarillisia pikku kirjoitelmia ja niitti mainetta valtiollisena puhujana ja kansanedustajana, mutta otti siitä huolimatta myös sangen huomattavalla tavalla osaa satapäiväisen keisarikunnan järjestyspuuhiin. Saadakseen anteeksi tämän hairahduksen sepitti hän Waterloon taistelun jälkeen kaunopuheisen armonhakemuksen kuningas Ludvigille. Kun hänelle ilmoitettiin, että kuningas oli sen luettuaan tullut vakuutetuksi hänen mielenmuutoksestaan, virkahti hän: "Sen kyllä uskon, melkeinpä olin itsekin sitä lukiessani tulla vakuutetuksi siitä"!

Constant oli yhtä häilyväinen ja luonteeton politiikkansa yksityiskohdissa kuin yksityiselämässäänkin, seuraten kaikessa sitä periaatetta, jonka hän oli ottanut tunnuslauseekseen: sola inconstantia constans. Hän oli periaatteellinen epäilijä, mutta pääsuunta oli hänellä kuitenkin aina sama: elämänsä loppuun asti hän pysyi valtiollisena liberaalina ja kuului parlamenttaariseen vastustuspuolueeseen, yksilöllisen vapauden etuvartiostoon. Hän ei ollut luonteeltaan ehjä eikä puhdas, mutta hän saattoi olla ylevämielinen ja lennokas. Kun v. 1830 muuan ystävä kirjoitti hänelle: "Täällä pelataan hirvittävää peliä, päät ovat vaarassa, tuokaa meille omanne!" ei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan astui uljaasti heinäkuun vallankumouksellisten riveihin. Samana vuonna hän kuoli koko Ranskan nuorison rajattoman ihailun esineenä. Kun hänet haudattiin, riisuivat ylioppilaat hevoset hänen ruumisvaunujensa edestä ja vetivät ne kunniasaatossa Père-Lachaisen hautausmaalle.

Constantin poliittiset ja uskonto-filosofiset kirjoitelmat sellaiset kuin Cours de politique constitutionnelle (1817-20, 4 nid.), Mémoires sur les cent jours (1822), Du polythéisme romain considéré dans ses rapports avec la philosophie grecque et la religion chrétienne (1833, 2 nid.), Mélanges de littérature et de politique (1829) ovat tyystin joutuneet unhoon, samoin hänen suuri teoksensa uskonnon kehityksestä, De la religion considérée dans sa source, ses formes et ses développements, jota hän kirjoitti kolmisenkymmentä vuotta ja joka oli tarkoitettu Chateaubriandin Le Génie du Christianisme'n veroiseksi, mutta joka ei oppineisuudestaan ja ennakkoluulottomasta otteestaan huolimatta kykene vakuuttamaan ketään.

Aivan toisella tavoin mielenkiintoisia ovat Constantin jälkeenjääneet päiväkirjan sivut Journal intime psykologisine paljastuksineen ja ennen kaikkea myös taiteellisessa suhteessa verraton itse-erittely Adolphe, jota voi pitää uudenaikaisten sieluntutkimusten ensimäisenä esikuvana. Sellaisena se merkitsee tärkeää kirjallisuushistoriallista merkkipylvästä, joka ei ole vaivatta pystytetty, johon päästäkseen yksilöllisyys, henkilöllinen erikoisuus on saanut taistella itselleen elämänoikeutta halki pitkien vuosisatojen.

XVIII:n vuosisadan ranskalainen kirjallisuus on vielä ankaran sovinnaista ja ulkokohtaista. Vähitellen XVIII:lla vuosisadalla alkaa tämä yleisinhimillisiä tyyppejä ihannoiva kirjallisuuden suunta, s.o. Corneillen, Racinen ja Molièren klassillisen kolmikon ylivalta järkkyä. Jo Lesagen Gil Blas ja vielä enemmän Abbé Prévost'n Manon Lescaut ja Marivaux'n Marianne osoittavat siirtymistä yksilöllisyyden tarkkaamiseen. Kuitenkaan eivät vielä nämäkään kirjailijat ole itsekohtaisen kirjallisuuden varsinaisia edustajia. Vasta XIX:n vuosisadan alussa, jolloin Rousseausta alkunsa saanut uusromanttisuus ja sitä seuraava "maailmantuska"-runous puhkesi esiin ja rajumyrskyn tavoin levisi kaikkialle Europpaan, vasta silloin voi sanoa voimakkaan minä-kirjallisuuden alkaneen. Omat kokemukset tulivat taiteellisen luomistyön ainoaksi pohjaksi ja kirjailijan oma henkilöllisyys siksi polttopisteeksi, jonka läpi jokaisen elämänilmiön tuli heijastua. Kaksi neroa, Goethe ja Byron, iski ilmoille tämän valtavan liikkeen alkukipinät, ja yht'äkkiä oli koko maailma Wertherin sieluntuskien kaikupohjana, ja Byronin räiskyvän satiirinen uhma imeytyi nihilistis-pessimistisenä myrkkynä ajan vereen.

Ja nyt astuu kirjallisuuteen uusi tyyppi, sortuva haaveilija, parantumattomasti väsynyt ja kaihoonsa riutuva, pettynyt ja epäilevä, voitettu taistelussa jo ennen taistelua, sama "vuosisadan sairauden" kuluttama kalvas ja kiihkeän levoton rotu, jota Goethe kuvaa Wertherissä, Byron koko tuotannossaan, etenkin Child Haroldissa, Rousseau Yksinäisen vaeltajan haaveiluissa, Musset Vuosisadan lapsen tunnustuksen erinomaisessa johdannossa, Chateaubriand René'ssä ja jota myös Constant edustaa sekä ihmisenä että kirjailijana. Heine, Leopardi ja Musset muodostavat maailmantuskaisen minä-runouden kansainvälisen lyyrillisen kolmiapilan. Toiselta puolen taas kehittyy suorasanaisessa esityksessä se intohimon luonnonhistoria, jota jo Rousseaun La nouvelle Héloïse ja Abbé Prévost'n Manon Lescaut kuvaavat, yhä tiukemmaksi proosatyyliksi, yhä monipuolisemmaksi sielulliseksi tutkimusalaksi; rakkauden runous muuttuu todelliseksi rakkauden psykologiaksi. Tässä suhteessa on Constantilla kiistämättömät ansionsa. Adolphe on laatuaan ensimäinen teos, jossa tuntuu uudenaikaisen analyytikon kaunistelematon, terävä ja samalla muotokiinteä ote, tuo melkein tunteellinen mielenkiinto ilmiöihin, tuo ehdoton totuuden taju, jotka ominaisuudet myöhemmin ovat synnyttäneet Ranskalle niin monta suurta psykologista kirjailijaa.

Adolphen henkilöt ovat ei ainoastaan todenmukaisia, vaan tosia aivan sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Adolphe on lahjomattoman rehellinen luonteenkuva tekijästä itsestään ja Ellénore on toisinto rva de Staëlista. Samoin kuin Musset ja George Sand, tuo toinen kuuluisa ranskalainen kirjallinen rakastajapari, kuvasivat onnetonta rakkaustarinaansa tuotannossaan, samoin myös rva de Staël ja Constant ikuistivat toisensa kirjallisesti. Sielulliselta kokoonpanoltaan, joskaan ei käsittelytavaltaan, on Adolphe sangen läheltä Chateaubriand'in Renén ja Senancourin Obermannin hengenheimolainen, aikakauden ilmiö samoin kuin ne. Ellénoren kanssa sensijaan tekee kokonaan uusi naistyyppi, n.s. 30-vuotias nainen, tuloaan kirjallisuuteen: miestä vanhempi, kokeneempi, voimakkaampi, intohimoonsa sortuva, jollaisiksi Balzac myöhemmin kernaasti kuvaa sankarittarensa. Adolphe on ainesosiinsa jaoiteltu sielu, monisäikeisyydessään, liikaälyllisyydessään ohut, heikko ja kelmeä. Hän on yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien vanki. Ellénore on niiden uhri; hän on jonkinlainen nais-Werther, intohimossaan ehjä, ehdoton. "Kaikki tulivuoret ovat vähemmän tultasyökseviä kuin tämä nainen", on Constantin mainesana ystävättärestään, rouva de Staëlista, ja samaa luonteenpiirrettä korostaa hän myös Ellénoressa. "Häntä katseli kuin ihanaa myrskyä." Mutta hän oli luotu sortumaan täydessä voimassaan ja kukoistuksessaan, sillä hän oli noussut yhteiskuntaa vastaan. "Yhteiskunta on liian voimakas. Onneton siis se nainen, joka luottaa sellaiseen tunteeseen, jota kaikki yksistä tuumin koettavat myrkyttää ja jota vastaan yhteiskunta silloin, kun se ei ole pakotettu kunnioittamaan sitä laillisena, asestautuu kaikella sillä, mitä ihmissydämessä suinkin on pahaa, masentaakseen kaiken mikä siinä on hyvää!" Siinä kirjan aatesisältö.

Adolphe on pieni mestariteos. Se on elävä ja voimakas rakkaustarina, jonka tehoa aika ei ole heikontanut, ja samalla on se tutkielma yhteiskunnan ja yksilön keskinäisestä suhteesta. Se on palanen todellista sielunelämää, joka luo lisävalaistusta kahden tunnetun kirjailijan luonteenkuvaan. Se on lähtökohdaltaan siis hyvinkin itsekohtainen, mutta samalla se tuo silmiemme eteen kaksi ajan tyyppiä, jotka muunnoksina ovat kulkeutuneet kirjailijalta toiselle ja siten muuttuneet kirjallisuushistoriallisesti yleispäteviksi. Ja lisäksi on romaanin yksinkertaisesti sommiteltu juoni lukemattomine sielullisine vivahduksineen kerrottu sillä muototaituruudella, sillä klassillisella kirkkaudella ja keveän hienolla ilmehikkyydellä, mihin ainoastaan gallialainen henki ja gallialainen kieli täysin pystyvät.

Helsingissä elokuulla 1920.

Suomentaja.

ADOLPHE.

ERÄÄN TUNTEMATTOMAN PAPEREISTA LÖYDETTY TARINA.

KUSTANTAJAN SELITYS.

Matkustelin Italiassa monta vuotta sitten. Minun täytyi pysähtyä erääseen majataloon Cerenzassa, joka on pieni kylä Calabriassa, Neton tulvimisen vuoksi; samassa majatalossa asui muuan muukalainen, jonka oli pakko oleilla siellä samasta syystä. Hän oli hyvin hiljainen ja näytti surulliselta; hän ei osoittanut minkäänlaisia kärsimättömyyden merkkejä. Valittelin välistä hänelle, koska hän oli ainoa ihminen, jolle saatoin tässä paikassa puhua, sitä, että meidän matkamme täten oli viivästynyt. "Minulle on yhdentekevää", vastasi hän, "olenko täällä vai muualla." Isäntämme, joka oli ollut puheissa erään napolilaisen palvelijan kanssa, joka palveli tätä muukalaista tietämättä hänen nimeään, kertoi minulle, ettei tämä lainkaan matkustellut uteliaisuudesta, sillä hän ei tahtonut nähdä raunioita, ei maisemia, ei muistomerkkejä eikä ihmisiä. Hän luki paljon, mutta ei milloinkaan yhtäjaksoisesti; hän käveli illoin, aina yksinään, ja usein hän saattoi viettää kokonaisia päiviä istuen liikkumattomana, pää molempien käsien varassa.

Juuri silloin, kun kulkuneuvot olivat tulleet siksi kuntoon, että olisimme voineet lähteä, sairastui tuo muukalainen sangen vaikeasti. Ihmisyys velvoitti minua jäämään hänen luokseen hoitamaan häntä. Cerenzassa ei ollut muita lääkäreitä kuin muuan kylähaavuri; tahdoin lähettää hakemaan Cozenzesta tehokkaampaa apua. "Ei maksa vaivaa", sanoi minulle muukalainen; "tuo mies on juuri sopiva minulle." Hän oli oikeassa, kenties oikeammassa kuin luulikaan, sillä tuo mies paransi hänet. "Minä en uskonut teitä niin taitavaksi", sanoi hän hieman nyreissään, hyvästellessään häntä; sitten hän kiitti minua huolenpidostani ja lähti.

Useampia kuukausia myöhemmin sain Napoliin kirjeen Cerenzan majatalon isännältä sekä erään lippaan, joka oli löydetty Strongoliin johtavalta tieltä, jota pitkin me molemmat, sekä muukalainen että minä, olimme jatkaneet matkaamme, vaikkakin erillämme. Majatalon isäntä, joka lähetti sen minulle, luuli sen varmasti kuuluvan jommallekummalle meistä. Se sisälsi paljon hyvin vanhoja, osotteettomia kirjeitä tai sellaisia, joista osotteet ja nimikirjoitukset olivat kuluneet pois, lisäksi naisen muotokuvan sekä erään vihkon, johon oli kirjoitettu seuraava kertomus eli elämäntarina. Muukalainen, näiden tavaroiden omistaja, ei ollut jättänyt minulle erotessamme mitään osotetta, jolla olisi voinut hänelle kirjoittaa; minä säilytin niitä luonani kymmenen vuotta epätietoisena siitä, mitä minun pitäisi niille tehdä, kunnes kerran sattumalta, mainitessani niistä muutamille henkilöille eräässä saksalaisessa kaupungissa, muuan heistä hartaasti pyysi, että uskoisin hallussani olevan käsikirjoituksen hänelle. Viikon kuluttua sain tuon käsikirjoituksen takaisin ynnä kirjeen, jonka olen sijoittanut tämän tarinan loppuun, sentähden että se olisi käsittämätön, jos lukisi sen ennenkuin on tutustunut itse kertomukseen.

Tämä kirje sai aikaan sen, että päätin toimittaa tämän teoksen julkisuuteen, vakuuttaen minut siitä, ettei se voinut saattaa huonoon valoon eikä loukata ketään. En ole muuttanut sanaakaan alkuperäisessä tekstissä; nimien poisjättäminenkään ei ole minun työtäni: ne olivat alunpitäin merkityt samalla tavoin kuin vieläkin, vain alkukirjaimilla.

I.

Olin juuri täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta ja päättänyt opintoni Göttingenin yliopistossa. — Isäni, joka oli vaaliruhtinas X:n ministeri, tahtoi, että matkustelisin Europan huomattavammissa maissa. Hänen tarkoituksensa oli sitten kutsua minut luokseen, hankkia minulle virka hallintoalalla, jonka johto oli hänelle uskottu, sekä valmistaa minua kerran astumaan omalle tilalleen. Joskin olin viettänyt kovin epäsäännöllistä elämää, olin kuitenkin melko uutteralla työllä saavuttanut menestystä, joka oli antanut minulle erikoisaseman opintotoverieni joukossa ja saanut isäni kiinnittämään minuun luultavasti hyvinkin liioiteltuja toiveita.

Nämä toiveet olivat saaneet hänet suhtautumaan erittäin anteeksi antavasti moniin tekemiini hairahduksiin. Hän ei milloinkaan ollut antanut minun kärsiä niiden seurauksista. Hän oli aina myöntynyt avunpyyntöihin näissä asioissa, jopa ehättänyt joskus itse tarjoamaankin avustusta.

Kaikeksi onnettomuudeksi oli hänen suhtautumisensa minuun paremminkin ylevämielistä ja anteliasta kuin hellää. Tunsin syvästi, että hän ansaitsi kaiken kiitollisuuteni ja kunnioitukseni, mutta minkäänlaista keskinäistä luottamusta ei meidän välillämme ollut koskaan ollut. Hänen henkisessä virityksessään oli jotakin ivallista, joka ei soveltunut minun luonteeseeni. Minä en siihen aikaan parempaa pyytänyt kuin saada antautua noiden alkuperäisten ja rajujen tunnelmain valtaan, jotka tempaavat sielun pois arkielämän piiristä ja saavat sen halveksimaan kaikkea ympäröivää todellisuutta. Isässäni näin, en sensoria, vaan kylmän ja pisteliään huomioijan, joka ensin sääliväisesti hymyili ja sitten piankin kärsimättömästi katkaisi keskustelun. En muista, että minulla kahdeksanatoista ensimäisenä ikävuotenani olisi koskaan ollut hänen kanssaan tunnin kestävää keskustelua. Hänen kirjeensä olivat ystävällisiä, täynnä järkeviä ja hienotunteisia neuvoja; mutta tuskin olimme päässeet yhteen, kun jo tunsin hänessä jotakin väkinäistä, jota en voinut käsittää ja joka vaikutti minuun kiusallisesti. Minä en siihen aikaan vielä tiennyt, mitä on ujous, tuo sisäinen sairaus, joka saattaa vainota meitä aina vanhuuden päiviin saakka, joka painaa takaisin sydämeen meidän syvimmät mielenliikkeemme, joka hyytää puheemme, joka tekee luonnottomaksi suussamme kaiken, mitä yritämme sanoa, niin ettemme voi ilmaista ajatuksiamme muuten kuin epämääräisin sanoin tai enemmän tai vähemmän katkeran ivan muodossa, ikäänkuin siten haluaisimme kostaa omille tunteillemme sen tuskan, jonka meille tuottaa se, ettemme voi niitä tuoda ilmi. Minä en tiennyt, että yksinpä poikansakin parissa minun isäni oli ujo ja että useinkin kauan odotettuaan minulta jotakin sydämellisyyden ilmaisua, jollaisia hänen näennäinen kylmyytensä ei tuntunut minulle sallivan, hän erosi minusta kyynelsilmin ja valitteli muille, että minä en rakastanut häntä.

Tämä umpimielinen suhtautumisemme vaikutti suuresti luonteeseeni. Ollen yhtä ujo kuin hänkin, mutta levottomampi, koska olin nuorempi, totuin sulkemaan itseeni kaiken, mitä tunsin, tekemään kaikki suunnitelmani yksin, luottamaan ainoastaan itseeni niiden toteuttamisessa ja pitämään toisten neuvoja, harrastusta, apua, niin, yksinpä läsnäoloakin esteenä ja häiriönä. Otin tavakseni, etten koskaan puhunut itseäni koskevista asioista, että alistuin keskusteluun ainoastaan kuin ikävään välttämättömyyteen ja elävöitin sitä silloin alituisella leikinlaskulla, joka teki sen minulle vähemmän väsyttäväksi ja auttoi minua salaamaan todellisia ajatuksiani. Tästä oli seurauksena eräänlainen antaumuksen puute, jota ystäväni vieläkin minussa moittivat, ja vaikeus puhua vakavasti, jota minun yhäkin on vaikea voittaa. Siitä johtui samalla kiihkeä itsenäisyyden halu, kärsimätön tuskastuminen niihin siteisiin, jotka minua ympäröivät, ja voittamaton kauhu uusien solmimiseen. Minun ei ollut hyvä olla muutoin kuin aivan yksinäni, ja niin tuntuva on minussa vieläkin tämä sielullinen taipumus, että kun aivan vähäpätöisissäkin tilaisuuksissa saan valita kahden mahdollisuuden välillä, niin kavahdan ihmishahmoa ja luonnollinen pyrkimykseni on paeta sitä saadakseni mietiskellä rauhassa. Kuitenkaan ei minussa ollut sitä pohjatonta itsekkäisyyttä, jota tuollainen luonne näyttää edellyttävän: vaikka en välittänytkään muista kuin itsestäni, oli mielenkiintoni itseäni kohtaan sangen vähäinen. Syvimmällä sydämessäni piili hellyyden kaipuu, jota en huomannut, mutta joka tyydyttämättömäksi jääneenä lakkaamatta vieroitti minut kaikesta siitä, mihin uteliaisuuteni kulloinkin kohdistui. Tätä välinpitämättömyyttä, mitä tunsin kaiken suhteen, lisäsi vielä kuoleman-ajatus, joka jo aivan nuorena ollessani oli järkyttänyt mieltäni; en koskaan ole voinut käsittää, kuinka ihmiset niin helposti unohtavat sen. Seitsemäntoista vuotisena olin nähnyt kuolevan erään vanhemman naisen, jonka omalaatuinen ja tavallista huomattavampi henki oli alkanut kehittää omaani. — Tämäkin nainen oli, kuten niin monet muut elämänsä keväässä suuren sielunvoimansa ja todellakin harvinaisen lahjakkaisuutensa tunnossa avosylin rientänyt maailmaan, jota hän ei tuntenut. Kuten niin monet muut oli hänkin, koska ei ollut taipunut keinotekoisten, mutta välttämättömien sovinnaisuuksien ikeeseen, pettynyt toiveissaan, viettänyt ilottoman nuoruuden, ja vihdoin oli vanhuus saavuttanut hänet silti taltuttamatta häntä. Hän asui eräässä linnassa, joka oli erään meidän maatilamme naapuristossa, tyytymättömänä ja yksinäisenä, pelkästään oman henkevyytensä varassa ja eritellen kaikkea älyllään. Melkein vuoden ajan olimme tyhjentymättömissä keskusteluissamme tarkastelleet elämää sen kaikilta puolilta ja tottuneet pitämään kuolemaa aina kaiken loppumääränä. Ja sitten, keskusteltuani niin paljon kuolemasta hänen kanssaan, olin nähnyt kuoleman vievän hänet aivan silmieni edestä.

Tämä tapahtuma oli herättänyt minussa epävarmuuden tunnetta ihmiskohtaloon nähden ja epämääräistä haavemieltä, joka ei sittemmin enää minusta luopunut. Runoilijoiden teoksista luin mieluimmin niitä kohtia, jotka muistuttivat ihmiselämän lyhyydestä. Mielestäni ei mikään päämäärä ollut ponnistelun arvoinen. Omituista kyllä, on tämä vaikutelma heikentynyt sikäli kuin vuodet ovat kasaantuneet ylitseni. Johtuneeko tuo sitten siitä, että toivossa on aina jotakin epäilyttävää ja että silloin, kun se jättää ihmisen elämänuran, tämä ura saa ankaramman, mutta samalla tosiperäisemmän luonteen? Vai siitäkö, että elämä näyttää sitä todellisemmalta, mitä tyystimmin harhakuvitelmat siitä ovat kadonneet, aivan kuin vuorten huiput piirtyvät selvemmin taivaanrantaa vasten silloin kun pilvet hajaantuvat?

Jätettyäni Göttingenin lähdin pieneen D:n kaupunkiin. Tässä kaupungissa valtikoi eräs ruhtinas, joka kuten useimmat Saksan ruhtinaat, lempeästi hallitsi pienoista maataan, suojaten sinne asettuneita valistuneita miehiä ja suoden täyden vapauden kaikille mielipiteille, mutta jonka ympärillä kaikesta huolimatta, kun hän vanhan tavan mukaan oli kytketty hovimiestensä seuraan, ei ollut juuri muita kuin mitättömiä tai keskinkertaisia henkilöitä. Minut otettiin vastaan tässä hovissa sillä uteliaisuudella, jonka luonnollisestikin jokainen yksitoikkoisuuden ja sovinnaisten seuratapojen kehän särkevä muukalainen herättää. Kului muutamia kuukausia, enkä vielä ollut keksinyt mitään, joka olisi voinut kiinnittää mieltäni. Olin kiitollinen siitä ystävällisyydestä, jota minulle osoitettiin; mutta toisin vuoroin esti ujouteni minua käyttämästä sitä hyväkseni, toisin vuoroin taas kyllästyminen päämäärättömään touhuun sai minut pitämään yksinäisyyttä niitä joutavia huveja parempana, joihin minua kutsuttiin. Minulla ei ollut kaunaa ketään kohtaan, mutta sangen harvat ihmiset herättivät mielenkiintoani; mutta ihmiset loukkaantuvat välinpitämättömyydestä; he luulevat sen johtuvan pahansuopaisuudesta tai teeskentelystä; he eivät voi uskoa sitä, että heidän seurassaan voi aivan yksinkertaisesti olla ikävä. Välistä koetin pitää kurissa ikävystymistäni; turvauduin mykkään äänettömyyteen: tätä puhumattomuuttani luultiin halveksinnaksi. Toisin vuoroin, itsekin kyllästyneenä omaan vaiteliaisuuteeni, tulin lausuneeksi jonkun sukkeluuden, ja silloin ajatusteni leikittely, kerran liikkeelle päästyään, houkutteli minut yli sopivaisuuden rajan. Saatoin yhdessä päivässä ladella esiin kaikki ne naurettavaisuudet, jotka kuukauden kuluessa olin huomannut. Ne, jotka joutuivat näiden äkillisten ja epätahallisten avomielisyyden puuskieni uskotuiksi, eivät olleet niistä minulle lainkaan kiitollisia, ja oikeassa he siinä olivatkin, sillä ne johtuivat puhumisen tarpeesta eivätkä luottamuksesta. Noista keskusteluista tuon naisen kanssa, joka ensimäisenä oli päässyt kehittämään ajatuksiani, oli minuun jäänyt voittamaton vastenmielisyys kaikkia yleispäteviä elämänohjeita ja kaikkia oppisääntöisiä kaavoja kohtaan. Kuullessani nyt typerän-keskinkertaisten ihmisten itseensä tyytyväisinä pitävän pitkiä esitelmiä joistakin siveyttä, sovinnaista käytöstapaa tai uskontoa (jotka seikat he kernaasti asettavat samalle tasolle) koskevista, yleisesti tunnustetuista ja eittämättömistä periaatteista, teki mieleni väittää vastaan, ei siksi, että olisin kannattanut päinvastaisia mielipiteitä, vaan siksi, että niin varma ja raskas vakaumus harmitti minua. Jokin salainen vaisto sitäpaitsi vaati minua epäilemään noita yleisiä selviöitä, jotka olivat niin vailla kaikkia rajoituksia, niin puhtaita kaikista vivahduksista. Typerät tekevät moraalistaan jykevän, jakamattoman möhkäleen, jotta se niin vähän kuin mahdollista pääsisi sekaantumaan heidän tekoihinsa ja jättäisi heidät vapaiksi kaikissa yksityiskohdissa.

Tällä käyttäytymiselläni jouduin piankin kaikkialla kevytmielisen, pahan ihmisen ja pilkkakirveen maineeseen. Minun katkerat sanani tulkittiin ilkeämielisen sielun ilmaisuiksi, pilapuheeni hyökkäyksiksi kaikkea vastaan, mikä suinkin on pyhintä. Ne, joihin, väärin kylläkin, olin ivani kohdistanut, huomasivat mukavaksi vetää yhtä köyttä juuri niiden periaatteiden kanssa, jotka he syyttivät minun tekevän epäilyksenalaisiksi; koska tahtomattanikin olin saanut heidät nauramaan toinen toistensa kustannuksella, yhtyivät he nyt kaikki minua vastaan. Tuntui melkein siltä kuin huomauttaessani heidän naurettavista puolistaan olisin ilmaissut jonkun heidän minulle uskoman salaisuuden; olisi voinut luulla, että he, näyttäytyessään minun silmissäni sellaisina kuin olivat, samalla olivat saaneet minun puoleltani vaitiolon lupauksen; mutta minä en tuntenut tehneeni tällaista liian rasittavaa välipuhetta. Heitä oli huvittanut olla sellaisia kuin he olivat ja minua huvitti huomioida ja kuvata heitä; ja se, mitä he nimittivät hävyttömyydeksi, oli minun mielestäni aivan viaton ja hyvin oikeutettu vahingonkorvaus.

En tahdo tässä laisinkaan puolustaa itseäni: jo aikoja sitten olen luopunut tuosta kokemattoman hengen kevytmielisestä ja helppohintaisesta tavasta; tahdonpa ainoastaan sanoa, ja sanoa sen muille kuin itselleni, joka nyt olen suojassa maailmalta, että tarvitaan aikaa tottuakseen ihmisten sukuun sellaisena, kuin miksi sen oman edun pyynti, teeskentely, turhamaisuus ja pelkuruus ovat meille tehneet. Se hämmästys, minkä tällaisen keinotekoisen ja epäluontevan seurapiirin näkeminen varhaisimpana nuoruusaikana aiheuttaa, todistaa pikemminkin luonnontuntoista sydäntä kuin pahaa sisua. Tällä seuramaailmalla ei sitäpaitsi ole mitään pelättävänä siitä: se painaa meitä siinä määrin, sen salainen vaikutus on niin mahtava, että se ennen pitkää muovailee meidät tuon yleisen valinkaavan mukaisiksi. Silloin emme hämmästele enää muuta kuin omaa entistä hämmästystämme ja me viihdymme hyvin uudessa muodossamme, aivan samoin kuin lopulta hengittää vapaasti jossakin täpötäyteen sullotussa teatterihuoneessa, jossa sisään astuessaan tuskin sai vedetyksi henkeään.

Jos jotkut pelastautuvat tästä yleisestä kohtalosta, niin sulkevat he itseensä tuon salaisen eriävän kantansa; he huomaavat useimmissa näistä naurettavaisuuksista paheen idun: he eivät enää tee pilaa niistä, sentähden että halveksinta on heissä astunut leikinlaskun sijalle, ja halveksinta on äänetön.

Siinä pienessä seurapiirissä, joka minua ympäröi, tultiin siis epämääräisen levottomiksi luonteeni suhteen. Ei voitu tosin mainita ainoatakaan paheksuttavaa tekoa; eikä edes käynyt kieltäminen, etteivätkö jotkut tekoni näyttäneet viittaavan jopa jalomieliseen ja uhrautuvaan mielenlaatuunkin; mutta sanottiin, että minä olin epämoraalinen ihminen, vähän luotettava mies: molemmat erittäin onnellisesti keksittyjä nimityksiä vihjailemaan asioista, joita ei tiedetä, ja jättämään tyhjälle arvailulle varaa.

II.

Ollen hajamielinen, huomaamaton, ikävystynyt, en laisinkaan tullut panneeksi merkille, minkälaisen vaikutuksen tein, ja aikani kului opinnoissa, jotka tavan takaa keskeytyivät, suunnitelmissa, joita en toteuttanut, huvituksissa, jotka eivät minua kovinkaan huvittaneet, kunnes muuan näennäisesti sangen mitätön seikka aiheutti mielentilassani tärkeän muutoksen.

Eräs nuori mies, jonka tunsin jotensakin läheltä, oli jo muutamia kuukausia mielistellyt erästä naista, joka ei suinkaan ollut seurapiirimme hulluimpia: olin tässä yrityksessä hänen sangen epäitsekäs uskottunsa. Pitkien ponnistusten jälkeen hän vihdoin voitti hänen rakkautensa; ja kun hän ei ollut salannut minulta vastoinkäymisiään ja vaivojaan, luuli hän myös olevansa velvollinen kertomaan minulle menestyksestään: hänen hurmionsa ja riemunsa oli sanoin kuvaamaton. Nähdessäni noin suurta onnea aloin pahoitella sitä, etten itse ollut sellaista vielä kokenut; minulla ei ollut siihen saakka ollut mitään sellaista naissuhdetta, joka olisi hivellyt itserakkauttani; uusi tulevaisuus näytti avautuvan silmäini eteen; uusi mielihalu heräsi sydämessäni. Tässä mielihalussa oli epäilemättä paljon turhamaisuutta, mutta se ei ollut yksinomaan turhamaisuutta; siinä oli sitä ehkä vähemmän kuin mitä itse luulinkaan. Ihmisen tunteet ovat epäselviä ja sekaisia; ne ovat muodostuneet lukuisista erilaisista vaikutelmista, joita ei voi eritellä; ja sanat, jotka aina ovat liian karkeita ja ylimalkaisia, kykenevät kyllä niitä ilmaisemaan, mutta eivät koskaan määrittelemään.

Olin isäni kodissa omaksunut jotenkin epämoraalisen katsantokannan naisiin nähden. Vaikkakin isäni tarkasti noudatti ulkonaista sovinnaisuutta, ei se estänyt häntä tuon tuostakin haastelemasta kevytmielisesti rakkaussuhteista: hän piti niitä jonkinlaisina huvituksina, ellei juuri luvallisina, niin ainakin anteeksi annettavina, ja ainoastaan avioliitto oli hänen mielestään vakava asia. Hänen periaatteisiinsa kuului, että nuoren miehen tuli visusti varoa tekemästä niin sanottua tyhmyyttä s.o. solmiamasta kestävää liittoa henkilön kanssa, joka ei ollut täydelleen hänen vertaisensa varallisuuden, syntyperän ja ulkonaisten etujen puolesta; mutta muuten, kunhan vain ei ollut kysymyksessä avioliitto, saattoi hänen mielestään huoletta naisia ottaa ja jättää; ja olinpa nähnyt hänen jonkinlaisella hyväksymisen hymyllä kuittaavan tämän ivamukaelman tutusta sananparresta: Siitä on heille niin vähän haittaa ja meille niin suurta hupia!

Ei kenkään voi aavistaa, kuinka syvän vaikutuksen tämäntapaiset sanat tekevät varhaisimmassa nuoruudessa ja kuinka hämmästyttävältä lapsista tuntuu ijällä, jolloin kaikki käsitykset vielä ovat epävarmoja ja häilyviä, kuulla kaikkien hyväksymillä pilapuheilla kumottavan ne nimenomaiset säännöt, joita heille on annettu. Nämä säännöt eivät silloin enää ole heidän silmissään muuta kuin tyhjänpäiväisiä kaavoja, joita heidän vanhempansa yhteisestä sopimuksesta ovat päättäneet jankata heille omantuntonsa rauhan vuoksi, ja nuo pilapuheet näyttävät heistä sisältävän elämän todellisen salaisuuden.

Minä tahdon saada rakkautta, toistin itsekseni, epämääräisen liikutuksen valtaamana, ja silmäilin ympärilleni; en nähnyt ketään, joka olisi voinut herättää minussa rakkautta, en ketään, joka minusta olisi tuntunut soveliaalta rakkauteni esineeksi; kysyin neuvoa sydämeltäni ja maultani; en tuntenut mitään erikoismieltymystä. Tällaisessa sisäisen levottomuuden tilassa olin, kun tutustuin kreivi de P:hen, joka oli neljänkymmenen vuotias mies ja jonka omaiset kuuluivat vanhempieni perhetuttaviin. Hän ehdotti, että tulisin häntä tervehtimään. Onneton vierailu! Hänellä oli luonaan rakastajattarensa, muuan puolatar, kuuluisa kauneudestaan, vaikkakaan hän ei enää ollut vallan nuori. Tämä nainen oli, huolimatta epäedullisesta asemastaan, useammassa tilaisuudessa osoittanut arvokkaita luonteenominaisuuksia. Hänen perheensä, joka Puolassa oli sangen huomatussa asemassa, oli kadottanut omaisuutensa maansa levottomuuksissa. Hänen isänsä oli joutunut valtion kiroihin; hänen äitinsä oli matkustanut Ranskaan etsiäkseen sieltä turvapaikkaa, vieden mukanaan tyttärensä, joka hänen kuollessaan oli jäänyt aivan yksinäiseksi. Kreivi de P. oli rakastunut häneen. En ole koskaan tullut tietämään, miten oikeastaan tämä suhde oli muodostunut, joka silloin, kun minä ensi kertaa näin Ellénoren, jo aikoja sitten oli vakiintunut ja niin sanoakseni pyhitetty. Mahdollisesti oli hänen onneton tilanteensa tai hänen nuoruutensa kokemattomuus johtanut hänet tällaiselle sivuraiteelle, joka oli ristiriidassa sekä hänen kasvatuksensa, tapojensa että myös hänen oman ylpeytensä kanssa, joka muodosti sangen huomattavan puolen hänen luonteestaan. Ainoa, minkä minä tiedän ja minkä koko maailma tiesi, oli se, että kun kreivi de P. oli menettänyt melkein koko omaisuutensa ja hänen vapautensa oli vaarassa, niin oli Ellénore antanut hänelle sellaisia todistuksia uskollisesta kiintymyksestään, torjunut sellaisella halveksinnalla luotaan loistavimmatkin tarjoukset, antautunut hänen kanssaan samoihin vaaroihin ja samaan köyhyyteen sellaisella alttiudella ja vieläpä riemulla, että ankarimmankin arvostelun täytyi väkisinkin tunnustaa, että hänen vaikuttimensa olivat puhtaat ja hänen käytöksensä epäitsekästä. Vain hänen toimeliaisuuttaan, rohkeuttaan, älyään ja kaikkia niitä monenlaisia uhrauksia, jotka hän valittamatta oli kestänyt, sai hänen rakastajansa kiittää siitä, että oli saanut takaisin osan omaisuudestaan. He olivat asettuneet D:hen seuratakseen erästä oikeudenkäyntiä, jonka tarkoituksena oli voittaa kreivi de P:lle kokonaan takaisin hänen entinen rikkautensa, ja aikoivat viipyä siellä noin kaksi vuotta.

Ellénoren älylliset lahjat eivät olleet tavallisia suuremmat, mutta hänen mielipiteensä olivat terveitä ja hänen sanansa, jotka aina olivat yksinkertaisia, ilmaisivat välistä hämmästyttävää tunteen aateluutta ja ylevyyttä. Hänellä oli paljon ennakkoluuloja; mutta kaikki hänen ennakkoluulonsa olivat ristiriidassa hänen oman etunsa kanssa. Hän pani mitä suurinta arvoa säännönmukaiseen käyttäytymiseen juuri sentähden, että hänen omansa ei ollut vallitsevien käsitysten mukaan säännönmukaista. Hän oli hyvin uskonnollinen, sentähden että uskonto tuomitsi ankarasti hänen elämänlaatunsa. Hän vältti keskustelussa tyystin kaikkea, mikä muista naisista olisi ollut vain viatonta leikinlaskua, sentähden että hän pelkäsi aina, että joku voisi luulla hänen asemansa oikeuttavan puhumaan hänelle sopimattomuuksia. Hän ei olisi tahtonut ottaa kodissaan vastaan muita kuin kaikkein ylimpään luokkaan kuuluvia ja tavoiltaan moitteettomia miehiä, sentähden että sellaiset naiset, joihin hän pelkäsi itseään verrattavan, tavallisesti luovat itselleen sekalaisen seurapiirin ja, tyytyen elämään ilman yleistä kunnioitusta, eivät pyydä seuraltaan muuta kuin hupia. Ellénore oli lyhyesti sanoen lakkaamattomassa taistelussa omaa kohtaloaan vastaan. Hänen jokainen tekonsa ja lauseensa oli, niin sanoakseni, vastalause sitä luokkaa vastaan, johon hänet itsensä luettiin; ja tuntiessaan, että todellisuus oli voimakkaampi kuin hän ja että hänen ponnistuksensa eivät mitenkään muuttaneet hänen asemaansa, oli hän kovin onneton. Molempia lapsiaan, jotka hän oli saanut kreivi de P:n kanssa, hän kasvatti äärimmäisen ankarasti. Olisi melkein joskus voinut luulla, että siinä pikemmin intohimoisessa kuin hellässä kiintymyksessä, jota hän heitä kohtaan osoitti, oli salaista kapinantunnetta, joka teki heidät hänelle jollakin tavoin kiusallisiksi. Jos joku kaikessa ystävyydessä huomautti hänelle siitä, että hänen lapsensa kasvoivat, että heillä tuntui olevan lahjoja siihen ja siihen suuntaan, että heidän tulisi valita se ja se ura, niin nähtiin hänen kalpenevan muistaessaan, että kerran oli koittava päivä, jolloin hänen täytyisi ilmaista heille heidän syntyperänsä. Mutta pieninkin vaara, hetken poissaolo, sai hänet jo rientämään takaisin heidän luokseen levottomuudella, jossa saattoi havaita jonkinlaista omantunnonvaivaa ja tarvetta jakaa hyväilyillään heille sitä onnea, jota hän ei itse voinut tuntea. Tämä ristiriitaisuus hänen tunteittensa ja sen aseman välillä, mikä hänellä oli seuraelämässä, oli tehnyt hänen mielialansa hyvin epätasaiseksi. Hän oli usein unelmoiva ja vaitelias; väliin taas hän puhui kiihkoisasti. Kun häntä keskellä ylimalkaisintakin keskustelua vaivasi jokin häntä henkilökohtaisesti koskeva ajatus, ei hän koskaan ollut täydellisesti tyyni. Mutta juuri senkin vuoksi oli hänen käytöksessään aina jotakin tulista ja yllättävää, joka teki hänet ärsyttävämmäksi kuin mitä hän luonnostaan olisi ollut. Hänen omituinen erikoisasemansa korvasi sen, mikä häneltä puuttui ajatustavan alkuperäisyydestä. Häntä katseli mielenkiinnolla ja uteliaisuudella niinkuin ihanaa myrskyä.

Saatuani Ellénoren näköpiiriini juuri kun sydämeni tarvitsi rakkautta ja turhamaisuuteni naismenestystä, oli hän mielestäni minun arvoiseni valloitettava. Hänestäkin oli hupaista seurustella miehen kanssa, joka oli erilainen kuin hänen tähän asti näkemänsä. Hänen seurapiirinsä olivat muodostaneet muutamat hänen rakastajansa ystävät tai sukulaiset ja näiden rouvat, jotka kreivi de P:n arvovaltainen asema oli pakoittanut hyväksymään seuraansa myös hänen rakastajattarensa. Aviomiehet olivat yhtä köyhät tunteiden kuin ajatusten puolesta; rouvat erosivat vain siinä suhteessa miehistään, että heidän tyhjyytensä oli laadultaan levottomampaa ja liikkuvampaa, sentähden että heillä ei ollut kuten edellämainituilla tuota henkistä tyyneyttä, joka johtuu virka-asioiden säännöllisestä menosta ja hoidosta. Minun tavallista keveämpi leikinlaskuni ja vaihtelevampi keskusteluni, johon omituisella tavalla sekoittui raskasmielisyyttä ja hilpeyttä, alakuloisuutta ja harrastusta, innostusta ja ivaa, hämmästyttivät ja miellyttivät Ellénorea. Hän puhui useampia kieliä, epätäydellisesti kylläkin, mutta aina sujuvasti, väliin sirostikin. Hänen ajatuksensa näyttivät ponnistelevan esiin ikäänkuin esteiden kautta ja suoriutuvan tästä taistelusta viehkeämpinä, koruttomampina ja tuoreempina; sillä vieraat kielet nuorentavat ajatuksia ja vapauttavat ne noista tavanmukaisesi sorvailluista käänteistä, jotka saavat ne tuntumaan milloin jokapäiväisiltä, milloin teennäisiltä. Me luimme yhdessä englantilaisia runoilijoita; me kävelimme yhdessä. Menin usein häntä tervehtimään aamuisin; palasin hänen luokseen iltaisin: puhelin hänen kanssaan tuhansista asioista.

Tarkoitukseni oli kylmänä ja puolueettomana huomioijana ottaa selvää hänen luonteestaan ja sielustaan, mutta jokainen sana, jonka hän lausui, tuntui minusta selittämättömän sulon verhoamalta. Halu miellyttää häntä, tuoden elämääni uuden harrastuksen, elähytti minua ennen tuntemattomalla tavalla. Luin tämän melkein taikamaisen tenhon hänen viehätysvoimansa ansioksi: olisin nauttinut siitä vieläkin enemmän ilman sitä välipuhetta, jonka olin tehnyt itserakkauteni kanssa. Tämä itserakkaus oli kolmantena Ellénoren ja minun välilläni. Tunsin itseni ikäänkuin velvoitetuksi mahdollisimman pian kiiruhtamaan siihen päämäärään, jonka olin itselleni asettanut: en siis voinut välittömästi antautua tunnelmilleni. Halusin saada pian hänelle sanotuksi sanottavani, sillä minusta tuntui, ettei minun tarvinnut muuta kuin puhua onnistuakseni. En luullut rakastavani Ellénorea; mutta en olisi enää voinut tulla toimeen ilman hänen suosiotaan. Hän oli ajatuksissani lakkaamatta; tein tuhansia eri suunnitelmia; keksin lukemattomia eri valloituskeinoja tuon kokemattomuudesta johtuvan typerän itserakkauden sokaisemana, joka luulee olevansa varma menestyksestä, sentähden että se ei ole mitään yrittänyt.

Voittamaton ujous pidätti minua kuitenkin: kaikki puheeni kuolivat huulilleni tai päättyivät aivan toisin kuin mitä olin suunnitellut. Olin sisäisesti sodassa itseni kanssa: olin vihainen itselleni.

Vihdoin turvauduin päättelyyn, joka saattoi pelastaa minut omissa silmissäni kunnialla tästä taistelusta. Sanoin itselleni, ettei mitenkään sopinut kiirehtiä, että Ellénore oli liian vähän valmistunut kuulemaan suunnittelemaani tunnustusta ja että oli parempi vielä odottaa. Melkein aina me täten, elääksemme sovussa itsemme kanssa, puemme laskelmien ja järjestelmien valepukuun oman kykenemättömyytemme tai heikkoutemme: se tyydyttää sitä puolta meissä, joka niin sanoakseni on toisen puolemme tarkastelija.

Tätä tilannetta jatkui. Joka päivä päätin, että tunnustuksen tuli ehdottomasti tapahtua seuraavana päivänä, ja jokainen seuraava päivä kului samoin kuin edellinenkin. Ujouteni oli kuin pois puhallettu, heti kun olin eronnut Ellénoresta; silloin jälleen takerruin taitaviin laskelmiini ja syviin juoni-yhdistelmiini; mutta tuskin olin tullut hänen lähettyvilleen, kun jo uudestaan tunsin itseni epävarmaksi ja levottomaksi. Jos joku olisi osannut katsoa sydämeeni, silloin kun olin etäällä hänestä, olisi hän pitänyt minua kylmänä ja tunteettomana viettelijänä; jos joku olisi tarkannut minua hänen lähettyvillään, olisi hän nähnyt minussa ensikertalaisen rakastajan, hämmentyneen ja intohimoisen. Kumpikaan arvostelma ei olisi ollut oikea: ihminen ei ole yhtenäisen ehjä, ja tuskinpa kukaan koskaan on aivan kokonaan vilpitön tai aivan kokonaan petollinen.

Tultuani näistä yhä toistuvista kokemuksista vakuutetuksi siitä, ettei minulla milloinkaan olisi rohkeutta puhua Ellénorelle, päätin kirjoittaa hänelle. Kreivi de P. oli poissa. Nuo taistelut, joita kauan olin käynyt oman luonteeni kanssa, tuskastuminen siitä, etten ollut voinut voittaa sitä, epävarmuus yritykseni onnistumisesta valoivat kirjeeseeni kiihkoa, joka suuresti muistutti rakkautta. Tulistunut kun sitäpaitsi olin omasta tyylistäni, tunsinkin lopettaessani kirjeeni jotakin siitä intohimosta, jota olin koettanut kuvata mahdollisimman voimakkaasti.

Ellénore näki kirjeessäni sen, mikä oli luonnollista nähdä siinä: ohimenevän hurmauksen miehen puolelta, joka oli häntä itseään kymmenen vuotta nuorempi, jonka sydän oli syttynyt tunteisiin, jotka olivat hänelle vielä tuntemattomia, ja joka ansaitsi enemmän sääliä kuin suuttumusta. Hän vastasi minulle hyväntahtoisesti, antoi minulle ystävällisiä neuvoja, tarjosi minulle vilpitöntä ystävyyttä, mutta ilmoitti, ettei hän voinut ottaa minua vastaan, ennenkuin kreivi de P. oli palannut kotiin.

Tämä vastaus myllersi mieleni. Mielikuvitukseni, joka esteestä kiihoittui, sai minut nyt kokonaan valtoihinsa. Tuon rakkauden, jota hetkinen aikaisemmin olin itselleni kerskunut vain teeskenteleväni, uskoin nyt yht'äkkiä raivoisasti raatelevan poveani. Riensin Ellénoren luo; minulle sanottiin, että hän oli mennyt ulos. Kirjoitin hänelle; rukoilin häntä suomaan minulle vielä viimeisen kohtauksen; kuvailin hänelle sydäntä särkevin sanoin epätoivoani ja niitä turmiollisia aikeita, joita hänen julma päätöksensä minussa herätti. Suuren osan päivää odotin turhaan vastausta. Tyynnyttelin sanoin kuvaamatonta tuskaani vain sillä, että yhä uudestaan ja uudestaan sanoin itselleni seuraavana päivänä uhmaavani kaikkia vaikeuksia päästäkseni Ellénoren luo ja puhuakseni hänelle. Illalla minulle tuotiin muutamia sanoja häneltä: ne olivat lempeitä. Olin huomaavinani niissä kaihon ja surumielisyyden sävyä; mutta hän pysyi jyrkästi päätöksessään, jonka hän sanoi olevan järkähtämättömän. Ilmestyin jälleen hänen luokseen seuraavana päivänä. Hän oli lähtenyt maalle, johonkin paikkaan, jonka nimeä hänen palvelijansa eivät tienneet. He eivät voineet millään keinoin edes välittää hänelle kirjeitä.

Seisoin hyvän aikaa liikkumattomana hänen ovellaan keksimättä enää mitään keinoa löytää häntä. Olin itsekin hämmästynyt siitä, että kärsin niin. Muistiini palautuivat ne hetket, jolloin olin vakuuttanut itselleni, etten pyytänyt muuta kuin valloitusta, että kaikki oli vain kokeilua, josta vaivatta voisin luopuakin. En ymmärtänyt mitään tästä tuimasta, hillittömästä tuskasta, joka raateli sydäntäni. Useampia päiviä kului täten. Olin yhtä kykenemätön huvitteluun kuin opiskeluun. Harhailin yhtä mittaa Ellénoren portilla. Kävelin kaupungilla, ikäänkuin joka kadun käänteessä olisin voinut toivoa kohtaavani hänet. Eräänä aamuna juuri ollessani tuollaisella päämäärättömällä vaelluksella, jolla vaimensin kiihkoani väsymykseksi, näin kreivi de P:n palaavan vaunuissaan matkaltaan. Hän tunsi minut ja astui alas. Sanottuani ensin muutamia mitättömiä lauseita, mainitsin hänelle, salaten levottomuuteni, Ellénoren äkkinäisestä lähdöstä. "Niin", sanoi hän minulle, "eräälle hänen ystävättäristään, joka asuu muutaman peninkulman päässä täältä, on tapahtunut jotakin ikävää, joten Ellénore luuli hänen olevan hänen lohdutustensa tarpeessa. Hän lähti suoraa päätä neuvottelematta lainkaan minun kanssani. Hän on ihminen, joka kokonaan seuraa tunteitaan ja jonka aina toimeliaalle sielulle uhraus on melkein lepoa. Mutta hänen läsnäolonsa täällä on minulle tuiki välttämätön; aion kirjoittaa hänelle: hän palaa varmasti muutaman päivän kuluttua."

Tämä vakuutus rauhoitti minua; tunsin tuskani vaimentuvan. Ensimäisen kerran Ellénoren lähdön jälkeen saatoin hengittää vapaasti. Hän ei palannut niin pian kuin kreivi de P. oli toivonut. Mutta minä olin ottanut taas tavalliset elämäntapani, ja tuska, jota olin tuntenut, alkoi jo haihtua, kun kreivi de P. kuukauden kuluttua ilmoitti minulle, että Ellénoren piti saapua samana iltana. Kun hänelle oli erittäin tärkeää, että Ellénore säilytti seuraelämässä sen paikan, jonka hänen luonteensa ansaitsi, mutta jonka hänen asemansa näytti häneltä kieltävän, oli hän kutsunut illalliselle useampia naisia niiden sukulaistensa ja ystävättäriensä joukosta, jotka olivat suostuneet seurustelemaan Ellénoren kanssa.

Kaikki muistoni palasivat jälleen, ensin hämärämpinä, pian elävämpinä. Itserakkauteni yhtyi niihin. Minusta oli kiusallista, nöyryyttävää kohdata naista, joka oli kohdellut minua kuin lasta. Olin näkevinäni, miten hän minun lähestyessäni hymyili sille, että tämä lyhyt erossaolo oli tyynnyttänyt nuoren huimapään kiihkon; ja olin huomaavinani tässä hymyssä jonkinlaista halveksintaa itseäni kohtaan. Vähitellen heräsivät tunteeni taas eloon. Olin vielä samana aamuna noussut vuoteestani ajattelematta enää ollenkaan Ellénorea; ja tunti senjälkeen, kun olin saanut tietää hänen tulostaan, väikkyi hänen kuvansa yhtä mittaa silmissäni, hallitsi sydäntäni, ja minut täytti kuumeinen pelko, etten ehkä häntä näkisikään.

Pysyin kotona koko päivän; pysyin, niin sanoakseni, piilossa; pelkäsin, että pieninkin liikahdus saattaisi estää meidän kohtauksemme. Ei mikään kuitenkaan ollut sen yksinkertaisempaa, varmempaa; mutta minä ikävöin sitä niin kiihkeästi, että se tuntui minusta mahdottomalta. Kärsimättömyys kalvoi minua: joka hetki katsoin kelloani. Minun täytyi avata ikkuna voidakseni hengittää; veri suonissani poltti minua.

Vihdoinkin kuulin kellon lyövän sitä hetkeä, jolloin minun oli mentävä kreivin luo. Kärsimättömyyteni muuttui yht'äkkiä ujoudeksi; pukeuduin hitaasti; minulla ei ollut enää mitään kiirettä olla perillä: tunsin sellaista kauhua siitä, että mahdollisesti pettyisin odotuksessani, minulla oli niin elävä tunne siitä tuskasta, joka mahdollisesti minua uhkasi, että olisin ollut valmis vaikka lykkäämään koko jutun toistaiseksi.

Saavuin verrattain myöhään hra de P:n luo. Näin Ellénoren istuvan huoneen perällä; en uskaltanut astua esiin, minusta tuntui, että kaikkien silmät olivat tähdätyt minuun. Lymysin salin nurkkaukseen, erään pakinoivan miesryhmän taakse. Sieltä minä tarkastelin Ellénorea: hän näytti mielestäni hieman muuttuneelta, hän oli tavallista kalpeampi. Kreivi keksi minut siitä lymypaikasta, johon olin vetäytynyt; hän tuli luokseni, otti minua kädestä ja vei minut Ellénoren luo.

— Esitän teille tässä, sanoi hän tälle nauraen, yhden niistä henkilöistä, joita odottamaton lähtönne on eniten hämmästyttänyt.

Ellénore keskusteli parhaillaan erään hänen vieressään istuvan naisen kanssa. Kun hän näki minut, pysähtyivät sanat hänen huulilleen; hän tuli aivan hämilleen; myöskin itse olin hyvin hämmentynyt.

Puheemme voitiin kuulla; tein Ellénorelle muutamia mitättömiä kysymyksiä. Pakottauduimme jälleen molemmat tyynen näköisiksi. Ilmoitettiin, että ruoka oli pöydässä; tarjosin Ellénorelle käsivarteni, johon hän ei voinut kieltäytyä tarttumasta.

— Jos ette lupaa, sanoin hänelle viedessäni häntä pöytään, ottaa minua vastaan huomenna kello yksitoista, niin lähden heti, hylkään maani, perheeni ja isäni, katkon kaikki siteeni, luovun kaikista velvollisuuksistani ja menen minne tahansa lopettamaan mitä pikimmin elämäni, jonka te huviksenne mielitte myrkyttää.

— Adolphe! virkahti hän minulle empien.

Tein liikkeen poistuakseni. En tiedä, mitä piirteeni ilmaisivat, mutta en milloinkaan ollut vielä tuntenut niin voimakasta hermojen kouristusta. Ellénore katsoi minuun. Myötätunnon sekainen kauhu kuvastui hänen kasvoiltaan.

— Saatte tulla luokseni huomenna, sanoi hän, mutta minä vannotan teitä…

Paljon ihmisiä tuli meidän jälessämme, hän ei voinut lopettaa lausettaan. Minä puristin hänen kättään käsivarrellani; istuuduimme pöytään.

Minä olisin tahtonut istua Ellénoren vieressä, mutta talon isäntä oli määrännyt toisin: minulle annettiin paikka melkein häntä vastapäätä. Alkupuolella illallista hän oli haaveissaan. Kun hänelle sanottiin jotakin, vastasi hän hiljaisesti; mutta pian hän taas vaipui omiin mietteisiinsä. Eräs hänen ystävättäristään, jota hänen hiljaisuutensa ja alakuloisuutensa ihmetytti, kysyi, oliko hän sairas.

— Minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina, vastasi hän, ja nytkin olen hyvin heikko.

Halusin tehdä Ellénoreen miellyttävän vaikutuksen; tahdoin esiintyä rakastettavana ja henkevänä saavuttaakseni hänen suosionsa ja valmistaakseni häntä siihen kohtaukseen, jonka hän oli minulle luvannut. Koetin siis jos jollakin tavoin kiinnittää hänen huomiotaan. Johdin keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden tiesin huvittavan häntä; naapurimme yhtyivät siihen: Ellénoren läheisyys sähköitti minua; sain hänet kuuntelemaan itseäni, eikä aikaakaan niin näin hänen jo hymyilevän: tunsin siitä sellaista iloa ja katseeni ilmaisivat niin suurta kiitollisuutta, ettei se voinut olla häntä liikuttamatta. Hänen surullisuutensa ja hajamielisyytensä haihtui: hän ei voinut enää vastustaa sitä salaista tenhoa, joka uhosi hänen sieluunsa, kun hän näki, miten onnelliseksi hän teki minut; ja kun me nousimme pöydästä, sointuivat sydämemme yhteen, niinkuin emme koskaan olisi olleet erossa toisistamme.

— Te näette, sanoin hänelle tarjotessani hänelle käteni viedäkseni hänet takaisin salonkiin, että koko elämäni on teidän käsissänne; mitä olen tehnyt teille, että te pelkän huvin, vuoksi saatoitte niin sitä järkyttää?

III.

Yöllä en saanut unta. Ei ollut enää sieluni sisimmässä kysymys laskelmista eikä suunnitelmista; tunsin itseni kaikesta sydämestäni täydellä todella rakastuneeksi. Toimintaani ei enää määrännyt menestyksen toivo: korkein onneni oli saada nähdä hänet, jota rakastin, nauttia hänen läsnäolostaan. Kello löi yksitoista, lähdin Ellénoren luo; hän odotti minua. Hän yritti puhua; minä pyysin häntä kuuntelemaan minua. Istuuduin hänen viereensä, sillä jaksoin tuskin pysyä pystyssä, ja jatkoin seuraavin sanoin, ollen kuitenkin pakotettu tavan takaa keskeyttämään puheeni:

"Minä en suinkaan tule pyytämään, että purkaisitte tekemänne päätöksen; en myöskään tule peruuttamaan tunnustusta, joka on voinut teitä loukata; se olisi turhaa. Tämä rakkaus, jonka te hylkäätte, ei sammu koskaan: jo se, että tällä hetkellä saan ponnistaa kaiken voimani voidakseni puhua teille edes jonkin verran tyynesti, todistaa, miten väkevä se tunne on, joka teitä loukkaa. Mutta minä en ole rukoillut teitä kuulemaan minua puhuakseni enää siitä, vaan päinvastoin pyytääkseni, että unohtaisitte sen, että ottaisitte minut vastaan niinkuin ennenkin, että heittäisitte pois mielestänne tuon mielettömän hetken muiston ettekä rankaisisi minua siitä, että tiedätte salaisuuden, joka minun olisi pitänyt kätkeä sydämeni syvyyteen. Te tiedätte, millainen on asemani, että luonnettani pidetään omituisena ja kesyttömänä, että sydämeni on vieras kaikille seuraelämän harrastuksille, yksinäinen keskellä ihmisiä, ja että se sentään kärsii siitä erakkuudesta, johon se on tuomittu. Teidän ystävyytenne tuki minua: ilman tätä ystävyyttä en voi elää. Minä olen tottunut teitä näkemään; te olette sallinut tämän suloisen tottumuksen syntyä ja muodostua; mitä olen tehnyt kadottaakseni tämän niin surullisen ja synkän elämäni ainoan lohdutuksen? Olen hirvittävän onneton; minulla ei ole enää rohkeutta kantaa niin pitkää onnettomuutta; en toivo mitään, en pyydä mitään, en tahdo muuta kuin saada nähdä teidät; mutta minun täytyy saada nähdä teidät, jos mieli minun elää."

Ellénore ei vastannut mitään.

"Mitä te pelkäätte?" jatkoin. "Mitä minä siis vaadin? Ainoastaan sitä, mitä sallitte kaikille välinpitämättömillekin. Ihmisiäkö siis pelkäätte? Nuo juhlallisiin mitättömyyksiinsä kiintyneet ihmiset eivät osaa lukea sellaista sydäntä kuin minun. Kuinka en olisi varovainen? Eikö ole kysymys elämästäni? Ellénore, myöntykää hartaaseen pyyntööni: varmasti tuottaa se teille jotakin iloa. Varmasti on teistä tuntuva jonkin verran suloiselta tulla niin rakastetuksi, nähdä minut lähellänne ja tietää, että olen ainoastaan teitä varten, elän ainoastaan teille, kiitän teitä jokaisesta onnen tunteesta, jonka vielä voin tuntea, ja että teidän läsnäolonne on pelastanut minut kärsimyksestä ja epätoivosta."

Jatkoin tähän suuntaan kauan aikaa, kumoten kaikki mahdolliset vastaväitteet ja palaten tuhannella eri tavalla niihin päätelmiin, jotka puhuivat minun puolestani. Olin niin nöyrä, niin talttunut, pyysin niin vähän, olisin ollut niin onneton kieltävästä vastauksesta!

Ellénore tuli liikutetuksi. Hän asetti minulle useita ehtoja. Hän suostui ottamaan minut vastaan vain harvoin, suuressa seurassa, ja sillä nimenomaisella ehdolla, etten koskaan puhuisi hänelle rakkaudesta. Minä lupasin kaikki, mitä hän tahtoi. Me olimme tyytyväisiä molemmat: minä voitettuani takaisin onnen, jonka olin ollut vähällä kadottaa, Ellénore tuntiessaan, että hän oli ollut samalla kertaa jalo, hienotunteinen ja varovainen.

Heti seuraavana päivänä käytin hyväkseni lupaa, jonka olin saanut; samoin tein sitä seuraavinakin päivinä. Ellénore ei enää näyttänyt muistavan sitä, että käyntieni välttämättä tuli olla harvinaisia: pian ei mikään ollut hänestä luonnollisempaa kuin nähdä minut luonaan joka päivä. Kymmenvuotisella uskollisuudellaan oli Ellénore saavuttanut hra de P:n täydellisen luottamuksen; tämä antoi hänelle mitä suurimman vapauden. Kun kreivi de P. oli juuri saanut taistella yleistä mielipidettä vastaan, joka olisi tahtonut sulkea hänen rakastajattarensa pois siitä seurapiiristä, joka luonnostaan kuului hänelle, oli hänelle mieluista nähdä Ellénoren seurapiirin kasvavan; se, että talo oli täynnä vieraita, merkitsi hänen silmissään hänen omaa voittoaan yleisestä mielipiteestä.

Aina kun saavuin, huomasin Ellénoren silmissä ilon välkähdyksen. Kun joku keskusteluaihe huvitti häntä, kääntyivät hänen katseensa itsestään minuun. Ei mitään mielenkiintoista kerrottu, ettei hän olisi kutsunut minua sitä kuulemaan. Mutta hän ei ollut milloinkaan yksin: pitkiä iltakausia kului niin, etten voinut sanoa hänelle yksityisesti muuta kuin joitakin merkityksettömiä tai katkonaisia sanoja. Ei kestänyt kauan, ennenkuin sellainen pakkotila alkoi minua harmittaa. Muutuin synkäksi, vaiteliaaksi, epätasaiseksi mielialoiltani, katkeraksi lausunnoissani. Saatoin töin tuskin hillitä itseäni, jos vain joku toinen keskusteli kahden kesken Ellénoren kanssa; keskeytin aina äkkiä nämä kaksinpuhelut. En välittänyt vähääkään siitä, että tällä menettelyllä saatoin loukata toisia, eikä minuun vaikuttanut pidättävästi edes pelko, että siten saattaisin Ellénoren epäedulliseen valoon. Hän valitteli minulle tätä muutosta.

"Sehän on luonnollista!" vastasin minä kärsimättömästi; "te luulette varmaankin tehneenne suuriakin minun hyväkseni; minun täytyy sanoa teille, että erehdytte. En käsitä laisinkaan uutta käytöstapaanne. Ennen te elitte syrjässä, te pakenitte väsyttävää seuraelämää; te kartoitte noita iänikuisia keskusteluja, jotka kestävät niin kauan vain sentähden, ettei niiden koskaan olisi pitänyt alkaakaan. Nyt teidän ovenne on auki koko maailmalle. Voisi melkein luulla että pyytäessäni teitä päästämään minut salonkiinne, olen samalla saanut koko maailmalle saman suosion kuin itselleni. Tunnustan teille suoraan, että nähdessäni teidät ennen niin viisaana, en odottanut, että olisitte niin keveä."

Huomasin Ellénoren piirteissä tyytymättömän ja murheellisen ilmeen.

"Rakas Ellénore", sanoin hänelle heltyen äkkiä uudestaan, "enkö siis ansaitse mitään erikoisasemaa noiden tuhannen tunkeilijan joukossa, jotka hyörivät ympärillänne? Eikö ystävyydelläkin ole omat salaisuutensa? Eikö se ole arasteleva ja ujo ihmismelskeessä?"

Ellénore pelkäsi, että jos hän pysyisi taipumattomana, saattaisivat varomattomuudet, jotka huolestuttivat häntä sekä hänen itsensä että minun tähteni, jälleen uudistua. Suhteemme katkaiseminen ei enää juolahtanut hänen mieleensä; hän suostui päästämään minut puheilleen jonkun kerran yksin.

Silloin lieventyivät nopeasti ne ankarat säännöt, jotka hän oli minulle säätänyt. Hän salli minun kuvailla itselleen rakkauttani; hän tottui vähitellen tuohon puhetapaan: jonkun ajan kuluttua hän tunnusti minulle rakastavansa minua.

Vietin muutamia tunteja hänen jalkojensa juuressa ylistäen itseäni ihmisistä onnellisimmaksi ja vannoen hänelle tuhansissa muodoissa ikuista rakkautta, uskollisuutta ja kunnioitusta. Hän kertoi minulle, miten hän oli kärsinyt koettaessaan etääntyä minusta, kuinka monasti hän oli toivonut, että huomaisin hänen tunteensa hänen vastaponnistuksistaan huolimatta, kuinka hän aina pienimmänkin kolinan sattuessa hänen korvaansa oli luullut minun tulevan, millaista levottomuutta, riemua, pelkoa hän oli tuntenut nähdessään minut jälleen ja miten hän pelkästä epäluottamuksesta itseään kohtaan, sovittaakseen yhteen sydämensä viehtymyksen ja varovaisuuden, oli heittäytynyt seuraelämän huvituksiin ja etsinyt ihmisiä, joita hän ennen oli vieronut. Pyysin häntä kertomaan uudestaan pienimmätkin yksityiskohdat ja tämä muutamien viikkojen tarina tuntui meistä sisältävän kokonaisen elämän. Rakkaus hankkii kuin ihmeen kautta itselleen pitkien elämysten muistot. Kaikki muut tunteet tarvitsevat menneisyyden: rakkaus luo, kuin taikaiskusta, entisyyden, jolla se meidät ympäröi. Se uskottaa meille niin sanoakseni, että me olemme eläneet jo vuosikausia yhdessä olennon kanssa, joka vast'ikään oli meille melkein outo. Rakkaus on vain pelkkä valopiste ja sentään se tuntuu täyttävän ajan. Joku päivä sitten sitä ei ollut missään, koht'ikään sitä myöskään ei enää ole; mutta niin kauan kuin se on olemassa, levittää se kirkkautta sekä siihen aikaan, joka on takana, että siihen, joka on edessä.

Tämä rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan. Ellénore oli sitäkin enemmän varuillaan heikkouttaan kohtaan, kun muisto hänen entisistä hairahduksistaan häntä vielä kiusasi: ja minun mielikuvitukseni, himoni, jonkinlainen itserakkauteen perustuva teoria, jota en itsekään huomannut, kapinoivat sellaista rakkautta vastaan. Aina ujona, usein ärtyneenä, minä valittelin, tuskailin ja vaivasin Ellénorea soimauksillani. Useammin kuin kerran oli hän jo aikeissa rikkoa tämän suhteen, joka toi hänen elämäänsä vain pelkkää levottomuutta ja sekasortoa; useammin kuin kerran minä lepytin hänet rukouksillani, katuvilla vakuutteluillani ja kyynelilläni.

"Ellénore", kirjoitin hänelle eräänä päivänä, "te ette tiedä, mitä kaikkea minä kärsin. Sekä teidän lähellänne että kaukana teistä olen yhtä onneton. Niinä tunteina, jolloin olemme erillämme, harhailen umpimähkää, kumarassa tämän elämän kuorman alla, joka tuntuu minusta melkein sietämättömältä. Seuraelämä kiusaa minua, yksinäisyys vaivaa minua. Kaikki nuo välinpitämättömät, jotka tarkkaavat minua, jotka eivät tiedä mitään siitä, mikä minussa tapahtuu, jotka katselevat minua mielenkiinnottomalla uteliaisuudella, myötätunnottomalla ihmetyksellä, kaikki nuo miehet, jotka rohkenevat puhua minulle jostakin muusta kuin teistä, tuottavat sydämelleni kuolettavaa tuskaa. Minä pakenen heitä, mutta yksin ollessani etsin turhaan virkistävää ilmaa, joka tunkisi ahdistettuun rintaani. Minä syöksyn eteenpäin tämän maan kamaraa, jonka pitäisi avautua nielläkseen minut ainiaaksi; painan pääni kylmää kiveä vastaan, jonka pitäisi tyynnyttää se polttava kuume, joka minua kalvaa. Laahaudun tuota kukkulaa kohti, jolta teidän talonne näkyy; jään sinne silmät tähdättyinä tähän tyyssijaan, jossa en koskaan ole asuva yhdessä teidän kanssanne. Ja jos olisin kohdannut teidät aikaisemmin, niin olisitte voinut olla omani! Olisin saanut sulkea syliini sen ainoan olennon, jonka luonto on luonut minun sydäntäni varten, tätä sydäntä, joka on kärsinyt niin paljon vain sentähden, että se on etsinyt teitä, ja joka löysi teidät liian myöhään! Kun vihdoin nämä houreen hetket ovat kuluneet, kun saapuu aika, jolloin saan nähdä teidät, alan vapisten astella asumustanne kohti. Minä pelkään, että kaikki ne, jotka tapaavat minut, arvaavat tunteeni; minä pysähtelen, käyn hitain askelin: koetan viivyttää onneni hetkeä, tuota onnea, jota kaikki uhkaa, jonka aina luulen karkaavan käsistäni, tuota epätäydellistä ja levotonta onnea, jota vastaan kenties joka minuutti sekä turmiolliset tapahtumat että kateelliset katseet, sekä hirmuvaltiaat oikut että teidän oma tahtonne salaliittoutuvat! Kun saavun ovenne kynnykselle, kun raoitan oveanne, valtaa minut uusi pelko: astun sisään niinkuin rikollinen, anellen anteeksi jokaiselta esineeltä, joka silmääni osuu, aivan kuin kaikki olisivat vihollisiani, aivan kuin kaikki kadehtisivat minulta sitä autuuden hetkeä, jonka vielä saan nauttia. Pieninkin ääni minua säikähdyttää, pieninkin liike ympärilläni kammottaa minua, yksinpä omien askeltenikin kolina saa minut peräytymään. Vielä ollessani jo aivan teidän vieressänne pelkään, että jokin este saattaisi äkkiarvaamatta tulla teidän ja minun väliini. Vihdoinkin näen teidät, minä näen teidät ja voin taas hengittää, minä katselen teitä ja pysähdyn niinkuin pakolainen, joka on astunut jalallaan siihen suojelevaan maahan, joka pelastaa hänet kuolemasta. Mutta silloinkin, kun koko olemukseni pyrkii teitä kohti, juuri kun minulla olisi niin suuri tarve saada levätä kaikista tuskistani, painaa pääni teidän helmaanne ja antaa kyyneleitteni vapaasti virrata, täytyy minun väkivallalla hillitä itseni, täytyy minun vielä teidänkin kanssanne elää samaa pakkoponnistusten elämää: ei koskaan ainoatakaan vapautumisen, antautumisen hetkeä! Teidän katseenne tarkkaavat minua. Minun levottomuuteni vaivaa, melkeinpä loukkaa teitä. Noiden suloisien hetkien jälkeen, jolloin ainakin tunnustitte minulle rakkautenne, olette käynyt jollakin tavoin kaihtavaksi. Aika rientää, uudet harrastukset kutsuvat teitä; ette milloinkaan unhoita niitä; ette milloinkaan viivytä eromme hetkeä. Tulee vieraita: ei ole enää lupa teitä katsella; tunnen, että minun täytyy paeta pois lymytäkseni ympäröiviä epäluuloja. Lähden luotanne järkytetympänä, rikkirevitympänä ja mielettömämpänä kuin mitä tulin; jätän teidät ja vaivun jälleen tuohon hirvittävään erakkuuteen, jossa käyn yksinäistä taisteluani kohtaamatta ainoatakaan olentoa, johon voisin turvata, jonka luona voisin hetkisen levätä."

Ellénorea ei kukaan ollut koskaan niin rakastanut. Hra de P. piti hänestä toden teolla hyvin paljon, hän oli hänelle syvästi kiitollinen hänen uskollisesta kiintymyksestään ja kunnioitti suuresti hänen luonnettaan; mutta hänen käytöksessään oli aina jonkinlainen ylemmyyden vivahdus naista kohtaan, joka julkisesti oli antautunut hänelle ilman avioliittoa. Hän olisi voinut solmia kunniallisemmankin liiton yleisen mielipiteen mukaan: hän ei sitä tosin sanonut Ellénorelle, hän ei sitä ehkä sanonut edes itselleenkään; mutta se, mitä ei sanota, on siitä huolimatta olemassa, ja sen saattaa ainakin aavistaa. Ellénorella ei ollut tähän asti ollut aavistustakaan näin intohimoisesta tunteesta, joka hukutti koko elämäni hänen elämäänsä ja jonka kumoamattomia todistuksia kaikki raivokohtaukseni, väärät syytökseni ja soimauksenikin vain olivat. Hänen vastarintansa oli hehkuttanut äärimmilleen kaikki aistini ja ajatukseni: noiden kiihkonpurkausten jälkeen, jotka häntä säikähdyttivät, lauhduin nöyräksi, helläksi, jumaloivan kunnioittavaksi. Pidin häntä suorastaan taivaallisena olentona. Minun rakkauteni oli kuin jumalanpalvelusta ja hurmasi häntä sitäkin enemmän, kun hän alituisesti pelkäsi saavansa kokea päinvastaiseen suuntaan käypiä nöyryytyksiä. Vihdoin hän antautui minulle kokonaan.

Onneton se mies, joka rakkaussuhteen ensimäisinä hetkinä ei usko, että tämä suhde on ikuinen! Onneton se, joka juuri valloittamansa rakastajattaren sylissäkään ei voi olla aavistamatta pahaa, vaan tietää ennakolta, että hän kerran saattaa hänestä luopua! Naisessa, joka seuraa sydämensä ääntä, on tällaisena hetkenä jotakin liikuttavaa ja pyhää. Ihmistä eivät turmele nautinto, luonto, eivätkä aistit, vaan ne laskelmat, joihin yhteiskunta meidät totuttaa, ja ne mietelmät, jotka kokemus synnyttää. Minä rakastin, minä kunnioitin Ellénorea tuhat kertaa enemmän senjälkeen kun hän oli antautunut. Kuljin ylpeänä ihmisten keskellä, katsellen heitä kuin hallitsija. Itse ilma, jota hengitin, oli jo sinään nautinto. Riensin luonnon helmaan kiittääkseni sitä tuosta odottamattomasta, tuosta äärettömästä armolahjasta, jonka se hyvyydessään oli suonut minulle.