Aeneidi

Aasian sitten kuin menestys, Priamon väki syytön tahdost' taivahisten menehtyi, suur Ilio kaatui, kunpahan Neptunon koko Troija jo nyt savus maassa: maanpakohon hakemaan muult' tahkolta auttoa maata luottehet meit' jumalain kehottaa; mepä siis rakennamme 5 laivoja Antandron sekä Idanvuorien luona, tuumaillen, mihin kohtalo veis, mihin voisimme jäädä; miehiä haalimme ens kokohon. Heti kun kevät alkoi, niin rakas taattoni purjehtimaan käsk onnemme huostaan, niin isänmaani ma rannat ja valkamat itkien heitän, 10 nurmetki, joill' oli Troija. Maanpakolaisna merelle kumppanien, pojan, suurtenkin jumalain kera lähden. Mars'illen pyhä maa asutaan avaroin' aroinensa, — Thrakein maa, jota ankara hallitsi ennen Lykurgo, Troijan muinoinen kest'paikka ja ystävä-kansa 15 onnemme kestäissä. Tänn' ehdittyäin, lahenpohjaan muureja pystöitän ens Salliman tahtoa vasten, Aeneadaiks — nimestäin nimen johtain — niitä ma kutsun. Uhrasin Dionelais-emollen sekä muill' jumaloille, suojelijoin' alettuin yritysten; myös ylimmälle 20 taivahisten kuninkaallen rannalla kiiltävän härjän teurastin. Oli vieressä kumpu, min huipulla kasvoi kornellipensas ynn' oka-oksilta synkeä myrtti. Tuot' lähenin, kokien viherän vesan riuhtoa maasta, että mä peittäisin lehekkäisillä oksilla uhrit, 25 kun minä näen kamalan sekä oudon kertoa ihmeen. Sillä kas! puusta, min ensin ma, juuret saatua poikki, riuhtasin maasta, nyt tiukkuvat mustahkot veritilkat, tahraten visvalla maata. Mun silloin kylmävä kauhu voivuttaa jäsenet, veren' jäiseks hirmusta hyytyy. 30 Taasenpa nyhkäistä koen toisen notkean varren, kosk' ihan tarkalleen salasyitä ma tutkia tahdon: kuoresta toisenkin taas vuotaa hirveä visva. Varsin hurmaillen, maan Nymfejä pyytämähän käyn, kuin isä Marsia, jonk' ovat suojassa Getojen nurmet, 35 että he merkkejä onneksi sois, pahat entehet poistain. Mutta kun suuremmalla ma innolla kolmannen rungon kimppuhun käyn, kun ponnistan kohen hiekkoa polvin — vaijennenk' vai kerronko —, kummun pohjasta kuuluu huokaus voivottavainen ja nää sanat korvihin ehtii: 40 "Kurjoa, Aeneas, miks raastat? Jo kuollutta säästä, hurskaita käsiäs älä tahraa! Ei mua Troija oudoksi kantanut sull' eik' oksasta vaan veri tiuku. Karttaos julmia mait', oi ahnein rantoja karta! Mie Polydorus oon. Mun keihojen rautanen tuisku 45 haavotetun tähän peitti ja peitsien metsäksi kasvoi." Silloinkos epätietosa pelko mun mieleni valtaa; säikyn ja pystyhyn käy hivukset, käy ääneni kurkkuun. Täänp' Polydoron suurine kullat joukkonens' ennen onneton olj salahan Priamus Thrakein kuninkaalle 50 antanut hoidettavaks, epäellessä voitosta Troijan, kun näki kaupungin joka suunnalta piiritetyksi. Tuopa, kun Dardanien väki murtui, onnemme väistyi, puolustain Agamemnonin asjaa, voitonki puolta, hyljäten oikeuden kokonaan, Polydorus'en murhaa, 55 tään varat ryöstää. Oi, kirottuu rahan ahnehtimista, kuink' inehmoin sydänt' et sinä vimmoa vainen! Kun pelko luistani taukos, mie valituill' ylimyksille kansan, varsinkin isäll' ihmehet kerron ja neuvoa pyydän. Kaikill' on sama mieli nyt, hyljätä maan rikoksikkaan, 60 saastutetun kest'paikan ja laivoill' lähteä matkaan. Maanpanijaiset siis Polydorolle laitamme oitis: haudankummuksi maata me luomme; jo seisovat Tuonen alttarit, synkkinä mustista nauhoista, kyparissost'; itkevät naisetkin hajottaa hivuksens' tavan jälkeen. 65 Kaadamme vaahtoavist' pikareistamme lämmintä maitoo, kuin myös uhrinkin verimaljat; hautahan hengen kätkemme, vihdoin "jäähyväst'!" korkeall' äänellä heittäin. Vaan kun jo saatimme luottoa aavaan, kun merenselkä tuulilta tyyn' on, lounakin hiljanen kun ulapalle 70 kutsuu, työkkäävät toverit vesill' laivoja, täyttäin rannan. Lähdemme siis satamasta ja maat sekä linnat taantuvat. Viljellään pyhä tienoo keskellä merta, mielusa niin Neptunolle kuin emollen Nereidein, jonk' ajelehtivan pitkin rantoja ennen Apollo 75 kiinnitti vuorikkaan Gyaron ja Mykonus'en keskeen vankaks viljelymaaks sekä tuulten halveksijaksi. Tänne ma saan, väsyneit' tää tyynimpään satamaansa kätkee. Katselemaan heti lähdemm' Apollonin linnaa. Tääll' Anius, asukkain kuningas ja Apollonin pappi, 80 jonk' ohimoo koristaa pyhä laakeriseppel ja nauhat yhtyvi meihin ja Ankhisen ijäkkään toverikseen tuntee. Kättä me lyömme ja suojihin kestihin lähtään. Näin anon sitt' ikitemplissä kalliollen raketussa: "Thymberilainen, suo koti meille ja suo väsyneille 85 muurit, heimon ja kestävän linnan! Suojele uutta Pergamoa, joka Kreikalta jäi sekä julmalt' Akhilleelt'! Ken meit' ohjaa? Tai mihin meit' asumaan sinä käsket? Suoppas entehes, oi isä, meille ja mieltämme neuvo!" Tuskin nää nimesin, värisseen ovipielet kun näytti 90 äkkiä, haltian laakeripuu vavisseen, koko vuorkin liikkuvan, kun pyhästön, auk' auveten, vonkuvan kuultiin. Nöyrinä vaivumme maahan ja nää sanat saamme nyt kuulla: "Ankarat Dardanidat, joka maa on ensinnä teitä kantanut es'isien suvun alkaiss', s'ottavi teidät 95 taas hedelmällisnä vastaan. Tää hakekaat emo vanha! Täälläpä Aeneaan suku hallitsee yli kaikkein maiden ja lasten lapset ja vielä jot' syntyvät näistä!" Febus näin, — mut silloinkos ilonen häly syntyy; missä se linnamme ois, sitä tahtoivat tieteä kaikki, 100 — Febus harhoavii mihin kutsus ja kääntyä käskis. Taattoni kaimoellen ikivanhoja nyt tarinoita lausuu: "Kuulkaatten ylimykset ja toivomme nähkäät! Juppiterin iso Kreetan saari on keskellä merta, joss' on Idan vuori ja meidän kansamme kehto: 105 aimoa linnoa on sata täällä ja valtiot uhkeet; täältäpä taattomme kuulu, jos oikein kuultuja muistan, Teuker ensin on tullut Rhetealaisehen rantaan, paikkaa vallalleen hakiess'. Ei Ilio viel' eik' seisnehet Pergamon linnat, vaan alangoll' asuntons olj. 110 Täält' Cybeleen mäen suosija äit', Korybantien helskyt, idealainen lehto ja täält' alun sai salapalve; tääll' jumalattaren vaunuin valjahin leijonat käivät. Joutuhun lähkäme siis, jumalat johon käskevät meitä, tuulet viihdyttäkäämme ja menkäme Gnosian maahan! 115 Eipä se kaukana oo, — jos Zeys vain auttavi meitä, kolmas päivä jo laivamme Gnosian rantahan saattaa." Näin nimes; alttarillen sitt' uhras oikeat uhrit, härjän Neptunolle ja sullekin, kaunis Apollo, myrskylle mustan vuonan ja myötäistuulille valkeen. 120 Idomeneyn urohon kotimaastaan pois ajetun jo lähtenehen huhu mainits ja Kreetan maat hylänneen sen, pois eronneen vihamiehen ja tyhjinä seisovan suojain. Heitämme Ortygian satamat nyt aavalle kiitäin, Naxon viinikkäät mäet kuin viheränkin Donusan, 125 Olearon ja Paron lumivalkean, myös hajanaiset Cykladat sivuamm', ihanat rikassaariset salmet. Kilvassa nouseepi merimiehien riemukas huuto: Kreetaan pyrkimähän kehottaa toverit isien luo. Kulkeissammepa auttoi kiihtyvä myötänen tuuli, 130 kunnes Kuretoin ikivanhaan saavumme rantaan. Kaihotun kaupungin varustuksia laittoa annan, Pergamoks sen nimitän sekä, kansan tuost' ilotessa, liettään lempimähän kehotan, tekemään jaloks linnan. Jop' oli veittyinä peräkeulat kuivahan rantaan, 135 huolena nuortenkin oli uudismaat, aviot, jo annoin tontit ja lait, kun äkkiä jäytävä rutto taivahan turmioseudusta saa, hivuvuoden mi tuopi, turmiokkaan, niin puihin ja viljaan kuin jäseniinkin. Yks osa mieluisan elons' heitti, kun muut potilaina 140 riutuivat; typi tyhjäks peltomme poutakin poltti; ruohot helvistyi, elon näivettynyt epäs vilja. Purjehtimaan isä taas meren toiselle puolelle neuvoo, Febon oraakkelin neuvotteluun sekä selkoa saamaan, min lopun seikoillen polosille hän soisi ja mistä 145 vaivoillemm' avun etsimähän, mihin kääntyä käskis. Yö oli; jop' uni kaikk' elohikkaat valtasi mailla, kun frygilaiset Penaatit, nuo jumalain pyhät patsaat, joit' olin kaupungin palon keskestä kanssani vienyt Troijasta, näyttivät seisovan nukkuvan silmien eessä, 150 mun unissain ihan selkeinä kumotuksesta, jolla tehtyjen akkunusten läpi täyskuu kirkasti niitä; sitten näin puhutellen he poistavat huoleni synkän: "Sen, mink' Ortygiaan samonneelle sull' laususi Febus, senpä hän täällä jo lausuu, meitä sun luoksesi laittain. 155 Dardanian palon jälkeen seuraamme aseheitas, jotka jo laivoissas samosimm' meren myrskysän poikki; lapsesi vastaiset mepä tähteihin ylennämme, linnallekin ison vallan me suomme. Sä suurille suuret valmista muurit, säikkymätäs paon vaivoa suurta! 160 Lähteös täältä; sill' ei sua käskenyt Delon Apollo näillen rannoill' eik' koko Kreetaan jäämähän. Löytyy tienoo, — Hesperiaks sitä kutsuvat Helleniläiset, — muinaismaa, asehistakin kuulu ja maan lihavuudest': Eenotrit ovat sen asukkaat; sitä Italiaksi 165 kutsuvan mainitahan väen, päällikköns' nimen jälkeen. Nää asunnot omiamm' ovat; täälläpä Dardanus syntyi, taattokin Iasius, joist' alkunsa kansamm' on saanut. Nouse ja kerto'os nää ijäkkääll' isälles tosilauseet: hän hakekoon Korython sekä Ausonilaisien maita, 170 Diktealais-ketoloita kosk' kieltää Juppiter sulta!" Näist' jumalain näkylöistä ja lauseist' oudoksuneena (unt' ei ollunna tuo, mut selvään kasvoni eessä näytin tuntevan luonani nauhaset, hiukset ja kasvot; siksipä mun koko ruumis kostui kylmästä hiestä;) 175 vuoteelta kavahdan sekä nostan taivahasen päin mun käsivarteni, kun rukoellen puhtahat uhrit liesillä uhraan. Uhrin tehtyä riemuten annan tiedon Ankhisalle ja asjan tarkkahan kerron. Kahdakkaiseksi hän suvun myönsi ja myös epävarmaks 180 kannan ja seikkojen vanhuuden vuoks erhettyneensä. Sitte hän lausuu: "Näistäpä vaiheist' ennusti mulle, Ilion kohtalot kestänyt poikani, vainen Kassandra. Tään suvullemme nyt muistelen säädyksi ennustaneensa, Hesperiaa usehin nimenneen sekä Italon valtaa. 185 Vaan maill' Italian ken Teukrojen saapuvan oisi uskonut? Tai ketä liikutti silloin loitsut Kassandran? Kuulkame Feboa, rankaistuin' hakien paremmuutta!" Lausui näin; mepä kaikk' iloten sanojaan hyväksymme. Hyljäten paikan tään, me nyt sinnekin heitämme jotkut; 190 lähdemme purjehtimaan vaeltain aluksill' ulapalla. Mutta jo kun merell' aavall' olj laivat eivätkä mitkään maat enähän näkyneet, vaan ainoastaan meri, taivas, silloinp' päämm' yli nousee synkeä pilvi ja, tuoden myrskyn ja yön, pimentoon kamalimpahan peittävi aallot. 195 Kohtapa kuohuttaa vihurit meren, julmia nostain laineita; hajalleenpa me heitellään ulapalla. Pilvet peittävät päivän ja taivahan kostea kätkee yö sekä välkkyen pilviä viiltelevät ukonnuolet. Eksymme tieltä ja synkässä myrskyssä harhaelemme. 200 Nyt Palinuruskin erottaa epäs voivansa päivää taivahan yössä ja kiels meren keskellä muistavans' suuntaa. Päivää kolme me yön pimeäss' siten harhaelemme aavalla tietämätönnä ja tähditä yhtä mont' yötä, päivänä neljäntenäp' etähällä kun nousevan vihdoin 205 näemme me kaukana maan sekä vuoret ja tupruvan sauhun. Purjeet lasketahan; käsin airohin käymme ja miehet soutavat ponnistain sekä kuohuttavat sinimerta. Myrskystä varjeltuneen Strafadein mun rannatpa ensin korjaavat. Strofadeiks nimitellään Kreikassa suuren 210 Joonian saaristoo, joss' ompi nyt julma Celaeno, muutkin Harpyijat asumassa, kun Fineon huone suljettiin ja he täytyi hyljätä entiset pöydät. Ilkeämpää noit' ei ole hirmua, eik' ole noussut ruttoa julmempaa stygilaisvuost' eik' jumalainkaan 215 vastusta. Linnuill' olj kavon kasvot ja saastasa sangen vatsan jälk, kädet koukkuiset sekä kalveat aina näljästä kasvot. Vaan kun saavuimme satamaan, tääll' oiti me näemme siellä ja tääll' aholoilla nyt härkäin pulskeat laumat, 220 vuohiakin sekä karjan vahditta laidunta käyvän. Hyökkäämme vasamin, jumalat sekä Juppiterinkin kutsuen saaliimme osanottoon. Sittepä lahden rantahan laitamme pöydät ja kelposan atrian syömme, äkkiä kun Harpyijat vinhasti vuorilta lentäin 225 rientävät suurella pauhulla siivillään suhisuttain: eineen saastuttavat, soasten ruvennallansa kaikki; julmaa haisua paits oli äänensä ilkeä myöskin. Vuononpa taas perukassa me ontelon kallion alla puiden siimekseen pimeään sekä suojahan pöydät 230 laitamme, valkean alttarillen asetamme, kun taivaan kaikilta suunnilta taas salaiseen pakopaikkahan kiitää joukko se kirkuillen sekä saalihisen kävi kynsin, turmellen einettä suin. Sen vuoks sodan käymisehen ja taistoon turmiokkaan suvun kanssa ma kumppanit käsken. 235 Niinkuin käskin, niin tekevät; siks kätköhön ruohoon pannahan miekat ja piilohon kilvet peitetähän. Niin kohta kun Harpyijain jymy kuuluu mutkasta rantaa pitkin, oiti Misenus kallion huipulta antoi torvella merkin. Syöks sotahan heti kumppanit outoon, 240 miekalla haavoittaa meren ilkiölintuja pyytäin. Eivätpä untuvihin saa vammaa eivätkä selkään haavoa, vaan nopeaan paeta suhahtaat ale tähtein, jättäen puol'kalutun aterjan sekä ilkeät jälkens'. Istahtain kivilouhellen vain yksin Celaeno 245 ennustaen tuhoamme nyt nää sanat rinnasta raakkui: "Vieläkö härkäin surmast' ja teurastuksesta hiehoin nyt sotahan yritätten, Teukrot, vai sotahan viel? Vai kotimaastaan pois ajasitte te syyttä Harpyijat? Kuulkaat siis sekä nää minun lausehet mielehen pankaat, 250 joit' isä kaikenvaltias Febolle, Febos Apollo ilmotti mullen, nuo minä suurin Raivottarista julkaisen teill'! Italiaan pyritten, johon myötäis- tuulten auttaess' saavutte, pääsetten satamaankin; ette mut linnaanne varustuksilla vahvista ennen, 255 ennenkun kauhea nälkä ja teurastuksenne vääryys teidät pöytiäkin saa jyrsimähän ikeninne." Äänsi ja lentämähän lehahtain hän metsihin poistui. Siiloinkos toverein veri äkkiä jäiseksi hyytyy — kauhusta mielemme lannistuu eik' taistelull' enään, 260 vaan rukoellen, uhraten käskevät etsiä rauhaa, lie jumalattaret nuo tahi julmat, saastaset linnut; siis isä Ankhises, levitettyähän kädet, pyytää voimia tenhokkait' avukseen luvaten hyvät uhrit: "Haltiat poistootten uhat, moisen turmion estäin, 265 hurskaita tuetkaat tyveneinä!" Käskevi touvin rannalta irroittaa sekä päästää hankkilusnuorat. Purjehet lounaallen levitellään; kuljemme aaltoin vaahdossa sinn', osottaa mihin tien perämies sekä tuuli. Jop' meren keskellä on näkyviss' salorunsas Zakynthos, 270 Dulikios ja Samos sekä Neriton korkeat töyräät; kartamme lthakon riuttoja ynnä Laertesen valtaa, maan kiroten, joka kerran kasvatti julman Odysseyn; Leukaten vuorenkin heti talmaset kukkulat nähdään, myös merimiehien kammoma temppeli. Saavumme tänne; 275 laskemme kaupungin vähäisen luo uuvuttuamme; ankkuri keulasta lasketahan, perä kääntyvi rantaan. Vihdoin päästyä siis ikävöittyyn maahan me käymme Juppiterin pyhästöön, joss' alttarill' uhreja poltamm': Aktion rannalla vietämme Troijan leikkejä. Kiiltäin 280 öljystä, kilpoavat toverit, otellen kuni ennen paljasna. Niin monen Argivo-kaupungin ilahuttaa välttänehen, pakohon vihollisten keskite päästen. Vuotuis-kiertonsa taas sill'aikaa aurinko täyttää, talvenki pohjoinen uhotuuli jo kuohutti aallot. 285 Kiipperän vaskisen kilven, kuulu Abas jota kantoi, uksen pielehen mie panen, täst' täten värsyllä kertoin: "Aeneas asehet nää Kreikalta voittanehelta!" Sitten valkamast' lähteä käsken ja istua teljoon. Kilpahan kumppanit aaltoja lyövät ja laskevat merta. 290 Kohtapa Faiakilais-varustusten peittyvät huiput; Epiron rantoja kiertäen, saavumme Khaonilaiseen valkamahan sekä astumme korkean Buthrotin linnaan. Täältäpä kummallisin asiain huhu korvamme kohtaa, ett' muka hallitsis' Priamon poik' Argivo-linnaa, 295 vallanneen Helenon Pyrrhon avion sekä vallan, — maalaisens' kera Andromakhen avioon ruvenneeksi. Hämmästyin sekä ihmehen lailla mun rintani syttyi innosta miest' tavata sekä moisia seikkoja kuulla. Lähtein laiturilt' astumahan, jätän rannat ja laivat. 300 Andromakhe suruissaan juur' vuotuis-uhrit ja lahjat Hektorin tuhkallen lehoss' uhras kaupungin luona jäljennös-Simoïsjoen rannalla, haamuja kutsuin kummulle, turpehist' jonk' viherist' oli laittanut muistoks, alttariloita kaks vihkittyään syyks kyynelillensä. 305 Vaan kun mun tulevan näki dardanolais-asehissa, hämmästyi sekä suurista ihmeist' äimistyneenä, jähmettyi imehtiissä ja lämmin luistansa poistui; vaipu' ja tuskin saa sanoneeks nää kotvasen jälkeen: "Sunko se muotosi on, jumalattaren poika? Sä itsek' 310 tosjahan liet? Elätkös? Tahi jos suloinen elo poistui, missä on Hektor?" Virkki ja, kyynelten vuotaess', itkuin täyttääpi koko seudun. Tuskinpa murhehtivalle vastata voin sekä lausehist' oudoist' ällistyneenä änkytän: "Viel' elän, viel' elämää ylen kurjoa vietän! 315 Pois epätietosi heitä; sä nyt näet erhettymättäs! Voi mikä kohtalo sun niin suuren puolison lesken kohtasi? Tai mikä sull' osui kyllin arvosa onni? Hektorin Andromakhe, Pyrrhonko sä vaimona viihdyt?" Luoden kasvonsa maahan hän murtunehin nimes äänin: 320 "Oi Priamon sua impeä, toisia onnellisempaa, jonk' vihamiehen haudalla Troijan aimojen muurein all' oli käsketty kuolla, et nähnyt arpoa mitään, voittajan herrankaan et vuodetta tarvinnut peittää! Kun koti poltettiin, vedellyt usean meren kautta 325 nyt Akhilleen sikiön kopeutta ja nuort' isomieltä kärsiä täydymme orjuudessa; se pyytäen sitte Ledan Hermioneeta ja Spartalais-avioita, palvelialleen mun Helenollen piiaksi antoi. Mut tämän ryöstetyn puolison tähden kiivastuneena 330 suuressa lemmessään, pahan työn vuoks, raivoss' Orestes kohtaa, huolettoman, koti-alttarin luona ja murhaa. Pyrrhon kuoltua myös osa annettiin Helenolle vallasta; tää kedot Khaonilaisiksi kutsu ja kaiken Khaonin maaks nimes Troijan Khaonin jälkeen; 335 harjulle Pergamon tään sekä Ilion linnan hän laittoi. Mitkäs tuulet ja kohtalot ohjasivat sinun matkas? Tai mikä haltia toi sinut rantaamm' aavistamattas? Miss' on poikasi? Henkiikös elon ilmoa vielä? Jonka jo Troijassa sull' — —. 340 Syvään maar kadonneen emon kaiho nyt poikasta vaivaa? Kuntohon muinoiseen sekä miehen mielehen tuota kaiketi innostaa isäns' Aeneas, enons' Hektor!" Näitäpä hän nimes itkein; kauan itkien turhaan vaikerehtaa valittain, Priamon vesa linnasta kunnes 345 nyt Helenus uroskin useain toverein kera saapui; hänkin tuntevi meidät ja riemulla suojihins' saattaa, kyyneltä vuodattaen pakinoidessaan useasti. Astun ja Troijan pienoisen, ison Pergamon kaavaan, linnan löydän ja kuivuvan virran, jonka he Xanthoks 350 kutsuvat, Skaijalaisenki portin pieltä ma halaan. Teukrot täss' sukukaupungin toveruuttapa nautti; pylvähistöss' yleväss' kuningas heit' ottavi vastaan. Nää hovin keskessä maljoja Bakkholle uhrasivat ja, ruokien kullan vallassa hohtaess', sarkkoja käytti. 355 Yksi ja toinenkin jopa vierähti päivä ja tuulet vaativat purjehtimaan: kohotess' Suven palttina paisuu. Ennustajaa lähenen kysymään sekä tietelen näitä: "Troijasta syntynyt, oi jumalain ja Apollonin tulkki; sie Klaron laakeripuun sekä tähtien entehet tunnet, 360 tunnet lintujen kieltä ja kiitävän lemmonki aanat, kerros, — silläpä onnelliseks mun matkani muuten ennustus lupas: kaikk' jumalat tahollaan mua käski pyrkiä Italiaan, — etähäisiä etsiä maita: oudon ja kertoakin kamalan Harpyija Celaeno 365 loiht vain turman ja ennusti hirmuisen tuhon meille, kauhean näljän, — mitkäpä vaarat on välttäminen ens? Milläpä keinoin niin isot vaivat ma vältteä voisin?" Nyt Helenus ens hiehoja uhrattuaan tavan jälkeen, kun anonut jumaloilt' oli rauhaa, kun pyhäst' päästään 370 irrotti nauhat ja kynnyksillesi, Febo, kun saattoi mun kädellään kovin tenhoa arkoavaisen, se sitte näitäpä ennustaa jumalaisesta suustansa pappi: "Oi jumalattaren poika, on selvää kulkevas merta auttaess' suurempain; näin kohtalot valtias herra 375 säätää, vaiheet määrää, — tää satujeisi on kulku: joukosta mie jotakin vain kerron, missä sä löydät varmaan tyynettä merta ja voit ausonialaiseen saapua valkamahan; sill' estää Sallimus muuta tietää nyt Helenon sekä kertomast' eittävi Juno. 380 Ensin Italiaan, jonk' sie lähiseksi jo luulet, tietämätönnä kun sen likimäis-satamiin koet laskee, pitkä ja vaikea tie erottaa etähäisiltä mailta. Ensinpä notkuvat aironne Trinakrian ulapalla, nähtäv' on laivoill' ens Ausonian suolanen selkä, 385 Tuonelan järvetkin sekä Circeen Aialais-saar, ennenkun vankalle maalle sa linnan laittoa voinet. Sen sanon merkiksi; tää syvähän sinä kätkeös mieleen! Kun sun huolehtiessas syrjäisen joen luona tammien suojassa sie sian aimosan rannalla löydät, 390 kolmetkymmentä päätä mi makaa synnyttäneenä, valkosna vierren maass', utareissaan valkeat porsaat: siin' on kaupungin sija, tääll' lepo tuskist' on varma. Ällös kauhistu tuot', ett' teidän on purtava pöytään; pyytessä läsn' on Apollo ja Sallimus keksivi keinon. 395 Näitäpä maita ja Italian rant'maata sa tuota, min lähisimmin meidän huuhtoilee meren kuohu, karttaos; tääll' asumass' joka linnass' on herjoja Kreikan. Tännepä Narykolaiset Lokrin linnansa laittoi, Sallention tääll' on kedot miehittänyt sotaväellään 400 Lyktosta Idomeneys; tääll' on kuninkaan Filokteeton Melibolais-varustuksine pieni Petelian linna. Niinpähän kun meren toiselle puolelle pääsevät laivat, alttarit tehtyäs kun lupauksias rannalla täytät, purppuraviittaan verhottuneena sä hiuksesi peitä, 405 ettei uhritulen jumalain ylisteeks palaessa mikään vastainen näky kohtais, häiriten enteet. Tää toverein tapa uhrata on, sinäkin sitä seuraa; hurskaina pysykööt täss' uskossa lastenki lapset! Vaan kun lähdettyäs' sun Sicilian rantahan saattaa 410 tuuli ja aukeavat sull' ahtahat salmet Pelorin, etsiös maat', merellen vasenpuolisell' antaen kauas; oikean rannan ja sen meren aaltoja karta! Ne seudut muinoin irralleen väkivallalla, maan järistessä, — niin ajan verkkainen väki saattaa kaikkea muuttaa, — 415 kertovat haljenneen, vaikk' ennen kumpikin maa olj yhtenä; tunkeutui vesineen välihin meri, poistain Hesperian Sicilian rannast' ja sen erotettuj' linnoja kuin ketoloitaki huuhtovi myrskysä salmi. Scyllan halluss' on oikea ranta ja julman Kharybdin 420 on vasen; kolmasti kuilun pohjasta tuo kurimukseen äkkiä särppää summalta vettä ja taasen sen ilmaan syöksähyttää takasin sekä parskuvi tyrskyä tähtiin. Vaan Scyllan pimeöin sopukoinensa kätkevi luola, kasvoja kurkottavan, joka laivoja särkkihin härppää. 425 Ihmisen muoto on sillä ja immen kaunonen rinta vyöhönsä asti, mut muu osa haikalan muodoton ruumis, joss' ovat delfinin evät kiinnitetyt suden vatsaan. On parast' Trinakrilaisen Pakhynuksen kären väistää, aikaakin menettäin etähittäin kaukoa kiertää, 430 kuin vaan kerranki nähdä laajassa onkalossansa ilkeän Scyllan ja norppien huudosta kaikuvat riutat. Muuten jos Helenoll' käsitystä on vielä, jos sull' on luottamus pappihin, jos tosin täyttävi mielen' Apollo, sen, jumalattaren poika, ma ennen kaikkea muuta 435 ilmotan sulle ja mie penäten yhä muistutan vainen: olletikin ison Junon tenhoa sie rukoellos, Junolle mielelläs lupauksia laula ja uhrin lahjones mahdikkaan jumalattaren voit'! Täten vihdoin voittaen pääset Siciliast', Italian tulet maahan. 440 Tänne kun pääset ja Kumeen kaupunkiin sinä saavut, järvet haltiokkaiset, Avernonki pauhusat metsät, raivonki näet näkijän, joka rotkonnurkassa loihtii kohtalojas sekä lauseet kuin nimet lehdille piirtää. Mitkäpä piirtääkin tämä neitsyt lehdille enteet, 445 itse ne järjestää sekä rotkon syrjähän jättää. Nuo pysyvät kohallaan eik' järjestyksestä poistu. Mutta kun liikahtaiss' saranan näit' tuulonen koskee, kun ovi hentoiset lehet näin seoittaa sekaluksiin, eipä hän silloin rotkon syrjihin sinkuvat ottaa 450 eik' asettaa asemill' eli koota loihtuja kehtaa. Neuvotta poistuvat nuo vihastuin Sibyllan asunnoihin. Aikasi hukkaa niin ylen suureksi sie älä katso, vaikk' nureksis toverit, merellenkin vaikk' olis kiire purjehtimaan sekä myötäinen hyvin purjehet täyttäis, 455 ett'et velholla käis sekä loitsuja lahjones pyytäis. Itse hän laulakohon tahallaan, suuns' aanoja antain! Tää sull' Italian väen, uhkaavat sodat myöskin, kartettavas sekä kestettävää miten on kukin vaiva, neuvoo, myös rukoeltuna tuottaa onnea matkaas. 460 Tää se on, jonk' on meidän sallittu lausua sulle. Mennös ja luo teoistaan sinä ilmahan mahtava Troja!" Sittekun näin puhunut myrysmies oli ystävällisnä, kultaisii sekä norsunluisia lahjoja käskee laivoihin kulettaa, kasaten aluksillemme suuren 465 hopee-joukon ja Dodonalaisiakin patojansa, kolmenkertaisen raut'paidan, jonk' haat oli kultaa, oivankin kypärän nupun, joss' oli jouhinen töyhtö, Pyrrhuksen tamineit'. Isä-ukkokin lahjansa saapi. Antavi ratsut ja oppahat antaa; 470 airoston täyttää, myös varustaa asehin toverimme. Vaan jopa käskevi laivoja matkaan valmihiks saamaan Ankhises, ett'ei olis viivytyst' yltessä tuulen. Suuresti arvostain häll' lausuvi Febusen pappi: "Ankhises, kopean Venuksen joka saavutit lemmen, 475 suosikki oi jumalain, kahest' Troijankin häviöstä suojeltu, — sun Ausonian maa on; purjehdi sinne! Täydyt sen kuitenkin ohi kulkea viel' ulapalla, kosk' etähäll' on se Ausonian osa, jonk' lupas Febus. Lähteös, onnellinen", nimes, "joll' on niin jalo poika! 480 Miksipä jatkan ja virmeäst' tuulesta viivytän haastain." Myöskin Andromakhe murehiss' erohetkellä varsin, kullanreunuksiset tuo vaattehet, tuo frygiläisen vaipan Askanioll' eik' lahjojen annista lakkaa; lahjoja luo kokohon komeoita ja lausuvi näitä: 485 "Ottaos nää, ett' oisivat muistoinas teoistamme, poikani, ett' todistaisi ne Hektorin puolison suurta lempeä sullen! Heimoltas ota viimeis-lahjat, oi kuva ainoa mun joka Astyanaktast' on jäänyt! Näin käsiään, näin silmiä hän, näin kasvoja kantoi; 490 näin parahillaan miehuuden ikähänsä hän varttuisi" Heist' eroten, kohotessapa kyynelten minä lausuin: "Onnellisest' eläkäät, joill' on oma määrätty onni; seikasta seikkahan mut yhä kutsuvi kohtalo meitä! Teillä jo on lepo, eik' meren selkää kulkea pakko; 495 ettekä Ausonian yhä kauas jääviä maita etsiä täydy. Xanthoksen kuvan, Troijanki näette, jonk' käsivartenne loivat, enteillä paremmilla, toivon, ett' vähemmin s'ois Helleniläisille tiellä. Vaan jos koskaan mie Tiberin lähinurmille saavun, 500 jos saan nähdä mä myönnytetyt suvullein varustukset, niinpä me kaupungit sukulaiset ja myös sukukansat Epirossa ja Hesperiassa ja Dardanus joill' on es'isä, kohtalotkin samat, Troijan kummankin teemme yhdeksi mieleltään. Sepä lastemme huolena olkoon!" 505 Lähdemme taas merellen ohitsen Ceraunien vuorten, jost' on Italiaan lyhin tie, lyhyin merimatka. Täälläpä laskevi päivä ja varjohon peittyvät vuoret. Vaivumme kaivatun maa-emän helmaan aaltojen luona; soudust' arvottuamm', eritenpä me hoidamme ruumeit' 510 kuivalla rannalla; raajamme virkistää uni raukeet. Eip' yö hetkein viel' pakotuksesta ehtinyt puoleen, kunpa jo vuoteeltaan Palinurus virkkuna nousee, katsovi suunnat kaikki ja tutkivi tuulien voimaa; kaikki hän tyynellä taivolla vierevät tähdetki tarkkaa, 515 Arkturon, sadekkaat Hyadat, molemmat Otavatkin, kullanmiekkahisenkin hän tähystää Orionin. Kaikkipa seijas-taivolla tyyneksi huomattuansa, antaa keulasta hän valomerkin; tiell' varustaimme; purjeiden levitettyä siivet me lähdemme matkaan. 520 Koittipa tähtien sammuess' aamun rusko jo, kun me kaukoa siintävän vuorten ja alhaisen havaitsemme Italian. Nyt "Italia!" huus ensin Akhates: Italiaa ilohuudolla ystävät tervehtivätten. Tuoss' isä Ankhises ison kruunaapi pikarin ja 525 täyttäen viinillä sen hän kutsuu näin jumaloita, korkeella peräkeulalla seisten: "Maan, meren mahdikkaat jumalat sekä myrskyjen herrat, tuulella helpottakaat tien, suokaat myötäsen meille!" Yltyy toivottu tuuli ja valkamakin lähemmin jo 530 aukeutuu, jopa linnasta hohtaa Pallasen torni. Miehet köyttelevät, kokat kääntäen rantahan, purjeet. Niemellä valkama tääll' Idän myrskyjä estävi; särkät vaahdoten vastustavat meren suolasta hyökyä; itse kätkössä on; äkinjyrkkinä kalliot haaroa kaksi 535 laskevat niinkuin muurin ja rannasta tuompan' on templi. Neljäpä ratsua tääll' lumivalkosta nurmella näemme laajaa laidunta käyvän, — kohtalojemm' esi-enne. Näin isä Ankhises: "Voi vieras maa, sodan tuotat; käytetähän sotahan hevot; sotaa tietävi lauma! 540 Kuitenki tottunehet ovat nuo nelijalkaset joskus valjahissai olemaan, ijes-ohjia yhdessä kantaan. Rauhanki toivoa on!" — nimes. Sitt' asehelskyvän Pallaan suojaa tenhoisaa anomm'; ensin hän riemumme kuuli; alttarin eess' frygiläiseen vaippaan kätkemme päämme; 545 suomain myös Helenon opetuksien tärkkien jälkeen nöyrinä Argivo-Junolle poltamme käsketyt uhrit. Viivyttämättä me taas, pian laillehen tehtyä uhrit, käännämme päin merellen alusraakojen nyt sakaroita; heitämm' Akhivojen huoneet ynn' epäluottosat nurmet. 550 Täält' Herakleen Tarenton laht' nähdään, jos huhu oikein kertovi. Vastassaan jumalainen Lacinia nousee, laivoja hukkaava Scylaceum ja Kaulonin linnat. Kaukaa seljältä nähdähän tältä Sicilian Aetna, kauheankin meren ärjyn, jo kuohuvan kalliot kaukaa 555 kuulemme kuin myös aaltojen rantahan murtuvan pauhun; tyrskyssä pohjankin mura aaltojen vaahtohon yhtyy. Nyt isä Ankhises: "Tuo varmahan ompi Kharybdis; tuoss' ovat paadet ja louhet, joit' Helenus käsk' karttaan. Ponnistaen nyäiskäät, toverit, nyt airoja kaikki!" 560 Niinkuin käskettiin, tekevät; ens' hyrskyvän keulan kiertääpi Palinurus päin selällen vasemmalle; siks vasempaan koko joukko nyt pyrkivi tuulin ja airoin. Taivaallen kohoamme me aallon harjalla, sitten, aallon vyörtyä pois, Manalan tuvillen vajoamme. 565 Onkalokuiluistaan kolm' kertoa ärjähti louhet; kolmasti syöksyvän tyrskyn me tähtihin parskuvan näimme. Sillävälin väsyneistä jo päivä ja tuulikin erkes; Kykloopein, tien tietämätönnä, me saavumme rantaan. Tuulten raivolta on tyven valkama, ihmehen laaja, 570 vaan sen vieressä julmine syöksyne jyskivi Aetna. Tää välihin pikistä poroaan ylä-ilmahan suitsuu, pihkasta sauhua kuin myös valkosta tupruten tuhkaa; liekkein pallerojaan puhaltain tää tähtiä nuolee, paadet ja vuoren irt' revityt välihin sisälmykset 575 lennättää kidastaan, sulat kalliot kiekkona paiskaa ilmoihin jyryten sekä kuilussaan syväss' kiehuu. On taru Enceladon panun polttaman ruumihin tällä painolla painettavan sekä hirveän päällensä pannun Aetnan louhikkaist' ukuroistansa syöksevän tulta; 580 kun vaan tää väsyneen kylen muuttaa, niin koko saari jyrskähtäen järähtyy sekä sauhuun peittyvi taivas. Metsien keskessä tuon koko yön mepä ihmettä julmaa kärsimme, aavistamattamme, mik' jyryhyn olis syynä. Ei näkynynnä nyt tähtien tult' eik' taivahan kansi 585 tähtiä tuikkinut, kun pimeäss' oli pilvessä taivas, kun sydän yö, ajaton, kuun synkkähän pilvehen peitti. Koittipa päivän seuraavan esimmäinen jo rusko, kun Rusotar oli poistanut taivaan kostean tahnan, äkkiä metsästä kuin ylen laihtunut, kalpea oudon 590 miehen surkastunut näky ynnä tän ryöttysä ruokko ilmaantuu; käsiään, rukoellen, se rannalla nostaa. Katsomme: ilkeä tahra ja ruokoton parta on hällä; vaatteitaan oat kiinnitti, muuten olj Helleniläinen, pois kotoaan lähetettynä muinoin Teukroja vastaan. 595 Tuo kun dardanolaispuvun huomas ja Teukrojen aseet kaukaa, säpsähtäen näöstänsä hän hiukkasen horjui, seisahti astuntaan; mut rantaa koht' heti syöksi, itkien, näin rukoellen: "Tähtien kautta ma pyydän kuin jumalain, tään taivaan hengittämän valon kautta; 600 korjatkaat minut Teukrot ja minne tahdotte viekäät! Kyllin on tästäi. Kreikan laivoiss' olleni myönnän; myönnän vainonnein minäkin Troijan Penateita. Jostapa, jos rikoksemm' on niin ylenmääräsen suuri, paiskatkaat vetehen minut, mun upottain ulapalla! 605 Jos hukun, mieluummin hukun ihmisten käden kautta." Näin nimes hän; halaellen polvia, polvissa riippui vierren. Käskemme, ken olis? kertoa, myös suvust' mistä syntynyt? Tunnustamaankin, onni mi vainosi häntä? Its' isä Ankhises käden nyt vähänkään epimättä 610 nuorelle miehelle soi sekä mieltään pantilla tällä rohkas. Näitäpä hän pelon poistaen lausuvi vihdoin: 'Ithakon maast' olen onnettoman Odysseyn tovereita; mun nimen ompi Akhemenides, isän' ollessa köyhä, (oi, jos onni se kestänyt oisi!) mä Troijahan läksin. 615 Tännepä, kun vapisten nuo jättävät kynnykset julmat, luolahan Kykloopin avaraan toverit minut heittää unhottaen. Kotinaan täll' on verisist' aterjoistaan visvanen hirveä rotko. Hän, kauhea, its' ylettyypi tähtihin (semmoisen jumalat tuhon poistote mailta!); 620 vaikea nähdä hän olj, mut vaikeempi puhutella. Onnettomain sisälmyksiä söi se ja mustoa verta. Itse ma näin miten hän pari ruumista luvustamme julmalla kouralla taapäin temmaten keskellä luolaa paiskasi paateen, niin ett' parskunehest' verestänsä 625 kostuivat ovet; näin miten hurmetta tiukkuvat raajat söi se ja lämpöiset jäsenet varis hampahissansa. Ei vaan kostoa paits; ei kärsinyt tuota Ulixes, eikä nyt tässäkähän unohtainnut Ithakolainen. Kerran ruoasta kun sekä viinasta voivuttuansa 630 taivutti kaulansa tuo unehen, yli luolansa roikuin, julmana, oksentain unissaan verivisvoa, jossa uiskelivat jäsenet, — avuks suuria pyydettyämme siis jumaloita ja arpaa lyötyä, yhdessä kaikki hyökäten puhkomme keihään kärjellä hirveän silmän, 635 hirveän otsan all' yksinähän joka piileksi hällä, Argivo-kilven taikkapa Febon auringon laisna; vihdoin näin iloten toverein mepä kostamme surman. Vaan paetkaat heti, oi poloset, sekä rannalta köydet pankate poikki! 640 Sillä jon moisena onteloluolassaan Polyfemus vahtivi villasta karjaa ynn' nisät lypsävi, näillä mutkais-rannoill' löytyypi kamaloita Kykloopej' yltäänsä sadottain sekä korkeill' louhilla liikkuu. Kolmannen kerran kuun sakarat valollansa jo täyttyy, 645 kun elämää petojen saloloissa ma vietän ja kuiluin yksiksein ukuroiss' asuen ma Kykloopeja katson hirveitä, peläten jalkain töminääns' sekä ääntään. Kurja on ruokani: marjoja, kornelleit' kivekkäitä antavat oksat ja ruokkivat ruohojen nyhdetyt juuret. 650 Kaikkia tutkaillen, tään laivaston ensinnä rantaan näin tulevaksi. Ma tällen, keitäpä oisikin, päätin antaida; on kyllin ett' hirveän heimon ma vältin. Ennen te ottooten mun henkeni vain miten hyvään!' Tuskin lausunut nää oli, vuoren kun harjulla näemme 655 karjansa keskessä liikkuvan vuorenmoisena itse kaitselijan Polyfemon ja pyrkivän tuttuhun rantaan, — kauhean hirviön, aarniokkaan, pois jolt' oli silmä. Honkapa katkaistu kädessään tuken' olj sekä ohjas käyntiä; mut jälessään tuli villasat lampahat; ainoo 660 tuo ilons' olj, tuo lohtua soi kovass' onnessa hälle. Sitten kuin merell' ehti ja yllätti korkeat aallot, visvaa silmästään revityst' valuvaa pesi täällä, voihkaten, hampaitaan kiristäin; meren keskelle astuu, vaan ei kylkiäkään ylävii viel kastele aallot. 665 Siitäpä karkaamme vapisten pakohon me nyt kau'as, miehen ansiokkaan pelastain sekä katkomme hiljaan köyden ja ponnistain merell' airoin soudamme kilpaan. Astuntaans', äkätessähän, tuo päin pauhua kääntää. Vaan kun ei kädellänsä se voinunna haapata kiinni, 670 eik' ahistain syvängöll' ulapan voi vertoa vetää, nostaapi kamalan parun, jostapa kaikk' meren aallot järkähtyvät, pelästyi jota myös koko Italian maa, rotkoistaan syvimmistäkin kaikuen vongahti Aetna. Vaan Kykloopein kutsuttu kansa nyt metsistä, vuorten 675 harjuilt' töytää valkamahan sekä täyttävi rannan. Aetnan veikkoja seisovan tuimin katsehin turhaan näemm', ylettyin yläpuolelle taivahan pilviä päältään, — seurue hirmuinen: kuni harjulla tunturivuoren seisovat vänkeät tammet tai kävykkäät kyparissot, 680 tai kuni Juppiterin ikimets' eli horho Dianan. Ankara pelkomme saattaa laskemahan heti köydet minn' hyvähän sekä myötäistuulille laivoja kääntään. Toist' opastus Helenon meit' käski: Scyllan ja Kharybdin keskess' on tie, joka meill' yhenlaista kuoloa uhkas, 685 ellemme suunnalla kestäis; päätämme purjehet kääntää. Vaan kas! pohjoinen puhals nyt Pelorin ahingoilta kuin lähetettynä. Niin ohi kalliosuuta ma kuljen Pantagian, Megaran lahen, Thapsonkin alahikkaan. Näilläpä rannoill' luotsasi harhaillen takasin taas 690 Akhemenides, kumppani onnettoman Odysseyksen. Ompa Sicilian lahdessa saari, mi suojavi vastoin myrskyjä Plemmyrion, nimekseen joll' antovat vanhat Ortygia; tänn' Alfeon joen elidiläisen tehneen kerrotahan salatien meren alla ja suullas 695 sun, Arethusa, sicilialaisehen yhtyvän mereen. Kuin pitikin, maan suuria pyydämme auks jumaloita; sitten Helorin maan lihavan sivu, tulvanalaisen laskemme. Täältä Pakhynon korkeat louhet ja riutat myös sivuamme ja kaukana haamoittaa Kamarina, 700 jollen Sallima muutoksen kielsi, ja Gelonki nurmet, — hirveän pyörtehikkään Gelan virrasta niin nimitetty. Sitten korkea Akragas aarniomuurinsa näyttää kauas, — tuo tulisten hepojen ikisyntymä paikka —, tuulten suotua palmuhikas Selinuski sun heitän, 705 kynnellen salasärkistään Lilybein vedet vaikeet. Sitt' Drepanon mun valkama kuin perin surkea ranta suojasi. Tääll' usean meren myrskyn kestänehen jo mun isän' Ankhiseen, — surun', onnettomuuteni ainoon hoivan mie kadotan; parahin isä hylkäsit täällä 710 mun väsyneen, voi, niin monest' turmasta säilynyt turhaan! Eip' Helenuskaan tietäjä, muista kun julmista neuvoi, ennustanut tätä murhetta, eikäpä julma Celaeno. Tää oli viimeinen suru, tää ison matkani loppu. Täältäpä lähtien mun ajoi haltia rantamillenne. 715 Kaikkien kuullen näin isä Aeneas pakis yksin Onnen sallimistaan sekä matkoistaan täten kertoi. Vihdoin lakkas ja sen lopun tehtyähän levähtiihe.

Viitteet:

V. 6. Antandro oli merikaupunki Idan vuoriryhmän juurella.

V. 13. "Mars'illen pyhä maa", s.o. sotajumalalle Marsille pyhitetty maa, Thrakia.

V. 14. Lykurgosta kerrotaan, että hän ajoi viinin jumalan Bakkhon
Thrakiasta pois sekä käski kaikki viinapensaatkin hävittää.

V. 19. "Dionelaisemo" = Venus, jonka sanotaan olleen Dionen tyttären.

V. 35. "Getojen nurmet" se osa Thrakiaa, jossa Getit (vertaa
Massagetit, Goothit) olivat asumassa.

V. 66-68. Vanhat sivistyneet kansat panivat yleensä hyvin suuren arvon ruumisten hautaamiseen. Kreikkalaisten ja Roomalaisten luulon mukaan ei haudatta jäänyt kuollut voinut saada rauhaa Manalassa.

V. 75. Delon saaren, jota tällä paikkaa tarkoitetaan, kerrotaan ennen ajelehtineen pitkin merta, kunnes Apollo sen kiinnitti nykyiseen olopaikkaansa.

V. 76. Gyaros ja Mykonus ovat Arkhipelagin saaria.

V. 82. Ankhises oli vähää ennen Troijan sotaa ollut Delon kuninkaan
Anion vieraana.

V. 85. Thymberilainen on Apollon liikanimiä.

V. 104. Kreeta on nyk. Kandian saaren vanhempi nimi.

V. 108. Rheteum oli erään niemen nimi Troijan luona.

V. 111. Cybele-jumalattaren palvelusta, jota johtivat hänen pappinsa Korybantit, vietettiin salaisesti rajuilla asetansseilla ja vaskikastanjettejen tahi cymbalein helskyissä eräässä lehdossa frygilaisen Kybelen vuoren rinteillä. — Cybele kuvattiin leijonain vetämänä vaunuissa.

V. 115. "Tuulet viihdyttäkäämme" nim. uhraamalla. — Gnosian maa = Kreeta, jossa oli Gnosus'en kaupunki.

V. 121. Idomeneys oli eräs Kreetan kuninkaita, joka myös taisteli Troijaa vastaan; kun kotia palatessa häntä kohtasi myrsky, lupasi hän Neptunolle uhrata ensimmäisen, jonka kohtaisi, kotia päästyä. Se olikin hänen oma poikansa. Kun hän sittenkin tahtoi lupauksensa täyttää, nousi osa kansasta kapinaan häntä vastaan sekä karkoitti hänet pois maasta. Idomeneys läksi seuralaistensa kera Italiaan.

V. 124. Ortygia oli Delossaaren vanhempi nimi.

V. 126. Paros saarelta saatiin oivaa valkosta marmoria. — Naxos,
Dontisa, Olearon ja Cykladat ovat saaria Arkhipelaagissa.

V. 131. Kuretot olivat Kreetan vanhimpia asukkaita, jotka, tarun mukaan, näkivät Juppiterin syntymän ja peittääkseen lapsen itkua sekä pelastaaksensa tään, sen isänisän Saturnon (= ajan, omia lapsiansa nielevän jumalan) vainolta, helisyttivät vaskilevyjä. Tästä kiitokseksi teki jumalatar Cybele heidät papiksensa (Korybantit, Kuretit).

V. 156. "Dardanian" = Troijan.

V. 170. Korython oli erään Etrurian maan vuoren ja kaupungin nimi
(Keski-Italiassa).

V. 212. Siitä kuin Thrakialainen kuningas Fineos oli — toisen puolisonsa kehoituksesta — sokaissut edellisestä aviostansa syntyneiden lapsien silmät, sai hän rankaistukseksi Harpyijat niskoillensa, joista hän pääsi vasta sitten, kun oli tehnyt hyvän työn Argonauteille, jonka vuoksi nämät kiitollisuudesta ajoivat Harpyijat Strofadein saarille Välimeressä.

V. 270. Zakynthos, Dulikios, Samos, Nerito, Ithaka ja Teukate ovat kaikki saaria Joonian meressä.

V. 272. Laertes oli Odysseyn isä.

V. 275. "Merimiehien kammoma temppeli" sen tienoilla olevien vaarallisten karien tähden.

V. 280. Aktio on se paikka, jossa Oktavianus (keisari Augustus), Vergilion suosija, voitti meritappelussa Antonion ja anasti yksivallan itselleen v. 30 e.Kr.

V. 287. Aeneas lahjoitti, ajan tavan mukaan, voitetun kilpensä templille.

V. 291. Faiakilaiset olivat Korfun entiset kreikkalaiset asukkaat.

V. 303. "Jäljennös-Simoïsjoki", s.o. joki, jonka Andromakhe ja Helenus olivat niin troijalais-Simoïsjoen muistoksi nimittäneet.

V. 321. Akhilles oli rakastunut Polixenaan, Priamon tyttäreen, ja pyysi tätä puolisokseen. Vieteltynä Apollon temppeliin, muka morsiantaan vastaan-ottamaan, murhasi hänet siellä Paris. Tästä syystä teloitti Troijan valloituksen jälkeen Akhilleen poika Pyrrhus Polixenan tuon hautakummulla.

V. 328. Ledan tyttärentytär Hermione oli kihlattu Oresteelle.

V. 331. "Pahan työn vuoks." — Agamemnonin Troijan sodassa ollessa vietteli Aigistho tuon puolison Klytaimnestran, jonka suostumuksella hän tappoi Agamemnonin, juuri kun tää palas Troijan sodasta. Sama kohtalo olis kohdannut Agamemnonin poikaakin Orestesta, ellei tään sisar Elektra olisi hänet pelastanut. Orestes pakeni, mutta 8 vuotta myöhemmin palasi hän jälleen ja murhasi Aigisthon sekä äitinsä. Äitinsä murha ei suonut Oresteelle sinis rauhaa, kunis hän tuli Areopagin (tuomarikunnan) tahi, toisten mukaan, Minervan tuomion kautta viastaan vapautetuksi ja raivostaan päästetyksi.

V. 340. Andromakhe tahtoi kai jatkaa katkaistua lausettansa tähän tapaan: "on synnyttänynnä Kreusa", — vaan arvasi Aenean surullisesta muodosta, ettei Kreusa enään ollutkaan elossa ja katkaisee sentähden lauseensa.

V. 360. Klaros oli kaupunki Jooniassa V.-Aasiassa, jossa oli Apollon temppeli. Täällä ennustettiin laakeripuun palamisesta; jos se rätisi palaessaan, merkitsi se hyvää, — muuten päinvastoin.

V. 361. Lintujen laulusta ja lennostakin ennustettiin.

V. 376. "Satu" sanaa käytetään Kalevalassa merkitsemässä kummallisia elon vaiheita (ruots. äfventyr).

V. 396. Etelä-Italian rantamailla, joita tässä tarkoitetaan oli niin paljon kreikkalaisia siirtolaiskaupunkeja, että sitä sen vuoksi kutsuttiin Suureksi Kreikaksi. — Hiukan jälemmin mainitut paikat olivat kaikki siellä. — Naryko, Lyktos ja Melibea osoittaa kreikkalais-siirtolaisten entisiä kotikaupunkeja joista he olivat Italiaan tulleet.

V. 420. Scylla ja Kharybdis olivat kaksi merimiehille vaarallista kohtaa Messinan salmen kummallakin puolella. Scylla (nyk. Scilla) on korkea, pienempien karien ympäröimä kallio Italian puolella ja Kharybdis (nyk. Kalofaro) on vaarallinen meren kurimus, joka, eräiden tuulten vallitessa, synnytti ankaran meren kuohun. Tarun mukaan oli loitsija Circe mustasukkaisuudessaan muuttanut Sardinian kuninkaan Forkon tyttären Scyllan merihirviöksi. — Kharybdis, Neptunon tytär, oli varastanut eräitä Herkuleen härkiä, josta syystä Juppiter paiskasi hänet salamallaan siihen merenkurimukseen, joka hänestä sai nimensä.

V. 441. Kumee oli kreikkal. kaupunki Kampaniassa.

V. 442. Avernon järvet luultiin olevan yhteydessä Manalan kanssa, siksi sanotaan niitä "haltiokkaisiksi." Nimi merkitsee suomeksi "linnuton", kosk'eivät mitkään linnut voineet viihtyä niiden luona, niistä nousevien rutollisten höyryjen vuoksi.

V. 466. Dodona oli erään Epiron kaupungin nimi, jossa oli Juppiterin temppeli ja ennustuspaikka (oraakkeli). Templin ympärille oli kattiloita ripustettuna, joiden soinnusta sitten ennustettiin.

V. 506. Ceraunilais-vuoret pohjoispuolella kreikkalaista Epiroa tunkevat Akroceraunian niemenä mereen, josta on lyhvin merimatka Italiaan.

V. 525. "Pikarin kruunaamiseksi" nimittivät muinaiset roomalaiset tapaa, koristaa uhratessa pikaria kukkaiskiehkuralla.

V. 534-35. "Itse", nim. kaupunki, "on kätkössä", niemen takana. Tämä hamina oli lähellä nykyistä Otrantoa.

V. 551. Herakles (= Herkules) oli tarun mukaan Tarenton kaupungin perustaja.

V. 552. Lacinia niemi, jolla muinoin oli Junon temppeli, oli vähän matkaa muinaisesta kreikkal. kaupungista Krotonista.

V. 553. Scylaceum, nykyisen Sqvillacen kaupungin seutu Bruttiassa, oli vaarallinen myrskyjensä vuoksi.

V. 578. Encelados oli eräs jättiläinen (Titaani), joka yritti valloittaa taivaan, mutta jonka Juppiter löi ukonnuolellaan ja laski Aetnan tulivuoren hänen vielä elävälle ruumiilleen.

V. 587. "Sydän yötä" sanotaan "ajattomaksi" tässä siitä syystä, kun ei taivaan kappalten liikunnosta voitu päättää, min verran yötä olis kulunut.

V. 687. "Pelorin ahingolta" s.o. Messinan salmesta.

V. 689. Pantagia on eräs pieni Sicilian joki, — ja Thapsus on niemen nimi Megaran lahden luona.

V. 693. Plemmyrion on myöskin niemen nimi, joka Ortygian saaren kera suojelee kuuluisan Syrakuusan kaupungin sataman.

V. 695. Alfeus on joki Kreikan maan Elis-maakunnassa, jonka hoettiin kulkevan meren alate ja yhtyvän sicilialaisen Arethusa-virran lähteihin.

V. 698. Helorin merikaupunki oli Syrakuusasta etelään.

V. 699. Pakhynon niemi on Sicilian eteläisin kärki.

V. 700. Kamarina oli Sicllian etelärannalla. Tään kaupungin luona oli suo, jota oraakkeli oli kieltänyt kuivattamasta. Siitä kiellosta eivät asukkaat huolineet, mutta siksipä pääsivätkin viholliset tään suon kautta kaupunkiin ja sen valloittivat.

V. 703. Akragas on vuoren nimi, jonka luona suuri, komeista rakennuksistaan kuuluisa Agrigenton kaupunki muinoin oli.

V. 705. Selinus oli melkoinen kaupunki Sicllian lounaiskulmalla.

V. 706-707. Lilybeum ja Drepanum (nyk. Trapani) olivat kaupunkeja
Sicllian länsipuolella.

NELJÄS LAULU.

Dido.

Ainehisto.

Dido rakastuneena valittaa huoliansa sisarelleen Annalle, joka kehoittaa tätä ottamaan Aeneaan puolisokseen (1-55). — Didon rakkaus (56-89). Juno kehoittaa Venusta suostumaan siihen, että Aeneas naisi Didon, johon tämä suostuu sillä ehdolla, ettei Sallimalla olisi mitään sitä vastaan (90-128). — Dido ja Aeneas lähtevät metsästykselle; Junon toimittamat häät (129-172). — Maine kertoo tästä Didon entiselle kosijalle Jarbaalle, joka sen vuoksi valittaa Juppiterille (173-218). — Juppiter käskee Merkurion viemään Aeneaalle jyrkän käskyn lähtemään Libyasta, jonka Merkurio, laskeuttuaan ensin Atlaalle, toimittaa (219-278). — Aeneaan pula (279-295). — Kuningattaren haikea murhe ja Aeneaan teeskennelty tylyys (296-392). — Aeneaan jo matkaan varustautuessa kokee Dido, lähettämällä sisarensa Annan, edes viivyttää matkaa, mutta kaikki turhaan (393-449). — Dido päättää lopettaa päivänsä, jota päätöstään edistävät luullut näkemänsä julmat aanat (450-473). — Aikomustansa salaten, pyytää hän sisartaan laittamaan rovion sisälinnaan, jolla poltettaisiin, loihtia-naisen neuvon mukaan, kaikki muistomerkit Aeneaasta ja hän siten loitsuneuvoilla pääsisi tuskastaan (474-521). — Didon mielenmyrsky yöllä (522-552). — Aeneas saa käskyn Merkuriolta lähtemään pois maasta, jonka tekeekin (553-583). — Didon epätoivo ja raivo aamulla nähdessään laivat jo merta kyntämässä (584-629). — Dido käskee eukon Barcen hakemaan Annan ja tään poistuttua, nousee roviolle, jossa päättää miekalla päivänsä (630-692). — Juno säälien kuolevan tuskia lähettää Irin häntä niistä vapauttamaan (693-705).

Vaan kuninkaatar jo haavoitettuna raskahan kaihon tuntevi suonissaan sekä oudossa leimussa riutuu. Mielehen taas palajaa urohon avut, taas suvun suuri kunniakin; syvähän sydämeen puhe kuin jalo muoto juurtuvi vain eik' suo jäsenillensä rauhoa kaiho. 5 Toisen päivän koi jopa Febon soihdulla valkas maita ja poisteli taivaan kannelta kostean tahnan, kun sisartaan yks'mieltä hän haaveksien puhuttelee: "Annani, siskoni, mitk' unelmat levotont' mua vaivaa! Kuinkapa arvohikas majallamme on tullunna vieras! 10 Kuink' on muodoltaan jalo! Kuink' uros urheamieli! Ei ole uskoni turhaa, ett' jumalain suvust' on hän; varmahan uskon sen: pelokkuushan on kehnojen merkki. Voi, mit seikat hän koki, millaiset sodan käynnit kertoil! Ell'eip' ois luja mieleni enk' vakavast' ois 15 päättänyt, etten naimisliittohon aijo ma käydä, sitten kuin ens'lempi mun kuolohon raueten petti, ell'eivät mua inhottais hääsuojat ja soihdut: ehkäpä ainoan tään vian alle ma lantua voisin! Anna, sen tunnustan ett' mieheni, koidon Sykhaeon 20 kuoleman jälkeen, kun Penaatit velimurha se tahras, ainoa tää mun mieleni käänsi ja syömmeni saattoi horjumahan; taas entisen leimun jälkiä tunnen. Ennenpä toivosin tok' ahmaan mun nielevän taikka ett' isä kaikenvaltias mun Manalaan salamallaan, 25 Tuonenki kalpeahaamujen yön syvän valtahan veisi, ennenkuin, Siveys, sua loukkaan tai lakis hylkään! Hän mun lempeni vei, joka ens' minut itsehens' liitti; hän sen myös pitäköön, — omans' olkohon hautahan asti!" Lausui näin; hykertyin alas sitten purskahti itkuun. 30 Annapa vastaa: "Oi sisar, armahisemp' elämääni, ainako nuoruuden kuluttaisit yksinäs surren, et sulolapsia sais, Venuksenkan' et auvoa tuntis? Tuostako tuhkan tai Manan haamujen huolivan luulet? Olkoon, ett'eivät surevaa kosijat ole saaneet, 35 ei Libyast' eik' Tyrosta muinoin; halveksit Jarbaan, päälliköt toisetkin, joit' Afrikan voittorikas maa tuottaa; oisitko myös miel'tehtosta lempeä vasten? Eikös mielehes juohdu, kennenkä sie asut mailla? Täältä Getulian linnat ja sortumaton sodass' kansa, 40 saartavat raat Numidatki ja vierahill' ankara Syrtti; tuolt' erämaa vedetön sekä varsin raivosat Barkat. Vieläkö Tyrostakin sodan nousevaks mainita täydyn, uhkoa veljesikin? Luulenpa johdollaan jumalain sekä suosivan Junon 45 Ilion laivojen ohjanneen kulun tuulella tänne. Millaiseks näkisit, sisar, linnas, min nousevan vallan moisesta liitosta! Teukroinkin asetten tukiessa millaiset urotyöt eik' Puunien kunnian nostais! Pyytäös vaan jumalain lupausta ja tehtyäs uhrit, 50 huolehi vieraistas sekä keksiös viivytyssyitä: milloin pauhaapi meren myrsky, Orionin kuurot, milloin laivat on rikki ja lähtöä kieltävi taivas!" Mielen syttynehen täten lemmen leimuhun liehtoi, toivoa arvelevaisessa nosti ja karkotti kunnon. 55 Lähtevät temppelihin anomaan ens' alttariloilta rauhaa; uhraavat tavan jälkehen määrätyt lampaat kunniaks lain tekijän Cererin, Febon sekä Bakkhon, Junonpa varsinkin, avion sitehet joka hoitaa. Maljoa oikeallaan pitäen tuo kukkea Dido 60 viiniä valkoisen vasikan kaas sarvien keskeen; tai jumalain kuvien edess' alttarin rasvasen luona kulkee, viettää uhrissa päivän ja auotun raavaan rintahan tuijottaa, sisälmyksistä neuvoja urkkein. Voi povarein vähämieli! Mit' auttavat raivoa enteet, 65 taikkapa templissä käynnitkin! Yhä vaan tuli vieno syö ydintään, sydämess' yhä vain kipu kalvava kiihtyy. Hehkuu onneton Dido ja kaupungiss' yhä häilää, hurmaellen, vasaman kuni haavasta hirv', johon kaukaa huolettomaan osui Kreetan lehtojen keskessä paimen, 70 rautasen peitsensä vainotessaan ump'mähkähän lentoon paiskaten; tuo paeten samoaa salot, Diktonki vaaran oudat, mut kylessään tuhon tuottava riippuvi keihäs. Milloin Aeneaan mukanaan vie linnansa keskeen, näyttäen Sidonin aarteit' ynn' yrityksiä linnan; 75 alkavi lauseen, mut puhe kesken taas pysähtyypi; milloinp' ehtoonnuttua, kestiä taas halajaa hän, pyytäen hartaast' Troijan vaivoja taasenki kuulla, taasenki tarkastuksine riippuvi kertojan suusta. Sitten kuin erottiin sekä laskevan kuun valo väistyy, 80 tähdetki käskevät kun unehen aleten perätysten, yksinpä huolevi tyhjässä linnassa, tyhjähän sohvaan vaipuen; poiss'olevaa poiss'ollenki kuulevi, näkee. Tai sylihins', isän muodosta hurmaellenpa, Julon painaa, josk' edes näin vois suuren lempensä pettää. 85 Ei aletut torit nouse, eivätkä huolehi nuoret toimistaan, tahi ett' sataman tahi sais varustukset vaimeiksi sotahan; työt seisovat kesken ja muurein hirveät huiput ja taivaan korkuhiset telineetkin. Vaan kun Juppiterin rakas puoliso huomasi Didon 90 lemmen turmiohon osuneen eik' arvosta yhtään huolivan, näin Venusta läheneepi nyt lausehin Juno: "Oivanpa kiitoksen sekä suuren saalihin saitte, sie sekä poikas! On tuo ylen suur, ylistettävä tenho, jospahan kaks' jumalaa yhen vaimon peijaten voittaa! 95 En ole unhottanut sinun linnaamm' arkaelneesi, en ylevänkin Karthagon asunnoit' epäellees. Vaan mitä tarkoitat? Lopuks miksikä ottelus tähtää? Emmekö ennemmin avion sitehill' ikirauhan sääntäsi? Sen, jota oot halunnut sydämestäsi, sait nyt: 100 lempeä hehkuvi Dido ja lempi jo luunsakin täyttää. Siis väki vallitkaamm' molemmat, samass' arvossa ollen, miehenäns' sitte hän palvelkoon Frygilaistakin vaikka huomenlahjatkin tyrolaiset ma valtahas annan." Hälle, — kun vain puhuneen tämän teeskelymielellä huomas, 105 vallan ett' Italian Libyan hän äärille kääntäis —, näin Venus alkavi vastauksensa: "Ken houkkopa tuota kieltäis, mieluummin ruveten kerallais sodan käyntiin? Jospahan vain asian, jota kerroit, Onnikin myöntäisi Sallimast' oon epävarmana vaan, jos Juppiter yhden 110 aikosi kaupungin Tyron kuin Troijan lähökkäille, kansojen yhtyä jos hyväksyis, sekä liittoa laittaa. Sie olet puolisons'; sie rukouksella koetella mieltään voit. Mene; seuraan!" — Näin kuninkaallinen Juno nyt lausuu: "Huolenan' olkohon tuo! Vaan milläpä lailla me aikeen 115 voisimme täyttää, kuules, kun lyhyeen heti kerron. Onneton Dido ja Aeneas yhess' aikovat mennä korpehen metsästämään, kun huomenna juur' yleneepi Koitto ja taas sätehillään maan kehyksen kerittääpi. Pilvenpä ruittuisen, rakehikkahan syydän ma näiden 120 päälle ja, metsästys-apajoin ritarjoukkojen outaa innolla kierrelless', ukonilmalla järkytän taivaan. Erkanevat toverit ja he peittyvät synkkähän yöhön: Dido ja Aeneas pakenee saman onkalon suojaan. Läsn' olen siellä ja, jos sun tahtosi vankaksi jääpi, 125 liitän nää avion sitehell', omaksens' hänet lausuin. Sielläpä olkohon häät!" Anovallen vastustamatta myöns' Venus, keppoisten sepityksilleen hymyellen. Kunpahan valtameren yleten vaan Koitar jo jätti, niin rusottaiss' sen läks paras nuoriso portista vieden 130 harvat verkot ja paulat kuin levykärkiset keihäät, läks myös Massylian hevosmiehet ja vainusat koirat. Suojassa viivähtävää kuninkaatarta kynnyksen luona oottelevat ylimykset ja suitsijahan jymyjalka vaahdottaen pureksii, purpurasta ja kullasta hohtain. 135 Vihdoin astuvi hän esihin, jälessään iso seura, kullan reunuksiseen puetettuna sidonilaiseen vaippahan; kullasta häll' on viine ja suortuvat solmii kulta ja purppuravaattehen kiinnittää soma solki. Tännepä myös frygilaistoverit sekä hilpeä Julus 140 saapuvat. Itsekin Aeneas ihanampana muita seurahan yhdistyy sekä joukkoja järjesteleepi. Jommoinen on Apollo kun talv'asunnon Lykiassa, Xanthonkin joen hylkää, saapuen äitinsä Deloon, uudistamaan ilojoukkojahan; luon' alttariensa 145 Kreetat kuin Dryopit remuaa, sekasin Agathyrsit kirjotutkin; Cynthon kuin harjulle nousten se hiuksens liehuvat kaunistaa kukin sorjaks ja kullalla kruunaa, keihäät kuin olallaan heläjää: näin käi keveästi Aeneas, sulo loisteli näin näöstään ylevästä. 150 Sitte kun vuoristoon oli tultu ja korpehen jylhään, tiettömähän, pukit villit jo kallion huipulta kiitäin kiipasevat mäkilöilt' alas, hirvien laumakin laukkaa aukean tannermaan ylitsen nyt toiselta puolen; tupruttain paossaan tomupilviä, mäeltä se lähtee. 155 Poikapa Askanius ilakoi hevollaan tulisella notkelmassa ja milloin näit' sivuaa tahi noita, pelkurien otusten sijahan hän vuorilta toivoo karjun vaahtoavan tahi leijonankin kohatakseen. Sillävälin jyrinällä jo suurella alkavi taivas 160 synkistyä, rakehein kera ruittosakin sade puhkee. Troijan nuorison kanss' sekasin tyrolaistoverit ynn' arkaillen Venuksen pojanpoikakin dardanilainen nurmilta kaikkovat, kun vesi vuorilta koskina syöksyy. Dido ja Aeneas pakenee saman onkalon suojaan. 165 Maa sekä naittaja Juno nyt antaa ensinnä merkin: leimuavat salamat, avion ylä-ilmakin tietää; vaikerehtain ulisee myös vuoren huipulla Nymfat. Päivä se turmiohon vei, tuo oli onnettomuuksiin alkuna. Sill' ei maineestaan eik' kunnosta huoli 170 eik' enähän salalempenäns' kätkeä Dido sit' aijo; kutsuu sen avioks sekä näin nimittäin vian puoltaa. Äkkiä kulkeepi Libyan ison linnojen kautta Maine, se hirviö, jon vikevyydell' ei ole vertaa. Liikkeistään väkevöityy, matkasta voimansa karttuu; 175 pelvosta pienenä ens, sepä kohta jo nousevi ilmaan, astuessaan mailmassa, jo peittävi pilvihin päänsä. Täänp' emo-Maan, jumalain vihan kiihoittaiss' sitä, viimein synnyttäneen sanotaan Ceeolle ja Enceladolle turmio siiviltään, jaloiltaan nopeaks sisareksi, 180 — hirviö hirmuinen, joll' untuvat kuin ovat tihjät, niin tiheät tähyssilmät on höyhenten all' (ime kertoo!), niin usein tuo suin suhajaa, höristää monin korvin. Taivon ja maan välystässä se lentää suihkavin siivin yön pimeäss', unehen eik' ummista silmiä vienoon: 185 päivät vahtaellen sepä huonehen harjalla istuu tai torien kupuloilla, jost' kaupungit vavahuttaa, niin valettaan, pahoaan latellen kuin tottakin kertoin. Tää monenlaisella viestillä silloin kansoja täytti, tää iloten niin tehdyt kuin tekemättömät lauloi: 190 tullehen Aeneaan, joka Troijast' on sukujansa, tällepä puolison arvon suonehen kaunihin Didon; — nyt koko pitkosen talven he keskenähän hekumassa, huoleti vallastaan, himon halvan orjina viettää. Näitäpä ilkeä haltiatar yhä miehien mieliin 195 kylvävi. Valtian Jarbaan luo heti kulkunsa suuntaa, tään sanomallaan kiihoittaa sydämen, vihat lietsoo. Ammon olj isä tään, emonaan garamantinen Nymfa; laajaan maahansa hän sata aimoa templiä laittoi Juppiterille ja alttariloit', ikitultakin sääs ja 200 valvonnat jumaloill'; oli rasvaisna keto raavaan hurmeesta sekä seppelistään useoist' ovet kukki. Katkeran maineen kautt' tään syttyvi raivohon rinta; siks hoetaan jumalain pyhästössä sen alttarin luona paljon Zeyst' anoneen, käsiään ylös nöyränä nostain: 205 "Juppiter kaikenvaltias, jolleka Maurien kansa atriat valmistaa ihapöydille, viiniä uhraa! Näetkö sä näit'? Tahi turhaankos salamain kuningasta, oi isä, pelkäämme? Vai syyttäkö pilvien leimut mieltämme kauhistavat? Jyrys taivahan turhako onkin? 210 Naikkoinen, joka harhottuans' sai maassamme pienen kauppalan ostaneheks sekä jollen kynteä soimme rantaa, jonka me sallimme sääteä lait, — aviomme hylkäs ja Aeneas tyrannin maakuntahans' otti. Tuopa nyt Paris akkamusmois sotajoukkions' kanssa, 215 kiinnittäin hivuksiins', valuvaankin öljyä leukaans' Meeonimyssyn, — tuo anastaa ylivallan; me lahjaa kantaa templihis saamme ja tyytyä tyhjähän arvoon!" Lausehin näin anovaista ja alttarihin ruvennutta kaikenvaltias kuuli ja nyt kuningattaren linnaan 220 katsehen käänsi ja lemmestä arvons' unhottaneihin. Sitten Hermeellen puheleepi hän käskien näitä: "Joutuos, poikani, kutsuos tuulta ja laskeu siivin: Teukrojen johdattajaa, joka Karthagossa nyt viipyy eikäpä linnoistaan, joit' Onni on suonunna, huoli, 225 muistuta ynn' nopeaan vie käskyni ilmojen teitä! Ei emo kaunihin hänt' ole huovannut tämänlaiseks meill' eik' kahdesti säilynyt Hellenitaistossa siksi, vaan olevan se, ku voimakkaan, sotasen kukistaisi Italian, Teukron suvun korkean taasen ku alkais, 230 saattaisi koko maankin tottelemaan lakejansa. Ellei semmoisten asiain halu kiihota häntä, eikäpä kunniastaan hän kehtaa vaivoa nähdä: kieltäiskös isä Askanioltakin linnoja Rooman? Minkäpäs aikoo? Tai mitä toivoen hän vihollisten 235 viipyvi maass' eik' ausonilaissuvust' eik' sure maista? Purjehtikoon: se on käskyni summa; se ilmota hälle!" Lausui. Käskyä tuo ylevän isän seurata aikoo: ensinnä jalkoihinsa hän kullatut anturat solmii, jotkapa siivin hänt' ylähällen tai meren poikki 240 tai yli maan kuni kiitävän tuulen puuskassa vievät; ottaa sauvansa sitten, jolla hän Tuonesta kutsuu vainain sieluja tai muit' Tuonehen synkkähän laittaa, suop' unen, poistaa sen sekä kuolosta aukovi silmät; tuohonpa luottaen tuulilla kulkee, ui läpi synkkäin 245 pilvien. Hän jopa lentäen Atlantin kovan huipun korkeat rintehet huomaa, tuon, tukena joka taivaan, Atlantin, min peittyvi synkkihin pilvihin aina kukkula mäntyinen, vihurit, satehet jota pieksää: niettää olkiahan lumivaippa ja leu'asta äijän 250 syöksyvät kosket ja jääss' on kankea, hirveä parta. Tännepä laukuillen tasasiivin Kyllenialainen seisahti; paistikkaan suhahtaa meren pintahan täällä kaijan lailla, mi kiertää pitkin rantoja, pitkin myös kalasärkkiä, laukuillen meren pinnalla aivan. 255 Juuripa näin lens' nytkin taivon ja maan välystässä rantahan hiekkaisen Libyan tää äijänsä luonta, halkoillen vihureit' samotessa Kyllenialainen. Tultua siivikkäin jaloin afrikalais-majojen luo, linnaa Aeneaan näki vahvistamass', asunnoita 260 uudistamassa; sen vyöll' oli jaspistähtinen miekka, tyrialainenki purppuraviittansa hohtaen riippui harteillaan, rikas joit' oli antanut lahjaksi Dido; kultasill' langoillaan se olj tään puvun kirjonut taiten. Oitispa tiuskaa: "Karthagon perustuksia korkeen 265 siekö nyt laitat ja armastellen sorjaksi pyydät linnaa, voi! oman valtasi hyödyn unhottaneena? Its' jumalain mun valtias tänne Olymposta laittoi kirkkaastaan, joka maan sekä taivaan voimalla hoitaa; käskien saattaan tään sanoman nopeaan läpi ilman: 270 Minn' pyrit? Tai mitä toivoen sie Libyan venyt mailla? Ellei semmoisten asiain sua kunnia koske, etkä sä kiitokseksesi kehtaa vaivoa nähdä, katsos Askanioon kohovaan, perintönsäkin toiveet muistaos, Italian joka maan on saava ja Rooman 275 vallankin!" — Näin lausuttuansa Kyllenialainen keskeyttäin puhettaan jopa ihmishahmonsa heitti, kauaskin näkyvistä jo ohvahan ilmahan haihtui. Tuostapa Aeneas ylen hämmästyy näkemästään, hiuksensa pöyristyvät sekä äänensä kurkkuhun tarttuu. 280 Pois haluaa paeta, sulosetkin hyljätä seudut, säikähtäen jumalain manausta ja käskyä jyrkkää. Voi, mitä tehdä? Kuin puhuen kuningattaren raivon uskaltais asettaa? Kuin alkais ens' puhettansa? Miettehet lennellen nyt häilyvät sinne ja tänne, 285 horjuillen monenlaisissa tuumissa kaikki hän koettaa. Tää ajatus epäröivästä näyttihe parhaimmalta, käskeä Mnestheon, Sergeston sekä urhon Kloanthon valmistamaan alukset salass', saamahan kumppanit rantaan, toimittamaan asehetkin; vaan mikä muutoksen syyn' ois, 290 nuo salatkoot; sill'aikaa itse hän, kun paras Dido tiedotta olj eik' lempensä luullut murtuvan koskaan, koittais luoksensa päästä ja, kun sopivin olis aika, sen lepyttäis kuten vois parahittain. Oitispa kaikki käskyä noudattaa iloten sekä tehtävät täyttää. 295 Vaan kuninkaatar — ken voiskaan lempivän petteä! — vehkeit' aavistaa sekä oitis matkamme aikehet kuuli, — hän, joka syyttäkin pelkäs. Ilkeä mainepa kertoo raivoavallen laivamme laitokset, eron hankkeet. Neuvotta riehuen vimmassaan koko linnoa pitkin 300 kiitääpi, kuni Raivotar, palveluksen alettaissa, hourii, kun sitä kiihoittaa kolm'vuotiset Bakkhon juhlat ja yöllä se äänen Cithaeronin ulvovan kuulee. Vihdoin Aeneaalle hän näin nimeten saneleepi: "Vieläkö peittääkin valapattoinen rikostyötäs 305 voivasi toivoelit sekä varkain maastamme mennä? Eikö mun rakkautein eik' muinaiset lupaukses, eik' pidättää voi Didon aikoma hirveä kuolo? Vai joko talvellakin sie laivastoas varustellen rientäisit merellen Puhurin parahimpahan myrskyyn, 310 julmuri? Kuinka? Jos et kedot oudot ja vierahat suojat etsiä täytys' ja viel' ikä-Troijakin seisosi, tokkos sittenkään rajullen ulapalle sä lähtisit laivoin? Mua pakenetkos? Näiden kyynelten, kätes kautta, kosk'en itsellein enähän, poloin, jättänyt muuta, 315 naimisliittomme ynn' aletun avion anon kautta, sulta jos ansainnut olen minkään tai sinull' yhtään oon rakas ollut: huoneeni perihukkoa sääl' ja, jos rukouksista yhtähän huolit, — heitä se aikees! Sun takias Libyan väki, paimentolais-tyrannitkin 320 vainoavat mua, on Tyrit äissään; sun saman vuoksi sammui kainouskin, joka ennen mun tähtihin nosti, kunniakin —. Mihin kuolemahan minut hylkäsit, vieras? Tää nimi ainoastaank' enähän nyt puolisostain jäi? Miksipä viivyn? Ettäkö Pygmalion veli muurit 325 syöksisi maahan ja mun veis vankina Getulo Jarbas? Kuitenki jos mull' ennen sun pakoais edes saatu ois sikiös, jos mullen pienonen linnassa leikkis Aeneas, näöllään joka muistuttais sua mulle, enpähän vallan mie petetyks enk' hyljätyks näyttäis!" 330 Lausui. Juppiterin tuo käskystä tyynenä katseens säilytti; ponnistaen surun rintansa alle hän painoi. Vihdoin vastaapi vähän: "Sull' en, joita sa paljon lausua voit luetellen, oi kuninkaatar, ma kiellä velkaunnein ylen, eik' mua harmita Didoa muistaa, 335 kunnes on muistia mulla ja nää jäsenet elo täyttää. Nyt vähän asjasta lausun: en salavihkahan peittää aikonut tään paon, sit' älä usko, — en puolison koskaan etsinyt soihtuja enkä mä tuohon liittohon tullut. Jos mun sallittaneen elon onneni huostassa viettää 340 Salliman kautta ja ehtoni jälkeen huoleni hoitaa, ensinpä Troijan linnasta kuin omien sulosesta huolehin tähteest', ett' ylevät Priamon majat nousis, että mä voitettuin rakentaisin Pergamon uuden. Vaan nyt Italiaan isohon mua Grynen Apollo 345 pyrkiä, Italiaan Lykiankin käskivät arvat. Tääll' isänmaa, tääll' lempeni on! Sua foinikilaista naistakin jos ilahuttaa Karthagon linnoja nähdä, miks Ausonian maahan et Teukrojen soisi sa päästä? Onhan meilläkin oikeus etsiä muualta valtaa. 350 Taattoni Ankhiseen pelottaa ylen synkeä muoto, muistuttain mua maatessain niin kohta kun peittää varjolla kostea yö maat, tähdet kun kiiltävät nousee, huolettaa rakas Askaniuskin ja kärsimäns' vääryys, vallasta Italian jonk' estän ja Onnensa mailta. 355 Nyt jumalitten airutkin, jonk' Juppiter laittoi — pään molempain nimess' sen sanon! — kiitäen ilmojen kautta käskyjä toi. Minä its' jumalan näin keskellä päivää astuvan linnaan; äänensä korvillaini ma kuulin. Heittäös tuskoittaa parullas mua, itseäs säästä! 360 En tahallain pyri Italiaan." Näin puhuvaisehen syrjästä päin hän pitkähän katsoo silmin rauhattomin sekä kiirehest' astipa kantaan ääneti hänt' tähystää; vihastuin täten lausuvi sitten: "Ei ole haltiatar emos eik' sukus alkuna Teukro, 365 petturi; vaan kivipaasistaan sinut synnytti julma Kaukaso, Hyrkanon sua tiikerit on imetelleet! Miks vihan kätkisin? Viel' tukalampaakos haen tuskaa? Huokasko itkustain edes? Vai värähyttikö silmääns'? Tai herahtik' edes kyynel? — Säälikö lempeni tuskaa? 370 Voih, mitä lausuisin ens'? Eikös mahtavin Juno, eik' isä Juppiter näit' enähän näe kostajan silmin? Ei kehenkään voi luottaa! Rannalle heitetyn, köyhän korjasin tuon, häll', mieletön, vallastaink' osan annoin; laivaston kadonneen sekä kumppanit turmiost' autin; 375 — haa, tuost' hulluksi voisin ma tulla! — nyt arpa Apollon, nyt Lykian manat, nyt jumalitten airuen laittaa Juppiter julmia käskyjä tuomaan tuulien teitä! Tuo jumalain muka vaivaksi on, tuo huoli se heidän rauhansa vie! — Sua en enähän pidä, enk' sanas kumoo. 380 Purjehi Italiaan, mene vain, hae valtasi sieltä! Toivonpa, jos mitäkään voi hurskas pyyntö, sun saavas haaksirikossasi rankaistuksen ja muistella Didoo vielä sä saat usehin. Sua tunnon vaivalla kiusaan! Vaan vilu kuolema kun jäsenistäni henkeni viepi, 385 sua yhä haamuna vainoon. Palkkasi saat, epäkelpo; sen saan kuulla ja tää huhu saapuu viel' Manalaanki!" Näin sanoen hän lausehet keskeyttääpi ja, ilmaa sairaana paeten, eroaa näkyvistä ja poistuu, jättäen pelvosta arvelevaisen ja mielivän paljon 390 lausua. Ottaen vastaan raukean ruumihin piiat marmorisuojahan vievät ja laskevat patjalle rauhaan. Vaan jalo Aeneas, ehk' mielensä murhehtivaista lieventää teki, lohduttain sanoillaan surun poistaa, raskaast' huoaten suuresta lemmestä järkähtyneenä 395 kuulevi kuitenkin jumaloita ja laivoill' lähtee. Teukrot jouduttavat jopa työtä ja korkeat laivat työnnetähän vesillen koko rannalla. Tervattu taika uip' jo; he tuovat metsistä lehtiset airojen aineet, pölkytki, kun paon kiire on, veistämätöinnä. 400 Näet koko kaupungissa sä rientävän muuttelevaisten, niinkuin muuraiset jyväko'on ison kimppuhun ryöstäin käyvät ja sen, ajatellen talvea, kätkevät talteen; pitkin nurmea käy jono tumma ja saalihin viepi ruohoss' ahdasta polkusta myöten; työntävi suurta 405 ponnistaen olallaan osa aarta ja joukkoja toiset järjestävät, kurittain hitahait'; koko polvulla kiehuu työ. Oi, milläpä mielellä katselit, Dido, sä näitä! Kuinka sa huokailit, kun linnasta näit ylevästä laajalti puuhattavan satamassa, kun näit meren kaiken 410 silmies eessä jo pauhaavan hälinäst' ilosesta! Armoton rakkaus, vain mihin et inehmoin sinä rintaa saata! Se itkuhun taas pakottaa, taas koetella käskee pyyntöä, taas anoen alistaa vihan lempensä alle, ettei koettamataan erohons' ast' jättäsi minkään! 415 "Anna, sä riennettävän koko rannalla näet, miten kaikki yhtehen saa: jopa kutsuvat tuulia purjehet; laivain kokkihin kruunuja laittelevat iloten merimiehet. Tuskoa moista ma jos oon hankkia voinunna, voin myös, siskoni, kesteä sen. Oi, toimita kurjalle mulle, 420 Annani, tää vain; sill' on vain sua tuo epäkelpo arvostanut, sull' uskonut on sydämens' salaisuudet; parhaimmin sopivan puhelaadun sä ynn' ajan tiedät! Mee, sisarein, kopeall' anoen vihamiehelle haasta! En Danaoin kera vannonut Troijan kansoa vastaan 425 Auliissa, ma en myöskään laittanut laivoja Troijaan, en isäns' Ankhisen tuhan solvannut tahi haamun. Miks sanojain kovakorvaisna hän kieltävi kuulla? Minnekäs rientää? Koidolle armaalleen erolahjaks sois edes tään: odotelkoon tyyntä ja myötähist' tuulta! 430 Entist' en enähän avioo, jonk' petti, ma pyydä, en ett' ilman jäis Lation sulomaita ja valtaa: aikoa tyhjää vain anon, raivollein levon hoivaa, kunnes kärsimähän opettaa kova onni mun kurjan. Armona ainoastaan sitä pyydän; siskoas sääli; 435 jos sen mulle sa teet, sen runsahast' sulle ma kostan!" Näin pyys; murhehtien sisar nää anomuksensa saattaa ain' yhä uudestaan. Mut tuot' ei liikuta mitkään itkut eik' mitäkään esitystä hän myöntyen kuule; Luoma sen kielsi ja leppeän miehen tukkesi korvat. 440 Aivan kuin ijäkästä ja paksua tammea Alppein puuskat tuivertavat vihureillansa sieltä ja täältä, kilpahan koettaen kaataa; käy kohaus sekä kohta laajalti peittävät maata jo rungosta riivityt lehdet: mut on kalliollaan se: min verran latvone ilmaan 445 nousee, niin syvält' työntää juurensa Tuontaki kohti: pyynnöillään uros näin alituisilla sieltä ja täältä ahdistetaan ja hän tunteepi jalomielisnä murheen, mut ei mielensä järky ja turhaan kyyneltä vuotaa. Silloin kohtalostaan epätoivossa onneton Dido 450 kuoloa pyys eik' taivon kantt' enähän näkeväns' sois. Aikeessaan, elons' heittää, varsinki hänt' tukeaapi, kun näki lahjoja laskiessaan savutus-alttarille — kertoilla kamalaa! — pyhät nestehet mustuvan siellä, kaadetun viininki kun verivisvaks muuttuvan näkee. 455 Ei puhu kellenkään näystään, edes ei sisarelleen. Paits' sitä linnassaan miesvainajans' muistoksi löytyi marmoritemppeli; — tuota hän varsin hellästi hoiti kaunistaen sitehillä ja lehväis-kiehkurtamilla. Täältä hän ääniä kuullehens' luuli ja miehensä huudon 460 kutsuvan häntä, kun maat yö synkeä peitti ja usein huuhkajan yksinähän katon harjalta hautaus-virttään voikuvan kuultiin, huutoja haikeit' ulvoen pitkään. Paljon on ennustajain sitä paits' pyhät entehet häntä, ennustaen kamalaa, pelotelleet. Hurmehtivaista 465 vaivaa Aeneaan tylymiel' unissaan; yhä yksin jäävänsä näyttää tai yhä seurata kulkevans' tietä loppumatont' Tyrolaisia etsien autosta maastaan: niinkuin Raivottarein väen näkee mieletön Pentheus, kahtena auringon sekä kahdeks' väittävi Theben: 470 tai Agamemnonin poika Orestes, kun näytettäessä soihduin, mustinki käärmehin hän varustettua äitiins' templihin hirmuissaan pakenee, mut kostajat kohtaa. Kun siis raivonsa sai ylivallan, sortuen huoleen päätti hän kuolla ja itsekseen sen aikoa, tapaa 475 miettivi; näin surevaa sisartaan puhutellen hän peittää aikeensa sekä kirkkahall' otsalla toivoa teeskel: "Löysinpä, Annani, keinon, — onnitteles sisartaisi! — jolla ma saan hänet taas tahi lempensä paulasta pääsen. Okeanon rajan luon' on, laskevan auringon puolla, 480 Aethiopein raja-äärillä paikka, joss' jättiläs Atlas käännyttää olallaan tulitähtisen taivahan kantta. Massyli-kansasta on papitar mull' laulettu sieltä, Hesperon templin vartia; tää lohikäärmehell' antaa ruokaa, tää pyhän puun omenoitakin vahtivi, mettä 485 helmeävää levittäin, univalmunkin jyvä-appeit'. Tää, näet, loitsuillaan lupajaa kerittää surumielet, kuin vaan tahtovi, vaan muill' laittaa raskahat huolet; seisauttaa jokiveet, ta'a tähdetki taivahan kääntää; kutsuvi haamuja öillä ja maan näet jalkojes alla 490 mylvivän, vuoriltakin alas astuvan saarnit. Ma vannon, armahin, kautt' jumalain ja sun kauttasi, siskoni, kuin myös kautt' ihapääs, ett'en tahallain minä loitsuhin turvaa. Sie salahan rovio sisälinnaan taivahan alle laittaos, miehen myös asehet, joit' tunnoton suojaan 495 naulahan jätti ja vaattehet kaikk', avionki se vuode, jolla ma hukkaannuin, pane päälle! Sill' ilkeän miehen kaikkipa muistot loitsija polttoa käski ja neuvoi!" Vaikeni lausuttuaan; äkin kasvonsa kalpeus peittää. Eipähän luullut Anna nyt oudoill' lyylillä siskons' 500 kuoloa peittävän eik' niin suureen raivohon mielens' saanehen, eik' pahempaa varo kuin erotessa Sykhaeon. Siks hänen käskyt hän täyttää. Vaan kuninkaatar, kun linnan keskessä taivahan alle laittoivat rovion pärehistä ja tammihaloista, 505 paikan sen seppelillään koristaa sekä lehvillä kruunaa — hautansa, miekankin jätetyn asettaa yli paarein, vaattehet kuin kuvan, ei epätietoisna tulevasta. Alttarit seisovat siellä ja nyt papitar hajahapsin huutaapi jumaloit' useoit', Ereboo sekä Khaaoo, 510 kolmenlais-Hekateta, kolm'muotosta neittä Dianaa. Vihmoi Avernon lähtenen myös mukaeltua vettä, kuun kumottaiss' hakien hepä niittävät vaskisin sirpin ruohoja tenhokkait', joiss' maitona on muju musta; myös haetaan hevon otsasta kiskottu onnenki kelme, 515 tuon emän lemmeltä vieden. Jauhoja hurskaissa käsiss' alttarin luokse hän vei ja, riisuttuaan yhen jalkansa kengistä, vöin kerittyine, nyt anelee jumaloit' kuni kuoleva ynn' näkeväisii onnensa tähtiä; jos vaan lempivist' onnettomista 520 huolivi ken jumaloista, hän muistoa, kostoa pyytää. Yö oli; uinostuneina jo nauttivat vienoa unta ihmiset mailla ja tyyntyivät meret raivot ja metsät, vierrenkin ratans' keskeltä siirtyvät tähdet ja kaikki maa asettui, elävät sekä kirjavasulkaset linnut, 525 jotk' ovat läikkyvill' lammilla tai asuvat karumailla, ohdakkeisilla, — kaikk' unt' yön tyvenessä he nautti, huolia lieventäen sekä unhottain elon vaivat, — vaan ei raskasmielinen Dido nyt saavuta yhtään unt' eik' silmiinsä tahi rintaans' yön lepo saakkaan. 530 Huolensa paisuvat vain, kons' yltyen rakkaus riehuu, kons' vihamielensä myrskyten kuohuu raivoavaisna. Näinpä hän hurmehtien sydämessänsä miettivi yksin: "Voih; mitä teen? Vai taaskos pilkaksi entiset yljät etsisin, paimentolais-avioitako taas tulis pyytää 535 nöyränä, joihin jo niin monet kerrat halveksin mennä? Vai pitäs Ilion laivoja seurata, — kaikkia Teukroin käskyjä? Ehkäpä siks, ett' auttamiain ilahuttais tai ett' entistä työtäni muistaen voisivat kiittää? Vaikka sen teen, ken sallisi mun? Aluksill' upeoille 540 huolisko tuo vihatun? Voi onneton, etkö jo tunne, Laomedon suvun pattouden et vieläkän huomaa? Kuink'? Karaten jos seuraisin merimiehiä yksin riemutsevaisia? Taikk' ajasin takoaan koko Puunein joukolla; minkä ma Sidonin linnasta vein ulos äsken, 545 — taas merellenk' komentaisin sen tuulille purjehet antaan? — Kuole, kuin olet ansainnut; terä tuskasi poistaa! — Sie, sisarein, minut kyyneltein, sinä vimmani tähden, ensin mun vaivoihin vajotit vihamieheni saaliiks. Miks viatoinn' en mie, avion osatoinnakin saanut 550 viettää kuin elävät elämääni ja nää kivut päästä? — En pitänyt lupausta, min tuhkalle tein ma Sykhaeon!" Näin valittaa yhä hän sydämestänsä murtunehesta. Korkeass' Aeneas peräkeulassa, lähtöhön aivan valmiina unt' otti jo toimittuaan asioistaan. 555 Tällepä ilmestyy levätessähän taas samanlaisna haltian muoto ja näin taas näyttihe muistuttavansa, Hermeen kalttaisna kokonaan, väriltään, puhunnalta, keltaseltai tukaltaan sekä nuoruuden ihaltansa. "Oi jumalattaren poika? Sä voitko nyt nauttia unta? 560 Etkö sä mieletön näe, mitk' uhkaavat sua vaarat, etkö sä kuulekkaan huminaa Zefyrein mukahisten? Dido se rinnassaan tuhotöitä ja juonia miettii; kuolonsa päätettyään, vihan myrskystä mielensä kuohuu. Etköhän, kunnes voit paon täyttää, rientäsi poijes? 565 Lankuista sinä näet meren viel sekavaksi ja julmat, loimottavat tulet näet sekä liekissä roihuvan rannan, näilläpä mailla jos siekoamass' sinut löytävi Koitar. Joutuhun arvelus heitä! On mutkikas, vaihtelevainen nainen ain'!" Näin lausuttuaan yön varjohon peittyi. 570 Tuostapa Aeneas, pelästyksissään äkillistä hahmoa, nous unestaan sekä kumppanejaan havautti: "Nouskaatten heti miehet ja tuhtoillen ruvetkaatte! Irralleen pian purjeet! Haltia, korkean taivaan airut, kiiruhtamaan pakohon taas yllyttelee ja 575 katkasemaan pitoköydet. Seuraamme, pyhä airut, kenpä sä lienetkään, iloten taas käskysi teemme! Leppeenä tule auks sekä taivahalt' onnesat tähdet matkahan suo!" — Näin lausuttuaan veti välkkyvän säilän huotrast' ja miekallaan sivaltain hän katkasi köydet. 580 Kaikk' ilottaa sama into ja kahmaisten tavaran, he rientävät. Rannalta lähdetähän; meren laivat jo peittää: innolla soudetahan ja jo kuohutetaan siniselkä. Vaan jopa taas valoaan ihanaa sirotellessa maille nousee, jättäen Tlthonon kultasen vuotehen, Koitar. 585 Niin pian kuin kuninkaatar päivän koittavan huomaa ikkunastaan, kun laivaston kiitävän pullehin purjein, rannaltai satamat aluksista jo tyhjäksi huomaa, kolmasti, neljästikin käsin kaunista rintoa lyöden, tukkaa keltaista repien: "Haa, Juppiter!" lausuu. 590 "Pääsikö tuo menemään? Näin pilkkasko valtamme vieras? Miss' asehet? Miks' kaupungist' ei vainota häntä? Laivoja miks teloiltaan ei tempoa muut? Heti menkäät! Kaappaiskaat heti tulta ja purjehill', airoill' oitis! — Voi, mitä lausun? Tai miss' oon? Mitä mieleni raivoo? 595 Onneton Dido! Vastako nyt sua koskevat syntis? Silloin tuo sopi, kuin soit vallan! Haa lupaustaan! Haa vakitustaan, jonk' sanotaan isien Penateita kuljettavan sekä nostanehen olilleen isäns' vanhan! Enkös ottaen kiinn', repiä palasiks hänet voinut? 600 Enk' upottaa merehenkin? Enk' toverinsa ja tuonkin Askanion telottaa, isällens' aterjaks asetella? — Vaan epätietonen on sodan onni. — No, olkohon; keitä säikkysin kuolohon aikoen? Leirin ma polttanut oisin, täytellyt toritkin tuliloilla, mie pojan, taaton, 605 tuon koko matkuen kuin myös itseni tappanut oisin! Aurinko, sie joka maan valollas teot kirkastat kaikki, siekin nää minun huoleni tunteva, tietävä Juno, sie, Hekate, jota kaupungin kadull' ulvotahan öill', julmat Raivottaret sekä haltiat kuolevan Didon, 610 näitä te kuulkaatten pahoill' antaen ansiopalkan; kuulkate nää rukoukset: jos täytyy ilkeä päänsä päästä valkamahan sekä saapua purjehin maille, Juppiter jos tahollaan sitä vaatii, tuon lopuks suokoon: taistolla häirittäköön suku julkia ynn' asehilla, 615 syöstynä maastaankin, erotettuna Julonsa luonta, pyytäköhön apua sekä nähköön heimonsa kurjaa surmaa! Älköön, kun tukalan lakon sääntöjen alle antautuu, hän valtoa tai sulopäiviä nähkö! Haudata sortukohon soramaalle se aikoans' ennen! 620 Tää rukoukseni, — tään lopuks vuodattaen veren lausun! Silloin, Tyro, sa heimos kuin koko nousevan polven harjottaos sotahan sekä laittaos tää tuhallemme uhriksi! Älköhön kansoill' lempeä, liittoa olko! Kerranpa nouseepi eräs kostaja luistamme vielä, 625 jok' kadottaa tulin, miekoin dardanilais-tulokkaita, nyt tahi vastedes, jolloin suo tähän voimia aika! Rantoja rannat, aaltoja aallot ja miekkoja miekat vastaelkoot! Sotikoot yhä itse ja lastenki lapset!" Lausui näin sekä kaikkia seikkoja hiljahan mietti, 630 pyytäen min pikemmin vihatust' elämästänsä päästä. Barcelle, hoitajallen hän Sykhaeon lyhvehen lausuu, — sill' omans' muinaisen isänmaan tomu musta jo peitti: "Käskes, armas hoitaja, Annan, siskoni tänne; pyydä kiiruhtamaan pesemään jokiveellä sä ruumiin, 635 tuokoon myös elukat mukanaan sekä neuvotut uhrit; tulkoon niin! Sinäkin pääs' lyylimänauhoin peitä! Uhrit Plutollen nuo, jotka jo uhrata aijoin, täyttää mieleni on sekä huolillein lopun tehdä, antaen dardanilaisen pään rovion tulen valtaan!" 640 Näin nimes. Ämmäpä tassuttain, min kerkesi, läksi. Vaan vapisten sekä julmast' aikehest' raivona Dido silmiltään verinen sekä poskeinsa vapistessa pilkukkaiden ja vaalistuen lopustaan lähisestä, syöksähtää sisälinnansa suojaan; tääll' ylevälle 645 raivoten nouseepi roviolle ja Dardanilaisen miekan paljastaa; ei pyytänyt hän sitä tuohon. Täällä kun Iliolaispuvut huomaa, kun tutun vuoteen, viivähti itkemähän hyrähtäin sekä mielensä malttain, painaa patjalle pääns' sekä nää lopuks lausehet lausuu: 650 "Jättehet oi suloset, kunis Onni ja haltia salli, ottakaten elo vastaan, mun vapahtain murehista! Oon elänyt sekä onneni suoman tieni jo päätin; kohtapa nyt Manalaan mun aimokas haamuni astuu. Kuulun kaupungin perustin, omat muurini näin jo; 655 mieheni kostin ja veljeni rankaisin tihomielen; onnellinen, oi onnekas liianki, eivät jos koskaan koskenehet olis rantaan Dardanilaisien laivat!" Äänsi ja kasvonsa patjahan painain: "Kostota kuolen, kuolkame kuitenkin!" — nimes. "Näin hyvä Tuonehen mennä! 660 Nauttikohon ulapalt' tuo silmillään tätä tulta, hirveä Aeneas, mukanaan tuhon entehet vieköön!" Näin nimes; silloin tään näkevät juur lausuttuansa piiat syöksyvän miekkaansa sekä hurmehest' säilän höyryävän, kädetkin verisiks'. — Heti suojissa huuto 665 nouseepi; huhu hämmästyneessä sen linnassa kertoo; itkusta, voihkamisesta ja myös polotuksesta vaimoin huonehet voikahuvat, valituksia taivaski kaikuu: aivan kuin vihollisten päästyä syöksysi kaikki Karthago tahi muinonen Tyro ja raivosat liekit 670 temppelien, asuntoinki jo pitkin harjoja leimuis. Kuulevi häimertyin, hälinää levotont' aristuu ja, kasvojans' raadellen sisar kynsin ja rintoa nyrkin, joukon keskite juoksee lausuen erkanevalle: "Tuotako tuo olikin, sisar? Saatoitkos mua pettää? 675 Tuotako tään rovion tulet, alttarit tarkottivatkin? Voi, mitä ensin ma, hyljätty, itken? Halvaksko siskon kuolosi seurahan katsoit? Suonut sen onnen mull' oisit, ett' molemmat sama tuska ja hetk' ois miekalla lyönyt! Siksikö viel, lavan tein käsilläin, jumaloit' isänmaamme 680 pyysin, julman sun ett' erotess' siten, poissa ma oisin? Sie hukutit, sisar, mun sekä kansan ynn' ylimykset sidonilaiset ja linnas! Tuokate vettä, ma että huuhtosin haavan ja jos viel' yhtähän liikkuvi henki, suulla sen korjaisin!" — Nimeten ylähälle jo astuu, 685 tainnoksiss' olevaa sisartaan pitelee sylissänsä huokaillen sekä vaatteellaan veren kuivaten mustan. Raskait' aukaista koki silmiä Dido ja taasen vaipui; rinnassaan korisee syvä turmion haava. Kolmasti käsivarrelleen nojaten kohoaapi, 690 kolmasti putos vuoteelleen sekä sammuvin silmin päivän etsielee valoa ja sen löyttyä huokaa. Kaikenvaltias Junopa silloin, säälien pitkää, vaikeeta eron tuskaa, laitti Olymposta Irin, hengen taistelevan ett' irrottais jäsenistä. 695 Kun tahost' ei jumalain eik' ansaiten eron kuollut, — vaan polonen elon katkasi äkkiä raivohon joutuin — eikä Proserpina viel' kiharaa ole poistanut hältä otsalta eikäpä pääns' Manan kätköhön vihkinyt vielä. Kastekas Iris siis läpi taivaan sahrami-siivin 700 lentävi kimmeltäen tuhansin värin päiveä vasten, sitt' yli pään pysähtyy: "Mie tään vihin vallalle Tuonen käskyn jälkehen uhriks ja ruumiistas sinut päästän!" Näin nimeten kädell' oikeallaan hän suortuvan leikkas. Kerrallaan eros lämpö ja ilmoihin elo haihtui. 705