AH, OSKAR!

Kolminäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

AUGUSTIN SCRIBE

Mukaillen suomentanut

Aukusti Simelius

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1927.

HENKILÖT:

Oskar Ponteva, konsuli.
Maria, hänen puolisonsa.
Gideon Ponteva, heidän setänsä, kauppaneuvos.
Armas Tiainen, nuori kanslisti.
Loviisa, palvelijatar.

Tapahtumapaikka: Huone konsuli Pontevan kotona.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Hienosti kalustettu huone. Taustan keskellä ovi; samoin molemmilla sivuilla. Pöytä, tuoleja ja nojatuoleja. Kirjoituspöytä, jolla on kirjoja, papereita ja kirjoitustarpeita.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Maria. Tiainen.

Maria. Herra kanslisti! Näin aikaisin minun luonani… Se on ihastuttavaa, mutta samalla vaarallista! Kaupungissa on paljon kielikelloja, ja näin aikainen vierailu voi antaa heille aihetta turhiin juoruihin.

Tiainen. Teistäkö, rouva?… Oh, te tiedätte varsin hyvin, että se on mahdotonta. Tähän saakka ainakaan ei kukaan ole rohjennut kieltää, että te olette koko kaupungin rakastettavin ja suloisin nainen.

Maria. Hiljaa! Jospa nuo vissit naiset kuulisivat, mitä puhutte!

Tiainen. Sitäpaitsi tulen luoksenne asioissa… aivan yksinkertaisesti…

Maria (hymyillen). Aivan yksinkertaisesti?

Tiainen. Niin, rouva… ikävä kyllä!

Maria. Sangen kohteliasta… Entä sitten, herra kanslisti?

Tiainen. Niin, rouva, kaunis maatalo, joka teitä niin kovin miellyttää… kaksi peninkulmaa kaupungista…

Maria. Se tehtailijanko?

Tiainen. Hän haluaa päästä siitä.

Maria. Oletteko siitä varma?

Tiainen. Hän on itse sen minulle sanonut… Ja kun olen teidän usein kuullut puhuvan tästä tilasta…

Maria. Minä uneksin jo siitä! Minä teen siitä jotakin ihanaa. Mutta ensin meidän täytyy saada mieheni suostumus.

Tiainen. Hänen, konsulin, ja rikkaan tukkukauppiaan pojan, ei toki tarvinne laskea joka penniä antaakseen rahojensa liikarunsaudesta…

Maria. Rahoja ei koskaan ole liian runsaasti.

Tiainen. Hän rakastaa teitä niin suuresti, että täyttää kaikki teidän toivomuksenne.

Maria. Ei aina. On päiviä, jolloin saan ostaa mitä haluan, mutta myöskin päiviä, jolloin minun täytyy…

Tiainen. Antaa perään?

Maria. Minä en milloinkaan anna perään.

Tiainen. Mitä sitten teette?

Maria. Minä odotan… Mutta se on surkeata… Ei mikään ole pitkäveteisempää kuin odottaminen.

Tiainen. Oh, minä tiedän sen, rouva, ehkäpä paremmin kuin moni muu… Katsokaas, jo kauan olen odottanut tilaisuutta puhuakseni kanssanne eräästä, joka kuuluu perheeseenne. Mutta rohkeuteni on aina pettänyt!

Maria. Ah, sitten täytyy teidän puhua nyt heti!

Tiainen. Serkkunne Ester nimittäin…

Maria. Kuinka?… Te, joka olette käynyt luonani asioissa… aivan yksinkertaisesti…

Tiainen. Puhdas, hellä ja kunnioittava rakkaus…

Maria. Kas niin! Hyvä, minä uskon, muutoin hän ei olisi suvainnut teitä, kanslistia… Siis: te rakastatte serkkuani?

Tiainen. Olen rakastanut siitä saakka kun hän vietti lomaansa täällä teidän luonanne.

Maria. Ja huolimatta hänen poissaolostaan ja oleskelustaan Helsingissä?

Tiainen. Ajattelen aina häntä, näen hänet aina ympärilläni.

Maria. Oi, oi, kuinka ihastuttavaa! Mutta te ette tietäne, että serkullani on omaisuutta vain nimeksi. Hänen myötäjäisensä ovat vain parikymmentätuhatta markkaa.

Tiainen. Oikeinko totta? Ja minä kun luulin, ettei hänellä ole mitään.

Maria. Ja tulitte kuitenkin minun luokseni pyytämään hänen kättään?

Tiainen. Niin.

Maria. Onko teillä itsellänne sitten hyvät tulot?

Tiainen. Ei, ikävä kyllä, mitäpä minulla, kanslisti-pahaisella.

Maria (nauraen). Tiedättekö, hyvä herra, te olette minun silmissäni sankari. Ottaa rouva, jolla on vähän omaisuutta, kun itsellään ei ole kerrassaan mitään…

Tiainen (iloisesti). Te siis tahdotte pitää minun puoltani?

Maria. Varmasti… Minä tahdon… minun täytyy… Niin, jos asia riippuisi yksin minusta, niin saisitte jo huomenna sanoa häntä omaksenne.

Tiainen. Ettekö te ole Esterin ainoa sukulainen?

Maria. Olen kyllä, mutta kolme kuukautta sitten määrättiin mieheni noiden kahdenkymmenentuhannen markan vuoksi, joista teille mainitsin, hänen holhoojakseen… Eräs rikas kauppias, setä, joka hänellä oli New-Yorkissa…

Tiainen. Oikeinko totta?

Maria. Kyllä, on vielä olemassa Amerikan-setiä, vaikkakin ne ovat tulleet jokseenkin harvinaisiksi. — Tällä sedällä oli siis kaksi perijää, kaksi sukulaista, ja sensijaan että olisi mieluummin kuollut ilman testamenttia, hän sääsi testamentissaan toiselle perijälle kaikki ja minun serkku-raukalleni vaivaiset 20,000 markkaa, joiden vuoksi hänelle, kuten äsken sanoin, määrättiin holhooja… Vaali osui minun mieheeni, ja hänen puoleensa, ymmärrättehän, on teidän käännyttävä.

Tiainen. Saanko luottaa teidän apuunne?

Maria. Saatte kyllä. Vieläpä lupaan pitää huolen siitä, että mieheni lisää myötäjäisiä.

Tiainen. Mitä sanoitte, rouva!?

Maria. Olkaa huoleti, ei siitä kovin paljon heru, sillä hän on ankara talonhaltija, järjestyksen mies, jonka periaatteet ovat yhtä täsmällisiä ja tarkkoja kuin hänen kirjanpitonsa… Oivallinen mies muuten… mutta hänessä on säästäväisyyden hyve kehittynyt niin pitkälle, että jos hänet pakotetaan olemaan antelias, niin hän häpeää, sillä hän luulee siten jotenkin poikenneensa säännöllisyyden tieltä. Mutta ennenkuin voin ajatella teidän asiaanne, tulee minun saattaa omani järjestykseen.

Tiainen. Tietysti!

Maria. Ensiksikin suunnittelen valmiiksi kaikki hyökkäyskeinoni maatilan valtaamiseksi. Kaksi peninkulmaa täältä… Silloin on mahdotonta kulkea joka päivä tuota matkaa jalkaisin; auto, jota niin kauan olen toivonut, on sentähden välttämätön, kuten kaikki, mikä minulta on kielletty, on minulle välttämätöntä. Kas niin, kolme asiaa minä tahdon, ja ne minun täytyy myöskin saada. Teidän avioliittonne on niistä kolmas.

Tiainen. Ja miten te kaiken toivomanne saavutatte?

Maria. Se on minun asiani. Hiljaa, mieheni tulee!

TOINEN KOHTAUS.

Tiainen. Maria. Oskar.

Oskar. (tulee kiihoittuneena; itsekseen). Hyväinen aika, vaimoni! (Marialle.) Luulin, että sinä olisit poissa.

Maria. Mutta mikä sinulle on tullut?

Oskar. Sinähän jätit minut äsken mennäksesi ottamaan vastaan setä Gideonia, joka tulee seuraavassa pikajunassa.

Maria. Niin aioin kyllä tehdä, mutta sitten tuli ystävämme, herra Tiainen. Hänellä on kerrottavana sinulle tärkeä asia.

Oskar (hämmentyneenä). Minä kiitän häntä. (Levottomasti tarkastellen oikealla olevaa pientä ovea.) Jos hän nyt tulisi! (Ääneen.) Puhumme siitä toisella kertaa, sillä meidän setämme ansaitsee huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta… Kauppaneuvos, jota minä saan kiittää nykyisestä hyvästä asemastani..,

Maria. Toivon, ettei hänen tulonsa ole pitänyt sinua paria viimeistä päivää levottomuuden vallassa.

Oskar. Ei, varmasti ei.

Maria. Siis täytyy olla joitakin muita syitä.

Oskar (itsekseen). Hän aavistaa jotakin… (Ääneen.) Oh, ei mitään syytä, ei yhtään mitään… mutta on hetkiä, jolloin on sellaisessa mielentilassa, sellaisessa…

Maria. Ihmeellisessä mielentilassa… Silloin on ajateltava iloisia asioita, jotka karkoittavat kaikki huolet… Muistathan tehtailijan ihanan maatilan, jonka niin mielelläni haluaisin saada… ja jonka sinä myöskin haluaisit ostaa minulle…

Oskar (yhä tuskallisena tarkastellen oikealla olevaa ovea). Niin, niin… kaikkea, mikä vain tuottaa sinulle iloa… Mutta miksi ajatella sellaisia asioita? Tehtailijan pitäisi myydä tila. Mutta sellainen ei pälkähdä milloinkaan hänen päähänsä. Vielä aivan äskettäin hän sanoi minulle…

Maria. Ja jos hän kuitenkin olisi päättänyt myydä tilan?

Oskar. Se ei ole mahdollista.

Maria. Ohoo, se on varmaa. Siis, rakas mieheni…

Oskar (hämillään). Silloin… silloin en voi todennäköisesti kieltää… mutta en myöskään myöntää.

Maria. Mitä sitten?

Oskar. Täytyyhän toki ensin nähdä…

Maria. Tietysti, ja tässä on herra Tiainen, joka voi kysellä ja hankkia tietoja.

Tiainen. Suurimmalla ilolla, heti tänään. Ja mitä hintaan tulee…

Maria. Oikein, sitä minä en ajatellut.

Tiainen. Kaksisataatuhatta markkaa.

Maria. Ah, hyvin kallis… eikö totta, rakkaani?

Oskar (kärsimättömästi). Hinta ei pidätä minua kauppaa tekemästä… Sillä jos kerran on lujasti päättänyt (syrjään) olla ostamatta… (Ääneen.) Mutta me unohdamme kokonaan sedän, ja jos hän ei tullessaan tapaa ketään…

Maria. Olet oikeassa. (Soittaa: Loviisalle, joka astuu sisään.) Loviisa, hattuni ja päivänvarjoni. (Loviisa poistuu, mutta palaa pian tuoden hatun ja päivänvarjon.)

Oskar. Täältä on aikamoinen matka asemalle.

Maria. Aika pitkä… varsinkin kun saa kulkea jalkaisin… Katsoppas, jos meillä olisi auto, josta olemme jo niin kauan puhuneet!… (Oskar liikehtii levottomana.) Ei nyt juuri, kun olet aikeissa ostaa maatilan… Silloin en toki voi odottaa mitään sellaista. En ajattele enää ollenkaan autoa, Oskar. — Nyt olen valmis ja voin lähteä.

Oskar. Siinä on ollut paljon puuhaa.

Maria. Kunpa tulisit minun kanssani!

Oskar. Mitä ajattelet!?… Tänään on maksupäivä… Ja minun kassani, minun laskuni!

Maria. Hyvä, hyvä, en siis vaadi sinua mukaan. Herra Tiainen, käsivartenne. (Oskar liikehtii levottomana.) Niin, täytyyhän olla kavaljeeri, kun joutuu, kuten minä, naimisiin paljopuuhaisen miehen kanssa… eikä autoa eikä muutakaan ajoneuvoa ole käytettävissä.

(Pois Tiaisen kanssa.)

KOLMAS KOHTAUS.

Oskar. Loviisa.

Oskar. Vihdoinkin yksin, Jumalan kiitos. (Kääntyy ja huomaa Loviisan, joka seisoo levollisena taustalla höyhenhuiska kädessään.) Mitä sinä täällä teet?

Loviisa. Minäkö?

Oskar. Niin, sinä.

Loviisa. Siivoan huoneita, kuten kaikkina muinakin päivinä tähän aikaan. Mutta jos herralla on tänään erikoisia syitä…

Oskar. Mitä syitä?

Loviisa. Sitä minä en tiedä… Ajattelin vain, kun te tänään halusitte päästä eroon rouvasta… Hän voi, muuten, tulla takaisin millä hetkellä tahansa…

Oskar (itsekseen). Tuo palvelustyttö on vakoilemassa. Onpa tässä joutunut naisten silmälläpidon alaiseksi. (Ääneen.) Sinä olet hullu, Loviisa, ja olisin varmaankin jo aikoja sitten erottanut sinut palveluksesta, jos sinun edesottamisesi olisi voinut ottaa toden kannalta…

Loviisa (laskee höyhenhuiskan tuolille ja astuu lähemmäs). Te ette siis odota ketään? Ette siis puuhaile mitään?

Oskar. En, varmasti en.

Loviisa. Minun täytyy näet kysyä teiltä jotakin, hyvä herra.

Oskar. Mitä sitten? Puhu vain.

Loviisa. Te luette joka päivä sanomalehtiä… Onko totta, että tykistörykmentti on tulossa tänne?

Oskar (hämmästyneenä). Miksi sitä kysyt?

Loviisa. Tahtoisin tietää sen niin mielelläni, koska Jaakko palvelee siinä rykmentissä ja meidän pitäisi mennä naimisiin heti hänen palattuaan.

Oskar. Kyllä, tieto on oikea; rykmentti tulee tänne muutaman päivän kuluttua. Ja jos olet kunnollinen, uskollinen, ja jos ennen kaikkea et ole utelias…

Loviisa. On siis jotakin…?

Oskar (ankarasti). Joko taas?!

Loviisa. Suokaa anteeksi, hyvä herra… en voi sille mitään. Oikeastaan en ole ollenkaan utelias, pikemminkin se on jonkinlaista tiedonhalua… ja vaikka minulta sentähden vedettäisiin osa palkasta pois, en voi siitä tavasta luopua… se on voimakkaampi kuin minä. Ja sitten, kun herralla on todellisia salaisuuksia, — jollaista usein sattuu parhaimmissakin perheissä,— niin voitte uskoa ne minulle ilman pelkoa. Olen tiedonhaluinen ainoastaan niin kauan kuin minulle ei ole mitään sanottu, mutta jos minulle on jotakin sanottu, olen minä itse vaiteliaisuus.

Oskar (itsekseen). Hän aikoo vain urkkia minulta jotakin. (Ottaa rahakukkaron taskustaan.) Mutta jos annan hänelle rahaa, olisi se melkein kuin tunnustus… ja niin tulisin riippuvaiseksi hänestä. (Ääneen.) Mene!

Loviisa. Hm!… (itsekseen.) Näyttipä siltä kuin hän olisi tavoitellut rahakukkaroa, mutta taskuun se meni takaisin sittenkin… Samantekevä! Hän on puhunut kauniisti, jotakin on tekeillä… ja lopulta minä saan sen kuitenkin tietää…

Oskar. Olen käskenyt sinun poistua huoneesta.

Loviisa. Olen ymmärtänyt, hyvä herra…ja minä menen…

Oskar. No?

Loviisa. Otan vain pölyhuiskan mukaani. (Menee keskiovesta. Oskar juoksee vasemmalla olevalle ovelle ja panee sen lukkoon. Loviisa avaa ovea hieman.) Hän pani oven lukkoon! (Oskar astuu kohti keskiovea, jolta Loviisa nopeasti poistuu. Oskar lukitsee oven.)

VIIDES KOHTAUS.

Oskar (yksin). Oi, mikä tuska ja vaiva, ennenkuin pääsee irti kaikista! Kirotut nuuskijat! Jos nyt sattumalta on jotakin salattavaa, niin ei niillä ole muuta tekemistä kuin koettaa ottaa selvä siitä… tällä kertaa erittäinkin! (Oikeanpuoliselle ovelle koputetaan.) No, jopa oli aikakin! Hetkistä myöhemmin meidät olisi yllätetty. (Avaa oven varovaisesti.)

VIIDES KOHTAUS

Oskar. Gideon.

Oskar (syleillen Gideonia). Rakas setä!

Gideon. Rakkahin veljenpoikani!… Sinähän täällä vain olet? — Niin paljon varovaisuutta, niin salaperäinen vastaanotto! Toivon oikeastaan pientä virkistävää seikkailua.

Oskar. Ettekö saanut kirjettä?

Gideon. Kyllä.

Oskar. Ettekö tuntenut minun käsialaani?

Gideon. Niin totta kuin elän, en! — »Astukaa junasta alas asemaa aikaisemmin, ottakaa auto esikaupunkiin saakka, tulkaa sitten salaa puutarhaportin kautta, joka on auki, ja sitä tietä pieneen alakerrassa olevaan salonkiin.» — Kaikki on tapahtunut täsmälleen sillä tavoin, ja tässä minä nyt olen… Loppujen lopuksi on tässä kai sentään kysymys vain tavallisesta perheselvittelystä… Toivoin parempaa!

Oskar. Kuinka, setä?

Gideon. Sinun rouvasi esimerkiksi, kuinka hurmaava hän on! Niin, niin, hän on sangen soma, tuo sinun pikku vaimosi… ja tuo aina mieleeni tanssijatar Outokummun, ensimmäisen heilani… ja sitten muita, jotka…

Oskar. Sedällähän kuuluu olleen monta heilaa ja lemmittyä.

Gideon. Muutamia… varsinkin silloin, kun olin ratsuväessä upseerina. Oh, se oli vasta aikaa, valloitusten kultaista aikaa! Mutta sellaiseen tarvitaan ikävä kyllä paljon rahaa. Suuri osa omaisuudestani on siten mennyt kaiken maailman tietä. No, minulla ei ole syytä valittaa… mitä olen rahassa menettänyt, sen olen kokemuksissa voittanut.

Oskar. Sinun kokeneisuuteesihan minä juuri tahdon vedota. Eräs seikkailu, josta minun vaimoni ei mitään tiedä, eikä saa tietää…

Gideon. Ahaa! Jokin kunnia-asia, minä ymmärrän. Tahdot minut tietenkin sen selvittäjäksi…

Oskar. Ei, setä… tiedän kyllä, että te olette viisas…

Gideon. Oh, se on veressä meillä. Olihan meidän esi-isämme…

Oskar (huokaa). Ah, näin joudumme pois minun seikkailustani kokonaan…

Gideon. Hyvä, olen pelkkänä korvana.

Oskar. Te tiedätte, että otin puolisokseni kunnollisen, sievän tytön, joka minua rakasti, helli…

Gideon. Ja sinä?

Oskar. Minä… Minä rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni ja olen ihmisistä onnellisin.

Gideon. Mikä se sitten se hirmuinen on?

Oskar. Kärsivällisyyttä, odottakaahan vain. Olen viettänyt koko nuoruuteni konttorissa ja laskupulpetin ääressä… Maria tuli vaimokseni, ja minun ensimmäinen rakkauteni…

Gideon (nauraa). Annahan kuulua! Sinun päällikkösi tytär…

Oskar. Asia on, kuten teille sanon.

Gideon. Hitto vieköön, lausuinhan sinulle vain kohteliaisuuden. Se oli hyvä alku.

Oskar. Jumaloin vaimoani, ja kaksi ja puoli vuotta vietin jokaisen hetken, jolloin minun ei tarvinnut olla kassani ääressä, hänen luonaan. Minua pidettiin aviomiehen ja virkamiehen esikuvana. Aina minä olin Marian seurassa, vierailuilla, kävelyretkillä. Joka ilta tulin kotiin niin aikaisin kuin mahdollista, ja kun ei aina voinut lörpötellä, luimme kirjoja. Ennen naimisiinmenoani en ollut paljoakaan puuhaillut kirjojen kanssa, tunsin vain joitakuita klassikkoja sekä kirjanpitoni. Senvuoksi pidin kiirettä tutustuakseni kirjallisuutemme uusimpiin tuotteisiin. Luin joka ilta, mitä käsiini parasta — tarkoitan, kauheinta! — sain. Luin sydämen myrskyistä, hulluista intohimoista, nykyaikaisen draaman sankareista, jotka, poljettuaan ensin jalkoihinsa kaikki sovinnaisuudet ja yhteiskunnalliset kahleet, lopuksi ampuvat kuulan kalloonsa. Kaikki tuollainen miellytti minua, lukuunottamatta traagillista loppua. Kun luin sellaisista järjettömyyksistä, mietiskelin niitä, ja kuta enemmän niitä mietiskelin, sitä enemmän sain himoa niihin.

Gideon. Oh, laupias luoja!

Oskar. Ja vaiston tai moraalin tähteen avulla valitsin noista kevytmielisyyksistä sen, joka tuntui minusta kunniallisimmalta ja mukavimmalta…

Gideon. Sinä uskoton!

Oskar. Niin, setä… Maria oli ihastuttava, mutta hän oli minun vaimoni. Hän oli paratiisi, mutta maallinen ja tuttu, kun sensijaan toiset rouvat olivat minulle uusi, outo maailma — paratiisi ja helvetti yhtaikaa! Näiden synnillisten ajatusten voimasta lainehti rintani, uneni häiriintyi, ja minä huusin vihdoin itselleni: Tuollaisen draaman sankariksi tahdon minäkin tulla! — Toivomukseni täyttyi aivan liian pian, minä löysin romaanini sankarittaren…

Gideon. Varmaankin naimisissa olevan naisen…

Oskar. Ei, ei!

Gideon. Lesken… ne ovat usein sangen rakastettavia.

Oskar. Mahdollisesti. Mutta pyydän, älkää vaatiko mitään yksityiskohtia! Henkilöt, aika… kaiken täytyy jäädä salaisuudeksi.

Gideon. Myöskin minuunko nähden? Niin, enpä olisi sitä paljoakaan levitellyt, mutta kun kerran et tahdo…

Oskar. Riittää, kun saatte tietää, että minä kerran kirjeellisesti pyysin häntä suomaan minulle kohtauksen… Sillä minulla ei ollut rohkeutta tehdä hänelle tunnustustani henkilökohtaisesti… Kirjeeni päättyi sanoihin: »Tänä iltana kello 10 puistossa hetkinen onnea, tai minun on kuoltava!» Johon hän vastasi: »Ah, Oskar, odotan sinua!»

Gideon. Ah, Oskar?

Oskar. Odotan sinua! Niin. Nyt oli mahdoton perääntyä. Kunnia oli kysymyksessä. Mitä te olisitte tehnyt, jos teille olisi siten kirjoitettu?

Gideon. Mitäs sitä kyselet? Jos kerran joku nainen meitä siinä määrin houkuttaa…

Oskar. Mutta minä en tuntenut itseäni houkutelluksi… minä rakastin vain vaimoani, ja kuitenkin… Oh, te ette ymmärrä sitä?

Gideon. Sinä tarkoitat…?

Oskar. Myöskin minä olin hämmästynyt, huumaantunut onnestani; en luullut, että asiat kehittyisivät niin nopeasti.

Gideon. Nykyaikaisissa romaaneissa ei voi käydä toisin.

Oskar. Ja hieman ennen tuota onnetonta kohtaamista…

Gideon. Et siis ollut luopunut siitä?

Oskar. En, söin illallista muutamien hauskojen veikkojen kanssa saadakseni rohkeutta ja intoa. Mutta juuri kun minun piti lähteä, tuli hirmuinen rankkasade, ja minun täytyi odottaa, kunnes rajuilma oli mennyt ohi.

Gideon. Kallista huvia!

Oskar. Sitä se olisi voinut olla ehkä teille, setä, mutta minä, minä vannoin sisimmässäni, että tämä ensimmäinen harha-askel saisi jäädä myöskin viimeisekseni… ja taivas kuuli minua, sillä minun uuden rakkauteni täytyi matkustaa pois seuraavana päivänä minua näkemättä.

Gideon. No, sittenhän on kaikki lopussa.

Oskar. Ei suinkaan… En tiedä, miten se on tapahtunut, mutta tuosta ajasta alkaen on minun vaimoni, joka aikaisemmin ei ollut milloinkaan suhtautunut epäluuloisesti tekoihini ja toimiini, käynyt sangen epäluuloiseksi.

Gideon. Todellakin?

Oskar. Karkoittaakseni hänen epäluulonsa täytyy minun joko hyvällä tai pahalla täyttää kaikki hänen toivomuksensa ja mielitekonsa. Vain sen vuoksi muuttuu kotini päivä päivältä yhä ylellisemmäksi, järjestän päivällisiä, illallisia, vieläpä…

Gideon. Mitäpä tuosta, kun sinä kerran voit niin tehdä!

Oskar. Tosin minä voin, mutta vaimoni oikullisuus… epäluulo, aioin sanoa… kasvaa päivä päivältä. Hän on haaveillut nyt jonkun aikaa maatilasta ja autosta.

Gideon. Se ei ole mikään onnettomuus.

Oskar. Minun vaimoni on, jumala paratkoon, nuori ja sievä… häntä liehakoidaan… Tehtailija itse — tilan myyjä — mielistelee häntä… on olemassa tehtailijoita, joilla ei ole mitään muuta tekemistä. Olen täydellisesti vakuutettu siitä että Maria on järkevä, että hänellä on periaatteita… mutta jos hän huomaisi… Ja tällä hetkellä voi kaikki tulla ilmi, ellette te, rakas setä, tule minulle avuksi.

Gideon. Puhu siis nopeasti.

Oskar (puhkuen). Ah, hyvä jumala!… Hiljaa!

Gideon. Mistä on kysymys?

Oskar (kuuntelee). Vaimoni kamarineito on niin utelias… Jos hän kuulisi, mitä me puhumme… (Avaa oikeanpuolisen oven.) Ei, ei ketään. Mutta varmemmaksi vakuudeksi. (Panee oven lukkoon.) Näettehän, setä, mikä levottomuus, mikä tuska… ja sellaista aamusta iltaan. Oh, on kauheata pettää vaimoaan.

Gideon. Nuori mies, sinä miellytät minua!

Oskar. Tehtailijat, maatilat… auto… Ah, vaimo, jota mies pettää, tuottaa paljon huolta.

Gideon. Taitaapa olla miltei parasta, että sinäkin annat pettää itseäsi, sittenpähän on kaikilla huolta ja vaivaa. Mutta minä en oikein käsitä… Oletko sinä sitten jollakin tavoin pettänyt vaimoasi?

Oskar. Puolittain, kyllä… mutta… jos te tahdotte, setä, niin te voitte minut pelastaa ja palauttaa rauhani.

Gideon. Miten?

Oskar. Kun rajuilma oli mennyt ohi tuona pahanonnen iltana, menin kaikesta huolimatta puistoon. Kaunokainen oli tosiaankin siellä, mutta kun hän kuuli minun tulevan, lensi hän tiehensä ja jätti minun käteeni, kun tahdoin pidättää häntä, nauharuusukkeen. Heti kun pääsin kotiin, pistin tämän kallisarvoisen pantin hänen kirjeeseensä, sinetöin sen huolellisesti ja suljin sen kaappiini.

Gideon. Ahaa, ja sinun vaimosi on löytänyt sen?

Oskar. Niin… Toissapäivänä piti Marian ja minun syödä päivällistä tehtailijan luona… en ollut vielä pukeutunut, kun vaimoni jo tuli minua noutamaan. Hänen täytyi odottaa minua, se hermostutti minua… tahdoin kiirehtiä, mutta en löytänyt mistään kaulanauhaani; se hermostutti minua vielä enemmän… Minua auttaakseen hän avaa kaapin… heittää kaikki lattialle…

Gideon. Ja löytää tuon salaperäisen muiston.

Oskar. Niin juuri. Hän näyttää sitä minulle epäluuloisena ja uteliaana, pilkallisesti kysyen, mitä se paketti sisältää, kun se on niin huolellisesti sinetöity… Minä vastasin hämilläni: Rakas lapsi, en tiedä sitä. — Oh, onpa olemassa keino, miten saa sen tietää, — sanoi hän ja aikoi murtaa sinetin… Silloin pälkähti päähäni oiva tuuma! — Pysähdy, — huusin. — Se on sedän… Gideon-sedän… hän jätti paketin minulle viimeksi täällä käydessään ja pyysi, että minä uskollisesti ja huolellisesti vartioisin sitä…

Gideon. Ei niinkään hullu päähänpisto sellaisessa tilanteessa.

Oskar. Mutta tiedättekö, mitä hän siihen vastasi? — Kun Gideon-setä ylihuomenna tulee, annan minä itse hänelle tämän salaperäisen aarteen, kuitenkin ehdolla, että hän ensin sanoo minulle, mitä paketissa on.

Gideon. Kuinka ovelaa?!

Oskar. Tuo nyt ei olisi vielä mitään. Te ette tunne hänen ilkeyttään. Kun te viime kerralla saavuitte pikajunassa, tahtoi hän mennä teitä vastaan estääkseen minua aikaisemmin sopimasta teidän kanssanne. En tietysti puhunut mitään siitä että te tulisitte postijunassa… En näyttänyt Marialle kirjettänne, vaan annoin hänen mennä asemalle. — Nyt; setä, ymmärrätte ilman muuta, mitä palvelusta teiltä pyydän.

Gideon (tarjoaa hänelle kätensä). Suoja- ja turvaliitto, mikäli sinun onnesi ja rauhasi on kysymyksessä.

Oskar (syleillen häntä). Pelastajani!

Gideon. Kesken kaiken: olen tuonut sinulle Helsingin-talosi vuokrarahat… kymmenentuhatta markkaa, jotka ovat kirjelaukussani.

Oskar (hiljaa). Hiljaa, kuulen askeleita.

Gideon. Sinulla on tarkka kuulo.

Oskar. Johtuu tottumuksesta. Se on hän.

Maria (ulkona). Oskar, oletko sulkenut oven?

Oskar. Enkös minä sanonut? (Gideonille.) Menkää te, setä. (Kutsuen hänet takaisin.) Ah, minä unohdin! Ruusunauha oli punainen ja sininen. Älkää nyt sekoittako!

Gideon (hiljaa). »Punainen ja sininen alkusyy on huolien.» Niin, niin, minä tunnen tällaiset tilanteet.

Maria (koputtaen). Avaa ovi! Avaa töki!

Oskar. Nopeasti… Menkää puutarhan kautta… Ottakaa ajuri… Ja tulkaa sitten komeasti, suurella melulla, piiskaniskujen saattamana!

Gideon (poistuessaan). Kahden minuutin kuluttua olen jälleen täällä.

Oskar (menee avaamaan). Kas niin, aarteeni.

KUUDES KOHTAUS.

Oskar. Maria.

Maria. Luulin jo, ettet avaisikaan minulle.

Oskar. Minulla oli sellainen hirmuinen laskeminen… ja sinä tiedät, että kun minä olen numeroitten kimpussa…

Maria (epäluuloisena). Vai niin, sinä laskit! Se on merkillistä…

Oskar. Mikä sitten?

Maria. Kuvittelin mielessäni, että olit sulkeutunut tänne lukkojen taa jonkun kanssa…

Oskar (itsekseen). Hän arvaa kaikki.

Maria (jatkaen). Joka minun lähestyessäni lensi tiehensä.

Oskar. Kuinka sinä uskallat?!

Maria (tarkastelee häntä epäluuloisena). Siinä ei ole mitään järkeä, eikö totta?

Oskar (itsekseen). Hän aavistaa jotakin!

Maria. Tämä päivä on minulle ylimalkaan harmin päivä. Tulen asemalta, missä odottelin setää…

Oskar (teeskennellen hämmästystä). Mitä sinä sanoit? — Eikö hän tullutkaan?

Maria (tarkastellen häntä). Sinä sanot tuon niin merkillisesti.

Oskar. Minäkö! Sanon sen kuten ihminen, joka on hämmästynyt… koska tämä myöhästyminen ihmetyttää minua… ja harmittaa sinua, mikäli voin huomata..

Maria. Varmasti, sillä naurettavaisuudestaan huolimatta…

Oskar. Vaikene toki…

Maria (kovasti). Minä sanon, että hän naurettavaisuudestaan huolimatta on sinun setäsi ja että minä tahdoin ensiksi tervehtiä häntä.

Oskar (syrjään). Se on totta.

Maria (levottomasti). Jos onnettomuus…

Oskar (itsekseen). Sen olen unohtanut; minun tulee pitää häntä siinä luulossa… (Ääneen ja iloisesti.) Onnettomuus… niin, niin, epäilemättä jokin onnettomuus…

Maria. Ja tuon sinä sanot minulle niin iloisesti?

Oskar (itsekseen). Hyvä Jumala, kuinka vaikeata on pettää vaimoaan!

Loviisa (näyttämön takana). Kuulkaahan, herra!

Oskar (Marialle). Älä ole levoton… Etkö kuule?… Ajoneuvojen kolinaa!…

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Oskar. Loviisa. Maria.

Loviisa (syöksyy sisälle). Ajuri tuli pihaan… Se on herra setä!… Hän voi hyvin… ei ole vähääkään muuttunut. Kun hän hyppäsi alas, syleili hän minua… ja aikamoista melua hän piti. Se ei ole niin salaperäistä kuin miltä…

Oskar (itsekseen). Tyhmä kana!

Maria. Kuka täällä sitten on niin salaperäinen?

Loviisa. Ei kukaan… tahdoin vain sanoa… Siinä hän onkin… Tuossa hän tulee!…

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Oskar. Maria. Loviisa. Gideon.

Gideon (reippaasti sisään).

    »Ah, missä, miss' on paremp' olla
    kuin kotinurkissa?
    Ei vierahalla permannolla…»

Hahahahaa! Hyvää päivää, rakkaani, hyvää päivää! Kuinka voit, veljenpoikani, ja kuinka voitte kaikki, pikku Maria? Tiedättehän, että minä pidän sukulaisista…

Maria. Sukulaisenne eivät jätä sitä palkitsematta…

Oskar. Oh, minä uskon sen, minä uskon sen!

Gideon. Hm, setä, jonka saa periä.

Maria (nauraa). Se ei ole teidän vikanne.

Gideon. Olkaa levollisia… Se vika pienenee päivä päivältä, ja pian täytyy minua rakastaa vain minun itseni vuoksi.

Maria. En toivo mitään parempaa. Täysi luottamus ja täysi avomielisyys sillä ehdolla, että te tahdotte antaa meille esimerkin…

Gideon (hymyillen). Mitä asia koskee? Sillä minä en tiedä sitä.

Maria. Erään arvoituksen ratkaisemista. Loviisa, saat poistua.

Loviisa. Kyllä, rouva. (Yrittää avata vasempaa ovea.)

Maria. Mitä nyt?

Loviisa. Joku on pannut oven lukkoon… Kukahan se lienee ollut? (Poistuu.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Oskar. Maria. Gideon.

Gideon. Te puhuitte arvoituksesta?

Maria. Joka meidän täytyy ratkaista..

Gideon. Kahden kesken?

Maria. Ei… todistajien läsnäollessa.

Oskar (itsekseen). Hän pitää kiirettä.

Gideon. Olen käytettävissänne.

    »Kunnian ja lemmen vuoksi
    kaikki antaa uskallan!»

Maria (noutaa sillä välin pienen kirstun, laskee sen pöydälle, avaa sen ja ottaa siitä sinetöidyn paketin).

Oskar (hiljaa Gideonille). Sininen ja punainen…

Gideon (samoin). Ole toki levollinen.

Maria (Gideonille, näyttäen hänelle pakettia). Tunnetteko tämän, rakas setä?

Gideon (ollen hämmästyvinään). Minäkö en tuntisi? (Tarkastellen Oskaria moittivaisesti.) Kuinka, veljenpoikani… Sinä, joka lupasit minulle säilyttää tämän kalliin muiston koskemattomana…?

Oskar (vaimolleen). Kuulithan… se on sedän… anna se takaisin.

Maria. Hetkinen vielä!… Olen hyvin epäluuloinen… (Gideonille.) Sanokaahan minulle, setä, mitä tämä salaperäinen paketti sisältää!

Gideon. Mutta rakkahin Maria…

Maria. Te epäröitte?

Gideon. En ollenkaan.

Maria. Mitä siinä on?

Gideon. No, hyvä… tässä paketissa on nauharuusuke… ja se on, ellen väärin muista, punainen ja sininen…

Maria (joka avaa paketin). Todellakin!

Oskar (puoliääneen Marialle). Siinä nyt näet.

Maria (antaa Gideonille ruusukkeen). Ja mitään muuta ei ole paketissa?

Gideon (katsoo Oskariin). Ei, varmasti, ei.

Maria. Ajatelkaa tarkoin.

Oskar (itsekseen). Voi taivas, minä olin sen unohtanut!

Gideon. Minä en muista mitään muuta.

Maria. Se, mitä muuta minä siinä näen, on mielestäni varsin merkillistä, ja minä pyydän teitä selittämään, mitä merkitsevät sanat: »Ah, Oskar, minä odotan sinua!»

Gideon (itsekseen). Se onneton!

Oskar (itsekseen). Tuo kurja paperi, jota minä käytin kääreenä!

Maria. Minä luulen, että Oskar on minun mieheni nimi.

Gideon. Totta kyllä, mutta se ei estä jotakuta toista sitä käyttämästä… esimerkiksi minua.

Maria. Teitä?

Gideon. Se on niin kaunis ja romantillinen nimi, ja minä olen käyttänyt sitä sangen usein pikku seikkailuissani… ja kun siihen liittyy niin paljon muistoja, sain veljeni antamaan sen nimen myöskin pojallensa, teidän miehellenne, jonka kummi olen.

Oskar (syrjään). Hyvä! Jospa voisin syleillä häntä!

Maria (Oskarille). Ah, setä on siis sinun kummisi?

Oskar. Niin, rakas Maria, ja hän sai isäni antamaan minulle nimen…

Gideon. Oskar, kuten koko Oulun kaupunki voi todistaa.

Maria (antaa hänelle kirjeen, ystävällisesti). Oulu on hieman kaukana… ja pidän edullisempana uskoa teidän sananne. (Ojentaa kätensä miehelleen.) En epäile enää ollenkaan.

Oskar. Ah, lapsukaiseni!… (Itsekseen.) Naisparka, kuinka minä häntä petän!

Maria (Gideonille). Rakas setä, annattehan minulle anteeksi nämä kysymykset, eikö totta?

Gideon. Oh, teille mielelläni, mutta veljenpojalleni en voi antaa anteeksi hänen varomattomuuttaan… Jos aikoo säilyttää salaisuuden…

Maria. Minähän olen hänen vaimonsa… Mies ja vaimo ovat yksi… Salaisuuttanne ei ole kerrottu muille… Tosin olen pohjimmaltaan ansainnut rangaistuksen ja jään teille kiitollisuudenvelkaan… Koetan mahdollisuuteni mukaan korvata virheeni… Te jäätte meille toki muutamiksi päiviksi?

Gideon. Niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista.

Maria. Sen parempi, sillä järjestän teille, samoin kuin miehelleni, yllätyksen…

Gideon. Ah!

Oskar. Ja se olisi?

Maria. Arvatkaa!

KYMMENES KOHTAUS.

Oskar. Maria. Gideon. Loviisa.

Loviisa. (tulee). Päivällinen on valmis.

Oskar (kärsimättömästi). Minä en arvaa mitään.

Maria. Eräs nuori nainen, joka ei ole käynyt meillä sitten viime loman…

Oskar (itsekseen). Voi taivas! (Ääneen.) Esterkö?

Maria. Niin, Ester-serkku, joka sinun mielestäsi oli aika soma niin kauan kuin hän ei ollut sinun holhokkisi.

Oskar. Toisin sanoen… niin, niin… hän ei ole paha.

Maria. Tuo kiitos on hieman laimeahko, siksipä käännynkin sedän puoleen, joka on nähnyt hänet Helsingissä ja ymmärtää kauneutta.

Gideon. Hän on rakastettava, suloinen, hurmaava!

Maria (iloisesti). Näetkös! Siispä, hyvä herrasväki, ilmoitan teille, että odotan Esteriä.

Oskar (poissa suunniltaan). Tuleeko hän jälleen?

Gideon. Minulle se ei ollut mikään yllätys, sillä minulle sanottiin Helsingissä, että tapaisin teidät täällä yhdessä…

Maria. Mutta ehkäpä tunnette itsenne hieman yllätetyksi, jos sanon juuri saaneeni kirjeen, jossa hän ilmoittaa saapuvansa tänään.

Oskar. Tänään!?

Maria. Mikä sinulle tuli?

Oskar. Minulle? Ei mitään… (Itsekseen.) Nähdä hänet jälleen vaimoni läsnäollessa… Hän arvaisi hämilläolostani kaikki!

Loviisa (seisoen taustalla.) Rouva, ilmoitin äsken, että päivällinen…

Maria. Me tulemme. (Gideonille.) Käsivartenne, setä. (Lähtevät.)

Oskar (aivan edessä, itsekseen). Jos voisin, lähettäisin itseni hiiden kattilaan!… Mitä minun on tehtävä?… Mitä minun on sanottava?… Nyt, kun hän on minun holhokkini… Eikä minulla ole aikaa kysyä neuvoa Gideon-sedältä…

Loviisa. Hyvä herra, ruoka…

Oskar. Minun ei ole nälkä!

Loviisa (uteliaana). Miksi ei?

Oskar (vilkkaasti). Onhan minun nälkä, minä aivan kuolen nälkään! (Itsekseen.) Kirotut palvelijat! (Gideonille ja Marialle ovenraosta.) Odottakaa toki minua, minä tulen myöskin. (Pois.)

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama näyttämö kuin ensimmäisessä näytöksessä.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Tiainen. Loviisa.

Loviisa. Niin, hän se on. Olen vastikään nähnyt hänet, rakkaan Jaakkoni!

Tiainen. No, sehän on hauskaa!

Loviisa. Niin, Jaakko on nyt tullut takaisin. Ajatelkaahan! Minä tarjoilin kaikessa rauhassa ruokaa herrasväelleni, joka tänään syö setänsä seurassa, kun äkkiä kuului kadulta: pum, pum, pum! Rummut ja torvet! Minä ikkunaan! Katsoin ulos. Siellä väkeä mustanaan ottamassa vastaan rykmenttiä. Odotin hetkisen. Silloin ne tulivat nurkan takaa näkyviin. Pelkkiä nuoria miehiä, joukon edellä uljas lippu… Se oli minun Jaakkoni rykmentti! Ilossani minä pudotin lautasen kädestäni lattialle ja juoksin ulos…

Tiainen. Ja silloin Loviisa näki hänet?

Loviisa. Minä en tuntenut häntä, mutta hän tunsi minut heti ja lensi kaulaani. Oh, hän oli niin komea, niin sotaisen näköinen. Hiukan ruskettunut hän tosin on, mutta hän on minulle yhä uskollinen. Hän syleili minua, syleili niin rajusti ja tulisesti!

Tiainen. Vai niin, vai niin!

Loviisa. Niin, hän oli niin iloinen, niin iloinen!

Tiainen. Mutta vielä iloisemmaksi hän varmaankin tulee, kun Loviisa sanoo hänelle, että hänen rahansa, jotka hän uskoi lähtiessään huostaani — hänen kaksituhatta markkaansa — ovat eräässä liikeyrityksessä kaksinkertaistuneet, niin, vähän enemmänkin kuin kaksinkertaistuneet.

Loviisa. Voi, hyväinen aika, hänestä tulee loppujen lopuksi vielä miljonääri! Ja minä saan aina vain tehdä työtä sadan markan kuukausipalkasta… Meistä tulee perin eriarvoinen pari!

Tiainen. Loviisan palkka suurenee!

Loviisa. Ehkä rouva maksaisi minulle enemmän… mutta herralla on rahakirstun avain… Kuulkaa, ehkäpä te voisitte sanoa hänelle…?

Tiainen. Se ei ole helppoa. Minulla on itselläni pyydettävää häneltä.

Loviisa. Mitä?

Tiainen (nauraen). Sen Loviisa toivoakseni vielä saa tietää!

Loviisa. Sanokaa! Sillä täällä ei saa koskaan kuulla mitään! Ja äskettäinkin aterialla herra oli niin merkillinen. Hän vuoroin punastui ja kalpeni, pyysi juotavaa, vaikka hänen lasinsa oli täynnä… sanoi rouvaansa sedäksi ja setäänsä rouvaksi… Mitähän se merkitsee?

Tiainen. Minä aavistan, minä aavistan!

Loviisa (itsekseen). Hän aavistaa, tuo onnellinen.

Tiainen (itsekseen). Maatilan-osto vaivaa häntä.

Loviisa. He tulevat.

TOINEN KOHTAUS.

Tiainen. Loviisa. Gideon. Oskar. Maria.

Gideon. Eläkööt kaikki konsulit! Teidän luonanne syö hienosti kuin ministerin luona!

Maria. Ah, herra Tiainen. (Esittelee hänet Gideonille.) Saanko esitellä: kanslisti, herra Tiainen.

Gideon. Kanslisti. Siis juristi. Hyvä. Minä pidän juristeista.

Maria (hymyillen). Te pidätte koko maailmasta silloin kun olette vastikään noussut pöydästä.

Gideon. Se on totta. Ja erikoisesti minä silloin pidän kahvista.

Maria (Loviisalle). Nopeasti, Loviisa.

Gideon (poistuvalle Loviisalle). Sopivan lämmintä! Sillä kahvin ja (tarttuu Oskarin käteen) hyvän ystävän tulee olla sopivan lämpimiä. Mutta hitto tietäköön, mikä sinun on… Sinä olet niin kylmä ja äänetön. Olet aivan kuin kassakirja: avoin ja kuitenkin mitään sanomaton.

Oskar. Rakas setä, minä olen tavallisesti sellainen.

Gideon. Siinä tapauksessa minä säälin rouva-parkaasi.

Oskar (itsekseen). Jo kokonaisen tunnin minä olen pelännyt, että Ester sattuu tulemaan! (Gideonille.) Pyytäisin teiltä neuvoa eräässä asiassa, rakas setä.

Maria (nopeasti). Koskeeko se maatilaa?

Tiainen. Minulla on mukanani tilusten kartta ja muut tarpeelliset asiapaperit.

Oskar (hämillään). Sitähän se koskee. (Loviisa tuo kahvia.)

Gideon. Oh, kahvi! — Minullakin on tärkeätä puhuttavaa teille… minua koskevaa… ja kun me nyt olemme perhepiirissä… (Tiainen nousee kuin lähteäkseen.) Jääkää te vain, herra kanslisti… Te ette häiritse… päinvastoin tarvitsen teitä…

Maria. Ajatteletteko tekin maatilanostoa?

Tiainen. Aiotte ehkä ostaa saman tilan?

Oskar (nopeasti). Jos niin on, niin minä luovun ostoaikeista.

Gideon. Oh, ei, parempaa minulla on mielessä! (Kaikki istuutuvat.) Kuulkaa siis. Olen kyllästynyt tähänastiseen elämääni ja tunnen vihdoinkin tarvetta sanoa jäähyväiset…

Maria. Mille ihmeelle, setä?

Gideon (juo kahvia). Jäähyväiset seikkailevalle, valloituksia tavoittelevalle elämälleni. Minä… minä aion mennä naimisiin.

Oskar. Tekö, setä?!

Maria. Niinkö?!

Gideon. Filosofin tavoin. Maailmaa ymmärtävän miehen tavoin. Omaisuutta minä en valitultani vaadi.

Oskar. Kuinka?

Gideon. Korkotuloistani, jotka, kuten tiedätte, eivät ole varsin pienet, on… hm… on vallaton elämäni niellyt kutakuinkin puolet… ne rahat ovat menneet suoraan sanoen ihan hukkaan… mutta nyt aion muuttaa elämäntapani, aion pyytää omakseni köyhää, mutta hyvää ja herttaisen kaunista tyttöä…

Oskar. Ihanko totta?

Gideon. Kun minä kerran sanon…

Maria (tarttuen hänen käteensä). Hyvä, setä! Oikein hyvä! Sitä minä en olisi ikinä odottanut.

Oskar. En minäkään… Eikä siis lainkaan myötäjäisiä?

Gideon. Ei lainkaan myötäjäisiä. Minä en niistä välitä. Mitä ovat kulta ja hopea, setelit ja arvopaperit? Niitähän kyllä saa nähdä kuka tahansa ja melkeinpä missä tahansa, mutta viattomuus ja sydämen puhtaus, se on nykyään harvinaista, voipa sanoa, että se on uutta, omalaatuista ja odottamatonta… No, ettekö ole samaa mieltä?

Oskar. Tietysti.

Maria. Ja me olemme hyvin uteliaita näkemään uuden tätimme.

Gideon. Te saatte nähdä hänet vielä tänään… ja te jo tunnettekin hänet.

Oskar. Todellakin?

Maria. Onko se mahdollista?

Gideon. Puhuakseni oikein selvästi, hän on teistä riippuvainen, tai vieläkin oikeammin sanoen, riippuvainen Oskarista, sillä Oskar on hänen holhoojansa.

Maria, Oskar, Tiainen (nousevat, yhtaikaa). Esteri?

Gideon (jää istumaan, katsoo heitä). No, tehän näytätte kaikki kolme hyvin ällistyneiltä!

Tiainen. Hyvä herra…

Maria (Tiaiselle hiljaa). Vaiti!

Oskar. Kuinka, setä, Esterkö?

Gideon. Tapasin hänet hiljakkoin Helsingissä, ja hän oli mielestäni kerrassaan suloinen…

Oskar. Ja hän on siis se nuori tyttö…?

Gideon. Jonka kanssa minä aion mennä naimisiin ja jonka kättä minä pyydän!

Oskar. Minulta? (Itsekseen.) Ei, tämä on liian paksua! Ja kuitenkin… hän on minun setäni (Ääneen.) Mutta minä en voi… minä en voi suostua…

Gideon. Ja miksi et, jos saan kysyä?

Oskar (hämillään). Siitä syystä, että… siksi, että…

Gideon (vaativasti). No?

Oskar (itsekseen). Hän ei näe… hän ei ymmärrä… vaikka tekisin minkälaisia merkkejä… (Ääneen.) Siksi, että ikäero ja luonteiden erilaisuus varmaankin tekisivät avioliiton onnettomaksi.

Gideon. Se ei kuulu sinuun… se on minun asiani. Ja jos sinä kieltäydyt niiden palvelusten jälkeen, joita olen sinulle tehnyt…

Maria. Palvelusten? Minkälaisten palvelusten?

Oskar (Marialle). Ei minkäänlaisten. (Gideonille.) Tahdoin vain teidän takianne saada sanotuksi… tehdä teille ymmärrettäväksi… (Vetää Gideonin syrjään.)… että se oli hän.

Gideon (kärsimättömästi). Mikä se?

Oskar (hiljaa). Hyväinen aika! Hän joka oli siellä puistossa — jonka se sininen ja punainen ruusuke on!

Gideon (hämmästyneenä). Esterkö?! Voi, voi!

Maria. Mitä te siellä puhutte? Olette niin omituisen näköisiäkin!

Gideon. Ei laisinkaan. Ei laisinkaan! Mutta… miehenne, joka tietysti erehtyy… väittää, että… tai pikemminkin antaa minun ymmärtää, että…

Oskar (tahtoo saattaa hänet vaikenemaan). Hyvä setä!

Gideon. Että mainittua nuorta naista saattaa syyttää eräästä ajattelemattomuudesta… jonkinlaisesta kevytmieli…

Tiainen (Oskarille). Se ei ole totta! Tahtoisinpa nähdä, voiko herra konsuli tai kukaan muukaan esittää vähintäkään tosiasiaa…

Oskar (itsekseen). Nyt se vielä tuokin alkaa! (Ääneen.) Anteeksi, minä sanoin arvelevani…

Gideon. Et siis ole varma asiasta…

Oskar. Niin, kyllähän minä…

Tiainen. Siinä tapauksessa, hyvä herra, teidän on esitettävä minulle, ja ihan heti, todistuksia…

Oskar. Minä en voi… Kuulkaahan…

Tiainen. En tahdo kuulla mitään. Teidän täytyy puhua.

Maria. Niin, tosiaankin, sinun on sanottava!

Kaikki. Niin, se on sanottava!

Oskar (itsekseen). Hyvä isä, mikä tilanne! (Ääneen.) No niin, minä en tiedä mitään, en kerrassaan mitään. Naikaa hänet, setä, naikaa hänet!

Gideon. Ei, ei, sinun on sanottava…!

Oskar. Minä itse, omalta osaltani, en tiedä mitään, mutta minä olen kuullut puhuttavan… tosin vain epämääräisesti ja katkonaisesti… että joitakuita kuukausia sitten… jossakin puistossa… jokin kohtaus… joku viaton sattuma…

Maria (hymyillen). Sekö se vain on?! Ole levollinen… minä tiedän sen asian.

Oskar (itsekseen, säikähtäen). Taivasten tekijät!

Maria. Minä luulin, ettei tuo pilanteko koskaan tulisi kenenkään tietoon…

Oskar (hämillään). Pilanteko?

Maria. Niin juuri, Mutta kun siitä nyt näyttää tulleen hiukkasen vakava juttu, niin minä kerron sen herroille kokonaisuudessaan…

Oskar (itsekseen). Hän kertoo minulle — se on sentään…

Maria. Ester sanoi minulle eräänä päivänä, että hän oli löytänyt neulomakoristaan…

Oskar (hiljaa Gideonille). Niin on asia.

Maria. … rakkauskirjeen… kirjeen, jossa joku uskalsi pyytää häntä kohtaukseen.

Gideon. Ja se kirje?

Maria. Minä en saanut sitä nähdäkseni. Ester oli sen heti luettuaan heittänyt suuttuneena uuniin…

Oskar (itsekseen). Olenpa pelastettu!

Maria. Ja jostakin syystä… ehkä hienotunteisuudesta… hän tahtoi salata minulta sen lähettäjän nimen…

Oskar (itsekseen). Kuinka jaloa!

Maria. Mutta minä, minä tahdoin, että se mies oli paljastettava ja häväistävä! Ja puhumatta Esterille asiasta mitään minä lähetin erään uskottuni kohtauspaikalle määrättynä hetkenä.

Gideon. Niinkö? Ja kenet sitten?

Maria. Loviisan, palvelustyttöni.

Oskar. Totta vieköön! Se oli siis…?

Gideon (nauraa täyttä kurkkua). Oivallista!

Maria. Niin, hyvät herrat. Mutta ilma oli sinä iltana niin kamala, ettei viettelijä saapunutkaan kohtauspaikalle. Loviisa tuli pois tapaamatta ketään… ainakin hän sanoi, ettei ollut tavannut ketään.

Oskar (itsekseen). Se valehtelija!

Gideon (nauraa). Mainiota! Sillä veljenpoikani, joka luuli…

Maria (nopeasti). Mitä?

Oskar (nopeasti, mutta hiljaa). Vaiti!

Gideon (oikaisten puhettaan ja yhä nauraen). Joka luuli, että hänen on… kieltäydyttävä antamasta suostumustaan… minulle, sedälleen… perheen kunnian takia… Hyvä on, oikein hyvä… erinomainen veljenpoika! Mutta nyt on kaikki saanut selityksensä… rajuilma ja luultu ajattelemattomuus ja… Mitään esteitä ei enää ole olemassa, siis ei mitään kiertelyjäkään… Sinä et enää holhoojana voi olla antamatta minulle suostumustasi ja siunaustasi.

Oskar (kärsimättömästi). En kylläkään…

Tiainen. Hyvä Jumala! (Hiljaa Marialle.) Te kuulitte…

Maria (hiljaa Tiaiselle). Kuulin…

Gideon (hiljaa Oskarille). Tule, lähdetään panemaan asiaa kuntoon. Aikaani seuraavana miehenä minä tietysti valitsen siviiliavioliiton — ja siihen minä tarvitsen tuon nuoren juristin apua, vaikka hän tuntuukin minusta perin epäilyttävältä apurilta tässä asiassa.

Oskar (hiljaa Gideonille). Eihän toki!

Gideon (hiljaa). Minä ymmärrän tällaisia asioita paremmin kuin… (Ääneen.) Mennään huoneeseesi sopimaan asiasta.

Oskar (itsekseen, ajatuksissaan). Se oli Loviisa!

Gideon (oikealla ovella). No, tuletko vai etkö tule?

Oskar. (yhä ajatuksissaan). Kyllä, setä.

Gideon. Ah, Oskar… minä odotan sinua!

Oskar (hypähtää pystyyn). Mitä! Mitä!? (Puoliääneen.) Perin sopimatonta pilaa…

Gideon. Olenhan sanonut sinulle, että minulla on kiire… paljon asioita toimitettavana… Näkemiin, rakas Maria, tulen pian takaisin… Ja sinä, holhooja ja veljenpoikani, sinä kunnianarvoisa holhooja, tulehan nyt nopeasti!

(Poistuu Oskarin kanssa oikeanpuolisesta ovesta.)

KOLMAS KOHTAUS.

Maria. Tiainen.

Tiainen. No, armollinen rouva?

Maria. No, hyvä herra?

Tiainen. Miehenne antaa suostumuksensa…

Maria. Kenen syy? Teidän… sillä aluksi hän kieltäytyi… mutta te, tehän vaaditte todistuksia…

Tiainen. Saatoinko olla sitä tekemättä? Saatoinko antaa vähimmänkään epäluulon varjon langeta henkilöön, jota rakastan?

Maria. Ette. Se on totta. Tarkoitus oli jalo ja kiitoksen arvoinen. Mutta maailmassa vievät hyvät tarkoitukset pelkästään turmioon.

Tiainen. Minä siis olin väärässä?

Maria. Olitte, kaikesta huolimatta. Mutta minun kunnioitukseni teitä kohtaan lisääntyi tuon menettelynne johdosta.

Tiainen. Olettepa kovin hyvä. Mutta sillä aikaa kun minä odotan, toimii kilpakosijani…

Maria. Pelkäättekö häntä? Hänhän on viidenkymmenen vuoden vanha!

Tiainen. Mutta hänellä on suuret tulot, hän on rikas… Ja hän on epäitsekäs ja jalomielinen…

Maria. Sellaiselta hän nyt näytti. Mutta sitä minä en ymmärrä. Ei hän ennen ole osoittanut sellaisia ominaisuuksia… Meillä on huono onni pelissä…

Tiainen. Niin, minä joudun nähtävästi pelin maksamaan, sillä teidän herra miehennehän antoi hänelle sanansa…

Maria. Hänen oli mahdoton olla sitä antamatta. Mutta sillä ei ole sanottu, ettei hän voisi ottaa sitä takaisin.

Tiainen. Kuka saattaisi hänet pakottaa siihen? Kuka voisi pelastaa meidät?

Maria (nauraa). Uusi liittolainen. (Soittaa kelloa.)

Tiainen. Mitä te teette?

Maria. Kutsun kamarineitoani, Loviisaa.

Tiainen. Jonka te lähetitte tuohon kohtaukseen?

Maria. Älkää uskoko siitä sanaakaan… Loviisa on kelpo tyttö eikä lähde mihinkään kohtaukseen, ei edes valtuutettuna.

Tiainen. Mutta miksi te sitten sanoitte…?

Maria. Miksikö?… Siksi että valhe usein kantaa paremman hedelmän kuin totuus… Sen saatte kohta nähdä.

NELJÄS KOHTAUS.

Maria. Tiainen. Loviisa.

Loviisa. Hattulippaat, joita rouva Pariisista on odottanut, ovat saapuneet…

Maria. Hyvä, hyvä… tarkastelen niitä myöhemmin.

Tiainen. Ah, armollinen rouva, sellainen uhraus…!

Maria (nauraen). Kuten näette, on rouvillakin sankarilliset hetkensä… Tulehan tänne, Loviisa … Onko sinun mukava olla talossani ja tahdotko jäädä tänne?

Loviisa. Kuinka sellaista voi kysyäkään! Koko kaupungin parhain talo. Ja te olette niin antelias ja hyvä, rouva, ette koskaan ole huonolla tuulella ettekä itsepäinen, vaikka teillä olisi enemmän oikeutta siihen kuin kaikilla muilla…